Maailman tutkimus tiedollisina kohtaamisina

Eurooppalaiset tutkivat kiihtyvällä tahdilla maailman eri alueita 1700-luvun lopulla, mikä tarkoitti runsasta tiedon tuottamista eri alueista ja niiden asukkaista. Vuosisadan aikana tutkimus laajeni maantieteellisesti yhä laajemmalle Afrikan, Aasian, Etelä- ja Pohjois-Amerikan sisäosien ja Tyynenmeren alueen noustessa keskeisiksi tutkimusmatkailun kohteiksi. Teknologiset keksinnöt helpottivat tiedon keräämistä niin merellä kuin maalla ja tutkimusmatkailu määritti merkittävästi eurooppalaisten minäkuvaa modernin aikakauden valistuneina edistäjinä.[1] Tiedon keruu ja tuottaminen haastavat kysymään, mitä maailman tutkimus oikeastaan tarkoitti. Millä tavalla tutkituista alueista saatiin tietoa? Miten maailma tunnettiin?

Eri tieteenalojen tutkijat ovat pyrkineet vastaamaan näihin kysymyksiin tutkimalla tieteellisen tiedon tuottamisen paikkoja, tapoja ja liikkumista.[2] Tiedon tuottamisen globaalit verkostot huomioivilla tutkimusotteilla on pyritty moninaistamaan Euroopan ja tutkittujen alueiden välisten suhteiden analyysiä. Hylätessään yksiulotteisen keskus-periferia-mallin tutkijat ovat tarkastelleet tutkimusmatkailua ja tutkimusmatkailijoita osana laajempaa tiedollisen toiminnan verkostoa huomioimalla muita toimijoita. Huomio on siirretty tutkimusmatkailijan myyttisestä hahmosta ja suurkaupunkeihin kiinnittyneistä luonnonfilosofeista ja tieteentekijöistä erityisesti ”periferioissa” tietoa kartuttaneiden ihmisten, niin eurooppalaisten kuin alkuperäisten asukkaiden, rooleihin tieteellisen tiedon tuottamisessa ja vakiinnuttamisessa. Tutkimuksessa on siis keskitytty niin sanottujen välittäjien merkitykseen ja eri toimijoiden tapoihin kerätä, muodostaa ja välittää eteenpäin tietoa itselleen tuntemattomista alueista.[3] Kaikkiaan nämä näkökulmat ponnistavat pyrkimyksistä arvioida uudelleen 1700-luvun tietoa ja osoittaa tiedon neuvoteltu ja tietoteoreettisesti moninainen luonne.[4]

Analysoin ja esittelen tutkimuksia, joissa 1700-luvun lopun maailman tutkimusta ja eri toimijoiden välisiä kohtaamisia on lähestytty kartoittamalla paitsi tiedollisia kohtaamisia ja verkostoja myös tiedon muodostumista kohtaamisissa ja liikkumista verkostoissa. Esittelen näitä teemoja kahdesta näkökulmasta. Tarkastelen aluksi tutkimuksia, joissa on tutkittu eurooppalaisten tiedollisia kohtaamisia ei-eurooppalaisten kansojen kanssa. Siirryn sitten tutkimuksiin, joissa välittäjien rooleja analysoidaan maantieteellisen tiedon tuottamisen prosesseissa. Yhteistä näille tutkimuksille ovat useiden metodien yhdistäminen erilaisia lähdeaineistoja ristiin luettaessa. Tutkimukset havainnollistavat tiedollisten kohtaamisten tutkimuksen tarjoamat mahdollisuudet, mutta herättävät myös kysymyksen käytettyjen lähdeaineistojen asettamista rajoitteista.

Paikalliset kohtaamiset ja tiedonmuodostus

Eurooppalaisten ja ei-eurooppalaisten väliset kohtaamiset on helposti nähty jyrkkinä eri kulttuuripiirien törmäyksinä, joista jäljelle on jäänyt eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden kokemuksista ja asenteista kertovaa kirjeenvaihtoa ja matkapäiväkirjoja. Näkemystä kommentoi Vanessa Smith tutkimalla välittäjien merkitystä eurooppalaiselle tiedonmuodostukselle ja poliittisen toimintapiirin laajenemiselle. Smith kartoittaa artikkelissaan Joseph Bank’s Intermediaries. Rethinking Global Cultural Exhange (2013) eri kulttuuripiirien edustajien välisten kohtaamisten tutkimuksen historiaa. Esimerkiksi uudenlaisesta tavasta tarkastella kohtaamisia Smith on valinnut luonnontutkijana James Cookin tutkimusmatkalle osallistuneen Joseph Banksin (1743-1820) tiedolliset kohtaamiset Tahitilla.

Smithin keskeisin argumentti kiteytyy ajatukseen välittäjien roolien merkityksestä globaalille aatehistorialle. Maailmanlaajuisten prosessien tarkastelu on Smithin mukaan johtanut pyrkimykseen irtautua tekstien ja ideoiden historian tutkimuksen samastamisesta. Eri kulttuurien edustajien vuorovaikutuksen tutkimus edellyttää, että pystytään tarkastelemaan myös yhteisöjä, joissa kirjoituksen rooli on erilainen kuin länsimaissa. Vastaavasti tutkimusmatkailun ja maailman tuntemisen historioiden tutkimus edellyttää kirjallisen ja suullisen tiedon välisen epäsuhdan tunnustamista ja vaatii herkkyyttä huomioida niiden molempien merkitys maailmaa koskevan tiedon rakentumisessa. Vuorovaikutuksen jäljittäminen eurooppalaisten tuottamien aineistojen pohjalta vaatii uudenlaisten lukutapojen kehittämistä.[5]

Kasvitieteilijä Joseph Banksin (1743–1820) Tyynenmeren matkoilta säilyneet päiväkirjat ovat hedelmällinen lähtökohta tämän tiedollisten kohtaamisten tutkimukselle. Lähde: Wikimedia Commons.
Kasvitieteilijä Joseph Banksin (1743–1820) Tyynenmeren matkoilta säilyneet päiväkirjat ovat hedelmällinen lähtökohta tämän tiedollisten kohtaamisten tutkimukselle. Lähde: Wikimedia Commons.

Smithin esimerkki Joseph Banksin ja kahden tahitilaisen välisestä suhteesta valaisee tiedon muodostuksen ja liikkumisen teoretisoinnin antia. Smith uudelleentulkitsee kulttuurien välisiä kohtaamisia ja välittäjien merkitystä analysoimalla Banksin suhteita erityisesti kahden henkilön kautta. Ensimmäinen näistä oli Raiatealta kotoisin ollut pappi Tupaia, joka toimi Banksin ja Cookin oppaana tämän viettäessä aikaa Tahitilla ja suostui lähtemään näiden mukaan Englantiin, mutta menehtyi matkalla. Toinen oli yhtälailla Raiatealta kotoisin oleva, mutta Tahitilla levottomuuksia paossa ollut, Lontooseen Cookin toisen tutkimusmatkan tuloksena kuljetettu Mai.[6]

Smith tutkii Banksin käsityksiä analysoimalla tämän päiväkirjamerkintöjä. Sekä Cook että Banks ajattelivat Tupaian olevan tiedollisesti hyödyksi myös tuleville tutkimusmatkoille tämän laajan kulttuurisen ja maantieteellisen osaamisen vuoksi. Smith painottaa Tupaian olleen pelkkää opasta ja tulkkia merkittävämpi: hän oli tiedonlähde ja kanssa-ajattelija Banksille. Cookille Tupaia oli merkitykseltään käytännöllisempi suhteutuen jatkuvasti tutkimusmatkailun suurempiin tavoitteisiin.[7]

Banksin suhde Main kanssa oli erilainen: Mai oli eksoottinen näyte ja Tupaian korvike, ei itsenäinen henkilö. Banksin suhtautuminen Maihin oli Smithin mukaan samanlaista kuin Cookin suhtautuminen Tupaiaan. Verrattuna Tupaiaan Mai esitettiin ennemminkin yleisenä ”näytteenä”, jolla ei ollut auktoriteettia toimia tahitilaisen kulttuurin ja maantieteen välittäjänä. Smith alleviivaa kuitenkin, että suuren yleisön silmissä heidät samastettiin. Säilyttääkseen uskottavuutensa tiedemiehenä Banks esitteli Tupaian tiedollisesti merkittävänä henkilönä.[8]

Smith argumentoi, että Banksin vuorovaikutus Tupaian kanssa oli ratkaisevaa hänen myöhempien toimintatapojensa kannalta. Banksin ymmärrys kulttuurisen ja tieteellisen tiedon välittymisestä vaikutti Smithin mukaan tämän tapaan ohjeistaa myöhempiä eurooppalaisia välittäjiä. Erityisesti Smith vihjaa Tupaian laaja-alaisen asiantuntijuuden vaikuttaneen Banksin tapaan käyttää tiedon välittäjinä ihmisiä eri aloilta.[9] Tämä on mielenkiintoinen argumentti ja osoittaa, että tiedon välittäjiä tutkimalla voidaan avata täysin uudenlaisia näkökulmia tunnettuihin kohtaamisiin. Samalla se haastaa pohtimaan käytettyjen aineistojen rajoja: onko päiväkirjoja tulkitsemalla todella mahdollista ymmärtää millainen merkitys tietyillä kohtaamisilla oli Banksin ajattelulle? Smithin päätelmät havainnollistavat, että analysoimalla Banksin toimintaa eri konteksteissa näiden kohtaamisten merkitysten jäljille on mahdollista päästä.

Smithin tavoin myös englannin kielen ja kirjallisuuden tutkija Susan Scott Parrish selvittää eurooppalaisten tiedollisia verkostoja ja riippuvuutta välittäjien tiedoista. Parrish analysoi tieteentekijöiden tapoja hankkia ja käyttää Amerikkaan kuljetettujen afrikkalaisten luontoa koskevia tietoja artikkelissaan Diasporic African sources of Enlightenment knowledge Artikkeli on osa Science and Empire in the Atlantic World -kokoomateosta (2007), jonka yhtenä tavoitteena on pohtia tiedon tuottamisen moniulotteisuutta analysoimalla tiedon liikkumisen ja keräämisen ohella Amerikkojen alkuperäisten asukkaiden ja eurooppalaisten matkailijoiden välistä vuorovaikutusta.

Parrish analysoi eurooppalaisten tapoja käyttää afrikkalaistaustaisia orjia kasvien kerääjinä ja luontoa koskevien tietojen lähteinä. Parrishin analyysi perustuu erityisesti kirjeenvaihtoon, jonka tukemana hän avaa Amerikan luontoa käsittelevien tieteellisten artikkelien tiedollista perustaa. Kirjeaineistot paljastavat suoria pyyntöjä edistää tietynlaisten kasvien keräämistä, vaikeuksia saada orjilta haluttuja tietoja ja kertovat eurooppalaisten tavoista palkita orjia hyödyllisistä löydöistä. Parrish tulkitsee, että afrikkalaisille orjille isäntien toiveiden toteuttaminen kasveja ja siemeniä paikantamalla oli usein tapa hyödyttää omaa asemaa. Afrikassa kartutettu luontoa koskeva tietous oli siksi keskeistä kohtaamisissa eurooppalaisten kanssa.[10]

Eurooppalaisten riippuvuus afrikkalaisten tiedoista johti myös siihen, että heidän tietotaitonsa koettiin uhkana: erityisesti pelättiin afrikkalaisten tietämystä myrkyistä. Tällainen suhtautumistapa oli Parrishin mukaan tavanomainen läpi 1700-luvun. Eurooppalaiset pitivät afrikkalaisten tietoja mahdollisuutena kontrolloida ja käyttää luontoa hyväkseen esimerkiksi plantaasien omistajien myrkyttämiseen. Tällaiset pelot olivat vallitsevia sekä pohjoisessa, etelässä ja Karibialla että maaseudulla ja kaupungeissa.[11] Parrish huomauttaa, että pelot olivat usein tarpeettomia, mutta eivät täysin keksittyjä. Myrkyt olivat afrikkalaisille väline keskinäisten suhteiden selvittämiseen, mutta niitä ei käytetty eurooppalaisia vastaan kapinointiin.[12]

Parrish erittelee erilaisia afrikkalaisten tietojen käyttämisen tapoja ja selvittää, miksi eurooppalaiset samanaikaisesti saattoivat liittää afrikkalaisiin ajatukset ”mustasta taikuudesta” ja jumalallisesta parantamistaidosta. Afrikkalaisten lääketieteellisiä hoitotaitoja arvostettiin ja usein niitä käytettiin rinnan eurooppalaisen lääketieteen kanssa. Eurooppalaiset pyrkivät kuitenkin myös rajoittamaan afrikkalaisen lääketieteen harjoittamista, mikä Parrishin mukaan heijastaa eurooppalaisten epäileviä asenteita heille tuntematonta toimintaa kohtaan.[13]

Parrishin analyysi afrikkalaisten tietojen arvottamisesta, käytöstä ja niiden kulkeutumisesta esimerkiksi Lontooseen Royal Societyn julkaisuun tiedeyhteisön saataville osoittaa, etteivät tiedolliset kohtaamiset olleet yksiselitteisiä. ”Tosiasioiden” kulkeutuminen erilaisten käytäntöjen tuloksena henkilöltä toiselle olivat prosesseja, joiden kautta tiedon luotettavuus määrittyi. Parrishin analysoimassa tapauksessa olennaista oli tiedonlähteiden afrikkalaisuus ja uudisasukkaiden vahvistamat havainnot tiedon oletetusta todenmukaisuudesta. Näin afrikkalaisten tiedot epäilyksistä huolimatta saattoivat saada esimerkiksi Lontoon tieteellisten auktoriteettien hyväksynnän.[14] Keskeistä on, että vaikka suhtautuminen tietoihin oli vaihtelevaa, saatavilla olleiden tiedonlähteiden hyödyntäminen oli välttämätöntä kohdatun luonnon monimutkaisuuden ymmärtämiseksi.

Eurooppalaisen maantieteellisen tiedon moninainen perusta

Smithin ja Parrishin peräänkuuluttama herkkyys tiedollisten kohtaamisten tutkimuksessa viittaa paitsi lähteiden vastakarvaan lukemiseen myös pyrkimykseen ymmärtää tiedon tuottamisen eri vaiheita. Historiallinen maantieteilijä David Lambert, tarkastelee tiedon muodostuksen prosessien tutkimuksen mahdollisuuksia analysoidessaan nojatuolimaantieteilijä James MacQueenin 1820-luvulla esittämää teoriaa Niger-joen kulusta. Innovatiiviseksi Lambertin tutkimuksen tekee hänen pyrkimyksensä osoittaa MacQueenin maantieteellisen tiedon kietoutunut suhde Atlantin orjakauppaan ja Britannian läsnäoloon Afrikassa.

Lambert tarkastelee tutkimuksessaan Mastering the Niger. James MacQueen’s African Geography and the Struggle over Atlantic Slavery (2013) maantieteellistä tietoa 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä keskittymällä MacQueenin tapaukseen. Lambert kartoittaa Grenadan plantaaseilla työkomennuksella 1790-luvun lopulla olleen MacQueenin tapoja kerätä ja käyttää plantaasien orjien maantieteellisiä tietoja tämän vuonna 1821 julkaisemassa kirjassa A Geographical and Commercial View of Northern Central Africa[15]. Lambert viittaa Afrikasta Grenadalle tuotujen ihmisten tietoihin käsitteellä ”vangittu tieto”[16], jonka hän katsoo havainnollistavan MacQueenin käyttämään tietoon kytkeytyviä valtasuhteita.[17] Kohdistamalla analyysinsä MacQueenin metodeihin ja lähteisiin Lambert nostaa esiin paikallisten ihmisten roolien tutkimuksen haasteellisuutta ja tarpeellisuutta.

James MacQueen (1778-1870) havainnollisti Afrikan kaupallisia mahdollisuuksia ja geopolitiikkaa koskevia argumenttejaan kartalla ja esitti samalla tulkinnan Afrikan maantieteestä. Lähde: A Map of Africa. North of the parallel of 7° South Latitude: shewing the course and direction of the principal Rivers & Mountains, particularly of the Niger & of the Gir with their tributary streams from the best Authorities ja The British Library, Flickr.com.
James MacQueen (1778-1870) havainnollisti Afrikan kaupallisia mahdollisuuksia ja geopolitiikkaa koskevia argumenttejaan kartalla ja esitti samalla tulkinnan Afrikan maantieteestä. Lähde: A Map of Africa. North of the parallel of 7° South Latitude: shewing the course and direction of the principal Rivers & Mountains, particularly of the Niger & of the Gir with their tributary streams from the best Authorities ja The British Library, Flickr.com.

Lambert jäljittää orjilta saatuja tietoja paikantamalla aukkoja MacQueenin julkaisemassa teoksessa.  Lambert tarkastelee MacQueenin tekemiä lähdeviittauksia pyrkien tunnistamaan tiedot, jotka tämä oli saanut haltuunsa Karibialla, mutta joihin hän viittaa vain muutamaan otteeseen vuosikymmeniä myöhemmin julkaistussa teoksessaan. Muihin käyttämiinsä lähderyhmiin MacQueen viittaa Lambertin mukaan järjestelmällisesti.[18] Näitä olivat antiikin tekstit, arabien ja Espanjan maurien, kuten Leo Africanuksen, tekstit, eurooppalaisten 1500-luvun lopun ja 1750-luvun välisenä aikana valmistamat kartat, matkakertomukset ja erilaisilta tiedonlähteiltä kuten kauppiailta ja merimiehiltä saadut tiedot.[19]

Pyrkiessään jäljittämään vangittua tietoa MacQueenin teoksessa ja kartassa Lambert tekee haastavaa tutkimusta. Lopulta tämä tarkoittaa pyrkimystä ymmärtää MacQueenin ajattelulle merkityksellisiä kohtaamisia. Lambertin näkökulma, Smithin analyysin tavoin, herättää kuitenkin kysymyksen siitä, mitä tutkijan on lopulta mahdollista tavoittaa. Kohtaamisten merkitysten täydellinen tavoittaminen ja mahdollisten tiedonlähteiden osoittaminen on kuitenkin mahdotonta, ja Lambert myöntää jäljittämiensä tapausten olevan vain esimerkkejä, ei vedenpitäviä todisteita.[20] Tästä huolimatta Lambert esittää MacQueenin Grenadan kohtaamisten havainnollistavan orjakaupan ja maantieteellisen tiedon välistä suhdetta. Samalla hän argumentoi orjakaupan johtaneen afrikkalaisen tietojärjestelmän siirtymiseen Atlantin toiselle puolelle ja tämän taas johtaneen brittien maantieteellisen tiedon muokkautumiseen.[21]

Lambert on vakuuttava argumentoidessaan, että seuraamalla vangitun tiedon jälkiä on mahdollista ymmärtää MacQueenin ajattelun kannalta keskeisiä paikkoja. Samalla hän avaa uusia näkökulmia tutkijoita laajasti kiinnostaviin kysymyksiin tiedon monimutkaisesta perustumisesta havainnoille, mittauksille tai kuulopuheille.[22] MacQueenin ajattelua tutkimalla Lambert havainnollistaa, miten maantieteellisen ja kartografisen tiedon yhdessä tuotettu perusta on mahdollista jäljittää.

Näitä kysymyksiä tarkastelee myös historialliseen maantieteeseen erikoistunut Charles W. J. Withers artikkelissaan On Enlightenment’s margins: geography, imperialism and mapping in Central Asia, c. 1798-c.1838. Withers analysoi maantieteellisen tiedon ja imperialismin välistä suhdetta prosessissa, jossa eurooppalaisille vielä 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alun vuosikymmeninä tuntematonta Keski-Aasian eli Persian ja Afganistanin aluetta käsitteellistettiin. Pureutumalla aluetta koskevan maantieteellisen tiedon tuottamisessa käytettyihin lähteisiin ja metodeihin Withers esittää maantieteen ja kartoittamisen määrittäneen keskeisellä tavalla brittien alueeseen kohdistamia poliittisia toiveita. Maantieteellisten esitysten avulla alue, joka oli kaukana ja suorien kokemusten tavoittamattomissa, tehtiin maantieteellisen tiedon kautta näkyväksi.

Brittimaantieteilijöiden metodologia yhdisti 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa antiikin tekstien tulkintaa, suoraa havainnointia ja paikallisten ihmisten antamia tietoja. Withersin tutkimus linkittyy siksi keskeisellä tavalla edellä esiteltyihin näkökulmiin välittäjien osallisuudesta maailman tuntemisessa. Keskeinen ero kuitenkin on se, että Withers huomioi brittien tavat käyttää paikallisten ihmisten tietoja, mutta hän myös analysoi brittejä osana tiedon välittämisen ketjuja. Samalla hän purkaa näiden rooleja tiedon koostajina eri paikoissa. Analyysin kohteena ovat maantieteilijä James Rennell Englannissa, virkamies John Malcolm diplomaatti-maantieteilijä-avustajineen Ison-Britannian Persian edustajistossa ja Sindin ja Induksen alueita kartoittanut upseeri Alexander Burnes.[23]

Withers tarkastelee kutakin edellä mainituista yksilöistä esimerkkinä erilaisesta maantieteellisestä metodologiasta. Analysoimalla metodologioita rinnakkain hän osoittaa miten poliittisesti keskeistä aluetta hahmotettiin. Esimerkiksi James Rennellin työ perustui antiikista periytyneisiin kuvauksiin. Rennell arvioi kriittisesti antiikin ajan tietämystä suhteessa sen hetken tietämykseen ja laati karttoja, jotka esittivät klassisen Keski-Aasian alueen siten kuin se oli hänen ajassaan vielä nähtävissä.

Aluetta jäsennettiin myös erilaisin keinoin. Britannian lähettiläänä Persiassa toiminut John Malcolm tuotti maantieteellistä tietoa Persiasta diplomaattisten matkojensa kautta ja ohjasi alaistensa John MacDonald Kinneirin ja Mountstuart Elphinstonen työskentelyä. Sen lisäksi, että kolmikko tuotti maantieteellistä tietoa antiikin lähteiden ja havainnoinnin avulla, he käyttivät apunaan paikallisten tietoja. Withers analysoi kiinnostavasti eri henkilöiden maantieteellisten näkemysten monikerroksisuuden: esimerkiksi Elphinstonen vuonna 1815 julkaistu An Account of the Kingdom of Caubul, and its Dependencies in Persia, Tartary, and India oli useiden toimijoiden tuottaman tiedon tulosta.[24]

Withersin mukaan tämä osoittaa modernin maantieteen metodologian moninaisen perustan. Viime kädessä maantieteellinen tieto perustui paitsi informanttien luottamiseen myös kuvatun maailman ja kuvaajan sanojen väliseen vastaavuuteen. Paikallisten tiedot olivat tapa täydentää muita tietoja.[25] Keskeistä on, että näitä lähteitä ei usein mainittu ja paikallisten, tässä tapauksessa persialaisten, tapoja tuntea ympäristönsä ja ajatella maantieteellisesti vähäteltiin.

Withersin keskeinen argumentti on, että metodologia, jossa yhdistettiin kartoittamista, antiikin lähteitä ja paikallisten tietoja, tuotti tuloksenaan brittien geopoliittisiin kiinnostuksenkohteisiin vaikuttanutta maantieteellistä tietoa. Withersin lähtökohta välittäjien tarkasteluun kumpuaa siis ennen kaikkea niiden arvioinnista maantieteen metodologian kannalta. Kyse ei ole paikallisten ihmisten ja brittien välisen vuorovaikutuksen luonteen arvioinnista. Analysoidessaan Rennellin, Malcolmin, MacDonald Kinneirin, Elphinstonen ja Burnesin toimintaa Withers osoittaa, millaisten prosessien tuloksena Keski-Aasian alueen maantiede jäsennettiin: miten maantieteellistä tietoa siirtokunnasta tuotettiin. Withers painottaa, että tarkastelemalla maantieteellisen tiedon tuottamisen ja kartoittamisen käytäntöjä on mahdollista ymmärtää mille Britannian poliittiset näkemykset Keski-Aasiasta mahdollisena siirtokuntana perustuivat.[26]

Britannian Persian lähettiläs John Malcolm (1769-1833) tuotti maantieteellistä tietoa lukuisia erilaisia kohtaamisia sisältäneiden diplomaattisten matkojensa tuloksena. Lähde: Wikimedia Commons.
Britannian Persian lähettiläs John Malcolm (1769-1833) tuotti maantieteellistä tietoa lukuisia erilaisia kohtaamisia sisältäneiden diplomaattisten matkojensa tuloksena. Lähde: Wikimedia Commons.

Seuraavat askeleet?

Edellä esitellyt tutkimukset osoittavat paikallisten ihmisten merkityksen eurooppalaisten maailman tuntemiselle 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alun vuosikymmeninä. Tiedollisten kohtaamisten tutkimus on siksi arvokasta tutkimusmatkailun kulttuurin tutkimuksen kannalta. Kohtaamisten ja verkostojen tutkimus on kuitenkin aineistollisesti ja metodologisesti haastavaa. Paikalliset ihmiset ovat useiden maantieteellisten alueiden kohdalla tutkittavissa vain eurooppalaisten aineistojen pohjalta. Tämä johtaa tietysti kysymykseen siitä, mitä näiden aineistojen kautta voidaan lopulta tavoittaa.

Aineistoihin liittyvä kysymys kytkeytyy kysymyksiin tiedon liikkumisen tutkimuksen metodeista ja tasoista. Tutkijoilla on hyvin erilaisia näkökulmia siihen, miten tiedon liikkumista eri toimijoiden välillä tulee seurata. Esimerkiksi Withers ei tunnu pitävän olennaisena pyrkimyksiä määrittää täysin tarkasti, missä ja milloin tietyt tiedot tulivat osaksi kirjoja ja karttoja eikä hän myöskään pidä välttämättömänä tunnistaa missä muodossa tieto on saatu (kuvina, sanoina vai suullisesti).[27] Tärkeintä on ymmärtää tiedon moninainen perusta.  Parrishin ja Smithin tutkimukset osaltaan havainnollistavat tämän näkökannan hedelmällisyyttä.

Lambert taas tarttuu nimenomaan tarkan jäljittämisen haasteeseen seuratessaan vangitun tiedon jälkiä ja pyrkiessään hahmottamaan MacQueenin ajattelua, sen kirjallista ilmaisua ja pyrkiessään yksilöimään MacQueenin lähteinään käyttämät henkilöt. Tällaisiin kysymyksiin vastaaminen on kuitenkin mahdollista vain osittain – menneisyyden ihmisten mielenliikkeet, ajatukset ja assosiaatiot ovat lopulta tavoittamattomia. Afrikkalaisten tietojen jäljittäminen sopivien lähdeaineistojen puuttuessa ei siten ole tyhjentävästi mahdollista. Myös Lambert myöntää tämän. Silti kyseessä on mielekäs tutkimuksellinen näkökulma, jonka avulla on mahdollista moniulotteisemmin analysoida tiedollisten kohtaamisten merkityksiä.

Globaalin historian näkökulmat ja tutkijoiden ymmärrys lähdeaineistojen kyvykkyydestä vastata uudenlaisiin kysymyksiin eri kulttuurien välisistä kohtaamisista lupaavat hedelmällisiä lähtökohtia jatkossa. On tarpeellista kriittisesti arvioida, millaisia metodeja uudenlaiset tutkimusasetelmat edellyttävät. Lambertin tutkimus on esimerkki taidokkaasta ja metodisesti monipuolisesta tutkimuksesta, joka osoittaa, että eurooppalaisten tuottamat lähdeaineistot tarjoavat ainakin osittaisen mahdollisuuden orjuutettujen ihmisten näkemysten tutkimiseen. Yhtälailla tarpeen on selvittää, millaisena paikallisten tiedollisten kohtaamisten ja laajempien verkostojen välinen yhteys todella ymmärretään. Kuten Neil Safier artikkelissaan Global knowledge on the move. Itineraries, Amerindian narratives and deep histories of science (2010) painottaa, on irtauduttava lopullisesti imperiumien keskusten ja periferioiksi luonnehdittujen siirtokuntien vastakkainasettelusta ja etsittävä tapoja tarkastella ei-eurooppalaisten kansojen tietoa saumattomana osana globaalia tiedon historiaa.[28] Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Samalla se edellyttää tieteen historian tutkijoilta paitsi metodologista ja teoreettista avarakatseisuutta myös kykyä ilmaista millaisiksi eri tutkimuksen tasojen – esimerkiksi globaalin, lokaalin ja yksilön – erot ja yhteydet oikeastaan käsitetään.

Kirjoittaja tekee väitöskirjaa maantieteellisen tiedon ja kolonialismin suhteesta tapauksenaan 1800-luvun puolivälin Australia.

Tarkastellut tutkimukset:

Lambert, David. Mastering the Niger. James MacQueen’s African Geography and the Struggle over Atlantic Slavery. The University of Chicago Press, Chicago and London 2013.

Parrish, Susan Scott. Diasporic African sources of Enlightenment knowledge. Teoksessa James Delbourgo & Nicholas Dew (toim.) Science and Empire in the Atlantic World. Routledge, Taylor & Francis Group. New York and London 2007, 281-310.

Smith, Vanessa. Joseph Bank’s Intermediaries. Rethinking Global Cultural Exhange. Teoksessa Samuel Moyn & Andrew Sartori (toim.) Global Intellectual History. Columbia University Press, New York 2013, 81-109.

Withers, Charles W. J. On Enlightenment’s margins: geography, imperialism and mapping in Central Asia, c. 1798-c.1838. Journal of Historical Geography 39 (2013), 3-18.

Lähdekirjallisuus

Bennett, Brett & Hodge, Joseph M. (toim.). Science and Empire. Knowledge and Networks of Science Across the British Empire, 1800-1970. Palgrave Macmillan. Houndmills and New York 2011.

Bleichmar, Daniela. Visible Empire. Botanical Expeditions & Visual Culture in the Hispanic Enlightenment. The University of Chicago Press. Chicago and London 2012.

Burnett, Graham D. Masters of All they Surveyed. Exploration, Geography, and a British El Dorado. The University of Chicago Press, Chicago and London 2000.

Driver, Felix. Geography Militant. Cultures of Exploration and Empire. Blackwell Publishers Ltd. Oxford and Massachusetts 2001.

Edney, Matthew H. Field/Map. A Historiographic Review and Reconsideration. Teoksessa Kristian H. Nielsen, Michael Harbsmeier & Christopher J. Ries (toim.) Scientist and Scholars in the Field. Studies in the History of Fieldwork and Expeditions. Aarhus University Press. Aarhus and Copenhagen 2012.

Edney, Matthew H. Reconsidering Enlightenment Geography and Map Making: Reconnaissance, Mapping, Archive. Teoksessa David N. Livingstone & Charles W. J. Withers (toim.) Geography and Enlightenment. The University of Chicago Press. Chicago and London 1999.

Kennedy, Dane. Last Blank Spaces. Exploring Africa and Australia. Harvard University Press, Cambridge and London 2013.

Outram, Dorinda. On Being Perseus. New Knowledge, Dislocation and Enlightenment Exploration. Teoksessa David N. Livingstone & Charles W. J. Withers (toim.) Geography and Enlightenment. The University of Chicago Press. Chicago and London 1999.

Raj, Kapil. Relocating modern science. Circulation and the Construction of Knowledge in South Asia and Europe, 1650-1900. Palgrave Macmillan. Houndmills and New York 2007.

Robinson, Michael F. Science and Exploration. Teoksessa Dane Kennedy (toim.) Reinterpreting Exploration. The West in the World. Oxford University Press. Oxford and New York 2014.

Safier, Neil. Global knowledge on the move. Itineraries, Amerindian narratives and deep histories of science. Isis 101 (2010), 133-145.

Stern, Philip J. Exploration and Enlightenment. Teoksessa Dane Kennedy (toim.) Reinterpreting Exploration. The West in the World. Oxford University Press. Oxford and New York 2014.

Wisnicki, Adrian S. Charting the Frontier: Indigenous Geography, Arab-Nyamwezi Caravans, and the East African Expedition of 1856-59. Victorian Studies 51 (2008), 103−137.

Withers, Charles W. J. Mapping the Niger, 1798-1832: Trust, Testimony and Ocular Demonstration’ in the Late Enlightenment. Imago Mundi. The International Journal for the History of Cartography 56 (2004), 170−193.

 

Print Friendly, PDF & Email


  1. Robinson 2014, 21; Stern 2014.  [Takaisin]
  2. Tieteellisen tiedon verkostoista ja liikkeestä ks. esim. Bennett & Hodge 2011; Raj 2007; Safier 2010, 133-145. Tutkimusmatkailun kulttuurista, tiedon tuottamisesta ja esittämisestä ks. Bleichmar 2012; Burnett 2000; Driver 2001; Kennedy 2013; Outram 1999. Kartografian historiassa kentällä kerätyn tiedon ja karttojen valmistamisen välistä suhdetta on analysoinut esimerkiksi Matthew H. Edney. Ks. Edney 2012; Edney 1999. [Takaisin]
  3. Ks. esim. Bennett & Hodge 2011; Driver 2001; Kennedy 2013; Raj 2007. [Takaisin]
  4. Stern 2014. [Takaisin]
  5. Ks. esim. Safier 2010 [Takaisin]
  6. Smith 2013, 89-92, 99. [Takaisin]
  7. Smith 2013, 92-96. [Takaisin]
  8. Smith 2013, 99-103. [Takaisin]
  9. Smith 2013, 104-105. [Takaisin]
  10. Parrish 2007, 291. [Takaisin]
  11. Parrish 2007, 283, 286, 292-294. [Takaisin]
  12. Parrish 2007, 296. [Takaisin]
  13. Parrish 2007, 301. [Takaisin]
  14. Parrish 2007, 303−304. [Takaisin]
  15. Teoksen koko nimi on A Geographical and Commercial View of Northern Central Africa: Containing a Particular Account of the Course and Termination of the Great River Niger in the Atlantic Ocean. [Takaisin]
  16. Lambert käyttää termiä captive knowledge. [Takaisin]
  17. Lambert 2013, 117. [Takaisin]
  18. Lambert 2013, 108−109. [Takaisin]
  19. Lambert 2013, 42−50. [Takaisin]
  20. Lambert 2013, 112. [Takaisin]
  21. Lambert 2013, 116. Lambert kuvaa maantieteellisen tiedon muotoutumisen prosessia Simon Schafferiin viitaten käsitteellä mandification. Käsite juontuu manden kieltä puhuvista länsiafrikkalaisista, joihin MacQueenin aikana viitattiin termillä Mandingo Negroes. [Takaisin]
  22. Ks.esim. Burnett 2000; Kennedy 2013; Wisnicki 2008; Withers 2004. [Takaisin]
  23. Withers 2013, 3−6. [Takaisin]
  24. Withers 2013, 8−12. [Takaisin]
  25. Withers 2013, 9. [Takaisin]
  26. Withers 2013, 17. [Takaisin]
  27. Withers 2013, 9. [Takaisin]
  28. Safier 2010. [Takaisin]


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *