2014/4
Linkit menneen ja tulevan välillä

”On ollut pientä erimielisyyttä” – Sodan todellisuus ja rintamakirjeissä kerrottu kokemus

Tarkastelen artikkelissani erään nuoren rintamasotilaan kirjeitä vertaillen niitä toisaalta viime aikoina ilmestyneeseen rintamakirjetutkimukseen, toisaalta sotapäiväkirjoihin. Tavoitteena on löytää erot sodan todellisuuden ja kirjoitetun sotakokemuksen välillä tässä yhdessä esimerkkitapauksessa.

Artikkelin lähteinä on osittain käytetty Kansallisarkiston digitaaliarkiston asiakirjoja, joihin viittaan PID-muotoisella viitteellä. Myös artikkelin keskeinen tutkimuskirjallisuus on julkaistu verkossa; sen sijaan kohdehenkilöni kirjeet ovat osa yksityistä sukuarkistoa.

Viime aikoina on julkaistu kaksi laajaa tutkimusta jatkosodan aikaisista rintamakirjeistä: Erkka Pehkosen väitöskirja ”’Poikasi täältä jostakin’ – narratiiviset resurssit, diskurssit ja luovuus kirjoittaen kerrotuissa identiteeteissä jatkosodan aikaisissa kirjeissä” tarkastettiin Jyväskylän yliopiston etnologian laitoksella joulukuussa 2013. Sonja Hagelstam väitteli helmikuussa 2014 Åbo Akademissa; hänen väitöskirjansa ”Röster från kriget” on etnologinen tutkimus viiden rintamasotilaan ja heidän perheidensä välisestä kirjeenvaihdosta jatkosodan vuosina. Lisää rintamakirjetutkimusta on tulossa: Ilari Taskinen valmistelee Tampereen yliopistossa väitöskirjaa samoista teemoista eli siitä miten sodasta läheisille kerrottiin, mistä voitiin puhua ja mistä haluttiin mieluummin vaieta.[1]

Väitöskirjojen aineistot ovat luonnollisesti monin verroin laajempia kuin tämän artikkelin pohjana oleva yhden rintamasotilaan kirjeenvaihto. Pehkosen väitöskirjan henkilöt – heitä oli kaksi – kirjoittivat jatkosodan aikana molemmat kaikkiaan noin 300 kirjettä. Myös useimmat Hagelstamin tutkimat kirjoittajat ehtivät vuosina 1941-1944 kirjoittaa yli kolmesataa kirjettä. Ennakkotietojen mukaan Taskinen on valikoimassa aineistoaan Tampereen yliopiston kansanperinteen laitoksella säilytettävien noin 36000 kirjeen joukosta.[2]

Tämän artikkelin aikajänne on lyhyt ja kysymyksenasetteluni hiukan erilainen kuin edellä esitellyillä väittelijöillä: tarkastelen, mitä ja miten artikkelini nuorukainen kirjeissään sodasta ja rintamaelämästä kertoi, mutta sen lisäksi pyrin selvittämään sotapäiväkirjojen avulla, mitä hän jätti kertomatta perheelleen kevään 1944 suhteellisen rauhallisen asemasotajakson ja sitä seuranneen dramaattisen perääntymisvaiheen aikana. Joukko-osastoa (21. Prikaati), johon kyseinen korpraali kuului, ei siirretty suoraan Itä-Karjalasta rautateitse Kannakselle, vaan se vaelsi pääasiassa jalkaisin kohti länttä ja Suomen vanhaa rajaa joutuakseen sitten mukaan Ilomantsin elokuisiin suurtaisteluihin. Artikkelin lähteenä on käytetty sukuarkistossa säilytettävien yksityiskirjeiden lisäksi kahden kyseiseen prikaatiin kuuluneen yksikön eli 9. komppanian ja III pataljoonan sotapäiväkirjoja; molemmat löytyvät digitoituina Kansallisarkistosta.[3]

Artikkelin keskushenkilö, turkulainen abiturientti Einar P. lähti suorittamaan asevelvollisuuttaan kevättalvella 1943 ja hänet siirrettiin Hyrylässä sijainneesta jalkaväen koulutuskeskuksesta rintamalle helmikuussa 1944. Hän palveli etulinjassa viisi kuukautta; ajanjaksoon mahtui yksi kahden viikon mittainen kotiloma huhti-toukokuun vaihteessa. Hän ehti tuona aikana kirjoittaa isälle, äidille ja kotona asuvalle sisarelle osoitettuja kirjeitä ja postikortteja kaikkiaan 121 kappaletta. Valtaosa näistä oli kirjeitä, monien somistuksena tai liitteenä oli lyijykynäpiirros tai vesivärimaalaus. Lisäksi hän kirjoitti ainakin veljelleen, joka tuolloin palveli Puolustusvoimien Optisessa Laitoksessa Kaskisissa sekä Helsingissä asuville sukulaisille: isoäidille ja kolmelle tädille. Viimeksi mainitut tosin saivat kirjeitä harvemmin kuin kotiväki, joille nuorukainen kirjoitti lähes joka päivä, jos vain tilaisuutta tuli.[4]

Rintamakirjeet ja kenttäposti hävittivät välimatkan

Einarin kirjeet kulkivat kenttäpostissa, joka oli aloittanut toimintansa kesäkuussa 1941, samaan aikaan kun joukot asettuivat taisteluvalmiuteen ja jatkosota alkoi. Kenttäposti kuljetti kirjeitä, paketteja ja postikortteja kotiseudulta joukoille ja päinvastoin. Joukkojen osoitteet ilmaistiin peiteluvuin eli nelinumeroisella numerosarjalla; sijoituspaikkakuntia ei saanut mainita, joten kirjeet päivättiin ”täällä jossakin” tai vastaavalla paikanmääritteellä. Aluksi kirjeiden ja korttien lähettäminen oli ilmaista, myöhemmin kotiseudulta lähettäminen muuttui maksulliseksi. Nopeimmillaan kirje Itä-Karjalasta Turkuun kulki parissa päivässä, rintamalta posti lähti ja se saapui sinne päivittäin. Kenttäpostikonttoreihin sijoitetuilla sensuuritoimistoilla oli oikeus tarkastaa sekä rintamalle menevä että sieltä lähtevä posti. Kaikkia kirjeitä ei voitu lukea, joten tarkastus tehtiin pistokokein. Jos kirjeestä löytyi jotain luvatonta, teksti viivattiin yli, ja tarkastetut kirjeet suljettiin sensuurin embleemillä varustetulla liimapaperilla.[5]

Sonja Hagelstamin tutkimassa viiden rintamasotilaan kirjeenvaihdossa oli selviä merkkejä sensuurista. Kirjeitä oli avattu; yhden kirjoittajan kirjeitä toistuvastikin, jolloin kyseinen upseeri epäili syyksi inhimillistä uteliaisuutta tai pikkuilkeyttä. Minun kohdehenkilöni kirjeet olivat säästyneet sensuurilta, mikä ei tietenkään ollut epänormaalia: vain hyvin pieni määrä postilähetyksistä voitiin tarkastaa.[6]

Kirje oli käytännössä rintamasotilaan ainoa mahdollisuus pitää yhteyttä kotiinsa. Hagelstamin tutkimuksessa tosin mainitaan kahden kohdehenkilön puhelinsoitoista, mutta toinen heistä oli aluksi pataljoonan-, sittemmin panssariprikaatin komentaja ja toinen työskenteli ajoittain talousupseerina esikunnassa. Tavallisella rivimiehellä puhelumahdollisuutta oli harvoin, mutta täysin mahdotonta se ei Maaselän korvessakaan näytä olleen – ainakin Einar haaveili siitä. ”Voisin soittaa tältä sinne, mutta en usko että kuuluu kovinkaan hyvin, sen sijaan H:kiin voin joskus ”epätoivoissani” yrittää, eli kun tulee oikein kova ”siviili-ikävä””.[7]

Sekä sotilaat että kotirintaman väki olivat saaneet jo sodan alkaessa ohjeita siitä, mitä ja miten piti kirjoittaa. Myöhemmin niitä täsmennettiin. Joulukuussa 1942 annettu päämajan käsky, joka esimiesten tuli lukea ääneen niin että jokainen alainen sen kuuli, kielsi suurentelun, liioittelun, asioiden kaunistelun ja suoranaisen valehtelun. Sotilaan tuli olla kirjeissäänkin aina asiallinen. Lisäksi annettiin yksityiskohtaisempia määräyksiä: joukko-osaston sijainnista ja liikkeistä, aseistuksesta tai muista sen kaltaisista seikoista ei saanut kirjoittaa, sillä kirjeet saattaisivat päätyä vihollisen käsiin. Samasta syystä kirjeitä ei myöskään saanut pitää mukana partiomatkoilla. Kiellettyä oli myös kaiken laatuinen valittelu tai liian realistinen taistelujen kuvailu – ne olisivat huolestuttaneet kotirintaman väkeä.[8]

Erkka Pehkosen tutkimuksessaan esittämä rintamamiehen kirjekaava – ensin tervehdys ja kiitokset saadusta kirjeestä tai paketista, sitten selvitys siitä milloin se on saatu, tämän jälkeen omien kuulumisten kertominen ja ajatuksia rintamaelämästä, jonka jälkeen tuodaan ilmi ikävä ja kaipuu, kysellään jossakin välissä kotiväen kuulumisia sekä lopetetaan kirje pyyntöihin ja terveisiin – pätee hyvin myös Einar P:n kirjeisiin. Kirjeiden sävy tietenkin vaihtelee vastaanottajan mukaan, ja näyttää siltä, että Turun opiskelijanuorison vapaa-aika tai suvun jäsenten vointi ovat olleet tärkeämpiä kuin ajan kuluttaminen rintamalla tai oma terveydentila. ”Es währe sehr roligt att få höra jotain sieltä… Mitenkä Hankkeniitit reagoivat angloamerikkalaisbolshevistiseen rauhanoffensiiviin? Keine politik, oder wie?” ”Kuinka sinä olet voinut, onko mahasi streikannut? Toivon että siellä on kaikki hyvin, ja olet saanut järjestymään H:gin tilanteesta johtuvat pulmat.” On huomattava, että suurin osa nuorukaisen rintamalla viettämästä ajasta kuului asemasotavaiheeseen – vasta viimeisen kolmen viikon aikana alettiin taistella ja yritettiin perääntyä mahdollisimman nopeasti ja pienin tappioin.[9]

Rintaman todellisuudesta ei juuri kerrottu

Kevättalvella 1944 kaikkialla Suomen rintamilla elettiin varsin rauhallista asemasodan aikaa. Täydennysmiehiä tarvittiin silti; heitä saatiin koulutuskeskuksista, joissa nuoret miehet suorittivat asevelvollisuuttaan. Hyrylässä koulutetut miehet lähtivät kohti ”suurta tuntematonta”, kuten Einar P. sitä kirjeessään nimitti, junakyydillä helmikuun 2. päivänä. Jo ennen Karhumäkeen saapumistaan hän ehti postittaa väliasemilta kotiinsa kaksi korttia, joissa totesi matkan sujuvan kovin hitaasti. Äidille lähetetyssä, ”Careliassa” päivätyssä kirjeessä hän pohdiskeli tulevaisuutta: ”Täällä on monet mahdollisuudet ja kohtalot odottamassa. Saapa nähdä millainen tuuri odottaa. 20 km päähän täältä jos joutuu niin voi tietysti jo kouriintuntuvammin tulla kokemaan kaiken sen minkä vasta nyt saattaa nähdä ja kuulla.”[10]

Osa Itä-Karjalasta lähtevistä suomalaisjoukoista yritti viivyttää vihollista samalla kun muut marssivat kohti valtakunnanrajaa. Tässä käydään viivytystaistelua Karhumäen ja Pindusin liepeillä. Tuliasemassa sotasaaliiksi saatu kenttätykki RK 76. Valok. A. Viitasalo 20.6.1944. SA-kuva.
Osa Itä-Karjalasta lähtevistä suomalaisjoukoista yritti viivyttää
vihollista samalla kun muut marssivat kohti valtakunnanrajaa. Tässä
käydään viivytystaistelua Karhumäen ja Pindusin liepeillä.
Tuliasemassa sotasaaliiksi saatu kenttätykki RK 76. Valok. A.
Viitasalo 20.6.1944. SA-kuva.

Kun oli ”72 tuntia keikuttu ja hytisty”, kuten Einar postikortissaan totesi, päästiin Karhumäen kaupunkiin. Sieltä matka jatkui etulinjan tukikohtaan; noin sadan metrin päässä korsusta olivat rintamalinjat ja ”niiden takana naapuri, joka ei ole pahasti häirinnyt yöunta”. Kuun puolessavälissä vihollinen ampui öisin valoammuksia ja päivisin häirintätulta, sitten tilanne näyttää rauhoittuneen. Tapahtumattomuus innosti viemään sotapäiväkirjaan jopa tukikohdassa esitettyjen elokuvien nimiä, kuten Runon kuningas ja muuttolintu sekä Aktivistit, ja tietoja niiden katsojamääristä. Mainintoja säätilasta löytyy runsaasti. Hiljaisimpina päivinä kirjuri tyytyi toteamukseen: ”Ei mitään erityistä” ja jonakin yönä hän aprikoi, mahtoiko naapurin puolelta kuulunut möykkä johtua vodkasta.[11]

Pataljoonan alueelle saapunut päämajan viihdytyskiertue, joka esiintyi kanttiinissa kahteen kertaan saman päivän aikana, oli tapaus, joka sai sotapäiväkirjassa jopa suuremman huomion kuin lohkolle ammutut kranaatit. Toki nämäkin laskettiin; helmikuun toiseksi viimeisenä päivänä niitä putosi yhdeksännen komppanian lohkolle 22 ja kymmenennen komppanian alueelle 15.[12]

Sotilaat yleensä kuvailivat rintamatapahtumia kirjeissään jonkin verran, mutta yksityiskohtaisia taistelukuvauksia niistä ei nykytutkimuskaan ole löytänyt. Erkka Pehkosen mukaan vaiettuja teemoja ovat myös kuoleman läheisyys ja vihollisen tappaminen. Sonja Hagelstam on löytänyt kirjeistä erittäin runsaasti erilaisia eufemismeja. Hänen lukemissaan kirjeissä ”maskingevären spelar” ja muita ammusten ääniä kuvaillaan mm. sanoilla ”nattkonserten” ja ”frontmusiken”. Einarkin karttoi rintaman tapahtumakuvauksia; yksi harvoista oli kirjeessä sisarelle. Siinä hän kommentoi turkulaisopiskelijoiden Kårenilla pitämiä pirskeitä: ”Mulla oli samaan aikaan tällaiset juhlat (ero juhlilla kenties). En halua korostaa mahdollisesti ilottomampaa asemaani, mutta tuli näin mainituksi että tällaista oli silloin. Minulle vähän kokemattomalle rintamamiehelle muodosti se aamuyö ”juhlan”, ryssän tarkka-ampujan koettaessa kolmasti saada minut jyvälle.” Kirjeessä oli piirros, jossa korpimaiseman yllä näkyi valoammus ja lentokone. Yksinäinen vartiomies seisoi juoksuhaudassa tuijottaen lumisen aukion yli vastapäiseen metsänreunaan. Sotapäiväkirjan mukaan ”ryssän koneita lenteli päällämme ja antoivat jonkinlaista propagandalähetystä”.[13]

Suhteellisen rauhallinen elämä Maaselän rintamalla jatkui aina kesäkuuhun 1944 saakka. Asemasotakin oli tietysti sotaa: miehiä kaatui ja etenkin haavoittui jatkuvasti. Miehistötappioita ei kylläkään tällä rintamanosalla tullut kovin paljon: esimerkiksi toukokuussa ainoa maininta haavoittuneesta on aivan kuun lopusta. Maailman muiden sotanäyttämöiden tapahtumia seurattiin tiiviisti, samoin Suomen poliittista tilannetta. Unia, enteitä ja ennustuksia pohdiskeltiin yleisesti. Nostradamuksen ennustuksia, joita oli julkaistu ainakin Uudessa Aurassa, Uudessa Suomessa ja Hufvudstadsbladetissa maaliskuussa 1944, Einar kommentoi: ”Nostradamushan oli viisas ukko, hänhän osasi sanoa vuoden 1914 ja myös 1939 sodat ihan päivälleen. Saa nyt nähdä, menevätkö asiat niin kuin hän ajattelee. Siis että Xerxesin maa (Venäjä) jaetaan useaan osaan suuren kaaoksen jälkeen.”[14]

Erkka Pehkosen tutkimuksessa esiin tulevaa romantiikkaa ei korpraali P:n kirjeissä näy, mikä tietysti johtuu siitä, että naiset, joille hän kirjoitti, olivat äiti ja sisar. (Mahdolliselle tyttöystävälle kirjoitetut kirjeet eivät ole säilyneet.) Pehkosen mukaan miehet kokivat sotivansa kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta, ja näitä sotapropagandassakin paljon toistettuja teemoja viljelee kirjeissään myös Einar P. Keskeisiksi teemoiksi hänen viesteissään, kuten rintamakirjeissä yleensäkin, nousevat kuitenkin arkipäivän hankaluudet, ennen kaikkea väsymys ja nälkä. Useimmissa kirjeissä kiitetään saapuneesta paketista ja samalla vihjataan, että pullaa voisi kyllä tulla lisääkin, jos vain perheen korttiannoksista liikenisi. Pehkosen tutkimat miehet yhdistivät kiitoskirjeissään leipomisen ja naisellisuuden; sama näyttää tapahtuvan Einarin ja hänen ”mammansa” kohdalla. Nälkää, väsymystä ja vierauden tunnetta Pehkonen kutsuu sotilaan peruskokemuksiksi ja arvioi, että nälkäkirjoittelulla ehkä haluttiin myös paljastaa rintaman todelliset olosuhteet – sensuurin takiahan kaikesta ei saanut kertoa kotirintamalle. Ilmeisesti kuitenkin esimerkiksi eurajokelaiset kotiseutuvierailijat, jotka saapuivat tervehtimään pataljoonaa huhtikuussa 1944, olivat osanneet varata mukaansa riittävän määrän herkkuja. Sotapäiväkirjan mukaan niitä tarjoiltiin ainoastaan kotipitäjän pojille.[15]

Rintamatilanne muuttui dramaattisesti kesäkuun 1944 alussa. 9.6. pataljoonan sotapäiväkirjaan tehtiin merkintä, jonka mukaan lohkolla oli havaittu vihollisen hyökkäysvalmisteluja. Ne eivät kuitenkaan johtaneet sen suurempaan yhteydenottoon; harvahko häirintätuli jatkui niin yöllä kuin päivälläkin. Satoi räntää. Kun kirjuri kertoi päiväuutisista kuullun, että neuvostojoukot olivat aloittaneet yleishyökkäyksen Kannaksella, hän kommentoi myös uutisen vaikutusta omassa yksikössä: ”Uutinen ikään kuin havahdutti miehetkin pitkäaikaisesta rauhallisesta ajanjaksosta tajuamaan minkä vuoksi olemme täällä sotapolulla.” Yhdeksäs komppania aloitti oman sotapäiväkirjansa; mistään ei selviä, miksei sitä ollut perusyksikön tasolla pidetty aikaisemmin. Ensimmäisen viiden päivän kohdalle siihen tuli kuitenkin vain merkintä: ”Ei mainittavaa.”[16]

Einar, joka oli juuri hiukan aikaisemmin siirretty rintaman selustaan, jotta hän pystyisi keskittymään opintoihinsa – tarkoitus oli osallistua syksyn 1944 rintamaylioppilaskirjoituksiin – rauhoitteli kotiväkeä: ”- – aika kuluu vanhaan tahtiin, kovasti vain seurataan maailman menoa, ja varrotaan jos – -!! Toivokaamme vain että kaikki sujuu Suomemme kohdalla loppujen lopuksi oikein hyvin!” Muutamien päivien kuluttua hän joutui kuitenkin toteamaan: ”Olen nyt taas täällä ”nenän alla”. Ei voi mitään! Ts. lukemisesta ei tällähaavaa tule mitään, ja muut hommat kutsuivat jälleen.” Linkomies puhui kestävyydestä, niin kunpa me kestäisimme! ”Jumala ompi linnamme…””[17]

Muiden Itä-Karjalassa olleiden suomalaisjoukkojen tavoin 21. Prikaati sai vetäytymiskäskyn 19.6. varhain aamulla, vajaat viisi tuntia sen jälkeen kun Einar P. oli päivännyt kirjeensä ”linjassa”. Vetäytyminen alkoi seuraavana päivänä illansuussa. Aiempiin asemiin jätettiin pienet viivytysjoukot, muut lähtivät marssimaan taaksepäin, uusia asemia kohti. Ensimmäisinä päivinä tilanne vaikutti melko rauhalliselta. Kolmannen komppanian sotapäiväkirjassa on vielä 22.6. maininta, ettei vihollisesta ole tietoa ja uusien asemien parantamista jatketaan. Omat partiot liikkuivat jatkuvasti asemien edessä ja 23.6. ne ilmoittivat huomanneensa noin 60 miehen vihollisosaston. Juhannusyönä neuvostojoukot hyökkäsivät kahden komppanian voimin ja hyökkäys kesti yli kaksi tuntia. Jossakin kohtaa vihollinen pääsi aina suomalaisten taisteluhautoihin asti, mutta onnistuttiin karkottamaan. Neuvostotappioiksi arvioitiin sata kaatunutta; omia miehiä haavoittui vain kolme. Saaliiksi saatiin jonkin verran aseita.[18]

Aamuyhdeksältä oli pakko lähteä vetäytymään. Joukot marssivat juhannuspäivänä Porajärven tietä Tsopinan kylään, jossa yövyttiin. Sieltä jatkettiin matkaa seuraavana aamuna kello neljä. Matkalla suomalaisten kimppuun hyökkäsi kolme Neuvostoliiton maataistelukonetta, jotka ampuivat konekivääreillä ja pudottivat pieniä pommeja. Iltapäivällä saavuttiin Mäntyselän kylän lähistölle ja pystytettiin teltat. Takana oli 30 kilometrin marssi.[19]

Perääntymismarssin aikana Einar kirjoitti kotiväelle ilmeisesti aina kun kykeni. Ensimmäisen vetäytymispäivän iltana hän kertoi istuvansa yksikseen nuotion ääressä, ja tilanne oli rauhallinen: ”Täällä ei tällä hetkellä kuulu kuin lintujen laulu, ja kaukainen tykkien jyske, joskus ryssäkin innostuu ampumaan tuolta mäeltään, mutta yleisvaikutelma on: Itä-Karjalainen keskikesän yö monivivahteisine piirteineen.” Juhannusaattona ehkä käyty laukaustenvaihtoa, jota ei merkitty sotapäiväkirjaan, koska nuoren sotilaan kirje kertoi: ”Tätä päivää en unohda koskaan! On ollut pientä ”erimielisyyttä”, muuten kaikki hyvin. Istun vahvassa bunkkerissa, missä Kastor-hella lämmittää, ja karbiidilamppu luo valoaan. Ulkona on aika viileätä, miljoonien hyttysten vielä tehdessä olon kuumaksi. No! Levotontahan on olo kaikkialla, mutta eiköhän pian ala ratkaisua kuulua johonkin suuntaan.

Olen kyllä aivan terveenä, mutta entä kuinka on laita siellä?

Nyt keskeytyy!”[20]

Kun juhannusaaton kirje on jäänyt vaille allekirjoitusta, se on todennäköisesti kirjoitettu juuri kun tieto asemien edessä liikkuvista vihollisista tuli, ja postitettu ”keskeytyksen” jälkeen ilmeisen kiihtyneessä mielentilassa, sillä Einar ei muuten koskaan ole jättänyt kirjeitään vaille lopputervehdystä (usein ”kuulumiin” tai ”kirjoittamiin”, mutta myös ”rakkain terveisin” tai ”näkemiin”.[21]

Kaikissa seuraavien päivien kirjeissä keskeisin – useimmiten jopa ainoa – asia on omaisten rauhoittelu. Sanomalehdille ja radioon lähetetyissä päämajan tilannetiedotuksissa taisteluista kerrottiin hyvin lyhyesti. Paikkakuntia ei yleensä ilmoitettu, ainoastaan rintamanosat. Omista tappioista tavallisesti vaiettiin. Kun kotirintaman väki kuitenkin tiesi, missä läheinen tai läheiset taistelivat, heidän huolensa oli milteipä käsin kosketeltava – tämä näkyy esimerkiksi Einar P:n äidin lähettämissä kirjeissä, jotka heinäkuussa 1944 palautuivat avaamattomina. Poika kyllä yritti jatkuvasti huojentaa levottomuutta ja ahdistusta.[22]

”Kuinkahan on laita siellä? Toivon että olette saaneet olla terveinä. Älkää nyt odottako vähään aikaan taas mitään, sillä voi taas kestää ennen kuin tulee tilaisuus tähän.

Sydämellisimmät terveiseni sinne kauas täältä havuvuoteelta! Jumala olkoon kanssamme!”

”- – sota kun on taas siinä vaiheessa että ei käy joka pv. kirjoittelu, niin ei silti ole syytä sellaiseen [=huoleen]”

”Tässä sitä on oltu kaikenlaisessa touhussa, niin kuin kai on ollut uutisissakin. Olipa tuima tappelukin joku päivä sitten jolloin ryssä pantiin matalaksi. Ihan käden ulottuville tuppasi – -”

”Täällä on kohdallani kaikki käynyt hyvin. Jännittävää on ollut niissäkin 3:ssa rytäkässä joissa on naapuria vedetty huulesta ja huuleen. – – Älkää nyt olko levottomia kuten olen kirjoitellut, kyllä minä aina pärjään, kuten tähän asti. C km on poikki, muuten! Jaloissahan tuokin tuntuu hiukan. – -”[23]

Niukkasanainen sotapäiväkirja puolestaan tietää samaan aikaan vihollisen maataistelukoneiden olleen päivittäin perääntyjien kimpussa; 27.6. illansuussa yhdeksäs komppania kuljetettiin autoilla I pataljoonan avuksi. Sen lohkolla vihollinen oli kiertänyt linjat ja päässyt suomalaisjoukkojen taakse. Tehtävänä oli ajaa neuvostojoukot takaisin läheisen purolinjan taakse. Suomalaiset onnistuivat, ilmeisesti olemattomin tai varsin pienin tappioin, koska sotapäiväkirja ei niistä mainitse.[24]

Selvää on, että sensuurin – ja osittain varmasti myös itsesensuurin – takia rintamakirjeiden kirjoittaja ei voinut kertoa taisteluista. Mutta pakkohan niitä oli hiukan kommentoida jo pelkästään siksi, että päämajan tilannetiedotukset kertoivat niistä päivittäin. Epäilemättä kertomisen tarve oli valtava: joskaan sodan aikana ei kovin paljoa kirjoitettu sotakokemuksista, niistä voitiin puhua avoimemmin kuin myöhempinä, sodanjälkeisinä vuosina. Ja tietenkin kirjeitä kirjoitettiin myös siksi, että kotiväki tiesi sotilaan olevan elossa.[25]

Kesäkuun 28. päivänä komppania marssi vain noin 10 kilometriä, mutta yhden lepovuorokauden jälkeen se komennettiin uudelleen liikkeelle. Maataistelukoneet häiritsivät jälleen, mutta loppumatkasta saatiin autokuljetus, mikä mahdollisti sen, että kuumana kesäpäivänä taitettiin matkaa yli 40 kilometriä. Kesäkuun viimeisenä päivänä alettiin rakentaa uusia puolustusasemia jonnekin Santajärven tienoille ja komppania siirtyi puolustusasemiin ”valmiina vastaanottamaan vihollisen hyökkäyksiä” kuten sotapäiväkirja toteaa. Ilmeisesti tarkoituksena oli viivyttää vihollista, jotta päästäisiin pienin tappioin yhden puolustuslinjan eli vanhan valtionrajan taakse – Itä-Karjalassa olleen prikaatin saavuttua Porajärven pitäjään se ei enää ollut kaukana.[26]

Kesän 1944 vetäytymisvaihe vaati paljon uhreja. Kuvassa omia haavoittuneita kannetaan halki vaikean korpimaaston vihollisen selustassa. Ilomantsi, Hularin maasto 6.8.1944. Valok. Lauri Lamminmäki. SA-kuva.
Kesän 1944 vetäytymisvaihe vaati paljon uhreja. Kuvassa omia
haavoittuneita kannetaan halki vaikean korpimaaston vihollisen
selustassa. Ilomantsi, Hularin maasto 6.8.1944. Valok. Lauri
Lamminmäki. SA-kuva.

Sää jatkui helteisenä, uusiinkaan puolustusasemiin ei jääty pitkäksi aikaa. Metsissä risteili partioita, sekä omia että vihollisen, kranaatteja satoi. Neuvostokoneet hyökkäilivät koko ajan; sotapäiväkirjan mukaan ne tulittivat perääntyjiä konekiväärein. Komppania selvisi ilman tappioita aina heinäkuun kuudennen päivän aamuun saakka. Tuolloin korpraali P. kaatui majoitusalueelle suunnatussa kranaatti-iskussa. Muiden marssi kohti Suomen vanhaa rajaa jatkui.[27]

”Sitä on kuin hetken kotona”

Erkka Pehkonen toteaa kirjeiden olleen väline, jolla kodin ja sotarintaman välimatka muutettiin olemattomaksi; Sonja Hagelstamin mukaan läheisille kirjoitetut kirjeet toimivat kuten päiväkirja. Yksi hänen tutkimuksessaan esiintyvistä henkilöistä viittasi itsekin kirjeisiin päiväkirjan korvikkeena. Sota-ajan kirjeissä puhuttiin paljon menneestä rauhan ajasta – ammennettiin nostalgisista mielikuvista, kiteyttää Pehkonen – tai haaveiltiin paremmasta elämästä sitten, kun sota olisi ohi. Miljöössä, jossa kuolema oli jokapäiväinen vieras ja hyväkin kaveri saattoi hetkessä lähteä vierestä, miehet saattoivat joskus viitata omaan mahdolliseen kuolemaansa, joskin ajatus oli vaikea hyväksyä. Yksi Hagelstamin tutkimuksen henkilöistä löysi kuoleman läheisyydessä lohtua uskosta; uskontoon näyttää turvanneen myös Einar P., joskaan hän ei missään kirjeessä mainitse mahdollista kaatumista, vaan vakuuttaa koko ajan tulevansa vielä kotiin, jolloin voitaisiin puhua niistäkin asioista, joita ei kirjeissä voitu käsitellä. Nähtävästi nimenomaan todelliset sotakokemukset olivat näitä tuonnemmas lykättyjä keskustelunaiheita.[28]

Sonja Hagelstam on tutkimuksessaan kutsunut kirjeitä ”sillaksi siviilielämään”. Tämän artikkelin keskushenkilö koki ilmeisen vahvasti samoin: useissa kirjeissä viitataan joko Turkuun tai siellä asuvaan kotiväkeen. ” ”Tuntuu siltä kuin olisi jäänyt vaille jotakin, kun ei kuule Tuomiokirkon kellojen soittoa – -” hän mietiskeli pitkänäperjantaina. Sama teema toistui jatkuvasti erilaisin muunnelmin: ”Tosiaan siinä että saa kirjeen, on kuin löisi ikkunan johonkin meitä eroittavaan seinään, ja katselisi hetken kotipuoleen, kunnes tuo ikkuna sulkeutuu kirjeen päättyessä.” ”Mitä muuten sinne kuuluu taas erikoista? Onko ollut ilmahälytyksiä? Kuinka te kaikki oikein voitte? Kertokaa pian taas asioista. Sitä on kuin hetken kotona saadessaan lukea kirjeitänne.”[29]

Kirjoittaja on tietokirjailija, joka on väitellyt sodan ajan kirjasensuurista ja työskentelee vapaana tutkijana erikoisalueenaan 1940-luvun tiedonvälitys.

 



  1. Jyväskylän yliopisto on julkaissut Erkka Pehkosen väitöskirjan verkossa; osoite on http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-5506-9. Sonja Hagelstamin väitöskirja löytyy osoitteesta www.doria.fi/handle/10024/94379?locale=lfi. Taskisen tutkimushankkeesta kerrottiin 24.2.2014 Yleisradion tv-uutisissa, uutisen nettiversio löytyy osoitteesta http://yle.fi/uutiset/talvi_ja_jatkosodan_kirjeissa_vakivallasta_kerrottiin_vahiten_vaimolle/7085776. Nettiosoitteet poimittu 11.5.2014. [Takaisin]
  2. Ibid. [Takaisin]
  3. 21. Prikaatin III Pataljoonan sotapäiväkirjat 31.1.1944-15.6.1944 (20771) (http://urn.fi/URN:NBN:fi-al2014091811023427658022) sekä 21. Prikaatin 9. komppanian sotapäiväkirja ajalta 15.6.-22.11.1944 (13150) (http://urn.fi/URN:NBN:fi-al2014091812353271762124). Sarja Jatkosodan ja Lapin sodan sotapäiväkirjat, http://urn.fi/URN:NBN:fi-al2014091812375988013888 [Takaisin]
  4. Einar P:n kirjeet 1943-1944. Suvun hallussa. [Takaisin]
  5. Jatkosodan kenttäpostista ja postisensuurista esim.Teuvo Rönkkö: Kenttäposti ja postisensuuri. Teoksessa Jatkosodan pikkujättiläinen, 634-645. (teoksen toim. Jari Leskinen – Antti Juutilainen, WSOY 2005). Postin kulkunopeutta on arvioitu kirjeissä olevien lähtö- ja tuloleimojen perusteella. 20.2.1944 Einar kirjoitti kotiinsa postin yksiköstään lähtevän päivittäin kello 14.00. Tuleva posti saatiin illalla kello 21, jolloin se täytyi noutaa hiihtäen 1,5 kilometrin päästä. [Takaisin]
  6. Hagelstam 2014, 80-88. [Takaisin]
  7. Hagelstam 2014, 89. Einar P. 20.2.1944. [Takaisin]
  8. Päämajan käskylehti 35/15.12.1942. Ks. myös Hagelstam 2014, 66-67. [Takaisin]
  9. Pehkonen 2013, 74. Einar P:n kirjeet keväältä ja kesältä 1944. Ensimmäinen lainaus on katkelma kauppakorkeakoulussa opiskelevalle sisarelle kirjoitetusta kirjeestä 21.2. Toinen on kirjoitettu 15.2. veljelle, jonka perhe asui Helsingissä; kaupungin ensimmäinen suurpommitus oli tuolloin takana. [Takaisin]
  10. Einar P., postikortit 4.ja 5.2., kirje 6.2.1944. [Takaisin]
  11. Sotapäiväkirja KA:n digitaaliarkistossa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-al2014091812424178145425; http://urn.fi/URN:NBN:fi-al2014091812463021634971; http://urn.fi/URN:NBN:fi-al2014091812475448245901; http://urn.fi/URN:NBN:fi-al2014091812494486188578. Einar P:n kortti 7.2. ja kirje 8.2.1944. [Takaisin]
  12. Sotapäiväkirja KA:n digitaaliarkistossa: HTTP://URN.FI/URN:NBN:fi-al2014091812463021634971, HTTP://URN.FI/URN:NBN:fi-al2014091812513496664049. [Takaisin]
  13. Pehkonen 2013, 82; Hagelstam 2014, 112-114; Einar P. sisarelle 21.2.1944. Sotapäiväkirja: HTTP://URN.FI/URN:NBN:fi-al2014091812424178145425. [Takaisin]
  14. Sotapäiväkirja: HTTP://URN.FI/URN:NBN:fi-al2014091812535167185736. Einar P. 8.3.1944. Unista ja enteistä rintamakirjeissä Pehkonen 2014, 212-220. [Takaisin]
  15. Pehkonen 2013, 197-210. Einar P:n kirjeet keväältä ja kesältä 1944. Sotapäiväkirja: HTTP://URN.FI/URN:NBN:fi-al2014091812551290622716. [Takaisin]
  16. Sotapäiväkirja: HTTP://URN.FI/URN:NBN:fi-al2014091812563536283148 ja HTTP://URN.FI/URN:NBN:fi-al2014091812580243979338 sekä HTTP://URN.FI/URN:NBN:fi-al201409181300013792207. [Takaisin]
  17. Einar P:n kirjeet 14.6.ja 19.6.1944. [Takaisin]
  18. Sotapäiväkirja: HTTP://URN.FI/URN:NBN:fi-al2014091813042444193028. [Takaisin]
  19. ibid. [Takaisin]
  20. Einar P:n kirjeet 20.6., päiväyksessä kellonaika 01.00 ja juhannusaattona (23.6.) kello 22.20. [Takaisin]
  21. Einar P:n kirjeet keväältä ja kesältä 1944. [Takaisin]
  22. Päämajan tilannetiedotuksista esim. Pilke, Helena: Julkaiseminen kielletty. TK-rintamakirjeenvaihtajat ja päämajan sensuuri (SKS 2011), 57 ja passim. Kirjassa mainittu jatkosodan alussa omaksuttu niukka tiedotuslinja säilyi koko jatkosodan ajan päämajan päivittäisissä ”Virallisesti tiedoitetaan” sotakatsauksissa. Tekstissä mainitut äidin kirjeet sukuarkistossa. [Takaisin]
  23. Einar P:n kirjeet 25.6.1944 klo 19.30; 26.6.1944 klo 12.55; 27.6.1944 klo 11.55 ja 30.6.1944 klo 15.30. [Takaisin]
  24. Sotapäiväkirja: HTTP://URN.FI/URN:NBN:fi-al2014091813042444193028. [Takaisin]
  25. Erkka Pehkonen pohtii sodanjälkeistä vaikenemisen kulttuuria mm. väitöskirjansa johdannossa. Pehkonen 2013, 22 ja passim. [Takaisin]
  26. Sotapäiväkirja: HTTP://URN.FI/URN:NBN:fi-al2014091813042444193028 ja HTTP://URN.FI/URN:NBN:fi-al2014091813044377093115. [Takaisin]
  27. Sotapäiväkirja: HTTP://URN.FI/URN:NBN:fi-al2014091813055710182899. [Takaisin]
  28. Pehkonen 2013, 72, 277-280; Hagelstam 2014, 23, 120-121, 164 ja passim. Einar P:n kirje veljelle 30.6.1944 ja vanhemmille 5.7.1944. [Takaisin]
  29. Hagelstam 2014, 350. Einar P. kotiväelle 7.4.1944, äidilleen 21.5.1944 ja kotiväelle 5.7.1944 kello 05.00. [Takaisin]


Share on Facebook0Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *