2015/1
Vasemmistolaista historiaa kartoittamassa

Aistihavaintojen rikkaus Espanjan sisällissodan kuvauksissa

Historia on usein nähty aatteiden ja politiikan temmellyskenttänä, ei niinkään aistimellisena hetkellisyytenä, äänien ja tuoksujen tilana, kirjoittaa kulttuurihistorioitsija Hannu Salmi.[1] Mutta myös aatteita ja politiikkaa sekä niiden vuoksi käytyjä sotia voi lähestyä aistimaailman – ääni- ja näköhavaintojen, hajujen ja makujen – näkökulmasta, sikäli kuin niistä on jäänyt lähteisiin jälkiä. Espanjan sisällissodassa (1936-1939) tasavaltalaisten puolella olleiden kirjoitukset ovat tästä erinomainen esimerkki.

Niissä aistihavaintojen representaatioihin yhdistyivät vahvat tunteet: yksilölliset ja kollektiiviset tuntemukset sodan alkuinnostuksesta rintamaoloihin sopeutumiseen ja lopulta epätoivoon mahdollisuuksien hiipuessa.[2] Tavoitteenani on selvittää, minkälaisia nuo aistihavainnot olivat ja mitä ne merkitsivät sodan tarkkailijoille ja sotilaille, jotka kirjoittivat sodasta suoraan tapahtumapaikoilta tai muistelivat tapahtumia myöhemmin. Tulkitsen aistihavaintoja nimenomaan vasemmistolaisen[3] aatemaailman läpi sen merkityksiä ja tunneyhteyksiä osoittaen, sodan kokemusta painottaen.[4] Lähestymistapani edustaa lähtökohdiltaan kulttuurihistoriallista sotahistoriaa, joka huomioi tutkittujen henkilöiden maailmankuvan, yhteiskuntakäsityksen, arvot ja merkitysjärjestelmät ennen kaikkea kulttuurisina – ei vain poliittisina, taloudellisina ja sosiaalisina – rakenteina. Se pyrkii tavoittamaan aikalaiskokemuksen käytänteineen, dynaamisena vuorovaikutuksena yksilöiden ja kulttuuristen rakenteiden välillä.[5]

Sisällissodan syttyminen vuonna 1936 teki Espanjan tasavallasta taistelutantereen, jolla kohtasivat toisensa tasavaltalaiset ja kansallismieliset joukot toisilleen vastakkaisine ideologioineen. Sodan alkuvaiheessa Espanjan tasavaltalaiset olivat toiveikkaita. Heillä oli tunne, että oli yhtäkkiä siirrytty tasa-arvon ja vapauden kauteen. Tasavaltaa puolustettiin erilaisin motiivein. Useimmat tasavallan kannattajista lähtivät sotaan puolustaakseen oikeudenmukaiseksi koettua demokratiaa, maan laillisesti valittua hallitusta. Kataloniassa anarkistit kokivat vallankumouksen alkaneen. Vallankumouksen hetki oli heille utooppinen, riemukas tila, jota he lähtivät vakiinnuttamaan työläisten samanvertaisuuteen pohjautuvaksi yhteisöksi.[6]

Tasavaltalaisten puolelle perustettuihin kansainvälisiin prikaateihin hakeutui tuhansittain vapaaehtoisia kaikkialta maailmasta. He tulivat puolustamaan demokratiaa ja kukistamaan fasismia. Heistä useimpia innosti kansojen vapauden ja veljeyden aate.[7] Joillekin kyseessä oli velvollisuuden täyttäminen oman sisäisen sosialistisen tai kommunistisen vakaumuksen ohjaamana. George Orwellin tulkinnassa sosialismin lumous syntyi tavallisen ihmisen mielessä tasavertaisuuden saavuttamisen mahdollisuudesta.[8] Monet uskoivat, että he itse tulisivat jäämään historiaan fasismin pysäyttäjinä ja ihmiskunnan vapauttajina. Heidän voimantunteensa oli valtava.[9]

Espanjan sisällissodasta[10] tuli yksi siihen mennessä tarkimmin raportoiduista sodista, sillä se houkutteli paikalle myös ennen näkemättömän määrän sanomalehtireporttereita ja kirjailijoita kuvaamaan tapahtumia. Siitä kirjoitettiin romaaneja, reportaaseja ja aikakaudelle ominaisia reportaasiromaaneja, joissa yhdistettiin faktaa ja fiktiota. Siitä tuli myös yksi ensimmäisistä propagandasodista.[11] Vaikka tasavaltalaiset lopulta hävisivät sisällissodan, he voittivat propagandasodan. Espanjan sisällissota jäi historiaan nimenomaan tasavaltalaisten näkökulmasta kuvattuna, kun sodan eeppinen draama vetosi tasavaltalaisten puolelle asettuneisiin, vasemmistolaisiin lehtimiehiin ja taitelijoihin. Taide oli alkanut politisoitua ensimmäisen maailmansodan jälkeen.[12]

Käytän lähdeaineistona kahdenlaisia tekstejä: kansainvälisesti tunnustettujen kirjailijoiden ja suomalaisten vapaaehtoisten kirjoittamia kuvauksia sisällissodan aikaisesta Espanjasta.  Ensimmäisestä ryhmästä olen valinnut kolme teosta: ranskalaisen Andre Malraux’n reportaasiromaanin Toivo (L’Espoir 1937, suomennettu 1983), yhdysvaltalaisen Upton Sinclairin aikalaisromaanin Taistelu Madridista ( No Pasaran! A Novel of the Battle of Madrid 1937, suomennettu 1937) sekä englantilaisen George Orwellin reportaasin Katalonia, Katalonia (Homage to Catalonia 1938, suom. 1974). Kaikki kolme kertovat Espanjan sisällissodan alkuvuosista. Vaikka teokset ovat lajityypiltään erilaisia, niitä yhdistää aistihavaintojen tietoinen käyttö ja silminnäkijäkuvauksen ote. Malraux oli itse mukana taistelulennoilla tarkkailijana ja Orwell osallistui taisteluihin Katalonian rintamilla. Sinclair kertoo muutamien amerikkalaisten lähdöstä vapaaehtoisiksi ja Abraham Lincoln -pataljoonan osallistumisesta Madridin taisteluun tavalla, joka antaa aiheen uskoa hänen ainakin kuulleen siellä olleiden kertomuksia.[13]

Kirjailijat André Malraux (1901-1976) kuvassa vasemmalla, George Orwell (1903-1950) keskellä ja Upton Sinclair (1878-1968) oikealla kirjoittivat jokainen aikalaiskuvauksen Espanjan sisällissodan alkuvaiheesta tasavaltalaisesta näkökulmasta. Sinclairin teos keskittyi amerikkalaisten vapaaehtoisten tunnelmiin ja Madridin puolustamiseen Abraham Lincoln-pataljoonassa. Malraux tavoitteli romaanillaan laajaa läpileikkausta sodan kulusta ja kansainvälisten vapaaehtoisten monenkirjavasta aatemaailmasta. Orwell kirjoitti omakohtaisen raportin Katalonian tilanteesta erityisesti anarkistien näkökulmasta ja omiin taistelukokemuksiinsa perustuen.
Kirjailijat André Malraux (1901-1976) kuvassa vasemmalla, George Orwell (1903-1950) keskellä ja Upton Sinclair (1878-1968) oikealla kirjoittivat jokainen aikalaiskuvauksen Espanjan sisällissodan alkuvaiheesta tasavaltalaisesta näkökulmasta. Sinclairin teos keskittyi amerikkalaisten vapaaehtoisten tunnelmiin ja Madridin puolustamiseen Abraham Lincoln -pataljoonassa. Malraux tavoitteli romaanillaan laajaa läpileikkausta sodan kulusta ja kansainvälisten vapaaehtoisten monenkirjavasta aatemaailmasta. Orwell kirjoitti omakohtaisen raportin Katalonian tilanteesta erityisesti anarkistien näkökulmasta ja omiin taistelukokemuksiinsa perustuen. Lähde: Wikimedia Commons.

Toinen aineistoryhmä koostuu suomalaisten Espanjan-kävijöiden[14] rintamakuvauksista ja muisteluista, jotka julkaistiin Suomen pojat Espanjassa -antologiana vuonna 1939. Osa teksteistä on miesten rintamalta lähettämistä, alun perin vasemmistolaisissa lehdissä[15] julkaistuista kirjoituksista ja osa muisteluista, jotka kerättiin heti miesten palattua sodasta. Antologian kirjoitukset kuvaavat vuosien 1937-1938 tapahtumia.[16] Osa teksteistä julkaistiin viranomaisten pelosta anonyymeinä ja osa nimellä. Muutamat kirjoittajat ovat jäljitettävissä elämäkertatietojen avulla. Kirjoittamista harrastaneet ja vasemmistoälymystön piireissä liikkuneet Paavo Pajunen ja Lauri Vilenius erottuvat lukuisten lehtikirjoitustensa vuoksi muuten melko tuntemattomaksi jäävästä joukosta.

Suomen pojat Espanjassa -antologian kansikuva. Lähde: C. Hagelstam antikvariaatti
Suomen pojat Espanjassa -antologian kansikuva. Lähde: C. Hagelstam antikvariaatti

Suomen pojat Espanjassa -teoksen tekstit ovat antologian toimitussihteerin, toimittaja ja runoilija Jarno Pennasen stilisoimia. Lukujen johdannot ja jotkut katkelmat lienevät tekstien lennokkaasta ja kouliintuneesta tyylistä päätellen kokonaan hänen itse kirjoittamiaan. Käytän kuitenkin kirjaa kokonaisuudessaan aineistona, koska kyseessä oli kollektiivisesti tuotettu muisto sotaan osallistumisesta.

Se, että aikalaiskuvausten kirjoittajissa oli sekä kansanmiehiä että sivistyneistöön kuuluneita, antaa mahdollisuuden kiinnittää huomiota myös siihen, miten tottumus tai tottumattomuus kirjoittamiseen näkyi aistihavaintojen kuvauksissa. Myös aatteellisesti kirjoittajat edustivat erilaisia vasemmistolaisuuden suuntauksia. Suomalaisista kirjoittajista useimmat olivat kommunisteja. Kansainväliset kirjailijat puolestaan tunsivat sympatiaa sosialismia – joskaan eivät välttämättä kommunisteja tai Neuvostoliittoa – kohtaan. Kaikkien kirjoittajien teksteissä liikutaan sekä etulinjassa että kotirintamalla. Kuvauksista hahmottuukin sotatapahtumien lisäksi myös Espanjan maa – kaupungit, joissa yritettiin elää taistelujen välillä tavallista elämää, auringossa uinuvat maaseutukylät, jylhä vuoristo ja Välimeri sinisyydessään, kun maahan tulleet näkivät junan ikkunasta vieraiden maisemien vilisevän silmissään ja orientoituivat itselleen kokonaan uuteen ympäristöön kaikkia aistejaan käyttäen.

Äänten paljoudessa

Hämmästyttävän usein kirjoittajat kiinnittävät huomionsa kokemaansa äänimaailmaan – huudahduksiin, lauluihin, megafonin, radion ja levysoittimien ääneen – sekä tietenkin sodan ääniin: kranaattien räjähdyksiin, kiväärien paukkeeseen, lentokoneitten jyrinään ja sireenien ulvontaan. Espanjan-kävijöiden kirjoituksissa se on kiinnostava piirre; pidetäänhän 1900-lukua visuaalisena ajanjaksona, jota leimaa edelliseltä vuosisadalta voimistunut katsomisen kulttuuri. Kuulemisen kulttuuriin, johon kuuluu suullisen perinteen ensisijaisuus ja ihmisten herkistynyt kyky kuulla äänten erilaisia merkityksiä, katsotaan usein kuuluvan vanhempiin ajanjaksoihin. Moderni aika tuotti kuitenkin oman vahvan äänimaisemansa, jota teknologisesti tuotetut äänet dominoivat.[17]

Modernina aikana sodan äänimaailma on musertavin valtavassa volyymissään ja intensiivisyydessään. Espanjan sisällissodassa sen merkitystä lisäsi mukana olleiden tietämättömyys ja epävarmuus siitä, mitä oli tapahtumassa ja mitä itse piti tehdä. Jatkuva hermojännitys sai sotilaat virittämään aistinsa poikkeuksellisen vastaanottaviksi. Elettiin myös aikaa, jolloin äänen teknologisen tuottamisen ja levittämisen mahdollisuudet megafonin, radion ja gramofonin keinoin oli otettu täysimittaisesti käyttöön erityisesti propagandatarkoituksessa rintamilla ja niiden takana.

Uudet innovaatiot kuuluivat vahvasti myös rauhallisiin hetkiin rintamalinjojen takana, olivathan radio ja gramofoni alkaneet yleistyä jo edellisellä vuosikymmenellä kaikkialla maailmassa. Uusien innovaatioiden rinnalla eli vahva kansanmusiikin ja työväenmusiikin perinne. Laulaminen ja soittaminen yhdistivät espanjalaiset ja kansainvälisten prikaatien sotilaat toisiinsa emotionaalisesti taistelutahtoa ja taistelumoraalia kasvattamalla. Espanjankieliset huudahdukset ja laulut olivat ensimmäinen asia, jonka maahan tulleet vapaaehtoiset kokivat. Saattoi kestää pitkiäkin aikoja, ennen kuin he pääsivät rintamalle kohdatakseen taistelujen äänet.[18] Tästä syystä aloitan äänihavaintojen analyysin siviilimaailman äänistä, vaikka taistelujen äänet varmasti olivat vaikuttavuudessaan ylittämättömät.

Innostavat tervehdykset ja sävelet

Kun kansainvälisten prikaatien taistelijat saapuivat Espanjaan, tasavaltalainen kansa otti heidän vastaan sankareina. Ensimmäinen äänimaailman elementti, joka Espanjan-kävijöiden teksteihin ilmestyi, olivat espanjankieliset tervehdykset ja huudahdukset: ”Salud internacionales” ja ”Viva, viva!” Paikalliset asukkaat tulivat asemille tervehtimään heitä – sotilaiden käsiä puristettiin ja iloisia huudahduksia ”Camaradas internacionales, viva” sekä ”Saludamos camarada internacional!” kuului kaikkialta.[19] Erityisesti lasten riemukkaat tervehdykset jäivät miesten mieleen. Vuoristossa lapset juoksivat kansainvälisiä joukkoja vastaan – nyrkki pystyssä kommunistitervehdyksessä ja huutaen niin, että vuoret kaikuivat: ”Salud! Salud!”[20] Tervehdykset saivat sotilaat liikuttumaan ja vahvistivat heidän maailmankatsomustaan ja voitontahtoaan. He tunsivat matkustavansa junilla Espanjan maan ja kansan sydämiin. Asemilla oli väkeä, joka juhli heitä, kuin sota olisi jo voitettu. Se tuntui juhlalliselta ja hämmentävältä. Mieleen jäi välähdyksiä erityisesti aivan pienistä lapsista; eräskin nelivuotias huusi radan varrelta kirkkaalla lapsenäänellään sotilaille: ”Salud”. Maa, jossa lapset olivat heidän puolellaan, oli puolustamisen arvoinen.[21]

Myös romaaneihin tallentui jälkiä tervehdyksistä ja huudahduksista. Upton Sinclair kertoo Taistelu Madridista -romaanissaan amerikkalaisten vapaaehtoisten saamasta vastaanotosta pateettisesti. ”Los camarados americanos, salud”, huudettiin heille, ja tytöt tanssivat kaduilla laulaen vapaudesta, kiitollisuudesta ja rakkaudesta nuoria amerikkalaisia sankareita kohtaan. Sotilaiden marssiessa kaupungin halki kokonaiset kansanjoukot riemuitsivat ja lauloivat: ”oli ruusuja, myrttejä varrella tien”. Kansainvälisistä prikaateista tuli jo heti niiden saavuttua legenda, kirjoitti Sinclair.[22] Taistelujen alettua tasavaltalaisten merkittävimmän agitaattorin Doleres Ibarrurian eli La Passionarian lanseeraamaa ”no pasaran” – tästä ei mennä läpi – vakiintui iskulauseeksi, jota toistettiin monissa kirjoituksissa.[23] Se päätyi paitsi Sinclairin romaanin otsikkoon myös suomalaisen vasemmistolehdistön sivuille.

Espanjan sisällissodan alkuvaiheesta, vuodelta 1936 olevassa kuvassa tasavaltalaiset miliisit ovat hyökkäämässä vihollisen kimppuun. Katsojaa hämmästyttävät iloiset ilmeet. Kertovatko ne kuvan lavastamisesta, mikä oli sotakuvissa yleistä, vai olivatko mielialat sodan alkuvaiheessa todella näin optimiset. Mukana näkyy olevan myös naispuolinen miliisi. Lähde: Google Art Project.
Espanjan sisällissodan alkuvaiheesta, vuodelta 1936 olevassa kuvassa tasavaltalaiset miliisit ovat hyökkäämässä vihollisen kimppuun. Katsojaa hämmästyttävät iloiset ilmeet. Kertovatko ne kuvan lavastamisesta, mikä oli sotakuvissa yleistä, vai olivatko mielialat sodan alkuvaiheessa todella näin optimiset. Mukana näkyy olevan myös naispuolinen miliisi. Lähde: Google Art Project.

Espanjan-kävijöiden tekstit tulvehtivat lauluja. Teksteissä kerrotaan laulujen kuulemisesta, yhdessä laulamisesta ja sen vaikutuksesta. Musiikin universaalinen, ihmisiä yhdistänyt voima tulee hyvin esille aineistoista. Eräs suomalaismuistelija kertoi viimeisestä illasta ennen rintamalle lähtöä. Eri kansallisuuksista koostunut joukko lauloi kukin omalla kielellään mandoliinin ja kitaran säestyksellä läpi yön.[24] Laulut olivat kansanlauluja ja kansainvälisiä työväenlauluja, kuten puolalaista alkuperää oleva ”Warsavjanka”. Aatteellisesti vaikuttavimpia oli kaikkien tuntema ”Internationale” – ”Kansainvälinen”, joka alkaa: ”Työn orjat sorron yöstä nouskaa,/ maan ääriin kuuluu kutsumus./ Jo ryskyin murtuu pakkovalta, tää on viime ponnistus…”.

”Kansainvälisen” laulamista kuvasi moni kirjoittaja. Eräs suomalaismuistelija kertoo rintamalle lähdön riemukkaista tunnelmista. Kuultuaan rintamalle pääsystä miehet huusivat ja hurrasivat ja heittelivät lakkejaan ilmaan ”kuin hullut”. Sitten lähdettiin liikkeelle ”Kansainvälistä laulaen”: ”Ajatelkaa nyt vain tuhannen miehen joukkoa, jossa on vähän joka kansallisuutta. – – Koko joukko kulki rientomarssia kylään laulaen suurella äänellä ”Kansainvälistä”, kukin omalla kielellään. Siinä kaikui vanha, komea taistelulaulumme espanjaksi, suomeksi, ruotsiksi, norjaksi, tanskaksi, saksaksi, eestiksi…”[25]

Vaikuttavimpiin kuvauksiin kuuluu Andre Malraux’n Toivo-romaanin kohtaus, jossa Kansainvälinen prikaati marssii kohti kasarmia ja laulaa ”Kansainvälistä”. Sen laulaminen saa romaanissa vahvan symbolisen merkityksen työväenliikkeen eri kansallisuuksia yhdistävän taistelun näkökulmasta: ”Lähestyessään kasarmeja he alkoivat laulaa ja ensimmäistä kertaa maailmassa lauloi Internationaalia taistelumuodostelmaan järjestäytynyt joukko, jossa oli miehiä kaikista kansakunnista.”[26] Malraux’n mukaan riveistä erottuivat itsepäiset kommunistien kasvot, pitkätukkaiset intellektuellit, vanhat ja nuoret puolalaiset, saksalaiset, algerialaiset, italialaiset, englantilaiset ja ranskalaiset. Selät olivat suorat ja kasvot vakavat. Nämä sotilaat eivät olleet lapsellisen innokkaita. Heillä oli muistissaan maailmansota, jossa he olivat taistelleet toisiaan vastaan.[27]

Laulaminen oli niin tärkeä tunnelmannostattaja tasavaltalaisten puolella, että sotaa voi ainakin alkuvaiheessaan kutsua laulavaksi sodaksi. Tämä ei sinänsä ollut ainutlaatuinen tai uusi ilmiö, sillä lauluja ja laulamista on käytetty sotilaiden taisteluvalmiuden nostattamiseen ihmiskunnan historiassa antiikin ajoista alkaen. Rummut ovat pärisseet ja huilut soineet halki Euroopan taistelutantereiden. Erityisesti sotilasmarsseissa on paljon voimaa, ne aiheuttavat jopa fysiologisia muutoksia kuulijoissa. Ne antavat energiaa, poistavat pelkoa ja suggeroivat mielet joukkovoiman tunteeseen.[28]

Musiikki on ollut tärkeä väline niin vallanpitäjille kuin valtaa vastustaneille. Työläiset ovat nousseet vallanpitäjiä vastaan laulaen omia taistelulaulujaan.[29] Lauluilla on ollut erityinen tehtävä kansannousuissa ja vallankumouksissa. Ranskan suuren vallankumouksen ”Marseljeesia” pidetään ”Kansainvälisen” ohella yhtenä vahvimmin kansaan vedonneista lauluista työväenliikkeen historiassa. Musiikki voi sytyttää ja ylläpitää toivoa paremmasta. Yhdessä laulaminen synnyttää utooppisen tilan, hetken, jossa jo siirrytään tulevaisuuteen; laulaessa tuntuu kuin tavoite olisi melkein saavutettu.[30]

George Orwell kuvasi, kuinka kansa ja sotilaat lauloivat myös espanjankielisiä vallankumouslauluja. Nekin herättivät kansassa innostusta, nostivat taistelutahtoa ja lisäsivät taistelukuntoa, loivat yhteisyyttä ja kohottivat moraalia. Ne antoivat mahdollisuuden tuntea toisten läsnäolo. Ne olivat agitaation ja propagandan välineitä ja niiden avulla kutsuttiin joukot koolle. Espanjankieliset laulut kertoivat proletaarisesta veljeydestä ja solidaarisuudesta sekä vastapuolen pahuudesta. Idealistiset ja lukutaidottomat espanjalaiset käsittivät vallankumousfraasit sananmukaisesti, Orwell kirjoitti.[31]

Andre Malraux kertoo Toivo-romaanissaan, kuinka sodan kuluessa Wagnerin ”Valkyyrioiden ratsastus” lakkasi kuulumasta ja fasistien hymni, joka hänestä muistutti vanhanaikaista sirkusmusiikkia, vaihtui valittavaan flamencoon. Tämä porautui hänen mieleensä kuin syvältä kumpuava hautajaisitku tai autiomaassa etenevä karavaaninajajan apea huuto. Kokonaan toisenlaisen tunnelman viritti riehakas ja voimaa uhkuva tasavaltalaisten tunnussävelmä, jonka Malraux mainitsi kuuluneen tuon tuostakin rintamilta ja niiden takana. Tästä tunnussävelmästä liikkui useita eri tekstiversioita. Sävelmä perustui ”Rumbala Rumbala Rumbala” -kertosäkeestään tunnettuun kansanlauluun ”Ay Carmela”.[32]

Laulaminen sai myös erikoisia ilmaisumuotoja rintamaolosuhteissa. Etulinjoilla vartijat viihdyttivät itseään laulamalla samanaikaisesti rintaman kummallakin puolella, näköetäisyyden päästä toisistaan. Sissitehtävissä rintamalinjojen välissä toimivat pitivät toisiinsa yhteyttä hiljaa laulamalla, sillä he pyrkivät liikkumaan niin, ettei vihollinen voinut nähdä heitä. Iltaisin sotilaat viihdyttivät itseään laulamalla yhdessä ja yksin.[33] Suomalaissotilas muistelee laulaneensa iltahetkinä yhdessä toisten kanssa ”Partisaanilaulua”:

”Kautta laaksojen ja vuorten/ kulki partisaanien tie./ Lyömäjoukot fascisteiden meren rantaan marssi vie. // Eikä päiväin näiden muisto/ joudu koskaan unholaan. Taisto partisaanein näiden / tien jo johti kunniaan. //Punaliput purppuraiset/ viime kerran hulmuaa. / Lähti sissieskadroona, / tuli taistelijat maan.”[34]

Taistelulaulut olivat kuitenkin vain osa kaikkialla kuuluvasta musiikista. Monenlaista musiikkia soitettiin. Paavo Pajunen kertoo istuneensa iltaisin väsyneenä viikunapuun alla ja kuunnelleensa haltioituneena kuinka espanjalainen poika soitti kitaraa ja kaunis senjorita pianoa. Hän ei ollut koskaan ennen välittänyt musiikista. Nyt hän ei olisi halunnut tehdä mitään muuta kuin kuunnella näitä ihmeellisiä säveliä.[35]

Espanjan-kävijät kertovat myös kaikkialla kuullusta gramofonimusiikista – kaduilla ja toreilla, kahviloissa ja puistoissa soitettiin espanjalaista flamencoa ja rumbaa, päivän iskelmiä ja kansanomaisia laulelmia. Kansanvälistä alkuperää olevaa jatsia soitettiin paitsi levyiltä myös kaiuttimista kovalla äänellä. Siinä soi vallankumous ja uusi aika. Öisinkin ilma täyttyi musiikista. Malraux kuvaa kuinka Madridin yössä radioista kaikuivat kaikenlaiset laulut, ”koko toivon ja kiihtymyksen kohina”.[36]

Kyseessä oli samanlainen moderniin kaupunkilaisuuteen kuuluva äänimaiseman muutos, kuin mikä tapahtui 1920-luvun lopun helsinkiläisessä työläiskaupunginosassa. Tiina Männistö-Funk on nimittänyt sitä säveltulvaksi. Kerrostalojen ikkunoista kaikui yli kaupungin kovaääninen gramofonimusiikki, joka ärsytti rauhaa ja hiljaisuutta kaipaavia, mutta veti mukaansa uudenlaiseen, kiihkeään ja melodramaattiseen elämänsykkeeseen nuoremman väen työväenluokkaa myöten.[37] Myös Espanjassa oli meneillään kaupunkitilan uudenlainen haltuunotto taisteluiden välisinä aikoina. Espanjan maaseutua aikalaistarkkailijat pitivät jälkeenjääneenä ja primitiivisenä, mutta kaupungit olivat heidän mielestään kuin mitä tahansa modernin ajan keskuksia. Niissä ihmiset loivat uutta identiteettiään gramofonimusiikkia huudattamalla.[38]

Taistelujen jylisevä äänimaisema

Uusi ääniteknologia palveli myös sotatoimia. Taistelulauluja soitettiin radiossa, ja niitä kaiutettiin gramofonien ja megafonien välityksellä. George Orwell kuvaa, kuinka megafonit ”mylvivät” vallankumouslauluja. Ne syytivät ilmoille myös propagandapuhetta, jossa esimerkiksi vihollissotilaita houkuteltiin karkaamaan vastapuolelle. Orwell piti megafonin käyttöä niin merkittävänä sodan käymiselle, että nimitti sen Espanjan sisällissodan keskeiseksi aseeksi.[39] Myös André Malraux ymmärsi uuden teknologian tärkeyden. Hän käytti megafonikuulutuksia jopa romaaninsa eräänä tekstielementtinä. Romaanin kerrontaan limittyy kuulutuksia, kuten: ”Hallituksella on tilanne hallinnassa” ja ”Barcelonassa kansan voitto fasisteista ja kansallisten joukoista on täydellinen”. Malraux pani myös erään henkilönsä pohtimaan sitä, kuinka hyvä olisi, jos radioista lähetettäisiin taisteluiden ääniä, niin että ne kuuluisivat ”kuolleisiin tähtiin asti”.[40] Hannu Salmi ja Bruce Johnson ovat todenneet, että äänitallenteen keksiminen teki siitä vallankäytön välineen. Ensimmäisestä maailmansodasta lähtien teknologisoidut äänet ovat vaikuttaneet kuulijoiden mieleen, kun ne välitettiin rintamilta koteihin radiosta kuultaviksi.[41]

Rintamien äänimaailma oli kauhistuttava. Suomalaisista vapaaehtoisista monet kuuluivat jalkaväkeen ja sen konekivääriryhmiin. Usein heidän taistelukuvauksissaan visuaaliset ja auditiiviset elementit lomittuivat toisiinsa, kuten Aragoniassa käydyn taistelun kuvauksessa:

”Tuli meidän vuoromme hyökätä raskaitten konekiväärien kanssa eteenpäin. Vihollisen asemat syytivät tulta meitä kohti joka puolelta. Ilma oikein vinkui ja vihelsi, se oli täynnä savua ja tulta ja kuulaa toisenkin kokoista. Kaikki oli yhtenä myllerryksenä ja pauhuna, sauhua ja tulta ja kuivasta maasta yhtä mittaa korkealle pöllähtäviä hiekkapilviä”.[42]

Monet kirjoittajat kuvasivat taistelujen äänimaailmaa ”helvetilliseksi”.[43] Vihollisen lentohyökkäyksessä ilma oli täynnä pommien räjähdysten ääniä ja hyökkäykseen vastanneiden ”konekiväärien ja ilmatorjuntatykkien helvetillistä melua, hälytyssireenien ulvontaa, kaduilla kiitävien ambulanssiautojen varoitussignaaleja”.[44] Akustiikan tutkijat tietävät, että tietynlaiset äänet saavat aikaan pelon ja paniikin. Ylhäältä tuleva ääni on uhkaavampi kuin sivulta tuleva.[45] Saksalaisvalmisteisiin syöksypommittajiin oli asennettu sireenit, jotka ujelsivat ja vonkuivat pommikoneen syöksyn aikana. Kaikki tiesivät, että ääntä seuraisi pian tarkasti osuva räjähdys. Kyseessä oli aikakauden pelottavin pommikone Stuka, ja sen äänen musertavuus lamasi ihmiset.[46] Jopa pienet espanjalaislapset tiesivät, että suurin vaara tuli ilmasta, vihollisten pommikoneista. Mutta kun omat tykit ampuivat, niiden ääni oli toisenlainen: ammukset lensivät kohisten korkealta yli.[47]

Taistelukuvausten äänimaisema rakentui suomalaisten espanjankävijöiden muistoissa lentokoneiden surinasta, tykkien jyskeestä ja maan tömähtelystä ammusten jysähtäessä lähelle. Kranaattien räiske, konekiväärien papatus ja ”takutus” jatkuivat tunnista toiseen. Luodit ujelsivat ilmassa ja ”tupsahtelivat” hiekkaan, sotilaat kirosivat ja huusivat, haavoittuneet voihkivat.[48] Sitä oli kauhea kuunnella. Kaameaksi kuvattiin myös ääntä, joka syntyi, kun konekiväärin ammukset osuivat piikkilankoihin. Ääni teki pahaa korville ja vihloi selkäpiitä, muisteli eräs mukanaollut katkelmassa, jonka otsikko on ”piikkilankasoitin”.[49]

Kokonaan toisenlainen äänimaailma rakentui sissitoiminnassa[50], johon suomalaisista osallistuivat mm. Paavo Pajunen ja Lauri Vilenius. Sissit kulkivat öisin ja koettivat liikkua äänettömästi ja huomaamatta. Hiljaisuuden rikkoivat sissejä alituiseen seuranneiden koirien haukunta, silloin tällöin ruohikosta kuuluneet eläinten aiheuttamat rapsahdukset ja jokunen kaukainen pistoolinlaukaus tai käsikranaatin räjähdys.[51] Samanlainen hiljaisuuden maailma rakentui öisin rintaman läheisyyteen: ”silloin tällöin repäisi yön mustan verhon pikakiväärisuihkun lyhyt terävä ääni”.[52] Päiväsaikaan rintamalle asettunut hiljaisuus oli pahaenteistä – mitä vihollisen puolella oli tekeillä?

Sodan äänimaailman kuvauksiin kuuluu myös ”Viimeinen konekiväärinauha”, muistokirjoitus, joka on laadittu viimeiseen mieheen menehtyneen suomalaisen konekivääriosaston kunniaksi. ”Musikaalisuudessaan” se poikkeaa kaikista muista teksteistä; alusta lähtien se on ladattu sinfoniamusiikin metaforilla ja auditiivisilla ilmauksilla:

”Kun ensimmäiset auringonsäteet punasivat taivaanrannan, niin alkoi kuulua lentokonemoottorien surinaa. Jo hetken kuluttua saattoi selvästi erottaa taivaalla kolme lentolaivuetta pommituskoneita. Samassa kuului lentopommien aiheuttamaa sihinää ja heti seurasivat voimakkaat räjähdykset yksi toisensa jälkeen. – – Vihollisen järeä tykistö alkoi toimia. Se oli alkusoitto tuolle vähitellen kiihtyvälle hirmusinfonialle. Kimakoin äänin yhtyivät kenttätykit järeän tykistön kumeaan jyrinään konekiväärien kuivan rätinän toimiessa tuossa hornanorkesterissa pikkusoittimina. Tykistön toiminta saavutti nopeudessaan hornamaisen vauhdin. Tulistunut metalli vinkui ilmassa. Tykkien jyrinä, konekiväärien loppumaton papatus, terävät kiväärien laukaukset täyttivät äänillään ilman. Maa vapisi tykinammusten räjähdyksistä ja tuntui siltä, kuin helvetti olisi avannut tulikitansa. Oli alkanut pirullinen tanssi – hyökkäys”.[53]

Silmin nähden

Ihmisen tärkein aisti on näkö. Näkeminen on yhdistetty länsimaiden historiassa totuuteen, järkeen ja älyyn, lukemiseen ja tietämiseen. Näkemistä pidetään myös maskuliinisena tapana tehdä aistihavaintoja.[54] Ei ihme, että monissa Espanjan sisällissodan kuvauksissakin näkömielikuvat nousevat keskeisiksi. Ne kohdistuvat Espanjalaisiin ihmisiin, propagandajulisteisiin, maisemiin ja kaupunkeihin – ennen ja jälkeen pommitusten. Etenkin heti maahan saavuttuaan vapaaehtoiset kirjoittivat mielellään kaikesta erilaisesta, mitä näkivät. Monet kirjoittivat espanjalaisista kansanihmisistä ja kiinnittivät huomionsa kirkkaisiin väreihin, joita heillä oli vaatteissaan: tytöillä oli sinisiä, punaisia ja punamustia huiveja. Katukuvassa vilisi myssyjä, joissa oli punaiset tupsut, mustia baskereita, joista Suomessakin tuli kommunistin tunnusmerkki ja sinisiä haalareita, jotka kertoivat vallankumouksellisesta asenteesta.[55] Kataloniassa George Orwell kiinnitti huomionsa kaikkialla liehuneisiin sosialistien punaisiin ja anarkistien punamustiin lippuihin, sirppien ja vasaroiden kuviin, jotka symboloivat vallankumousta. Hän kirjoitti olevansa ensimmäistä kertaa kaupungissa, jossa työväki oli ottanut vallan. Ilmapiiri oli hänestä raju ja liikuttava.[56]

Kaikki kirjoittajat kiinnittivät huomionsa kaduille ja seinille levitettyihin suuriin, värikkäisiin propagandajulisteisiin, joissa oli selkeät, helposti tulkittavat kuvat ja muutama hyvin valittu iskusana.[57] Niillä oli suuri vaikutus lähes lukutaidottomaan väestöön, joka seisoskeli julisteiden edessä hitaasti tavaten niiden sanoja. Julisteiden aiheina toistuivat vihollisen naurettavuus ja tuomittavuus sekä omien joukkojen sankarillisuus, voima ja rohkeus. Fasismi esitettiin kulttuurin ja tiedon vihollisena, mutta tasavaltalaisuus niiden suojelijana. Julisteet ohjasivat siviilejä palvelemaan sotaa ja omaa maataan parhaalla tavalla.[58]

Räjähdyksiä ja raunioita

Taisteluista kirjoitettiin paljon. Suomalaisten muistelukset saattoivat alkaa miljöön kuvauksesta, jossa rauhan ja sodan maailmat asetettiin toisiaan vastaan. Katkelma ”Linnoitettu idylli” alkaa tulituksen kohteena olevan Fuentes de Ebron kaupungin luonnehdinnalla: ”Ja tuota kaunista, hymyilevää, auringossa loistavaa kaupunkia meidän täytyi ryhtyä ampumaan kaiken taitomme mukaan. Sellaista on sota.”[59] Etenkin ensimmäiset taistelukokemukset olivat katsojista vaikuttavia: ”Olin ensi kertaa tykkitulessa. Juhlallinen näky, maata ja kiveä räiskähteli ilmaan, yläpäästä leveämpi savupatsas leijaili hetken räjähdyspaikan yläpuolella.”[60]  Tulitusten kuvaukseen haettiin metaforista sanastoa Raamatusta. Raamattu oli kirja, jonka myös vähän kouluja käynyt työläinen tunsi. Fuentes de Ebron rintamalla käytiin taistelua, joka toi kirjoittajan mieleen ”Vanhan Testamentin” maailman:

”Ilma oli aivan täynnä savua ja tulta. Oikein vanhatestamentillinen tunnelma, maailma oli täynnä tulta ja tulikiveä kuin Sodomassa ja Gomorrassa. Mekin saimme jotakin maalauksellista katseltavaa ja vähän hengähdysaikaa välillä.”[61]

Ilma täyttyi savusta ja paukkeesta, kun Francon joukot ampuivat kanuunalla lähitaistelussa. A. Ferrer-Dalmau maalasi tämän kuvan lisäksi useita muitakin taistelukuvia. Lähde: Wikimedia Commons.
Ilma täyttyi savusta ja paukkeesta, kun Francon joukot ampuivat kanuunalla lähitaistelussa. A. Ferrer-Dalmau maalasi tämän kuvan lisäksi useita muitakin taistelukuvia. Lähde: Wikimedia Commons.

Myös André Malraux käytti taisteluista Apokalypsin metaforaa, joka viittasi Raamatun ”Ilmestyskirjaan” ja sen kuvaamaan hirmuiseen maailmanloppuun.[62] Näköhavaintoihin liittyi usein voimakkaita tunteita ja fyysisiäkin tuntemuksia, pelkoa ja kauhua sekä yksinäisyyttä. Uskonasiatkin tulivat monille mieleen. Yksin vuorilla vartiossa ollut sotilas kertoi: ”Kyllä siellä ”jumalansa tunsi”, kun ei mitään muuta nähnyt kuin silloin tällöin vihollisen tykkien kauhean kirkkaan valonleimahduksen.”[63] Myös ihmisyyden alhaiset puolet ilmenivät näköhavaintoina. Viholliskoneet lensivät niin matalalla, että sotilaat näkivät saksalaislentäjien kasvot, kun nämä yrittivät nauraen saada pakenevia sotilaita tähtäimeensä. Toisaalta näköhavaintoihin liittyi hyviäkin tunnelmia. Omille lentäjille hurrattiin onnistuneitten pommitusten johdosta, ja nämä huiskuttivat iloisesti kättään takaisin.[64]

Madridin ja Valencian pommitusten aiheuttamista tuhoista on kuvauksia Suomen pojat Espanjassa -antologiassa. Madrid on niissä ikivanha kaupunki, suuri elävä taidemuseo ja alati muuttuva kansatieteellinen museo Espanjan sydämessä. Toista vuotta kestäneiden pommitusten jälkeen monet kirkot ja luostarit olivat luhistuneet soraläjiksi ja taideaarteet kärsineet suurta tuhoa. Kauheinta oli nähdä siviiliväestön ja heidän kotiensa hävitys. ”Sitä ei voi sanoin kuvata”, toteaa kirjoittaja ja vertaa tilannetta Tampereen valtauksen aikaansaamiin tuhoihin Suomen sisällissodassa.[65]

Pahinta paikallaolijoista oli nähdä ihmisuhreja – siviilejä: naisia ja lapsia. Valencian pommitusten kuvauksessa kerrotaan, kuinka raunioissa työskennelleet pelastusmiehet vetivät esiin siviilien silvottuja ja palaneita ruumiita. Kaduilla seisoi itkeviä ihmisiä. Lapset pitivät kiinni äitiensä hameen helmoista, ”laajentuneissa silmäterissä kauhun ja hämmästyksen ilme”.[66] Teille ilmestyivät pakolaisten kulkueet, ja kaupungeissa ihmiset kyyristelivät talojen seinustoilla viltteihin kääriytyneinä, nälkäisinä, väsyneinä ja hiljaisina.[67]

Sota katoilta ja lintuperspektiivistä

George Orwell kuvasi sotatapahtumia myös kaupunkisodan näkökulmasta, epätavallisesta perspektiivistä: Barcelonan kerrostalojen katoilta.[68] Hän luonnostelee lukijalle kuvan, jossa visuaaliset havainnot kattojen muodoista ja väreistä yhdistyvät havaintoihin sodan korviasärkevästä äänimaailmasta:

”Istuin tavallisesti katolla ja kummastelin kaiken tuon mielettömyyttä. Tähtitornin pienistä ikkunoista oli näköala mailien säteellä – joka puolella uusi näkymä korkeita, kapeita rakennuksia, lasikupoleja ja mielikuvituksellisesti kaareilevia kattoja, joita peittivät kirkkaanvihreät tai heleän kuparin sävyiset kattotiilet. – – Ja koko suuri miljoonan asukkaan kaupunki oli lukkiutunut jonkinlaiseen väkivaltaiseen voimattomuuteen, painajaismaiseen meluun ilman liikettä. – – Ja koko ajan pirullinen pauke, jonka tuhannet kivirakennukset kertasivat, jatkui jatkumistaan kuin trooppinen rankkasade. – – Mitä pirua oikeastaan tapahtui, kuka taisteli ketä vastaan ja kuka oli voitolla? Tätä oli aluksi hyvin vaikeaa saada selville.”[69]

Andre Malraux kuvaili taisteluja kaikkien aselajien kannalta, mutta ilmasota sai hänen tekstissään erityistä huomiota. Lentäjiä pidettiin aikakauden sankareina, hävittäjien ja pommikoneiden lentäjät olivat näiden korkeinta kastia. Malraux teki itse parhaansa saadakseen tasavaltalaisille lentokoneita ja oli mukana taistelulennoilla tarkkailijana kymmeniä kertoja. Hänen kuvauksensa olivat vahvasti aistivoimaisia. Niissä on sijansa paitsi pommitusten, räjähdysten ja tulipalojen kuvauksilla myös maalaismaiseman ja kaupunkien miljöökuvauksilla, jotka muistuttivat kohokartan katsomista. Malraux käyttää metaforia ja analogeja uudenlaisen perspektiivin kuvaamiseen:

”Sodan ja rintaman tällä puolen viljankeltainen maa nukkui rauhassa iltapäivän untaan näköpiirin reunasta toiseen, Toledon vuorista Estremaduran kukkuloihin. Tomuisen usvan noustessa aurinkoa vasten vuoriston sivuhaarat ja kukkulat piirtyivät matalina siluetteina taivaanrantaan – -Kaupunki [Bajadoz] näytti yhtä karulta kuin sen oma kallioinen maaperä, alastomalta kuin berberien luuranko Afrikan autiomailla: ei puita kattojen yllä, vain harmaita tiilikattoja auringonvalossa. Ohjaajat katselivat karttojaan – – Heidän alapuolellaan oli vanha espanjalainen kaupunki – – ja kaikki vaikutti niin kuivuneelta, että tuntui kuin ensimmäinen pommi murentaisi tiilikatot ja kiviaidat, talot ja katot tomuksi luiden ja soran hauraasti ropistessa.”[70]

Kuvatessaan pommituksia Malroux käytti vahvaa kuvallista ilmaisua avatakseen useimmille lukijoille vieraan lintuperspektiivin näköalat. Väreillä oli tärkeä tehtävä:

”Pommit, jotka hän pudotti, kiiltelivät valonsäteessä, katosivat näkyvistä ja jatkoivat matkaansa itsenäisinä kuin torpedot. Suuret punaisenkeltaiset tulenleimahdukset alkoivat räjähdellä kuin miinat torilla, jonka savu täytti. Korkeimman liekin yläpuolella tuprahti valkoista savua paksun ruskean savun keskeltä; sitten äkkiä sitä vasten näkyi mustana, pienenä varjokuvana kuorma-auto, joka teki hurjan voltin ja putosi takaisin marmorisuoniseen pilveen.”[71]

Malraux’n kuvaukset olivat usein kirjaimellisesti korkealentoisia. Hän kirjoitti pilvistä, jotka suojasivat lentäjiä, taivaan kirkkaudesta, joka avautui pilvien yläpuolelta ja siitä ymmärryksestä, mikä syntyi katseltaessa alla olevaa maapalloa: ”Jälleen he leijailivat taivaalla, joka kaartui liikkumattomana pilvien yllä. Pilvet näyttivät seuraavan maan kiertoliikettä, tuuli ajoi niitä idästä länteen; aukkoja oli suhteellisen paljon. Yksinään äärettömyydessä he alkoivat kiertää kehää järkkymättömän täsmällisesti kuin tähti.”[72]

Lentäjät tunsivat olevansa kuin planeetta radallaan. Sitten heistä alkoi tuntua siltä kuin koko pilvimaisema olisikin kiertänyt heitä ja he itse olisivat pysyneet paikoillaan. Taivaalla, pilvien yläpuolella todellisuus rakentui toisin. Lentäjät sanoivat tunteneensa kehossaan maapallon painovoiman. Taivaalla heidän yksinäisyytensä oli suurimmillaan, mutta täpärissä taistelutilanteissa myös heidän keskinäinen toveruutensa tiivistyi vahvimmilleen.[73]

Pahat hajut, oudot maut ja piinaavat tunnot

Erityisesti André Malraux ja George Orwell kiinnittivät huomionsa Espanjan sisällissodan rintamien ja tuhottujen kaupunkien hajumaailmaan. Rintamien kuvottavan hajun saivat aikaan kranaattien räjähdyskatkut ja palamisesta syntynyt savu. Nämä yhdistyivät ulosteiden ja rintamalle jääneiden ruumiiden löyhkään. Haavoittuneita ja kuolevia kuljettaneissa, hitaasti etenevissä sairasjunissa matkustajia etoivat eritteiden, veren ja mädän haju. Kaupungeissa palavien talojen katku täytti ilman. Orwell paheksui erityisesti sitä, ettei rintamalinjoille tehty kenttäkäymälöitä, vaan löyhkääviä ulosteita oli kaikkialla, jopa taisteluhaudoissa. Hän piti kenttäkäymälöitä sivistysvaltion mittarina.[74]

Länsimaissa hajut ja primitiivisyys on modernin ajan alusta asti yhdistetty toisiinsa, toteaa Hannu Salmi. Ylemmät yhteiskuntaluokat ovat pyrkineet hajuttomuuteen ja ne ovat pitäneet hajuja alempien sosiaaliryhmien ja kansallisuuksien tunnusmerkkinä. Pahat hajut yhdistetään edelleenkin toiseuteen ja vierauteen.[75] Espanjalaista yhteiskuntaa kuvattiin 1930-luvulla useissa kirjoituksissa feodaaliseksi, ja sen kansaa köyhäksi ja riistetyksi. Oliko niin, että juuri haju- ja makuhavainnot kertoivat siitä, mitä maahan tulleet Espanjan kansasta ajattelivat tai missä tilassa kansa itse asiassa oli vielä 1930-luvulla.[76] Toisaalta sotaan kuului se, että rintamalla miehet olivat likaisia ja haisivat pahalta. He myös kärsivät likaisuudestaan ja syöpäläisistä. Mutta he eivät olisi olleet suomalaisia sotilaita, elleivät olisi keksineet rakentaa saunoja. Kirjoituksissa on useita mainintoja saunomisen ja peseytymisen tuomasta nautinnosta.[77]

Sotilaat kärsivät usein nälästä ja janosta. Sissiretkillä vettä juotiin jopa ojista ja lammikoista, kun vesipullot olivat tyhjentyneet. Nälkää tyydytti syöminen, mutta rintamien ruuat eivät aina miellyttäneet suomalaisia, vaikka muonaa oli. Ruoka-aineet olivat outoja – vieraita vihanneksia, herneitä ja monenvärisiä papuja tarjottiin usein. Purkkipavuista meni vatsa sekaisin. Mutta outoihin makuihin tottui. Monet kertovat syöneensä mielihyvin muulinlihakeittoa, perunamuhennosta ja säilykelohta. Myös suolattu sianliha ja ”oliivinmarjat” maistuivat. Leipä ja juusto mainitaan haluttuina, samaten harvinaiset kananmunat ja maito, kahvi ja suklaa. Ruokaviiniä tarjottiin runsaasti.[78]

Juhlahetki oli, kun Amerikasta lähetettiin joulupaketti rintamalle eräälle osastolle: mansikkahilloa, marmeladia, keksejä ja tupakkaa – parempaa eivät miehet tienneetkään. Viski sen sijaan maistui monista oudolle. Talonpojat toivat sotilaille appelsiineja, omenoita ja viinirypäleitä. Nämä eksoottiset hedelmät koettiin herkullisiksi – ne kohottivat tunnelmaa Espanjan kansan vieraanvaraisuuden ja hyväntahtoisuuden merkkinä. Kokonaan oma kysymyksensä oli oliiviöljy. Öljyä laitettiin runsaasti kaikkiin ruokiin, mitä suomalaiset vieroksuivat etenkin alussa. Monesta tuntui siltä, kuin koko Espanjan yllä olisi leijunut oliiviöljyn vahva haju ja jokainen ruokalaji olisi ollut kyllästetty öljyllä. Mutta ajan mittaan siihen tottui, ja lopulta miehet ryyppäsivät öljyä suoraan pullonsuusta.[79] Suomalaissotilaiden kertomus vieraaseen ruokavalioon tutustumisesta ja sopeutumisesta noudattelee Mark M. Smithin käsitystä siitä, että eri kulttuurien edustajat ottavat helposti virikkeitä toistensa ruokavalioista ja muokkaavat niitä edelleen.[80]

Kylmän ja kuuman, märän ja kuivan vaihtelu oli sekin Espanjan sisällissodan kokeneiden muistissa vahvana. Kylmät talvipäivät vuorilla, Espanjan kylmimmillä seuduilla, saivat huonoissa varusteissa olleet miehet palelemaan. Läkähdyttävä auringonpaiste kesällä uuvutti jatkuvalla janolla ja kovetti maan hankalaksi kaivaa. Sadekausina miehet värjöttelivät märkinä vuorokaudet ympäri sitkeässä savivellissä.[81]

Siviiliväestö saattoi lamautua pelosta jatkuvissa pommituksissa, sotilaat tunsivat itsensä kuin koneiksi, jotka tekivät mitä käskettiin, mitään ajattelematta, mitään tuntematta, mitään muuta aistimatta kuin sen hetkisen tulituksen todellisuuden:

”Taistelu oli ihan kauhea. Tuntui ihan siltä kuin koko ilma olisi ollut täynnä kuulia ja kuolemaa. Ei siinä ehtinyt ajatella tietoisesti yhtään mitään, ei arvailla, tulisiko oma vuoro jo tänään vai huomenna, kun tovereita kaatui sivuilla ja edessä yhtä mittaa. Siinä ei enää ajattele yhtään mitään, ampuu ja suojelee vaistomaisesti omaa henkeään, niin kuin tekisi mitä muuta työtä tahansa, sokeasti, tarmokkaasti, hammasta purren, tähtää tarkasti, kylmästi, ei tunne mitään, ei ajattele mitään, ei ajattele mitään muuta kuin hyvää osumista, mahdollisimman tiheätä koneen syöttämistä ja laukaisemista.”[82]

Aistihavainnot sodan kokemuksessa

Espanjan sisällissotaan osallistuminen oli äärikokemus kaikkein vakaumuksellisimmillekin aatteen miehille vaikeiden olosuhteiden vuoksi.  Espanjan yhteiskunta oli myllerryksessä, ja sisällissodan maailma oli kaoottinen. Rintaman todellisuus oli sekava ja vaikeatulkintainen. Vapaaehtoiset joutuivat selviytymään oudossa ympäristössä ja tilanteissa maan kulttuuria ja tapoja tuntematta. Outoutta lisäsivät lukuisat vieraat kansallisuudet ja kielet. Kansainväliset prikaatit koottiin monista eri kansallisuuksista, ja miehet oppivat puhumaan hiukan espanjaa ja muiden eurooppalaisten kielten sekamelskaa. Tällaisissa paineenalaisissa tilanteissa ja uusissa ympäristöissä aistihavainnot, eleet, ilmeet ja muu ei-kielellinen viestintä saavat uusia kommunikatiivisia tehtäviä. Aistiherkkyys korostuu ja havaitseminen on kokonaisvaltaista. Aistien kommunikatiiviset tehtävät saattavat jäsentyä uudelleen, kun liikutaan vieraassa ympäristössä, kuten Hannu Salmi ja Bruce Johnson korostavat. Aistit sovittautuivat muuttuneisiin olosuhteisiin niitä tulkitsemaan ja ymmärtämään, ja ne voivat vaihtaa tehtäviään keskenään. Kokija tulkitsee aistihavainnot kuitenkin aina oman kulttuurinsa ohjaamana.[83]

Etenkin kielitaidottomat suomalaiset olivat aistiensa varassa, kun he koettivat saada selvän ympärillä tapahtuvasta, mutta myös heitä lukeneemmat kansainväliset kirjailijat törmäsivät vieraaseen kulttuuriin. Ehkä juuri siksi aistihavaintoihin pohjautuvat muistikuvat tulevat niin vahvasti esiin etenkin rintamaoloissa laadituissa kirjoituksissa. Sävelet ja sodan erilaiset, tilannesidonnaiset teknologiset äänet jäivät helposti mieleen. Sävelmät vaikuttivat tunteisiin innostavasti, yhteenkuuluvuutta lujittaen. Taistelujen äänet varoittivat vaarasta ja ohjasivat valppauteen. Mutta visuaalisesti painottuneilla silminnäkijäkuvauksillakin on merkityksensä, etenkin kun tavoitteena oli antaa kokonaisvaikutelma kylistä ja kaupungeista tai luoda tilannekatsaus sotatapahtumista ja tärkeistä taisteluista. Kuvaukset, jopa yksittäiset virkkeet, oli kyllästetty eri aistien välittämillä havainnolla. Tässä ne muistuttivat monesti matkakirjojen kuvauksia, joissa uudenlainen ympäristö saa aistit herkistymään hienovireiseen, uutta oivaltavaan ympäristön tarkkailuun.[84]

Eniten kirjoituksissa ja muistikuvissa tuotiin esiin erikoisia ja uudenlaisia aistihavaintoja.[85] Kun asettaa aistihavainnot kronologiseksi jatkumoksi, huomaa, että ne limittyvät vaihtuviin tunnelmiin ja mielialoihin. Alkuvaiheen huuma ja toiveikkuus häipyivät sodan jatkuessa ja sotamenestyksen kääntyessä tappioiden sarjaksi. Mielialat muuttuivat katkeriksi ja pettyneiksi jatkuvan ase- ja ammuspulan sekä eri ryhmittymien, esimerkiksi kommunistien ja anarkistien sisäisten erimielisyyksien ja välienselvittelyjen vuoksi. Suomen pojat Espanjassa -kirjassakin painottuivat lopulta sodan arjen kuvaukset ja kovien taistelujen ankaruus.

Espanjan sisällissodan jälkeen André Malraux’n poliittiset näkemykset lientyivät. Upton Sinclairin näkemykset eivät alun alkaenkaan olleet kovin radikaaleja. George Orwell säilytti sosialistisen maailmankatsomuksensa, mutta pettyi vallankumoukseen, sisällissodan välienselvittelyihin ja eri ryhmittymien väliseen epäluottamukseen. Haavoittuminen ja joutuminen kommunistien hampaisiin sai hänet lähtemään Espanjasta kotiin Englantiin niin pian kuin se oli mahdollista:

”Minulla oli suunnaton halu päästä irti tästä kaikesta kaameasta poliittisesta epäluulosta ja vihan ilmapiiristä, aseistettujen miesten täyttämistä kaduista, ilmahyökkäyksistä, taisteluhaudoista, kirskuvista raitiovaunuista, maidottomasta teestä, öljyisestä ruuasta ja savukepulasta – lähes kaikesta, minkä olin oppinut yhdistämään Espanjaan.”[86]

Mutta niin paljon hänellä oli kuitenkin tunnesiteitä kaikkeen tapahtuneeseen, että heti Espanjan rajan ylitettyään hän huomasi ikävöivänsä Espanjaa ja sen kansaa ja toivoikin että olisi jäänyt sinne vangittavaksi yhdessä muitten kanssa.[87] Aistihavaintojen kirjaamisen kannalta on kiintoisaa, että hän tilitti kirjansa lopussa myös kykyään tallentaa Espanjan kokemuksiaan. Vaikka hänen tekstissään on paljon aistihavaintojen representaatioita, hän toteaa itsekriittisesti, että on vain osittain pystynyt taltioimaan tekstiinsä kokemaansa tunnetta, johon erilaiset aistihavainnot olivat vaikuttaneet:

”Siihen [tunnetilaan] sekoittuu näkyviä, tuoksuja ja ääniä, joita ei voi välittää kirjoittamalla: taisteluhautojen haju, vuoriston auringonnousut, jotka ulottuivat jonnekin mittaamattomiin kaukaisuuksiin, luotien jäinen rätinä, käsikranaattien jyrähdykset ja leimahdukset: Barcelonan aamujen valo ja saappaiden tömähtely kasarmin pihalla… ”[88]

Myös Malraux lopetti romaaninsa aistihavaintoihin – ääniin, jotka hän yhdisti erästä henkilöään, Manuelia, kuvatessaan oman itsen löytämiseen. Tuhoisan taistelun jälkeen Manuel kuuli vain lähteiden solinan, johon sekoittui pianon soittoa eri puolilta kaupunkia. Pianoilla pimputettiin yksinkertaisia romansseja eikä kukaan soittanut ”Internationalia”. Manuel oli luullut vieraantuneensa musiikista sodan melskeessä. Nyt hän huomasi, ettei kaivannut mitään muuta niin paljoa kuin musiikkia. Hän löysi gramofonin ja levyjä, joilla oli klassista musiikkia. Hän alkoi kuunnella Beethovenin ”Jäähyväissonaattia”. Musiikin vaihtelevat tempot kietoutuivat hänen menneisyyteensä ja puhuivat samaa kuin kaupunki hänen ympärillään.[89] Pianosonaatti päättyi jälleennäkemisen riemukkaisiin tunnelmiin, perspektiivi avautui uuteen suuntaan. Manuel tunsi tulleensa tietoiseksi itsestään ja kaikkien taisteluissa mukana olleiden läsnäolosta: ”Hän ymmärsi nyt heidän kohtaloidensa rajattomat mahdollisuudet”.[90]

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Alkuperäislähteet

Malraux, André: Toivo (L’espoir (1937) Suom. Väinö Kirstinä). Tammi, Keltainen kirjasto, Helsinki, 1983.

Orwell, George: Katalonia, Katalonia. (Homage to Catalonia, 1938, suom. Taisto Nieminen) Porvoo, Helsinki WSOY, 1974.

Sinclair, Upton: Taistelu Madridista (No Pasaran!: A novel of the Battle of Madrid. Suom. Niilo Wadenström) Helsinki, Kirjailijain kustannusliike, 1937.

Suomen pojat Espanjassa. Toimituskunta Viljo Kajava et al. Toimitussihteeri Jarno Pennanen. Hilkka Viitanen, Helsinki, 1939.

Tutkimukset

Aho, Mikko: Espanjan asia on meidän. Suomen vasemmistososialistien ja kommunistien propaganda Espanjan tasavallan puolesta Espanjan sisällissodan 1936-1939 aikana. Suomen historian pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto 2006.

Anderson, Ben: ”A Principle of Hope: Recorded music, Listening practices and Immanence of Utopia.” Geografisk Annaler, B. Vol 84, no 3/4/2002, 211-227.

Beevor, Anthony: Taistelu Espanjasta. Espanjan sisällissota 1936-1939. (The Battle for Spain. Spanish civil War 1936-1939. 2006. Suom. Matti Kinnunen. WSOY, Helsinki , 2006.

Bourke, Joanna: Uusi sotahistoria. Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki. Minerva, Helsinki, Jyväskylä 2006.

Johnson, Bruce ja Cloonan, Martin: Dark Side of the Tune. Popular music and violence. Ashgate e-book 2009.

Johnson, Bruce ja Salmi, Hannu: ”Aistien historia. Kohteet ja menetelmät. Tulkinnan polkuja.” Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Toim. Asko Nivala ja Rami Mähkä. Cultural History – Kulttuurihistoria 10. Turku,2012, 82-106.

Juusela, Jyrki: Suomalaiset Espanjan sisällissodassa. Atena-kustannus, Jyväskylä,  2003.

Järviluoma, Helmi: ”Äänimaisema ja sosiaalinen muisti”. Kuultava menneisyys. Suomalaista äänimaiseman historiaa. Toim. Outi Ampuja ja Kaarina Kilpiö. Turun historiallinen yhdistys, 2005.

Kivimäki, Ville: ”Sodan kokemushistoria. Uusi saksalainen sotahistoria ja kokemushistorian sovellusmahdollisuudet Suomessa.” Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki. Minerva, Helsinki, Jyväskylä 2006.

Levitas, Ruth: The Concept of Utopia. Oxford, Peter Lang.2010, 2010a.

Levitas, Ruth: ”In eine bess’re Welt Entrückt: Reflection on Music and Utopia.” Utopian Studies Vol 21, no 2/2010, 215-231, 2010b.

Männistö-Funk, Tiina: ”Säveltulva kaupungeissa – Gramofonimusiikki uudenlaisena kaupungin äänenä ja makukysymyksenä Helsingissä 1929”.  Ennen ja nyt. Historian tietosanomat. Helmikuu 2009.

Preston, Paul: We Saw Spain Die. Foreign Correspondents and Spanish Civil War. Constable and Robinson, London 2008.

Salmi, Hannu: ”Onko tuoksuilla ja äänillä menneisyys? Aistiympäristön historia tutkimuskohteena”. Kulttuurihistoria – Johdatus tutkimukseen. Toim. Kari Immonen ja Maarit Leskelä-Kärki. SKS, Helsinki 2001, 339-357.

Smith, Mark M.: Sensory History. Berg, Oxford, New York 2007.

 



  1. Salmi korostaa, että länsimaissa aistimellisuus on liitetty ruumiillisuuteen, erotuksena henkisestä ja sielullisesta. Salmi 2001, 339. [Takaisin]
  2. Johnson ja Salmi korostavat aistielämysten ja tunteiden yhteen kietoutumista: esimerkiksi kivun, tuskan ja kärsimyksen kokemukset ovat aistimellisia, mutta samalla ne kytkeytyvät laajempaan tunteiden rekisteriin. Johnson ja Salmi 2012, 88. [Takaisin]
  3. Vaikka suurin osa Espanjan sodan kuvauksista ja muisteluista on tasavaltalaisten näkökulmasta kirjoitettuja, voisi aihetta lähestyä myös kansallismielisten suunnalta. Esimerkiksi suomalainen Carl von Haartman, joka toimi Francon joukoissa pataljoonankomentajana, julkaisi muistelmansa En nordisk Caballero i Francos Armé (1939). [Takaisin]
  4. Huomion kiinnittämisestä yksilöiden kokemuksiin taisteluissa ja näiden kokemusten merkitysten tutkimuksesta uudessa sotahistoriassa, ks. Bourke 2006, 29-32. [Takaisin]
  5. Ns. kulttuurihistoriallista sotahistoriaa on tehty 1970-luvulta angloamerikkalaisessa maailmassa ja viime aikoina myös Saksassa, jossa sillä on läheinen suhde ns. kokemushistoriaan. Ks. tarkemmin Kivimäki 2006, 73. [Takaisin]
  6. Orwell 1974, 12. [Takaisin]
  7. Sundström: ”Poliittinen kehitys: Kun vapauden kellot kutsuivat – Kansainvälinen prikaati”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 30-31 [Takaisin]
  8. Orwell 1974, 116. [Takaisin]
  9. Orwell 1974, 54; Sinclair, 1937, 206, 238. [Takaisin]
  10. Espanjan sisällissota käytiin Espanjan toisen tasavallan vapailla vaaleilla valitun hallituksen ja kenraali Francon kansallismielisten kapinallisten välillä 1936-1939. Aluksi 27 maata liittyivät puuttumattomuussopimukseen, mutta koska Saksa ja Italia avoimesti rikkoivat sitä tukemalla Francon joukkoja, alkoi Neuvostoliitto tukea tasavaltalaisia. Komintern avusti kansainvälisten vapaaehtoisprikaatien kokoamisessa. Kaikkiaan 52 maasta lähti 45 000 vapaaehtoista taistelemaan tasavaltalaisten rinnalle, eniten Ranskasta ja Puolasta, mutta myös Yhdysvalloista, Britanniasta ja esimerkiksi Suomesta. Määrä vaikuttaa suurelta, mutta itse asiassa Franco sai tukijoita muualta enemmän, 150 000. Tasavaltalaisissa joukoissa taisteli separatisteja, liberaaleja, sosialisteja, anarkisteja ja kommunisteja. Sodan tappiot olivat mittavat, kaikkiaan noin puoli miljoonaa kuollutta. Näistä 200 000 menehtyi taisteluissa, 130 000 teloitettiin, noin 35 000 kuoli pommituksissa ja nälkään. [Takaisin]
  11. Espanjan sisällissodasta nimenomaan propagandasotana suomalaisen lehtikirjoittelun näkökulmasta, ks. Aho 2006, passim. [Takaisin]
  12. Antony Beevor luettelee Espanjan sisällissodan aikana maassa vierailleita ulkomaisia kirjailijoita ja toimittajia: Ernest Hemingway, John Dos Passos, Pablo Neruda, W.H. Augen, Stephen Spender, Cecil Day-Lewis, Herberg Read, Georges Bernanons, Antoine de Saint-Exupéry, Louis Aragon ja Paul Elouard. André Malraux, George Orwell, John Cornford ottivat osaa taisteluihin. Beevor 2012, 351. Ks. myös Preston 2008, passim. [Takaisin]
  13. André Malraux (1901-1976) oli ranskalainen kirjailija, taiteen ja kulttuurintutkija, joka 1930-luvulla tunsi vasemmistosympatiaa, kannatti Ranskan kansanrintamaa ja tuki Espanjan sisällissodassa tasavaltalaisia organisoimalla näille lentokoneita. George Orwell (1903-1950) oli brittiläinen kirjailija, esseisti, sanomalehtimies ja älyllisestä rehellisyydestään tunnettu kulttuuri- ja yhteiskuntakriitikko. Hän oli vakaumukseltaan Stalinia vastustanut sosialisti. Upton Sinclair (1878-1968) tuli tunnetuksi yhteiskunnallisesti kantaaottavista romaaneistaan Yhdysvalloissa. Hän erosi sosialistipuolueesta vuonna 1934 pysyen vakaumukseltaan sosialistina, vaikka poliittisesti kannattikin demokraatteja. [Takaisin]
  14. Suomalaisia tai suomalaistaustaisia vapaaehtoisia lähti Espanjaan 225, Suomesta noin 70. Näistä kaatui kolmannes. 80 % suomalaisista oli vakaumukseltaan kommunisteja, useimmat työläisiä tai merimiehiä. Suomalaisista vapaaehtoisista ks. tarkemmin Juusela 2003, passim. [Takaisin]
  15. Esimerkiksi Kirjallisuuslehdessä, Suomen Sosialidemokraatissa ja Merimies-lehdessä julkaistiin suomalaisten sotilaiden lähettämiä rintamakuvauksia ja kirjeitä. [Takaisin]
  16. Kirjan tarkoituksena oli kerätä rahaa sodassa haavoittuneille. Toimituskuntaan kuuluivat muun muassa tunnetut vasemmistoälymystön runoilijat Viljo Kajava, Arvo Turtiainen, Elvi Sinervo ja Katri Vala, kansanedustaja Cay Sundström ja kulttuurivaikuttaja Hella Wuolijoki. Mukana oli myös Espanjassa taistellut Paavo Pajunen, jonka kynänjälki näkyy monissa anonyymeissäkin teksteissä. [Takaisin]
  17. Salmi ja Johnson puhuvat akustisesta kulttuurihistoriasta, jota voidaan tietoisesti tutkia visuaalisen kulttuurihistorian vastinparina ja ehkä vastakohtanakin ja kiinnittää huomiota eri aistein hahmotetun kokemuksen eroihin. Johnson & Salmi 2012, 92. Modernin ajan äänimaisemasta, ks. Smith 2007, 54-55. [Takaisin]
  18. Vapaaehtoisjoukkojen koulutus vei aikansa. Ase- ja ammuspula hidasti osaltaan joukkojen järjestämistä taisteluvalmiuteen. [Takaisin]
  19. Pajunen: ”Juna kulkee Espanjassa”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 79. [Takaisin]
  20. Anonyymi muistelija: ”Lapset ojensivat viininassakoita”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 69. [Takaisin]
  21. Anonyymi muistelija (todennäköisesti Lauri Vilenius): ”Niin kuin tulisin vain voittoa katsomaan”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 77. Myös Paavo Pajunen kirjoitti pikkulapsesta, joka huusi heille ”Talud”, kun ei osannut vielä sanoa s-äännettä. Pajunen: ”Juna kulkee Espanjassa”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 79. [Takaisin]
  22. Sinclair 1937, 204, 206, 218. [Takaisin]
  23. Anonyymi muistelija, ”Skandinaavinen pataljoona lähtee Terueliin”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 99. [Takaisin]
  24. Anonyymi muistelija, ”Lähtölauluja”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 92. [Takaisin]
  25. Anonyymi muistelija: ”Skandinaavinen pataljoona lähtee Terueliin”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 99. [Takaisin]
  26. Malraux 1983, 262. [Takaisin]
  27. Ibid. Myös Upton Sinclairilla on vaikuttava kuvaus ”Kansainvälisen” laulamisesta. Amerikkalaiset pitivät Madridin taistelussa hallussaan kaksi viikkoa erästä saviojaa ja kun tulitus välillä taukosi, he lauloivat ”Kansainvälistä”. Sinclair 1937, 238. [Takaisin]
  28. Esimerkiksi Kreikassa laulettiin sotalauluja jo 400 eKr. Johnson & Cloonan 2009, 4, 124, 148-149; Johnson 2009, 50; Johnson & Salmi 2012, 98. [Takaisin]
  29. Jacques Attali on esittänyt nämä ajatukset; ks. Tiina Männistö-Funk 2009, 13. [Takaisin]
  30. Marseljeesista, ks. Johnson 2009, 96. Ernst Bloch näki musiikin eräänä utopistisuuden muotona, ks. Levitas 2010a, 99-100; Levitas 2010b, 220-221. [Takaisin]
  31. Orwell 1974, esim. 11-12, 120. [Takaisin]
  32. Malraux 1983, 108-109, 118-119. Toinen suosittu laulu oli anarko-syndikalistisen ammattiliiton CNT:n tunnussävel ”A Las Barricadas”.  ”Ay Carmelaa” laulettiin useilla sanoituksilla, mm. ”El Ejérito del Ebro” ja ”Viva la Quince Brigada”. Jälkimmäisen version otti myös amerikkalaisten Abraham Lincoln -pataljoona tunnussävelekseen, ja se on jäänyt elämään yhtenä Espanjan sisällissodan parhaiten tunnetuista muistoista esimerkiksi Peter Seegerin esittämänä. Sanoituksen sisältö tiivistyy Arja Saijonmaan suomenkielisessä versiossa seuraavaan: ”Viidennen prikaatin maine/ Rumbala Rumbala Rumbala./ Kiirinyt on kaikkialle, oi Manuela, oi Manuela./ On vihollisena meillä – – /Fasistien palkkajoukot. Yachmaran rintamalla./ Puuttuu meiltä lentokoneet, puuttuu tankit/ – – Pian vie tiemme Espanjasta/ – – Uusille rintamille/ – – Viidennen prikaatin maine/ – – Kiirinyt on kaikkialle. [Takaisin]
  33. Orwell 1974, 11, 116-120. [Takaisin]
  34. Anonyymi muistelija: ”Kukin lauloi synnyinmaansa kielellä”. Suomen pojat Espanjassa, 1939, 149. [Takaisin]
  35. Paavo Pajunen: ”Päiväkirjaa Espanjassa”, Kirjallisuuslehti 18-20/ 1937, 294. [Takaisin]
  36. Malraux 1983, esim. 108-109.  [Takaisin]
  37. Männistö-Funk 2009, 1,6,8,11, 13. Männistö-Funk on todennut, että gramofonimusiikkia Suomessa vastustivat sekä oikeisto että vasemmisto, keskiluokkaiset ja työväenluokkaiset lehdet. Jazzia pidettiin outona ja vieraana. [Takaisin]
  38. Äänimaiseman muuttumisesta äänitetyksi äänimaisemaksi Yhdysvalloissa 1900-1930 -luvulla, ks. Järviluoma 2009, 54-55. Uusien ääniteknologioiden avulla luodut identiteetit voivat järkyttää yhteiskunnan välisiä valtasuhteita ja äänimaiseman muuttuminen muuttaa myös todellisuuden rakentumista ihmisten mielessä, ks. tarkemmin Männistö-Funk 2009, 15. [Takaisin]
  39. Orwell 1974, 11, 48. Myös Etelä- ja Pohjois-Korean välisessä sodassa käytettiin kaiuttimia. Ks. Johnson 2009, 33. [Takaisin]
  40. Malraux 1983, 37, 40-50, 174. [Takaisin]
  41. Johnson & Salmi 2012, 103-104. [Takaisin]
  42. Anonyymi muistelija: ”Aragonia: Hyökkäys”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 130. [Takaisin]
  43. Samankaltaisia kuvauksia oli myös ensimmäisestä maailmansodasta. Kaasuhyökkäyksen kokeneet kuvailivat ääntä kovimmaksi koskaan kuulemistaan. Heistä tuntui kuin sadat paholaiset olisivat moukaroineet aivoja ja ruumis oli alkanut täristä äänen seurauksena. Johnson 2009, 51-52. [Takaisin]
  44. Anonyymi muistelija (todennäköisesti Paavo Pajunen): ”Valencia palaa”, Suomen pojat Espanjassa, 1939, 276. [Takaisin]
  45. Johnson & Salmi 2012, 97. [Takaisin]
  46. Junkers Ju 87 Stuka otettiin käyttöön ensimmäisen kerran helmikuussa 1937. Siitä tuli Saksan ilmavoimien kuuluisin syöksypommittaja toisessa maailmansodassa. Sireenit oli sijoitettu siipien alla oleviin jarruihin ja ne ulvoivat automaattisesti aina, kun kone jarrutti syöksyssä tasatakseen nopeuttaan. [Takaisin]
  47. Anonyymi muistelija: ”Aragonia: Joutavia tapauksia”, Suomen pojat Espanjassa 134; Pekkalin, ”Lapset”, Suomen pojat Espanjassa, 1939, 187. [Takaisin]
  48. Esim. Paavo Pajunen, ”Valencia”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 177, 274. George Orwell kuvasi pään yli lentävien harhaluotien ääntä punajalkaviklojen vihellyksen kaltaiseksi. Orwell 1974, 31. [Takaisin]
  49. Anonyymi muistelija, ”Aragonia: Piikkilankasoitin”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 128. [Takaisin]
  50. Sissien tehtävänä oli vaikeuttaa vihollisen toimintaa esimerkiksi räjäyttämällä siltoja ja junia. Sissitoimintavalmiudet kuuluivat kommunistien koulutukseen. Ernst Hemingway kertoo romaanissaan Kenelle kellot soivat rintamantakaisesta sissitoiminnasta tasavaltalaisten puolella. [Takaisin]
  51. Paavo Pajunen: ”Vanha mylly”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 208; Valter: ”Partisaanit – rohkeat pojat”, Suomen pojat Espanjassa. 220. [Takaisin]
  52. Anonyymi muistelija: ”Neljä vuorokautta saarroksissa Gandesan luona: Yksinäinen mies näkee Ebron”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 320. [Takaisin]
  53. Kyseessä oli Kauko Knihtilän ryhmä. Teppo Ilja: ”Viimeinen konekiväärinauha” Suomen pojat Espanjassa 1939, 305. Teppo Ilja -niminen suomalainen ei osallistunut Espanjan sisällissotaan. Hänen henkilöllisyytensä ei ole selvinnyt. [Takaisin]
  54. Näkemisen historiaa on myös tutkittu enemmän kuin muiden aistien historiaa. Smith 2009, 9, 19-21, 23. [Takaisin]
  55. Esim. Sinclair 1937, 186-200. [Takaisin]
  56. Orwell 1974, 10. [Takaisin]
  57. Esim. Sinclair 1937, 186-200. [Takaisin]
  58. Näitä julisteita toi sosiaalidemokraattien kansanedustaja Cay Sundström Suomeen toistakymmentä kappaletta. Ne ovat Työväen Arkistossa. Mikko Aho on esitellyt niitä, ks. tarkemmin Aho 2006, 9, 11, 29, 40, 64, 74, 75, 82, 83, 91, 112, 120, 126. [Takaisin]
  59. Anonyymi muistelija: ”Aragonia: Linnoitettu idylli”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 129. [Takaisin]
  60. Anonyymi muistelija: ”Nord Pool”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 106. [Takaisin]
  61. Anonyymi muistelija: ”Nykyajan pelastavat enkelit”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 127-128. [Takaisin]
  62. Malraux 1983, 115. [Takaisin]
  63. Anonyymi muistelija: ”Saveen juuttunut armeija”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 127. [Takaisin]
  64. Esim. Anonyymi muistelija: ”Nykyajan pelastavat enkelit”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 128. [Takaisin]
  65. Anonyymi muistelija: ”Madridia ammutaan”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 182. [Takaisin]
  66. Anonyymi muistelija (ilmeisesti Paavo Pajunen): ”Valencia palaa”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 276. [Takaisin]
  67. Paavo Pajunen: ”Juna kulkee Espanjassa”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 80. [Takaisin]
  68. Aistien historiasta kirjoittanut Mark M. Smith korostaa maalaustaiteen perspektiiviopin vaikutusta siihen, miten maisemaa on totuttu katsomaan renessanssiajasta alkaen. Ks. tarkemmin Smith 2009, 22. [Takaisin]
  69. Orwell 1974, 141-142. [Takaisin]
  70. Malraux 1983 94-95. [Takaisin]
  71. Malraux 1983, 99. [Takaisin]
  72. Malraux 1983, 141. [Takaisin]
  73. Ibid. [Takaisin]
  74. Malraux 1983, 210, 224; Orwell 1974, 22, 37. [Takaisin]
  75. Salmi 2001, 343. Johnson & Salmi 2012, 85. Ks.myös Smith 2007, 59-60, 66-74. [Takaisin]
  76. Etenkin talonpoikien köyhyydestä ja yksinkertaisesta elämästä savimajoissa, joissa ihmiset ja eläimet elivät samoissa tiloissa, oli myös kuvauksia. Esim. Paavo Pajunen kertoi Espanjan köyhyydestä tekstissään ”Päiväkirjaa Espanjassa”. Kirjallisuuslehti 18-20. 1937, 294-296. [Takaisin]
  77. Esim. Anonyymi muistelija: ”Sauna Berulassa”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 195-196. Syöpäläisistä, ks. esim. Orwell 1974, 84. [Takaisin]
  78. Ruoista; ks. Suomen pojat Espanjassa 1939, 35, 74, 78, 86, 93, 108, 128, 164, 168, 209, 253, 268. [Takaisin]
  79. Ibid. [Takaisin]
  80. Smith mainitsee esimerkkinä Pohjois-Amerikan intiaanien ja siirtolaisten kohtaamisen, joka vaikutti kummankin ruokailutottumuksiin. Smith 2007, 86-87. [Takaisin]
  81. Esim. Anonyymi muistelija: ”Nord Pool”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 101-110, 126;  Anonyymi muistelija: ”Aragonia: Saveen juuttunut armeija”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 210. [Takaisin]
  82. Anonyymi kirjoittaja: ”Aragonia. Taistelu kirkossa ja kirkkomaalla”, Suomen pojat Espanjassa 1939, 122. [Takaisin]
  83. Johnson & Salmi 2012, 82, 85-86. [Takaisin]
  84. Matkakuvauksien aistihavainnoista, ks. Salmi & Johnson 2012, 86. [Takaisin]
  85. Helmi Järviluoma on todennut äänimaisematutkimuksessaan, että erityisesti kollektiivisesti muistetaan parhaiten uudet ja tavallisuudesta poikkeavat kuulohavainnot. Ajatusta voi minusta soveltaa aistimaailmaan laajemminkin. Ks. Järviluoma 2005, 76. [Takaisin]
  86. Orwell 1974, 214. [Takaisin]
  87. Orwell 1974, 246. [Takaisin]
  88. Orwell 1974, 246. [Takaisin]
  89. Kohtaukseen sopii hyvin Ben Andersonin ajatus levyjen kuuntelun yhteydestä utopian kokemukseen. Anderson 2002, 224. [Takaisin]
  90. Malraux 1983, 471-472. [Takaisin]


Share on Facebook1Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *