Keskiajan pimeydestä valistuksen valoon. Henrik Gabriel Porthan ja Turun tuomiokirkon Mustan kirjan asiakirjojen julkaiseminen

Suomen historiankirjoituksen isäksi usein mainittu Turun akatemian professori ja kirjastonhoitaja Henrik Gabriel Porthan (1739-1804) kirjoitti heinäkuussa 1787 siitä, kuinka häntä harmitti Suomen ensimmäisen sanomalehden Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbon eli Åbo Tidningarin ilmestymisen lakkaaminen toukokuussa 1785:

[…] minua kismittää, että tämän sanomalehden julkaiseminen lakkasi, sillä se tarjosi hyvän mahdollisuuden painaa maan oloja kuvaavia asiakirjoja ja huomautuksia.  Olen siinä antanut muun muassa painaa monia tärkeitä dokumentteja siitä omalaatuisesta kokoelmasta, joka täällä on tunnettu nimellä Turun tuomiokirkon Musta kirja ja jonka olen erillisellä kustannuksella antanut Herra Stechaun Tukholmassa jäljentää.  Olen yrittänyt tutkimuksella vuoden 1785 Åbo Tidningarin liitteessä osoittaa, että siitä voidaan hakea kaikenlaisia hyviä tietoja ja ihmettelen todella että tämä kokoelma, joka yli 100 vuotta oli Antikviteettikollegion arkistossa, on ollut niin niukalti käytössä.[1]

Kirje oli osoitettu historioitsija Johan Hinric Lidénille (1741-1793) ja sen mukana Porthan lähetti Linköpingin lukion kirjastoon vuoden 1785 Åbo Tidningarin numeroita.  Porthan oli toiminut alun perin vuonna 1771 perustetun sanomalehden päätoimittajana sen toisella ilmestymiskaudella vuosina 1782-1785 ja julkaissut siinä laajasti Suomen alueen historiaan liittyviä asiakirjoja. Yksi tärkeimmistä julkaisukohteista oli Turun tuomiokirkon Musta kirja, josta hän todennäköisesti ensimmäisenä tilasi tutkimuksiaan varten kopion vuosina 1782-1788. Tämä Turun hiippakunnan tärkeimpiä asiakirjoja 1200-luvulta 1500-luvun alkuun sisältävä keskiaikaisten asiakirjojen kokoelma löytyi uudelleen Tukholman arkistojen kätköistä 1700-luvulla ja sen on siitä lähtien katsottu olevan yksi keskeisimmistä Suomen alueen keskiaikaa kuvaavista lähteistä.[2]

Åbo Tidningarissa julkaistiin aineistoa laidasta laitaan Suomen alueen asioihin keskittyen. Se sisälsi niin säätietoja, tilastoja, uutisia Turun kaupungista kuin kuolinilmoituksiakin. Porthan vaikuttaa kuitenkin kirjeensä perusteella pitäneen lehden kautta tapahtunutta laajaa historiallisten alkuperäislähteiden julkaisua yhtenä tärkeimmistä lehden tehtävistä. Hän nostaa erityisesti esille keskiaikaa käsittelevät asiakirjat. Tarkastelen tässä artikkelissa Porthanin päätoimittajakaudellaan lehden välityksellä tekemää Mustan kirjan asiakirjojen julkaisutyötä sekä syitä julkaisun taustalla.

Kriittisen historiantutkimuksen nousu

Henrik Gabriel Porthan oli yksi niistä uuden aikakauden historiantutkijoista, jotka 1700-luvun kuluessa ryhtyivät kritisoimaan Ruotsin valtakunnassa 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa luotua suurta tarinaa Ruotsin mahtavasta Raamattuun ja antiikin kulttuureihin sitoutuvasta menneisyydestä. Näiden teorioiden mukaan niin ruotsalaiset kuin suomalaisetkin polveutuivat suoraa Nooan pojista ja olivat sekä kielellisesti että kulttuurisesti läheisessä yhteydessä Raamatun kansoihin. Teorioilla pyrittiin tukemaan ja oikeuttamaan Ruotsin suurvaltapyrkimyksiä sekä hallinnon vakiintumista ja yhdenmukaistamista valtakunnan laajentaessa jatkuvasti vaikutuspiiriään. Tutkimukset perustuivat etenkin kielien vertailuun sekä eri sanojen merkitysten pohdintaan ja tutkijat ottivat suuria vapauksia tulkitessaan hajanaisia lähteitä.[3]

H.G. Porthan (1739-1804) edusti uuden aikakauden historiantutkijaa korostaen alkuperäislähteiden ja lähdekritiikin merkitystä.
H.G. Porthan (1739-1804) edusti uuden aikakauden historiantutkijaa korostaen alkuperäislähteiden ja lähdekritiikin merkitystä. Lähde: Wikimedia commons

Historiantutkimus ammattimaistui ja institutionalisoitui 1700-luvulla ympäri Eurooppaa kasvattaen tieteellistä painoarvoaan ja lisäten kriittisyyttään.[4] Uuden vuosisadan oppineet, Porthan mukaan lukien, ryhtyivät korostamaan tarkan lähdetyöskentelyn merkitystä.[5] Tarunhohtoisten kuninkaiden urotöistä ryhdyttiin vaatimaan kirjallisia todisteita ja uudet oppineet kritisoivat suurten tutkijoiden lähes tuulesta temmattuja päätelmiä ruotsalaisten, suomalaisten ja muiden pohjoismaalaisten alkuperästä ja menneistä saavutuksista.[6] Leopold von Ranken 1800-luvulla esittämä kuuluisa näkemys historiankirjoituksen tarkoituksesta selvittää ”miten asiat ovat olleet” perusteellisen lähdetyöskentelyn ja kritiikin avulla oli jo 1700-luvun tutkijoiden tavoitteena. Kritiikki edeltäjiä kohtaan oli välillä ankaraa. Porthan esimerkiksi arvioi kirjailija ja historioitsija Johannes Messeniuksen (1579-1636) tutkimusta kovin sanoin kiinnittäen huomionsa nimenomaan puutteellisiin lähteisiin:

Jos tämä menneisyyden uuttera tutkija olisi tarkemmin ilmaissut lähteensä ja vähemmän rohkeasti otaksumillaan tuon tuostakin lisäillyt vanhojen kirjoittajien todisteita, hän ansaitsisi omin avuin useammin sen luottamuksen, jota en enää joka suhteessa rohkene hänen pätevyydelleen myöntää. [7]

Historian uudelleen arviointi liittyi Ruotsin suurvalta-aseman romahtamiseen. Ruotsi oli 1720-luvulle tultaessa menettänyt suuren Pohjan sodan päätteeksi laajoja alueita Suomenlahden molemmin puolin ja kuningas Kaarle XII oli kaatunut taistelussa.[8] Valtiopäivien yhä laajemmin hallitseman kansallisvaltion nousulle jouduttiin hakemaan uudenlaista historiallista perspektiiviä.[9] Suomen puolella vuosisadan alun miehityskaudet puolestaan johtivat korostamaan yhteistä menneisyyttä Ruotsin yhteydessä. Yksi tapa kyseenalaistaa aikaisempien vuosisatojen mielikuvituksen harharetket oli julkaista sekä kommentoida suomalaisten ja ruotsalaisten menneisyydestä kertovia lähteitä, joita 1700-luvun kuluessa alkoi olla yhä paremmin saatavilla.

Ruotsissa perustettiin suurvaltakauden innostuksessa vuonna 1666 uusi virasto Antikviteettikollegio vastaamaan varhaishistorian ja muinaisjäännösten tutkimisesta sekä lähteiden keruusta. Myös Kuninkaallinen kirjasto ja valtionarkisto aloittivat toimintansa 1600-luvulla. Vanhat kirjat ja asiakirjat alkoivat siirtyä yksityisistä kokoelmista hiljalleen yhteen yhä useampien käytettäviksi. Arkistoja ja lähdemateriaaleja oli siis 1700-luvulle tultaessa käytettävissä aivan uudella tavalla, vaikka kunnollisia luetteloja siitä mitä oli olemassa, ei vielä ollutkaan saatavilla. Menneisyydestä alkoi nousta esiin mielenkiintoisia dokumentteja, joiden varaan uudet tulkinnat oli mahdollista rakentaa.[10]

Uusien lähteiden löytyminen, niiden kerääminen arkistoihin ja tietoisuuden kasvu siitä, millaisia lähteitä menneisyydestä oli olemassa, innostivat oppineita saattamaan lähteitä, todistusaineistoa, yhä useampien saataville. Suomessa 1800- ja 1900-lukujen vaihde oli lähdejulkaisujen kultakautta. Silloin omaa kansallista menneisyyttä ja identiteettiä rakennettiin innolla romantiikan hengessä autonomisen aseman lujittamiseksi. Kansan historia haluttiin saattaa kaikkien tietoisuuteen ja eri aikakausien asiakirjoja julkaistiin niin sanomalehdissä, kirjoina kuin laajoina lähdejulkaisusarjoinakin. Suomelle ja Suomen kansalle pyrittiin luomaan historiallisia juuria ja olemisen oikeutusta niin historiantutkimuksessa kuin julkisessa keskustelussakin.[11] Lähteiden kerääminen ja julkaisu sekä kiinnostus omaan menneisyyteen ja alkuperäislähteiden kriittiseen analysointiin heräsivät kuitenkin jo 1700-luvulla valistuksen aikakaudella.

Turun tuomiokirkon Musta kirja – kiehtova lähde pimeästä ajasta

Uuden ajan alun historiantutkijat olivat keskittyneet antiikin ja oman aikansa yhteyksien tutkimiseen. He ohittivat helposti näiden välissä olevan ajanjakson 500-luvulta aina 1400-luvulle, jota usein kutsuttiin pimeäksi ajaksi. Se oli saanut myös 1600-luvulla nimen keskiaika medium aevum. Reformaation jälkeen katolisen kirkon hallitsemat vuosisadat oli nähty taantumuksen aikana; aikana joka ei ollut tuonut kulttuuriin ainakaan mitään hyvää. Luterilainen usko herätti kuitenkin myös pohtimaan keskiajan vuosisatoja uudesta näkökulmasta ja uudenlainen mahdollisuus päästä käsiksi myös katolisen ajan lähteisiin herätti kiinnostuksen ajan tutkimukseen. Oppineet löysivät 1700-luvulla keskiajan ja se alkoi muodostua omaksi aikakaudekseen.[12]

Henrik Gabriel Porthanin kiinnostus kohdistui julkaisutyössä erityisesti Suomen alueeseen liittyvään keskiaikaiseen aineistoon. Myös hän käytti kirjoituksissaan ajasta nimitystä medeltiden.[13]  Suomen alue oli keskiajalla yksi viimeisiä läntisen kristillisyyden ja latinalaisen kulttuurin vaikutuspiiriin tulleita alueita Euroopassa. Toisin kuin muualla Pohjolassa, omaa kirjallista perinnettä ei Suomen alueella tiedetä ennen keskiaikaa olleen, vaikka kosketuksia kirjalliseen kulttuuriin saatiinkin esimerkiksi kauppayhteyksien kautta. Varsinaisesti kirjallisen kulttuurin on katsottu rantautuneen Suomeen katolisen kirkon ja Ruotsin valtakunnan hallinnollisten verkostojen ulottautuessa alueelle 1000-1300-lukujen kuluessa.[14] Säilyneiden asiakirjojen, kirjojen ja esinelöytöjen perusteella keskiajan kirjallinen kulttuuri on ollut monipuolista ja koskettanut jollain tavoin suurta osaa kansasta. Suurin osa teksteistä oli tarkoitettu ääneen luettaviksi, joten luku- tai kirjoitustaidottomuus ei sulkenut ketään niiden ulkopuolelle. Tekstit myös tulivat lähelle lähes jokaista esimerkiksi kirkkojen seinämaalauksissa ja esineiden kaiverruksissa.[15]

Muistiin merkitseminen oli läpi keskiajan tärkein syy kirjoitusten käyttöön. Kommunikaation merkitys ei ollut niin suuri maailmassa, jossa postilaitosta ei vielä ollut olemassa ja kirjoitetut viestit välitettiin viestinviejien avulla, joilla usein oli vielä suullisesti annettavia lisätietoja.[16] Turun tuomiokirkon Musta kirja, joka saa nimensä mustista nahkakansistaan, liittyy paavin kuuriasta alkunsa saaneeseen muistiinmerkitsemisen tapaan. Lähteneiden ja saapuneiden kirjeiden saavutettavuus pyrittiin takaamaan kopioimalla niitä erilaisiin rekistereihin. Nämä kopiokirjat auttoivat löytämään oikean asiakirjan ja säilyttämään alkuperäisiä asiakirjoja aktiivisen käytön kohdistuessa kopioihin. Mustaa kirjaa on luultavasi ryhdytty tuomiokirkossa pitämään 1400-luvun puolivälin tienoilla, jolloin kirkon asiakirjamäärä oli kasvanut jo niin suureksi, ettei sen hallitseminen ilman kopiokirjoja ollut enää mahdollista.[17]

Musta kirja sisältää tuomiokirkon ja tuomiokapitulin sekä piispan asiakirja-aineistoja vuosilta 1229-1515. Siihen on kerätty ennen kaikkea maaomistuksiin ja omistusoikeuksiin liittyviä asiakirjoja, joiden oli tarkoitus turvata kirkon omaisuutta ja asemaa. Mustan kirjan keskiajan jälkeiset vaiheet ovat osin hämärän peitossa, mutta vuonna 1669 se siirrettiin Turun hovioikeudesta Ruotsiin Antikviteettikollegion arkistoon. Siirron jälkeen Musta kirja on seikkaillut kuninkaallisen kirjaston kautta Ruotsin valtionarkistoon, missä sitä edelleen säilytetään.[18] Muutto emämaan arkistoon todennäköisesti pelasti kirjan Turun tuhoisalta palolta vuonna 1827.

Tutkijoiden kiinnostus Mustaan kirjaan heräsi 1700-luvun alkupuolella, kun ajatus alkuperäislähteiden tarkemmasta hyödyntämisestä heräsi. Tuolloin joitakin kirjan sisältämiä asiakirjoja julkaistiin erilaisissa historiateoksissa. Epätietoisuus kirjan säilytyspaikasta ja sen sisällöstä kuitenkin hankaloitti sen käyttöä tutkimuksessa.[19] Porthan kiinnostui Mustasta kirjasta tutustuttuaan Ruotsissa arkistoihin kesällä 1782. Hän julkaisi kolmena väitöskirjana Turun piispa Paavali Juustenin (n.1516-1575) kertomuksen matkastaan Venäjälle vuosina 1569-1572 ja sai idean julkaista tämän 1570-luvulla kirjoittaman Suomen piispainkronikan uudelleen kommentein varustettuna.[20] Tähän työhön Musta kirja tarjosi ainutlaatuisia lähteitä.

Piispainkronikassa Juusten kokosi yhteen keskiaikaiset kirjoitukset Suomen piispoista ja täydensi luetteloa uskonpuhdistuksen ajan osalta.[21] Porthan keräsi piispainkronikan julkaisua varten mahdollisimman laajasti alkuperäisaineistoa ja Juustenin tekstin eri versioita, jotta voisi vertailla eri tekstejä ja tarkentaa lähteiden avulla siinä esitettyjä asioita. Kronikan kommentteineen hän julkaisi väitöskirjojen sarjana vuosina 1784-1800. Piispainkronikasta muodostui piispojen esittelyn ja kronikan kriittisen kommentaarin lisäksi myös laaja esitys suomalaisten muinaishistoriasta ja sukulaiskansoista.[22]

Porthanin tavoitteet olivat korkealla. Vaikka hän tunnustikin, ettei hänen työnsä välttämättä kiinnostanut laajasti, lupasi hän silti tehdä kaiken voitavansa lähteiden parissa. Heinäkuussa 1787 Porthan kirjoitti keräävänsä kronikkaan ikään kuin varastoon kaiken sen aikaan ennen reformaatiota liittyvän Suomen historian lähdeaineiston, jota hän on kerännyt. Tavoitteena oli samalla taata lähdeaineiston säilyminen.[23] Porthan korosti tutkimuksissa vahvasti alkuperäislähteiden merkitystä ja korjaili sekä Juustenin että aikaisempien tutkijoiden näkemyksiä erityisesti Mustan kirjan asiakirjoihin vedoten.

Tehdessään työtä piispainkronikan parissa, Porthan havaitsi Mustan kirjan asiakirjojen kuvaavan laajemminkin Suomen alueen keskiaikaisia oloja ja tarjoavan ainutlaatuisia tietoja ajasta, josta oli säilynyt niin vähän kirjallisia lähteitä. Vuonna 1785 Porthan kuvailikin Åbo Tidningarissa kirjaa ja sen sisältöä seuraavasti:

Voidaan sitä paitsi helposti ajatella, että kopiokirjan joka valmistettiin tuomiokirkon toimesta […] täytyy sisältää erityisesti dokumentteja, jotka palvelevat kirkon oikeuksien säilyttämistä ja koskevat sen privilegioita, omistuksia ja etuja. Mutta sieltä täältä löytyy kaikenlaista, mikä käsittelee maan asioita yleensä. Ja kun tiedetään se puute mikä meillä on dokumenteista ja tapahtumien kuvauksista jotka käsittelevät keskiajan tapahtumia ja tilannetta, täytyy antaa arvoa myös niille tiedoille joita saadaan yksittäisistä asiakirjoista, jotka kuin sattumalta ovat säilyneet. [24]

Asiakirjojen julkaisu sanomalehdessä

Porthanin julkaisukanava Åbo Tidningar, alkoi ilmestyä 15. tammikuuta 1771 Turussa Aurora-seuran toimesta.[25] Lehden uutissisältö oli yleensä vähäinen ja se keskittyi valistuksen hyötyajattelun hengessä esittelemään tutkimustuloksia esimerkiksi maatalouden, kielitieteen ja tekniikan aloilta sekä julkaisemaan klassisia kaunokirjallisia tekstejä. Lehdessä ilmestyi myös kirjeenvaihtajien kertomuksia oloista eri puolella Suomea. Sisällön monipuolisuutta selittää se, että sanomalehti oli tapa välittää klassista kirjallisuutta ja uusinta tieteellistä tietoa aikana, jolloin kirjat olivat kalliita ja usein vaikeasti saatavissa.[26]

Aurora-seuran yhtenä tavoitteena oli suomen kielen ja Suomen historian tarkastelu. Nämä tavoitteet säilyivät myös seuran lehden ohjelmassa. Niinpä siinä julkaistiin etenkin 1780-luvulla runsaasti myös Suomen historiaa ja erityisesti 1400-1600-lukuja käsitteleviä asiakirjoja sekä tiivistelmiä mielenkiintoisista Suomen aluetta koskevista tutkimuksista. Lehden ohjelmassa oli erikseen mainittu Suomen historian tunnetuksi tekeminen ja historian luominen tuleville sukupolville.[27]

Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbon ensimmäinen numero ilmestyi 15.1.1771. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto
Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbon ensimmäinen numero ilmestyi 15.1.1771. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto

Porthan julkaisi tarkastelemissani Åbo Tidningarin vuosikerroissa nelisenkymmentä Mustan kirjan asiakirjaa. Asiakirjojen julkaiseminen ajoittuu aikaan lokakuusta 1783 toukokuulle 1785 ja päättyy laajaan lehden julkaisemisen sillä erää päättäneeseen liitteeseen. Porthanilla ei vielä 1780-luvun alussa ollut käytössään koko Mustaa kirja, sillä kopiointityö oli kesken. Tämä on eittämättä vaikuttanut siihen, mitä asiakirjoja on voitu julkaista. Kopiointi valmistui vasta vuonna 1788 ja vuonna 1784 Porthan arvioi kirjeessään piispa C. F. Mennanderille saaneensa kirjasta käsiinsä kolmasosan.[28] Foliomerkintöjen perusteella kyseessä on todennäköisesti ollut kirjan alkuosa, sillä viimeinen lehdessä mainittu folio[29] on numero 166. Jos Porthanin käytettävissä ovat olleet kaikki asiakirjat ainakin folioon 166 asti, on hänellä ollut hallussaan noin kolme ja puolisataa kirjan sisältämistä noin seitsemästäsadasta asiakirjasta, määrällisesti siis noin puolet.

Mustan kirjan kaikki asiakirjat käsittelevät jollain tavoin Turun tuomiokirkkoa, Turun hiippakuntaa ja sen piispaa sekä etenkin näiden tahojen omaisuutta. Porthanin julkaisemat Mustan kirjan asiakirjat keskittyvät pääasiassa kahteen teemaan, kirkon asemaan sekä Suomen alueen hallinnolliseen ja oikeudelliseen kehitykseen. [30]  Julkaistusta asiakirjoista voi helposti todeta, että ne liittyvät pääasiassa Porthanin työhön Juustenin piispankronikan kommentaarin kanssa.

Mustan kirjan alkuosan asiakirjat käsittelevät hyvin laajasti kirkon omaisuuteen ja asemaan liittyviä asiakirjoja privilegiokirjeistä ja kuninkaan suojeluskirjeistä verotukseen, pappien nimityksiin ja yksittäisten ihmisten lahjoituksiin. Porthan on kuitenkin selkeästi valinnut julkaistavaksi asiakirjoja, jotka liittyvä laajemmin Suomen alueeseen sekä kirkon aseman vahvistamiseen. Yksittäisten tahojen lahjoitukset, niin porvareiden kuin aatelistonkin, hän on esimerkiksi jättänyt julkaisematta. Ainoa poikkeus on kuningas Erik XII:n ja kuningatar Margaretan suuri lahjoitus Turun tuomiokirkolle vuonna 1403.[31] Mustasta kirjasta löytyy runsaasti myös esimerkiksi porvariston toimia, kauppaa ja käsityötä sekä Turun ja sen lähialueiden maanomistussuhteita käsitteleviä asiakirjoja, joihin Porthan ei ole kiinnittänyt huomiota julkaisutyössään.

Suurin osa Porthanin julkaisemisesta asiakirjoista liittyy kuninkaiden Turun tuomiokirkolle, sen piispoille ja muulle henkilökunnalle myöntämiin verovapauksiin, läänityksiin ja maankäyttöoikeuksiin, sekä muihin maahan liittyviin etuuksiin kuten kalastusoikeuksiin. Suomen alueen verotukseen ja kymmenyksiin liittyvät asiakirjat Porthan vaikuttaa ottaneen erityisen tarkastelun alle. Niissä määrätään eri alueiden, kuten Karjalan, Hämeen ja Pohjanmaan verojen suuruuksista.[32] Porthanin julkaisemilla asiakirjoilla on keskiajalla vahvistettu kirkon valtaa ja taloudellista asemaa sekä kerätty varoja seurakunnilta. Ne myös valaisevat eri alueiden roolia hiippakunnan hallinnossa. Julkaistut asiakirjat täydentävät ja valaisevat piispainkronikan tietoja piispojen toimista ja vallasta ja muodostavat pohjan Suomen alueen kirkon historialle.

Alaviitteissä Porthan kommentoi osaa julkaisemistaan asiakirjoista. Hänen näkemyksensä katolisen kirkon toimista tulee hyvin esiin piispa Bero Balkin paavin luo suuntautuvan matkan rahoittamista käsittelevän asiakirjan viitteessä. Asiakirjassa myydään edellisen piispan hankkima tila Rymättylässä kaniikki Jöns Petterssonille 180 markalla. Porthan mainitsee lyhyesti julkaisseensa asiakirjan ”Todisteena siitä raskaasta taakasta, jonka paavillisen istuimen ylivalta ja rahanhimo aiheuttivat meidän yksinkertaisille esi-isillemme”.[33]

Osa Porthanin julkaisemista asiakirjoista valaisee myös koko Suomen alueen ja Turun hiippakunnan historiaa mielenkiintoisella tavalla. Porthan on päätynyt julkaisemaan useita oikeuslaitoksen kehittämiseen liittyvä asiakirjoja, jotka käsittelevät paitsi tuomioistuimen perustamista ja sen tekemiä päätöksiä, myös tuomareiden nimeämistä.[34] Hän kuitenkin pitäytyy tekemästä pitkälle vietyjä tulkintoja oikeudenkäytön tilasta ja esimerkiksi Liedon alueen rajankäyntejä käsittelevän asiakirjan alaviitteessä jättää asian tuleville tutkijoille huomautuksella: ”Annetaan tiedoksi sillä valaisee monia meidän esi-isiemme käytäntöjä ja olosuhteita. Kuinka tässä mainittua ruotsalaista ja suomalaista oikeutta on Liedon alueella tulkittu, jää taitaville menneisyyden tutkijoille lisäselvitettäväksi”.[35]

Porthanin julkaisemat asiakirjat siis valottavat paitsi Turun hiippakunnan ja sen piispanistuimen aseman ja varallisuuden kehittymistä, myös oikeudenkäytön ja verotuksen vakiintumista alueella ja keskittyvät ajallisesti 1300-luvun puolivälistä ja 1400-luvun lopulle. Valikoidut teemat ovat jatkumoa samalle kahtiajaolle, mitä 1700-luvun historiankirjoitus noudatti esimerkiksi Saksan alueella. Yhtäältä kiinnostuksen kohteena oli valtiollinen kehitys, eli lakien ja valtion syntyminen, kehittyminen ja nykytila. Toisaalta keskeinen teema oli kirkkohistoria, kirkon kehitys, muutos ja vaikutus yhteiskunnassa.[36]

Mustan kirjan jääminen vähäiselle käytölle tutkimuksessa harmitti Porthania selvästi. Hän pyrki vielä 1785 ilmestyneessä, Åbo Tidningarin julkaisemisen päättäneessä liitteessä vakuuttamaan lukijakuntaa Mustan kirjan merkityksestä ja innostaa sen käyttöön jättäen siltä erää pallon seuraajiensa käsiin:

Tilanne ei salli, että tästä ihmeellisestä kokoelmasta vanhoja asiakirjoja tässä tuotaisiin julki paljon. Meidän historiankirjoittajamme ovat saaneet siitä kaikenlaisia tietoja niiden kirjoitusten avulla, mitä Peringsköld ja Helin [ruotsalaisia historioitsijoita] ovat ottaneet kuninkaiden kirjeistä ja jotka he tekivät tunnetuiksi. Siitä voi nopeasti vakuuttua. Mutta kaikenlaisia tietoja, joita tässä [Mustassa kirjassa] on haettavissa, ja jotka tähän mennessä ovat jääneet hyödyntämättä, voi tarkalla tutkimisella löytää aivan yhtä helposti. […][37]

Viestinsä Porthan osoitti jatkuvasti monipuolistuvalle lukijakunnalle. Åbo Tindingarin tilaajamäärä jäi 1700-luvun puolella pariin sataan tai hieman sen alle. Tilaajista suurin osa oli todennäköisesti Turun akatemiassa työskenteleviä tai kiinteästi akatemiaan liittyviä henkilöitä. Kaikki eivät suinkaan asuneet Turussa tai sen lähialueilla, vaan muiden kaupunkien ja myös syrjäseutujen papit ja virkamiehet saattoivat tilata lehteä pysyäkseen ajan tasalla ja osana oppinutta yhteisöä. Professorit, amanuenssit, papit ja koulutetut virkamiehet saattoivat löytää lehden sivuilta mielenkiintoisia tieteeseen ja taiteeseen liittyviä artikkeleita hyvin erilaisilta aloilta.[38] Åbo Tidningarin kilpailijoita olivat lähinnä Tukholmassa ilmestyneet sanomalehdet, kuten Stockholms Posten, joita myös tilattiin ainakin Turkuun ja mahdollisesti muuallekin Suomeen.

Porthan julkaisi Åbo Tidningaria ajassa, jossa potentiaalinen lukijakunta kasvoi tasaisesti koko ajan ja sen mielenkiinnon kohteet laajenivat. Aikaisempina vuosisatoina uskonnolliseen kirjallisuuteen keskittynyt lukeminen monipuolistui. Lukijoiden kiinnostus alkoi kohdistua teksteihin, jotka käsittelivät taloutta, käytännön sovelluksia ja esimerkiksi antiikin filosofien ajatuksia. Myös ajanvietelukeminen ja erityisesti romaanikirjallisuus lisääntyivät 1700-luvun kuluessa. Minna Ahokas esittää väitöskirjassaan, että esimerkiksi säilyneistä perukirjoista havaittavissa oleva kirjavarallisuuden kasvaminen voidaan nähdä merkkinä lukutaidon yleistymisestä ja lukukulttuurin kehittymisestä. Kirjakokoelmat myös monipuolistuivat ja niihin kuului yhä enemmän muutakin kuin uskonnollista kirjallisuutta.[39] Sanomalehdet olivat osaltaan tarjoamassa jatkuvasti uutta luettavaa kasvavalle ja monipuolistuvalle yleisölle.

Åbo Tidningarin lukijat olivat siis oppineita ja kiinnostuneet laajasti eri tieteenaloista. Porthan huomioi julkaisutyössään lehden lukijakunnan jatkuvan monipuolistumisen julkaisemalla kokonaisina vain ruotsinkielisiä asiakirjoja. Siten hän pystyi takaamaan sen, että kaikki lukijat saattoivat varmasti niihin syventyä. Porthan ei kuitenkaan malttanut olla tuomatta lehteen myös latinankielisiä asiakirjoja. Ne on kuitenkin tuotu mukaan lähdeviitteissä, eikä latinankielisiä asiakirjoja ole julkaistu kokonaisuudessaan.[40] Porthan saattoi ilmeisesti luottaa siihen, että ainakin osa oppineesta lukijakunnasta taisi latinaa niin hyvin, että sai selkoa myös näistä teksteistä.

Syyt julkaisun takana

Porthanin syyt asiakirjojen julkaisulle vaikuttavat liittyvän pääasiassa niiden harvinaisuuteen tai siihen, että ne valaisivat hänen mielestään hyvin kyseessä olevaa aikaa ja sen tapoja sekä ajatusmaailmaa. Hän mainitsee useasti asiakirjojen toimivan todisteena maamme oloista ja tilanteesta.[41] Pelkkä lähteiden todistusarvo ja niiden historiallinen oikeellisuus ei kuitenkaan noussut aina ainoaksi julkaisun syyksi. Piispainkronikan viitteissä on esimerkiksi julkaistu suomenkielinen runo saatesanoin:

Vaikka tämä runo, jonka aikoinaan on sepittänyt joku hämäläinen, on aivan arvoton, esitän sen tässä täydellisenä, koska se on jo varsin harvinainen ja koska se tavallaan valaisee tuon ajan suomalaisten ajattelutapaa. Runon olen jäljentänyt Palmskiöldin papereista. […] En ole runoa kääntänyt, koska tuskin muut kuin suomen kielen taitoiset pitävät sitä lukemisen arvoisena. [42]

Porthan vaikuttaa luottavan siihen, että valistunut lukija itsekin huomaa runon selkeästi sisältämät ongelmat. Hän uskaltaa julkaista sellaisiakin asiakirjoja, joiden todistusvoimaisuus ei hänen mielestään ole kovinkaan suuri.

Juustenin Piispainkronikan kommenteissa esitetty huomautus Erik Alrotin vuonna 1722 Uppsalassa julkaistua väitöskirjaa de Gestricia kohtaan kertoo paljon Porthanin näkemyksestä lähteiden tärkeydestä: ”Tekijä ilmeisesti on saanut omalla erityisellä ilmestyksellään tietoonsa tämän asian, josta vanhat asiakirjat eivät ole säilyttäneet minkäänlaista tietoa! ”[43] Porthan pyrki perustamaan tulkintansa mahdollisimman pitkälle säilyneille asiakirjalähteille ja paheksui mitä ilmeisimmin aikaisempien oppineiden tapaa esittää lähteisiin perustumattomat omat tulkintansa tosiasioina. Inkeri Kinnari on väitöskirjassaan todennut Porthanin olleen sitä mieltä, että historioitsijan on tarkoituksenmukaista esittää tapahtumista omia arvioitaan niin kauan kuin ne ovat perusteltuja ja puolueettomia. Omien ajatusten esittämisessä tulisi pysyä kohtuudessa ja etenkin totuudessa, mutta pelkkää tapahtumien raportointiakin tulisi välttää.[44]

Porthan on itse ilmoittanut tutkimustensa tavoitteeksi goottilaisperinnön, eli ruotsalaisten suuren menneisyyden rakentamisen, poistamisen Suomen historian lähteistä.[45] Professori Iiro Kajannon sanoin Porthan ampui järjestelmällisesti alas gööttilaisen historiaperinteen tulkintoja suomalaisten juutalaisesta alkuperästä ja suomen kielen yhteydestä hepreaan. Hän perusteli tulkintojaan esimerkiksi sanastotutkimuksella ja vanhojen asiakirjojen merkitysten tarkalla tutkimuksella. Porthan kokosi eri suunnilla esiintyneitä käsityksiä suomalaisten varhaishistoriasta, mutta suhtautui Kajannon mukaan torjuvasti orastaviin itsenäistymispyrkimyksiin.[46] Samaa mieltä on professori Juha Manninen, jonka mukaan Porthanin teksteistä ei myöskään ole löydettävissä minkäänlaista tunteenomaista suomalaiseksi tunnustautumista, vaikka hän esi-isistämme puhuessaan määritteleekin kuuluvansa itse nimenomaan suomalaisiin, olihan hänen äidinkielensäkin suomi.[47]

Mannisen tulkinnan mukaan Porthan tarkoitti kansakunnasta puhuessaan nimenomaan suomea äidinkielenään puhuvia, sukuyhteisöä jolla oli yhteinen alkuperä. Hän mitä ilmeisimmin koki, että omaleimainen historiallinen kulttuuri toimii eri luokkia yhdistävänä tekijänä. Päällimmäisenä Porthanin ajattelussa on kuitenkin Mannisen mukaan vaikuttanut lojaalius hallitsijaa ja valtiota kohtaan sekä usko siihen, että samanlaisen kohtelun ja samojen lakien tulisi koskea koko valtakunnan väestöä alkuperästä ja äidinkielestä huolimatta.[48] Professori Toivo Viljamaa on arvioinut Porthanin kansallistunteeseen kuuluneen oikeiden tietojen etsiminen ja esittäminen Suomen ja suomalaisten varhaishistoriasta. Näin Porthan hänen mukaansa loi perustan suomalaisuuden eli kansallisen identiteetin tunnistamiselle.[49]

Työssään Porthan noudatti edeltäjiensä Ruotsin valtakunnan historian kirjoittaneen kulttuurivaikuttaja Olof Dalinin (1708-1763) ja professori Sven Lagerbringin (1707-1787) esimerkkiä. Heidän Ruotsin historiaa käsittelevien teoksiensa osia Porthan kommentoi ja julkaisi ahkerasti lehdessään. Näiden miesten tavoitteena oli myyttien ja legendojen hylkääminen sekä historian katsominen hyödyn kannalta. He kannattivat perusteellista lähdekritiikkiä, alkuperäislähteiden käyttöä sekä erittäin tarkkaa nootitusta. Materiaalia kerättiin laajasti sekä tutkimusta, luettelointia että julkaisua silmällä pitäen. Professori Päiviö Tommila on kuvaillut heidän töidensä jääneen kuitenkin kokoelmamaisiksi. Laajasta ja tarkasta lähdetyöskentelystä ei yletytty analyysiin asti.[50]

Samankaltaisia vaikutteita Porthan sai Saksasta. Hänen ainoaksi jäänyt ulkomaanmatkansa suuntautui vuonna 1779 Göttingeniin, missä hän tutustui viiden viikon ajan yliopiston toimintaan kuunnellen luentoja, tutustuen saksalaisiin kollegoihin ja perehtyen yliopiston kirjastoon. Saksassa oli 1700-luvulla vilkasta lähteiden julkaisutoimintaa ja siellä ilmestyi vuosisadan kuluessa yhteensä satoja historiallisiin teemoihin ja lähteiden julkaisuun keskittyviä lehtiä, jotka saattoivat hyvinkin toimia Porthanin julkaisujen yhtenä innoittajana ja esikuvana.[51] Keskeisin saksalaisista Porthanin ajatteluun vaikuttaneista oppineista lienee ollut Pohjoismaiden ja Venäjän historiaan erikoistunut August Ludwig von Schlözer (1735-1809), joka työssään vastusti ajatusta skandinaavisen sivistyksen ikiaikaisuudesta ja sijoitti suomalaisten alkujuuret Kaspianmeren rannoille. Schölzer pohjasi näkemyksensä paitsi kielentutkimukselle, myös venäläisten kronikoiden tiedoille. Saksassa oleillessaan Porthan osallistui muun muassa Schölzerin luennoille ja tutustui yhä syvällisemmin tarkan lähdetyöskentelyn periaatteisiin.[52]

Porthanin työ lähteiden julkaisemisen parissa palveli tavoitetta kasvattaa tietoutta lähteistä ja niiden käytöstä sekä romuttaa vanhoja myyttejä. Hän otti aktiivisen roolin uudenlaisen historiakulttuurin ja historiatietoisuuden rakentamisessa. Historiakulttuuri voidaan käsittää niiksi tavoiksi, joilla menneisyyttä koskevia mielikuvia ja tietoja tuotetaan ja käytetään. Sen avulla luodaan muistamisen ja unohtamisen käytäntöjä, merkityksiä ja oikeutusta olemassaololle sekä käsitellään yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia. Lyhyesti historiakulttuurin kautta pyritään vastaamaan kysymykseen siitä, keitä me olemme ja mihin olemme matkalla.[53] Juuri näihin kysymyksiin 1600-luvun ja 1700-luvun alun oppineet ja valtion edistämä lähteiden keruu pyrkivät vastaamaan. Heidän vastauksena eivät enää 1700-luvun kuluessa kuitenkaan riittäneet. Julkaisemisella Porthan on halunnut osoittaa laajemmalle yleisölle sen, että lähteiden tarkempi tutkimus tosiaan on tarpeen, sillä niistä välittyvä kuva on täysin toisenlainen kuin aikaisempien historioitsijoiden luoma tarina. Samalla oli mahdollista perustella uuden tutkimuksen tarvetta.

Porthanin syyt lähteiden julkaisun taustalla olivat toisenlaiset kuin 1800-luvun romantiikan aikakauden oppineilla. Professori Pekka Hakamies on todennut, että Porthanin työn taustalla ei ollut romantiikan vanhan ja villin ihannointi kuten seuraavien sukupolvien tutkijoilla, vaan valistuksen ja hyödyn henki.  Tulkintansa Hakamies pohjaa sille, että Porthan kuvaili esimerkiksi loitsurunoutta kirjoituksissaan tuomittavana barbariana ja oli sitä mieltä että niihin uskoivat ”typerät ja vanhojen akkojen lorujen sokaisemat ihmiset”. Valistuksen ihailua korostaa myös Kajanto, joka mainitsee Porthanin uskoneen vahvasti siihen, että kaikkea tuli epäillä.[54]  Myös Inkeri Kinnari on väitöskirjassaan nostanut esiin Porthanin näkemyksen siitä, ettei menneissä vuosisadoissa ole mitään erityistä ihailun arvoista.[55]

Åbo Tidningar tarjosi Porthanin julkaisutyölle foorumin, jota kautta oli mahdollista tavoittaa lähes koko Suomen alueen oppinut yleisö ja vieläpä väitöskirjoja vapaammassa muodossa. Tosin Porthan ei sanomalehdessäkään pitäytynyt kommentoimasta julkaisemiaan asiakirjoja välillä hyvinkin laajojen viitteiden avulla. Asiakirjojen julkaisumäärä on niin suuri, että Tommila on jopa esittänyt, että Åbo Tidningar olisi herätetty vuonna 1782 uudelleen henkiin nimenomaan lähteiden julkaisua varten.[56] Porthan pyrki toimittamaan lehteä ystäviensä kautta myös Ruotsin kirjastoihin, tavoitteenaan todennäköisesti ainakin osittain nimenomaan asiakirja-aineiston tunnetuksi tekeminen mahdollisimman laajasti.[57]

Lopuksi

Mustan kirjan asiakirjojen julkaisu päättyi tältä erää lehden julkaisun loppuessa. Åbo Tidningarin viimeisen numeron yhteydessä ilmestyneeseen 248-sivuiseen liitteeseen oli koottu kaksikymmentä Mustan kirjan asiakirjaa sekä kuningas Maunu Eerikinpoikaa käsittelevä laaja tutkimus, jonka lähdeaineistona käytettiin myös Mustaa kirjaa.[58] Porthan julkaisi haltuunsa saamiaan Mustan kirjan asiakirjoja myös muualla. Hän julkaisi piispankronikkasarjassaan ja muissa teoksissaan vuosina 1784-1800 professori Kauko Pirisen laskujen mukaan 138 kirjan sisältämää dokumenttia kokonaan tai osittain. Vuosina 1802-1804 Porthan julkaisi vielä teoksessa Sylloge momumentorum neljäkymmentäkolme Mustaan kirjaan sisältyvää asiakirjaa.[59] Porthan ei kuitenkaan joko ehtinyt julkaista tai edes suunnitellut koko kopiokirjan julkaisemista. Se tapahtui vasta 1800-luvun lopulla Valtionarkiston arkistonhoitajien innostuttua asiasta ja laajemman lähteiden julkaisutyön alkaessa.

Musta kirja on myöhemmin julkaistu kronologisesti järjestettynä valtionarkistonhoitaja Reinhold Hausenin toimesta vuonna 1890.[60] Professori Jalmari Jaakkola julkaisi vuonna 1952 Mustasta kirjasta myös faksimilepainoksen, jossa dokumenttien alkuperäinen järjestys on säilytetty. Nykyään asiakirjojen esittelytekstit, sekä osasta myös asiakirjatekstit, ovat saatavilla myös Kansallisarkiston tarjoamassa Diplomatarium Fennicum tietokannassa.[61] Julkaisutyö alkoi kuitenkin jo vuosisata ennen kuin kirja saatiin kokonaisuudessaan kansiin. Lähteiden julkaiseminen on ollut tärkeää tutkimukselle, sillä alkuperäisiä asiakirjoja on usein hankalaa saavuttaa ja tulkita. Suomen aluetta koskevat asiakirjat ovat erityisesti keskiajan osalta hajaantuneena Itämeren piirin arkistoihin useisiin eri maihin. Vanhalla ruotsilla, latinalla tai saksalla käsin kirjoitettujen, osin pahasti vuosien saatossa kärsineiden, asiakirjojen lukeminen on myös haastavaa.

Hyvitykseksi tilaajille lehden ilmestymisen lakkaamisesta kesken vuoden Åbo Tidningarin 26.5.1785 ilmestyneessä viimeisessä numerossa ja sen liitteessä julkaistiin laaja lukupaketti, joka alkoi Mustasta kirjasta löytyvällä kuningas Erik XIII:n kirjeellä. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto
Hyvitykseksi tilaajille lehden ilmestymisen lakkaamisesta kesken vuoden Åbo Tidningarin 26.5.1785 ilmestyneessä viimeisessä numerossa ja sen liitteessä julkaistiin laaja lukupaketti, joka alkoi Mustasta kirjasta löytyvällä kuningas Erik XIII:n kirjeellä. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto

Porthanin tavoitteena vaikuttaa olleen menneisyyden tuominen omaan aikaan ja sen säilymisen varmistaminen. Hän omistautui mielestään väärien tulkintojen korjaamiselle sekä historiallisten tapahtumisen alkuperäislähteistä välittyvän todellisuuden kuvaamiselle ja näki siinä paljon vaivaa. Porthan oli uuden aikakauden tutkija ja hänen työnsä erottuu selvästi aikaisempien vuosisatojen oppineiden töistä. Yhteys Porthanin ja hänen tutkimiensa lähteiden luojien välillä on kuitenkin löydettävissä. Oheinen teksti on kirjoitettu 1400-luvun loppupuolella perustelemaan tarvetta säilyttää Turun tuomiokirkon asiakirjalähteitä entistä paremmin ja tukemaan päätöstä kopioida tuomiokirkon keskeisintä asiakirja-aineistoa erillisiin kopiokirjoihin:

Välttämätön kirjoitustaito tekee sen muinaisista valppaista keksijöistä sitä kehuttavampia, mitä paremmin ymmärretään sen olevan jälkeen tuleville moninkertaisesti hyödyksi. Kirjoitukset nimittäin tekevät jo kauan sitten menneistä asioista salaisen luotettavuuden kautta läsnä olevia. Kirjoitusten kautta ihmismielen horjahtelevasta ja veltosta muistista tulee vankka, luja ja jokseenkin pysyvä. Kirjoituksissa lisäksi vielä johtopäätökset kirkastuvat, epäselvyyksistä tulee loppu, sekavuus häviää, varmuus syntyy ja usein sellainen näyttäytyy varmana, joka ilman kirjoitusta olisi kietoutunut lukuisiin aika-ajoin sattuneisiin tempoiluihin. Vähänpä olisi ihmiselle hyödyksi vapainkaan tahto tai terävinkään älyllinen kyky, ellei myös muisti olisi läsnä luotettavana kaitsijana, joka uskollisen aarreaitan vartijan tavoin kirjoituksen muistomerkkien avustamana säilyttää sen, mitä yksi on tahtonut ja toinen päättänyt. Mitä merkitystä on hienojenkaan asioiden ymmärtämisellä, jos sen ilman kirjoitusten suojelusta tuhoaa sangen pikainen unohdus? Sillä kaiken kuullun muistaminen on ennemmin jumalalliselle kuin inhimilliselle tilalle ominaista.[62]

Kirjallisten lähteiden merkitys ja niiden rooli sekä tiedon säilyttäminen myös tulevaisuuden ihmisille nousivat siis Turun tuomiokirkossa esiin jo 1400-luvulla. Vaikka perusteet todisteiden säilyttämiselle olivatkin usein lähinnä taloudelliset tai hallinnolliset asiakirjojen turvatessa kirkon omistusoikeuksia ja asemaa yhteiskunnassa, pyrittiin jo tuolloin tietoisesti rakentamaan historiatietoisuutta takaamalla valikoitujen, tärkeiksi katsottujen lähteiden säilyminen tuleville sukupolville ja historiankirjoittajille. Keskiajan oppineet kirkonmiehet myös tiedostivat kirjoituksen yhteyden muistamiseen ja menneiden tapahtumien roolin osana yhteistä muistia. Henrik Gabriel Porthan otti 1700-luvulla ohjeennuorakseen tämän saman ajatuksen, jota 1400-luvun kirkonmiehet olivat vaalineet, mutta joka välillä oli hautautunut suuruuden ja myyttien alle. Hänen lähtökohtanaan tosin oli suomalaisen kansakunnan yhteisen menneisyyden ja historian hahmottaminen sekä yhtenäisyyden rakentaminen yhteiskunnan eri ryhmien välille.

Kirjoittaja on filosofian maisteri, joka valmistelee väitöskirjaa keskiajan porvarisnaisista ja heistä kertovien lähteiden problematiikasta Turun yliopiston Suomen historian oppiaineessa.

LÄHTEET

Sanomalehdet

Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo (ÅT). 1782-1785.

Lähdejulkaisut

Lagus, Ernst (toim.) Bref från Henrik Gabriel Porthan till samtida. Helsingfors 1898.

Registrum ecclesiae Aboenesis eller Åbo domkyrkans svartbok. The Black Book of Abo Cathedral. Facsimile version of the 1890 edition. Elisa Pispala (toim.) Jyväskylä 1996. (REA)

Finlands medeltids urkunder IV 1451-1480. Reinhold Hausen (toim.) Helsingfors 1924. (FMU)

Porthan, Henrik Gabriel. Paavali Juustenin Suomen piispain kronikka huomautuksin ja asiakirjoin valaistuna. Teoksessa Iiro Kajanto (toim.) Valitut teokset. SKS 1982, 144-220.

Tutkimuskirjallisuus

Ahokas, Minna. Valistus suomalaisessa kirjakulttuurissa 1700-luvulla. Helsinki 2011.

Aronsson, Peter. Historiebruk – att använda det förflutna. Lund, Studentlitteratur 2004.

Breisach, Ernst. Historiography: Ancient, Medieval and Modern. University of Chicago Press 2007.

Fewster, Derek. Visions of Past Glory. Nationalism and the Construction of Early Finnish History. SKS, Helsinki 2006.

Hakamies, Pekka. Henrik Gabriel Porthan kansanrunouden kerääjänä ja tutkijana. AURAICA. Scripta a Societate Porthan edita Vol. 1 2008, 59-65.

Harjula, Janne. Arkeologia ja muuttuva keskiajan kirjallisen kulttuurin kuva. Kasvatus & Aika 3 (2) 2008, 7-25.

Hausen, R.. Preface to the 1890 Edition. Teoksessa Elisa Pispala (toim.) Registrum ecclesiae Aboenesis eller Åbo domkyrkans svartbok. The Black Book of Abo Cathedral. Facsimile version of the 1890 edition. Jyväskylä 1996, 9-15.

Heikkilä Tuomas. Kirjallistumiskehitys. Teoksessa Tuomas Heikkilä (toim.) Kirjallinen kulttuuri keskiajan Suomessa. SKS, Helsinki 2010, 11-44.

Heininen, Simo. Porthanin piispainkronikka. Teoksessa Juha Manninen (toim.) Porthanin monet kasvot. Kirjoituksia humanistisen tieteen monitaiturista. SKS, Helsinki 2000, 123-147.

Ikonen, Risto. Åbo Tidningar 1771-1808 ja kasvattava yhteiskunta. Kasvatuksen maailma kustavilaisen kauden turkulaislehdessä. Joensuun yliopiston kasvatustieteellisiä julkaisuja no 38. Joensuun yliopisto, Joensuu 1997.

Kallioinen, Mika. Kirkon ja kruunun välissä. Suomalaiset ja keskiaika. Edita, Helsinki 2001.

Kelley, Donald R.. Fortuness of History. Historical Inquiry from Herder to Huizinga. Yale University Press 2003.

Kajanto, Iiro. Valikoiman periaatteista. Teoksessa Iiro Kajanto (toim.) Valitut teokset. SKS, Helsinki 1982a, 29-30.

Kajanto, Iiro. Historiallisia tutkimuksia. Johdanto. Teoksessa Iiro Kajanto (toim.) Valitut teokset. SKS, Helsinki 1982b, 129-143.

Kajanto, Iiro: Porthan and the Classical Scholarship. Helsinki 1984.

Kinnari, Inkeri. Hyödyllisiä ja mielekkäitä oppeja kotiin vietäväksi. H. G. Porthanin väitösteesit ja akateeminen kasvatus. Turun yliopisto 2012.

Manninen, Juha. Valistus ja kansallinen identiteetti. Aatehistoriallinen tutkimus 1700-luvun Pohjolasta. SKS, Helsinki 2000.

Nedkvitne, Arnved. The social consequences of literacy in medieval Scandinavia. Turnhout Brepols, cop. 2004.

Orrman Eljas. Keskiajan asiakirjat. Teoksessa Eljas Orrman ja Elisa Pispala (toim.) Suomen historian asiakirjalähteet. WSOY, Helsinki 1994.

Palander, Gunnar. Henrik Gabriel Porthan historiantutkijana. Helsinki 1901.

Pirinen Kauko. Introduction, The Cartulary of Abo Cathedral – A Treasure of the Finnish Medieval History. Teoksessa Elisa Pispala (toim.) Registrum ecclesiae Aboenesis eller Åbo domkyrkans svartbok. The Black Book of Abo Cathedral. Facsimile version of the 1890 edition. Jyväskylä 1996 17-43.

Rantanen, Päivi. Suolatut säkeet. Suomen ja suomalaisten diskursiivinen muotoutuminen 1600-luvulta Topeliukseen. SKS, Helsinki 1997.

Salmi, Hannu. Menneisyyskokemuksesta hyödykkeisiin – historiakulttuurin muodot. Teoksessa Jorma Kalela ja Ilari Lindroos (toim.) Jokapäiväinen historia. Tietolipas 177. SKS, Helsinki 2001, 134-149.

Tahkokallio Jaakko. Kristinuskon ja kirjoitetun kulttuurin tulo Suomeen. Teoksessa Tuomas Heikkilä (toim.) Kirjallinen kulttuuri keskiajan Suomessa. SKS, Helsinki 2010, 67-70.

Tarkiainen V.. Henrik Gabriel Porthan. SKS, Helsinki 1971.

Tommila, Päiviö: Suomen historiankirjoitus. Tutkimuksen historia. WSOY, Helsinki 1989.

Tommila, Päiviö: Suomen sanomalehdistön alkuvaiheet. Teoksessa Päiviö Tommila (toim.) Suomen lehdistön historia I. Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Kuopio 1988, 23-75.

Tommila, Päiviö. Suomen ensimmäinen lehtimies. Teoksessa Juha Manninen (toim.) Porthanin monet kasvot. Kirjoituksia humanistisen tieteen monitaiturista. SKS, Helsinki 2000, 15-23.

Tunturi, Janne. Romanssien ja runouden aikakausi. Thomas Warton keskiaikaa määrittelemässä 1750-1790. Turun yliopisto, Turku 2010.

Urpilainen, Erkki. Algot Scarin ja gööttiläisen historiankirjoituksen mureneminen Ruotsissa 1700-luvun alkupuolella. SHS, Helsinki 1993.

Viljamaa, Toivo. Porthan – ”koko Suomen opettaja”. AURAICA  Scripta a Societate Porthan edita Vol. 1 2008, 27-38.

 

Print Friendly, PDF & Email


  1. […] förtryter det mig at dessa Tidningar skulle afstanda, emedan de lämnade oss et godt tilfälle at låta trycka hvarjehanda, til uplysnade af vårt lands häfder och tilstånd tjenade afhandlingar och anmärkningar. Jag har ibl. annat där låtit införa åtskilliga ej oviktiga documenter ur den märkeliga samling som här är känd under namn af Åbo Domkyrkas Svartbok, och hvilken jag på enskild kostnad låter i Stockholm afskrifva af Hr Secr. Stechau. At derifrån hvarjehanda goda underrättelser kunna hämtas, har jag sökt visa genom en afhandling i Bihanget til 1785 års Åbo Tidningar; och jag undrar värckeligen at denna samling, hvilken öfver 100:de år varit i Antiqu. Archivo förvarad, så sparsamt blifvit nyttjad. […] Porthan J. H. Lidénille 7.7.1787. Lagus 1898, 129. Käännös tekijän. Johan Adolf Stechau työskenteli kuninkaallisessa kirjastossa. [Takaisin]
  2. Suomen alueella keskiajan katsotaan yleisesti alkaneen 1100-luvun lopulla, itäisessä Suomessa vasta 1300-luvun kuluessa, ja päättyneet 1500-luvun lopulla. Keskiajan Suomi ei ole selkeä kokonaisuus, mutta Suomen alueen voidaan katsoa limittyneen lännessä osaksi Ruotsia ja rajoittuneen idässä rajaan, joka kulki Karjalan kannakselta Pohjois-Savon ja Kainuun kautta Torniojokilaaksoon. Heikkilä 2010, 18-19. Myös J. H. Lidén oli Porthanin tapaan opiskellut Turun akatemiassa. [Takaisin]
  3. Ks. esim. Urpilainen 1993, 33-48. Fewster 2006, 50-56. [Takaisin]
  4. Kelley 2003, 9. Historiantutkimuksen muutoksesta 1700-luvulla ks. Breisach 2007, 199-214. [Takaisin]
  5. Ks. Urpilainen 1993, 29-30, 33-47. Tommila 1989, 26 [Takaisin]
  6. Kritisoituihin tutkijoihin voidaan lukea esimerkiksi Olof Rudbeck vanhempi (1630-1702), joka uskoi Ruotsin olleen muinainen Atlantis. [Takaisin]
  7. Porthan 1982, 230. Nootti 6. [Takaisin]
  8. Kaarle XII kaatui Fredrikshaldin taistelussa vuonna 1718 Ruotsin yrittäessä valloittaa Norjaa Tanskalta. Siitä tuliko kuninkaan tappanut luoti norjalaisten vai omien miesten puolelta on kiistelty pitkään. [Takaisin]
  9. Tommila 1989, 36. [Takaisin]
  10. Hausen 1996 (1890), 10. Antikviteettikollegion perustettiin valtiokansleri Magnus De la Gardien (1622-1686) aloitteesta. Lähteiden keräämistä ja arkistojen ja kirjastojen perustamista tapahtui kaikkialla Euroopassa. Esimerkiksi Englannin tilanteesta ks. Tunturi 2010. [Takaisin]
  11. Ks. esim. Tommila 1989, 61-72. Fewster 2006, passim. [Takaisin]
  12. Tunturi 2010, 2-4, 60, 320-321. Kelley 2003, 9. Breisach 2007, 163, 166-167. [Takaisin]
  13. Porthan mainitsee sanan esimerkiksi asiakirjan ”Et annat ditto” ÅT 26.5.1785 liitteen alaviitteessä sivulla 84. [Takaisin]
  14. Orrman 1994, 45. Kallioinen 2001, 17. Heikkilä 2010, 11-16. Tahkokallio 2010 67-69. Nedkvitne 2004, 26, 243. Tanskan, Norjan ja Ruotsin alueilla oli riimuihin perustuva oma kirjallinen perinteensä, jollaista Suomessa ei tiettävästi ollut. [Takaisin]
  15. Heikkilä 2010, 11-22. Nedkvitne 2004, 192-194. [Takaisin]
  16. Heikkilä 2010, 11-16. Tahkokallio 2010, 67-69. Kirjallisen kulttuurin ulottumisesta arkeen ks. Harjula 2008. [Takaisin]
  17. Mustan kirjan ajoituksesta on olemassa useita erilaisia tulkintoja. Esimerkiksi Jalmari Jaakkola ja Reinhold Hausen ajoittavat kirjan synnyn 1470-luvun kansliauudistuksen yhteyteen. Ks. Hausen 1996 (1890). FM Maria Kallio on esittänyt meneillään olevassa väitöskirjatutkimuksessaan Turun tuomiokapitulin hallinto- ja asiakirjakulttuurin murros, että kopiokirja olisi ajoitettavissa jo kansliauudistusta edeltävään aikaan. [Takaisin]
  18. Varmasti tiedetään, että kirja on ollut Juhana herttuan hovissa 1550- ja 1560-luvuilla, jossa linnan kirjuri on tehnyt siihen merkintöjä. Linnasta kirja päätyi kaikesta päätellen takaisin kirkkoon ja sieltä 1620-luvulla Turkuun perustettuun hovioikeuteen. Mustan kirjan sisältämät maaomistuksia ja rajoja koskevat asiakirjat olivat vielä 1600-luvun alkupuolella käytössä oikeudenkäynneissä. Hausen 1996 (1890), 10-11. [Takaisin]
  19. Pirinen 1996, 36. Tommila 1989, 40. [Takaisin]
  20. Kronikan julkaisemisesta ja matkasta Ruotsin arkistoihin esim. Porthan Mennanderille 5.4.1782. Lagus 1898, 49-51. [Takaisin]
  21. Kirja oli julkaistu uudelleen jo aikaisemmin, mutta vähäisin kommentein ja osittain virheellisenä eivätkä Turun akatemian professori Johan Bilmarkin (1728-1801) väitöskirjana julkaisemat kommentitkaan vaikuta vakuuttaneen Porthania, joka halusi alkuperäislähteiden tuoman lisätiedon avulla tarkentaa kronikan tietoja. Ks. esim Palander 1901, 161-194. Heininen 2000. [Takaisin]
  22. Ajan tapana oli, että professorit joko vahvasti ohjasivat tai, kuten piispainkronikan kohdalla, itse kirjoittivat opiskelijoidensa väitöskirjat. Opiskelijat osoittivat väitöstilaisuudessa oman oppineisuutensa puolustamalla professorin muotoilemia väitösteesejä. Heininen 2000, 126-132. [Takaisin]
  23. Porthan Lidénille 7.7.1787. Lagus 1898, 129. Ks. myös Heininen 2000, 130-131. Palander viittaa kyseiseen Porthaniin lausahdukseen ja on kääntänyt sen muotoon ”aijon erityisen vakavasti työskennellä; ja siihen sarjaan ikään kuin varastohuoneeseen koota kaikki, mitä minulla on ollut tilaisuus tavata Suomen historian valaisemiseksi ennen reformatioonin aikaa”. Palander kuitenkin viittaa virheellisesti Porthanin kirjeeseen Hellenbergille 29.4.1785. Lagus 1898, 119-120. Palander 1901, 173. [Takaisin]
  24. ”Man kan för öfrigt lätteligen förestålla sig, at en Copie-Bok, som til Domkyrkans tjenst blifwit förfärdigad […] förnämligast mäste innehålla Documenter som tjente til förswar för Kyrkans rättigheter, och angå dess privilegier, gods och förmåner: men så finnes dock deribland et och annat som rörer landets angelägenheter i gemen; och man wet, at under den brist wi hafwe på documenter och efterrättelser, rörande medeltidens händelser och tilstånd, måste man sätta wärde jämwäl pä de swaga uplysningar som privata hadlingar, likasom händelsewis kunna lämna”. Et annat ditto  ÅT 26.5.1785 liite s 83-85 alaviite. Käännös tekijän. [Takaisin]
  25. Aurora-seura oli valistusajan ihanteisiin pohjautuva salaseura, jonka tavoitteena oli edistää kansallista kulttuuria, kirjallisuutta ja musiikkia sekä tiedettä. Seuran jäsenet olivat pääasiassa Turun akatemian, Turun hovioikeuden ja kirkon piiristä. Sanomalehden toimituksesta vastasivat seuran puheenjohtaja sekä Henrik Gabriel Porthan seuran sihteerinä. Eri aloja edustaneet seuran jäsenet ja muut kiinnostuneet avustivat toimituskuntaa kirjoittaen omaan alaansa tai kiinnostuksenkohteisiinsa liittyviä tekstejä. Ikonen 1997, 10. Aurora-seurasta tarkemmin ks. Manninen 2000, 159-206, erityisesti 199-202. [Takaisin]
  26. Åbo Tidningarin tarina on monivaiheinen. Aurora-seuran toiminta hiipui 1770-luvun lopussa ja sanomalehtikin lakkasi ilmestymästä. Lehti herätettiin uudestaan henkiin vuonna 1782, jolloin Porthan ryhtyi toimittamaan sitä itse. Se ei kuitenkaan ilmestynyt pitkään, vaan julkaisu päättyi jo toukokuussa 1785. Syynä olivat muuttuneet säännökset, jotka vaativat lehtiä hankkimaan kruunulta privilegion. Julkaisu päättyi tuolloin massiiviseen 248-sivuiseen liitteeseen, jonka oli tarkoitus korvata tilaajille loppuvuoden ilmestymättä jäävät numerot. Lehden tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän, vaan sen ilmestyminen jatkui taas vuonna 1789 Åbo Nya Tidningarin, nimellä. Tuolloin Porthan ei toiminut enää lehden toimittajana. Vuosina 1791-1869 lehti ilmestyi nimellä Åbo Tidningar. Tällä kertaa toimittamiseen osallistui jälleen kuolemaansa saakka myös Porthan. Ikonen 1997, 10-11. Ks. myös Tommila 2000, 15-23. [Takaisin]
  27. Ikonen 1997, 8, 24. Manninen 2000, 165-202. [Takaisin]
  28. Porthan Hellenbergille 29.4.1785. Lagus 1898, 119-120. [Takaisin]
  29. Folio merkitsee kirjan arkkia, joka on taitettu siten että siitä muodostuu neljä sivua. [Takaisin]
  30. Julkaistut asiakirjat ovat: REA 110, 111, 173, 198, 258, 298, 321, 328, 349, 352, 369, 370, 383, 456, 457, 459, 469,, 470, 473, 475, 488, 529, 500, 505, 506, 510, 518, 527, 530, 548, 550, 557, 582, 597, 665, 670, 670, 687 ja 703. Lisäksi Porthan viittaa tai julkaise osia esimerkiksi asiakirjoista REA 179, 178, 166, 216, 287, 144, 371, 404. [Takaisin]
  31. REA 298 ja 321. ÅT 26.5.1785 [Takaisin]
  32. Esimerkiksi asiakirjat REA 110 numerossa ÅT 17.3.1785, REA 111 numerossa ÅT 24.3.1785 ja REA 173 numerossa ÅT 28.10.1784. [Takaisin]
  33. ”Tjenar til bewis pä den swåra tunga, som Påwiska Stolens öfwerwålde och penninge-lystnad förorsakade wåre enfaldige förfader.” ÅT 26.5.1785 liite. REA 258. Käännös tekijän. [Takaisin]
  34. Ks. REA 456 numerossa ÅT 23.10.1783, REA 457 numerossa ÅT 16.10.1783 ja REA 488 numerossa ÅT 18.11.1784. [Takaisin]
  35. ”Meddelas for den uplysning det ger om ätsfilliga ware förfaders sedvaror och omständigheter. Huru med den, här omtalta Swenska och Finska Ratten i Lundo socken må warit beskaffadt, lämnas til kunnige fornforskares ytterligare utredande.” Dombref rörande Måkis i Lundo Socken ÅT 26.5.1785 lliite. Käännös tekijän. [Takaisin]
  36. Kelley 2003, 14. Breisach 166-167. [Takaisin]
  37. ”Rummet tillåter oss icke, at utur denna märkeliga Samling af gamle Handlingar, här införa flere. Ut wåra Häfdateknare derifrån, fått underrättelse om ätstilliga saker, medelst de afskrifter hwilka Peringsköld och Helin tagit  af et och annat Kungabref  oc. som de gjort kände; derom kan man snart öfertyga sig. Men at hwarjehanda uplysningar, som derutur stått at hämtas, ännu hårtils blifwit onyttjade, kan genom dess sorgfalligare granskande lika lätt finnas”. Et annat ditto ÅT 26.5.1785 liite s 83-85 alaviite. Käännös tekijän. [Takaisin]
  38. Ikonen 1997, 17. [Takaisin]
  39. Ahokas 2011, 61. [Takaisin]
  40. Latinankielisiä asiakirjoja on käytetty erityisesti kuningas Maunua käsittelevässä artikkelissa Nagre Anmärkningar til K. Magni Eriksons Historia, egenteligen rörande Finland, joka ilmestyi toukokuun 18785 liitteessä. ÅT 26.5.1785. [Takaisin]
  41. Ks. esim. Et annat ditto ÅT 26.5.1785 liite s 83-85 alaviite. [Takaisin]
  42. Porthan 1982, 230. Nootti 5. [Takaisin]
  43. Porthan 1982, 192. Nootti 27. [Takaisin]
  44. Kinnari 2012, 93-94. [Takaisin]
  45. Rantanen 1997, 100. [Takaisin]
  46. Kajanto 1982a, 29. Kajanto 1982b, 135. [Takaisin]
  47. Manninen 2000, 195, 215, 219, 239.  [Takaisin]
  48. Manninen 2000, 216,218,237. Fewster 2006, 56-64. [Takaisin]
  49. Viljamaa 2008, 28. Kansallisuudesta ja nationalismista käsitteenä ks. esim. Manninen 2000, 208-213. Kansan käsitteestä Herderin ajattelussa ks. Breisach 2007, 222-224. [Takaisin]
  50. Tommila 1989, 44.  Dalin oli Porthanin tapaan myös lehtimies ja julkaisi 1730-luvulla valistushenkistä Then Swänska Argus viikkolehteä. [Takaisin]
  51. Kelley 2003, 13. Historiantutkimuksesta Göttingenin yliopistossa ks. Breisach 2007, 203, 217-224. [Takaisin]
  52. Kelley 2003, 15. Kajanto 1984, 105-106. Tarkiainen 1971, 44-46. [Takaisin]
  53. Salmi 2001, 134. Aronsson 2004, 17, 57, 62. [Takaisin]
  54. Hakamies 2008, 60-63. Kajanto 1982a, 20-21. [Takaisin]
  55. Kinnari 2012, 95. Kinnarin väitöskirjassa on julkaistu Porthanin kaikki väitösteesit ja analysoitu Porthanin työtä akateemisena opettajana. [Takaisin]
  56. Tommila 1988, 59-60. [Takaisin]
  57. Ks. Porthan Lidenille 7.7.1787. Lagus 1898, 129–130. [Takaisin]
  58. Nagre Anmärkningar til K. Magni Eriksons Historia, egenteligen rörande Finland. ÅT 26.5.1785. Liite. [Takaisin]
  59. Pirinen 1996, 37. Palander 1901. [Takaisin]
  60. Teoksessa asiakirjat on järjestetty uudelleen kronologiseen järjestykseen ja niihin on liitetty lyhyet esittelytekstit. Teokseen on liitetty myös Hausenin kirjoittama esipuhe. Hausenin julkaisusta on tehty vuonna 1996 uudistettu painos, johon on lisätty myös professori Kauko Pirisen laaja artikkeli sekä englanninkieliset esittelytekstit asiakirjoista. [Takaisin]
  61. Diplomatarium Fennicum http://extranet.narc.fi/DF/index.htm [Takaisin]
  62. FMU 3568. Käännös latinasta FM Ilkka Valve. [Takaisin]


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *