2015/1
Vasemmistolaista historiaa kartoittamassa

Poliittisen elämän virstanpylväät: Suomen Kommunistisen Puolueen kaaderien omaelämäkerrat tutkimuslähteinä

Ihmisten itsekerrottuun elämään liittyvät lähteet kiinnostavat monia arjenhistorian, sosiaalihistorian, mikrohistorian, sosiologian ja kulttuurin tutkijoita. Elämäkertojen kirjoittajat ja sukututkijat etsivät ihmisten tarinoita. Eri tieteenalojen tutkimuskohteena on ollut esimerkiksi yksilön identiteetin rakentuminen, joka perustuu yksilön ja kollektiivin vuorovaikutukseen. Identiteetin käsitettä on puolestaan käytetty yhteiskunnallisten liikkeiden tutkimuksessa.1 Sosiaaliseen tai poliittiseen ryhmään kuuluvien henkilöiden historian ja yhteisten piirteiden tutkimus sekä ryhmän jäsenten suhteiden analysointimenetelmä, prosopografia2, on käyttänyt lähteenään omaelämäkerrallisia tekstejä. Samansuuntaiseen tutkimukseen on käytetty myös kollektiivisen biografian käsitettä.3 Esittelen tässä katsauksessa omaelämäkerrallisen lähdekokonaisuuden, joka on monella tapaa erikoinen ja jota voi – ja pitää – lähestyä monesta eri näkökulmasta. Kyseessä ovat suomalaisten kommunistisen puolueen jäsenten pienoiselämäkerrat.

Kommunististen puolueiden järjestökulttuuriin on jo 1920-luvulta lähtien kuulunut tietojen kerääminen aktiivijäsentensä taustasta, elämänkokemuksista, järjestötoiminnasta ja arvoista, toisin sanoen poliittisesta pääomasta. Osana tätä tietojen keruuta puolueiden kaadereilta, kantajoukon jäseniltä ja tulevilta johtajilta, on kerätty ns. institutionaalisia omaelämäkertoja. Puoluekaadereiden elämäkerroista muodostui avain heidän kykyjensä, toimintansa ja sitoutumisensa arviointiin. Tällaiset institutionaaliset elämäkerrat ovat olleet yksi kohde kollektiivibiografioihin suuntautuneen tutkimuksen kentässä.4

Elämäkertatutkimuksen laajaa genreä5 institutionaaliset elämäkerrat ovat sivunneet vain osittain. Omaelämäkertakeskusteluissa on korostettu itsekirjoitettujen kertomusten tunnustuksellisuutta, totuudellisuutta ja aitoutta. Niiden on oletettu ja toivottu olevan refleksiivisiä, yksilön elämästä ja kokemuksista kumpuavia. Kirjoittajan odotetaan sitoutuvan todellisten tapahtumien esittämiseen. Lukijan puolestaan on ymmärrettävä, että omaelämäkerran kirjoittaja, kertoja ja päähenkilö ovat yksi ja sama. Elämäkertatutkimus on korostanut myös omaelämäkerrallisen tarinan merkityksellisyyttä kirjoittajalleen. Samalla kirjoittajaa ovat ohjailleet kirjalliset esikuvat ja kulttuurin yleiset kaanonit, esimerkiksi elämänvaiheita koskevat yleistykset.6

Institutionaalisten elämäkertojen ulottuminen yksilön omiin henkilökohtaisiin elämäntulkintoihin on hyvin rajallista. Ensinnäkin puolue-elämäkerrat ovat yleensä hyvin lyhyitä verrattuna ”vapaasti” kirjoitettuihin monisanaisiin elämäntarinoihin. Toiseksi institutionaalisten elämäkertojen rakentumista ovat säädelleet kirjoittamista koskevat ohjeet ja kysymyslistat. Kolmanneksi institutionaaliset elämäkerrat on suunnattu tunnetulle lukijakunnalle ja niiden kirjoittamisen tarkoitus ja merkitys ovat yleensä olleet kirjoittajan tiedossa. Kirjoittajan katse onkin suuntautunut enemmän julkiseen kuin yksityiseen elämään.

Institutionaalisten elämäkertojen onkin katsottu kertoneen enemmän vastaanottajasta kuin kirjoittajasta. Ne ovat muodostaneet lähtökohdan ja välineen edustamansa ryhmän historialliseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen tarkasteluun.7

Elämäkertojen merkitys työväenliikkeelle

Biografisen tiedon keruulla on pitkät perinteet työväenliikkeessä. Työläisten omaelämäkertatraditio syntyi Englannissa jo 1800-luvulla.8 Elämäkertatiedon keruu on ollut osana ”toisen historian” luomista työväenliikkeen poliittisen tietoisuuden kasvatusprosessissa. Monissa maissa on koottu mittavia elämäkertakokoelmia, joista mainittakoon ”le Maitron” eli 44-osainen Ranskan työväenliikkeen elämäkertakokoelma, Dictionnaire biographique du mouvement ouvrier francais, joka sisältää 110 000 elämäkertaa. Työväenliikkeen biografisia ”käsikirjoja” on julkaistu monissa eri maissa eri aikoina alkaen Venäjän vallankumouksellisen liikkeen osanottajat -teoksesta, jonka ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1927. Puolassa elämäkertakilpailujen perinne alkoi jo vuonna 1921. Sittemmin varsinkin kommunistien elämäkertakokoelmia ja biografisia ”tietosanakirjoja” on koottu eri maissa viime vuosiin asti.9

Biografisen tiedon keruulla on ollut erityinen merkitys kommunistisessa puoluekulttuurissa. Omaelämäkerran kirjoittamisen ajateltiin olevan osa kaaderikasvatusta ja itsen rakentamista.10 Kirjoittamisprosessin yhtenä tavoitteena oli kollektiivisen identiteetin ja sen myötä luokkatietoisuuden kasvu.11 Neuvosto-Venäjällä ja Neuvostoliitossa oli jo 1920-luvulla vaadittu kansalaisilta tietoja heidän elämänkulustaan suhteessa yhteiskunnallisiin tapahtumiin. Varhaiset kyselylomakkeilla toteutetut tiedonkeruut saattoivat kohdistua esimerkiksi ”epäilyttäviin ja vastavallankumouksellisiin aineksiin”.12 Myös puolueen jäsenet saivat vastata lomaketiedusteluihin. Vaatimus koski jossain määrin myös ulkomaalaisia kommunisteja. Puolue-elämäkertojen keruusta tuli yleinen käytäntö 1930-luvulla sekä Neuvostoliitossa että Kominternin, Kommunistisen Internationaalin piirissä. Myös suomalaiset kommunistit joutuivat kirjoittamaan elämäkertansa päästyään opiskelemaan Moskovan puoluekouluun eli Lenin-kouluun.13

Tuntematon kirjoittaja. (Kuvan henkilö ei liity artikkelin aihepiiriin). Lähde: Kansan Arkisto
Tuntematon kirjoittaja. (Kuvan henkilö ei liity artikkelin aihepiiriin). Lähde: Kansan Arkisto

Tietojen keruun systemaattisuus, laajuus ja taustat kertovat suunnitelmallisesta toiminnasta, jossa tavoitteena oli luoda ”yksi kansa”, yhtenäinen ajattelumalli ja identiteetti. Tietojen keruun avulla kommunistinen puolue halusi luoda järjestystä ja hallita yhteiskuntaa ja sen prosesseja. Ajatus tietojen keruusta nojasi marxilaiseen analyysiin – tai tulkintaan siitä. Samalla se noudatti modernin poliittisen rationaalisuuden periaatteita. Kunkin yksilön ”yhteiskunnallinen tausta” oli valokeilassa. Toimilla pyrittiin löytämään ja osoittamaan kullekin oma paikkansa järjestörakenteessa ja sittemmin uudessa yhteiskunnassa.14

Eri maissa toimineet kommunistiset puolueet omaksuivat jäseniään koskevia tietojenkeruun käytäntöjä kaaderipolitiikkansa pohjaksi. Kommunistinen liike piti omaelämäkertoja puoluekaaderien valinnan, etenemisen ja kontrollin olennaisena elementtinä. Pienoiselämäkerran kirjoittaminen oli järjestöllinen riitti ja itsearvioinnin hetki, mutta samalla elämäkerta oli puolueaktivistin curriculum vitae, mahdollisen järjestöpuhdistuksen yksi elementti tai sitoutumisen osoitus.15

Tutkimus

Kommunistien elämäkertoihin kohdistuva tutkimus on ollut vilkasta muutaman viime vuosikymmenen aikana. Neuvostoliiton kaaderipolitiikkaa ja sen käytäntöjä tiiviisti seuranneen Kominternin kaaderiosaston ja kaaderikoulujen arkistoja on tutkittu paljon arkistojen avauduttua. Myös eri maiden kommunististen puolueiden jäsenten haastattelut ja kirjoitetut elämäkerrat ovat olleet kiinnostuksen kohteina. Ranskalaiset ja brittitutkijat ovat pyrkineet kehittämään elämäkerta-aineistojen tutkimusmenetelmiä. Kummassakin maassa on käytetty tietokonepohjaisia analysointimetodeja.16

Institutionaalisten omaelämäkertojen kansainvälinen tutkimus on painottunut 1930-luvulle, jolloin puolue-elämäkertoja säädelleet stalinistiset käytännöt luotiin. Kansainvälistä perua ovat omaelämäkertojen kirjoittamista ohjanneet kyselylomakkeet. Esimerkiksi ranskankielisessä lomakkeessa oli 1930-luvulla peräti 74-78 kysymystä, jotka kattoivat henkilön sosiaalisen, kulttuurisen, poliittisen, ammatillisen ja ideologisen elämän kaikki puolet ja suuntasivat omaelämäkerrallista kerrontaa suuresti.17

Neuvostoliiton ja Kominternin kaaderipolitiikkaan kuuluvia omaelämäkerrallisia tekstejä ei välttämättä voi täysin verrata niihin teksteihin, joita kirjoitettiin kapitalististen maiden kommunististen puolueiden byrokratiaa varten. Brittitutkijat ovat kiinnittäneet huomiota tähän ja korostaneet monipuolista lähestymistapaa, erilaisten siirtymien ja kehityspolkujen huomioimista poliittisten elämäkertojen tutkimuksessa.18

Kaaderien elämäkerrat osana Suomen Kommunistisen Puolueen tietovarantoa

Kansan Arkistoon on tallennettu Suomen Kommunistisen Puolueen (1944-1990) kaaderijaoston aineisto. Käyttörajoitettu aineisto sisältää tietoja tuhansista puolueen jäsenistä.19 Myös eräiden piirijärjestöjen arkistoihin kuuluu kaaderijaostojen aineistoa. Useimmiten nämä kokoelmat sisältävät vain täytettyjä lomakkeita, mutta osassa niistä on monipuolisempaa lähdeaineistoa. Kiinnostavimpia ovat omaelämäkerrat.20

SKP:n Arkisto perustettiin 1945 tallentamaan puoluehistoriaa ja muutakin aineistoa. Kaaderijaoston aineisto omaelämäkertoineen saatiin työtä jatkaneeseen Kansan Arkistoon vasta 1980-luvun loppupuolella. Myös eräiden piirijärjestöjen arkistoissa on elämäkertoja. Kuva Itseni, Väinö Kannisto. Lähde: Kansan Arkisto
SKP:n Arkisto perustettiin 1945 tallentamaan puoluehistoriaa ja muutakin aineistoa. Kaaderijaoston aineisto omaelämäkertoineen saatiin työtä jatkaneeseen Kansan Arkistoon vasta 1980-luvun loppupuolella. Myös eräiden piirijärjestöjen arkistoissa on elämäkertoja. Kuva Itseni, Väinö Kannisto. Lähde: Kansan Arkisto

Sotien jälkeen julkisuuteen astunut Suomen Kommunistinen Puolue ryhtyi rakentamaan organisaatiotaan liikkeen oppien mukaisesti. Jäseniksi pyrkivistä haluttiin tietoja heidän poliittisesta ja järjestöllisestä menneisyydestään. Tiedon tarve oli ymmärrettävä. Maanalaisesta järjestöstä julkiseksi puolueeksi kohoaminen vaati puolueen toimijoilta nopeita ratkaisuja. Poliittista valtaa oli saatu ilman toimivaa koneistoa. Oli huutava pula kykenevistä työntekijöistä.21 Toisaalta puolueen keskeisillä toimijoillakaan ei välttämättä ollut kokonaisvaltaista käsitystä siitä, mitä kaikkea jäseniksi pyrkivät olivat kokeneet puolueen maanalaisuuden kauden eri vaiheissa.

Yhtenä tiedonhankintavälineenä puolue vaati kaikkia jäseniään ja jäsenkandidaattejaan kirjoittamaan lyhyen omaelämäkerran keväällä 1945. Myös maanalaisuuden kaudella liittyneet jäsenet joutuivat kirjoittamaan elämäkertaselostuksensa. Puolueeseen liittymisaika olikin elämäkertojen tarkastajien erityisen huomion kohteena.22 Kaikkia jäseniä koskevasta vaatimuksesta luovuttiin muutaman kuukauden kuluttua. Myöhemmin elämäkertoja pyydettiin lähinnä henkilöiltä, jotka olivat tarjolla tai jo tulleet valituiksi erinäisiin luottamustehtäviin, esim. piiritoimikuntien jäseniksi. Omaelämäkerran saattoivat joutua kirjoittamaan myös tavalla tai toisella epäilyksenalaiset henkilöt. Yhtä henkilöä koskevat asiakirjat on koottu pääsääntöisesti yhteen dossier-tyyppisiksi kokonaisuuksiksi eli henkilömapeiksi. Omaelämäkertoihin on liitetty yleensä muita henkilön toimintaa kuvaavia asiakirjoja: jäsenkaavakkeita, otteita pöytäkirjoista ja päätöksistä, kirjeitä, lausuntoja, lehtileikkeitä jne.

Keskusjärjestötason henkilömapit muodostavat sarjan Hmp I. Tähän sarjaan kuuluvia pienoiselämäkertoja tai ”elämäkertaselostuksia” on noin 400. Piirijärjestötason kaaderien henkilömapit on ryhmitelty piireittäin. Tähän kokonaisuuteen (Hmp I/ymp) kuuluvissa henkilömapeissa on myös elämäkertoja, mutta niiden määrää ei tiedetä. Lukumäärä liikkunee muutamissa sadoissa, koska kolmen piirijärjestön (Helsinki, Mikkeli, Lappi) sarjoista löytyi 230 pienoiselämäkertaa, jotka oli kirjoitettu vuosina 1944-1955.23 Myös Sirola-opiston poliittiseen koulutukseen pyrkivät kirjoittivat omaelämäkertansa. Ne on koottu omaan sarjaansa SO. Elämäkertoja voi löytyä muistakin sarjoista. Jäsenen kuoltua hänen asiakirjanippunsa siirrettiin usein omaan sarjaansa Emp I/j; ”itsensä kompromettoineet” (henkilöt, joilla on puoluerikkeitä) on puolestaan luokiteltu omaan sarjaansa Amp I.24

Elämäkertaselostuksen sisällöstä annettiin melko yksityiskohtaiset ohjeet. Selostuksesta tuli ilmetä ”henkilön yhteiskunnallinen syntyperä, -asema, yhteiskunnallinen työ ja toiminta, työ työväenliikkeessä, mitä puoluetyötä on tehnyt, sivistystaso, koulut ja mahdolliset kurssit ym. ja perhe- ym. suhteet. Elämäkerrasta tulee ilmetä henkilön menneisyys ja se, minkälaisessa puoluetyössä henkilö parhaiten menestyy ja missä työssä saavuttaa parhaat mahdolliset tulokset.” Lisäksi huomautettiin, että koska puolue oli nyt julkinen myös sen jäsenten aiempi ja tuleva toiminta olivat julkisia.25 Toiminnan alkuvaiheissa ei nähtävästi käytetty strukturoituja lomakkeita. Joskus elämäkertaselostus saattoi syntyä haastattelun perusteellakin. Kyseessä oli useinkin henkilö, jonka koulunkäynti oli jäänyt vähäiseksi eikä kynähommiin ollut tottumusta.

Kommunisti-lehdessä julkaistiin jo joulukuussa 1944 kehotus ”elämäkertaselostuksen” kirjoittamisesta. Taustalla oli stalinistisen kaaderipolitiikan opit (Kommunisti 21.12.1944 ja 29.5.1945).
Kommunisti-lehdessä julkaistiin jo joulukuussa 1944 kehotus ”elämäkertaselostuksen” kirjoittamisesta. Taustalla olivat stalinistisen kaaderipolitiikan opit (Kommunisti 21.12.1944 ja 29.5.1945).

Ohjeet kirjoitettiin myöhemmin myös kysymyssarjan muotoon ja niitä läheteltiin puolueen kaaderiorganisaatiolle käytettäväksi elämäkertojen keruussa. Huomattavin ero ilmeisesti vuonna 1947 laaditun ohjeen ja vuoden 1944 ohjeiden välillä oli siinä, että alkuperäisten ohjeiden ”henkilön yhteiskunnallinen syntyperä, -asema ja yhteiskunnallinen työ ja toiminta” oli korvattu täsmällisemmillä ilmauksilla ”vanhempien yhteiskunnallinen asema” ja ”(asianomaisen henkilön) ammatti”. Elämäkertojen kirjoittaminen ei kuitenkaan ole yleensä ollut systemaattista kysymyksiin vastaamista, joten kirjallisessa muodossa olevat ohjeet eivät ilmeisesti ole olleet ainakaan kaikkien elämäkerran kirjoittajien käytössä. Lisäksi ohjeessa oli lause: ”Täydellistä elämäkertaa kirjoitettaessa ei riitä vain kuivien asiatietojen luetteleminen, vaan tulee sen olla kuvaus elämästä.”26

Heinäkuussa 1950 ohjeita tarkennettiin vielä entisestään eräiden yksityiskohtien osalta. Uusia aihepiirejä olivat vanhempien puoluekanta (ei vain heidän yhteiskunnallinen asemansa) ja kertojan terveydentila.27

Elämäkertojen kontekstia ja SKP:n puoluekulttuuria koskevien tarkastelujen lähteinä on syytä käyttää SKP:n puolue-elinten, muun muassa kaaderijaoston, pöytäkirjoja ja muita asiakirjoja. Pienoiselämäkerrat on sidottava tarkkaan ajankohtaan, jolloin niitä vaadittiin ja tilanteisiin, joissa niitä vaadittiin. Oli ymmärrettävää, että vain melko vähäistä julkisen poliittisen toiminnan kokemusta omaava puolue tarvitsi tietoja toimijoistaan. Monet puolueeseen pyrkivät olivat käyneet vain kiertokoulun ja järjestötoiminnan hallitsemisessa oli puutteita. Toisaalta puoluekulttuurissa oli erilaisia vaiheita, jolloin kontrollia toisinaan kiristettiin ja toisinaan löysättiin. Esimerkiksi Suomen poliittisen tilanteen muutos 1948 muutti myös kaaderipolitiikkaa. Oppia otettiin entistä enemmän kansainväliseltä kommunistiselta liikkeeltä. Puoluejäsenten arviointi näyttää lisääntyneen 1950-luvun alussa. Arvioita laadittiin myös puolueen ulkopuolisista jäsenistä.28

SKP:n jäsenten pienoiselämäkerrat ovat yleensä 1-5 liuskan mittaisia. Joskus ne ovat vain luettelonomaisia kuvauksia henkilön järjestötoiminnasta. Useimmiten ne sisältävät myös kirjoittajan narratiivisen näkemyksen omasta tiestään puolueen jäseneksi. Kertomuksista välittyvät erilaiset epäoikeudenmukaisuuden kokemukset, joiden on katsottu olevan poliittisen toiminnan taustalla.29

Lyhyiden pienoiselämäkertojen sisältö kuvaa usein kirjoittajan tietä työväenliikkeeseen. Kuvassa vappukulkue Kellossa 1940-luvulla. Lähde: Kansan Arkisto Tämä kuva
Lyhyiden pienoiselämäkertojen sisältö kuvaa usein kirjoittajan tietä työväenliikkeeseen. Kuvassa vappukulkue Kellossa 1940-luvulla. Lähde: Kansan Arkisto

Mikä on pienoiselämäkertojen suhde todellisuuteen? Mielestäni suurin osa kirjoittajista pyrki liittämään tarinaansa merkittäviksi kokemansa askeleet elämänsä kulussa. Tulkinta noudatti usein puolueen tarjoamaa historiankäsitystä. Eri vaikutteiden erittely tarjoaa haasteen tutkijoille.

Suomalainen akateeminen tutkimus on käyttänyt puolue-elämäkertoja enimmäkseen yksittäisten jäsenten elämänkulkua ja järjestötoimintaa koskevien tietojen hankkimiseen.30 Niitä on käytetty myös matrikkelin31 laatimiseen ja sukututkimukseen. Aineiston laajamittaista käyttöä hankaloittaa henkilömappien luvanvaraisuus ja se, että pienoiselämäkerroista ei ole kattavaa luetteloa. Niillä on kuitenkin paikkansa erilaisia lähestymistapoja käyttävän tutkimuksen kohteina.

Kirjoittaja on valtiotieteiden lisensiaatti ja erikoistutkija Kansan Arkistossa.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus:

Arkistolähteet:

Kansan Arkisto

Suomen kommunistinen puolue (SKP) 1944−1990

Puolueneuvoston pöytäkirjat 1945

Suomen Kommunistinen Puolue/kaaderijaosto

Kaaderijaosto (Kj)

Kiertokirjeet (Kjv III)

Pöytäkirjat (Kjv IV)

Henkilömapit Hmp I

Henkilömapit Hmp I/ymp Et.-Savo

Henkilömapit Hmp I/ymp Hki

Henkilömapit Hmp I/ymp Lappi

Lehdet:

Kommunisti 21.12.1944

Tutkimuskirjallisuus:

Bourdieu, Pierre. Järjen käytännöllisyys – toiminnan teorian lähtökohtia. Vastapaino, Tampere 1998.

Burnett, John. Useful Toil. Autobiographies of Working People from the 1820s to the 1920s. Harmondsworth 1977.

Groppo Bruno & Unfried Berthold. Introduction und Konzept des Buches sowie editorische Notiz: Biographie collective, prosopographie, histoire ouvrière: enjeux et débats de la conference de Linz 2005. In Bruno Groppo & Berthold Unfried (Hrsgs.). Gesichter in der Menge. Kollektivbiographische Forschungen zur Geschichte der Arbeiterbewegung. = mouvement ouvrier, biographie collective, prosopographie. Linzer Konferenz (41st : 2005), Wien : ITH ; Leipzig : Vertrieb, Akademische Verlagsanstalt, 2006.

Hellbeck, Jochen. Working, Struggling, Becoming: Stalin-Era Autobiographical Texts. The Russian Review, vol. 60, no. 3, 2001.

Hollquist, Peter. State Violence as Technique. In David L. Hoffmann (ed.): Stalinism. The Essential Readings. Blackwell Essential Readings in History, Blackwell 2003, 152−153. Excerpted from Peter Holquist, “State Violence as Technique: The Logic of Violence in Soviet Totalitarianism”, in Amir Weiner, ed., Landscaping the Human Garden. Stanford University Press 2003.

Hunt, Scott A. & Benford, Robert D. Collective Identity, Solidarity and Commitment. In David A. Snow, Sarah A. Soule & Hanspeter Kriesi (eds.). The Blackwell Companion to Social Movements. (Sähköinen Google-kirja). John Wiley & Sons, 15.4.2008, http://www.google.fi/books?id=VYrPtQGrKkIC&dq=collective+biographic+research+labour+movement&lr=&hl=fi&source=gbs_navlinks_s

Ilmonen, Kaj. Uudet ja vanhat yhteiskunnalliset liikkeet. Teoksessa Kaj Ilmonen & Martti Siisiäinen (toim.): Uudet ja vanhat liikkeet. Vastapaino, Tampere 1998, 15-42.

Kaihovaara, Pirjo. Missä paikkasi tiedätkö sen? Kommunistisen puolueen kaaderien elämäkerrat: poliittiset valinnat, kulttuuri, kertomus. Lisensiaatintutkielma. Helsingin Yliopisto. Sosiologian laitos 1997.

Kaihovaara, Pirjo. Missä paikkasi, tiedätkö sen? Teoksessa Tauno Saarela, Joni Krekola, Raimo Parikka & Anu Suoranta (toim.): Aave vai Haave. Työväen historian ja perinteentutkimuksen seura, Helsinki 1998, 151-201.

Kaihovaara, Pirjo.”Sitä oikeaa asiaa tulen minäkin edesauttamaan”. Kommunistien omaelämäkerrat – totuutta vai/tai puoluekulttuuria? Työväentutkimus 1998, 12-18. http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/1998/kaihovaara.html.

Kaihovaara, Pirjo. A Good Comrade, A Good Cadre. In Kevin Morgan, Gideon Cohen & Andrew Flinn (eds): Agents of the Revolution. New Biographical Approaches to the History of International Communism in the Age of Lenin and Stalin. Peter Lang, Oxford 2005, 245-264.

Kerro vain totuus. Esipuhe. Teoksessa Elina Haavio-Mannila, Tommi Hoikkala, Eeva Peltonen, Anni Vilkko (toim.) Elämäkertatutkimuksen omaelämäkerrallisuus. Gaudeamus, Helsinki 1995, 7-9.

Krekola, Joni. Stalinismin lyhyt kurssi. Suomalaiset Moskovan Lenin-koulussa 1926-1938. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006.

Mittag, Jürgen. Gesicheter in der Menge: Kollektivbiographische Forschungen und das Beispiel der sozialdemokratischen Reichs- und Landtagsparlamentarier. In Bruno Groppo & Berthold Unfried (Hrsgs.). Gesichter in der Menge. Kollektivbiographische Forschungen zur Geschichte der Arbeiterbewegung. = mouvement ouvrier, biographie collective, prosopographie. Linzer Konferenz (41st : 2005), Wien : ITH ; Leipzig : Vertrieb, Akademische Verlagsanstalt, 2006,15-36.

Morgan, Kevin & Cohen, Gideon & Flinn, Andrew. Communists and British Society 1920-1991. Rivers Oram Press, London 2007.

Pennetier, Claude & Pudal, Bernard. Communist Prosopography in France: Research in Progress based on French Institutional Communist Autobiographies, in Kevin Morgan, Gideon Cohen & Andrew Flinn (eds): Agents of the Revolution. New Biographical Approaches to the History of International Communism in the Age of Lenin and Stalin. Peter Lang, Oxford 2005, 21-35.

Pudal, Bernard. Le monde communiste comme monde biocratique: un chantier historiographique. In Bruno Groppo & Berthold Unfried (Hrsgs.). Gesichter in der Menge. Kollektivbiographische Forschungen zur Geschichte der Arbeiterbewegung. = mouvement ouvrier, biographie collective, prosopographie. Linzer Konferenz (41st : 2005), Wien : ITH ; Leipzig : Vertrieb, Akademische Verlagsanstalt 2006, 47-58.

Roos, J. P. Kuinka hullusti elämä on meitä heitellyt – suomalaisen miehen elämän kurjuuden pohdiskelua, teoksessa J.P. Roos ja Eeva Peltonen (toim.). Miehen elämää. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1994. 12-28.

Roos. J.P. & Vilkko, Anni. Suomalaisten elämä elämäkertakilpailun valossa, teoksessa Roos, J.P.: Elämäntavasta elämäkertaan. Tutkijaliiton julkaisusarja 53, Helsinki 1988, 155-201.

Snow, David A., Soule, Sarah A., Kriesi, Hanspeter. The Blackwell Companion to Social Movements. (Sähköinen Google-kirja). John Wiley & Sons, 15.4.2008, http://www.google.fi/books?id=VYrPtQGrKkIC&printsec=frontcover&hl=fi&source=gbs_ge_summary_r&cad=0#v=onepage&q&f=false

Stephan, Anke. Erinnertes Leben: Autobiographien, Memoiren und Oral-History-Interviews als historische Quellen. Virtuelle Fachbibliothek Osteuropa, 2004 (http://www.vifaost.de)

Digital Compendium on History and Culture of Russia and Eastern Europe, Volume 10 http://epub.ub.uni-muenchen.de/627/ . Luettu 28.3.2014.

Studer, Brigitte & Unfried, Berthold. Der stalinistische Parteikader. Identitätsstiftende Praktiken und Diskurse in der Sowjetunion der Dreissiger Jahre. Böhhlau Verlag Köln Weimar Wien 2001.

Syrjälä, Leena. Tarinat ja elämäkerrat tutkimuksessa. Teoksessa. Aaltola, J. & Valli, R. (toim.) Ikkunoita tutkimusmetodeihin. PS-kustannus, Jyväskylä 2001, 203-217. https://www.edu.helsinki.fi/svy/kvali/narrat/mat/narrat_elamakerrat.pdf. Luettu 11.5.2014.

Thompson, E. P. The Making of the English Working Class (1963), Penguin Books 1991.

Tych, Feliks. Erfahrungen bei der Arbeit am “Biographischen Handbuch der polnischen Arbeiterbewegung”. In Bruno Groppo & Berthold Unfried (Hrsgs.). Gesichter in der Menge. Kollektivbiographische Forschungen zur Geschichte der Arbeiterbewegung. = mouvement ouvrier, biographie collective, prosopographie. Linzer Konferenz (41st : 2005), Wien : ITH ; Leipzig : Vertrieb, Akademische Verlagsanstalt, 2006, 147-155.

Vilkko Anni. Omaelämäkerta kohtaamispaikkana: naisen elämän kerronta ja luenta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1997.

http://www.kansanarkisto.fi/seminaariesittelyt.htm. Luettu 5.5.2014.

http://en.wikipedia.org/wiki/Prosopography. Luettu 24.4.2014.

 

Print Friendly, PDF & Email
  1. Ks. esim. Ilmonen 1998, 33; Thompson 1963. []
  2. http://en.wikipedia.org/wiki/Prosopography; Groppo & Unfried 2006, 7. []
  3. Käsitteitä koskevista ristiriidoista ks. Mittag 2006, 20-22. []
  4. Poliittisesta pääomasta ks. Bourdieu, 1998; Pennetier & Pudal 2005, 22−23; Groppo & Unfried, 2006, 7-12. Puoluekaaderi -nimitystä on käytetty yleisesti kommunistisen puolueen aktiivisista toimijoista ja toimitsijoista. []
  5. Nopean yleiskatsauksen sosiologisen elämäkertatutkimuksen perusteisiin saa Leena Syrjälän artikkelista elämäkerrat ja tarinat tutkimuksessa, 2001:  https://www.edu.helsinki.fi/svy/kvali/narrat/mat/narrat_elamakerrat.pdf‎. Luettu 23.4.2014. []
  6. Omaelämäkerrallisen tekstin totuudellisuutta ja kirjoittajan ja lukijan suhdetta on tutkimuksissa usein jäsennetty LeJeunen (1975)  ”omaelämäkerrallisen sopimuksen” käsitteellä, ks. Vilkko Anni, 1997 78-79. Totuudellisuudesta ks. esim. Kerro vain totuus. 1995, Esipuhe; Roos, J.P. 1994; Stephan 2004, 5-6; Roos & Vilkko 1988, 160-161. []
  7.   Groppo & Unfried, 2006, 12. []
  8. Burnett 1977; ref. Roos & Vilkko 1988, 156. []
  9. Pudal 2006, 47; Groppo & Unfried 2006, 7; Tych 2006, 147; Roos & Vilkko 1988, 157-158. Eri maiden työväenliikkeeseen kuuluneiden henkilöiden elämäkertakokoelmia, biografisia ”käsikirjoja” on esitelty ITH:n (Internationalen Tagung der HistorikerInnen der Arbeiter- und anderer sozialer Bewegungen) julkaisussa Gesichter in der Menge 2006. []
  10. Groppo & Unfried, 2006, 9; Pudal 2006, 58. []
  11. Snow, Soule & Kriesi, 2008; Studer & Unfried 2001. []
  12. Hollquist, Peter Peter 2003: State Violange as Technique, in David L. Hoffmann (ed.): Stalinism, Blackwell Essential Readings in History, Blackwell, 152-153. []
  13. Unfried, Berthold 2001, 122-123; Studer, Brigitte & Unfried, Berthold 2001, 26-28; Lenin-koululaiset kirjoittivat puolue-elämäkertansa osana muita heihin kohdistuneita kontrollitoimia, Krekola 2006,352. []
  14. vrt. Holquist 2003, 149. []
  15. Pennetier & Pudal 2005,22-24. []
  16. Autobiografisten tekstien käytöstä ja merkityksestä ovat kirjoittaneet mm. Brigitte Studer, Berthold Unfried, Claude Pennetier, Bernard Pudal, Jochen Hellbeck, Kevin Morgan, Gideon Cohen, Andrew Flinn ja Anke Stephan. Mainittujen tutkijoiden tuotantoa on esitelty lähdeluettelossa. Britanniassa käynnistyi vuosituhannen vaihteessa prosopografinen projekti, joka käytti monenlaisia lähteitä, myös puolue-elämäkertoja. Projektin innoittamana pidettiin Manchesterin yliopistossa vuonna 2001 konferenssi, jonka tuloksena julkaistiin mm. artikkelikokoelma Agents of the Revolution (2006). Ks. myös Pirjo Kaihovaaran ja Joni Krekolan matkaraportit: http://www.kansanarkisto.fi/seminaariesittelyt.htm. Britannian kommunistisen puolueen kaaderielämäkerroista ja tutkimusmenetelmistä Morgan, Cohen & Flinn 2007, 276-282. ITH:n Linzin 41. konferenssi 2005 oli keskittynyt työväenliikkeen historian kollektiivibiografiseen tutkimukseen. Julkaisu Gesichter in der Menge 2006 esittelee tämän konferenssin tuloksia. []
  17. Pennetier & Pudal 2005, 24. []
  18. Morgan & Cohen & Flinn 2007, 5-6. []
  19. SKP:n kaaderijaoston aineisto on henkilötietolain mukaan luvanvaraista aineistoa. Tutkimuslupaa on pyydettävä arkistonjohtajalta kirjallisesti. []
  20. Ks. Kaihovaara 1997. []
  21. SKP:n puolueneuvoston pöytäkirja 18-19.4.1945, s. 19 ja Matti Janhusen puheenvuoro, s. 50. []
  22. Puolueeseen liittymisvuosi on usein alleviivattu tai merkitty kysymysmerkillä. []
  23. Kaihovaara 1998, 152. []
  24. Kaaderijaoston aineiston arkistointitapa lienee saanut vaikutteita sekä ulkomailta että Valtiollisen poliisin käytännöistä. []
  25. SKP:n puoluetoimikunnan 11.12.1944 antama ohje Eräistä puolueen rakennustyön käytännöllisistä kysymyksistä.  Ohje julkaistiin Kommunistin joulunumerossa 1944. []
  26. Kaihovaara 1997. Ilmeisesti vuodelta 1947 oleva ohje elämäkertojen kirjoittamisesta on tutkielman liitteenä 1. SKP Kj Kjv V, KA. []
  27. 26 Ohjekirje ”Tiedot, jotka elämäkerrassa ja piirin antamassa arviossa tulee näkyä.” Heinäkuu 1950. SKP Kj Kjv III, KA. []
  28. Kaihovaara 2005, 257. []
  29. Ks. Kaihovaara 1997 ja 1998. []
  30. SKP:n kaaderijaoston aineistoa ovat käyttäneet hyvin monet suomalaisen kommunismin tutkijat, jotka ovat julkaisseet tekstejään 1990-luvun alun jälkeen. []
  31. Suomen työväenliikkeen matrikkelia koottiin Työväenperinne ry:n projektina yhteistyössä Työväen Arkiston ja Kansan Arkiston kanssa 1990-luvulla. Aineisto on käytettävissä arkistojen sisäverkoissa. []

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.