2014/4
Linkit menneen ja tulevan välillä

Kolmen pitäjän kuolinsyyt paikallisyhteisön kuvastajina 1700- ja 1800-luvun Pohjois-Suomessa

Johdanto

Suuresta Pohjan sodasta ja suurvalta-aseman menetyksestä toipuvassa Ruotsin valtakunnassa havahduttiin 1700-luvulla huomaamaan, että valtakunnan vauraus ja mahti saattaisivat piillä terveessä ja pitkään elävässä väestössä. Muun muassa imeväiskuolleisuuden alentaminen muodostui 1700-luvun Euroopassa yleisemminkin tavoiteltavaksi teemaksi. Jotta vaurautta olisi onnistuttu lisäämään väestönkasvun avulla, oli Ruotsin valtakunnassa tiedettävä, paljonko maassa oli asukkaita, kuinka pitkään asukkaat elivät ja mihin he kuolivat.[1] Tilanteesta muodostui historiantutkijan kannalta varsin otollinen. Seurakuntien papistolle annettiin nimittäin tehtäväksi kirjata muistiin väestöön liittyviä tietoja, muun muassa menehtyneiden alamaisten kuolinsyitä.

Kuolleiden luetteloiden ohella seurakunnissa laadittiin 1700-luvulta alkaen väkilukutaulukoita. Vuonna 1736 annettiin määräys syntyneiden ja kuolleiden luetteloimiseen jälkikäteen vuodesta 1721 alkaen ja vuodesta 1736 alkaen edelleen vuosittain. Tarkoituksena oli seurata ennen kaikkea kulkutautien aiheuttamaa kuolleisuutta Ruotsin valtakunnassa. Vuonna 1748 sai alkunsa taulustolaitos, joka aloitti suunnitelmallisen väestötietojen keräämisen. Väkilukutaulukoihin kuului kuolinsyiden erittelytaulukko, jota voi pitää ensimmäisenä kuolinsyyluokituksena. Mukana oli tartunta- ja kulkutautien ohella myös tapaturmaisia kuolinsyitä.[2]

Taulukointien perusteella saa varsin monipuolisen kuvan myös pohjoissuomalaisten pitäjien elämänmenosta. Oulun seurakunnan arkiston väkilukutaulukkoon liitetyn ohjeistuksen mukaan kirkonkirjoihin oli merkittävä vuoden 1686 kirkkolain nojalla myös pitäjässä sattuneita ihmeellisiä tapahtumia. Merkillisiä sattumuksia merkittiin seurakunnan väestötilastoihin myös 1700-luvun jälkipuoliskolla annettujen määräysten mukaan.[3] Vuonna 1762 Oulussa kirjattiin tieto epätavallisesta kuolinsyystä; erään naisen vaatteet olivat syttyneet palamaan hänen keittäessään paloviinaa.[4]

Väkivaltaiset kuolemat ja onnettomuudet oli helppo kirjata muistiin hyvinkin seikkaperäisesti, mutta tartuntatautien laita oli usein toinen. Kuolinsyyluetteloiden käyttämistä historiantutkimuksen lähteenä on kritisoitu sen takia, ettei kuolinsyitä ylös kirjaavilla papeilla ollut tarpeeksi lääketieteellistä asiantuntemusta erilaisten tautien tunnistamiseen. Pitäjästä toiseen liikkuneet sairaudet lienevät olleet tunnistamisen kannalta usein kaikkein helpoimpia, koska pahimmista epidemioista kirjoiteltiin usein lehdissäkin ja tauteja tiedettiin odottaa ja pelätä. Esimerkiksi isorokko lienee tunnistettu usein hyvinkin vedenpitävästi, mutta toki se saatettiin kirjata kuolleiden luetteloon hiukan vaihtelevalla tavalla (esim. muodossa koppor tai smittkoppor).[5] Suomenkieliset tautinimet alkoivat vakiintua vasta 1800-luvun lopulla vuonna 1881 perustetun Duodecim-lääkäriseuran ansiosta. Nimien ohella myös taudit ovat saattaneet muuttaa vuosisatojen mittaan muotoaan. Muun muassa kuppa oli 1400- ja 1500-luvulla huomattavasti rajumpi kuin se kuppa, joka nykyään tunnetaan.[6]

Toisaalta on muistettava, että 1700-luvulla lääkäreidenkin diagnoosintekotaito poikkesi melko lailla nykyisestä. 1700-luvun lääkärit eivät juuri tutkineet esimerkiksi sisäelimiä vaan tekivät enemmän ulkoisia operaatioita; leikkasivat peräpukamia ja poistivat särkeviä hampaita. Tauteja vastaan taisteltiin muun muassa kamferin ja iilimatojen avulla.[7] Oulun kaupunkiin nimitettiin ensimmäinen yliopistokoulutuksen saanut lääkäri vuonna 1774. Sitä ennen kaupunkilaiset olivat hakeneet helpotusta vaivoihinsa välskäreiltä, jotka toimivat samalla partureina. Toisinaan kaupunkilaiset turvautuivat kirkkoherra Johan Wegeliuksen laatimaan lääkärikirjaan, johon oli koottu itsehoito-oppeja hyvin monenlaisiin vaivoihin.[8]

Käytännön lääkärityö kehittyi 1800-luvun alkupuolella muun muassa stetoskoopin keksimisen ja lisääntyneiden ruumiinavausten myötä. Myös mikroskooppitekniikka kehittyi. Tartuntatautien ja lääketieteen historiaan liittyvissä tutkimuksissa on puhuttu 1800-luvusta niin sanottuna bakteriologisen vallankumouksen aikana: Kun sairauksien syitä alettiin 1800-luvun aikana hahmottaa virusten ja bakteerien tasolla, oli tauteja vastaan huomattavasti helpompi taistella. 1800-luvulle saakka lääkärit olivat luottaneet niin sanottuun humoraalipatologiaan, jossa taudit tulkittiin ihmisruumiissa esiintyvien nestehäiriöiden ilmentymiksi.[9]

Kuolinsyiden kirjaaminen siirtyi kokonaan lääkäreiden vastuulle vasta 1930-luvulla, jolloin otettiin käyttöön myös vuonna 1929 vahvistettuun kansainväliseen tautiluokitukseen pohjautuva kuolinsyyluettelo.[10] Nykyään käytössä oleva International Statistical Classification of Diseases and Related Health Problems (ICD) on WHO:n eli Maailman terveysjärjestön kehittämä kansainvälinen tautiluokitusjärjestelmä. Tautiluokituksen taustat ovat kuolinsyiden yhtenäiseen rekisteröintiin pyrkineessä kuolinsyyluokituksessa, mutta luokitusta on laajennettu sittemmin myös elävien ihmisten tauteihin ja terveydentiloihin. Lisäksi on olemassa hammaslääketieteellinen tautiluokitus.[11]

Tässä artikkelissa tarkastelen pohjoissuomalaisia 1700- ja 1800-lukujen kuolinsyitä muutaman esimerkkipitäjän valossa. Lähdeaineistona hyödynnän ensi sijassa Suomen arkistolaitoksen digitaaliarkistoon (http://digi.narc.fi/digi/) talletettuja seurakuntien arkistoja sekä muuta digitaaliarkiston materiaalia, mutta täydennän sitä muun muassa Oulun maakunta-arkistoon talletetulla Oulun lääninsairaalan arkistolla sekä 1800-luvulla ilmestyneillä sanomalehdillä.

Yksi tarkasteluun valikoitu pitäjä on rannikolta (Oulun kaupunki), toinen sisämaasta (Iijoen varrella sijaitseva Pudasjärvi) ja kolmas on pohjoisimmassa Lapissa sijaitseva Utsjoki, jonka asukkaat koostuivat poronhoidolla ja kalastuksella elävistä saamelaisista. Tarkastelun kohteena on siis varsin monipuolinen otanta erilaisia pohjoissuomalaisia vauraista rannikolla asuvista kaupunkilaisporvareista katovuosien kanssa kamppaileviin Pudasjärven talonpoikiin ja Utsjoen köyhiin kalastajiin asti.[12] Kaikkien näiden ihmisten kuolinsyyt kirjattiin seurakuntien kuolleiden ja haudattujen luetteloihin, jotka on digitoitu 1800-luvun lopulle saakka. Kysymys kuuluu, missä määrin esimerkkipaikkakuntien ihmisten kuolinsyyt poikkesivat toisistaan ja minkä takia. Oliko kunkin paikkakunnan kuolinsyiden joukossa mitään tyypillisiä tauteja, jotka kertovat yhteisön elämästä laajemminkin?

Kuolinsyitä olisi varsin luonteva tutkia tilastollisen analysoinnin avulla, mutta tässä artikkelissa tarkastelen aihetta enemmänkin kvalitatiivisin keinoin, muun muassa vertailevaa menetelmää hyväksi käyttäen. Kyseessä on alustava katsaus suunnitteilla olevaan tutkimusprojektiin, jonka tässä vaiheessa on kiinnostavaa selvittää, onko pohjoissuomalaisten pitäjien historiallisista kuolinsyistä ylipäänsä mahdollista löytää keskinäisiä poikkeavuuksia.

1700-luvulla Pohjois-Suomessa astuttiin uudella tavalla mukaan globalisoituvaan maailmaan, kun maailmalla liikkuvat tavaravirrat alkoivat sivuta aiempaa useammin Itämeren pohjoislaidalla sijaitsevan pohjoisen Suomenkin asukkaita. Asukkaiden ravitsemusta muokkasivat muun muassa varakkaiden suomalaisten ruokavalioon tullut sokeri sekä vehnäjauhojen lisääntynyt käyttö.[13] 1800-luvulla nämä tuotteet alkoivat olla vähitellen myös varattomampien pohjoissuomalaisten ulottuvilla, ja elämäntapaa kohdanneet muutokset heijastuivat kenties myös pohjoissuomalaisten kuolinsyihin. 1800-luvulla ihmisten liikkuvuus lisääntyi, ja uudenlaiset koneet tekivät liikkumisesta sekä maalla että merellä entistä nopeampaa. Myös taudit liikkuivat entistä nopeammin, ja samalla kiihtynyt kaupungistuminen kärjisti vanhoja infektioita.[14]

Elämäntapojen muuttumisen myötä tauditkin muuttivat muotoaan. Pienissä, eristyneissä, liikkuvaa elämää viettäneissä yhteisöissä oli alkujaan vältytty ihmisestä toiseen tarttuvilta taudeilta kuten iso- tai tuhkarokolta. Sen sijaan tällaiset ryhmät olivat saattaneet kärsiä vaikkapa loismadoista. Ihmisyhteisöjen tiivistyessä oli syntynyt uudenlaisia tauteja, ja taudit olivat myös alkaneet liikkua yhteyksien lisääntyessä paikasta toiseen.[15] Infektiosairauksien suhteellinen merkitys alkoi ennen pitkää vähentyä, kun krooniset (ei-tarttuvat) sairaudet kuten sydän- ja verisuonisairaudet alkoivat yleistyä. Tutkimuksissa on käytetty sydän- ja verisuonisairauksista sekä muista kroonisista sairauksista termiä diseases of modernization – tai alkuperäiskansoja tutkittaessa western diseases. Esimerkiksi inuiteilla lisääntyivät modernisaation myötä paitsi sydän- ja verisuonisairaudet myös erilaiset sosiaaliset ongelmat: huumeiden ja alkoholin väärinkäyttö, väkivalta ja itsemurhat.[16] Kroonisten sairauksien yleistymiseen vaikutti toisaalta myös pidentynyt elinikä – mikäli ihmiset eivät kuolleet nuorella iällä infektioihin, he menehtyivät ehkä myöhemmällä iällä hitaampiin tauteihin kuten syöpään tai sydäntauteihin.[17]

Pohjoissuomalaisia kuolinsyitä ja sairauksia käsittelevä artikkeli liittyy terveyshistorian tutkimusperinteeseen. Terveyshistoriasta on mahdollista puhua siitä huolimatta, että kyse on tässä tapauksessa ennen kaikkea terveyden puutteesta. Heini Hakosalon mukaan terveyshistoria on käyttökelpoinen suomenkielinen termi laajemmalle englanninkieliselle termille history of medicine and health. Lääketieteen historia on käsitteenä terveyshistoriaa ongelmallisempi: Tämänkään artikkelin tapauksessa kyse ei ole lääketieteen historiasta, etenkään kun suomenkielinen termi lääketiede ei kata englanninkielisen medicinen tapaan käytännön medisiinaa.[18] Lääketieteen kehitys on kuitenkin joissakin tapauksissa syytä ottaa tarkasteluun mukaan – ainakin 1800-luku oli merkittävä vuosisata paitsi yleisen modernisoitumisen myös lääketieteen kehittymisen kannalta.[19]

Kuolinsyiden tutkimuksessa on tehnyt perusteellista pohjatyötä lääketieteen tohtori ja historioitsija Arno Forsius. Tartuntatautien historiaa ovat kirjoittaneet muun muassa H. S. Vuorinen, Mika Kallioinen ja William H. McNeill. Isorokon, malarian ja mahasuolitulehduksen leviämistä Suomessa on tutkinut Torres Joerges Xaviera väitöskirjassaan Importancia de la viruela, gastroenteritis aguda y paludismo en Finlandia entre 1749 y 1850.[20]

Utsjoen saamelaisten uudenlaiset sairaudet?

Tenojoen varrella sijaitsevassa Utsjoen seurakunnassa kuolinsyitä ryhtyi merkitsemään muistiin 1740-luvulla seurakunnan ensimmäiseksi kirkkoherraksi nimitetty Anders Hellander. Vuonna 1751 hän kirjasi Utsjoella kuolleiden luetteloon yhdeksän vainajaa, joiden kuolinsyyt vaihtelivat keuhkotaudista (lungsoot ja bröstsiuka) kasvaimeen (swulst) ja tukahduttavasta yskästä johtuneesta halvauksesta (stickfluss, slag) kuoliaaksi paleltumiseen (frusen till döds) sekä vanhuuteen ja raihnaisuuteen (ålderdom och bräcklighet). Myös kulkutaudit pääsivät tekemään tuhojaan: kahden kuukauden ikäisen Jon Aslacsson Pautin ja 16-vuotiaan Utsjoen lapinkoulussa opiskelleen katekeetan Johan Olofsson Tornensiksen kuolinsyyksi kirjattiin helmi- ja maaliskuussa 1751 rokkotauti nimeltä rödmässlingen.[21]

Saamelaiset eivät olleet ainoita, jotka Utsjoella sairastuivat. Puoliarktinen ilmanala ja pitkät talvet koettelivat myös sinne muuttaneiden pappien terveyttä. Heti ensimmäinen pappi Hellander eksyi tunturissa oppaastaan, palellutti itsensä pahasti ja kuoli jonkin aikaa sairastettuaan. Kirkkoherrana 1790-luvun Utsjoella toiminut Samuel Castrén kuoli puolestaan marraskuussa 1797. Castréniin tutustunut runoilija Frans Mikael Franzén kuvasi kuinka Castrén ”sairastui ve­toisissa huo­neissa, ja yksin erämaassaan, ilman ystäviä, ilman lääkäriä, koko maailman hylkäämänä, voi­mak­kaimmassa nuoruudessaan, lopetti maallisen vaelluksensa”.[22]

Lääkäreiden ja apteekkien puute koetteli Utsjoella kenties enemmän sinne eteläisestä Suomesta muuttanutta virkamiehistöä kuin paikkakunnan saamelaisia, jotka lienevät turvautuneet usein joko paikallisiin parantajiin tai omiin parannuskeinoihinsa. Saamelaiset ostivat tosin 1800-luvulla muistiin merkittyjen tietojen mukaan ajoittain lääkkeitä myös apteekeista; Norjan rannikolla sijaitsevista kauppapaikoista oli mahdollista hankkia kipujen parantamiseen ”pippuria, ingefeeraa, pirunpaskaa, sokuria ja kamfertiä”.[23] Sokerin tavoin myös jauhoja käytettiin toisinaan lääkkeenä. Esimerkiksi vatsatautia sairastavat saamelaiset tekivät pappien mukaan leipää ”jäniksen papanoista, rukiin jauhoihin sekoitettuna”. Tätä leipää nautittiin ”niin kauvan kuin vatsa kovenee”.[24]

Kirkko alkoi koota saamelaisia jumalanpalveluksiin, rippikouluun ja useissa Lapin seurakunnissa sisäoppilaitosmaisesti toimiviin lapinkouluihin. Rokkotautiin vuonna 1751 kuolleet saamelaiset lienevät altistuneet taudille sen vuoksi, että he olivat oleskelleet kirkkopaikalla tiiviissä kanssakäymisessä muiden paikalle saapuneiden kanssa (kuolemat ajoittuvat helmikuussa pidettyjen käräjien jälkeiseen aikaan; Utsjoen markkinapaikalle kokoontui helmikuussa ja käräjien aikaan tavallisesti paljon väkeä).[25] Kirkon vaikutusta saamelaisten terveydentilaan olisi kiinnostava pohtia tarkemminkin, mutta tilannetta hankaloittaa se, että kuolinsyitä ryhtyivät merkitsemään muistiin vasta pysyvästi asuvat papit. Isorokkoa esiintyi puoliarktisella alueella joka tapauksessa sen jälkeen, kun kirkko oli vakiinnuttanut Lapissa asemansa. Myös ripuli merkittiin Utsjoella kuolinsyyksi 1700-luvun jälkipuoliskolla.[26] Kyseessä saattoi olla punatauti, joka levisi saastuneiden ulosteiden välityksellä ja ilmeni vatsankouristuksina ja voimakkaana ripulina. Myös punataudin puhkeaminen liittyi usein suurempien ihmisryhmien kokoontumiseen – esimerkiksi sota-aikoina kärsittiin armeijan keskuudessa punataudista ja muista vatsataudeista.[27]

Utsjoelle sodat tai armeijoiden liikkeet eivät 1700- ja 1800-luvuilla ulottuneet, mutta ainakin muistitiedon mukaan Utsjoen ripulitapaukset olisivat olleet nimenomaan punatautia. Utsjoen kirkkoherra kirjasi pitäjässä esiintyneitä tauteja 1850-luvulla ylös seuraavasti:

Edellä seisovan taulukon mukaan on pitäjässä sadan ja seitsemän ajastajan kuluessa syntynyt 2,051 henkeä ja kuollut 1,119. Kun 1,119 otetaan pois luvusta 2,015, niin on kuolleitten luku 932 henkiä vähempi kuin syntyneitten, jolla henkiluvulla seurakunta näinä satana ja seitsemänä vuotena on lisääntynyt. Vuonna 1751 liikkui tuhkarupuli; vuonna 1757 kova yskä; v. 1767 punatauti; v. 1808 yskä; v. 1846 kuume-tauti ja v. 1856 iso rupuli, jonka tähden kuolleitten luku näinä vuosina on suurempi kuin syntyneitten.[28]

Lainauksesta käy hyvin ilmi, kuinka vaikea tautien laadusta on päästä perille täysin täsmällisesti: Lainauksessa puhutaan vuoden 1751 kohdallakin tuhkarupulista, vaikka kirkonkirjoihin merkitty rödmässlingen kääntyy nyky-ymmärryksen perusteella luontevammin vihurirokoksi (mässling = tuhkarokko).[29] Tuhkarokko lienee tosin kuolinsyynä todennäköisempi; arabialainen lääkäri Rhazes (865-925) nimesi jo aikanaan vakaviksi kulkutaudeiksi isorokon ja tuhkarokon. Tuhkarokkoon kuoli etenkin alle 3-vuotiaita lapsia, varsinkin jos heillä oli samaan aikaan vitamiinien puutetta.[30] Samoin punatauti on tautimääreenä varsin horjuva. Punataudiksi ymmärrettiin usein mitä tahansa kuumeisia kulkutauteja, joihin liittyi verisiä ulosteita. Veriset ulosteet saattoivat johtua Shigella-bakteerista saadusta taudista, mutta syynä saattoi toisinaan olla myös suolistoa vaurioittanut hätäruoka.[31]

Utsjoen saamelaisten tartuntatauteihin pääsee siis yksityiskohtaisesti käsiksi 1740-luvulta alkaen, mutta saamelaiset eivät liene välttyneet tartuntataudeilta aikaisemminkaan historian vaiheissa. Vaikka Utsjoen sijainti ei ollut moneen muuhun paikkakuntaan verrattuna kovinkaan keskeinen – sen läpi ei kulkenut merkittäviä Jäämerelle johtavia teitä eikä siellä ollut keskeisiä markkinapaikkoja – Utsjoen asukkaat olivat viettäneet varsin liikkuvaa elämää ja asuneet joka tapauksessa vuosisatojen ajan skandinaavisten kansojen ympäröimänä. Myös käräjille oli kokoonnuttu jo 1600-luvun jälkipuoliskolta alkaen.[32]

Utsjoki oli tautihistoriansa puolesta siis täysin toisessa asemassa kuin vaikkapa Tanskalle kuuluvat, Skotlannin ja Islannin välissä sijaitsevat Färsaaret. Färsaarten kaukaisuuden vuoksi siellä vieraili rajattu määrä laivoja vuodessa ja tartuntataudit esiintyivät vähälukuisten färsaarelaisten keskuudessa pitkin aikavälein. Jos Tanskasta saapuvassa laivassa sattui olemaan vaikkapa joku tuhkarokkoon sairastunut, tauti levisi koko Färsaarten yli sillä seurauksella, että käytännössä kaikki saarilla sairastuivat – osa asukkaista kuoli, kun taas osa parani ja hankki immuniteetin. Sen jälkeen samainen tauti saattoi pysyä poissa vuosikymmenien ajan.[33] Isorokko – jonka on arveltu olleen 1700-luvun Euroopassa keskeisin rauhan ajan väestönkasvua rajoittanut yksittäinen tekijä – levisi vuonna 1733 Kööpenhaminasta Grönlantiin sillä seurauksella, että 2 000 sairastuneesta ainoastaan seitsemän inuitia jäi eloon.[34] 1700-luvun saamelaisten keskuudesta ei vastaavia tapauksia tunneta.

Vaikka Utsjoella kuoli ajoittain muutamia ihmisiä tartuntatauteihin, ne eivät päässeet tekemään tuhojaan kovinkaan massiivisesti. Alue oli pinta-alaltaan suuri ja väkiluku pieni, suurin piirtein vain noin kolmesataa henkeä.[35] Jos tarkastellaan sadan vuoden jaksoa 1750-1850, vanhuuteen kuolleita Utsjoen asukkaita oli kaikkiaan noin 10 prosenttia kaikista menehtyneistä. Taudit eivät ennättäneet tappaa ennen vanhuutta ja raihnaisuutta. Samaan aikaan kuoltiin myös tapaturmaisesti (etenkin hukkumalla) keuhko- ja rintatauteihin ja vähäisemmässä määrin rokkoihin. Kuolleiden luetteloa tarkastelemalla vaikuttaa siltä, että Utsjoella oli etenkin 1700-luvulla varsin paljon iäkkääksi (vähintään 80-vuotiaaksi) eläneitä ihmisiä. Yksi 90-vuotiaaksi elänyt utsjokelainen mies kuoli vanhuuteen vuonna 1806, mutta sen jälkeen vastaavaa saavutusta ei kirjattu rippikirjoihin useaan kymmeneen vuoteen.[36]

Utsjoki on ravitsemuksellisesti mielenkiintoinen alue, koska se sijoittui suomalaisten näkökulmasta leipärajan tuolle puolen. Leipä oli suomalaisten ruokavaliossa olennainen tekijä, mutta Utsjoella leipää ei juuri syöty eikä muutakaan hiilihydraattipitoista ravintoa, koska perunakin kasvoi utsjokelaisissa pelloissa varsin kehnosti.[37] Sokerista syötävää oli jonkin verran tarjolla – utsjokelaisten kerrottiin ostavan 1820-luvulla markkinapaikan kauppatuvasta muun muassa poltettua sokeria ja lakritsia – ja perunankin jotkut saamelaiset olisivat toivottaneet tervetulleeksi ruokavalioonsa. Ainakin jotkut Inarin ja Utsjoen asukkaat kirjoittivat vuonna 1829 Oulun läänin talousseuralle kirjeen, jossa he ilmaisivat halunsa muuttaa kalasta, poronlihasta ja pettuleivästä koostuvaa ruokavaliotaan monipuolisemmaksi. Tämän vuoksi he pyysivät saada käyttöönsä siemenperunoita sekä maanmuokkaukseen tarvittavia työkaluja. Perunansiemeniä pohjoiseen saatiinkin, mutta niiden viljely ei osoittautunut kovinkaan suureksi menestykseksi.[38]

Mikäli perunanviljelys olisi onnistunut ja mikäli perunasta olisi tullut Utsjoen saamelaisten ruokavalion kulmakivi, voisi seurakunnan kuolleiden luettelosta tarkastella, muuttuivatko asukkaiden kuolinsyyt ruokavalion muuttumisen myötä. Vertailu aikaisempaan tilanteeseen ei tosin olisi aivan aukotonta, koska Utsjoella ei ollut 1800-luvun kolmella ensimmäisellä vuosikymmenellä pysyvästi asuvia pappeja, jotka olisivat kirjanneet asukkaiden kuolinsyitä muistiin tunnollisesti. Kukaan etelän papeista ei halunnut kokea enää 1800-luvulla edellisellä vuosisadalla Lappiin kuolleiden pappien kohtaloa. Etenkin 1810-luvulla listattiin Utsjoen kuolleiden luetteloon usein pelkkiä nimiä.[39] Aivan 1820-luvun alussa kuolinsyitä kirjattiin taas tarkemmin, kun Utsjoelle nimitettiin kirkkoherraksi nuori pappismies Jacob Fellman. Asukkaiden kuolinsyyt eivät vaikuta juuri muuttuneen ensimmäisen kirkkoherran ajoista; Utsjoen ja sen kappeliseurakunnan Inarin asukkaat kuolivat vuonna 1820 vanhuuteen, hinkuyskään tai hukkumiseen.[40]

Mitä Utsjoen saamelaisten ravitsemukseen liittyvistä kuolinsyistä sitten tiedetään – ja mitä mahdollisuuksia Utsjoen papeilla oli kyseisten tautien tunnistamiseen? Utsjoen kirkonarkiston inventaariolistoissa esiintyi lääkärikirjoja viimeistään 1820-luvulta lähtien. Vuoden 1828 inventaarioluettelon painetuissa kirjoissa mainittiin En Läkare Bok af Joh: Johsson Hartman, Medicinà Prof: vid Åbo Academie tryckt i Åbo hos Joh: C: Frenckell 1765, jota papit myös käyttivät tämän jälkeen parannuskeinoja tarvitessaan. Osa Utsjoella kirkkoherran tehtäviä 1800-luvulla hoitaneista papeista oli suorittanut lääketieteellisiäkin opintoja,[41] mutta toisaalta 1700-luvullakin seurakunnassa toimineet papit kirjasivat kuolinsyitä ylös jo varsin monipuolisesti. Esimerkiksi keuhkotauteihin liittyvien kuolinsyiden kautta pääsee varsin hienojakoisesti perille muun muassa siitä, kuoliko 1700-luvun potilas hengenahdistukseen vai rintapistoksiin. Ravitsemukseen liittyviä kuolinsyitä voisivat olla edellä mainittu ripuli, diarrhe, ja lisäksi magsjukdom (vatsavaiva) sekä magref/bukref (vatsanväänteet).[42]

Papit kirjasivat väkilukutietoja valmiisiin taulukoihin, jotka kertovat aikakaudesta itsessäänkin varsin seikkaperäisesti. 1700- ja 1800-luvuilla vaihtoehdoksi annettuja mahdollisia kuolinsyitä olivat muun muassa spitaaliin tai nälkään kuoleminen. KA/Digitaaliarkisto
Papit kirjasivat väkilukutietoja valmiisiin taulukoihin, jotka kertovat aikakaudesta itsessäänkin varsin seikkaperäisesti. 1700- ja 1800-luvuilla vaihtoehdoksi annettuja mahdollisia kuolinsyitä olivat muun muassa spitaaliin tai nälkään kuoleminen. KA/Digitaaliarkisto

Utsjoen saamelaisten ravinto saattoi olla ajoittain varsin yksipuolista. Proteiinipitoista ruokaa riitti etenkin varakkaammille porosaamelaisille, mutta esimerkiksi C- ja D-vitamiineja sisältävistä ruoka-aineista saattoi tulla pulaa etenkin talviaikaan. Kyseisten vitamiinien puutteesta kertovia puutostauteja – keripukkia ja riisitautia – ei kuitenkaan kirjattu Utsjoen kuolleiden luetteloon ennen 1800-luvun jälkipuoliskoa. Vuonna 1862 on mainittu ensimmäisen kerran Enge(l)sk sjuk, johon kuoli marraskuun lopulla uudisasukkaaksi merkitty Josef Josefsson Lukkarin Anders-poika. Kyseessä lienee riisitauti, joka tunnettiin kuolinsyyluetteloissa nimellä risen tai engelska sjukan.[43] Utsjoella elävän uudisasukkaan ruokavalio ei välttämättä juurikaan poikennut paikallisista kalastajista, joten riisitaudin ilmestyminen nimenomaan uudisasukkaalle ei kerro välttämättä saamelaisten perinteisten luontaiselinkeinojen ravitsemuksellisesta paremmuudesta. Toisaalta Kittilän piirilääkäri ihasteli vielä 1890-luvulla proteiini- ja rasvapitoisella ruokavaliolla elävien Utsjoen saamelaisten terveyttä – ja otti samalla kantaa myös saamelaisiin liitettyyn riisitautiin:

Jo heti pirttiin astuttuamme on huomiotamme herättänyt lapsen omituinen makuuvuode. Tarkastakaamme sitä tarkemmin. Ehkä tarjoo se meille lääkäreillekin jotakin onkeen otettavaa. Katosta riippuu lapsi keinuen venheen muotoisessa, toisesta päästä kuomun tapaisesti katetussa ”komsio”nimisessä kehdossaan, joka on niin orteen kiinnitetty, että sitä tarpeen mukaan voi nuorasta vetää myös pystyyn. Siinä saa pieni Aili raukka makailla milloin vaaka milloin pystysuorana aina sen mukaan, kun hän nukkuu tai valvoo. Jälkimmäisessä tapauksessa valuen alas komsion pohjaan kunnes hänen pienet jalkansa omistajaansa kannattavat. – – Käytännöllistä kyllä se täytyy myöntää, jos kohta ei terveysopin kannalta. Sen todistavat lapsen käyristyneet jalat. Jo pienestä piskuisesta alkain, ennenkuin luurakennus on kylliksi vankistunut, on lappalaisen lapsi komsiossaan pakoitettu koko painollaan lepäämään heikoilla jaloillansa. Ei kumma jos ne antavat perää ja lapsi ikäkaudekseen jää länkisääriseksi. – – Että Rhachitis-tauti olisi syynä länkisäärisyyden ilmaantumiseen on tuskin luultava, sillä sen taudin muita symptomeja harvoin jos koskaan tavataan Suomen lappalaisissa. Päinvastoin on lasten terve, verevä ulkomuoto ainakin Inarissa ja Utsjoella silminnähtävä. Heidän pulleat ja punaset poskensa, iloiset naamansa, luonnon raittiutta ilmaisevat katseensa todistavat yltäkyllin että kulttuurin tuottamat konstitutioniset taudit eivät vielä ole päässeet lappalaisten verta sotkemaan.[44]

Utsjoen kuolinsyyaineisto on pitäjän vähäisen asukasluvun vuoksi pieni kovin pitävien päätelmien tekoon (vatsavaivoihin liittyviä kuolinsyitä on mukana vain kourallinen), mutta muilla pohjoisilla alueilla tehtyjen tutkimusten perusteella olisi ehkä mahdollista pohtia, oliko elintapojen modernisoituminen arktisille ja puoliarktisille eläville ihmisille hyödyksi. Peter Sköld ja Per Axelsson ovat pohtineet asiaa Ruotsin Lapissa Uumajan yliopistossa kootun Demographic Data Basen (DDB) avulla ja tulleet siihen johtopäätökseen, että heidän tarkastelemillaan paikkakunnilla saamelaisten terveydentila olisi kohentunut 1800-luvun aikana.[45] Saamelaisten terveyteen kohdistui joka tapauksessa uudenlaisia paineita, kun muualta tulleen väestön liikkuvuus lisääntyi Suomen Lapissa 1800-luvun loppua kohden.[46] Tulirokkoon kuoli huomattavan monia Utsjoen asukkaita vuonna 1886. Rokko koetteli erityisesti elämäntapaansa muuttaneita paikkakuntalaisia, sillä tauti teki tuhojaan etenkin Utsjoen kirkonkylän ja Outakosken kylän talollisten keskuudessa.[47] Suurporonhoitoa harjoittavilla saamelaisilla oli paremmat mahdollisuudet paeta taudin tieltä.[48]

Agraarisen Pudasjärven pitali

Pudasjärven kirkonarkistossa on säilynyt väestötietoja harvinaisen hyvin 1600-luvun lopulta asti, mikä kertoo – esimerkiksi Utsjokeen verrattuna – varsin varhain vakiintuneesta seurakuntaelämästä ja papin pysyvästä läsnäolosta. Pudasjärven papilla oli työmaanaan harvaan asutettu alue. Talot sijaitsivat enimmäkseen hyvin hajallaan, minkä ansiosta seurakuntalaisten kuolleisuus oli ympäröiviin pitäjiin nähden varsin alhainen. Kulkutaudit eivät päässeet leviämään yhtä tehokkaasti kuin vaikkapa Pohjanlahtea reunustavan rantatien varrella sijaitsevissa tiheästi asutuissa kylissä. Pudasjärvi ei tosin ollut aivan tyystin harvaan asuttu agraarinen alue. Tiheämpää asutusta oli kirkonkylän ohella Livon ja Sotkajärven kylissä, joissa kummassakin talosikermät ovat syntyneet alueella toimivien sahojen ympärille.[49] Pudasjärven pitäjän asukasluku oli vielä 1700-luvulla varsin pieni, mutta 1800-luvulla väkimäärä kasvoi vauhdikkaasti: siinä missä asukkaita oli vuonna 1810 ainoastaan vähän yli 3 000, 1870-luvun Pudasjärven asukasluku oli jo yli 7 000.[50]

Lepraan sairastuneita alettiin nimittää spitaalisiksi sen vuoksi, että nimenomaan heitä hoidettiin hospitaaleissa. 1600-luvun Pohjois-Pohjanmaan tuomiokirjoissa on useampia mainintoja spitaalisten eristämisestä ja hospitaaleista. Esimerkki Iin pitäjän talvikäräjiltä vuodelta 1683. Pohjois-Pohjanmaan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1683 (KO a:3). KA/Digitaaliarkisto.
Lepraan sairastuneita alettiin nimittää spitaalisiksi sen vuoksi, että nimenomaan heitä hoidettiin hospitaaleissa. 1600-luvun Pohjois-Pohjanmaan tuomiokirjoissa on useampia mainintoja spitaalisten eristämisestä ja hospitaaleista. Esimerkki Iin pitäjän talvikäräjiltä vuodelta 1683. Pohjois-Pohjanmaan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1683 (KO a:3). KA/Digitaaliarkisto.

Pudasjärvellä taisteltiin – harvasta asutuksesta huolimatta – tauteja vastaan varsin varhain, ainakin jos jotain voi päätellä pitäjässä 1600-luvulla toimineesta leprasairaiden hospitaalista. Arno Forsiuksen mukaan lepra – tai toiselta nimeltään spitaali – oli vaivannut Pohjoismaissa keskiajalta lähtien ennen kaikkea rannikkoseutujen asukkaita. Lepran oli alkujaan ajateltu aiheutuneen kalan syömisestä, mutta todennäköisemmin syynä lienevät olleet ahtaissa kalastusaluksissa ja kalamajoissa levinneet tartunnat.[51]

Pudasjärvi ei sijainnut rannikolla, mutta vesistöt olivat asukkaille joka tapauksessa keskeisiä. Kaikkein ensimmäiset kirkonkirjoihin kirjatut kuolinsyyt olivatkin 1740-luvulla hukkumisia; onnettomuudet oli helppo kirjata muistiin ilman lääketieteellistä asiantuntemustakin. Lepra alkoi puolestaan vähentyä 1600-luvun jälkeen merkittävästi, mutta se ei jättänyt suomalaisia kokonaan rauhaan siitä huolimatta, että tautia ei juuri esiintynyt läntisessä Euroopassa enää keskiajan jälkeen.[52] Pudasjärven asukkaita sairastui lepraan esimerkiksi vuosien 1806 ja 1816 välisenä aikana. Lepraa tarkoittava elephantiasis on merkitty Pudasjärven haudattujen luetteloon kuolinsyyksi tässä vaiheessa muun muassa 30-vuotiaalle Simon Simonsson Lasaselle (Lasanen oli ruotuköyhälistöön kuuluva entinen renki) ja piika Margetha Henr.dotter Säckiselle.[53] Kuten Pudasjärven esimerkeistä voi ehkä päätellä, lepra oli Suomessa ahtaasti asuvan ja huonolla ruokavaliolla elävän köyhän kansan tauti.[54]

Esiteollisen ajan tartuntatauteja Suomessa tutkinut Mika Kallioinen puhuu uhrinsa leimaavasta leprasta. Lepraan sairastuminen aiheutti usein yksilön eristämisen muusta yhteisöstä. Taudin oireet vaihtelivat lievistä ihomuutoksista ruumiinosien menetykseen, jos kohta jälkimmäinen vaihtoehto edellytti jo pitkällistä sairautta.[55] Lepra leimasi kantajansa kaikesta päätellen myös Pudasjärvellä. Vuonna 1812 kuollut 25-vuotias pudasjärveläinen nainen ei tullut mainituksi rippikirjassa vaikkapa piikana tai talontyttärenä vaan sen sijaan hän oli spetälska flickan Carin Danielsdr Tyni.[56] Lepra ei levinnyt kovinkaan helposti, sillä tartunta vaati pitkään kestänyttä läheistä yhteiseloa lepraa sairastavan kanssa. Se ei runnellut koko yhteisöä isorokon tavoin, mutta yksittäisten yksilöiden elämään sen vaikutus oli sitäkin suurempi.[57]

Agraarinen Pudasjärvi oli lähialueineen koko Euroopan viimeisiä leprapesäkkeitä. Yksi viimeisiä elephantiasikseen kuolleita seurakuntalaisia oli kesällä 1847 menehtynyt 57-vuotias uudisasukas Påhl Zachrisson Niskavaara.[58] Oulun kaupungin kuolleiden luettelosta löytyy tosin vuonna 1845 Spetelskaan kuollut 47-vuotias Anna Peltoniemi. Tarkempi tarkastelu osoittaa, että spitaaliin sairastunut Peltoniemi kuoli Oulun kaupungin lääninsairaalassa (Lazarett). Lääninsairaalaan tuotiin sairastuneita koko Pohjois-Suomesta, ja lääninsairaalan arkiston päiväkirjoja tutkimalla on huomattavissa, että Peltoniemikään ei ollut oululainen vaan kotoisin Kuusamosta.[59] Kuusamon poikkeukselliset Elephanthiasis-tapaukset olivat kiinnittäneet Länsipohjan piirilääkärin Johan Lymanin huomiota vuonna 1765. Taudin oli luultu loppuneen vuonna 1816, mutta vuonna 1822 ilmeni taas kaksi uutta tapausta. Kyseessä olivat veljekset, jotka eristettiin muusta yhteisöstä Kitkajärvessä sijaitsevaan saareen. Kuusamon leprasta 1890-luvulla kirjoittanut L. W. Fagerlund mainitsi, että tautia oli esiintynyt myös Inarissa ja Pudasjärvellä.[60]

Lepran myöhäistä esiintymistä Pudasjärvellä on varsin vaikea selittää. Joka tapauksessa 1800-luvun puolivälissä arveltiin, että hygieniatason kohentuessa – esimerkiksi aiempaa puhtaampien vaatteiden myötä – oli onnistuttu voittamaan ”pitali” ja monia muita lievempiä ihosairauksia. Köyhyyden yhteys sairauksiin tiedostettiin – sanonta ”kuka on hywin köyhä: sillä ei ole paitaakaan” oli aikalaisten tiedossa.[61] Paidan vaihtaminen silloin tällöin suojasi sairauksilta, ja jos paitaa ei ollut ollenkaan, tilanne ei ollut terveyden kannalta välttämättä kovinkaan otollinen.

Ruotsin valtakunnassa eläneiden suomalaisten väkilukutietoihin ja kuolinsyihin pääsee, kuten mainittua, historiantutkimuksen keinoin toden teolla käsiksi vasta 1700-luvun puolivälissä. Ajankohta on harmillisen myöhäinen siihen nähden, että syrjäisimpienkin pohjoissuomalaisten pitäjien ruokavalio oli alkanut jo tässä vaiheessa muuttua ainakin jossain määrin. Muun muassa sydän- ja verisuonisairaudet olivat mahdollisesti jo alkaneet lisääntyä, jos kohta uudenlaiset sairaudet – esimerkiksi hammaskaries – ulottuivat aluksi vain väestön siihen osaan, jolla oli varaa ravita itseään sokerisilla ja vehnäisillä syömisillä.[62]

Pudasjärven vuosisatoja kattava kirkonkirja-aineisto mahdollistaisi hyvinkin pitkien tutkimuslinjojen vetämisen; vaikka kuolinsyitä on käytettävissä vasta 1700-luvulta alkaen, niiden sijaan voisi varhaisimmilla vuosikymmenillä tarkastella vaikkapa tiettyinä vuosina syntyneiden pudasjärveläisten elinikiä. Asukkaiden elämäntavan muuttumista voisi seurata (kuolinsyiden tutkimisen rinnalla) pudasjärveläisten perukirjoista, joita on lisätty arkistolaitoksen digitaaliarkiston kokoelmiin vuodesta 1849 lähtien. 1850-luvun perukirjoista on pääteltävissä, ettei kaikkien Pudasjärven asukkaiden ruokavalio koostunut enää pelkästä kuivasta leivästä ja suolakalasta – köyhän pohjoissuomalaisen kansan perinteisestä ruokavaliosta – sillä perukirjoihin listattiin tässä vaiheessa jo muun muassa kahvipannuja.[63] Kahvi oli ollut 1700-luvun alkupuolelta asti yhteydessä lisääntyneeseen sokerinkulutukseen – säätyläisillä oli 1700-luvulta lähtien perukirjoissaan kahviesineiden ohella muun muassa sokeripihtejä ja konvehtikulhoja.[64]

Yksi pudasjärveläinen kahvipannun omistaja oli vuonna 1853 kuollut talonpoika Johan Koskela,[65] joka menehtyi 58-vuotiaana halvaukseen (slag). Kyseisenä vuonna Pudasjärven kuolleiden luetteloon merkittiin noin 50 kuollutta, joista slag oli kuolinsyynä ainoastaan kahdella seurakuntalaisella – Johan Koskelan ohella halvaukseen menehtyi yksi 73-vuotiaana kuollut naispuolinen seurakuntalainen. Vanhuus oli samaan aikaan kuolinsyynä 16:lla.[66]

Johan Koskelan elanto oli hänen perukirjansa perusteella levännyt seitsemän lypsävän lehmän, 16 lampaan ynnä muiden eläinten varassa. Lisäksi hän oli omistanut muun muassa (lohen)kalastuksessa tarvittavaa välineistöä.[67] Kaikissa 1850-luvulla kuolleiden pudasjärveläisten perunkirjoituksissa ei kahvinkeittovälineistöä esiintynyt. Kahvikulttuuri teki köyhän kansan keskuuteen vasta tuloaan. Oulun Wiikko-Sanomien perusteella kahvi oli selvästi vielä 1850-luvun lopussa ja 1860-luvulla Pohjois-Suomessa uusi ja kallis ihmetystä herättävä asia. Tämä tuli ilmi kahviin liittyvässä kirjoittelussa. Kahviin liittyvät tekstit olivat toisinaan kahvin varastamiseen liittyviä tarinoita ja toisinaan paheksuntaa siitä, miten tavallinen kansa tuhlasi rahojaan kahvin kaltaiseen ylellisyyteen.[68]

Arkistolaitoksen digitaaliarkisto ulottuu Pudasjärven asukkaiden kuolinsyiden osalta vuoteen 1879 asti eli se kattaa myös agraarisen Suomen väkilukua vuosina 1867-1868 verottaneet nälkävuodet.[69] 1800-luvun yhteiskunnassa yritettiin kaikin keinoin taistella ennenaikaista kuolemaa vastaan. Taudit kaatoivat ajoittain joukoittain ihmisiä; pahimpinakin nälkävuosina suuri osa ihmisistä kuoli nimenomaan kulkutauteihin.[70] Lukuisille Pudasjärven asukkaille kirjattiin 1860-luvun jälkipuoliskolla kuolinsyyksi koppor tai nerffeber, jolla tarkoitetaan hermosto-oireita aiheuttanutta vakavaa kuumetautia, esimerkiksi vaatetäiden levittämää pilkkukuumetta tai lavantautia. Tiukasta ajasta ja aliravitsemuksesta lienee kertonut myös muutamien lasten kuolinsyyksi merkitty svaghet (heikkous) vuonna 1867.[71]

Vuonna 1870 kuolleiden määrä oli Suomessa yleisesti matalampi kuin koskaan aiemmin virallisten väestötilastojen aikana. Forsiuksen mukaan tämä johtui siitä, että nälkävuosien aikana oli menettänyt henkensä moni sellainen raihnas, joka olisi muutenkin menehtynyt parin vuoden kuluessa.[72] Utsjoella 1860-luvun nälkävuodet eivät tuoneet mukanaan vastaavanlaista ilmiötä. Utsjoen pitäjänkokousten pöytäkirjoista voi nimittäin päätellä, että Suomen maatalousaluetta kovalla kädellä koetelleet nälkävuodet eivät ahdistaneet Utsjoen kalastuksella ja poronhoidolla eläviä saamelaisia laisinkaan: Utsjoen kirkkoherra selitti Utsjoen asukkaille vuoden 1867 lopulla, kuinka kova katovuosi Suomessa ja paikoin Venäjälläkin oli ollut ja kuinka säästäväisyys ja tarkkuus olisivat nyt erityisen tarpeellisia taitoja:

Allekirjoittanut puheenjohtaja – – kehoitti tämänjohdosta kuntalaisiakin ryhtymään samanlaisiin toimenpiteisiin kuin Suomessakin, että nimittäin leipää tehdessä jauhoja sekotettaisiin jäkälillä, jolla lailla suuri lisäys leipävaroissa saadaan, ja jota varten Läänin hallituksen lähettämiä kirjallisia neuvoja, jotka halullisille löytyis pappilassa ulosjaettaviksi, pitäis noudatettaman. Mutta tämänlaista toimenpitoa katsoivat kunnanjäsenet aivan tarpeettomaksi, arvellen pilkallisesti ”ei tarvitsevansa vielä poronruokaa nauttia.”[73]

Utsjoen asukkaita vuonna 1886 tappaneen tulirokon perusteella voisi ajatella, että tarttuvat taudit niittivät Pohjois-Suomen syrjäseuduilla yhä enemmän satoa, mitä lähemmäksi nykyaikaa tultiin. Pudasjärvelle tyypillinen lepra esiintyi Euroopan syrjäisimmissä kolkissa, joiden luulisi vastaavasti säästyneen liikkuvien ihmisten mukana levinneiltä taudeilta. Näin ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa käynyt, sillä Pudasjärvikin mainittiin yhä useammin paikkakunnalta toiselle liikkuvien tautien kohteena; sijaitsihan se kuitenkin Pohjois-Suomen keskeisen kulkureitin, Iijoen, varrella.

Kuolinsyyt kertovat pohjoissuomalaisten liikkumisesta ja verkostoista varsin hyvin 1890-luvulle asti, jolloin tauteja vastaan ryhdyttiin taistelemaan aiempaa systemaattisemmin. Isorokko ilmaantui vuosikymmenen alussa pohjoissuomalaisten keskuuteen runsaan kymmenen vuoden tauon jälkeen. 1870-luvun lukuisten tautitapausten jälkeen tauti oli hellittänyt hetkeksi 1880-luvulla, mistä syystä taudin uusi leviäminen herätti viranomaiset toimimaan. Yksi keskeinen keino oli rokotusten[74] puolesta ponnisteleminen. Siinä vaiheessa, kun isorokko ryhtyi yhä enemmän leviämään Oulun läänissä vuonna 1892, Helsingissä toimiva lääkintöhallitus vaati piirilääkäreitä valvomaan, että rokotustoimi saataisiin säännölliseksi. Myös aiemmin rokotetut asukkaat oli rokotettava uudestaan siellä, missä se katsottiin tarpeelliseksi.[75]

Isorokko kulki 1890-luvulla idästä länteen: Pohjois-Suomessa oli 1800-luvun loppupuolella talviaikaan yleensä vilkasta tavarankuljetusta Venäjältä Kuusamon kautta Ouluun, ja näiden yhteyksien myötä Kuusamossa alettiin nähdä talvella 1891-92 ”tuoreissa rokon-arwissa olewia henkilöitä”. Aluksi tautia esiintyi Kuusamon rajakylissä, mistä se kulkeutui Taivalkoskelle, Pudasjärvelle, Kiiminkiin ja viimein Oulun kaupunkiin. Kuusamossa tehtiin samaan aikaan metsänhakkuita, ja tauti levisi tukkityömailla työskennelleiden miesten mukana muuallekin Pohjois-Suomeen. Kestilässä taudin levittäjäksi todettiin Kemijärveltä Rovaniemen sekä Pudasjärven kautta saapunut ”mustalaiswaimo 10 wuoden wanhan tyttärensä kanssa”. Isorokkoon sairastunut tyttö joutui jäämään potemaan erääseen taloon. Talon väki oli rokotettu, mutta tauti tarttui lähistöllä asuneisiin rokottamattomiin lapsiin. Näiden lasten äiti kävi hoitamassa omien isorokkoon sairastuneiden lastensa ohella myös läheisen mökin lapsivuoteella makaavaa naista ”tietysti waatteita muuttamatta”. Mökistä sairastui kaksi lasta, joista äskettäin syntynyt kuoli.[76]

Kolera meriteitä Oulun kaupunkiin

Oulun kaupunki kohosi 1700-luvulla porvareineen kukoistukseen etenkin sen jälkeen, kun se Pohjanlahden kauppapakon jälkeen pystyi käymään vapaasti tervakauppaa maailman merillä. Oulusta tuli vuonna 1776 maaherran asuinpaikka, ja se oli 1700-luvun lopulle asti Turun jälkeen koko Suomen toiseksi suurin kaupunki (siitä huolimatta, että asukkaita oli vain muutamia tuhansia, ja vielä 1800-luvun lopullakin vain noin 10 000). Oman apteekin Oulu sai vuonna 1762, mutta – ainakin jos Oulun ensimmäistä apteekkaria on uskominen – oululaiset eivät alkuvaiheessa käyttäneet apteekkiaan kovinkaan ahkerasti vaan apteekkari joutui heittämään jatkuvasti pois pilaantuneita apteekkitarvikkeita. Ensimmäistä apteekkaria tehtävässä seuranneella Johan Julinilla oli apteekki myös Torniossa ja Kajaanissa,[77] eli Pohjois-Suomen kaupunkilaisilla alkoi olla 1700-luvun lopulla varsin hyvin apteekkitarvikkeita ulottuvillaan.

Oulun kaupungin kirkonkirjat ovat 1700-luvulta harmillisen aukolliset, mutta 1800-luvun osalta Oulu on kiinnostava vertailukohta Pudasjärvelle ja Utsjoelle sen vuoksi, että rannikolla oli erilaiset verkostot – sekä sitä myötä erilaiset sairaudet – kuin sisämaassa. Oulu tavoitti keskeisenä kauppa- ja merikaupunkina myös globaalin kaupankäynnin tuotteet usein sisämaan pitäjiä varhaisemmassa vaiheessa, jos kohta sisämaan paikkakunnat saattoivat olla paremmin idästä tulevien laukkukauppiaiden ulottuvilla. Sisämaasta tehtiin myös markkinamatkoja Ouluun ynnä muihin rannikolla sijaitseviin kaupunkeihin, ja muun muassa riisi ja tupakka tavoittivat monet syrjäisemmätkin paikkakunnat varsin varhaisessa vaiheessa.[78]

Joka tapauksessa parhaassa asemassa tuontiruokakokeiluiden suhteen Pohjois-Suomessa olivat Oulussa ja muissa rannikkokaupungeissa asuvat kauppiaat ja laivanvarustajat, joiden oli mahdollista tilata haluamiaan ylellisyystarvikkeita maailmalta omistuksessaan olevien laivojen välityksellä. Esimerkiksi hedelmien yleistymisellä saattoi olla jonkinlainen vaikutus varakkaiden oululaisten vitamiinien saantiin ja sitä myötä terveyteen – muun muassa ananasta syötiin Oulussakin yhä enemmän sen jälkeen, kun säilöntätaito keksittiin 1800-luvun alkupuolella. Aina tuontiruoalla ei suinkaan ollut terveyttä edistävä vaikutus. Osalla Oulun varattomimmastakin väestä oli – kenties hiilihydraattipitoisten ruokien liiallisen nauttimisen johdosta – jo 1700-luvulla varsin syöpyneet hampaat.[79] 1700-luvun utsjokelaiset eivät liene vielä juurikaan kärsineet kroonisten (elintaso)sairauksien lisääntymisestä, mutta osa oululaisista saattoi hyvinkin kärsiä.

Sokeri ei ollut ainoa oululaisten terveyttä rapistanut tekijä. Vaikka Oulu on tämän artikkelin tutkimuskohteista eteläisin, kylmä ilmanala koetteli sielläkin ihmisten terveyttä. Vuonna 1777 merkittiin Oulun seurakunnan väkilukutaulukoihin, kuinka hinkuyskä (kikhostan) tappoi kaupunkilaisia etenkin talviaikaan ja horkka tai jonkinlainen muu vaihteleva kuume (frossan) ennen kaikkea keväällä.[80] Vuoden 1777 talvi ja kevät olivat Suomessa varsin kylmiä, mutta sairauksia ei toisaalta esiintynyt kovinkaan paljon.[81] Ainakin vuonna 1830 aikalaiset liittivät pohjoisen viileään ilmanalaan terveyttä edistäviäkin vaikutuksia:

Lokakuun 28:teen päiwään asti – – on Moskuasa kholeratautia sairastanut 4500 henkiä, joita on kuollut 2340, parannut 818, jo niinmuodoin, sanoman lähtiisä sieltä, ollut sairassa 1342. Ei mainita’ tämän taudin toki juuri lewenewän pohjaseen päin enään erinomasesti ja sanotaan sen nähtäwästi lahtuwan aikaa woittain. Etelästä on tämä tauti tullut; wastustaneeko sitä, ynnä Esiwallan hywän toimen kansa, myös pohjasen raitis ilma?[82]

Edellisessä lainauksessa pohjoisen raittiin ilman arveltiin suojaavan pohjoisen Suomen asukkaita kolera-nimiseltä uutuussairaudelta. Kuten edellä on tullut ilmi, ihmisten liikkuvuus lisääntyi 1800-luvulla. Suuri maailma tuli pohjoissuomalaisille tutuksi myös uudenlaisten tautien muodossa. Kolera oli osoitus siitä, miten Intiassa ja sen lähituntumassa viihtynyt tauti lähti teollistuvassa yhteiskunnassa matkalle maailman ympäri. Kolera ilmestyi myös rannikolla asuvien oululaisten kuolinsyyksi siinä vaiheessa, kun oululaiset laivat ottivat valtameret haltuunsa ja alkoivat purjehtia 1830- ja 1840-luvulla Intiaan ja muihin Euroopan ulkopuolisiin satamiin.[83] Esimerkiksi vuonna 1846 Oulun kuolleiden luetteloon merkittiin ”Rio Janeirossa” kuolleeksi 30-vuotias matruusi Isaac Schroderus.[84]

Kahvi ja muut meren takaa tuodut ylellisyystuotteet tulivat 1700- ja 1800-lukujen aikana osaksi myös pohjoisten alkuperäiskansojen ruokavaliota. Lähde: the Hudson’s Bay Company Archives, Archives of Manitoba
Kahvi ja muut meren takaa tuodut ylellisyystuotteet tulivat 1700- ja 1800-lukujen aikana osaksi myös pohjoisten alkuperäiskansojen ruokavaliota. Lähde: the Hudson’s Bay Company Archives, Archives of Manitoba

Ensimmäiset koleraan kuolleet merkittiin Oulun haudattujen luetteloon vuonna 1831. 1830-luvun alkupuolella kolera tappoi neljä oululaista, joista jokaisen ammatti oli merimies (sjöman). Tauti palasi kuolleiden luetteloon 1840-luvun lopulla, ja tällöin kuolleiden joukossa oli merimiesten, matruusien ja yhden jungmannin ohella myös 26-vuotiaana Sortavalassa henkensä heittänyt kauppias Abram Fellman.[85] Monet oululaiset laivat keskittyivät 1840-luvulla kuljettamaan Mustaltamereltä viljaa läntiseen Eurooppaan. Toukokuun 26. päivänä 1848 kuolikin Odessassa koleraan 31-vuotias oululainen kirvesmies Henrik Laurin sekä 34-vuotias laivamies Johan Tausta.[86]

Kolera koetteli siis lähinnä rannikkoseutujen asukkaita, ja Utsjoki ja Pudasjärvi olivat muutenkin usein Oulua paremmin suojassa monilta tarttuvilta taudeilta. Esimerkiksi keskeisten kulkureittien varsilla sijaitsevissa Oulun seudun rannikkokylissä kuolleisuus ylitti syntyvyyden huomattavasti useampana vuonna kuin monissa vähänkään syrjäisemmissä sisämaakylissä.[87] 1830-luvulla oululaisia kuoli joukoittain maan pohjoisosissa raivoavaan nerffeeberiin, joka tappoi varsin paljon pudasjärveläisiäkin vuosien 1829 ja 1834 välillä. Utsjoella samaiseen sairauteen menehtyi kuolleiden luettelon perusteella ani harva (yksi maininta löytyy vuodelta 1852). Toinen 1830-luvun alkupuolella oululaisia tappanut tauti oli punatauti,[88] joka oli kylvänyt tuhoa myös Kajaanin läänissä. Tauti oli edennyt Puolangan kautta Pudasjärvellekin. Pudasjärven kaltaisia ”yli-maan pitäjiä” rasitti muun muassa vuonna 1833 hidas talven tulo; halla oli tuonut nälän tullessaan, ja kun talvi ei tullut, eivät sisämaan asukkaat päässeet Ouluun ja muualle rannikolle ruokaa ostamaan ja elatusta hakemaan.[89]

Edellä tuli ilmi, miten isorokko palasi 1890-luvulla Pohjois-Suomeen oltuaan yli kymmenen vuotta poissa. Tartuntataudeilla oli oma rytminsä, eikä niiden leviämistä voi selittää yksinomaan tietyllä tavalla etenevillä kulttuurisilla kohtaamisilla. Mikäli kohdalle osuneesta kulkutaudista selvisi hengissä, kaupan päälle sai yleensä pitkäaikaisen tai jopa elinikäisen suojan uusia tartuntoja vastaan. Taudit laantuivat esiteollisessa yhteiskunnassa aina siinä vaiheessa, kun riittävän moni oli saavuttanut vastustuskyvyn niitä kohtaan, mutta uusiutuivat taas, kun lapsia oli syntynyt niin paljon, että ketjutartunnat tulivat taas mahdollisiksi. Siksi lapsiin herkästi tarttuvat taudit: tuhkarokko, tulirokko, isorokko, kurkkumätä ja hinkuyskä kiersivät Suomea vuosikymmenestä toiseen. Aikuisväestön kuolleisuutta lisäsivät puolestaan pilkkukuume, punatauti, kolera ja influenssa. Kaikkein merkittävimmin kuolleisuutta nosti 1800-luvun lopulla keuhkoja tuhonnut tuberkuloosi.[90] Tilanne näkyi Oulussakin kuolleiden luettelossa. Esimerkiksi kolmelle helmikuun 1886 alkupuolella kuolleelle Oulun kaupungin asukkaalle merkittiin kuolinsyyksi keuhkotauti. Näistä kaksi oli parivuotiaita lapsia.[91]

Tuberkuloosin vastainen taistelu tiivistyi siinä vaiheessa, kun isorokko ja muut väestöä niittäneet taudit olivat alkaneet osoittaa rokotusten ja lisääntyneen terveysvalistuksen myötä taintumisen merkkejä. Tuberkuloosi ei alkanut laantua 1900-luvullakaan, pikemminkin päinvastoin – siitä huolimatta, että saksalainen Robert Koch oli löytänyt tuberkuloosia aiheuttavan bakteerin jo 1880-luvulla.[92] Vuonna 1909 todettiin, että ”Oulun, Waasan ja Kuopion lääneissä on ennestäänkin hywin korkea keuhkotautikuolewaisuus yhäkin lisääntynyt”. Kuolleisuusluvut olivat muihin lääneihin ja moniin muihin maihin verrattuna poikkeuksellisen suuria, ja monet suomalaiset olivat huolestuneita siitä, että maan synkkää tuberkuloositilannetta pidettäisiin muissa maissa merkkinä Suomen takapajuisuudesta. Tuberkuloosia vastaan haluttiin taistella vielä suuremmalla innolla sen takia, että se verotti ennen kaikkea ”parhaimmissa woimissaan olewia henkilöitä”.[93] Vuonna 1907 perustetulla Tuberkuloosin Vastustamisyhdistyksellä oli osuvasti iskulauseenaan ”Suomessa kuolee keuhkotautiin yksi henkilö joka tunti.”[94]

Kaupungissa kuppa, Lapissa lapamato

Eri pitäjissä harjoitettujen elinkeinojen perusteella voisi ajatella, että vuotuiskiertoa harjoittavien saamelaisten Utsjoella olisi voinut esiintyä maanviljelys- ja kaupunkipaikkoja enemmän paleltumia, hukkumisia ja muita onnettomuustapauksia. Myös sanomalehdissä kirjoiteltiin toisinaan Utsjoen asukkaiden taistelusta luonnonoloja vastaan. Utsjoen kirkkoherra kirjoitti vuonna 1856 Oulun Wiikko-Sanomissa, miten tammikuun toisena päivänä oli löydetty ”poro-lappalainen Anders Mikkelin poika Nuorgam kuolleena hanki-kinoksesta Paistunturin lappiolla”.[95]

Utsjoella ei kuitenkaan kuoltu paleltumisiin niin usein, kun voisi kuvitella. Asukkaat tunsivat paikkakunnan olosuhteet ja osasivat pukeutua lämpimästi.[96] Myös hukkumiskuolemia koettiin muuallakin Pohjois-Suomessa; 1700- ja 1800-lukujen ihmiset asuivat yleensä varsin lähellä vesistöjä. Myös raskauteen, synnytykseen ja lapsivuoteuteen liittyvät ongelmat koettelivat 1700- ja 1800-luvulla yhtäläisesti kaikkien pitäjien asukkaita. Lapsia syntyi paljon, ja heitä kuoli paljon sekä synnytyksen yhteydessä että ensimmäisinä elinvuosinaan.[97] Etenkin Oulun kaupungissa barnsjukdom oli hätkähdyttävän yleinen kuolinsyy.[98] Oulu oli kaupunkina varsin pieni ja maaseutumainen, mutta monissa suuremmissa kaupungeissa, esimerkiksi Englannin teollisuuskaupungeissa, lapset saattoivat altistua helpommin esimerkiksi tuberkuloosille ja puutostaudeille, koska he eivät päässeet viettämään tarpeeksi aikaa raittiissa ulkoilmassa ja auringonvalossa.[99] Vaikka suomalaiset kaupungit olivat pieniä, levisi keuhkotauti myös Suomessa alkuvaiheessa nimenomaan kaupunkeihin. Etenkin 1700-luvulla maaseudun keuhkotautikuolleisuus oli ollut vielä varsin pientä.[100]

Suomessa esiintyi aikalaisten mukaan varsin paljon suolistomatoja, ja ylipäänsä pohjoiset alkuperäiskansat kärsivät usein liha- ja kalapitoisen ruokavalion oheistuotteena saaduista loisista, jos kohta aikalaiset eivät välttämättä aina osanneet yhdistää kalojen syömistä suolistomatojen saamiseen.[101] Loiset eivät aina onnistuneet viemään isäntänsä henkeä, mutta joissakin tapauksissa niin kävi. Yksi Utsjoen ensimmäisistä katekeetoista kuoli lapamatoon hieman yli 50-vuotiaana vuonna 1782.[102]

Utsjoella 1850-luvulla toiminut pappi merkitsi muistiin, että saamelaisten silmien ”heikkous on joko syntymästä eli tulee se siitä alinomaisesta savusta, kuin on heidän kodissansa ja huoneissansa, eli vaikuttaneeko sitä se alinomainen pyry-ilma ja alinomainen katsanto valkoiseen lumeen, joka lähes vuoden ympäri peittää maan”.[103] Oliko Utsjoen asukkailla sitten enemmän silmäsairauksia kuin vaikkapa 1700- ja 1800-lukujen oululaisilla? Asiaan on vaikea ottaa kantaa pelkkien kuolinsyytietojen perusteella. Vaikka silmiin kohdistunut savu, pöly ja lika sekä erilaiset silmävammat saattoivat aiheuttaa näön menettämisen,[104] silmäsairauksiin ei välttämättä kuoltu – jos kohta 1700- ja 1800-luvulla ennen antibioottien yleistymistä mikä tahansa tulehdus saattoi aiheuttaa kuoleman (vrt. esim. Oulun kuolinsyyluetteloissa 1800-luvun puolivälissä esiintyvät hammasvaivat tandplågor/tandsprickning).[105] Pohjois-Suomen pitäjissä esiintyneitä, hoitoa vaativia sairauksia olisi hedelmällisempää vertailla vaikkapa Oulun lääninsairaalan arkistosta löytyvien lasarettiosaston päiväkirjojen kuin kuolinsyyluetteloiden avulla.

Mielenterveyden häiriöitä ei myöskään esiinny luultavasti kovinkaan usein kuolinsyinä, kun taas esimerkiksi itsemurhat – jotka lienevät liittyneet usein jonkinlaiseen mielenmasennukseen – sisältyivät 1700- ja 1800-lukujen kuolinsyyluetteloihin.[106] Utsjoella ei itsemurhia kuolinsyiden joukosta löydy, mutta sen sijaan Pudasjärven kuolleiden luettelosta löytyy ainakin yksi tapaus, 50-vuotias itsemurhan tehnyt talonpoika, vuodelta 1877.[107]

Vaikka mielenterveysongelmiin liitetyt käsitteet olivat 1800-luvulla varsin vakiintumattomia, jotkut lääkärit tiesivät muun muassa, että synnytys saattoi altistaa psykoosille. Jotkut piirilääkärit kytkivät myös herätysliikkeisiin liittyvän hurmoksellisuuden mielenterveyden ongelmiin.[108] Myös hoitoa oli saatavissa. Koska Oulu oli läänin pääkaupunki, sinne oli perustettu lääninsairaala ja lääninsairaalan yhteydessä toimi 1800-luvulla myös mielisairaala.[109] Oulun lääninsairaalan mielisairasselonteoista on havaittavissa, että esimerkiksi sairaalaan 1800-luvulla passitetut pudasjärveläiset olivat vaaraksi itselleen ja muille; he tulivat ajoittain väkivaltaisiksi tai ”raivoon”. Sairastumiseen liittyi toisinaan alkoholinkäyttöä tai hengellistä pohdintaa. Eräs Pudasjärveltä mielisairaanhoitoon lähetetty nuori mies oli ollut alussa ”raivoisa vaan sittemmin sävyisä ja nyt taas viime viikolla väkivaltainen, höperöinen, luulevainen, tuskallinen”. Kotona oli mahdollisuus köyttää raivoisat sairastuneet hetkellisesti kiinni, mutta joissakin tapauksissa laitoksessa tapahtuva mielisairaalahoito nähtiin parhaaksi ratkaisuksi.[110]

Pohjoisimman Lapin tunnetuimmat mielenterveydeltään horjuneet aikalaiset olivat pappeja, ja samoin eräs Utsjoen saamelainen, Aslak Laiti nimeltään, menetti 1860-luvun alkupuolella mielenterveytensä sen jälkeen, kun hän oli käynyt opiskelemassa eteläisessä Suomessa kansakoulunopettajan tehtäviä varten. Petteri Pietikäinen käsittelee teoksessaan Hulluuden historia hulluutta myös sivilisaatiosairautena. Esimerkiksi skitsofreniaa on pidetty modernin sivilisaation sairautena; 1990-luvulla alkaneen tutkimuksen perusteella esimerkiksi Kööpenhaminassa syntyneillä on 2,5-kertainen riski skitsofreniaan verrattuna Tanskan maaseudulla syntyneisiin. Kaupungistuneessa elämänpiirissä oli enemmän voimakkaita aistiärsykkeitä ja kasautuneita tarpeita kuin vaikkapa 1700-luvun Utsjoella. Kun tarjolla alkoi olla koko ajan jatkuvasti vaihtoehtoja ja monenlaisia paineita, ihminen sortui helpommin.[111] Myös Suomessa huomattiin vuonna 1899, että itsemurhien määrä oli kasvanut viimeksi kuluneella vuosikymmenellä. Tampereen Sanomissa kirjoitettiin aiheesta:

Todenmukaisesti on tämä itsemurhain lisääntyminen seurauksena siitä, että yhteiskunnalliset suhteet meidän maassa owat kehittymässä samaan suuntaan, kuin muissa Euroopan maissa, missä lisääntynyt kilpailu kaikilla aloilla tawallisesti etsii uhrejansa yhteiskunnan heikompain yksilöiden keskuudesta, jotka eiwät woi kestää yhä uhkaawammaksi käywässä olemisen taistelussa.[112]

Oulu joutui 1800-luvulla käydyissä sodissa sotatantereeksi Pudasjärveä ja Utsjokea todennäköisemmin – Utsjoen asukkaat saivat tiedon käynnissä olevista sodista ainoastaan etelästä tulevien kulkijoiden tai harvoin saapuvan postin välityksellä. Pohjoisimman Lapin asukkaat välttyivät myös sotien mukanaan tuomilta sairauksilta. Esimerkiksi vuosina 1808-1809 käydyn Suomen sodan aikana sukupuolitaudit levisivät varsin vauhdikkaasti, ja vuonna 1810 Oulun lääninsairaalan yhteyteen perustettiin sukupuolitautien sairaala. Sairaalaan tuli vuoden 1810 jälkeen potilaita paitsi Oulun kaupungista myös monista muista pohjoisen Suomen rannikkopitäjistä: Kalajoelta, Siikajoelta ja Limingasta eli sellaisilta paikkakunnilta, joihin oli majoitettu venäläisiä joukkoja.[113]

Kuolinsyyluetteloissa sukupuolitauti on merkitty muun muassa nimekkeellä venerisk sjukdom, jolla tarkoitettiin yleensä kuppatautia eli syfilistä. Arno Forsiuksen mukaan kuppaa esiintyi yleisimmin suurissa satama- ja varuskuntakaupungeissa. Suomen lääkintäviranomaiset katsoivatkin sen leviävän muun muassa ulkomailta tulevien merimiesten ja sotilaiden mukana.[114] Rannikkokaupunki Oulun kuolleiden luettelossa kyseinen kuolinsyy esiintyy ainakin vuosina 1846 (3-vuotiaalla pojalla ja 33-vuotiaalla naisella) sekä vuonna 1852 (46-vuotiaalla naisella). Kaikkien kolmen kuolinpaikaksi on merkitty Lazarett.[115] Pudasjärvellä sukupuolitautiin kuoli vuonna 1857 Caisa Henriksdr, joka tosin haudattiin kirkonkirjoihin tehtyjen merkintöjen perusteella Ouluun. Caisa kuoli 33-vuotiaana. Vuonna 1863 Pudasjärvellä menehtynyt 20-vuotias miespuolinen metsänvartija sai myös kuolinsyykseen veneriska.[116] Utsjoella ei veneerisiä tauteja kuolinsyiden luetteloon kirjattu laisinkaan. Siellä ei ollut esimerkiksi uittotyömaita tai suuria linnoitustyömaita, joiden katsottiin olevan 1800-luvulla erityisen suuressa kuppatartuntavaarassa.[117]

Vaikka 1700- ja 1800-luvuilla nähtiin sekä Oulussa, Pudasjärvellä että Utsjoella muutamia tavallista voimallisempia tartuntatautiepidemioita, ei niillä ollut kovinkaan syvällistä vaikutusta pitäjien historiaan – jos verrataan tilannetta vaikka vuosina 1918-1920 levinneeseen espanjantautiin. Kyseessä oli influenssaepidemia, joka aiheutti esimerkiksi Utsjoen naapurikunnassa Inarissa varsinaisen väestökatastrofin. Inarin saamelaisväestö kärsi ilmeisesti suurempia tuhoja kuin pitäjän suomalainen asutus, ja kalastajasaamelaisia kuoli suhteessa enemmän kuin poronhoidolla eläviä saamelaisia. Tutkijat ovat pohtineet, johtuiko Inarin ja monien muiden pohjoisten alkuperäiskansojen suuri espanjantautikuolleisuus ryhmien etnisyydestä ja eristyneisyydestä. Yksi todennäköinen selitysmalli on hoivaverkoston romahtaminen, koska Inarissa myös suomalaisten kuolleisuus oli muihin suomalaisiin verrattuna poikkeuksellisen suurta. Naisia kuoli enemmän kuin miehiä. Perheiden äidit yrittivät viimeiseen asti pitää huolta perheistään; pakkanen uhkasi erämaatuvissa asuvia perheitä eikä lepoon olisi ollut varaa. Pakkanen koetteli Inaria erityisesti taudin raivotessa pahimmillaan tammi-helmikuussa 1920. Osa lähti hakemaan apua kirkonkylältä, mutta kun välimatkat olivat pitkät, monien kohtaloksi koitui hankeen tuupertuminen.[118]

Tartuntatauteja olisi antoisaa jatkotutkia tarkempaa tilastollista analysointia hyväksi käyttäen ja samalla muun muassa kuolleiden sukupuolijakauma sekä elinkeinot huomioon ottaen. Tämä artikkeli antoi rohkaisevia viitteitä siitä, että pitäjien välillä on ollut merkittäviäkin eroja sairauksissa ja kuolinsyissä. Myös yhtymäkohtia nykyisiin sairauksiin olisi kiinnostavaa pohtia laajemmin sekä sitoa terveyteen liittyvä tarkastelu tiiviimmin ihmisten elinympäristöön. Elokuussa 2014 kolerabakteeri sairastutti pitkästä aikaa oululaisia; bakteeria löytyi uutisoinnin mukaan murtovesialueella sellaisista paikoista, joissa merivesi sekoittui jokisuistossa makeaan veteen. Pohjois-Suomen sisämaasta ei vastaavanlaista ilmiötä taaskaan tavattu.[119]

Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka tutkii 1700- ja 1800-lukujen ravitsemusta, terveyttä ja ruokahistoriaa Oulun yliopistossa.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Arkistolähteet:

Oulun maakunta-arkisto

G. & C. Bergbomin arkisto

Oulun merimieshuoneen arkisto

Laivapäiväkirjat

Oulun lääninhallituksen lääninkonttorin arkisto

Kullanhuuhdontaan liittyvät asiakirjat

Oulun lääninsairaalan arkisto

Lasarettiosaston päiväkirja 1845

Selontekoja mielisairaista 1842-1897

Oulun läänin talousseuran arkisto

Oulun seurakunnan arkisto

Kuolleiden ja haudattujen luettelot

Väkiluku- ja väestönmuutostaulukoita 1749-1810

Pudasjärven seurakunnan arkisto

Kuolleiden ja haudattujen luettelot

Perukirjat 1849-1860

Simeliana

Perhearkisto, Johan Mikael Stenbäck

Utsjoen seurakunnan arkisto

Kalustoluettelot

Kuolleiden ja haudattujen luettelot 1749-

Pitäjänkokousten pöytäkirjat 1845-1883

Riksarkivet, Tukholma

Svea Hovrätts arkiv

Sanomalehdet:

Hufvudstadsbladet 1908

Kaleva 2014

Oulun Wiikko-Sanomia (OWS) 1830-1866

Rauman Lehti 1909

Suometar 1852-1857

Suomi 1892

Tampereen Sanomat 1899

Tampereen Uutiset 1903

Wasa Tidning 1894

Åbo Tidning 1800

Lähde- ja tutkimuskirjallisuus:

Andelin, Anders. Kertomus Utsjoen pitäjästä. Teoksessa Suomi, Tidskrift i fosterländska ämnen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsingfors 1858, 173-299.

Backman, Wold & Savonen, Severi. Keuhkotaudin kulku Suomessa vuosina 1771-1929. [Suomen tuberkuloosin vastustamisyhdistys], Helsinki 1934.

Bjerregaard, Peter, Young, T. Kue, Dewailly, Eric & Ebbesson Sven OE. Indigenous health in the Arctic: an overview of the circumpolar Inuit population. Scandinavian Journal of Public Health, October 1 2004, 390-395.

Buharov, D. N. Matka Lapissa syksyllä 1883. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2010.

Bynum W. F. [et al.]. The Western Medical Tradition: 1800 to 2000. Cambridge University Press, New York 2006.

Diamond, Jared & Panosian, Claire. Continental Asymmetry of the Origins of Human Infectious Diseases. Teoksessa When disease makes history: Epidemics and great historical turning points. Yliopistopaino, Helsinki 2006, 17-44.

Fagerlund, L. W. Om spetelskan i Kuusamo. Finska Läkaresällskapets Handlingar XXXIII:9. Helsingfors 1891, 767-813.

Fellman, Jacob. Poimintoja muistiinpanoista Lapissa. WSOY, Porvoo 1980.

Forsius, Arno. Epidemioista, väestötapahtumista ja kuolinsyistä. Teoksessa Suku ja tieto 3, Sukututkimuspäivien esitelmiä 1982-1986, Suomen Sukututkimusseuran julkaisuja 40. Suomen sukututkimusseura, [Helsinki] 1986, 81-97.

Forsius, Arno. Kuppataudin historiaa. Kokoelmassa Kuvauksia lääketieteen historiasta. 1999. http://www.saunalahti.fi/arnoldus/syfilis.html

Forsius, Arno. Punatauti eli shigelloosi. 2002 (julkaistu lyhennettynä 1995). Kokoelmassa Kuvauksia lääketieteen historiasta. http://www.saunalahti.fi/arnoldus/punataut.html

Forsius, Arno. Ihotautien historiaa 1600-luvulla. Kokoelmassa Kuvauksia lääketieteen historiasta. 2006. http://www.saunalahti.fi/arnoldus/derm1600.htm

Forsius, Arno. Kuolinsyyt vuosien 1749-1877 väkilukutauluissa. Kokoelmassa Kuvauksia lääketieteen historiasta. Tiedot otettu 17.7.2014 (2014a). http://www.saunalahti.fi/arnoldus/haklaa.html

Forsius, Arno, Lääketiedettä – kulttuuria – ihmisiä – kuvauksia historiasta. Tiedot otettu 10.11.2014 (2014b). http://www.saunalahti.fi/arnoldus/morbilli.html

Hakosalo, Heini. Terveys ja sairaus historiantutkimuksen kohteena. Historiallinen Aikakauskirja 112:1 (2014), 73-77.

Halila, Aimo. Oulun kaupungin historia II 1721-1809. Oulu 1953.

Harjula, Minna. Irti kivulloisuuden kahleista. Suomalaisen arjen historia 3: Modernin Suomen synty. Weiling+Göös Oy, Porvoo 2007.

Hautala, Kustaa. Oulun kaupungin historia III 1809-1856. Oulun kaupunki, Oulu 1975.

Häkkinen, Antti [et al.]. Kun halla nälän tuskan toi: miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet. WSOY, Porvoo 1991.

Hällström, K. A. Kuvia Kittilän piirilääkärin alueelta. Duodecim 7:11 (1891), 216-238.

Ilmoni, Immanuel. Bidrag till Nordens sjukdoms-historia. Tredje delen. J. Simelii arfvingar, Helsingfors 1853.

Kallioinen, Mika. Rutto & rukous: Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa. Atena, Jyväskylä 2005.

Kaukiainen, Yrjö. Ulos maailmaan: Suomalaisen merenkulun historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2008.

Kuusi, Hanna. Tuberkuloosin torjunta ja moderni kansalainen. Teoksessa Ilpo Helén & Mikko Jauho (toim.) Kansalaisuus ja kansanterveys. Gaudeamus, Helsinki 2003, 33.

Kylli, Ritva. Kirkon ja saamelaisten kohtaaminen Utsjoella ja Inarissa 1742-1886. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, Rovaniemi 2005.

Lagerkranz, Gunnar. Svenska sjukdomsnamn i gångna tider. Sveriges Släktforskarförbund, Göteborg 1996.

Larmas, Markku & Oikarinen, Kyösti. Kansainvälisen ICD-10-tautiluokituksen käyttö hammaslääketieteessä I. Katsaus luokituksen periaatteisiin. Suomen Hammaslääkärilehti XII:22 (2005), 1330-1334.

Linnanmäki, Eila. Espanjantauti Suomessa: Influenssapandemia 1918-1920. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2005.

Manninen, Turo. Pohjoisen Suomen sairaanhoidon historia. Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin kuntayhtymä, [Oulu] 1998.

McNeill, William H. Kansat ja kulkutaudit. Vastapaino, Tampere 2004.

Niemi, Marjaana. Public Health and Municipal Policy Making: Britain and Sweden, 1900-1940. Ashgate, Aldershot, England 2007.

Péhaut, Yves. The Invasion of Foreign Foods. Teoksessa Food. A Culinary History from Antiquity to the Present. Columbia University Press, New York 1999, 457-470.

Pesonen, Niilo. Terveyden puolesta – sairautta vastaan: Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. WSOY, Porvoo 1980.

Pietikäinen, Petteri. Hulluuden historia. Gaudeamus Helsinki University Press, Helsinki 2013.

Rosberg, J. E. & Hildén, Kaarlo (toim.). Suomenmaa: Maantieteellis-taloudellinen ja historiallinen tietokirja. 9. osa, [1. nide], Oulun lääni, eteläosa. WSOY, Porvoo 1929.

Ryymin, Teemu. Smitte, språk og kultur: tuberkulosearbeidet i Finnmark. Scandinavian Academic Press, Oslo 2009.

Sköld, Peter & Axelsson, Per. ”The Northern Population Development; Colonization and Mortality in Swedish Sápmi, 1776-1895”. International Journal of Circumpolar Health, 67:1, 2008, 29-44.

Vahtola, Jouko. Pudasjärven seurakunnan historia. Pudasjärven seurakunta, Pudasjärvi 1981.

Vahtola, Jouko. Historian Pudasjärvi. Teoksessa Pudasjärvi: kehittyvä kunta Koillismaalla. Pudasjärven kunta, Pudasjärvi 1983, 9-27.

Vahtola, Jouko. Oulujokilaakson historia keskiajalta 1860-luvulle. Teoksessa Oulujokilaakson historia. Kivikaudelta vuoteen 1865. Oulujokilaakson historiatoimikunta, Oulu 1991, 362-363.

Vainio-Korhonen, Kirsi. Ujostelemattomat: kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa. WSOY, Helsinki 2012.

Vilkama, Rosa, Kylli, Ritva & Salmi, Anna-Kaisa. Sugar Consumption, Dental Health and Foodways in Late Medieval Iin Hamina and Early Modern Oulu in Northern Finland. Arvioitavana oleva julkaisematon artikkeli (2014).

Vuorinen, Heikki. S. Tauti(n)en historia. Vastapaino, Tampere 2002.

Vuorinen, Heikki S. Tautinen Suomi 1857-1865. Tampere University Press, Tampere 2006.

Vuorinen, Heikki. S. Taudit, parantajat ja parannettavat. Vastapaino, Tampere 2010.

Xaviera, Torres Joerges. Importancia de la viruela, gastroenteritis aguda y paludismo en Finlandia entre 1749 y 1850. Oulun yliopisto, Oulu 2005.



  1. Ks. esim. Vainio-Korhonen 2012, 15-16. [Takaisin]
  2. Forsius 1986, 90. [Takaisin]
  3. Väkiluku- ja väestönmuutostaulukoita 1749-1810. Oulun seurakunnan arkisto IIDf:1. Oulun maakunta-arkisto (OMA). http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646123 [Takaisin]
  4. Väkiluku- ja väestönmuutostaulukoita 1762. Oulun seurakunnan arkisto IIDf:1. OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646124 [Takaisin]
  5. Forsius 1986; Xaviera 2005, 420; Forsius 2014a. Vrt. Vuorinen 2002, 24. [Takaisin]
  6. Vuorinen 2002, 23-25. [Takaisin]
  7. Vainio-Korhonen 2012, 30-31. [Takaisin]
  8. Halila 1953, 526-533. [Takaisin]
  9. Vuorinen 2002, 16, 24; Vuorinen 2010, 221-234. [Takaisin]
  10. Forsius 1986, 90-91. [Takaisin]
  11. Larmas & Oikarinen 2005, 1331. [Takaisin]
  12. Vahtola 1981, 11; Kylli 2005. [Takaisin]
  13. Vilkama et al. 2014. [Takaisin]
  14. McNeill 2004. [Takaisin]
  15. Vuorinen 2002, 37-43. [Takaisin]
  16. Bjerregaard et al. 2004. [Takaisin]
  17. Vuorinen 2002, 26. [Takaisin]
  18. Hakosalo 2014, 73-74. [Takaisin]
  19. Bynum et al. 2006. [Takaisin]
  20. Vuorinen 2002; McNeill 2004; Xaviera 2005. Ks. myös Lagerkranz 1996. [Takaisin]
  21. Kuolleiden luettelo 1749-1751. Utsjoen seurakunnan arkisto IAI:2. OMA. [Takaisin]
  22. Kuolleiden luettelo 1797. Utsjoen seurakunnan arkisto IC:1. OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646126; Resebeskrifning öfwer Finland af en Stockholmsbo. Åbo Tidning 25.10.1800 (lainaus). Ks. myös Kylli 2005, 56. [Takaisin]
  23. A. A., Lappalaisten luonnon taipumukset ja awut kuin myös wiat. Suometar. 15.5.1857 (lisälehti). [Takaisin]
  24. Andelin 1858, 187-189. [Takaisin]
  25. Utsjoen käräjäpöytäkirja 7.2.1751. Härads- m.fl.rätters domböcker för 1751. Norrbottens län nro 34. Svea Hovrätts arkiv. Riksarkivet. Ks. myös Kylli 2005, 257. [Takaisin]
  26. Kuolleiden luettelo 1749-1751 (esim. 1767, 1777 ja 1787). Utsjoen seurakunnan arkisto IAI:2. OMA. Ks. myös Kylli 2005. [Takaisin]
  27. Xaviera 2005, 425; Forsius 2002. [Takaisin]
  28. Andelin 1858, 295. [Takaisin]
  29. Forsius 2014a. [Takaisin]
  30. Forsius 2014b. [Takaisin]
  31. Vuorinen 2006, 144-145. [Takaisin]
  32. Utsjoen käräjäpöytäkirja 1661. Härads- m.fl.rätters domböcker för 1658-1661. Gävleborgs län vol. 10. Svea Hovrätts arkiv. Riksarkivet. [Takaisin]
  33. Diamond & Panosian 2006, 19-20. [Takaisin]
  34. Vuorinen 2002, 127-130. [Takaisin]
  35. Kylli 2005, 38. [Takaisin]
  36. Kuolleiden luettelo 1806. Utsjoen seurakunnan arkisto IC:1. OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646127. Ks. saamelaisten alttiudesta sairastua keuhkotautiin/tuberkuloosiin Ryymin 2009. [Takaisin]
  37. Vuonna 1883 Utsjoella vieraillut venäläinen D. N. Buharov – jonka havainnot olivat varsin kiihkottomia ja tarkkanäköisiä – merkitsi muistiin seuraavaa: ”Viimeisten kymmenen vuoden aikana saamelaiset ovat alkaneet käyttää enemmän ruisjauhoa, mikä ennen oli suuri harvinaisuus heidän ravinnossaan. Nyt kuuden hengen perhe kuluttaa 4-6 kulia jauhoja vuodessa. Jauhoa ostetaan tai vaihdetaan kalaan Ruijaan tulevilta pomorien aluksilta.” Buharov 2010, 133. [Takaisin]
  38. Enari Lappmark Socknemän till Hushållnings Sällskapet i Uleåborg 30.11.1829. Oulun läänin talousseura Eaa:1. OMA; Fellman 1980, 177. [Takaisin]
  39. Kuolleiden luettelo 1810-1820. Utsjoen seurakunnan arkisto IC:1. OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646128 [Takaisin]
  40. Kuolleiden luettelo 1820. Utsjoen seurakunnan arkisto IC:1. OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646129 [Takaisin]
  41. Utsjoen kirkon inventointiptk:t 1731-1880 (erit. 17.3.1828). Utsjoen seurakunnan arkisto III WI. OMA; Johan Stenbäckin päiväkirja ”Mitt år i Lappmarken” 1833. Simeliana Ba4:1. OMA. Ks. myös Kylli 2005, 91. [Takaisin]
  42. Ks. esim. Kuolleiden luettelo 1757. Utsjoen seurakunnan arkisto IAI:2. OMA. [Takaisin]
  43. Kuolleiden luettelo 1862. Utsjoen seurakunnan arkisto IC (Syntyneiden ja kastettujen luettelot 1841-1901). OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646135 [Takaisin]
  44. Hällström 1891, 223-224. [Takaisin]
  45. Sköld & Axelsson 2008, 29-44. [Takaisin]
  46. Ks. esim. Kullanhuuhdontaan liittyvät asiakirjat 1870-1881. Oulun lääninhallituksen lääninkonttorin arkisto He:2. OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646132 [Takaisin]
  47. Kuolleiden luettelo 1886. Utsjoen seurakunnan arkisto IC (Syntyneiden ja kastettujen luettelot 1841-1901). OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646136 [Takaisin]
  48. Linnanmäki 2005, 125. [Takaisin]
  49. Rosberg & Hildén 1929, 369; Vahtola 1981, 16-46, 66-67. [Takaisin]
  50. Vahtola 1983, 10-12. [Takaisin]
  51. Forsius 2006. [Takaisin]
  52. Vuorinen 2002, 159-163; Kallioinen 2005, 50. [Takaisin]
  53. Kuolleiden luettelo 1806-1809. Pudasjärven seurakunnan arkisto IC:5 (Syntyneiden ja kastettujen luettelo 1796-1809). OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646145; Kuolleiden luettelo 1810-1816. Pudasjärven seurakunnan arkisto IC:6. OMA. [Takaisin]
  54. Kallioinen 2005, 50. [Takaisin]
  55. Kallioinen 2005, 43. [Takaisin]
  56. Kuolleiden ja haudattujen luettelo 1812. Pudasjärven seurakunnan arkisto IC:6. OMA. [Takaisin]
  57. Kallioinen 2005, 44. [Takaisin]
  58. Kuolleiden luettelo 1847. Pudasjärven seurakunnan arkisto. OMA. Ks myös Kallioinen 2005, 51. [Takaisin]
  59. Kuolleiden luettelo 1845 (kuolinsyy Lepra borealis). Oulun seurakunnan arkisto IF:1. OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646152; Lasarettiosaston päiväkirja 1845. Oulun lääninsairaalan arkisto Ab1:3. OMA. [Takaisin]
  60. Fagerlund 1891, 767-779. [Takaisin]
  61. Onko ihmisen ikä lyhentynyt? Suometar 13.4.1852. [Takaisin]
  62. Vilkama et al. 2014. [Takaisin]
  63. Perukirjat 1849-1860. Pudasjärven seurakunnan arkisto IJe5:2. OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646144 [Takaisin]
  64. Vilkama et al. 2014. [Takaisin]
  65. Perukirjat 1853. Pudasjärven seurakunnan arkisto IJe5:2. OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646142 [Takaisin]
  66. Kuolleiden luettelo 1853. Pudasjärven seurakunnan arkisto IF:1. OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646138 [Takaisin]
  67. Perukirjat 1849-1860. Pudasjärven seurakunnan arkisto IJe5:2. OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646143 [Takaisin]
  68. Ks. esim. Kummasta kahwen ostosta. Oulun Wiikko-Sanomia (OWS) 19.2.1859; OWS 29.10.1859; Runo kahwista. (Lähetetty.) OWS 7.4.1860; Torniosta 11 p. huhtik. OWS 28.4.1866. [Takaisin]
  69. Kuolleiden luettelo 1851-1879. Pudasjärven seurakunnan arkisto IF:1. OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646137. Ks. nälkävuosista esim. Häkkinen et al. 1991. [Takaisin]
  70. Ks. esim. Epidemiska sjukdomar i Finland. Wasa Tidning 23.10.1894; Kulkutaudit maaseudulla. Tampereen Uutiset 6.1.1903. [Takaisin]
  71. Kuolleiden luettelo 1866-1868. Pudasjärven seurakunnan arkisto IF:1. OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646140 [Takaisin]
  72. Forsius 2006. [Takaisin]
  73. Pitäjänkokouksen ptk. 17.11.1867 § 2. Utsjoen seurakunnan arkisto IIKII:1. OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646130 [Takaisin]
  74. Isorokkoa vastaan oli mahdollista taistella rokottamisen tai rokonistutuksen keinoin. Rokonistuttamisessa oli ideana tartuttaa rokko rokotettavaan lievässä muodossa, jolloin vastustuskyky lisääntyi. Suomalaisia oli rokotettu 1700-luvun puolivälistä alkaen, ja rokotustoimintaa oli tehostettu Pohjois-Suomessa 1800-luvun alussa riehuneen pahan isorokkoepidemian aikana (Suomessa istutettiin isorokko ensimmäisen kerran vuonna 1754; myöhemmin 1800-luvulla rokottamisessa käytettiin lehmärokkoa – lehmärokon teho isorokon estossa osoitettiin 1790-luvulla). Oulun ympäristökunnissa pitäjien papit olivat rokotustoiminnassa apuna; ainoastaan Paavolan kappalainen oli sitä mieltä, että rokottaminen oli rikos Jumalan luomaa maailmanjärjestystä vastaan. Myös lukkareilta alettiin vaatia tässä vaiheessa rokottajan taitoja. Manninen 1998, 43-45; Vuorinen 2010, 217-219. [Takaisin]
  75. Isorokko. Suomi 27.8.1892. [Takaisin]
  76. Isorokko. Suomi 27.8.1892. [Takaisin]
  77. Halila 1953, 153−166, 537-539. [Takaisin]
  78. Ks. esim. Vähittäiskaupan tilikirjat 1835-1843. G. & C. Bergbomin arkisto DIII:9. OMA. [Takaisin]
  79. Péhaut 1999, 463-464; Vilkama et al. 2014. [Takaisin]
  80. Ks. esim. Väkiluku- ja väestönmuutostaulukoita 1777. Oulun seurakunnan arkisto IIDf:1. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646125 [Takaisin]
  81. Ilmoni 1853, 411. [Takaisin]
  82. Seka-Sanomia. OWS 4.12.1830. [Takaisin]
  83. McNeill 2004, 247-253; Kaukiainen 2008, 200-212. [Takaisin]
  84. Kuolleiden luettelo 1846. Oulun seurakunnan arkisto IF:1. OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646152 Ks. oululaisten laivojen matkoista esim. Fregatti Toivon laivapäiväkirja 1875-1876. Oulun merimieshuoneen arkisto Aa:66. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646131 [Takaisin]
  85. Kuolleiden luettelo 1831-1850. Oulun seurakunnan arkisto IF:1. OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646152 ja http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646122 [Takaisin]
  86. Kuolleiden luettelo 1848. Oulun seurakunnan arkisto IF:1. OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646152 Ks. myös Kaukiainen 2008. [Takaisin]
  87. Vahtola 1991, 362-363. [Takaisin]
  88. Kuolleiden luettelo 1829-1834. Pudasjärven seurakunnan arkisto. OMA; Kuolleiden luettelo 1831-1840. Oulun seurakunnan arkisto IF:1. OMA; Kuolleiden luettelo 1852. Utsjoen seurakunnan arkisto IC (Syntyneiden ja kastettujen luettelot 1841-1901). OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646134 Ks. lisäksi esim. Syntyneistä ja Kuolleista Kemin Rouwastin Läänisä, wuonna 1832. OWS 30.3.1833 sekä Oulun läänissä vuosina 1832 ja 1833 raivonneesta kulkutautiepidemiasta Hautala 1975, 342. [Takaisin]
  89. Oulusta 27 päiwänä Marras-kuusa 1833. OWS 30.11.1833 [Takaisin]
  90. Kuusi 2003, 33; Forsius 2006. [Takaisin]
  91. Kuolleiden luettelo 1855-1886. Oulun seurakunnan arkisto. OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646133 [Takaisin]
  92. Pesonen 1980, 473-474. [Takaisin]
  93. Tuberkulosens bekämpande. Hufvudstadsbladet 19.11.1908; Keuhkotautitilastoa. Rauman Lehti 4.3.1909 (lainaus). [Takaisin]
  94. Harjula 2007, 86. [Takaisin]
  95. A.A., Utsjoen Lapinmaalta 31 päiwänä toukok. OWS 26.7.1856. [Takaisin]
  96. Ks. esim. Kylli 2005, 310. [Takaisin]
  97. Xaviera 2005, 418; Vainio-Korhonen 2012, 15. [Takaisin]
  98. Ks. esim. Kuolleiden luettelo 1831-1850. Oulun seurakunnan arkisto IF:1. OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646152 [Takaisin]
  99. Ks. esim. Niemi 2007, 74, 128. [Takaisin]
  100. Backman & Savonen 1934, 121-134. [Takaisin]
  101. Bjerregaard et al. 2004; Vuorinen 2006, 140. [Takaisin]
  102. Scholmäst: Hans Samuelis, kuollut 1782. Utsjoen seurakunnan arkisto IAI:2. OMA. [Takaisin]
  103. A. A., Lappalaisten luonnon taipumukset ja awut kuin myös wiat. Suometar. 15.5.1857 (lisälehti). [Takaisin]
  104. Vuorinen 2006, 124-127. [Takaisin]
  105. Kuolleiden luettelo 1846-1855. Oulun seurakunnan arkisto IF:1. OMA. [Takaisin]
  106. Xaviera 2005, 420; Forsius 2014a. [Takaisin]
  107. Kuolleiden luettelo 1877. Pudasjärven seurakunnan arkisto IF:1. OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646141 [Takaisin]
  108. Vuorinen 2006, 169-177. [Takaisin]
  109. Hautala 1975, 328-329. [Takaisin]
  110. Selontekoja mielisairaista 1842-1897. Oulun lääninsairaalan arkisto Ed:1. OMA. [Takaisin]
  111. Kylli 2005, 77; Pietikäinen 2013, 400-403. Vrt. Aslak Laiti totesi suomalaisista häistä, että siellä pillit ja huilut halkaisivat korvat, kun taas Utsjoella vastaavissa tilanteissa ”ainoastaan hiljainen äänen hyminä lopettaa sen pitkällisen waitiolemisen”. Aslak Laiti, Paltamosta 18 p. toukok. OWS 2.6.1860. [Takaisin]
  112. Itsemurhat ja alkohoolin nautinto Suomessa. Tampereen Sanomat 11.10.1899. [Takaisin]
  113. Hautala 1975, 329-330; Kylli 2005, 72, 300. [Takaisin]
  114. Forsius 1999; Vuorinen 2006, 149; Forsius 2014a. [Takaisin]
  115. Kuolleiden luettelo 1846-1852. Oulun seurakunnan arkisto IF:1. OMA. [Takaisin]
  116. Kuolleiden luettelo 1857-1863. Pudasjärven seurakunnan arkisto IF:1. OMA. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014110646139 [Takaisin]
  117. Vuorinen 2006, 150. [Takaisin]
  118. Linnanmäki 2005, 114-126. [Takaisin]
  119. Bakteeri osoittautui tutkimuksissa Vibrio cholerae -kannaksi, joka ei tuota taudin vaaralliseksi tekevää koleratoksiinia. Oulu on tiedottanut kolerabakteerilöydöksistä murtovesissä uineilla. Infektiouutiset (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos) 7.8.2014. https://blogi.thl.fi/web/infektiouutiset/etusivu?p_p_id=33&p_p_lifecycle=0&p_p_state=normal&p_p_mode=view&p_p_col_id=column-1&p_p_col_count=1&p_r_p_564233524_tag=vibrio+cholerae; Oulun alueen kolerabakteeri on ärhäkkää kantaa. Kaleva 11.8.2014. http://www.kaleva.fi/uutiset/oulu/oulun-alueen-kolerabakteeri-on-arhakkaa-kantaa/672742/. [Takaisin]


Share on Facebook30Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *