2015/1
Vasemmistolaista historiaa kartoittamassa

Riittääkö rikkautta kaikille?

Niukkuuden maailmaan sopeutuva politiikka voi onnistua vain yhdistämällä aineellisen kulutuksen laskun ja eriarvoisuuden vähentämisen.[1]

Kysymys onkin siitä, mikä on parempi ja suuriarvoisempi: aineellinen kulttuuri vaiko oikeus. […]

Sosialisteja on, jotka luulevat, että näitä molempia saattaa yhdistää, mutta kyllä pitää maailman muuttua ja tuotannon kasvaa äärettömiin, jotta se olisi mahdollista. En minä ainakaan ymmärrä muuta kuin että, ollaksemme sosialisteja saamme tyytyä vähempään.[2]

Yllä olevista sitaateista ensimmäinen on peräisin filosofi Ville Lähteen tuoreehkosta teoksesta Niukkuuden maailmassa (2013), jälkimmäinen taas yli sadan vuoden takaa – suomalaisen teosofian[3] johtohahmon Pekka Ervastin kirjoituksesta ”Rikkaudesta”, joka ilmestyi työväenlehti Työmiehen Illanvieton sivuilla syksyllä 1902. Tekstien ajallisesta etäisyydestä huolimatta niiden välillä on yllättävä yhteys: molemmat lähtevät liikkeelle tuotannon rajattoman kasvun mahdottomuudesta ja päätyvät kannattamaan tyytymistä vähempään materiaaliseen varallisuuteen.

Lähteen tekstin konteksti on nykyajassa eläville tuttu: 2010-lukulainen keskustelu maapallon kantokyvyn ylittävästä kuluttamisesta ja sen mahdollisista seurauksista. Hänelle vähempään tyytyminen – kuluttamisen tasa-arvoinen vähentäminen – on keino sopeutua elämään resursseiltaan rajallisessa maailmassa. Mutta miksi samankaltaiseen kehotukseen päätyi myös Ervast, ajassa, jossa nykyaikainen ylikulutus oli vielä vieras käsite? Mikä oli Ervastin ongelma? Entä mitä teosofiksi tunnustautuvan henkilön teksti ylipäätään teki työväenlehdessä?

Teosofiaa työväenlehdessä

Pekka Ervast (1875-1934)[4] oli ”Rikkaudesta”-tekstin ilmestyessä ainakin helsinkiläiselle työväenlehtiä lukevalle yleisölle tuttu nimi – eikä pelkästään hyvässä mielessä. Hän oli jo noin vuotta aiemmin julkaissut yhdessä Jean Boldtin[5] kanssa teosofisesti painottunutta, mutta myös työväenasiaa ajavaksi ilmoittautunutta Uusi Aika –lehteä,[6] jonka kirjoittelua ja ylipäätään julkaisemista ei työväenliikkeen omassa lippulaivassa Työmiehessä katsottu hyvällä.[7] Tästä epäsuosiosta johtuen onkin yllättävää, että Ervast nousi syksyllä 1902 yhdeksi vastaperustetun viikkolehden Työmiehen Illanvieton näkyvimmistä kirjoittajista.

Ervastin mukaanpääsyn taustasyy löytyy Illanvieton toimituksen kokoonpanosta: lehden toimittajan paikalle oli nimittäin kiinnitetty Työmiehessä kannuksensa hankkinut, teosofiaan kallellaan ollut A. B. Sarlin.[8] Lisäksi lehden vakioavustajana ja myöhemmin myös toimittajana toimi Veikko Palomaa, teosofi hänkin.[9] Näin Illanvietosta, josta oli ollut tarkoitus tulla vielä hieman hapuilevasti kohti kansainvälistä sosialismia pyrkivän työväenliikkeen aatteellista profiilia selkeyttävä julkaisu,[10] muodostuikin työväenliikkeen sisäinen teosofinen saareke.

Teosofian pesäpaikaksi muodostuneen Työmiehen Illanvieton kolmannen numeron kansilehti. Lähde: Kansalliskirjaston digitoidut aineistot
Teosofian pesäpaikaksi muodostuneen Työmiehen Illanvieton kolmannen numeron kansilehti. Lähde: Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Lyhytikäiseksi jääneen Uuden Ajan lopettamisesta[11] lähtien vailla säännöllistä julkaisukanavaa ollut Ervast tarttui näin avautuneeseen tilaisuuteen ja alkoi täyttää lehden sivuja kirjoituksillaan teosofian ja sosialismin suhteesta. Hänen ajatuksensa muun muassa siitä, miten ”sokeaan aineellisuuteen” sortumisen vaarassa oleva työväenliike ”kaipaa teosofisen liikkeen apua”,[12] herättivät muissa ajan työväenlehdissä tyrmistyneitä reaktioita. Esimerkiksi Työmiehen toimittaja Edvard Valpas[13], jolle kiinnittyminen materialismin kaltaisiin ”kansainvälisen työväenliikkeen perusperiaatteisiin” oli sydämen asia, hyökkäsi Ervastin kimppuun sanoja säästämättä. Hän katsoi, että Illanvieton suunta oli joko muutettava tai sitten sen lupaus työväenliikkeen periaatteiden seuraamisesta oli peruttava – muu olisi työväen pettämistä.[14]

Rikkautta vai oikeutta?

Illanvietto piti kritiikistä huolimatta kiinni linjastaan ja jatkoi Ervastin omintakeista sosialismikäsitystä esittelevien tekstien julkaisemista. ”Rikkaudesta”-kirjoituksessa Ervast paneutui yhteen työväenliikkeen toiminnan ydinteemoista: aineellisen rikkauden jakautumiseen maailmassa.

Ervastin teksti alkaa kuvauksella ylellisestä ja jopa tutunomaisia piirteitä sisältävästä mahdollisesta tulevaisuudesta:

Kaiketi on sosialisteja, jotka ajattelevat: tulevaisuuden yhteiskunnissa kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia ja yhtä varakkaita. Kaikki käyvät maksuttomissa teattereissa, tanssiaisissa, konserteissa, kaikki pukeutuvat hienosti ja asuvat komeasti sisustetuissa huoneustoissa, syövät herkullisia ruokia, juovat kallista viiniä ja käyttävät hajuvesiä. Mukavat junat ja suuret höyrylaivat, joissa ei ole kuin yksi luokka (ensimäinen) kuljettavat matkustavaisia paikasta paikkaan, yleiset sähkölennätinlaitokset ja telefonit välittävät vilkasta ajatuksenvaihtoa syrjäisimmissäkin maanosissa asuvien ystävien kesken, kaikkia teitä, kaupunkeja ja kyliä valaisevat kuutamonkirkkaat kaarilamput. Sanalla sanoen: tulevaisuuden yhteiskunnissa kaikki elävät herroiksi ja ovat rikkaita.[15]

Sosialistien haavekuva oli siis Ervastin mukaan hyvinkin loistelias tulevaisuus, jossa kaikki saisivat nauttia yläluokkaisesta elintasosta. Sosialismin vastustajat taas ajattelivat hänen mielestään toisin: heidän mukaansa rikkautta ei voi koskaan riittää kaikille, eikä sen tasaisempi jako voi tulla kyseeseen, koska rikkaiden olemassaolo on kulttuurin kannalta välttämätöntä. Niinpä sekä rikkaiden että köyhien olemassaolo on historiallisesti pysyvä ja auttamaton olotila.[16] Yhteiskunnassa oli siis Ervastin mukaan vallalla kaksi toisilleen vastakkaista käsitystä tulevaisuudessa vallitsevasta varallisuuden tasosta ja sen jaosta: sosialistit odottivat perustavanlaatuista ja kaikkien kannalta hyvin suotuisaa muutosta, kun taas heidän vastustajansa uskoivat asioiden pysyvän ennallaan välttämättömyyden pakosta.

Ervast itse ei allekirjoittanut kumpaakaan näistä käsityksistä. Hän katsoi, että rikkaiden ja köyhien olemassaolo ei ollut välttämätöntä, mutta myös sosialistien haaveksiman kaikkien kannalta yltäkylläisen tilan saavuttaminen vaatisi mahdottomuuksia: ”tuotannon kasvamista äärettömiin”.[17] Kuten hänen kuvailemansa sosialismin vastustajat, Ervast siis katsoi, että aineellista vaurautta on olemassa väistämättä vain rajallinen määrä. Näin ollen ylellisyydestä ei voisi koskaan nauttia kuin vain tietty määrä ihmisiä, ja siten se olisi aina epätasa-arvoista ja -oikeudenmukaista: rikkaus yhtäällä merkitsisi puutetta toisaalla.

Ervastin viesti sosialisteille olikin se, että heidän tuli päättää tavoittelevatko he rikkautta vai oikeutta. Rikkauden tavoitteleminen merkitsisi luopumista oikeudenmukaisuuden ihanteesta, kun taas oikeuden valitseminen voisi johtaa toisella tavalla epämieluisalta vaikuttavaan lopputulokseen: ”[k]un oikeus on tullut maailmaan, kaikki ihmiset ovatkin – köyhiä”. Tämä köyhyys ei Ervastin mukaan kuitenkaan tarkoittaisi yleistä puutetta ja hätää, vaan ainoastaan sosialistien haavekuvissa välkkyvän ylellisen elämän toteutumatta jäämistä.[18]

Ervastilla oli myös tarjota valintatilanteen ikävyyttä lieventävä huomio: toisin kuin sosialistit hänen mielestään olettivat, rikkaus ei ollut onnellisen ihmiselämän edellytys. Asia oli itse asiassa Ervastin mukaan täsmälleen päinvastoin. Tätä totuutta olivat hänen mukaansa kautta aikain tunnustaneet Jeesuksen (”[a]utuaat ovat köyhät”) ja Buddhan kaltaiset ”[s]uurimmat ihmiset”, jotka myös itse elivät vapaaehtoisessa köyhyydessä. Ervast katsoikin, että ratkaisevaa oli juuri tietoinen valinta toteuttaa vaatimatonta elämäntapaa: ”[e]ivät kaikki köyhät kuulu Jumalan valtakuntaan, mutta ne, jotka vapaaehtoisesti elävät köyhyydessä.”[19] Näin ollen yltäkylläisen elämän ihanteesta luopuminen oli paitsi oikeudenmukaisen elämäntavan ehto, myös itsessään ihmisen autuaaksi tekevä ratkaisu.

Ervastin kynää liikuttanut ongelma oli siis yhteiskunnallinen epätasa-arvoisuus, jonka ratkaisemiselle hän näki tuotannon kasvamisen rajallisuuden asettavan tietyt reunaehdot. Jokaisen rikastuminen yläluokan tasolle ei yksinkertaisesti ollut mahdollista, koska se vaatisi aineellisen rikkauden loputonta kasvua. Näin ollen ongelman ratkaisemiseen oli vain yksi, Ervastin teosofisen katsantokannan mukainen mahdollisuus: kaikkien tyytyminen vähempään. Ja mikä parasta, tällä ratkaisulla olisi myös ihmiselämän kannalta siunauksellisia seurauksia.

Vähemmän ei ole enemmän

Ervast sai kuitenkin pian huomata, että vähempään tyytyminen ei ollut iskulause, jolla olisi herätetty työväenliikkeen valtavirran sympatiat. Noin viikkoa Ervastin kirjoituksen jälkeen sekä tamperelaisessa Kansan Lehdessä[20] että Työmiehessä[21] julkaistun ”Pettymystä tunnetaan” -tekstin kirjoittajalle ”Rikkaudesta” edusti kaikkea muuta kuin työväenaatetta. Pikemminkin se oli edustava esimerkki Illanvieton taipumuksesta veisata ”samaa virttä kuin papit saarnatuoleissa puhuessaan yhteiskunnallisesta kysymyksestä”:

Esim. Pekka Ervastin kirjoitus ”Rikkaudesta” joka on saanut sijansa lehden viime numerossa, on suoranainen nukutusvirsi sille työväestön osalle, jota on koetettu herättää luokkatietoiseksi. Hienon hienosti kuten oppineelta mieheltä sopii odottaakin, sanotaan siinä rikkaus rasittavaksi taakaksi ja köyhyys viehkeäksi onnellisuuden tilaksi. Kirjoitus olisi sopinut työväkeä syöviin lehtiin, mutta ei senlaiseen lehteen, jolla aijotaan kohottaa työväestön luokkatietoisuutta.[22]

Työväenlehtien tehtävä ei siis kirjoittajan mukaan ollut kannustaa työväkeä tyytymään vaatimattomaan elämään ja siten jatkamaan vuosisataista unta, johon kirkolliset saarnat olivat sitä tuudittaneet. Ervastin sanoman oikea yleisö löytyisi pikemminkin luokkarajan toiselta puolelta, jonne kirjoittaja Ervastiakin tämän oppineisuuteen viitaten sysi – siitä joukosta, jonka ”aineellisuus on sekä henkisesti että ruumiillisesti rasvoittanut”. Työväestön, joka ”kärsii puutetta elämisen tärkeimmistä ehdoista”, hän sen sijaan katsoi kaipaavan ”ensi kädessä leipää”, elintason parantamista. Työväenlehtien tehtävä olikin täten herättää lukijoitaan ymmärtämään oma asemansa luokkajakoon perustuvassa yhteiskunnassa ja puolustamaan oikeuksiaan maalliseen hyvään.[23]

Kansan Lehti ja Työmies olivat siis Ervastin kanssa varsin eri mieltä sekä työväenliikkeen päämäärästä että sen toimintatavasta. Ervastin sanomaa ei nähty työväenaatteena, yhteiskunnallisen muutoksen ajamisena, vaan sosialistista muutosta hidastavana ja sille vastakkaisena oppina, jonka esittäminen työväenaatteena oli suoranaista työväestön harhaanjohtamista. Vähään tyytyminen tulkittiin yhteiskunnalliseksi uneliaisuudeksi, joka pohjimmiltaan palvelisi vain jo vallassa olevien etuja ja työläisiä sortavan järjestyksen ylläpitämistä. Työväenlehtien tehtävä oli sen sijaan lukijoidensa herättäminen luokkatietoisuuteen ja kannustaminen aktiiviseen toimintaan omien elinolojensa välittömäksi parantamiseksi.

Valinnasta väistämättömyydeksi

Ervastin ehdotus jäi siis vaille vastakaikua ajan työväenliikkeessä – eikä ihme. On varsin ymmärrettävää, että tuotannon kasvun rajallisuuden materiaaliselle hyvinvoinnille asettamat rajat eivät tuntuneet 1900-luvun alussa näkökohdalta, joka olisi tullut ottaa huomioon työväenliikkeen strategiaa suunniteltaessa. Nykynäkökulmasta katsoen Ervast oli kuitenkin oivaltanut yksinkertaisen totuuden, jonka paikkansapitävyyteen maailma on vasta viime vuosikymmeninä alkanut havahtua.

Jo vuonna 1972 julkaistussa Kasvun rajat -raportissa nostettiin näkyvästi esiin rajattoman väestön- ja talouskasvun mahdottomuus sekä niistä kiinni pitämisestä seuraava uhkakuva: globaali hyvinvoinnin ja väkiluvun romahdus.[24] Raportin kirjoittamishetkellä ongelma ei ollut vielä akuutti, koska ihmiskunnan ekologinen jalanjälki mahtui vielä maapallon rajojen sisään,[25] mutta 2010-luvulla tilanne on jo toinen. Ihmiskunnan nykyisen aineellisen elintason kestävä ylläpitäminen vaatisi jo melkein puolitoista maapalloa vuosittain, ja planeetan kantokyky ylitetään joka vuosi yhä aikaisemmin: vuonna 2014 tästä muistuttavaa ylikulutuspäivää vietettiin jo 19. elokuuta, noin kaksi viikkoa aiemmin kuin vuosituhannen vaihteessa.[26] Ongelman ajankohtaistuminen onkin luonut tahtoa nostaa aineellisen kasvun rajat yleisen keskustelun kohteeksi, mitä ilmentävät niin ylikulutuspäivän kaltainen tempaus kuin myös aluksi siteeraamani Ville Lähteen teos.

Genug ist genug - tarpeeksi on tarpeeksi! Mielenosoittajia Leipzigin vuoden 2014 Degrowth-konferenssissa. Lähde: Wikimedia Commons
Genug ist genug – tarpeeksi on tarpeeksi! Mielenosoittajia Leipzigin vuoden 2014 Degrowth-konferenssissa. Lähde: Wikimedia Commons

On mielenkiintoista, että aivan erilaisissa historiallisissa tilanteissa kirjoitetut Lähteen ja Ervastin tekstit ponnistavat samasta perusajatuksesta ja päätyvät myös samaan lopputulokseen: molemmissa maalataan materiaalisen tuotannon rajallisuuden sävyttämää tulevaisuutta, jossa on jossain määrin luovuttava aineellisesta ylellisyydestä ja sen tavoittelusta. Molempien kirjoittajien mielestä tämän luopumisen tulee myös tapahtua tasa-arvoisesti, vaurauden oikeudenmukaiseen jakoon pyrkien. Kummatkin siis ajavat maailmaa, jossa rajallisista resursseista riittäisi jokaiselle jotakin.

Merkittävin Ervastin ja Lähteen välinen ero onkin siinä, millaiseksi he käsittävät tekstiensä kirjoitushetkien historiallisen tilanteen ja totutun toimintatavan jatkamisen seuraukset. Ervastille materiaalisen vaurauden tavoittelun jatkamisen seuraus on sosiaalisen ja taloudellisen oikeudenmukaisuuden sekä vapaaehtoisesta köyhyydestä seuraavan autuaan elämän saavuttamatta jääminen. Tämäkin tulevaisuudenkuva on ehkä ihmiskunnan valtaosan kannalta onneton, mutta se ei kuitenkaan tarkoita maailmanlaajuista kriisiä tai olojen mullistusta.

Lähteen mukaan maailma puolestaan elää ”historiallisesti aivan uudenlaisessa tilanteessa”[27], jossa globaali kilvoittelu paremmasta elintasosta ei enää yksinkertaisesti ole kestävä toimintamalli. Toisin kuin Ervast, hän katsoo ihmiskunnan saavuttaneen tilanteen, jossa nykyisen elämäntavan itsepäisen jatkamisen seuraus ei ole vain vanhan eriarvoisen ja epätoivottavan järjestyksen jatkuminen, vaan uudenlainen, vaikeasti ennustettavissa oleva kurjuuden tila[28]. Jonkinlainen muutos on väistämätön – ihmiskunta tulee Lähteen mukaan joka tapauksessa siirtymään ”niukkuuden maailmaan, jossa nykymuotoiset yhteiskunnat eivät voi enää säilyä”[29]. Niinpä niukempaan elämäntapaan siirtyminen ei siis ole enää vain moraalisin perustein tehtävä valinta, vaan väistämättömyys. Lähteen tapauksessa kyse onkin oikeastaan vain siitä, kuinka helppoa tai vaikeaa tästä siirtymästä halutaan tehdä: sopeutumisyrityksistä pidättäytymisen seuraus voi nimittäin olla romahdus.[30]

Teoriasta käytäntöön – eli miten maailmaa muutetaan?

Minkälaisin keinoin tämä sekä Lähteen että Ervastin ajama siirtymä niukempaan elämäntapaan on sitten käytännössä toteutettavissa?

Toisin kuin Ervast, Lähde ei nosta esiin vaatimattoman elämäntavan siunauksellisuutta muutokseen houkuttavana tekijänä. Hän ei myöskään usko kanssaihmisiä kohtaan tunnetun moraalisen velvollisuuden tehokkuuteen. Sen sijaan Lähde katsoo muutoksen voivan ”kummuta […] vain esimerkiksi laajemmasta turvallisuuden ja sopeutumisen ymmärryksestä” sekä sen sisäistämisestä, että ”taakan eriarvoinen jakaminen lietsoo vihaa” ja johtaa levottomuuksiin.[31] Toisin sanoen, Lähteelle muutostekijänä voi toimia ymmärrys siitä, että sopeutumisyrityksistä pidättäytyminen on uhka ihmisten turvallisuudelle ja elinoloille.

Ervastin tekstistä ilmenevä ajatus yksilöiden henkilökohtaisesta luopumisesta yltäkylläisyyttä tavoittelevasta elämästä niukkuuteen sopeutumisen keinona ei myöskään saa Lähteen varauksetonta kannatusta. Hän ei täysin kiistä henkilökohtaisten valintojenkaan merkitystä, mutta pitää yksilöiden siirtymistä vaatimattomampaan elämään tehottomana, koska ”yleinen kuluttamisen vähentäminen vain vaientaa kuluttajan ääntä markkinoilla”.[32] Lähteen mukaan niukkuuteen sopeutumiseen tarvittavat muutokset voidaankin lopulta tehdä vain yhteiskunnallisen päätöksenteon kautta.[33] Tässä mielessä hänen voi ajatella yhtyvän Ervastin aikalaiskritiikkiin: aivan kuten Kansan Lehden ja Työmiehen tekstissä, köyhyyslupaus on Lähteellekin voimaton muutoksen tekemisen tapa, koska se lopulta vain vähentää yksilön valtaa ja luo tilanteen, jossa päätöksiä tehdään hänen puolestaan.

Lähde kuitenkin nostaa omasta muutoksen tekemisen tavastaan esiin ongelman, joka ei vaivaa Ervastin edustamaa välittömän yksilöllisen elämänmuutoksen tietä: ”[r]esurssien niukkuus voi politisoitua kunnolla vasta silloin, kun se muuttuu yleisesti vakavasti otettavaksi kysymykseksi”.[34] Jos siis Ervastin ehdottaman muutoksen voi tehdä kuka tahansa, milloin tahansa, Lähteen ajama politiikan tason muutos voi konkretisoitua vasta, kun materiaalisen kasvun rajallisuus aletaan nähdä ajankohtaisena poliittisena ongelmana, johon tarttumista ei voi enää siirtää hamaan tulevaisuuteen.

Tässä mielessä voikin kysyä, onko mikään muuttunut sitten Ervastin aikojen? Kuten Lähde toteaa, aineellisen kasvun rajallisuus on suomalaisten arkielämässä vielä näkymätön realiteetti.[35] Niinpä myös sen vaikutus poliittiseen päätöksentekoon on vähäinen – ehkä yhtä lailla vähäinen kuin työväenliikkeen linjanvetoihin 1900-luvun alussa. Yhä edelleen aineellisen hyvinvoinnin ja tuotannon kasvun rajallisuuden ymmärtäminen ja sen mukaan toimiminen vaativat kaukonäköisyyttä, jota löytyy enemmän yksilötasolta kuin talouspolitiikan valtavirrasta.

Avoimeksi jääkin kysymys siitä, millainen on se historiallinen tilanne, jossa resurssien rajallisuus nousee politiikkaa ohjaavaksi tekijäksi. Tämä tilanne voi tulla vastaan itsestään, nykyisen kulutustavan kriisiydyttyä. Toinen, Lähteen kannattama mahdollisuus on yrittää välttää kriisiin ajautuminen edesauttamalla poliittisen keskustelun syntymistä yksilöllisen aktiivisuuden kautta: ”[p]itää siis aloittaa julkisesta valistuksesta ja poliittisesta toiminnasta, ja sitä pitää jatkaa”.[36]

Kirjoittaja valmistelee suomalaisen työväenliikkeen varhaista ideologista muotoutumista käsittelevää väitöskirjaa Tampereen yliopiston Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikössä.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Ahlbäck, Tore. Uppkomsten av Teosofiska Samfundet i Finland. Religionsvetenskapliga skrifter nr 28. Åbo Akademi, Åbo 1995.

Ervast, Pekka. Teosofia ja sosialismi. Työmiehen Illanvietto 4/1902 [26.9.1902], 29-31.

Ervast, Pekka. Rikkaudesta. Työmiehen Illanvietto 8/1902 [24.10.1902], 65-67.

[Hälleberg, Matti] M. H-g. Teosofia vai sosialismi? Työmies 21.10.1902, 2.

Kansan Lehti. Pettymystä tunnetaan. Työmies 03.11.1902, 2.

Knif, Henrik: Boldt, Jean (1865-1920) sosialistianarkisti, asianajaja, toimittaja. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. http://vww.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/8883/ (julkaistu 16.8.2010, luettu 6.10.2014).

Koputtaja. Matkan varrelta. Länsisuomen Työmies 14.10.1902, 2.

Lähde, Ville. Niukkuuden maailmassa. niin & näin, Tampere 2013.

Maailman varat loppuivat tältä vuodelta. http://wwf.fi/wwf-suomi/viestinta/uutiset-ja-tiedotteet/Maapallon-varat-loppuivat-talta-vuodelta-2278.a (julkaistu 19.8.2014, luettu 17.10.2014).

Meadows, Donella, Randers, Jorgen & Meadows, Dennis. Kasvun rajat. 30 vuotta myöhemmin. Gaudeamus, Helsinki 2005.

Mela, Aimo. Pekka Ervast. Kirjailija teosofian tutkija kristillinen mystikko. Ruusu-Risti, Helsinki 1956. Saatavissa: http://media.pekkaervast.net/penet/books_files/Pekka_Ervast.pdf (luettu 5.11.2014)

Pettymystä tunnetaan. Kansan Lehti 30.10.1902, 1.

Pollari, Mikko. Palomaa, Veikko (1865-1933) teosofi, kirjailija, toimittaja. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/9756/ (julkaistu 15.1.2010, luettu 16.10.2014).

Rivit vahvistuvat. Uusi puoluelehti. Työmies 2.7.1902, 1.

Sainio, Venla. Valpas, Edvard (1873-1937). Työmiehen päätoimittaja, SDP:n puheenjohtaja, kansanedustaja. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/6509/ (julkaistu 6.9.2001, luettu 30.7.2014).

Schoultz, Jarl von. Bidrag till belysande av Finlands socialdemokratiska partis historia. Tiden före representationsreformen. Söderström, Helsinki 1924.

Soikkanen, Hannu. Sosialismin tulo Suomeen ensimmäisiin yksikamarisen eduskunnan vaaleihin asti. WSOY, Porvoo-Helsinki 1961.

Sundström, Kimmo. Alfred Bernhard Sarlin – agronomi, kirjailija, anarkisti. http://www.ateistit.fi/uutiset/Sarlin.pdf. (päivitetty 18.10.2009, luettu 14.10.2014)

[Tiuppa, Otto] O. Tiuppa. Teosoofia ja työväenasia. Länsisuomen Työmies 14.10.1902, 4.

Toimitus. Työmiehen Illanvietto. Työmies 2.7.1902, 1.

”Uuden Ajan” törkeyksiä. Työmies 5.2.1901, 2.

Uusi Aika. Uusi Aika 1.12.1900, 1.

[Valpas, Edvard] Kirves. Kirje Helsingistä. Työmies 4.1.1901, 2.

[Valpas, Edvard] Kirves. Iskuja. Työmies 3.10.1902, 3.

 



  1. Lähde 2013, 166. [Takaisin]
  2. Ervast 1902b, 66. [Takaisin]
  3. New Yorkissa vuonna 1875 perustettu teosofia on lukuisista oppisuunnista vaikutteita ottanut uskonnollis-filosofinen liike, joka 1900-luvun vaihteessa saavutti suosiota erityisesti taiteilijoiden ja älymystön keskuudessa.  Suomalaisesta teosofisesta liikkeestä ks. esim. Ahlbäck 1995. [Takaisin]
  4. Ervastin elämästä ks. esim. Mela 1956. [Takaisin]
  5. Boldt oli yksi omaleimaisimmista hahmoista 1900-luvun alkuvuosien Suomen poliittisella kentällä. Ks. Knif 2010. [Takaisin]
  6. Ks. esim. Uusi Aika 1900. [Takaisin]
  7. Valpas 1901; ”Uuden Ajan” törkeyksiä 1901. [Takaisin]
  8. Teosofiksi Sarlinin nimeävät niin Jarl von Schoultz (1924, 266) kuin Hannu Soikkanen (1961, 159). Sarlinista yleisemmin ks. Sundström 2009. [Takaisin]
  9. Palomaasta ks. Pollari 2010. Palomaa mainitaan toimittajana 12. joulukuuta ilmestyneen Illanvieton kansilehdellä. Nimitys on kuitenkin saattanut tapahtua jo aiemmin, koska kyseinen kansilehti löytyy vain kolmesta Historiallisen sanomalehti- ja aikakauskirjaston Illanvieton vuoden 1902 numerosta (5.9., 19.9., 12.12.). [Takaisin]
  10. Toimitus 1902. Myös Rivit vahvistuvat 1902. [Takaisin]
  11. Ensimmäinen Uusi Aika ilmestyi 1.12.1900, viimeinen 13.7.1901. [Takaisin]
  12. Ervast 1902a, 31. [Takaisin]
  13. Edvard Valpas Hänninen (1873-1937) oli ns. vanhan työväenliikkeen keskeinen linjanvetäjä. Ks. Sainio 2001. [Takaisin]
  14. Valpas 1902. Illanvieton linjaa kritisoivat myös nimimerkki Koputtaja (Koputtaja 1902), Otto Tiuppa (Tiuppa 1902) sekä Matti Hälleberg (Hälleberg 1902). [Takaisin]
  15. Ervast 1902b, 65. [Takaisin]
  16. Mt., 66. [Takaisin]
  17. Mts. [Takaisin]
  18. Mts. [Takaisin]
  19. Mt., 66-67. [Takaisin]
  20. Pettymystä tunnetaan 1902. [Takaisin]
  21. Kansan Lehti 1902. [Takaisin]
  22. Pettymystä tunnetaan 1902. [Takaisin]
  23. Mts. [Takaisin]
  24. Meadows, Randers & Meadows 2005, 10-11. [Takaisin]
  25. Mt., 15. [Takaisin]
  26. Ks. Maailman varat loppuivat tältä vuodelta 2014. [Takaisin]
  27. Lähde 2013, 159. [Takaisin]
  28. Mt., 31-35 [Takaisin]
  29. Mt., 9. [Takaisin]
  30. Mt., 31-32. [Takaisin]
  31. Mt., 158-159. [Takaisin]
  32. Mt., 154. [Takaisin]
  33. Mt., 166. [Takaisin]
  34. Mt., 42. [Takaisin]
  35. Mt., 9. [Takaisin]
  36. Mt., 167. [Takaisin]


Share on Facebook21Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *