2015/1
Vasemmistolaista historiaa kartoittamassa

”Ainakin vuori on kääntämättä.” Nuortaistolaisuuden muistaminen ja menneisyyden radikalismi

Nuortaistolaisuuden muistaminen

Mielikuvien 1970-luku on kiivaan vasemmistoradikalismin aikaa, jolloin punaliput liehuivat, taistolaislaulut raikuivat ja nuoriso marssi kaduilla. Edeltävänä vuosikymmenenä tapahtunut yhteiskunnan politisoituminen ja nuorison nousu barrikadeille kärjistyi Suomessa jälkikäteen paljon ihmetystä ja polemiikkia aiheuttaneeseen vasemmistoradikaaliin taistolaisuuteen. Tämä äänekäs ja näkyvä liike hallitsee edelleenkin koko 70-luvun kuvaa karismaattisten johtajiensa gloorialla tai varjolla.[1] Itse taistolaisuus on mielenkiintoinen ilmiö, mutta mielenkiintoista on myös sen muistelun tavat: entinen radikaali nuoriso ja heidän aikalaisensa muistelevat nuoruuttaan monella eri tavalla. On hauskanpidon taistolaisuutta, jossa juhlat ja yhdessä oleminen korostuvat. On myös vallankumouksellisten ja maanpettureiden taistolaisuutta, jossa taistolaisten nähtiin muodostavan ihan oikean uhan Suomen itsenäisyydelle Neuvostoliittoa ihannoidessaan. Julkisuuden taistolaiskuvia on siis monenlaisia, mutta mielenkiintoista on katsoa yksityisempiä muistoja ja sitä, kuinka nämä entiset radikaalit näkevät taistolaisajat suhteessa nykyiseen elämäänsä.

Taistolaisilla tarkoitetaan Suomen kommunistisen puolueen jyrkäksi luonnehdittua, Taisto Sinisalon johtamaa vähemmistösiipeä, johon alkoi 1970-luvun alussa tulvia nuorisoa, opiskelijoita ja kulttuuriväkeä. Taistolaisuus koostui siis kahdesta hyvin erilaisesta elementistä, SKP:n vähemmistöstä ja radikaalista nuoriso- ja opiskelijaliikkeestä, jotka yhdessä muodostivat tämän kansainvälisestikin ainutlaatuisen ilmiön. Itse taistolaisuus-nimitys keksittiin 70-luvun alussa Helsingin Sanomien toimituksessa.[2] Liikkeelle on annettu monta eri nimeä, mutta niiden joukosta taistolaisuus on vakiintunut ja tuntuu olevan myös liikkeessä olleiden itsensä hyväksymä, vaikka aikanaan olikin tarkoitettu aikalaisten haukkumasanaksi.[3] Tässä artikkelissa tutkimuksen kohteena on nimenomaan nuortaistolaisuudeksi kutsuttu taistolainen nuorison, opiskelijoiden ja kulttuuriväen liike, ei niinkään SKP:n jako enemmistöön ja vähemmistöön.

Taistolaisuus on edelleenkin ajankohtainen tutkimusaihe. Nyt jo eläkeikäisillä tai sitä lähestyvillä entisillä nuortaistolaisilla on tarve muistella omaa nuoruuttaan. Taistolaisuus kiinnostaa myös heidän lapsiaan ja vielä nuorempaa sukupolvea: kummalliselta ja vieraalta, mutta toisaalta tutulta vaikuttavaa liikettä on tarve ymmärtää. Kymmenen vuotta sitten sosiologi, nykyinen kansanedustaja Anna Kontula pohti Historiallisen Aikakauskirjan artikkelissaan ”Taistolaisuus puberteettikapinasta takinkääntöön” taistolaisuuden myyttisyyttä ja historian uudelleentulkintaa, kun 2000-luvun alun taistolaiskeskustelussa liikkeestä puhuttiin moneen eri sävyyn. Kontulan mukaan historian uudelleentulkinta tapahtui, kun taistolaisuudesta oli lupa puhua niin katkerasti, kaihoisasti kuin huumorillakin.[4] Nyt 2010-luvulla taistolaispuheessa näkyy monia eri sävyjä, mutta keskustelu ei ole laimentunut. Tästä käy esimerkkinä huhtikuussa 2013 ilmestynyt Iltalehden Taistolaiset-liite, jossa taistolaisuutta analysoidaan, selitetään, syytellään, syyllistetään ja muistellaan, sekä romantisoiden että katkerasti ja katuen.

Myös tutkijat ovat olleet kiinnostuneita taistolaisesta liikkeestä. Taistolaisuutta ovat tarkastelleet niin yhteiskuntatieteilijät, historioitsijat ja sosiologit. 1960-luvun nuorisoliikehdinnän muuttumista taistolaisuudeksi on tutkinut poliittisen historian tutkija Kimmo Rentola. Liikettä on tarkastellut suhteessa pidemmällä aikaväliin ja itsenäisen Suomen historiaan muun muassa Matti Virtanen ja Laura Kolbe. Muistitietoaineiston avulla taistolaisuutta ovat tutkineet sosiologit Matti Hyvärinen väitöskirjassaan Viimeiset taistot (1994) ja Anna Kontula, joista Kontula nosti esiin taistolaisuuteen liitettyjä myyttejä pro gradussaan Kuollut muttei kuopattu. Taistolaisuus ja miten sitä muistetaan (2004). Suomenruotsalaisten taistolaisten muistoista ja kommenteista Camilla Berggren ja Marianne Lydén ovat tehneet kokoomateoksen Nyttiga idioter? Unga idealister, Lenin och sjuttiotalet (2004). Liikkeen psykohistoriaa on taas tutkinut Jukka Relander. Lyhyempiä muisteluja ja analyysejä taistolaisuudesta on ilmestynyt esimerkiksi aate- ja oppihistorioitsija Vesa Oittiselta ja filosofi Heikki Mäki-Kulmalalta. Viimeisin taistolaisista tehty tutkimus on Kustaa H. J. Vilkunan Kapina kampuksella (2013), jossa hän pyrkii purkamaan taistolaisuuden muistelun tuottamia myyttejä tutkimalla sitä paikallisena ilmiönä, Jyväskylän opiskelijaradikalismin ja sen tuottamien tekstien kautta. Tässä artikkelissa taistolaiseen liikkeeseen paneudutaan sen muistamisen tapojen kautta ja tutkitaan, kuinka taistolaisaika nähdään osana omaa elämää ja taistolaisuuden jälkeiseen aikaan. Erityisesti pureudutaan taistolaisuuden yhteen myyttiin, takinkääntämisen käsitteeseen.

Artikkelin pääasiallisena lähteenä ovat kuusi vuosina 2012-2013 tehtyä haastattelua, jossa taistolaisuutta, siis nuoruuttaan ja sen aikaisia tuntojaan, muistelevat ja pohtivat viisi liikkeessä mukana ollutta naista. Haastateltavat ovat kaikki naisia, koska sukupuolittuneeseen taistolaiseen liikkeeseen pyritään tuomaan naisnäkökulmaa. Haastateltavat valikoituivat informanteiksi kirjoittajan omien verkostojen kautta, ja luultavasti tästä johtuen he ovat kaikki akateemisesti koulutettuja ja taustaltaan keskiluokkaisia. Näin taistolaisuudesta syntyy artikkelissa tietynlainen kuva, mutta on hyvä muistaa, että taistolaisuus oli heterogeeninen ja sisäisesti jännittynyt ilmiö, joka sai erilaisia piirteitä eri paikkakunnilla ja kaupungeissa.

Kaikki viisi haastateltavaa ovat toimineet taistolaisessa liikkeessä eri puolella Suomea. Nuorimmat heistä olivat liikkeeseen mukaan lähtiessään 14-vuotiaita teinityttöjä, vanhimmat parikymppisiä yliopisto-opiskelijoita. Lisäksi taistolaisuuden kuvaa ja muistoja analysoidaan lehtikirjoittelun kautta, jossa tärkeänä lähteenä toimii edellä mainittu Iltalehden historiateemainen Taistolaiset-liite (2013). Siinä taistolaisuutta analysoivat ja muistelevat pääasiassa liikkeen aikalaiset, niin itse liikkeeseen osallistuneet kuin sitä sivusta seuranneet. Tämän artikkelin kontekstina ovat siis taistolaisen liikkeen kultaiset vuodet 1970-luvulla ja 2010-luku, josta liikettä muistellaan. Suurin osa artikkelissa viitatuista taistolaismyyteistä on kymmenen vuoden takaa, joten myös 2000-luvun taistolaiskeskustelu on artikkelissa läsnä. Taistolaisuuden muistamiseen ja muistamisen tutkimiseen vaikuttavat siis monet eri aikakerrokset, myös 1990-luvun mediakeskustelu, jolloin taistolaisuuden ja oikeastaan koko Kekkosen kauden kritisointi oli vahvaa, kun Suomea liitettiin kovaa vauhtia Euroopan Unioniin ja osaksi länttä Neuvostoliiton kaaduttua.

Iltalehden yhteydessä myytävässä historia-aiheisessa teemanumerossa Taistolaiset taistolaisuutta muistellaan ja pohditaan monelta kannalta. Lehdessä ovat edustettuina monet taistolaisuuden muistamisen tavat liikettä romantisoivasta maanpetturuudesta syyttävään. Lähde: Iltalehti
Iltalehden yhteydessä myytävässä historia-aiheisessa teemanumerossa Taistolaiset taistolaisuutta muistellaan ja pohditaan monelta kannalta. Lehdessä ovat edustettuina monet taistolaisuuden muistamisen tavat liikettä romantisoivasta maanpetturuudesta syyttävään. Lähde: Iltalehti

Artikkelissani nousee esiin toisaalta kuva taistolaisesta liikkeestä ja siihen mukaan lähdön motiiveista, mutta myös siitä eroamisesta. Näkökulma taistolaisuuteen on 2010-luvun, josta 1970-lukua ja nuoruutta muistellaan ja kommentoidaan. Artikkelin lopussa käsittelyyn nousee takinkäännön käsite, joka tunnutaan liittävän usein entisiin taistolaisiin ja varsinkin nuortaistolaisiin. Takinkääntäjällä tarkoitetaan yleensä ihmistä, joka vaihtaa puolta, hylkää ihanteensa tai kieltää menneisyytensä opportunistisista syistä, henkilökohtaisen edun vuoksi. On mielenkiintoista pohtia tarkemmin takinkäännön määrittelyä ja sitä, miksi se liitetään taistolaisuuteen niin vahvasti. Mitä takinkäännön käsitteellä oikeastaan tarkoitetaan kun puhutaan entisistä taistolaisista? Miten itse entiset taistolaisnaiset liittävät käsitteen itseensä tai entisiin tovereihinsa? Mielenkiintoista on myös pohtia, millaiset historialliset juuret takinkäännön käsitteellä on taistolaisiin liitettyinä: miksi ja miten heihin on se leima lyöty?

Jotain ilmassa – nuortaistolaisuuden vetovoima

Kimmo Rentolan mukaan nuortaistolaisessa liikkeessä tuntuu olevan jotakin, joka ei helposti taivu järjellä käsitettäväksi.[5] Liikkeeseen kuuluneiden taustoja on selvitetty ja toimintaa tarkasteltu eri näkökulmista, mutta on totta, että ulkopuolisen silmin taistolaisuus vaikuttaa edelleenkin varsin omituiselta ilmiöltä, puhumattakaan mediassa aika ajoin pulpahtelevasta taistolaiskeskustelusta. Mikä sai niin paljon nuoria opiskelijoita ja taiteilijoita liittymään vanhakantaisten kommunistien riveihin ja vielä huutamaan iskulauseitaan koko kansan kuuluville varsin äänekkäästi? Mikä sai teini-ikäisetkin nuoret istumaan kokouksissa ja opintopiireissä opiskelemassa Marxin ja Leninin teoksia, kuuntelemaan pitkiä puheita ja jakamaan lehtisiä aamuvarhaisella räntäsateessa tehtaan edessä?

Liikkeen taustalla on monia tekijöitä, kuten nuorisokulttuurin synty, kun suuret ikäluokat muodostivat 60-luvulla väestön merkittävän osan ja tämä osa, nuoriso, ikään kuin löysi itsensä omana ryhmänä.[6] Yhteiskuntaa ravistelleet taloudellissosiaaliset murrokset, maailmansotien jälkeinen kylmän sodan ilmapiiri sekä kytevän sukupolvikonfliktin ainekset saivat opiskelijamaailman kuohumaan Suomessa ja muuallakin. Vielä 1960-luvun Suomessa nuoriso tyytyi lähinnä pohdiskelemaan, kun muualla nähtiin mellakoita, myöhemmin myös terrorismia.[7] Suomessa Vanhan ylioppilastalon valtaus keväällä 1968 käynnisti opiskelijoiden yleisen aktivismin. Seuraavana vuonna, helmikuussa 1969 Suomen Ylioppilaskuntien liitto ja Helsingin yliopiston ylioppilaskunta hyväksyivät viralliseksi tavoitteekseen yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden korkeakoulujen hallintoelinten valintamalliksi.[8] Näin opiskelijajärjestöt olivat ottaneet radikaalimman aseman, joka raivasi polkua myös taistolaiselle opiskelijaliikkeelle. Vanhan valtauksen jälkeen vasemmistolaiset liikkeet alkoivat vetää puoleensa opiskelijoita, taiteilijoita ja nuorisoa.

Rentola on huomauttanut, että vaikka 1960-luvun nuorison liikehdintä ja siitä syntynyt taistolainen liike olivat loppujen lopuksi vähemmistöjen liikkeitä, ovat ne silti merkittäviä ajan hengen määrittäjiä. Taistolaisuus oli opiskelemaan hakeutuville nuorille se, joka asetti kysymykset ja määritti, mikä on olennaista. Näitä ajan hengen määrittelijöitä olivat vuorollaan sadankomitealainen pasifismi, jota seurasi taistolaisuus ja sitten, taistolaisuuden hiivuttua, uusi vihreä liike.[9] Nuorisoliikehdinnän yhdeksi suurimmaksi syyksi onkin kansallisesti ja globaalisti tunnistettu koulutuksen laajeneminen: alemmista yhteiskuntaluokista kotoisin olevien oppilaiden määrän kasvu ja koululaitoksen jääminen jälkeen yhteiskunnallisesta muutoksesta.[10]

Toisaalta myös median ja teknologian murros vauhditti ja antoi pontta nuorison aktivoitumiselle ja radikalisoitumiselle. Kolmannen maailman ongelmat alkoivat tulla voimakkaasti esiin ja niitä oli vaikea ohittaa kantaa ottamatta. 1950-luvulta vuoteen 1975 jatkunut Vietnamin sota oli maailman ensimmäinen televisioitu sota, jonka uhrit tunkeutuivat television mukana kaikkien (ainakin keskiluokkaisten television omistajien) tietoisuuteen.[11] Näihin esiin tulleisiin ongelmiin koettiin tärkeäksi puuttua ja nuoret aktivoitiin kouluissa, kun Suomen Teiniliitto ry alkoi järjestää koululaisten kehitysyhteistyön, taksvärkin keräyksiä vuodesta 1967 lähtien. Ensimmäisten taksvärkkien ideana oli varojen kerääminen kehitysyhteistyöhön ja koululaisten omaehtoinen osallistuminen keräykseen.[12] Teiniliitto oli alkanut jo aiemmin 1960-luvulla politisoitua ja vasemmistolaistua ja 1970-luvun alussa se taistolaistui vähemmistökommunistien vallattua liiton johtopaikat.[13]

Kaikki haastateltavani pitävät itseään Vietnamin sodan kasvatteina, jotka ajautuivat liikkeeseen mukaan nimenomaan tarpeesta muuttaa maailmaa paremmaksi. Aika ikään kuin vaati tekemään jotakin. Esille noussut epäoikeudenmukaiselta vaikuttava maailma aiheutti nuorissa halun tehdä jotakin paremman maailman hyväksi. Ajan henki tuntui ohjaavan radikaaliin toimintaan ja monella paikkakunnalla tai opiskeluympäristössä taistolaisuus näyttäytyi ainoana varteenotettavana vaihtoehtona:

Kyllä se oli se tavaton, että kyllä me oltiin niinkun niin sitä oikeistoa ja taantumusta ja sitä vastaan. Että tota, kyllä mulla sellanen tunne on, että vaikea sanoo kuinka tietoinen valinta se oli, koska se virta oli niin voimakas. Mutta silloin oli hirveen vaikea olla olematta jotain mieltä. Ja en mä nyt voinut, en mä mikään oikeistolainen voinut olla. Mutta ei juuri ollut vaihtoehtoja. Että se taistolainen liike oli se joka imi sen, niinkun me tulkitsimme, tämän älymystön ja ajattelevan nuorison. Mutta että sillä puolellahan oli helppo olla.[14]

Taistolaisuuden aikaa kuvaillaan sellaiseksi, joka pakotti ottamaan kantaa ja valitsemaan puolensa. Kun näki, että taistolaisuuteen lähti ”ajatteleva” nuoriso, oli heidän perässään helppo mennä mukaan liikkeeseen. Toisaalta aineistosta nousi esiin tapauksia, joissa oli ensin lähdetty mukaan yleisvasemmistolaiseen toimintaan, joka lopulta tarkentui taistolaisuudeksi.[15] Samanlaista muistelutapaa noudattaa myös esimerkiksi Agit Propp -yhtyeessä laulanut Sinikka Sokka, joka kertoo ajan ja asian valinneen hänet sen sijaan, että hän olisi itse tietoisesti hakeutunut taistolaisten kulttuuriradikaalien joukkoon.[16]

Taistolaisuuteen liitetään sukupolvikonflikti, isäkapina ja eron tekeminen edeltäviin sukupolviin. Varsinkin isäkapinan selitysmalli korostuu keski- tai yläluokkaisista taustoista tulleita taistolaisista puhuttaessa. Itse asiassa Kontulan mukaan taistolaisten sosioekonominen tausta nostetaan esiin, liittyypä se muuhun tekstiin tai ei.[17] Monesti tuntuu unohtuvan, että nuortaistolaisessa liikkeessä oli mukana myös ylä- ja työväenluokkaisten kotien nuoria ja kuva taistolaisista rikkaiden tai keskiluokkaisten perheiden kapinoivina lapsina on kärjistys.[18] Siltikin sukupolvikonflikti ja irrottautuminen vanhoista arvoista ja perinteistä on 1960-70-lukujen nuorison radikalisoitumisen yksi osa. Esimerkiksi sosiologi Matti Hyvärisen mukaan olisi naiivia selittää nuortaistolaisuus sukupolvien kapinaksi, mutta samalla olisi yhtä naiivia olla näkemättä sukupolvikonfliktia, jota ilman taistolaista liikettä ei olisi syntynyt.[19] Marja Tuominen on kuvannut nuorten ja heidän vanhempiensa näkemyseroja ”luovaksi väärinkäsitykseksi”, jossa historiatietoisuuden jatkuvuuteen tuli jossakin kohtaa katkos.[20] Tämä sukupolvikonflikti alkoi edeltävällä vuosikymmenellä ja jatkui 1970-luvulla taistolaisuutena, mutta käsitys nuortaistolaisuudesta pelkkänä isäkapinana on yksinkertaistava.

Keskiluokkaisten perhetaustojensa puolesta haastateltavieni taistolaisuuteen voisi helposti liittää isäkapinan leiman. Sen sijaan muistitietoaineistossa korostuu kotien vapaa ilmapiiri ja varsinkin äitien kannustava vaikutus. Esimerkiksi eräs haastateltavani muistelee yhteiskunnallisen aktivoitumisensa taustoja:

Ja sitten mä koen että mun äiti myös salakavalasti kasvatti mua sillai niinkun rasismin vastaisuuteen ja ihmisten tasa-arvoisuuteen, että mä olisin koulussa pitänyt jo ennen mihinkään sitoutumista näitä äidinkielen esitelmiä jostain Pablo Nerudasta ja Lorcasta ja mustista panttereista. Että ennen mitään sitoutumista oli tavallaan ne sellaiset ihmisoikeuskysymykset ja rauhankysymykset mulle ne tärkeimmät.[21]

Taustalla nähdään näin jälkikäteen äidin salavaivihkainen vaikutus tasa-arvoisen ja vasemmistolaisen maailmankuvan syntymiseen. Samalla korostuu se, että ensin tapahtui jonkinlainen tiedostaminen, sitten tuli taistolainen liike. Kaikissa haastatteluissa nousi esiin myös kodin vapaa ilmapiiri, jossa varsinkin äidit kannustivat tyttöjään keskustelemaan ja kyselemään ja erityisesti tasa-arvokysymykset olivat tärkeitä. Aikaan liittyivätkin muutoksessa olevat kasvatusperiaatteet, joissa oltiin siirtymässä tottelevaisuutta korostavasta kulttuurista keskustelevampaan vuorovaikutukseen.[22] Haastateltavieni keskiluokkainen tausta lienee tukenut tätä keskustelevaa kasvatuskulttuuria, jossa korostui lasten ja vanhempien välisen hierarkian puuttuminen ja lapsen yksilöllisyys.[23] Kuitenkin muistitietoaineistossa nousi esiin myös mielipide-eroja ja pettymyksiä varsinkin isäsuhteissa. Naljailusta ja kivenkatkuisistakin riidoista huolimatta kenenkään välit eivät katkenneet taistolaisuuteen.[24] Tämä on epäilemättä vaikuttanut taistolaisuuden muistamisen tapaan: jos välit läheisiin ihmisiin ovat säilyneet hyvinä radikaaleina nuoruuden vuosinakin, on niitä helpompi muistella hyvällä, ilman syyllisyyttä ainakaan perhesiteiden katkeamisen puolesta.

Anna Kontula on havainnut, että isäkapinan lisäksi taistolaisuudesta valtamediassa puhuttaessa on vallalla perusmyytti, jonka mukaan liikkeessä yhdistyy pienten uskonlahkojen dogmatismi, väkivaltainen pakottaminen ja totalitarismin ihannointi.[25] Saman fanaattisuuden ja irrationaalisuuden korostuksen on huomannut aate- ja oppihistorioitsija Vesa Oittinen, joka ei tunnista tätä omista muistikuvistaan tai kokemuksistaan. Hänen mukaansa taistolaisuus oli teoriasuuntautunut, rationaalinen ja argumentoiva liike.[26] Liikkeen teoreettisuuden korostamisen voi taas nähdä valtamedian negatiivisen perusmyytin vastustuksena.[27] Omassa muistitietoaineistossani tiukka dogmaattisuus ei noussut esiin, vaikka opintopiireissä ja kokouksissa istuttiinkin niin ahkerasti, että se jälkeenpäin ihmetytti ja naurattikin. Liikkeeseen osallistuminen nähdään vakavana politiikan tekona, mutta samalla siihen sisältyy hyväntahtoista naureskelua innokkaalle ja totiselle nuorelle taistolaiselle.[28] Eräs haastateltavani esimerkiksi muisteli naureskellen taistolaisten opintokerhoja:

[…] Meillä oli näitä opintokerhoja! Meinasin unohtaa! [naurahtaa] Se oli kyllä jälkikäteen ajatellen ihan huvittavaa. Kun mä en, mä en polttanu tupakkaa, mutta tota niin, me oltiin siellä [epäselvä paikka] alakerrassa, kellarissa ja ilma oli sakeana tupakansavusta ja tota, sitten siellä luettiin näitä tekstejä.[29]

Huvittavana näin jälkikäteen muistellessa tuntuu näyttäytyvän nimenomaan nuoren taistolaisen innokkuus istua porukan mukana. Toisaalta opintopiireistä oppikin paljon, esimerkiksi työväen historiaa, joka kouluopetuksessa oli jäänyt vähälle.[30]

Taistolainen liike onnistuikin tehokkaasti valjastamaan nuorison tarmokkuuden järjestötyöhön ja osan kohdalla kulttuuri- ja laululiikkeeseen. Taistolaiset järjestöt tuottivat valtavat määrät erilaista agitaatiomateriaalia – lentolehtisiä, julistuksia – joita jaettiin, ja lisäksi myytiin Tiedonantajaa ja Toveri-lehteä. Toimintaa riitti niin paljon kuin ehti ja jaksoi tehdä. Omaa ehtimistään ja jaksamistaan ihmettelikin useampi haastateltavani.[31] Teoreettisuutta ja järjestötoimintaa tärkeämpää oli kuitenkin yhteinen aate, hyvä pyrkimys ja toverillisuus, joiden vuoksi liikkeessä jaksoi touhuta.

Taistolainen toiminta muistetaan enimmäkseen pyrkimyksenä rakentaa parempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmaa. Mihin ja miksi tämä toiminta sitten loppui? Vastaukset ovat suurimmalla osalla naisista yllättävänkin arkisia: opintojen loputtua elämä vei. Perheen perustaminen tai työelämä imaisi mukaansa niin, että taistolaisuus jäi taka-alalle.[32] Toisilla toiminta vain hiipui myös liikkeen itsensä hiljentyessä. Osalla tähän kuitenkin liittyi oma aktiivinen päätös ja toimenpide ja liikkeestä erkaannuttiin tietoisesti: taistolainen toiminta ei enää tuntunut mieleiseltä ja ajankohtaiselta. Erään haastateltavani tuskallista itsetutkiskelua ja hieman dramatiikkaakin sisältynyt päätös erottautua taistolaisuudesta syntyi pettymyksestä tovereiden päämäärien liudentumiseen.[33]

Taistolaisuudessa yhteisöllisyys ja yksilö tuntuivat muodostaneen tietynlaisen ristiriidan. Liikkeen yhteisöllisyyttä pohtineen Relanderin mukaan kommunistinen aate, mielenosoitukset ja muut joukkoesiintymiset sekä taistolaisten tavaramerkeiksi kehittyneet rytmikkäät taputukset tuottivat huumaavaa yhteisöllisyyden ja joukkovoiman tunnetta. Se oli kuitenkin liikkeen voimaa yksilön kustannuksella ja tällä voimalla liike imi monet jäsenistään tyhjiksi.[34] Sitoutumista ja yhteistoimintaa vaativissa poliittisissa ääriliikkeissä, ehkä myös taistolaisuudessa, yksilö jäi kollektivismin jalkoihin.[35] Yksi haastateltavani muisteli tämän tuomaa ahdistusta:

Mä ehkä kannan vieläkin sitä että mä en osaa meikata enkä muuta, että tavallaan se johtaa sieltä, että osa meidän porukoista oli sillai että et korosta itseäsi – et puvuilla, et meikeillä eikä millään – että sillai niinku häivytä. Että se ei nyt koske suinkaan kaikkia. Mutta se musta, minkä mä koin hirveen voimakkaana, että omista jutuista ei puhuta, että se on pikkuporvarillista, niinkun pahimmillaan mitä se voisi olla.[36]

Itsensä esiin tuominen ja itsestään puhuminen tuntui siis taistolaisessa yhteisössä pikkuporvarilliselta toiminnalta. Toisaalta nämä itsensä häivyttämisen muistot yhteisön hyväksi tuntuvat olevan ristiriidassa yhden taistolaisuuden myytin kanssa, jossa taistolaisilla olivat parhaat bileet ja kauneimmat tytöt.[37]

Taistolaisuudessa näyttää olevan edelleenkin vallalla kaksi muistelutapaa. Fanaattisen ja suorastaan väkivaltaisen taistolaisen perusmyytin myönteisemmässä muodossa taistolaisuus nähdään jatkumona yleisesti positiivisempana koetulta 60-luvulta, jolloin liikkeen peruspilareina nähdään rauha ja solidaarisuus.[38] Oma muistitietoaineistoni noudattaa pääosin tätä kaavaa: siinä taistolaisuus muistetaan nuoren idealistin pyrkimyksenä kohti parempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmaa. Liikkeestä muistetaan myös niitä hieman ikävämpiä piirteitä, mutta esimerkiksi Neuvostoliittoa kukaan ei tunnusta ihannoineensa tai ainakaan tietäneensä koko totuutta Neuvostoliiton reaalisosialistisen järjestelmästä ja sen ihmisoikeusrikkomuksista. Varsinkin alkuaikojen taistolaisuus näyttäytyy muistoissa innostuneena idealismina, mutta loppuaikojen taistolaisuus saa ahdistavampia mustavalkoisia sävyjä. Ikävät asiat taistolaisuudessa liittyivät esimerkiksi ujoille vaikeana ja vastenmielisenä koettuun agitaatiotyöhön sekä ihmissuhteisiin ja yhteisön paineeseen. Neuvostoliittoon suhtautumistakin katuu ja häpeää osa, vaikka paradoksaalisesti Neuvostoliiton ihannointi taistolaisaikoina kiistetään.

Taistolaisuuden muisteleminen ja siitä avoimesti puhuminen aiheuttavat edelleenkin suuria tunteita. Äänekkääseen liikkeeseen viitataan useasti keskusteluissa ihmetellen, syyllistäen ja nykyään myös nostalgisoiden. Toisaalta entiset taistolaiset muistavat 1970-lukua ja nuoruuttaan humoristisesti kaihoten ja toisaalta osaksi syyllisyydentuntoisestikin. Heitä on syytetty maanpetturuuden ja Neuvostoliiton kritiikittömän ihailun lisäksi vallankumouksen suunnittelusta, politiikan pilaamisesta ja koulukiusaajamaisesta toiminnasta, mutta ennen kaikkea entiset taistolaiset tunnutaan näkevän takinkääntäjinä. Entisten nuorisoradikaalien nähdään aikuistuttuaan kääntäneen takkinsa, sulautuneen kapitalistisen kulutusyhteiskunnan ihanteisiin ja arvoihin sekä keskiluokkaistuneen onnellisesti. Jotkut ovat jopa kehdanneet rikastua: takinkääntäjien malliesimerkkinä mainitaankin usein nuorena taistolaisessa opiskelijaliikkeessä vaikuttanut, nykyään vapaan markkinatalouden puolesta räväköitä mielipiteitään hanakasti esiin tuova ja upporikas Björn Wahlroos. Toisaalta inhoa tuntuu herättävän myös edelleen sosialististen arvojen puolesta liputtava Kaj Chydenius, joka ei tunnusta olleensa nuoruuden aatteissaan väärässä.[39]

Nuoruuden radikalismin jälkeen

Mitä entiset nuortaistolaiset tekevät nykyisin? Anna Kontulan mukaan ex-taistolaisten nykyistä elämäntilannetta pohdittaessa puhutaan usein takinkääntäjistä, jotka ovat hylänneet kommunistisen aatteensa ja luovat mukavaa, keskiluokkaista uraa.[40] Kontulan tutkimat entiset nuortaistolaiset kuuluvatkin hyvinvoivaan keskiluokkaan, kuten suurin osa ikäluokan yliopisto-opiskelijoista: he tienaavat 25 000-40 000 euroa vuodessa ja ovat koulutustaan vastaavassa työssä.[41] Samaa voinee sanoa omista haastateltavistani, jotka ovat kaikki korkeasti koulutettuja ja yhtä uudelleenkouluttautujaa lukuun ottamatta koulutustaan vastaavassa työssä tai siirtymässä siitä eläkkeelle. Äänestyskopissa he kuitenkin, Kontulan tutkimien entisten taistolaisten tavoin, äänestävät Vasemmistoliittoa, Vihreitä tai SKP:tä. He myös äänestävät uskollisesti joka vaaleissa ja pyrkivät edelleenkin vaikuttamaan yhteiskuntaan eri tavoin.[42]

Haastattelemistani viidestä entisestä taistolaisnaisesta kaksi on toiminut aktiivisesti puoluepolitiikassa, toinen Vihreässä puolueessa ja toinen Vasemmistoliitossa. Kaksi muuta haastateltavaani taas siirtyivät taistolaisuuden jälkeen muunlaiseen, hieman vapaampaan toimintaan esimerkiksi sukupuolten tasa-arvon edistämiseksi. Toinen heistä on toiminut aktiivisesti Setassa.[43] Toinen taas kertoo saaneensa taistolaisuudesta ”järjestöallergian”:

[…] Näissä tämmösissä vapaammissa porukoissa ja jossain feministiporukoissa mutta et ikinä, en ikinä, pysty mihinkään viralliseen. Koska jollakin tavalla pelkään, että sitten ajautuisi taas mukaan semmoseen kauheen mustavalkoseen maailmaan, että toivon, että se oli se läksy tosta.[44]

Hänelle taistolaisuus on jättänyt siis kammon viralliseen järjestötoimintaan, joka yhdistyy mielessä jyrkkään, äärimmäisyyksiin menevään maailmaan. Tämän lisäksi yksi haastateltavistani ei kuulu enää aktiivisesti mihinkään järjestöön. Hänkin kuitenkin harkitsee eläkkeelle siirryttyään toimintaa esimerkiksi SPR:n kaltaisessa järjestössä, sillä poliittisen toiminnan sijaan häntä kiehtoo hyväntekeväisyystoiminta, esimerkiksi sellainen jossa vanhuksia voi auttaa arkiaskareissa.[45]  Taistolaisuus koki hänellä luonnollisen hiipumisen perheen laajentuessa ja työn viedessä enemmän aikaa, ja edelleenkin yksityisempi sekä konkreettisempi toiminta yksilöiden hyväksi kiinnostaa puoluepolitiikkaa enemmän.

Taistolaisuuden jälkeen jonkinlainen yhteiskunnallinen toiminta ei siis ole haastateltavilleni jäänyt taka-alalle, vaan on ollut pikemminkin luonnollinen osa omaa elämää. Perhe ja työelämä ovat voineet viedä hetkeksi suurimman osan ajasta ja energiasta, mutta aikaa usein annetaan myös yhteiseen hyvään. Eräs haastateltavani esimerkiksi kuvaa sen piirteen olevan osa omaa luonnetta ja toimintatapaa: ”[…] että tää nyt on vähän miten mä oon toiminut aina, että oon ollut semmonen, että ’joo, mä hoidan tän asian’, ’kyl nyt käydään puhumassa’, ja et ’kyl toi epäoikeudenmukaisuus täytyy korjata.’”[46] Aktiivisuus taistolaisessa liikkeessä oli yksi, hänelle tyypillinen tapa toimia. Toisaalta tällainen aktiivisuus on voinut tuoda mukanaan jotakin vähemmän positiivista, sillä sama haastateltu jatkoi: ”Ehkä se on ollut enemmänkin sitä ettei oo koskaan voinut jäädä seinäruusuksi, et on aina ollut mentävä niinku tuleen.”[47] Vertaus tuleen menemisestä paljastaa, että taistolaiseen liikkeeseen mukaan meneminen on saattanut olla jollakin lailla jopa riskialtista. Varsinkin pienellä paikkakunnalla liikkeeseen mukaan liittyminen on ollut rohkea ja huomiota herättävä teko, mikä toisaalta on voinut kiehtoa teini-ikäisen kapinallista mieltä.

Muistitietoaineistossani taistolaisuuden muistamiseen tuntuu liittyvän se, että taistolaisuus nähdään jonkinlaisena nuoruuden harhapolkuna elämän jatkumossa, jossa samat, taistolaisuuden pariin ajaneet arvot ja tavoitteet ovat edelleenkin tärkeitä ja elämässä läsnä olevia. Kun radikaaliin liikkeeseen lähdettiin tekemään maailmasta parempaa paikkaa, on se sama maailman parantaminen edelleenkin tärkeää, mutta nyt eri keinoin. Yksi haastateltavani viittaa ihanteisiin modernimmassa muodossa:

Kuitenkin mä näen että edelleen on niitä samoja ihanteita, jotenkin semmonen, niitä samoja ihanteita on edelleen olemassa, edelleenkin vasemmistolaiset liikkeet [ … ] että siellä kuitenkin on ehkä modernimmassa muodossa niitä samoja ajatuksia ja aatteita, että se perusta on kuitenkin sama. Että vaikka se semmonen, niin se taistolaisuus ja semmonen kuohunta, mikä oli, mistä se tuli ja minne se meni [naurahtaa] ne samat ihanteet ja tavoitteet on edelleen olemassa. Ja siinä vaan eri tavalla ehkä työstetään niitä ja toimitaan. Ne asiat on edelleenkin ajankohtaisia, et ne ei oo mitenkään menettänyt sitä ajankohtaisuuttaan.[48]

Kun taistolaisuuden ajan ihanteita hieman päivitetään, ovat ne yhä ajankohtaisia ja edelleen olemassa olevia ja itselle läheisiä. Tässä muistamisen tavassa nuoruuden taistolaisuus nähdään ”kuohuntana”, kiihkeänä nuoruuden ajanjaksona elämässä. Nuoruuden radikalismia ymmärretään ja se nähdään ikään kuin luonnollisena osana nuoruutta. Yksi haastateltavani viittasi Winston Churchillin suuhun laitettuun lausahdukseen, jossa Churchill totesi liberalismin kuuluvan nuoruuteen ja konservatismin ikääntymiseen.[49] Radikalismi nuoruudessa nähdään siis hyväksyttävänä, jollakin lailla ehkä jopa suotavana.

Kansan puolesta kapitalismia vastaan. Taistolaisia iskulauseita ja mielenosoittajia Helsingissä 28.4.1977. Lähde: Kansan Arkisto
Kansan puolesta kapitalismia vastaan. Taistolaisia iskulauseita ja mielenosoittajia Helsingissä 28.4.1977. Lähde: Kansan Arkisto

Anna Kontulan mukaan julkisuuteen oli 2000-luvun alussa alkanut ilmestyä entisten taistolaisten tekstejä, joissa taistolaisen 70-luvun ja nykyisen toiminnan välillä nähdään jatkumo. Se oli hänestä silloin uutta: synkän ja syyllistävän, häpeilevän ja katuvan taistolaiskuvan viereen oli syntymässä positiivisempi, romanttisempi muistelutapa.[50] Kymmenisen vuotta myöhemmin tehdyssä omassa haastatteluaineistossani tämä tulee esiin. Aikaa radikaalissa liikkeessä muistellaan hyväntahtoisesti ja kepeän, ironisen huumorin sävyttämänä. Romantisoivan ja ehkä jopa nostalgisoivan muistelun aika on tullut, sillä onhan taistolaisen liikkeen kulta-ajasta ja samalla haastattelemieni myöhäiskeski-ikäisten naisten nuoruudesta kulunut jo nelisenkymmentä vuotta. Usein nimenomaan nuoruuden muisteluun liittyvä nostalgia on muistamisen tapa, johon liittyy sekä muistaminen että unohtaminen. Nostalgialla on tapana häivyttää ikäviä muistoja ja siihen liitetään yleensä surumielistä kaipuuta menneeseen sekä erilaisia nautiskelun ja mielihyvän tunteita.[51] Taistolaisuuden muistaminen saattaa saada ymmärrettävästi nostalgian piirteitä, kun liikettä muistelevat myöhäiskeski-ikäiset naiset, joiden taistolaisaikojen muisteluun liittyvät myös kultaisen nuoruuden katkeransuloiset muistot.

Liikkeen muistelutavoista on kuitenkin monia erilaisia näkemyksiä. Toimittaja Jukka Halonen oli vuonna 2013 sitä mieltä, että taistolaisuus on poikkeuksellinen poliittinen liike siinäkin mielessä, ettei sitä oikein kukaan muistele romanttisessa tai nostalgisessa hengessä.[52] Filosofi ja historioitsija Juha Sihvola taas näki 2009, että imelää nostalgiaa on ollut taistolaiskeskustelussa katumista enemmän.[53] Silti esimerkiksi Kaisa Korhonen koki vuonna 2013, että taistolaispuhe on edelleenkin ollut yksipuolista syyttelyä: ”Aina on aihetta kritiikkiin, jos se on analyyttista ja eteenpäin tähtäävää. Nyt on pääsääntöisesti leimattu, herjattu, mustamaalattu ja demonisoitu ihmisiä.”[54] Myös tutkija Vesa Oittinen on ihmetellyt taistolaisen liikkeen demonisointia.[55] Toisten mielestä taas taistolaispuheessa on ollut vallalla entisten taistolaisten oma näkökulma, jota on verrattu koulukiusaajan rehvasteluun: ”On kuultu kuin koulukiusaajien hauskoja muisteluita, että kylläpä me keksittiin jänniä jekkuja.”[56]Taistolaiskeskustelu nähdään joko demonisointina ja imelänä romantisointina tai epäreiluna syyllistämisenä tai rehentelynä.

Kiihkotonta keskustelua ja analyysia taistolaisuudesta kaivataan, ja sitä on itsekin liikettä tutkineen Veli-Pekka Leppäsen mukaan löytynyt suomenruotsalaisten puolelta Nyttiga idioter? Unga idealister, Lenin och sjuttiotalet -teoksesta, joiden tekijöitä Leppäsen mukaan ajaa ”omakohtaisen selvittämisen tahto, peräti totuudenrakkaus.”[57] Leppäsen mukaan kirjan kaltainen asiapohjainen taistolaiskeskustelu ja itseanalyysi eivät olisi mahdollisia suomenkielisiltä taistolaisuuden muistelijoilta. Myös keskustelu taistolaisuudesta on vaikeaa ellei mahdotonta, sillä hänen mukaansa ”valtakulttuuriamme kun motivoi ennemmin kosto kuin ymmärrys”.[58] Taistolaiskeskustelua nähdään vaivaavan oman itseanalyysin puutteen ja toisaalta muistojen ja motiivien kaunistelujen lisäksi kostontahto. Suomenkielisiä taistolaisuuden muistelijoita ajaa Leppäsen mukaan joku muu kuin totuuden kaipuu.

Keskustelu itse taistolaisuuden tutkimuksestakin on kiivaan oloista. Taistolaisuutta ja sen romantisoimista vastaan suorastaan kampanjoinut Ben Zyskowicz on kaivannut taistolaisuuden huolellista avaamista ja kertoo luottavansa siihen, että journalismi ja historiantutkimus sen tekevät tulevaisuudessa. Hän kokee, että nyt yliopistossa vahvoissa asemissa olevien entisten taistolaisten ja ”heidän myötäjuoksijoidensa” vuoksi taistolaistematiikan käsittely on jäänyt varsin vähälle.[59] Myös Juha Sihvola koki vuonna 2004, että liikkeen historia kaipaa paljon sekä empiiristä että teoreettista tutkimusta. Samassa yhteydessä hän kertoo taistolaisuuden tutkimuksen olevan vaikeaa, mutta positiivisessa mielessä: ”Ideologisväritteiset erimielisyydet kuitenkin piristävät historiantutkimusta ja pitävät yleisön mielenkiinnon sitä kohtaan vireänä.”[60]

Anna Kontula totesi kymmenen vuotta sitten, että negatiivisen taistolaismyytin rinnalle on syntynyt positiivisempi muistelutapa ja siltä näyttää myös oman haastatteluaineistoni perusteella: taistolaisuudesta on noussut esiin muistelutapa, johon liittyy romantisointia ja nostalgiaa. Jossakin määrin sen käynnisti 1990-luvun jälkipuolella Ultra Bra -yhtyeen poliittisen laululiikkeen nostalgiaa tihkuvat sävelet ja laulu. Itse asiassa yksi haastateltavani kertoi nimenomaan Ultra Bran herättäneen hänessä muistot nuoruuden taistolaisajoista ja halun puhua niistä, vaikenemisen sijaan. Tätä jatkoi muun muassa Laura Honkasalon vuonna 2001 ilmestynyt Sinun lapsesi eivät ole sinun -romaani, jossa taistolaisuutta käsiteltiin taistolaisperheessä kasvaneen, pikkupioneerilapsuuttaan muistelevan nuoren aikuisen näkökulmasta. Varsinkin vuosi 2004 oli oikeaa taistolaisaikojen muistelun aikaa. Liikettä romantisoivan muistelun seuraan liittyy kuitenkin aina kriittistä analyysia, mutta myös katumusta, pelkäämistä ja pelottelua, syyttelyä niin taistolaisten vallankumouksen tehtailusta kuin koulukiusaajamaisesta asenteesta ja Stalinin vainojen tukemisesta.[61] Kiivain taistolaiskeskustelun aika on ehkä ohi, mutta tarve muistella ja puhua taistolaisuudesta ei ole laantunut: esimerkiksi vuoden 2013 Iltalehden Historia-liitteenä ilmestynyt Taistolaiset-numero on sekoitus näitä kaikkia.

Takinkääntäjät?

Keskiluokkaisista taustoista tulleiden ja keskiluokkaista elämää viettävien entisten nuortaistolaisten voi ajatella tehneen tavallaan kaksinkertaisen takinkäännön heidän liittyessään vasemmistoradikaaliin liikkeeseen ja irrottautuessaan siitä. Mutta miten he itse takinkäännön kokevat ja määrittelevät? Kaikki haastateltavani tunnistavat takinkääntö-termin ja suurin osa kertoi kuulleensa sen taistolaisista puhuttaessa tai entisten tovereiden suusta. Heitä itseään takinkäännöstä ei kuitenkaan oltu usein syytelty – yhtä joskus päin kasvoja, muita lähinnä selän takana.

Takinkääntö käsitteenä on mielenkiintoinen, mutta myös monimutkainen ja moniselitteinen.[62] Takinkääntäjä on melko yleisesti käytetty negatiivissävytteinen nimitys varsinkin poliittisessa puheessa ja uutisoinnissa. ”Euroopassa pohditaankin kuumeisesti, onko Vučić taitava takinkääntäjä, valehtelija vai ennennäkemättömän taipuisa opportunisti”, kirjoitti Helsingin Sanomat huhtikuussa Serbian uudesta pääministeristä joka oli muuttunut aiemmasta Euroopan unionin vastustajasta sujuvasti sen puolestapuhujaksi.[63] Toisaalta samainen lehti kutsui toukokuussa Coldplay-yhtyeen levyä vuoden komeimmaksi takinkäännöksi, kun yhtye siirtyi musiikissaan elektronisempaan ja eteerisempään suuntaan.[64] Useimmiten takinkääntäjän leimaa vaikutetaan lyövän hallituspuolueisiin tai ministereihin, jotka pyörtävät vanhoja lupauksiaan.

Takinkäännön malliesimerkiksi nostetaan usein niin julkisessa keskustelussa kuin haastatteluaineistoissanikin Björn Wahlroos.[65] Takinkääntäjän malliesimerkiksi hänet mainitsee haastatteluaineistostani kolme viidestä, ja Wahlroosin voikin ajatella olevan ilmiselvä takinkääntäjä. Wahlroos on itse selittänyt taistolaisesta liikkeestä luopumistaan sillä, että huomasi Marxin teoriassa aukkoja. Anna Kontulan mielestä tämän selityksen perusteella vaikuttaa siltä, ettei hän ole kääntänyt takkiaan opportunisista syistä: Wahlroos uskoo vapaisiin markkinoihin yhtä aidosti kuin aikanaan sosialismiin.[66] Saman toi esiin eräs haastateltavani, jolla oli tuttuja Wahlroosin lähipiirissä: hänen mukaansa aatteesta luopuminen ei ollut Wahlroosillekaan helppoa, vaan vaikea prosessi. Toisaalta paineet aatteen hylkäämiseen olivat suuret ja ratkaisu hänen mielestään ymmärrettävä Wahlroosin taustan huomioon ottaen: ”Ihminen vain hänkin on.”[67]  Sen sijaan esimerkiksi vasemmistolaisen Kansan uutisten mukaan kilpaileva selitys Wahlroosin kieltämättä radikaaliin suunnanvaihdokseen oli ymmärrys siitä, ettei taistolaisuudella lyödä rahoiksi, nousta korkeisiin tehtäviin tai luoda poliittista uraa.[68] Siitä, kuinka hyvät perustelut Wahlroos on puolensa vaihdolleen esittänyt tai liittyikö aatteen hylkäämisen tuskallista itsetutkiskelua vai oman edun tavoittelua, voi olla montaa mieltä. Katsantokannasta riippuen Wahlroos on takinkääntäjä, järkiinsä tullut tai vain omille juurilleen palannut.

Takinkäännön määrittelyjä on siis yhtä monta kuin määrittelijöitä. Kun edellä mainittu haastateltava ymmärtää Björn Wahlroosin ratkaisuja, määrittelee toinen haastateltavani puolueen vaihtamisen takinkääntämiseksi. Hän ei esimerkiksi ymmärrä entisiä taistolaisia, jotka siirtyivät Vihreisiin. Myös Vasemmistoliiton puheenjohtajan paikalta eronneen Suvi-Anne Siimeksen hän näkee takinkääntäjänä. Hänellä takinkääntö liittyy vastuun välttelyyn ja siihen, että voi olla vaikea ”katsoa itseään peiliin”. Hän itse näkee kantaneensa vastuuta silloin ja tekevänsä sitä edelleenkin, joten hän ei näe itseään takinkääntäjänä.[69] Toisaalta yksi haastateltavani näkee takinkääntämiseen olevan ihanteista tai liikkeestä irrottautumista helpoimman kautta, jotakin johon ei sisälly ideologista kriisiä. Hän ei taas koe olevansa takinkääntäjä juuri tämän vuoksi: hän itse irtisanoutui taistolaisesta liikkeestä pitkän ja tuskallisen pohdinnan jälkeen.[70] Takinkäännön käsitteeseen liitetään vastuun ja syvällisen pohdinnan puute ja sen nähdään määrittyvän oman toiminnan vastaisena toimintana.

Hieman yllättäen itsensä voi tunnustaa varsin mieluusti takinkääntäjäksi:

No tota, musta olisi ihan kamala ajatus että mä en olisi koskaan kääntänyt takkia. [naurahtaa] Niinkun että kyllähän mulla on semmosia tuttuja, jotka ehkä puhuukin takinkäännöstä, ettei koskaan elämänsä aikana ole kääntänyt takkia. Mun mielestä takinkääntö tarkoittaa tässä tapauksessa sitä että tulee järkiinsä. Että pystyy luopumaan joistakin asioista jotka osoittautuu ei-todeksi tai huonoksi. Että siis, no jos se tarkottaa takinkääntöä niin silloin mä voin mielelläni sanoo olevani takinkääntäjä, mutta.[71]

Se vaihtoehto, että ei olisi kääntänyt takkia, vaikuttaa siis tästä haastateltavasta kauhistuttavalta. Myöhemmin hän vielä tarkentaa tarkoittavansa tällä sitä, että jos harrastaa kriittistä pohdintaa ja tulee tulokseen, että on aiemmin ollut väärässä, se on voitava tunnustaa. Tässä mielessä takinkääntö on positiivisesti sävyttynyt, mutta lainauksen lopussa on kriittinen ”mutta”. Kysyttäessä haastatellulta tarkemmin sitä, pitääkö hän itse itseään takinkääntäjänä, hän kertoo pitävänsä itseään kehityskelpoisena ihmisenä. Ulkopuolisen silmin hän uskoo kuitenkin näyttävänsä takinkääntäjältä: ”No siinä mielessä joo, että jos mä oon joskus luopunut jostain aatteesta joka on ollut mulle itselleni äärimmäisen tärkee ja jota mä oon toitottanut ympäri maailmaa, niin varmaan joku ulkopuolinen pitää mua takinkääntäjänä silloin.”[72] Takinkääntö riippuu siis itsensä lisäksi muista ulkopuolisista. Haastateltavani kuitenkin korosti, ettei ole sellainen takinkääntäjä jollaiseksi itse takinkäännön määrittelee: siihen määrittelyyn liittyy nimenomaan takinkääntämisestä hyötyminen ja oman edun tavoittelu. Tällaiseksi hän ei itseään tunnusta.

Oman takin kääntäminen tai kääntämättömyys riippuu myös siitä, mille aatteelle tai ihanteelle takkia ollaan kääntämässä. Jos taistolaisuus nähdään vankkumattomana uskollisuutena Neuvostoliitolle tai sen suorittamien ihmisoikeusrikkomuksien huomaamatta jättämisenä tai väkivaltaisen vallankumouksen suunnitteluna, voi takkia ajatella kääntäneen mieluusti. ”Et jos taistolaisuus on enemmänkin ollut sitä diktatuurin puolustamista, niin siinä mielessä voin sanoo et oon takinkääntäjä, mutta en mä sitä koskaan semmosena pitänyt”, totesi yksi haastateltavani.[73] Kun nuoruuden taistolaisuuden peruspilareina nähdään nimenomaan rauha, solidaarisuus, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus, eli arvot, jotka ovat edelleenkin olemassa olevia ja tärkeitä, ei takin katsota kääntyneen.

Sosialistisen Opiskelijaliiton (SOL:n) julkaisemien lehtien mainosjuliste vuodelta 1978. Soihtu ja Soihdunkantaja olivat vasemmistolaisia opiskelijalehtiä ja 1970-luvulla taistolaisen opiskelijaliikkeen äänenkannattajia. Lähde: Kansan Arkisto
Sosialistisen Opiskelijaliiton (SOL:n) julkaisemien lehtien mainosjuliste vuodelta 1978. Soihtu ja Soihdunkantaja olivat vasemmistolaisia opiskelijalehtiä ja 1970-luvulla taistolaisen opiskelijaliikkeen äänenkannattajia. Lähde: Kansan Arkisto

Takinkäännön käsite on myös aika- ja paikkasidonnainen ja käsitteellä on entisten taistolaisten näkökulmasta hankala kaksoismerkitys. 2000-luvun näkökulmasta takinkääntö tarkoittaa eri asiaa kuin 1970-luvulla, jolloin taistolaisten käsitteistössä takinkääntäjä-nimen ansaitsemiseen saattoi riittää kommunistisen puolueen enemmistöläisten ymmärtäminen.[74] Samaa pohti haastateltavani: ”[ …] et kyllä tietenki jos ajattelee et miten mä nykyään toimin niin kyllä varmaan sillon seiskytluvulla revariks olis sanottu niinku ihan, ihan revisionistiks, takinkääntäjäks”.[75] Tämä tuntuu hieman ironiselta, sillä kyseessä on sama haastateltava, joka tähän päivään saakka on toiminut aktiivisesti niin ammattiliitossa kuin kunnallispolitiikassa Vasemmistoliiton riveissä. Niin tai näin, tämä 1970-luvun taistolaisten takinkäännön käsitys saattaa selittää sitä, miksi entiset taistolaiset ovat antaneet liittää itseensä takinkääntämisen termin: he osittain kokevat olevansa sitä, ainakin 70-luvun jyrkän määritelmän mukaan.[76] Näkemys taistolaisista takinkääntäjinä voi siis osaltaan olla perujaan itse taistolaisilta. Liikkeen oma jyrkkyys ja mustavalkoisuus, jossa muut leimattiin helposti takinkääntäjiksi, aiheutti osaltaan sen, että taistolaisen liikkeen lopahdettua sen jäsenet nähtiin itsekin takinkääntäjinä.

Taistolaisille tuntuu tapahtuneen kuten Arno Kotro on kuvaillut: ”1960-luvun hipit, 1970-luvun punkjengi, taistolaiset ja muut vallankumousromantikot kesyyntyivät säyseäksi keskiluokaksi.”[77] Tämä kesyyntyminen ja taistolaisuuden menneisyyteen jääminen on nuorten radikaalien kohdalla aikuistumistakin. Esimerkiksi Marja Tuominen on pohtinut, onko nuoruus edellytys radikalismille ja samankaltaisia näkemyksiä nousi esiin myös haastatteluaineistosta. Historia ikään kuin integroi kapinalliset itsensä ja näin riisti siltä sen ”huumaavan ainutlaatuisen aavistuksen”.[78] Elämä vei mennessään ja nuoruuden radikalismin tilalle tuli aikuisuus, arki, perhe ja työ. Mutta onko takkia käännetty? ”Ainakin vuori on kääntämättä”, vastasi eräs haastateltavani.[79]

”Että sen kans mä nyt sit yritän elää.” – Lopuksi

Artikkelin viimeisen luvun otsikon lainaus on muistitietoaineistoni ensimmäisestä haastattelusta, kohdasta, jossa haastateltava pohti jatkumoa siitä nuoresta taistolaiseen liikkeeseen lähteneestä tytöstä nykyiseen aikuiseen naiseen, jonka mieltä vaivaavat edelleen samankaltaiset kysymykset. Kuitenkin nuoruuden naiivius ja maailman näkeminen mustavalkoisena on poissa. Taistolaisuuden muistaminen ei ole pelkkää nostalgian kuorruttamaa muistelua, vaan myös taakka jonka kanssa yrittää elää. Taistolaisuuden läksyksi tuli armollisuus itseään ja muita kohtaan, kaiken äärimmäisyyksiin menevän välttely.

Taistolaisuuden taustalla oli monia tekijöitä, kuten nuorisokulttuurin synty ja nuoret aktivoinut ja politisoinut 1960-luku, jotka ikään kuin pakottivat ottamaan kantaa. Nuoriso etsi oman maailmankuvan eettisiä ja moraalisia perusteita ja paikkaansa etsiville nuorille taistolaisuus oli liike, josta löytyi, jollei vastauksia niin keskustelukumppaneita mieltä vaivaavien kysymysten pohdintaan. Liike tarjosi konkreettisia keinoja, joiden avulla epäoikeudenmukaisesta maailmasta saattoi yrittää tehdä parempaa: rahankeräystä, agitaatiotyötä, mielenosoituksia, kokouksia ja opintopiirejä.

Haastatteluaineiston tapa muistella taistolaisuusaikoja ei poikkea juurikaan muun aiemman tehdyn tutkimuksen antamasta kuvasta. Varsinkin taistolaisuuden alkuaikojen muistot ovat täynnä nuoruuden intoa ja vilpitöntä halua tehdä maailmasta oikeudenmukaisempi paikka elää. Jossakin vaiheessa taistolainen liike ja nuoruus alkaa näyttää kuitenkin mustavalkoiselta ja ahdistavalta. Aluksi hauskalta ja mukavalta toiminnalta tuntunut liike alkaa viedä liikaa aikaa ja toistaa itseään. Tiukka yhtenäisyys, joka oli ollut liikkeen vahvuus ja voimavara imperialismia vastaan taistelussa, alkoi ahdistaa. Tämä yksilön ja yhteisön yhteentörmäys aiheutti toisilla kriisin ja eron liikkeestä, toisilla taas toiminta vain pikkuhiljaa hiipui. Monilla tilalle tuli perhe tai työ – elämä vei.

Tuskin moni entinen taistolainen määrittelee itseään takinkääntäjäksi, sillä vaikka aate olisi haalistunut, sen takana oleva arvomaailma ei ole. Itseä ei nähdä takinkääntäjänä sen epärehellisyyttä ja oman edun tavoittelua sisältävässä muodossa. Sen sijaan taistolaisuus nähdään osana nuoruutta ja toisaalta koko elämän jatkumoa. Sitä muistellaan ymmärtävästi ja lempeän ironisella huumorilla, osaksi jopa romantisoiden. Jos takinkääntö myönnetään, silloin korostetaan faktojen muuttumista, oppimista ja aikuistumista. Opportunistiseksi hyötyjäksi kukaan ei mielellään tunnustaudu.

Sanonta ”aika kultaa muistot” kuvaa osaksi taistolaisuuden muistamisen tavan muuttumista. Taistolaisuuden romantisointiin on saattanut johtaa toisenlaisen menneisyyskäsityksen tarve. Taistolaisuudesta keskustelee uusi sukupolvi, taistolaisten lapset, jotka ovat Kontulan mukaan ”liian nuoria muistaakseen lapsuudestaan taistolaispopin sanoituksia, mutta riittävän vanhoja tunnistamaan sävelet”.[80] Lisäksi on muistettava, että poliittinen aatemaailma on usein periytyvää, ja taistolaisten lapsille vasemmistolaisuus on monella tapaa ”lapsuudenkoti ja äidinkieli”.[81] Heidän kiinnostuksensa ja kotoisan suhtautumisensa vuoksi taistolaisuutta saattoi alkaa muistella 2000-luvun alussa myös myönteisemmin, nostalgian sävyttämällä romantiikalla – samoin kuin nuoruudesta yleensäkin puhutaan.

Väitän, että oma vaikutuksensa on ollut myös taistolaisten itsensä vanhenemisella. Omassa aineistossani nousi esiin kriittisyyden lisäksi myöhäiskeski-ikäisten muistelijoiden anteeksianto, lempeys ja ymmärrys. Aikaa on kulunut tarpeeksi siihen, että nuoruuden harha-askeliin, jyrkkyyteen ja kiihkeyteen ja mustavalkoiseen maailmankuvaan osaa suhtautua ymmärtäväisesti, ehkä jopa huumorilla, eikä enää vain häpeillen. Romantisointiin ja nostalgiaan on tavallaan annettu lupa julkisessa keskustelussa, mutta myös kielteinen ja taistolaisuutta demonisoiva tapa puhua on edelleen läsnä.

Julkinen keskustelu taistolaisuudesta on ristiriitaista ja varsin polemiikkia herättävää. Se sisältää niin syyttelyä kuin vähättelyäkin: yhtäältä taistolaisuutta syytetään maanpetturuudesta, vallankumouksellisuudesta ja tyhmyydestä, toisaalta taas korostetaan sitä kuinka vähäistä taistolaisten todellinen valta oli ja kuinka he eivät muodostaneet uhkaa.[82] Taistolaismuistelut julkisuudessa sisältävät romantisointia ja katkeruutta, toisaalta naiiviutta ja naiiviudesta syyttelyä. Siihen osaa ottaminen tuntuu pelottavalta ja kerrassaan hullulta touhulta, mutta toisaalta hyvin tärkeältä. Nuortaistolaisuus oli sisäisesti heterogeeninen liike, jonka taustalta löytyy monia motiiveja ja tapoja kuulua siihen. Kinastelu siitä, millaiset muistot ja muistamisen tavat taistolaisuudesta ovat oikeita, tuntuu epäolennaiselta.

Taistolaisuus ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Maailmanpoliittisen tilanteen kiristyessä Ukrainan kriisin ja muiden konfliktien myötä kylmän sodan ilmapiiri ei tunnu enää niin kaukaiselta. Toukokuussa 2014 Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa haikailtiin ironisesti taistolaisten aikoihin: “Tavallaan kadehdin teitä, 70-lukulaiset: teillä oli aatteet, joita rakastaa. Nyt olisi vähän noloa kirjoittaa kylttiin ‘eläköön kansainvälinen materialistinen itsekkyys’.”[83] Pääkirjoituksessa taistolaisia kadehditaan, sillä taistolaisten aatteellisuus nähdään niin helppona: vastakkain olivat yhteisöön uskovat sosialistit ja yksilön etua ajavat kapitalistit. Nykyaika näyttäytyy epämääräisenä itsekeskeisenä rettelöintinä ja aatteettomana öykkäröintinä, jossa tarjolla on vain huonoja vaihtoehtoja. Kaivataanko nyt taas selkeämpää vihollista, vai jotakin, jonka puolesta osoittaa mieltä?

Kirjoittaja on Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineesta valmistunut filosofian maisteri, joka suunnittelee jatkotutkimusta nuortaistolaisesta liikkeestä ja sen naiskysymyksestä.

Alkuperäislähteet

HAASTATTELUT

Haastattelut nro. 1 ja 6. Kaisa, synt. 1952. Haast. Liisa Lalu 22.5.2012 ja 5.11.2012. Tekijän hallussa.

Haastattelu nro. 2. Päivi, synt. 1958. Haast. Liisa Lalu 12.11.2012. Tekijän hallussa.

Haastattelu nro. 3. Helena, synt. 1950. Haast. Liisa Lalu 14.11.2012. Tekijän hallussa.

Haastattelu nro 4. Anna, synt. 1958. Haast. Liisa Lalu 22.11.2012. Tekijän hallussa.

Haastattelu nro. 5. Minna, synt. 1954. Haast. Liisa Lalu 15.3.2013. Tekijän hallussa.

SANOMALEHTIARTIKKELIT:

Taistolaiset, Iltalehden Historia-teemaliite. Huhtikuu 2013.

”Taistolaisten tavoitteena oli diktatuuri”. Ylioppilaslehti 8/2004.

”Suomettumisen hämähäkkien paljastusta vai laiskaa populismia?”. Helsingin Sanomat, 7.3.2009.

“Höyryjä ankkalammen pohjasta”, Helsingin Sanomat 23.3.2010.

”Onneksi on takinkääntäjiä”. Kansan uutiset 29.5.2011.

”Aatteen mies”. IL Historia, Taistolaiset-liite 2013.

”Asia ja aika valitsivat minut”. IL Historia, Taistolaiset-liite 2013

”Kiusatun näkökulma on jäänyt avaamatta”. IL Historia, Taistolaiset-liite 2013.

”Miksi demonisoidaan?”.  IL Historia, Taistolaiset-liite 2013.

“Nalle oli tiukka taistolaisenakin.” IL Historia, Taistolaiset-liite 2013.

”Oi jospa en ois saanut olla mukana”. IL Historia, Taistolaiset-liite, 2013.

“Taistolaisilla oli ‘parhaat bileet’”. IL Historia, Taistolaiset-liite 2013.

”Taistolaiset – uhka vai ei?”. IL Historia, Taistolaiset-liite 2013.

”Tunnetuin maanpetturi nostettiin jalustalle”. IL Historia, Taistolaiset-liite 2013.

”Ihme jengiä”. Helsingin Sanomat 1.6.2013.

”Vasemmiston teinitähdestä Hankenin kommunistiksi”. Kansan uutiset 17.9.2013.

”Nationalisti loi nahkansa”. Helsingin Sanomat 11.2.2014.

”Coldplayn levy on kevään komein takinkääntö”. Helsingin Sanomat 16.5.2014.

“Venäjä tuntuu aatteettomalta öykkäriltä”, Helsingin Sanomat 6.5.2014.

Tutkimuskirjallisuus

Ahonen, Risto Olavi: Teinien taksvärkki – ykskaks maailma paremmaks! Poliittisen historian pro gradu -työ, Helsingin yliopisto 2000.

Berggren, Camilla ja Lydén, Marianne: Nyttiga idioter? Unga idealister, Lenin och sjuttiotalet. Söderströms, Keuruu 2009.

Huokuna, Tiina: Kapinallista ja kaupallista nuorisomuotia. Täältä tulee nuoriso! 1950-79. Toim. Kai Häggman. WSOY, Porvoo 2006.

Hyvärinen, Matti: Alussa oli liike. Tutkimus yhteiskunnallisten liikkeiden mahdollisuuksista. Vastapaino, Tampere 1985.

Hyvärinen, Matti: Viimeiset taistot. Vastapaino, Tampere 1994.

Kaarninen, Mervi: Nuorisokulttuurin läpimurto. Täältä tulee nuoriso! 1950-79. Toim. Kai Häggman. WSOY, Porvoo 2006.

Koivisto, Hanne: Taiteilijat ja intellektuellit kommunistisessa liikkeessä – keskustelua individualismin ja kollektiivisuuden jännitteestä. Kulttuurihistoriallinen katse. Toim. Rantala, Heli ja Ollitervo, Sakari. K&h, Turun yliopisto, Tampere 2010.

Kontula, Anna: Kuollut muttei kuopattu. Taistolaisuus ja miten sitä muistetaan. Sosiologian pro gradu -työ, Tampereen yliopisto 2002.

Kontula, Anna: Taistolaisuus puberteettikapinasta takinkääntöön. Historiallinen aikakauskirja vol. 102, no 2/2004, 1-11.

Korhonen, Merja: Keski-ikäisten naisten lapsuuskokemukset ja oma vanhemmuus. Psykologian tutkimuksia, Joensuun yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Joensuu 1994.

Kylävaara, Ilkka: Taistolaisuuden musta kirja. Tammi, Juva 2004.

Kärenlampi, Paavo: Taistelu kouludemokratiasta. Kouludemokratian aalto Suomessa. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1999.

Mantila, Matti J.: ”Edistyksellistä ja kansallista kulttuuria rauhan ja kansanvallan hyväksi”. Taistolaisten ajatukset kulttuurista Kulttuurivihkot-lehden valossa 1970-luvun alussa. Tutkielmakollokvio. Jyväskylän yliopisto 2012.

Mäki-Kulmala, Heikki: Taistolaisuuden harmaa kirja. Pilot-kustannus, Helsinki 2004.

Nevankivi, Jukka: Jatkosodasta nykypäivään 1944-2003. Suomen poliittinen historia 1809-2003. Toim. Osmo Jussila, Seppo Hentilä ja Jukka Nevankivi. WSOY, Vantaa 2004, 207-357.

Oittinen, Vesa: Mitä taistolaiset oikeasti ajattelivat?  Internet-artikkeli, Julkaistu 2011. [27.3.2014]  Julkaistu aiemmin Lapin yliopiston opiskelijoiden AGON-lehdessä 1/2010. http://sosialismi.net/blog/2011/09/20/mita-taistolaiset-oikeasti-ajattelivat/

Poikolainen, Janne: ”Almost all you need is love.” Hipit ja hippikulttuuri Suomessa. Suomen historian pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto 2008.

Relander, Jukka: Taistolaisuuden psykohistoriaa. Tunteiden sosiologiaa II. Historiaa ja säätelyä. Toim. Näre, Sari. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Hämeenlinna 1999.

Rentola, Kimmo: Kevään 1968 isänmaan toivot. Työväen verkostot. Toim. Sakari Saaritsa ja Kari Teräs. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Vaasa 2003, 96-132.

Rentola, Kimmo: Vuoden 1968 radikaali sukupolvi. Täältä tulee nuoriso! 1950-79. Toim. Kai Häggman. WSOY, Porvoo 2006.

Sihvola, Juha: Taistolaisuus ja vallankumouksen pelko. Historiallinen aikakauskirja vol. 102, no 2/2004, 137-143.

Tuominen, Marja: ”Me ollaan kaikki sotilaitten lapsia”. Sukupolvihegemonian kriisi 1960-luvun suomalaisessa kulttuurissa. Otava, Keuruu 1991.

Vilkuna, Kustaa H.J.: Kapina kampuksella. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja, Jyväskylä 2013.

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka. SKS, Hämeenlinna 2002.

Worchel, Stephen: A Developmental View of the Search for Group Identity. Social Identity. International Perspectives. Toim. Stephen Worchel. Sage, Lontoo 1998, 53-74.

 



  1. Kontula 2002, 12. [Takaisin]
  2. Relander 1999, 190. [Takaisin]
  3. Rentola 2003, 126. [Takaisin]
  4. Kontula 2004, 1. [Takaisin]
  5. Rentola 2006, 126. [Takaisin]
  6. Kaarininen 2006, 34; Huokuna 2006, 92. [Takaisin]
  7. Ks. esim. Relander 1999, 190. Sukupolvikonfliktista Tuominen 1991. [Takaisin]
  8. Ks. esim. Virtanen 2002, 306. [Takaisin]
  9. Rentola 2006, 161. [Takaisin]
  10. Rentola 2006, 170. [Takaisin]
  11. Nevankivi 2004, 283. [Takaisin]
  12. Ensimmäisten taksvärkkien ideana oli varojen kerääminen kehitysyhteistyöhön ja koululaisten omaehtoinen osallistuminen keräykseen käyttämällä yhden koulupäivän työhön, josta saatu palkkio ohjattiin valittuun kehitysyhteistyökohteeseen. Taloudellisen työn lisäksi tärkeäksi koettiin koululaisten tietoisuuden kasvattaminen kehitysyhteistyöstä ja kolmannen maailman ongelmista. Ahonen 2000, 6.   [Takaisin]
  13. Kärenlampi 1999, 43; 51. [Takaisin]
  14. Haastattelu nro. 2. [Takaisin]
  15. Haastattelut, ks. lähdeluettelo. [Takaisin]
  16. ”Asia ja aika valitsivat minut”, Taistolaiset-liite 2013. [Takaisin]
  17. Kontula 2002, 6. [Takaisin]
  18. Kontula on osoittanut, että Tampereen Yliopiston Marxilaisten Ryhmien jäsenistöstä kolmasosa oli työläistaustaisia ja maalaistaloudessa työskentelevien lapsia 14 %, joka oli hieman vähemmän kuin työläisten ja maataloudessa työskentelevien lasten osuus koko yliopiston opiskelijakannasta. Saman on huomannut Kimmo Rentola tutkiessaan Akateemisen Sosialistiseuran jäseniä. Kontula 2002, 44-45; Rentola 2003, 104-106. [Takaisin]
  19. Hyvärinen 1985, 294; Relander 1999, 204. [Takaisin]
  20. Tuominen 1991, 273. [Takaisin]
  21. Haastattelu nro. 1. [Takaisin]
  22. Korhonen 1994. [Takaisin]
  23. Korhonen on huomauttanut myös, että sosiaalinen asema ja koulutustausta vaikuttavat kasvatustyyleihin esimerkiksi perhetaustaa enemmän. Esimerkiksi haastattelemieni naisten korkea koulutus ja sosiaalinen asema ovat kannustaneet tätä yksilöllisyyttä korostavaa kasvatustyyliä. Korhonen 1994, 124-125 [Takaisin]
  24. “Meidän isä, se olikin aika kova paikka sitte meidän isälle, mä muistan, se sano joskus, että olisit edes sosiaalidemokraatti!”, kertoi eräs haasteltavani. Toisaalta toinen muistelee kitkeriäkin riitoja isänsä kanssa, joka oli Karjalan evakko. Lasten meno Neuvostoliittoa tukevaan liikkeeseen oli perheen isälle pettymys ja aiheutti piruilua. Haastattelu nro.1; haastattelu nro. 5. [Takaisin]
  25. Kontula 2002, 9. [Takaisin]
  26. Oittinen 2011. [Takaisin]
  27. Kontula 2002, 10. [Takaisin]
  28. Haastattelut nro. 1; 2. [Takaisin]
  29. Haastattelu nro. 5. [Takaisin]
  30. Haastattelu nro. 5. [Takaisin]
  31. Haastattelut nro. 1; 4. [Takaisin]
  32. Haastattelut 2; 3; 5. [Takaisin]
  33. Haastattelu nro. 1. [Takaisin]
  34. Relander 1999, 218. Samankaltaista tai jopa tiukempaa suhtautumista on kuvannut Hanne Koivisto Neuvostoliiton ja Euroopan maiden kommunististen puolueiden kohdalla ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ne vaativat jäseniltään poikkeuksellista omistautumista ja uhrautumista. Puolueiden kuria on kuvailtu tiukemmaksi ja yhteishengen vaatimusta kovemmaksi kuin sotilasjärjestöillä. Koivisto 2010, 187. Vaikka taistolaisilta ei sotilaallista kuria vaadittukaan, nousi aineistossani esiin kokemuksia myös yksilö- ja ryhmäidentiteettien törmäämisestä, joista on kirjoittanut Koivistonkin lainaama sosiaalipsykologi Stephen Worchel. Worchel 1995. [Takaisin]
  35. Esimerkiksi 1900-luvun alussa politisoituneiden intellektuellien ja taiteilijoiden individualismin ja kommunistisen liikkeen ristiriidoista on kirjoittanut Hanne Koivisto, ks. Koivisto 2010. [Takaisin]
  36. Haastattelu nro. 1. [Takaisin]
  37. Ks. esim. ”Taistolaisilla oli ’parhaat bileet’”, Taistolaiset-liite 2013. [Takaisin]
  38. Kontula 2002, 10. [Takaisin]
  39. ”Aatteen mies”; ”Nalle oli tiukka taistolaisenakin”, Taistolaiset-liite 2013. [Takaisin]
  40. Kontula 2004, 6. [Takaisin]
  41. Kontula 2004, 6. [Takaisin]
  42. Haastattelut, ks. lähdeluettelo. [Takaisin]
  43. Haastattelu nro. 4. [Takaisin]
  44. Haastattelu nro 1. [Takaisin]
  45. Haastattelu nro. 3 [Takaisin]
  46. Haastattelu nro. 2. [Takaisin]
  47. Haastattelu nro. 2. [Takaisin]
  48. Haastattelu nro. 4. [Takaisin]
  49. Churchillin väitetty lausahdus kuuluu: ”If you’re not a liberal at twenty you have no heart, if you’re not a conservative at forty, you have no brain.” [Takaisin]
  50. Kontula 2004, 9. [Takaisin]
  51. Korkiakangas 2005, 140. [Takaisin]
  52. ”Oi jospa en ois saanu olla mukana”,Taistolaiset-liite 2013. [Takaisin]
  53. ”Suomettumisen hämähäkkien paljastusta vai laiskaa populismia?”, Helsingin Sanomat 7.3.2009 [Takaisin]
  54. ”Miksi demonisoidaan?”, Taistolaiset-liite, 2013. [Takaisin]
  55. Oittinen 2011. [Takaisin]
  56. ”Kiusatun näköjulma jäänyt avaamatta”, Taistolaiset-liite 2013. [Takaisin]
  57. “Höyryjä ankkalammen pohjasta”, Helsingin Sanomat 23.3.2010. [Takaisin]
  58. “Höyryjä ankkalammen pohjasta”, Helsingin Sanomat 23.3.2010. [Takaisin]
  59. , ”Tunnetuin maanpetturi nostettiin jalustalle”, Taistolaiset-liite 2013. [Takaisin]
  60. Sihvola 2004, 143. [Takaisin]
  61. Ks. esim. Kylävaara 2004; Mäki-Kulmala 2004; ”Taistolaisten tavoitteena oli diktatuuri”, Ylioppilaslehti 8/2004. [Takaisin]
  62. Takinkäännön vastineita löytyy myös monesta muusta kielestä. Erityisen mielenkiintoista on, että Saksassa on syntynyt oma käsite, der Wendehals, kuvamaan DDR:n romahduksen jälkeen orientaatiotaan nopeasti muuttanutta henkilöä. Tämän ja taistolaisiin liitetyn takinkääntö-käsitteen vertailu olisi mielenkiintoista, tosin ei tässä artikkelissa mahdollista. [Takaisin]
  63. ”Nationalisti loi nahkansa”, Helsingin Sanomat 11.2.2014. [Takaisin]
  64. ”Coldplayn levy on kevään komein takinkääntö”, Helsingin Sanomat 16.5.2014. [Takaisin]
  65. Kontula 2002, 90. Wahlroosin takinkääntämisestä ks. esim. ”Vasemmiston teinitähdestä Hankenin kommunistiksi”, Kansan uutiset 17.9.2013; ”Nalle oli tiukka taistolaisenakin”, Taistolaiset-liite 2013. [Takaisin]
  66. Kontula 2002, 90. [Takaisin]
  67. Haastattelu nro. 5. [Takaisin]
  68. ”Vasemmiston teinitähdestä Hankenin kommunistiksi”, Kansan uutiset 17.9.2013. [Takaisin]
  69. Haastattelu nro 2.  [Takaisin]
  70. Haastattelu nro. 1. [Takaisin]
  71. Haastattelu nro 5. [Takaisin]
  72. Haastattelu nro. 5. [Takaisin]
  73. Haastattelu nro 2. [Takaisin]
  74. Kontula 2004, 11. [Takaisin]
  75. Haastattelu nro. 2. [Takaisin]
  76. Kontula 2002, 93. [Takaisin]
  77. ”Ihme jengiä”, Helsingin Sanomat 1.6.2013. [Takaisin]
  78. Tuominen 1991, 55; haastattelut 3; 5. [Takaisin]
  79. Haastattelu nro. 6. [Takaisin]
  80. Kontula 2004, 9. [Takaisin]
  81. Kontula 2004, 9. [Takaisin]
  82. Ks. esim. ”Taistolaiset – uhka vai ei?”,Taistolaiset-liite 2013, 66; Sihvola 2004; 140. [Takaisin]
  83. “Venäjä tuntuu aatteettomalta öykkäriltä”, Helsingin Sanomat 6.5.2014. [Takaisin]


Share on Facebook48Tweet about this on Twitter

3 vastausta artikkeliin ””Ainakin vuori on kääntämättä.” Nuortaistolaisuuden muistaminen ja menneisyyden radikalismi”

  1. Hyvä artikkeli. Eräs olennainen näkökohta, jonka voisi ottaa huomioon. Sanot, että taistolaisuudesta ei etsitty niinkään vastauksia. Oma näkemykseni on, että juuri se, että taistolaisuus antoi varman ja aina oikean vastauksen kaikkiin vaikeisiin poliittisiin kysymyksiin viehätti suuresti silloista nuorisoa. Mielestäni se oli taistolaisuuden vetovoiman ydin, joka puri, vaikka tarjoanina oli niinkin jämähtänyttä porukkaa kuin vanhakantaiset stalinistit SKP:stä. 60-lukulaisuus oli pohtivaa ja siksi monille vaikeaa. Haluttiin oikotie ymmärrykseen ja kivassa seurassa.

  2. Hei,
    ja kiitos kommenteistanne Kirsti ja Pekka! Pahoittelut siitä että vastaan näin kaksi kuukautta myöhässä.

    Pekka Peltola, olen oikeastaan samaa mieltä kanssasi, ikävää jos se ei tullut esiin. Ehkä tosiaan pohtivan, monimutkaisen ja ”leväperäisemmän” 60-luvun jälkeen taistolaisuus tarjosi sitoutuneisuutta ja selkeitä vastauksia, terävämpää otetta ja tietty kollektiivisuutta. Tähän tapaan on kuvannut 60-luvun ja taistolaisuuden suhdetta esimerkiksi Aulikki Oksanen Timo Kallisen ja Veikko Koivusalon toimittamassa teoksessa Pitkä 70-luku – valokuvia ja muistoja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *