2015/1
Vasemmistolaista historiaa kartoittamassa

Utopia romahtaa

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Otava 2014. (332 s.)

Sirpa Kähkönen on tullut tunnetuksi Kuopioon sijoittuvasta 6-osaisesta romaanisarjastaan ja tietoteoksestaan Vihan ja rakkauden liekit, joissa molemmissa hän seurailee osin myös oman sukunsa vaiheita. Kuopio-sarjan tapahtumat sijoittuvat 1920-1940-luvun Kuopioon. Sarjan ensimmäisissä kirjoissa keskiössä on työläistaustainen Tuomen perhe, mutta sarjan viimeisimpien osien kohdalla voidaan puhua kollektiiviromaanista, sillä tarkasteltavien ihmisten kirjo on laajentunut Tuomen suvun ulkopuolelle ja myös muihin yhteiskuntaluokkiin. Vihan ja rakkauden liekeissä Kähkönen kuvaa kommunistisen vakaumuksen omaavan isoisänsä Lauri Tuomaisen vaiheita 1920-luvun alun Pietarissa ja siellä järjestetyillä punaupseerikursseilla ja poliittisessa vankeudessa 1920-1930-luvun Suomessa. Sekä romaanisarjan osia että tietenkin myös Vihan ja rakkauden liekkejä varten Kähkönen on tehnyt paljon taustatyötä arkistoissa hankkien lähdemateriaalia teostensa pohjaksi. Kähkösen ote kuvaamiinsa ihmisiin ja ilmiöihin on saanut vaikutteita mikrohistoriallisesta tutkimuksesta. Hänen lähtökohtanaan ovat yksilöiden ja perheiden tarinat, jotka hän limittää osaksi historiallisia tilanteita ja tapahtumia. Romaaneissaan hän taivuttaa historiaa kaunokirjallisuuden muottiin ja saa historian tapahtumat elämään ja hengittämään omassa rytmissään.

9789511280972

Graniittimies on Kähkösen aiempien teosten sivuhaara, jossa fiktion kautta kuvataan osittain Tuomaisen/Tuomen suvun jäsenten kokemuksiin perustuen suomalaissosialistien elämää vallankumouksen jälkeisessä Pietarissa. Kirjan alussa Ilja ja Klara Tuomi, vastavihitty aviopari, hiihtävät kevättalvella 1922 Suomesta Petrogradiin, vallankumouksen kaupunkiin. Taustalla ovat sisällissodan katkerat tapahtumat vankileireineen ja kokemus siitä, että Suomessa kapinoitsijat ovat toisen, elleivät jopa kolmannen luokan kansalaisia, joille kotimaalla ei ole tarjota mitään. Ei ainakaan mitään hyvää. Heillä on myös aate ja sen kautta unelma tasa-arvoisesta ja oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta. Unelmansa rakentaakseen he ovat valmiita luopumaan entisestä identiteetistään nimeä ja kieltä myöten ja lähtemään toivorikkaina ja pää täynnä utopistisia haaveita Venäjälle, jossa vallankumous on jo kukistanut vastustajansa ja sosialismin rakennustyö alkanut.

Päästyään Pietariin, jota vielä tällöin kutsuttiin Petrogradiksi, he kuitenkin huomaavat, että unelma on paljon kauempana kuin he koskaan olisivat voineet kuvitella. Vallankumouksen jälkimainingeissa kouristeleva kaupunki on täynnä haasteita, jotka ovat sekä jokapäiväiseen elämään, vieraaseen kieleen ja kulttuuriin liittyviä koettelemuksia että ristiriitoja oman aatteellisen utopian ja silmille lyövän kurjuutta ja epätoivoa uhkuvan todellisuuden kanssa. Tähän elämän virtaan heidän on kuitenkin heittäydyttävä, sillä paluu vanhaan ei ole vaihtoehto. Ilja aloittaa insinööriopinnot ja Klarasta tulee opiskelija Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopistoon. Heidän elämäänsä astuu uusia ihmisiä, kuten Pietariin veljensä perässä tullut Lavr, joka opiskelee punaupseerikoulussa, elämää pursuava Aina Helena, joka uuden identiteetin myötä tottelee nimeä Jelena, sirkuksen ihmispyramidin perustana toimiva, mutta yhteiskunnallisessa hierarkiassa ylöspäin kurkottava Tom, katulapsityön organisaattori, piirtäjä Galkin, Jelenan aviomies, menneen maailman ihminen Henrik Gustafsson, sirkuksen ballerina Shura ja hänen klovni-isänsä Rastrelli. Tapahtumien taustalla kulkee myös salaperäinen, paljon runoilija Anna Ahmatovaa muistuttava rouva gagaattihelmet kaulallaan.

Klara, josta muodostuu romaanin keskeisin henkilö, huomaa pian, että vallankumouksen ja sosialismin opit eivät vastaa ympärillä olevaa todellisuutta ja hän vaihtaa teoreettisen opiskelun ja valistusmatkat maaseudulle käytännön työhön. Hänestä tulee Galkinin aisapari katulapsityötä tekevään järjestöön nimeltään Ilon sepät. Katulapsityöstä muodostuu hänelle konkreettinen kiinnekohta, johon tarttua ja jonka puolesta toimia, kun ympäröivän todellisuuden kaaoksellisuus lamauttaa ja saa epäilemään omia resursseja sosialismin rakentajana vallankumouksen jälkeisellä jättiläismäisellä työmaalla. Työ heitteille jätettyjen lasten kanssa antaa Klaralle tunteen, että hän voi edes pieneltä osin olla mukana rakentamassa yhteiskunnasta inhimillisempää paikkaa elää. Lopulta työ muuttaa myös hänen henkilökohtaisen elämänsä, kun hän päättää adoptoida kellareissa asuneet sisarukset Dunjan ja Genjan, joille sopeutuminen yhteiskuntaan tuntuu kieltä myöten haasteelliselta ja vaikealta.

Graniittimies jakaantuu kerronnallisesti kahtia. Kirjan alkuosa on Klaran minäkerronnan kautta avautuva katse siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Kirjan loppuosan tapahtumat sijoittuvat Pietarin ulkopuolelle Skatshkiin, jonne Klara ystävineen on kokoontunut Henrik Gustafssonin datshalle. Eletään vuotta 1935 ja enteet tulevasta suuresta puhdistuksesta ovat jo ilmassa. Vallankumouksen liikkeelle saanut utopia on liukumassa käsistä ja datshalle kokoontuneet muistelevat menneitä tapahtumia ja aavistelevat tulevaa. Kerronta kulkee läpi jokaisen paikallaolijan tajunnan ja muistojen ja luo kollektiivista kuvaa niistä tapahtumista, jotka heidät siihen hetkeen ovat tuoneet. Kirjan päättää lyhyt toisen maailmansodan aikaiseen Tashkentiin, jonne piiritetystä Pietarista evakuoituja ihmisiä asutetaan, sijoittuva osuus. Niillä, jotka jäävät henkiin on velvollisuus muistaa ja kertoa muistamastaan myös tuleville sukupolville. Tämä on mielestäni myös yksi Graniittimiehen vahvimpia sanomia. Tarinat ja kertomukset, yleensä ottaen kaunokirjallisuus, toimivat historiallisen muistin ja muistamisen avaimina ja auttavat ymmärtämään mennyttä.

Henkilökaartin ohella Graniittimiehessä hengittää myyttinen keisarien, palatsien, tulvien ja kirjailijoiden Pietari/Petrograd, jota vallankumous on kovakouraisesti moukaroinut. Klara ja Ilja ja heidän ystävänsä yrittävät parhaansa mukaan sujahtaa mukaan sykkivän kaupungin elämänrytmiin ja löytää oman paikkansa tästä suuresta, menneisyyttä henkivästä kaupungista. Kukaan Petrogradin, pietarilaisittain Piterin, vaikutuspiiriin joutunut ei voi suhtautua siihen välinpitämättömästi, sillä kaupunki ja sen henki on tatuoitu asujiensa ihoon, heidän identiteettiinsä ja se määrittää heitä, nyt ja aina. Kähkönen on tehnyt Pietaria koskevan taustatyönsä kulkemalla kaupungin kaduilla tunnelmaa ahmien, penkomalla arkistoja ja lukemalla kaupungista kertovia teoksia ja saanut kirjansa sivuille levittyvän kaupungin elämään kaikissa sävyissään.

Kähkönen on Kuopio-sarjansa myötä noussut yhdeksi Suomen eturivin kirjailijoista ja Graniittimies oli yksi vuoden 2014 Finlandia-palkinto -ehdokkaista. Hänen kykynsä saada mennyt elämään ja hengittämään on ilmiömäistä sekä kielellisesti että tarinallisesti. Graniittimiehessä kirjallisuus ja historia ovat yhtä suurta, kielellisesti kauniisti virtaavaa kertomusta, joissa yksilön elämä saa merkityksensä sekä ainutlaatuisena kokemuksena että osana suurempaa kokonaisuutta ja joka tuo esiin ideologioiden voiman sekä ihmisten kyvyn sopeutua vaikeisiinkin olosuhteisiin.

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Suomen historian oppiaineessa Turun yliopistossa.

 

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *