Koodaamisen ja kirjoittamisen vuoropuhelu? – Mitä on digitaalinen humanistinen tutkimus

Tiivistelmä

Digitaalinen humanistinen tutkimus (eng. digital humanities) on tällä vuosikymmenellä vakiintunut tutkimusala, jossa humanistiset näkökulmat ja digitaalinen tietojenkäsittely yhdistyvät. Katsauksessa esittelemme sekä kansainvälisiä että kotimaisia digitaalisen humanismin suuntauksia. Käsittelemme erityisesti keskustelua, jossa digitaalista humanismia lähestytään kahdesta toisistaan poikkeavasta näkökulmasta. Toinen suuntaus korostaa ohjelmointia ja muuta tuotannollista tekemistä (eng. making things), toinen taas laajempaa ymmärrystä digitalisoituneesta kulttuurista (eng. theorizing things). Esittelemme lisäksi akseliston, jolle digitaalisen humanismin tutkimuksia ja tutkijoita on mahdollista sijoittaa ilman jyrkkiä joko-tai -vastakkainasetteluja. Katsauksen päätteeksi esittelemme suomalaisen digihumanismin piirteitä sekä tulevaisuuden mahdollisuuksia.

Digitaalinen humanistinen tutkimus – johdannoksi

Suomen Akatemia julkisti tammikuussa 2015 Digitaaliset ihmistieteet -tutkimusohjelman, jonka hakuaika päättyisi saman vuoden huhtikuussa. Ohjelman verkkosivuilla digitaaliset ihmistieteet määritellään seuraavasti:

”Digitaaliset ihmistieteet (engl. digital humanities) on käsite, jolla viitataan uuden teknologian hyödyntämiseen humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Digitaaliset ihmistieteet -akatemiaohjelman alueeseen kuuluvat erilaiset uudet menetelmät ja tekniikat, joissa digitaalista teknologiaa ja modernin datatieteen menetelmiä hyödynnetään humanististen ja yhteiskuntatieteellisten aineistojen keruussa, hallinnassa ja analyysissä.”[1]

Digitaalinen humanistinen tai laajemmin ihmistieteellinen tutkimus (digital humanities) – tai kuten tässä katsauksessa kutsumme digihumanismi – onkin ollut jo muutaman vuoden ajan trendikäs nimitys humanistis-tietoteknologiapainotteisellle tutkimukselle. Aiemmin puhuttiin humanistisesta tietojenkäsittelytieteestä (eng. humanities computing) tai humanistisesta informatiikasta, joilla on useamman vuosikymmenen tutkimushistoria esimerkiksi tietokonelingvistiikan sekä muun tutkimusaineiston tietoteknisen analyysin alueilla.[2]

Useampi yhdysvaltalainen tutkija väittää keksineensä digitaalisen humanismin käsitteen. Vaikka keksijästä ei ole yksiselitteistä varmuutta, digitaalinen humanismi alkoi vuosituhannen vaihteesta lähtien korvata humanistista tietojenkäsittelyä kattokäsitteenä, koska tutkijat halusivat painottaa alan itsenäistä tieteellistä asemaa omine erityisine käytänteineen[3]. Toiset tutkijat ovat puolestaan korostaneet digitaalisen humanismin eroavan aiemmasta humanistisesta tietojenkäsittelystä siinä, että tekstianalyysikeskeisyydestä on siirrytty yhä enemmän monimediaisen aineiston käsittelyyn ja erilaisiin datan visualisointitekniikoihin[4]. Ala on vakiinnuttanut runsaan keskustelun ja väittelyn myötä painotuksen digitaalisuuteen tietojenkäsittelyn sijaan, mutta perinteet ovat yhä vahvasti läsnä. Muutosprosessi näkyi esimerkiksi Oulussa 2008 pidetyn Digital Humanities -konferenssin organisoijatahoissa, sillä konferenssin järjestäjinä oli useampia humanistisen tietotekniikan alalla pidempään toimineita kansainvälisiä tieteellisiä järjestöjä[5].

Digihumanismi on teknisemmin ja laskennallisemmin määritellyllä tavalla kokenut uuden tulemisensa sosiaalisen median aikakaudella muun muassa suurten tietoaineistojen (ns. big data) käsittelymenetelmien kehittyessä. Big datan ohella jotkut ovat tällöin puhuneet jopa isosta humanistisesta tutkimuksesta (eng. big humanities)[6]. Se ei tosin viittaa ainoastaan suuriin aineistoihin vaan suuren tieteen (eng. big science) jättimäisiin projekteihin, jotka kestävät pitkään ja johon osallistuu valtavasti tutkijoita[7].

Tässä katsauksessa pohdimme, mitä on digitaalinen humanistinen tutkimus ja millaisia suuntauksia se sisältää. Kysymme myös, mitkä ovat alan tulevaisuudennäkymät erityisesti suomalaisessa kontekstissa. Emme käsittele alan suuntauksia kuitenkaan yksityiskohtaisesti vaan analysoimme erityisesti keskustelua, jossa digihumanismia lähestytään kahdesta näkökulmasta. Toinen suuntauksista korostaa ohjelmointia ja muuta tuotannollista tekemistä (eng. making things), toinen taas laajempaa ymmärrystä digitalisoituneesta kulttuurista (eng. theorizing things). Esittelemme myös akseliston, jolle digitaalisen humanismin erilaisia tutkimuksia ja tutkijoita on mahdollista sijoittaa.

Katsomme digitaalista humanistista tutkimusta tietyllä tavalla ulkopuolelta, digitaalisen kulttuurin tutkijoina, joiden taustat ovat historia- ja etnologiatieteissä.[8] Emme ole osallistuneet itse esimerkiksi kansainvälisiin Digital Humanities -konferensseihin, mutta olemme seuranneet aihepiiriin liittyvää tieteellistä keskustelua Suomessa ja muualla. Tämä katsaus perustuu digitaalista humanistista tutkimusta käsittelevään kirjallisuuteen ja verkkolähteisiin. Lähtökohtamme on, että digitaalinen humanistinen tutkimus kuuluu laajempaan joukkoon kulttuuri- ja yhteiskuntatieteellisesti suuntautuneita ”digitieteitä”, mutta eroaa osittain digitaalisesta kulttuurista, internet-tutkimuksesta, kybertutkimuksesta, uusmediatieteestä ja vastaavista[9]. Ero liittyy erityisesti digitaalisen humanismin käsitykseen tieteenalan tutkimuskohteista, työtavoista ja kysymykseen tutkimustoiminnan soveltavasta luonteesta. Siinä missä vaikkapa internet-tutkimus, pelitutkimus tai digitaalinen kulttuuri painottavat sähkösyntyisiä (eng. born digital) ilmiöitä tutkimuskohteinaan, digitaalinen humanismi on positioitunut ainakin aiemmin vahvemmin digitalisoituun kulttuuriin ja sen tutkimuksen pidempiin traditioihin.[10] Ero ei kuitenkaan ole selkeä, minkä vuoksi herää väistämättä kysymys, miksi pesäeroa on edelleen tarvetta luoda.

Väittelyitä digihumanismista

Useat tutkijat ovat vuosia väitelleet, onko digitaalinen humanismi puhtaasti humanistiseen tietojenkäsittelyyn ja ohjelmistosuunnitteluun keskittyvää vai teknologiaa soveltavaa humanistista tutkimusta. Toisin sanoen, onko digitaalinen teknologia tutkimuksen kohde vai tutkimuksen väline[11]. Eräiden tutkijoiden mukaan digitaalisen humanistin tulee ehdottomasti osata koodata, eli ohjelmoida tietokoneohjelmia tai toteuttaa järjestelmiä kyetäkseen kutsumaan itseään digihumanistiksi ja tutkimustaan digihumanismiksi[12]. Vaatimukset koodaustaidosta lähestyvät keskustelua, jonka mukaan myös suomalaisissa kouluissa pitäisi opettaa Viron tapaan kaikille ohjelmointia. Koodausta on ryhdytty pitämään tietoyhteiskunnan kansalaisen perustaitona, joka on avain uuden liiketoiminnan synnyttämiseen ja sitä kautta myös esimerkiksi talouskasvuun. Sillä on samantapainen rooli kuin verkkosivujen tekotaidolla 1990-luvun loppupuolella, jolloin myös humanisteja varten synnytettiin uusia opintokokonaisuuksia multimediatuotantotaitojen opettamiseen[13]. Nykyisellä koodaamista ja kouluopetusta koskevalla keskustelulla on puolestaan yhtymäkohtia 1980-luvun informaatioyhteiskuntakeskusteluun ja ATK:n eli automaattisen tietojenkäsittelyn kouluopetukseen[14].

Digitaalinen humanismi etsii itselleen tilaa tieteiden kentällä. Vuonna 2009 englanninkielisen kirjallisuuden professori William Pannapacker julisti Modern Languages Associationin konferenssissa digitaalisen humanismin olevan ”the next big thing” eli seuraava iso juttu, sillä digitaalinen teknologia oli vaikuttanut jokaiseen tieteenalaan[15]. Saman konferenssin jälkeen mediatutkija ja viestinnän apulaisprofessori David Parry julkaisi omassa blogissaan kirjoituksen, jonka mukaan digitaalinen humanismi tulisi haastamaan perustavanlaatuisesti humanistisen tieteen tekemistä. ”Haluan digitaalisuuden muuttavan täysin sen mitä on olla humanistinen tutkija”, Parry kirjoitti.[16]

Yllä mainittu humanististen tieteiden täydellisen muutoksen halu liittyi kiinteästi aiempiin 1990-luvun lopun puheisiin digitaalisesta vallankumouksesta, jossa bittien liikkeestä julistettiin tulleen tavaroiden liikettä tärkeämpää. 1990-luvulla – tai jo sitä ennen – käynnistettiin Suomessakin useita hankkeita, jotka liittyivät muun muassa humanististen tutkimusaineistojen digitalisoimiseen. Hankkeissa kehitettiin myös työkaluja aineistojen tietokoneavusteiseen käsittelyyn tai tuottamiseen. Suomessa esimerkiksi historia-alalla rakennettiin Agricola – Suomen historiaverkko -portaali, joka syntyi 1996 Suomen Historian Elektronisen Keskuksen (SHEK) pohjalta[17]. Historiantutkimukseen liittyi myös Turun yliopiston, Turku-seuran ja Raunistula-seuran 1998 alkanut monitieteinen ja monialainen Raunistulan sähköistäminen -hanke, jonka tavoitteena oli ”verkkojulkaisemisen kautta ylittää perinteisiä rajalinjoja akateemisen tutkimuksen, kouluopetuksen ja ihmisten oman historiaharrastuksen välillä.”[18]

Viime vuosina käydyt keskustelut digitaalisen humanismin sisällöstä ovat painottuneet alan sisällön määrittelemiseen ja kiistelyyn, kenellä on oikeus kutsua itseään digitaaliseksi humanistiksi. Mahtuvatko esimerkiksi yhteiskuntatieteilijät digihumanistien virtuaalihiekkalaatikolle? Luultavasti tästä syystä Suomen Akatemian uusi Digital Humanities -tutkimusohjelma on suomennettu digitaalisen humanismin sijasta digitaalisiksi ihmistieteiksi, jotta määrittely ei olisi liian poissulkeva.

Vastaavat määrittelyt ovat tuttuja myös muille tieteenaloille. Esimerkiksi antropologia on hakenut koko 1900-luvun ajan omaa paikkaansa ja pyrkinyt häivyttämään kolonialistisia juuriaan[19]. Myös digitaalinen teknologia on sittemmin tuonut oman mausteensa antropologiaan, jolloin tutkijat ovat halunneet rajata tutkimuksen joko verkkoon tai verkon ulkopuolelle. Tutkijat ovat kiistelleet muun muassa etnografisen kenttätyön mahdollisuudesta ja menetelmistä verkkoympäristöissä.[20]

Muuttuva yhteiskunta vaatii siis tieteenalojen muuttumista. Digitaalisella humanismilla ei kuitenkaan ole monien muiden humanististen tieteiden tapaan vakiintuneita vuosikymmenien – tai ainakaan vuosisataisia – perinteitä. Digitaalinen humanismi on tutkijoiden itsensä aktiivisesti synnyttämä tieteenala tai tutkimusala, joka elää ja kehittyy sovellettujen teknologioiden mukana.

Kun tieteenalan sisältöä ja tavoitteita lähdetään kyseenalaistamaan, rakentamaan ja muokkaamaan, määrittelyt voivat olla joko laajoja tai suppeita, toisin sanoen tendenssiltään laihduttavia tai lihottavia[21]. Digitaalisen humanistisen tutkimuksen määrittelyssäkin risteävät useat pyrkimykset. Osa haluaa määritellä tutkimusalan rajaamalla siitä mahdollisimman paljon ulos ja osa haluaa taas sisällyttää siihen mahdollisimman paljon aihealueita, tutkimuskohteita, menetelmiä ja tutkijoita. Määrittelyt[22] luodaan professuurien ja muiden tehtävien kuvausten lisäksi seminaareissa, tieteellisissä lehdissä ja oppikirjoissa sekä rahoituspoliittisilla päätöksillä. Rahoittajat voivat omilla linjauksillaan tehdä rajauksia tai toteuttaa tutkimuspoliittisia linjauksia, joista esimerkiksi käy edellä mainittu Suomen Akatemian digitaalisten ihmistieteiden hankehakuilmoitus. Toinen suomalainen määrittelyesimerkki löytyy Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan hakujulistuksesta syksyltä 2014, kun tiedekuntaan haettiin ja myöhemmin valittiin tohtorikoulutettavia edustamaan nimenomaan digitaalista humanistista tutkimusta.[23]

Kulttuurintutkija ja mediateoreetikko Gary Hallin mukaan digitaalisen humanistit tutkivat ja tuottavat interaktiivisia tietovisualisointeja, kuvankäsittelyjä, geospatiaalisia representaatioita, tilastollista tutkimusta, verkostoanalytiikkaa, datalouhintaa, tiedon ryhmittymistä sekä tietojärjestelmädatan manipulointia[24]. Hallin kuvailemat aihepiirit kuulostavat hyvin paljon tietojenkäsittelytieteen nykymantrojen mukaisilta. Hall kritisoikin digitaalista humanismia melkein epäaidoksi, sillä humanistit ovat hänen mukaansa omaksuneet tietoteknologian käyttöönsä saadakseen vain enemmän yhteiskunnallista legitimiteettiä niin kutsuttujen kovien tieteiden rinnalla. Tätä toimintaa Hall kutsuu ”humanistien itsevarmuuden kriisiksi”.[25]

Hall kritisoi digihumanisteja myös datafetisistisestä lähestymistavasta, jolloin tutkijat vain tuijottavat sokeasti keräämäänsä tietoteknista aineistoa[26]. Median ja teknologian tutkijat Leighton Evans ja Sian Rees varoittavat samaten uusia analyysivälineitä koskevasta liiasta innosta, joka voi peittää näkyvistä humanismin kokonaiskuvan ja humanististen tieteiden roolin ihmisyyden ymmärryksessä[27]. Mediatutkijat Bernhard Rieder ja Theo Röhle puolestaan viittaavat humanistisen tietotekniikan pioneerijulkaisun Computers and the Humanities -lehden kaikkien aikojen ensimmäisen numeron toimittajien muistutukseen vuodelta 1966: ”Meidän ei pidä koskaan hypnotisoitua tietokoneen kapasiteetista kuvittelemalla, että sitten kun olemme laskeneet, ymmärrämme.”[28]

Hall tosin myöntää, että datafetisistinen lähestymistapa on useimmiten suunniteltu ja tuotettu ylittämään nykyiset rahoituspoliittiset rakenteet, jotka tuntuvat rokottavan humanistisia aloja. Digitaalinen humanismi on siis humanismin paketoimista sellaiseen teknoformaattiin, joka katsotaan rahoitustaktisesti välttämättömäksi[29]. Laskennallinen käänne (eng. computational turn) on Hallin mukaan kuitenkin vaikuttanut suurimpaan osaan tieteenaloista digitaalisen teknologian salliessa monet aikaisemmin mahdottomat tai vaikeat tutkimusratkaisut, mutta sitä ei tulisi pitää synonyymina digihumanismille. Hall korostaa, että eronteko näiden kahden, teknologian soveltamisen ja digihumanismin, välillä on keskeistä, jotta humanismia itsessään voidaan kehittää eteenpäin tietoverkkojen ja -teknologioiden aikakaudella.[30]

Uuden tieteenalan sisällön ja tavoitteiden määrittely on aina vaikea tehtävä. Jaakko Suominen on kirjoittanut digitaalisen kulttuurin käsitteestä sekä haluttomuudestaan määritellä oppiaineen professorina tutkimusalaa liian tiukasti. Määrittely on Suomisen mukaan aina kielellistä vallan käyttöä:

”Määrittelyvalta ilmenee joukkona toisiinsa limittyviä kielellisiä tekoja. […] Digitaalisuus on sana, joka hämää ja hämmentää niitä, jotka kokevat olevansa kartalla kulttuurin kanssa – tai toisin päin. Vaikka digitaaliset koneet, jotka käsittelevät, tallentavat, muokkaavat ja siirtävät koodattua informaatiota, ovat tuttuja, ei ole selvää, mitä niitä koskevat puhe- ja käyttötavat, käyttäjäyhteisöt ja päätöksenteko ovat.”[31]

Samaan tapaan kuin digitaalinen humanismi, myös digitaalinen kulttuuri voidaan siis ymmärtää ensisijaisesti sateenvarjokäsitteeksi, joka pitää sisällään osia ja vaikutuksia useista tutkimustraditioista ja -käsitteistä.

Edellä aikaansa?

Digihumanismin juuret juonnetaan aikaan, jolloin ensimmäisiä tietokoneita oltiin ottamassa käyttöön ja jolloin tietoja käsiteltiin reikäkorteilla. Jesuiittapappi Roberto Busa[32] mainitaan useissa julkaisuissa[33] humanistisen tietojenkäsittelyn pioneerina, sillä hänen tutkimuksensa käynnistyivät pian toisen maailmansodan jälkeen. Busa on tunnettu muun muassa skolastikko Tuomas Akvinolaisen (1225-1274) tuotantoa koskevista tutkimuksistaan, jotka alkoivat 1940-luvun lopulla yhteistyössä IBM:n kanssa. Busa painotti tutkimuksissaan informaatioteknologian merkitystä tutkimusvälineenä ja kirjoitettua tekstiä kielitieteellisenä tutkimuskohteena. Hän oli turhautunut oman aikansa teknologiaan, joka ei vastannut hänen korkeita standardejaan. Busa jatkoi seuraavat vuosikymmenet tietoteknologian kehitystyötään tavoitteenaan digitoida 1300-luvulla pyhimykseksi julistetun Tuomas Akvinolaisen lukuisat kirjoitukset laajempaa tutkimuskäyttöä varten.

Kun vielä 1940-luvulla vaadittiin kokonainen rekkalastillinen reikäkortteja yhden aineiston siirtoa ja käsittelyä varten, 1990-luvun alussa sama tietomäärä mahtui CD-ROM-levylle. 1950-luvulta 1970-luvun alkupuolelle tutkijat olivatkin ensisijaisesti kiinnostuneita olemassa olevien teknologisten rajoitusten ylittämisestä.[34] Joitakin kielitieteisiin ja muihin humanistisiin tieteisiin liittyneiden tietojenkäsittelysovelluksien kuvauksia löytää myös suomalaisista 1960-luvun ja 1970-luvun alun tieteellisistä julkaisuista ja ammattilehdistä. Kyllikki Ruokosen kokoamassa ATK-kirjallisuuden bibliografiassa 1945-1973 mainitaan kolme musiikkiin liittyvää artikkelia, kaksitoista kielen- ja kansanrunouden tutkimukseen liittyvää artikkelia ja kaksi historiaan liittyvää artikkelia[35].

Edellä kuvatut painotukset ovat toimineet pohjana myöhemmille digihumanistisille tutkimuksille, kun tutkijat ovat ryhtyneet määrittelemään olennaisia tutkimuskohteita sekä perustamaan digihumanistisia tutkimusinstituutioita[36]. Kielitiede on yksi dominoivimmista tutkimusaloista, sillä nimenomaan kielitieteilijät kykenevät hyödyntämään suurien datamassojen määrällistä analyysiä. Susan Hockey määrittelee digihumanismin historiaa käsittelevässä artikkelissaan ”History of Humanities Computing” (2004) Alvar Ellegårdin vuoden 1962 tutkimuksen Juniuksen kirjeistä[37] ensimmäiseksi digihumanistiseksi työksi. Ellegård suunnitteli ohjelman kirjeiden tietoteknistä sanaston laskentaa varten.[38] Suomessa puolestaan esimerkiksi IBM:n asiakaslehdessä IBM Katsauksessa 1/1970 julkaistiin useita artikkeleita tietokoneiden käytöstä kielentutkimuksesta. Aihepiirin yleisen esittelyn lisäksi lehdessä julkaistiin esittelyt tutkimuksista, joissa oli analysoitu ranskalaisen kenraalin ja presidentin Charles de Gaullen sanavarastoa sekä miten tietokone ”teki yli-inhimillisen työn”, jonka tuloksena saavutettiin ”täydellinen konkordanssi Shakespearen tuotannosta” eli luettelo Shakespearen käyttämistä sanoista.[39]

Sittemmin teknologia on ottanut valtavia harppauksia eteenpäin. Kehitys liittyy kiinteästi myös tietotekniikan ja internetin valtavirtaistumiseen 1990-luvun puolivälistä lähtien. Tietotekniikka ei ole enää vain harvojen ja valittujen tietotaitoa vaan kiinteä osa arkista kulutuskulttuuria, joka näkyy kämmentietokoneina, sosiaalisen median sovelluksina sekä yhä kompaktimpaan kokoon pakattuina älykkäinä mobiililaitteina.

Meidän näkemyksemme mukaan laskennallisen ja tietoteknisen käänteen (eng. computational turn[40]) sijasta voisikin puhua digitaalisesta käänteestä (eng. digital turn[41]). Se koskettaa kaikkia elämän alueita ja ulottuu siten myös tutkimuksen osa-alueille. Siihen kuuluvat tutkimustekstin tuottaminen (mm. tekstikäsittelyohjelmat, verkkokirjoitusympäristöt ja pilvipalvelut, kuten Google Drive, joukkoistaminen), julkaiseminen (mm. avoin saavutettavuus), tutkimusmenetelmät ja -ohjelmat (mm. verkkoetnografia, tietolouhinta, nettikyselyt ja kysely-ympäristöt, laadullisten ja määrällisten aineistojen käsittelyyn tarkoitetut ohjelmat, verkkosisältöjen tallennussovellukset sekä lähdeviittausviittausohjelmat), tutkimuskohteet (mm. virtuaaliverkostot, videopelit, sosiaalinen media), tutkimuksesta viestiminen (mm. visuaaliset esitysohjelmat ja -sovellukset, verkkolehdet, tutkijoiden verkostopalvelut kuten Academia.edu ja ResearchGate) ja niin edelleen. Opetusteknologian professori Martin Weller on kirjoittanut digitaalisesta tutkijuudesta (eng. digital scholarship), jonka eetokseen hän yhdistää ajatuksen tietotekniikan hyödyntämisestä, verkottumisesta ja avoimuudesta[42]. Kuten muuhunkin tutkijatyöhön digitaaliseen tutkijuuteen kuuluu ilmiöiden löytäminen ja suhteuttaminen olemassa olevaan tietoon, sekä soveltaminen ja opettaminen. Kaikilla näillä osa-alueilla hyödynnetään digitaalisia toiminnan muotoja. Toiset tutkijat hyödyntävät niitä enemmän, toiset vähemmän[43].

Digitaalinen käänne on tuottanut tietynlaisena sivutuotteena useita vaihtelevin painopistein asettuvia tutkimusnäkökulmia tai koulukuntia jo pelkästään ihmistieteiden puolelle – teknisistä tieteistä tai näiden kahden erilaisista hybrideistä puhumattakaan. Yhteistä digihumanisteille on kuitenkin halu (ja taito) etsiä tietoa ja toteuttaa tutkimuksia digitaalisen teknologian avulla paremmin, laajemmin ja nopeammin kuin mitä aikaisemmilla menetelmillä tai sovelluksilla on ollut mahdollista. Tällaiset pyrkimykset tuottavat runsaasti erilaisia uusia työkaluja sekä menetelmiä, joiden avulla humanistista tutkimusta voidaan soveltaa uusissa konteksteissa.

Digitaalinen humanismi tekemisen ja teorian yhdistelmänä

Englannin kielen apulaisprofessori Matthew Kirschenbaum korostaa digitaalisen humanismin luonnetta sosiaalisena sitoumuksena (eng. undertaking)[44]. Sitoumus mahdollistaa erityisesti tieteidenvälisen yhteistyön, erilaiset hankkeet, kilpailun ja perustellun väittelyn aiheeseen liittyvistä teemoista. Monitieteisyys on tässä kohtaa avainsana, jonka vuoksi useimmat tutkijat eivät ole halukkaita asettamaan omaa tutkimustaan tai omaa tutkijaidentiteettiään tiukkoihin joko-tai-raameihin. Teknologiatutkija ja informaatiotieteilijä Lisa Spiro taas määrittelee artikkelissaan ”This is why we fight: Defining the Values of Digital Humanities” digitaalisia humanisteja juuri vastakohtien avulla. Niitä ovat ainakin tekeminen vastaan teoretisointi (eng. making vs. theorizing), tietojenkäsittely vastaan viestintä (eng. computation vs. communication) sekä käytäntö vastaan teoria (eng. practice vs. theory).[45]

Mustavalkoisen vastakkainasettelun sijaan olemme paikantaneet digihumanistit akseliston avulla (ks. Kuvio 1.). Olemme hahmottaneet akseliston kysymällä, miten tutkimuksen kohde painottuu suhteessa digitaalisuuteen. Toisin sanoen, onko digitaalinen teknologia a) tekemistä ja kehittämistä painottava (vrt. koodaajat ja making things) tai b) teoreettista ymmärrystä painottava. Näiden kahden välinen suhde riippuu myös olennaisesti siitä, käytetäänkö digitaalista teknologiaa instrumentaalisesti, eli välineellisyyttä korostaen, vai painottuuko tutkimus itsessään digitaalisen teknologian tutkimukseen (kohdesuhde).

DigihumanismiKuva1

Yllä esitetyn kuvion avulla voidaan määrittää niin yksittäisen tutkijan kuin kokonaisen tutkimusprojektin suhde digitaalisuuteen. Suhde voi vaihdella projektin tutkijoiden välillä. Se voi myös elää ja muuttua yhden tutkijan tutkimusprosessin aikana. Väitämme, että oheisen akseliston avulla olisi mahdollista hahmottaa vaikkapa tutkimusverkostojen, tutkimusohjelmien tai hankekonsortioiden osahankkeiden ja tutkijoiden keskinäistä suhdetta. Jos saman hankkeen tutkijoiden näkökulmat digitaaliseen humanismiin poikkeavat paljon toisistaan, projektissa todennäköisesti täytyy tehdä enemmän työtä yhteisen näkemyksen löytämiseksi kuin silloin, jos kaikki tutkijat ja osahankkeet sijaitsevat koordinaatiston samalla nurkalla. Toisaalta taas sellaiset hankkeen, joissa tutkijoiden näkökulmat vaihtelevat, ovat sisällöllisesti luultavasti monitieteisyydessään mielenkiintoisempia.

Esimerkiksi teoreettinen tutkimus, joka kohdistuisi Facebookin tietyn käyttäjäryhmän keskinäiseen vuorovaikutukseen tai tarkastelisi sosiaalisen median historiaa yleisemmällä tasolla, paikantuisi kohti akseliston oikeaa yläkulmaa. Niin tapahtuisi ainakin siinä tapauksessa, että tutkimusmenetelminä käytettäisiin tavanomaisempaa sisällönanalyysia, lähilukua ja havainnointia. Tilanne muuttuisi, jos tutkimuksen keskeisenä osa-alueena olisivat määrällisten digitaalisten aineiston muodostamis- ja analyysitavat ja niitä koskevien uusien työvälineiden kehittäminen. Silloin tutkimuksen paikka koordinaatistossa alkaisi liukua keskemmälle – tai sillä olisi useampia paikkoja osaprojektien kautta.

Sellaiset hankkeet, joissa pyrittäisiin rakentamaan vaikkapa tietokanta kaikista suomalaisista keskiaikaisista pyhimyskuvista tai joissa pyrittäisiin tuottamaan virtuaalinen rekonstruktio jostain vanhasta historiallisesta korttelista tai rakennuksesta, sijoittuisivat akselistossa enemmän alas ja vasemmalle. Jos tuollaisiin projekteihin tulisi niiden kuluessa enemmän kriittisiä elementtejä, joissa pyrittäisiin arvioimaan digitaalisen arkistoinnin tai esittämisen vaiheita ja niihin liittyviä kulttuurisia käytänteitä, se siirtäisi hankkeita jälleen akselistossa kohti keskustaa.

Meidän oma näkökulmamme digitaaliseen humanismiin on laaja-alainen ja holistinen, mutta seuraavat kansainväliset esimerkit kertovat erilaisista tavoista lähestyä tutkimusalaa.

”Making things” – digihumanisti rakentaa ja luo koodaamalla

Digitaalisen humanistin ja englannin kielen professorin Stephen Ramsayn mukaan digihumanistin tulee ensisijaisesti osata koodata, jotta hän voi rakentaa maailmaan uutta (eng. to build things). Ramsay on väittänyt, että vakiintuneet humanistiset tieteet eivät luo tai rakenna; toisin sanoen ne eivät rakenna maailmaan tai tieteeseen uusia asioita vaan ainoastaan lukevat ja kritisoivat lukemaansa.[46] Digitaalinen humanismi edustaa Ramsayn tulkinnan mukaan siis jonkinlaista humanistista insinööritiedettä, soveltavaa ja ongelmanratkaisukykyistä lähestymistapaa, jossa tietoteknisellä osaamisella on keskeinen asema.

Ramsay on osaltaan vaikuttanut digihumanismin kahtiajakoon vuonna 2011 pitämällään puheenvuorollaan Modern Language Association Conventionissa. Puheenvuoro oli otsikoitu raflaavasti ”Who’s In and Who’s Out” eli Kuka on sisällä ja kuka ulkona. Esitelmässään hän tähdensi digitaalisen humanismin nimenomaan ohjelmointiin perustuvaksi tieteenalaksi:

”[…] tuleeko sinun osata koodata [ollaksesi digitaalinen humanisti]? Olen vakinaisessa digitaalisen humanismin professorin virassa ja vastaan ‘kyllä’ […] Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että digitaalinen humanismi rakentaa asioita […] Jos et tuota mitään, et ole […] digitaalinen humanisti.”[47]

Useat tutkijat kommentoivat Ramsayn näkemystä liian kärjistetyksi niin esitelmän jälkeisessä keskustelussa kuin myös blogikirjoituksissa konferenssin jälkeen.[48]

Myöhemmin Ramsay hieman pehmensi tiukkaa rajaustaan omassa blogissaan. Hän korosti nimenomaan digitaalisen humanismin rakentavaa ja uutta luovaa luonnetta, joka Ramsayn mukaan on digihumanismin uutta hermeneutiikkaa:

”Rakentaminen on meille uudenlaista hermeutiikkaa – radikaalimpaa kuin vain perinteisten humanististen tutkimusmenetelmien soveltamista digitaalisiin kohteisiin. Mediatutkimus, pelitutkimus, kriittinen kooditutkimus ja monet muut alat ovat tuoneet mainioita uusia näkökulmia humanistiseen tutkimukseen, mutta väitän silti (omaksi vaarakseni), että mikään näistä aloista ei silti edusta yhtä radikaalia siirtymää lukemisesta tekemiseen.”[49]

Myös esimerkiksi internet-tutkimuksessa on huomattu, että suuri osa tutkijoista käyttää uudesta tutkimuskohteesta huolimatta edelleen tavanomaisia tutkimustapoja ja menetelmiä. Hyvin moni hyödyntää esimerkiksi kyselyitä, haastatteluja, havainnointia ja tekstianalyysejä. Tilanne on kuitenkin muuttumassa internet-tutkimuksessakin.[50]

Ramsayn väitteiden pohjalta herää kuitenkin kysymys, eivätkö juuri kieli, teksti, sanat ja ilmaisut ole luovia keinoja tuottaa maailmasta analyysejä, kuvauksia sekä mahdollisuuksia. Ne rakentavat, eli luovat, kuvan maailmasta ja siinä olemisen kokemuksesta tekstuaalisesti tai usein jopa visuaalisesti. Ramsayn tiukka jaottelu sulkee ulos useita tiedon tuottamisen menetelmiä ja tapoja, vaikka se onkin kiinnostava lähestymistapa. Se on siis esimerkki laihduttavasta tieteenalamäärittelystä[51].

Koodaamiseen ja tietotekniseen ohjelmatuottamiseen keskittyvästä digihumanismista voidaan mainita esimerkiksi jotkut arkeologit, jotka voivat luoda kolmiulotteisia mallinnuksia kaivausten tietojen perusteella. Arkeologi Jeffrey Jacobson on mallintanut Pompeijin raunioita tutkimusryhmänsä kanssa arkeologisten löytöjen sekä maantieteellisten, kuvallisten ja kirjallisten lähteiden perusteella[52] . Käytännössä digitaalisten menetelmien kehittäminen palvelee muita tarkoituksia eikä tarkoita, että kaikki koodaisivat. Esimerkiksi Harri Kiiskinen on tehnyt Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineeseen väitöskirjan Etrurian keramiikan tuotannosta ja kaupasta Antiikin aikana käyttämällä apuna paikkatietoanalyysiä[53]. Arkeologiaan liittyvistä tietolähteistä voidaan tuottaa 3D-ohjelmia myös historioitsijoille ja kaupunkitutkijoille (arkeologista tutkimuksen ja digitaalisten sovellusten suomalaisista yhdistelmistä ks. esim. Muuritutkimus[54]). Vielä uudemman teknologian tutkimusta ja kehittämistä edustaa puolestaan Turun yliopiston teknologian tutkimuskeskuksen (TRC) ja Suomen historian oppiaineen sekä kumppaneiden lisättyyn todellisuuteen liittyvä Futuristic History -hanke[55] (2013-2014) sekä sen vuonna 2015 alkanut jatkohanke.

Kielitieteilijät ja kirjallisuudentutkijat voivat taas hyötyä projekteista, joissa on digitoitu kirjallisuusaineistoja. Esimerkiksi Jane Austen’s Fiction Manuscripts Digital Edition[56] on sivusto, jonne on digitoitu kaikki Jane Austenin alkuperäiset käsikirjoitukset, joista on nähtävissä myös editoidut versiot eli yliviivatut osiot. Tekstit on litteroitu sellaisinaan korjauksineen, jolloin muut tutkijat voivat käyttää tietokantaa hyödyksi muun muassa tarkoilla sana- ja teemahauilla.

Vaikka digihumanismi näyttäytyy tällä hetkellä pitkälti suurten aineiston louhinnan ja analyysin sekä digitaalisen esittämisen kautta, näkökulma voi olla myös täysin vastakkainen. Riemastuttava esimerkki toisenlaisesta lähestymistavasta on Nick Montfortin ja kumppaneiden verkossa kirjoitettu ja vuonna 2012 julkaistu laaja teos 10 PRINT CHR$(205.5+RND(1)); : GOTO 10. Se käsittelee totaalihistoriallisella ja läpikontekstualisoivalla otteella Commodore 64 -kotitietokoneelle tehtyä yhden rivin mittaista ohjelmaa, joka lukee kokonaisuudessaan kirjan otsikossa. Teoksen johdannossa kirjoittajat kritisoivat suurten datamäärien analyysiin kohdistuvaa tutkimusta yksipuoliseksi.[57]

Digitaalisuus tutkimuskohteena

Aiemmin mainittu englannin kielen apulaisprofessori ja tunnettu digihumanisti Matthew Kirschenbaum on eri linjoilla kuin koodaamista korostava Ramsay. Kuten edellä totesimme, Kirschenbaum kutsuu digitaalista humanismia ennen kaikkea sosiaaliseksi sopimukseksi.[58] Sopimus mahdollistaa tieteidenvälisen yhteistyön, erilaiset hankkeet, kilpailun ja perustellun väittelyn digitaalisuuteen liittyvistä teemoista. Kirschenbaumin tulkinnan mukaan digitaalinen humanismi tai digitaalinen humanistinen tutkimus on monitieteinen ja tieteidenvälinen sateenvarjo, joka kytkee toisiinsa tietoteknisiä ja humanistisia tutkimusaiheita ja -menetelmiä. Kirschenbaum myös esittää, että olennainen osa digitaalista humanismia on tutkijoiden luoma verkosto. Verkoston avulla tapahtuvat muun muassa pedagoginen yhteistyö ja tiedon jakaminen muiden alan tutkijoiden kanssa, jotka ovat ”aktiivisesti verkossa 24/7”.[59]

Lisa Spiro huomauttaakin, että juuri aktiivinen ja teknologiakeskeinen verkostoituminen internetissä erottaa digitaalisen humanismin omaksi erityiseksi kokonaisuudekseen, minkä vuoksi tieteenalan arvopohja (eng. statement of values) on myös joustava ja jatkuvasti muuttuva[60]. Tällainen näkökulma tuntuukin viittaavan avoimempaan tai jopa ahmivampaan tapaan määritellä tieteenala ja sen tutkimuskohteet[61]. On tosin kyseenalaista, ovatko juuri digitaaliset humanistit ainoita, jotka ovat aktiivisia verkkoelämää eläviä ja hyödyntäviä tutkijoita. Väitämme, että niin ei ole, vaan hyvin moni tutkija nykypäivänä on esimerkiksi aktiivinen verkostoituja sosiaalisessa mediassa[62].

Viestintätutkija ja kielitieteilijä Kathleen Fitzpatrick edustaa hänkin laaja-alaisempaa digihumanismin määrittelyä. Hän korostaa, että alan tutkijoiden tulisi keskittyä mieluummin alan yhteisöllisiin ongelmiin teknologisen osaamisen sijasta. Tutkijoiden pitäisi myös keskittyä kehittämään alan instituutioita sekä edistämään uudenlaisia akateemisen ajattelujen tapoja, joita digitaalisuus ja sen tulkinnat mahdollistavat.[63]

Informaatiotieteiden professori Johanna Drucker tuo esille myös digitaalisen kulttuurin tutkimukselle tutun näkökulman, jonka mukaan tutkijoiden tulisi keskittyä teknologian vaikutusten tutkimisen ohella myös teknologian tekemisen tutkimukseen (eng. making of technology). Ongelmana on kuitenkin Druckerin mukaan tekstin performatiivisuus ja epästaattisuus; yksikään teksti ei ole toisen kaltainen vaan sidoksissa eri diskursseihin ja konteksteihin.[64] Samaa näkökulmaa Suomessa edustaa kielitieteilijöiden Marja-Liisa Helasvuon, Marjut Johanssonin ja Sanna-Kaisa Tanskasen toimittama teos Kieli verkossa: Näkökulmia digitaaliseen vuorovaikutukseen (2014).

Teoreettisia ja analyysiin keskittyviä digihumanistisia hankkeita löytyy runsaasti kansainvälisesti. Esimerkiksi saksalainen Leuphana University Lüneburgin digitaalisen kulttuurin tutkimuskeskus (Centre for Digital Cultures) ylläpitää Critical Keywords for Digital Humanities -verkkosivua[65], jonka tavoitteena on tuottaa semanttisia työkaluja ja termejä digitaalisuuden tutkimukseen. Sivustolle on kerätty avaintermejä, ja lukijoita kehotetaan lähettämään myös omia ehdotuksia ja määritelmiä sivuston ylläpitäjille, jotta hakemistoa voidaan laajentaa ja päivittää. Sivusto nimeää tavoitteekseen pelastaa, uusiokäyttää sekä järjestää digitaalisen humanismin alalla käytettyä termistöä, joka tuottaa osaltaan niin tutkimuskohteita kuin tutkimusten työkaluja kielen avulla.

Edellä esitelty tekemisen ja teoretisoinnin vastakkainasettelu on osittain kärjistettyä, vaikka näkyy tietyissä tutkimusjulkaisuissa[66]. Digitaalisen median tutkija David M. Berry on soveltanut Jeffrey Schnappin ja Todd Presnerin ajatusta digitaalisen humanismin aalloista.  Berry korostaa tietotekniikan kulttuurisen ymmärtämisen keskeisyyttä ja tutkimusalan kerroksellisuutta.[67] Schnapp ja Presner ovat jakaneet monille tutkimusaloille tyypilliseen tapaan digitaalisen humanismin toisiaan seuranneisiin aaltoihin. Ensimmäisen aallon tutkimus 1990-luvulla ja 2000-luvun alkuvuosina keskittyi heidän mukaansa digitoimiseen, tietokantoihin ja esimerkiksi kieleen liittyvien suurten tietomassojen analyysiin. Toinen aalto, varsin ilmiselvästi ja kuluneesti nimetty Digital Humanities 2.0, kiinnitti enemmän huomiota sähkösyntyisten (born digital) ilmiöiden tulkintaan korostaen teknologioiden lisäksi mediaspesifisyyttä, historiallista kontekstia, ilmiöiden kompleksisuutta, laadullisia menetelmiä, kritiikkiä ja tulkintaa. Digitaalisen humanismin manifestissaan 2.0 (2009) Schnapp ja Presner ilmoittautuivat kannattavansa jälkimmäistä aaltoa.[68]

Berry puolestaan haluaa puhua aaltojen sijasta hetkistä tai osin samanaikaisista kerroksista, eli erilaisista lähestymistavoista digitaaliseen humanismiin. Hän nostaa tutkimuksen keskiöön ohjelmistot eli koodin viittaamalla myös 2000-luvulla tehtyyn tietokoneohjelmointiin liittyvään kulttuuriseen tutkimukseen[69] ja toisaalta myös syvälliseen laitteistoja koskevaan tutkimukseen[70]. Kun huomio kiinnittyy siihen, mitä Berry kutsuu digitaaliseksi komponentiksi, ollaan matkalla digitaalisen humanismin kolmanteen vaiheeseen tai kerrokseen. Tutkimuksen kohteena on tällöin se, miten mediaan liittyvät muutokset tuottavat episteemisiä eli tietämiseen liittyviä muutoksia – tai laajemmin, mitä tapahtuu kulttuurin digitalisoituessa ja digitalisoitumisen muuttaessa muotoaan.[71] Berry jatkaa, että humanistinen lähestymistapa tietokonekoodiin tarkoittaa huomion kiinnittämistä koodin ja ohjelmistojen laajempiin tekijöihin niin, että koodi kytketään materiaalisuuteen[72]. Berry viitannee siihen, että koodin ymmärtäminen voi tarkoittaa yhtä lailla koodaamista tai koodista kirjoittamista. Koodi ei ole ainoastaan tutkimuksen kohde vaan aihe ja menettelytapa eli subjekti.

Lopuksi – digitaalisen humanismin suomalaisnäkymiä

Edellä olemme esitelleet digihumanismin kahta pääsuuntausta. Suuntaukset edustavat joillekin tutkijoille jyrkkiä vastakkainasetteluja. Toisille taas ne ovat yhteistyötä ja mahdollisuutta korostavia lähtökohtia. Tärkein kysymys onkin, mitä annettavaa ”tavanomaisella” humanismilla ja digitaalisella humanismilla on toisilleen, ja onko humanismin todella otettava tietokoneohjelmointi päämääräksi, jotta se voi luoda ymmärrystä uusista mediamuodoista ja digitaalisesta tietomassasta[73]. Näitä kysymyksiä on tarkasteltava myös suhteessa digitaalisten ihmistieteiden suomalaiseen tutkimukseen, jota on tehty ja tehdään useissa yliopistoissa.

Luettelemme lopuksi muutamia esimerkkejä suomalaisesta digitaalisesta ihmistieteisestä ja humanistisesta toiminnasta. Listamme ei ole kattava ja sitä on tarpeen täydentää myöhemmin toisissa kirjoituksissa. Helsingin yliopisto perusti esimerkiksi vuoden 2014 alusta yhteistyössä Kansalliskirjaston kanssa digitaalisten aineistojen professuurin, jossa työskentelee Timo Honkela.[74] Digitaaliseen humanistiseen tutkimukseen on tällä nimellä panostettu rahallisesti viime aikoina nimenomaan Helsingin yliopistossa, jossa sitä haarukoidaan uudeksi strategiseksi painoalaksi. Erityisesti kielitieteilijät ja kieliteknologian[75] edustajat ovat olleet aktiivisia digitaalisen humanismin määrittelyssä Helsingin yliopistossa, mutta mukana on edustajia myös muilta tieteenaloilta. Lähiaikoina esimerkiksi Helsingin yliopiston tutkijakollegium on järjestänyt digihumanismin seminaareja.[76]

Oulun yliopiston kielen ja kirjallisuuden tutkijat ovat olleet jo pidempään mukana kansainvälisessä Digital Humanities -verkostossa, ja esimerkiksi englantilaisen filologian oppiaineessa on ollut useita vuosia digital humanities -opintoja. Åbo Akademi puolestaan käynnisti 25 opintopisteen laajuisen digitaalisen humanistisen tutkimuksen sivuaineen vuonna 2013. Sivuaine Digitala humaniora[77] sisältää ohjelmointia, informaatiotutkimusta sekä humanististen alojen kursseja. Myös Oulun yliopiston UBI Oulu -projekti on yhdistänyt antropologeja sekä tietotekniikan tutkijoita luodessaan Oulun kaupungille kaikkialla läsnäolevaa tieto- ja verkkoteknologiaa.[78]

Turun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa kieliaineissa on ollut pitkään digitaalisiin teksteihin ja vuorovaikutukseen liittyviä tutkimushankkeita, joita tutkijat ovat toteuttaneet myös yhdessä alan yritysten sekä informaatioteknologian laitoksen kieliteknologian tutkimusryhmän kanssa.[79]) Historia-aineissa puolestaan on 1990-luvulta jatkunut perinne erilaisten historian alan digitalisointihankkeiden alalla sekä on tehty tietotekniikan ja digitaalisuuden kulttuurihistorian tutkimusta. Myös muissa oppiaineissa, kuten kotimaisessa kirjallisuudessa on aineistojen digitointiin ja tietokantoihin liittyviä kansallisia ja kansainvälisiä hankkeita. Mediatutkimuksen (aloittanut viestinnän ja elokuva- ja televisiotieteen yhdistyessä 2000) ja digitaalisen kulttuurin oppiaineissa (aloittanut 2001)[80] on lisäksi tutkittu monipuolisesti muun muassa verkkokulttuureja ja digitaalisia pelikulttuureita. Turun yliopiston humanistiset historia-aineet sekä kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelma aloittivat 2006 eurooppalaisen yhteismaisteriohjelman European Heritage, Digital Media and the Information Society, jossa yhteistyökumppaneina ovat Coimbran, Kölnin, Salenton ja Grazin yliopistot. Ohjelman partnerit ovat vahvasti kytkeytyneet Digital humanities -tutkimuskenttään, vaikka lähestymistavat vaihtelevat. Turun yliopiston maisteriohjelma[81] on erikoistunut kulttuuriperinnön ja digitaalisen kulttuurin teoreettiseen tarkasteluun sekä humanistisen alan verkko-opetukseen.

Marraskuussa 2013 puolestaan suomalainen digital humanities -verkosto järjesti ensimmäisen tapaamisen Aalto-yliopistossa. Tapaamisen olivat kutsuneet koolle Helsingin yliopiston dosentti Jessica Parland-von Essen Brages Pressarkivet -arkistosta[82] sekä teollistumisen historian professori Mats Fridlund Aalto-yliopistosta. Sittemmin verkosto on järjestänyt Helsingissä muutamia tapaamisia ja seminaareja.

Jyväskylän yliopiston taiteiden ja kulttuurintutkimuksen laitoksella on ollut useita arkistojen digitointiin, virtuaalisiin rekonstruktioihin ja elektroniseen kirjallisuuteen liittyviä hankkeita[83]. Edellä mainittujen esimerkkien lisäksi digital humanities -tematiikkaan liittyviä projekteja on ollut myös muilla laitoksilla ja muissa yliopistoissa, ja kaiken kaikkiaan digitaalisia ihmistieteitä on siis tutkittu runsaasti eri yliopistoissa Suomessa.

Meidän näkemyksemme mukaan digitaalisen humanistisen tutkimuksen tai digitaalisten ihmistieteiden saralla Suomessa pitäisi säilyttää mahdollisimman suuri avoimuus erilaisille näkökulmille ja aiheille. Olennaista on avoin ja ennakkoluuloton yhteistyö niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla, jolloin eri tutkimusryhmät ja -yksiköt, yliopistot ja organisaatiot voivat hyötyä vastavuoroisesti toistensa osaamisesta. Digitaalisen humanismin suomalainen vaikuttaja historioitsija Jessica Parland-von Essen on kiteyttänyt hyvin historiaa ja digitalisoitumista koskevassa Kirjastolehden haastattelussa digitaalisen humanismin ja sen puitteissa tapahtuvan yhteistyön tarpeen: ”On tärkeää, että humanisteina olemme kehityksessä mukana, emmekä marginalisoidu. Se johtaisi koko yhteiskunnan tyhmentymiseen.”[84]

Kiitokset

Kiitämme Marjut Johanssonia ja Mika Pantzaria tekstiä koskevista kommenteista.

FT Anna Haverinen on digitaalisen kulttuurin projektitutkija ja FT Jaakko Suominen saman oppiaineen professori Turun yliopistossa.

Lähteet

Berry, David M. Introduction: Understanding the Digital Humanities. Teoksessa David M., Berry (toim.) Understanding Digital Humanities. Palgrave Macmillan, Houndmills, New York 2012, 1-20.

Boellstorff, Tom & Nardi, Bonnie & Pearce, Celia & Taylor, T.L. Ethnography and Virtual Worlds: A Handbook of Method. Princeton University Press, Princeton 2012.

Budka, Philip. From Cyber to Digital Anthropology to an Anthropology of the Contemporary? Paper esitetty DGV (German Anthropological Association) konferenssissa Vienna, 14-17 September 2011. http://www.philbu.net/blog/wp-content/uploads/2011/09/budka_dgv_cyberculture_paper3.pdf , luettu 2.2.2015.

Burdick, Anne, Johanna Drucker, Peter Lunenfeld, Todd Presner, Jeffrey Schnapp. Digital_Humanities. The MIT Press, Cambridge, Massachusetts, London, England 2012.

Busa, Roberto. Foreword. Teoksessa Schreibman, Susan & Siemens, Ray & Unsworth, John (toim.) A Companion to Digital Humanities. Blackwell, Oxford 2004. http://www.digitalhumanities.org/companion/, luettu 29.1.2015.

Croxall, Brian. Building Digital Humanities in the Undergraduate Classroom –  A Hands-On Show-and-Tell at the 2012 MLA. Blogikirjoitus 28.11.2011. http://www.briancroxall.net/buildingDH/, luettu 6.2.2015.

Drucker, Johanna. Humanistic Theory and Digital Scholarship. Teoksessa Gold, Matthew K. (ed.) Debates in the Digital Humanities. University of Minnesota Press, Minnesota 2012. http://dhdebates.gc.cuny.edu/debates, luettu 29.1.2015.

Ellegård, Alvar. A Statistical Method for Determining Authorship: The ”Junius” Letters, 1769-1772. Gothenburg studies in English, Gothenburg 1962.

Evans, Leighton and Sian Rees. An Interpretation of Digital Humanities. Teoksessa David M., Berry (toim.) Understanding Digital Humanities. Palgrave Macmillan, Houndmills, New York 2012, 21-41.

Fitzpatrick, Kathleen. Reporting from the Digital Humanities 2010 Conference. Verkkolehti. The Chronicle of Higher Education, 13.7.2010. http://chronicle.com/blogs/profhacker/reporting-from-the-digital-humanities-2010-conference/25473, luettu 2.2.2015.

Frazer, James G. The Golden Bough. Macmillan & Co., London 1920. http://www.sacred-texts.com/pag/frazer/, luettu 2.2.2015.

Fuller, Matthew (ed.). Software Studies: A Lexicon. MIT Press, Cambridge, Mass 2008. Sarja: Leonardo books.

Gold, Matthew K. The Digital Humanities Moment. Teoksessa Gold, Matthew K. (ed.) Debates in the Digital Humanities. University of Minnesota Press, Minnesota 2012. http://dhdebates.gc.cuny.edu/debates, luettu 29.1.2015.

Hall, Gary. Towards a post-digital humanities: cultural analytics and the computational turn to data-driven scholarship. American Literature, volume 85 (4): 781-809. 2013. http://dx.doi.org/10.1215/00029831-2367337, luettu 2.2.2015.

Hayles, N. Katherine. How We Think: Transforming Power and Digital Technologies. Teoksessa David M. Berry (toim.) Understanding Digital Humanities. Palgrave Macmillan, Houndmills, New York 2012, 42-66.

Helasvuo, Marja-Liisa, Marjut Johansson ja Sanna-Kaisa Tanskanen (toim.). Kieli verkossa: Näkökulmia digitaaliseen vuorovaikutukseen. SKS:n toimituksia 1402. SKS, Helsinki 2014.

Hockey, Susan. The History of Humanities Computing. Teoksessa: Schreibman, Susan & Siemens, Ray & Unsworth, John (toim.) A Companion to Digital Humanities. Blackwell, Oxford 2004. http://www.digitalhumanities.org/companion/, luettu 29.1.2015

Johansson, Marjut. Sähköpostitiedonanto 8.2.2015. Jaakko Suomisen hallussa.

Jokitalo, Päivi. Digimaailman humanisti. Jessica Parland-von Essenin haastattelu. Kirjastolehti, 30.04.2014. http://kirjastolehti.fi/artikkelit/artikkeli/362/digimaailman-humanisti/, luettu 5.2.2015.

Kiiskinen, Harri. Production and Trade of Etrurian Terra Sigillata pottery in Roman Etruria and beyond between c. 50 BCE and c. 150 CE.  Annales Universitatis Turkuensis B 364. University of Turku, Turku 2013. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-5400-1, luettu 29.1.2015.

Kirschenbaum, Anthony. What Is Digital Humanities and What’s It Doing in English Departments? ADE Bulletin, No. 150, 2010. s. 55-61. http://mkirschenbaum.files.wordpress.com/2011/03/ade-final.pdf, luettu 15.1.2015.

Kirschenbaum, Anthony. Digital Humanities As/Is a Tactical Term. Teoksessa Matthew K. Gold (toim.) Debates in the Digital Humanities. University of Minnesota Press, Minnesota 2012, 415-428.

Kirschenbaum, Anthony. The (DH) Stars Come Out in LA. Blogikirjoitus 13.1.2011. https://mkirschenbaum.wordpress.com/2011/01/13/the-dh-stars-come-out-in-la-2/, luettu 5.2.2015.

Miller, Daniel. The Internet: An Ethnographic Approach. Berg, Oxford 2000.

Miller, Daniel. Tales from Facebook. Polity Press, Chichester 2011.

Montfort, Nick and Ian Bogost. Racing the Beam. The Atari Video Computer System. MIT Press, Cambridge (Mass.) 2009.

Montfort, Nick, Patsy Baudoin, John Bell, Ian Bogost, Jeremy Douglass, Mark C. Marino, Michael Mateas, Casey Reas, Mark Sample, and Noah Vawter. 10 PRINT CHR$ (205.5+RND(1)); : GOTO 10. MIT Press, Cambridge, Massachusetts 2012. http://10print.org/, luettu 15.1.2015.

Parland-von Essen, Jessica & Kenneth Nyberg. Historia i en digital värld. 2014. Saatavilla: http://digihist.se/, luettu 15.1.2015.

Parry, Dave. The MLA, @briancroxall, and the non-rise of the Digital Humanities. Blogikirjoitus 6.1.2010. http://academhack.outsidethetext.com/home/2010/the-mla-briancroxall-and-the-non-rise-of-the-digital-humanities/, luettu 2.2.2015.

Peng, Tai-Quan, Lun Zhang, Zhi-Jin Zhong, and Jonathan JH Zhu. Mapping the landscape of Internet Studies: Text mining of social science journal articles 2000-2009. New Media & Society, August 2013, 15: 644-664.

Ramsay, Stephen. Who’s In and Who’s Out. Konferenssipaperi esitetty Modern Language Association seminaarissa. 2011a. http://stephenramsay.us/text/2011/01/08/whos-in-and-whos-out/, luettu 4.1.2015.

Ramsay, Stephen. On Building. Blogikirjoitus. 2011b. http://stephenramsay.us/text/2011/01/11/on-building/, luettu 29.1.2015.

Rieder, Bernhard and Theo Röhle. Digital Methods: Five Challenges. Teoksessa David M. Berry (toim.) Understanding Digital Humanities. Palgrave Macmillan, Houndmills, New York 2012, 67-84.

Rogers, Jeff. Lines in the Sand or Growing Pains: Stephen Ramsay and the Digital Humanities at the 2011 MLA. Blogikirjoitus The Doreen B. Townsend Center for the Humanities 13.1.2011. http://townsendcenter.berkeley.edu/blog/lines-sand-or-growing-pains-stephen-ramsay-and-digital-humanities-2011-mla, luettu 6.2.2015.

Rommell, Thomas. Literary Studies. Teoksessa Schreibman, Susan & Siemens, Ray & Unsworth, John (toim.). A Companion to Digital Humanities. Blackwell, Oxford 2004. http://www.digitalhumanities.org/companion/, luettu 29.1.2015.

Ruokonen, Kyllikki. ATK-kirjallisuutta. Kotimaisia aikakauslehtiartikkeleita 1945-1973. Helsingin kauppakorkeakoulun kirjaston julkaisuja 19. Helsingin kauppakorkeakoulu, Helsinki 1974.

Runnel, Pille & Pruulmann-Vengerfeldt, Pille & Viires, Piret & Laak, Marin. The Digital Turn: User’s Practices and Cultural Transformations. Frankfurt am Main, Peter Lang GmbH 2013.

Saarikoski, Petri. Basicilla tietoyhteiskuntaan. Ohjelmointi ja varhaisten kotitietokoneiden käyttötarpeet. Teoksessa Granö, Päivi & Suominen, Jaakko & Tuomi-Nikula, Outi (toim.) Koti. Kaiho, paikka, muutos. Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen julkaisuja IV. Turun yliopisto, Pori 2005.

Saarikoski, Petri. ”Bittinikkareista tulevaisuuden päätöksentekijöitä?”. Tietokonelukutaito ja koulujen atk-opetuksen alku Suomessa 1980-luvulla. Teoksessa Salmi, Hannu & Paju, Petri & Parikka, Jussi & Saarikoski, Petri & Sihvonen, Tanja & Suominen, Jaakko (toim.) Välimuistiin kirjoitetut. Lukuja Suomen tietoteknistymisen kulttuurihistoriaan. k&h, Kulttuurihistoria, Turku 2006.

Sample, Mark. The digital humanities is not about building, it’s about sharing. Blogikirjoitus 25.5.2011. http://www.samplereality.com/2011/05/25/the-digital-humanities-is-not-about-building-its-about-sharing/, luettu 29.1.2015.

Spiro, Lisa. ”This is why we fight”: Defining the Values of Digital Humanities.  In Gold, Matthew K. (ed.) Debates in the Digital Humanities. University of Minnesota Press, Minnesota 2012. http://dhdebates.gc.cuny.edu/debates , luettu 29.1.2015.

Suominen, Jaakko. Kieltäydyn määrittelemästä digitaalista kulttuuria – eli miten muuttuvalle tutkimuskohteelle ja tieteenalalle luodaan jatkuvuutta. Widescreen 2-3/2013. http://widerscreen.fi/numerot/2013-2-3/kieltaydyn-maarittelemasta-digitaalista-kulttuuria/, luettu 29.1.2015.

Svensson, Patrik. Humanities Computing as Digital Humanities. 2009. http://www.digitalhumanities.org/dhq/vol/3/3/000065/000065.html#busa2004, luettu 29.1.2015.

Terra, Melissa. For Ada Lovelace Day – Father Busa’s Female Punch Card Operatives. Melissa Terras’ Blog: Adventures in Digital Humanities and digital cultural heritage. Plus some musings on academia. Blogikirjoitus 15.10.2013. http://melissaterras.blogspot.co.uk/2013/10/for-ada-lovelace-day-father-busas.html, luettu 29.1.2015.

The Digital Humanities Manifesto 2.0. 2009. http://www.humanitiesblast.com/manifesto/Manifesto_V2.pdf, luettu 29.1.2015.

Turtiainen, Riikka & Sari Östman. Verkkotutkimuksen eettiset haasteet. Armi ja anoreksia. Teoksessa Laaksonen, Salla-Maaria, Janne Matikainen & Minttu Tikka: Otteita verkosta. Verkon ja sosiaalisen median tutkimusmenetelmät. Vastapaino, Tampere 2013, 49-67.

Tylor, Edvard B.. Primitive Culture: researches into the development of mythology, philosophy, religion, language, art, and custom. John Murray, London 1920. Saatavilla: https://archive.org/details/primitiveculture01tylouoft, luettu 2.2.2015.

Walker Rettberg, Jill. What are the Digital Humanities? What are they in Norway? Blogikirjoitus 14.6.2013. http://jilltxt.net/?p=3624, luettu 29.1.2015.

Weller, Martin. The Digital Scholar. How Technology is Transforming Scholarly Practice. Bloomsbury, London 2011.

Willett, Perry. Electronic Texts: Audiences and Purposes. Teoksessa: Schreibman, Susan & Siemens, Ray & Unsworth, John (toim.). A Companion to Digital Humanities. Oxford: Blackwell, Oxford 2004. http://www.digitalhumanities.org/companion/, luettu 29.1.2015.

 



  1. Suomen Akatemia, Digitaaliset ihmistieteet, http://www.aka.fi/digihum [Takaisin]
  2. Kirschenbaum 2010; Berry 2012, 2-3. Kansallisen tason vertailukohdaksi käy esim. Norja (ks. Walker 14.6.2013). [Takaisin]
  3. Hayles 2012, 43. [Takaisin]
  4. Esim. Burdick ym. 2012, 122. [Takaisin]
  5. Konferenssisivusto: http://www.ekl.oulu.fi/dh2008/. Konferenssin järjestivät yhteistyössä The Association for Literary and Lingustic Computing (perustettu 1973, on nyttemmin muuttanut nimensä muotoon European Association for Digital Humanities), The Association for Computers and the Humanities (perustettu USA:ssa 1978), Society for Digital Humanities — Société pour l’étude des médias interactifs (perustettu Kanadassa 1986 nimellä Consortium for Computers in the Humanities / Consortium pour ordinateurs en sciences humaines). [Takaisin]
  6. Evans & Rees 2012, 27. [Takaisin]
  7. Burdick ym. 2012,124. [Takaisin]
  8. Myös esimerkiksi Norjassa Bergenin yliopiston digitaalisen kulttuurin professori Jill Walker Rettberg on sijoittanut ainoastaan osan omasta ja oman oppiaineensa tutkimuksesta osaksi digitaalista humanistista tutkimusta (ks. Walker 14.6.2013). Anne Burdick ja kumppanit (2012, 122) erottavat digitaalisen humanismin ulkopuolelle pelkän digitaalisten työkalujen käytön sekä myös digitaalisten artefaktien, uuden median ja nykykulttuurin tutkimuksen, jos se tapahtuu esimerkiksi suhteessa fyysisiin artefakteihin sekä teknologian ja median historiaan. [Takaisin]
  9. Ks. lisää Suominen 2013. [Takaisin]
  10. Anne Burdick ja kumppanit (2012, 122) määrittelevät digitaalisen humanistisen tutkimuksen tutkijuuden ja instituutioiden uusiksi muodoiksi, joissa keskeistä on yhteistyö, poikkitieteellisyys sekä tietotekniikan kytkeytyminen tutkimukseen, opetukseen ja julkaisutoimintaan. Se ei muodostu kahdesta erillisestä komponentista, digitaalisuudesta ja humanismista vaan on niiden sulautuma. Digitaalisen humanismin opettamisessa he korostavat projektikeskeistä tekemistä, jonka tavoitteita ovat muun muassa käytänteiden kehittäminen, näkökulman laajentaminen, laadun parantaminen sekä humanistisen tutkimuksen näkyvyyden parantaminen. [Takaisin]
  11. Ks. myös Turtiainen & Östman 2013,64. [Takaisin]
  12. Esim. Ramsay 2011a;2011b; Unsworth 2013. [Takaisin]
  13. Suominen 2013. [Takaisin]
  14. Saarikoski 2005; 2006. [Takaisin]
  15. Pannapacker 2009. Ks. myös Spiro 2012, 16. [Takaisin]
  16. Parry 2010. [Takaisin]
  17. Ks. Agricola – Suomen historiaverkko, tekijät: http://agricola.utu.fi/tekijat.php [Takaisin]
  18. Agricolan tietosanomat: “Raunistulan sähköistäminen – virtuaalinen esikaupunki”: http://agricola.utu.fi/julkaisut/tietosanomat-1998-2005/numero4-98/raunistula.html. Kielitieteissä yksi Suomen johtavista digitaalisia menetelmiä hyödyntävistä yksiköistä on Helsingin yliopiston Englannin kielen laitoksella 1995 perustettu Varieng-yksikkö, joka ollut kahdesti Suomen Akatemian valitsemana tutkimuksen huippuyksikkönä (ks. http://www.helsinki.fi/varieng/about/index.html). [Takaisin]
  19. Ks. esim. Malinowski 2005[1922]; Tylor 1920; Frazer 1920. [Takaisin]
  20. Ks. esim. Miller 2000; 2011; Budka 2011; Boellstorff ym. 2012. [Takaisin]
  21. Suominen 2013. [Takaisin]
  22. Digitaalisen kulttuurin professori Jaakko Suominen (2013) on kiinnittänyt huomiota, miten keskeistä erilaiset traditioiden luomisen tavat ovat tieteenalojen määrittelyssä. Hän toteaa, että uusille aloille luodaan jatkumoa ainakin viidellä eri tavalla, joita ovat: 1. henkilökohtaisten tieteenalatraditioiden korostukset, 2. tieteenalaklassikoiden valinta ja poiminta tarvittaessa toisista kaanoneista, 3. omien merkkipaalujen ja uusien klassikoiden systemaattinen tuottaminen, 4. tutkimuksen kohteena olevan toiminnan pitkäkestoisuuden osoittaminen sekä 5. tutkimuksen kohteena olevan toiminnan nykyhetkessä olevien historiallisten käännekohtien tunnistaminen ja määrittely. [Takaisin]
  23. Ilmoituksessa, jossa kerrottiin valituista tohtorikoulutettavista, määriteltiin digitaalinen humanistinen tutkimus seuraavasti: “Digitaalinen humanistinen tutkimus on monipuolinen nouseva ala, joka yhdistää toisiinsa humanististen alojen tieteentraditiota ja nykyaikaista tieto- ja viestintäteknologiaa. Ala hyödyntää tietotekniikkaa ja digitaalisia aineistoja humanististen alojen tutkimuskysymysten ratkaisemiseen. Se kattaa myös tutkimuksen, jossa digitaalista maailmaa tarkastellaan humanistisesta näkökulmasta.” (http://www.helsinki.fi/hum/ajankohtaista/2014/12/1204b.htm). [Takaisin]
  24. Hall 2013, 2-3. [Takaisin]
  25. Hall 2013, 133-134. [Takaisin]
  26. Hall 2013, 2. [Takaisin]
  27. Evans & Rees 2012, 29. [Takaisin]
  28. Rieder & Röhle 2012, 71. Suomennos JS. Alkuteksti: “We need never be hypnotized by the computer’s capacity to count into thinking that once we have counted we understand them.” [Takaisin]
  29. Ks. myös Kirchenbaum 2012b. [Takaisin]
  30. Hall 2013, 2-3. [Takaisin]
  31. Suominen 2013. [Takaisin]
  32. Ks. esim. Busa 2004, xvi. [Takaisin]
  33. Busa mainitaan seuraavissa teksteissä sekä lukuisissa muissa: Hockey 2004; Gold 2012; Rommel 2004; Willett 2004; Terra 15.10.2013. [Takaisin]
  34. Hockey 2004, 4. [Takaisin]
  35. Ruokonen 1974, 97-98. [Takaisin]
  36. Scensson 2009, 18. [Takaisin]
  37. Juniuksen kirjeet (eng. Letters of Junius tai lat. Junius: Stat nominis umbra) on kokoelma anonyymin poleemikon, Junius-pseudonyymin, yksityisiä kirjeitä sekä vastauskirjeitä vuosilta 1769-1772. Kokoelman julkaisi kahdessa osassa Henry Sampson Woodwall vuonna 1772. Kirjeissä haluttiin herättää kansa huomaamaan Englannin kuningaskunnan epäkohtia sekä korruptiota. [Takaisin]
  38. Hockey 2004. [Takaisin]
  39. Ruokonen 1974, 97-98. Ranskan kielen professorin Marjut Johanssonin mukaan (tiedonanto 8.2.2015) tietokonelingvistiikka tuli Ranskassa ensiksi sanaston tutkimukseen ja liittyi hyvin läheisesti ranskalaisen diskurssianalyysin alkuvaiheisiin. Sanaston tutkimuksessa yksi varhaisimmista esimerkeistä on Pierre Guiraudin teos Problèmes et méthodes de la statistique linguistique (1960). Ranskassa syntyi niin sanottu  leksikometrinen lähestymistapa, joka tarkoitti kvantitatiivista sanaston tutkimusta. Johanssonin mukaan Michel Pêcheux’n Analyse automatique du discours (1969) on yksi klassisista töistä, jossa tehtiin diskurssin semanttisten prosessien analyysi. 1960-luvulla tehtiin useita analyysejä poliittisesta sanastosta, ja analyysit olivat ideologis-poliittisesti painottuneita.(Johansson 8.2.2015. [Takaisin]
  40. Ks. mm. Berry 2012, 11; Boyd and Crawford 2011. [Takaisin]
  41. Ks. esim. Runnel ym. 2013. [Takaisin]
  42. Weller 2011. [Takaisin]
  43. Ks. myös Hayles 2012, 59. [Takaisin]
  44. Kirschenbaum 2010, 56 [Takaisin]
  45. Spiro 2012, 16. Jossain määrin jaottelu muistuttaa myös mediakasvatuksen alalla käytyä keskustelua siitä, pitäisikö mediakasvatusta toteuttaa ensisijaisesti käytännön mediatuotantoprojektien kautta vai kasvattamalla kriittistä mediaymmärrystä ja lukutaitoa. [Takaisin]
  46. Ramsay 2011a. [Takaisin]
  47. Ramsay 2011a. Ks. myös Gold 2012, x. Suomennos AH. Alkuteksti: ”…do you have to know how to code [to be a digital humanist]? I’m a tenured professor of digital humanities and I say ’yes’… Personally, I think Digital Humanities is about building things… If you are not making anything, you are not … a digital humanist.”  [Takaisin]
  48. Ks. esim. Croxall 2011; Kirschenbaum 2011; Rogers 2011; Sample 2011. [Takaisin]
  49. Ramsay 2011b. Suomennos AH. Alkuteksti: “Building is, for us, a new kind of hermeneutic — one that is quite a bit more radical than taking the traditional methods of humanistic inquiry and applying them to digital objects. Media studies, game studies, critical code studies, and various other disciplines have brought wonderful new things to humanistic study, but I will say (at my peril) that none of these represent as radical a shift as the move from reading to making.” [Takaisin]
  50. Peng ym. 2013, 660. [Takaisin]
  51. Suominen 2013. [Takaisin]
  52. Ks. http://publicvr.org/html/about.html, luettu 8.2.2015. [Takaisin]
  53. Kiiskinen 2013. [Takaisin]
  54. Ks. yrityksen sivut http://www.muuritutkimus.com/ [Takaisin]
  55. Ks. hankkeen sivut http://trc.utu.fi/ar/research/futuristic-history/ [Takaisin]
  56. Ks. http://www.janeausten.ac.uk/manuscripts/blpers/1.html, luettu 8.2.2015. [Takaisin]
  57. Montfort ym. 2011. [Takaisin]
  58. Kirschenbaum 2010, 55. [Takaisin]
  59. Kirschenbaum 2011, 60. Laajasta näkökulmasta ks. myös Hayles 2012. [Takaisin]
  60. Spiro 2011, 17. [Takaisin]
  61. Suominen 2013. [Takaisin]
  62. Ks. myös Hayles 2012, 59. [Takaisin]
  63. Fitzpatrick 2010. [Takaisin]
  64. Drucker 2012, 87-88. [Takaisin]
  65. ks. http://cdc.leuphana.com/publications/critical-keywords-for-the-digital-humanities/about/, luettu 8.2.2015. [Takaisin]
  66. Esimerkiksi tämän tekstin yhtenä lähteenä toiminut artikkelikokoelma Debates in the Digital Humanities (2012) luo hyvin suppean katsauksen alan julkaisuista ja hankkeista, sillä sen tavoitteena on ollut koota samoihin kansiin useita eri näkökulmia sekä tapoja tuottaa digihumanismia ja tutkia digihumanistisesti. [Takaisin]
  67. Berry 2012. [Takaisin]
  68. The Digital Humanities Manifesto 2.0 (2009). [Takaisin]
  69. Esim. ns. software studies, ks. esim. Fuller 2008. [Takaisin]
  70. Esim. ns. platform studies -tutkimus, ks. esim. Montfort & Bogost 2009. [Takaisin]
  71. Berry 2012, 4. [Takaisin]
  72. Berry 2012, 17. [Takaisin]
  73. Ks. Hall 2013, 3. [Takaisin]
  74. “Digitaalisten aineistojen tutkimuksen professuuri sijoittuu Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan nykykielten laitokselle ja Kansalliskirjaston digitointi- ja konservointikeskukseen Mikkeliin. Professori toimii kiinteässä yhteistyössä Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitoksen, Kansalliskirjaston, Mikkelin yliopistokeskuksen ja Mikkelin ammattikorkeakoulun kanssa.” http://www.helsinki.fi/hum/ajankohtaista/2013/12/1216c.htm, luettu 5.2.2015. [Takaisin]
  75. Vuonna 1987 Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitokselle perustettiin tietokonelingvistiikan oppiaine. Oppiaineen nimi muutettiin kieliteknologiaksi 1999 (ks. http://www.ling.helsinki.fi/kieliteknologia/index.shtml). [Takaisin]
  76. Ks. esim. Digital Humanities Day 3.12.2014 (http://www.helsinki.fi/collegium/events/hdhd/) ja Re-Thinking the Digital Humanities 12.1.2015 (http://www.helsinki.fi/collegium/events/rethinking-digital-humanities/index.html). [Takaisin]
  77. http://users.abo.fi/soini/digihum/indexGamla.html, luettu 5.2.2015. [Takaisin]
  78. ks. http://www.ubioulu.fi/en, luettu 5.2.2015. [Takaisin]
  79. Muutamia esimerkkejä hankkeista: Mikael Agricolan teosten tieteellinen editio ja morfosyntaktinen tietokanta (2004-) (http://www.utu.fi/fi/yksikot/hum/yksikot/suomi-sgr/tutkimus/tutkimushankkeet/agricolan_tietokanta/Sivut/home.aspx); Suomenkielisten arkikeskustelujen morfosyntaktinen tietokanta Arkisyn (2013-2016) (http://www.utu.fi/fi/yksikot/hum/yksikot/suomi-sgr/tutkimus/tutkimushankkeet/arkisyn/Sivut/home.aspx); Finnish Internet Parsebank (2014-2016) (http://bionlp.utu.fi/finnish-internet-parsebank.html [Takaisin]
  80. Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin oppiaineen vaiheista ja muuttuneista painotuksista ks. Suominen 2013. [Takaisin]
  81. http://www.utu.fi/fi/yksikot/hum/yksikot/heri/Sivut/home.aspx, luettu 5.2.2015. [Takaisin]
  82. Sittemmin Parland-von Essen on työskennellyt Opetus- ja kulttuuriministeriössä avointa tiedettä koskevassa hankkeessa. Hän on myös julkaissut yhdessä Kenneth Nybergin kanssa avoimen verkkokirjan historiasta digitaalisessa maailmassa (Parland-von Essen & Nyberg 2014). [Takaisin]
  83. Virtuaalisista rekonstruktioista ks. http://www.opendimension.org/virtual/ ja elektronisen kirjallisuuden kansainvälisestä tietopankista http://elmcip.net/knowledgebase [Takaisin]
  84. Jokitalo 30.4.2014. [Takaisin]


Share on Facebook81Tweet about this on Twitter

2 vastausta artikkeliin ”Koodaamisen ja kirjoittamisen vuoropuhelu? – Mitä on digitaalinen humanistinen tutkimus”

  1. Hieno ja kattava teksti, kiitos yhteenvedosta ja erinomaisesta taustoittamisesta. Tällaistä juuri kaipailinkin erilaisissa yhteyksissä esiteltäväksi.

    Perustumme vastikään Facebookiin ryhmän Digitaaliset ihmistieteet (nimi saattaa ehkä muuttua), jonne kaikki asiasta kiinnostuneet ovat tervetulleita keskustelemaan ja suorittamaan sitä paljon puhuttua verkostoitumista, debatoimaan tm.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *