Christian Jokinen: ”Terrorismista ja sen torjunnasta. Suojelupoliisi ja kansainvälinen terrorismi 1958–2004”. Lectio praecursoria 14.2.2015.

Valtiotieteiden lisensiaatti Christian Jokisen poliittisen historian väitöskirja ”Terrorismista ja sen torjunnasta. Suojelupoliisi ja kansainvälinen terrorismi 1958-2004” tarkastettiin Turun yliopistossa 14.2.2014. Vastaväittäjinä toimivat VTT Antero Leitzinger ja VTT Matti Saarelainen ja kustoksena professori Timo Soikkanen Turun yliopistosta.

Viimeisten kuukausien aikana on tuskin kulunut viikkoa, jolloin kansainvälinen terrorismi ja sen yhteydet Suomeen eivät olisi olleet otsikoissa. Vuoden 2014 lokakuussa alkoi Suomen rikoshistorian ensimmäinen terrorismioikeudenkäynti, joka päättyi viime joulukuussa neljän henkilön tuomitsemiseen Helsingin käräjäoikeudessa terrorismirikoksista. Marraskuussa poliisi pidätti kolme henkilöä terrorismirikoksista epäiltynä. Lisäotsikoista ovat pitäneet huolta Suomesta Syyrian sotaan matkustaneet jihadistit.

Näiden konkreettisten Suomi-yhteyden omaavien tapahtumien lisäksi terrorismi on viikoittain, jos ei päivittäin, otsikoissa. Syyrian sisällissota kestää jo neljättä vuotta. Irakissa, Nigeriassa, Afganistanissa ja Pakistanissa terrorismi vaatii päivittäin uhreja. Näiden konfliktien lisäksi Pariisin tammikuisten satiirilehti Charlie Hebdon toimitukseen sekä juutalaiseen elintarvikekauppaan tehtyjen terroristi-iskujen kaltaisten mediaspektaakkelien myötä kansainvälisestä terrorismista ja sen yhteyksistä Suomeen on tullut myös poliittinen kysymys. Sisäministeri Päivi Räsänen, pääministeri Alexander Stubb ja presidentti Sauli Niinistö ovat joutuneet ottamaan eri yhteyksissä kantaa aiheeseen ja sen merkitykseen Suomen sisäiselle turvallisuudelle. Nostettiinpa eräässä Ylen tulevan vaaliväittelyn mainoksessa terrorismi Venäjän ja Nato-kysymyksen kaltaiseksi Suomen turvallisuutta koskevaksi väittelyaiheeksi. Näyttääkin siltä, että kansainvälinen terrorismi olisi nyt noussut uudeksi Suomen turvallisuuspolitiikan teemaksi.

Kansainvälinen terrorismi ei kuitenkaan ole uusi ilmiö. Myöskään sen Suomi-kytkökset eivät ole viimeisen vuoden aikana syntyneitä.

Väitöskirjani käsittää kaksi mielestäni hyvin ajankohtaista elementtiä: Ensinnäkin, millaisia kansainvälisen terrorismin Suomi-kytköksiä tuli Suojelupoliisin tietoon ennen vuotta 2004. Ja toiseksi, miten tähän haasteeseen Suojelupoliisi vastasi: Miten terrorismin torjunta Suojelupoliisissa järjestettiin; millaisen kehityskaaren terrorismin torjunta kävi läpi vuoteen 2004 mennessä, jolloin terrorismin torjunta ylennettiin omaksi yksikökseen.

Modernia kansainvälistä terrorismia  on jaksotettu niin sanotulla aaltomallilla. Tämän mallin mukaisesti 1800-luvulla ensimmäistä aaltoa ohjasi anarkistinen terrorismi. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisen terrorismin käyttövoimana toimi siirtomaavaltoja vastaan suuntautunut terrorismi, jonka korvasi 1960- ja 1970-lukujen taitteessa uusvasemmistolainen terrorismi. Viimeisintä, nyt käynnissä olevaa terrorismin aaltoa motivoi radikaali-islamistinen terrorismi. Nämä kaikki terrorismin aallot koskettivat, joskaan eivät onneksi rantautuneet Suomeen.

Katson että Suomen ja kansainvälisen terrorismin suhdetta on mielekästä tutkia. Historianfilosofisena lähtökohtana pidän englantilaisen historioitsijan Felipe Fernandes-Armeston havaintoa, että historiaa tutkiessa reuna-alueisiin on toisinaan kiinnitettävä enemmän huomiota kuin suuriin keskuksiin. Tässä valossa katson Suomessa esiintyneiden terrorismiyhteyksien kertovan jotain terrorismin megatrendeistä: Suomi on ollut näiden megatrendien reuna-aluetta, joiden päänäyttämöinä ovat toimineet Venäjä sekä Länsi-Eurooppa.

Tässä mielessä Suomen ja kansainvälisen terrorismin suhdetta voidaan tarkastella omana erityistapauksena. Maamme luonne raja-alueena idän ja lännen välissä ilmeni kansainvälisen terrorismin osalta siten, että muodostuimme kummankin keskuksen periferiaksi: 1900-luvun ensimmäisinä vuosina venäläinen anarkistiryhmä Terroristiprikaati toimi Suomesta käsin ja toteutti iskuja Venäjää vastaan. Venäjän anarkistit myös rohkaisivat nationalistisia piirejä Suomessa kapinaan tsaaria vastaan. Tästä esimerkkinä toimii anarkistisen liikkeen arkkitehdin Michael Bakuninin kirje suomalaisille nationalisteille. Myöhemmin, 1970- ja 1980-luvulla, Suomi toimi eriasteisten vasemmistolaisten ja Lähi-idässä toimivien terroristiryhmien kuten Action Directen, Japanin Punaisen Armeijan ja Abu Nidalin kauttakulku- ja piilopaikkana.

Näin megatrendit koskettivat Suomea, siitä huolimatta, että näkyvä terrorismi tai poliittisesti motivoitu väkivalta ovat olleet Suomessa erittäin harvinaisia 1900-luvun toisella puoliskolla. Ilman näkyviä tekoja – terroristi-iskuja – terrorismi on vaikeasti havaittavaa piilorikollisuutta. Ilman tällaisia konkreettisia terroristi-iskujen aiheuttamia kriisejä sekä näkyviä terrorismin vastaisia operaatioita ja rikostutkintoja terrorismin uhka on Suomessa koettu, ja koetaan edelleen, kaukaiseksi ja muiden ongelmaksi.

Miten sitten terrorismin torjunta kehittyi Suomessa? Turvallisuusviranomaisten lähtökohtana oli varautuminen ja valmiuden luominen. Terrorismin uhkaan varautuminen tuli Suojelupoliisin tehtäväksi vuonna 1958, jolloin valtiovierailuiden turvallisuudesta vastaaminen tuli Ratakadun tehtäväksi. Kansainvälisen terrorismin Suomi-kytkösten lisääntymistä, Suojelupoliisin varautumista ja torjuntatyötä sekä Suomen laajempaa kansainvälistymistä voikin tarkastella kolmena toisiinsa kietoutuneena teemana. Suomen lisääntynyt ulkopoliittinen aktiivisuus johti suhteiden luomiseen myös maihin, joille terrorismi oli valitettavaa arkipäivää. Näiden maiden valtiovieraiden turvallisuuden takaamiseksi myös Suomessa oli tiedettävä jotain terrorismista. Toisaalta suhteita solmittiin myös maihin, jotka olivat terrorismin valtiollisia tukijoita – näihin lukeutuivat Saddam Husseinin Irak, Muammar Gaddafin Libya sekä Kim-dynastian Pohjois-Korea – joiden edustautuminen Suomessa tuotti lisätyötä Suojelupoliisille. Samanaikaisesti Suomen avautuminen johti maahanmuuttoon maista ja alueilta, joissa terroristiryhmät olivat aktiivisia. Suojelupoliisille toisena merkittävänä tehtävänä tällä saralla olikin ulkomaalaisten erityisvalvonta.

Suojelupoliisin terrorismin torjunnan työmäärä kasvoi ja uhka monipuolistui 1980-luvulla. 1990-2000-luvulla esiin tulleet Suomi-yhteyden omaavat terrorismikytkökset ovat syventyneet. Kun vielä 1970-luvulla Suomi-yhteys tarkoitti mahdollisten ulkomaalaisten terroristien yksittäisiä käyntejä tai lyhytaikaista oleskelua Suomessa, olivat yhteydet Suomeen 1980-luvulla jo konkreettisempia: ulkomaalainen terroristi oli hankkinut itselleen suomalaisen vaimon. 2010-luvulle tultaessa Suomi-kytkökset ovat kehittyneet jo täysin syntyperäisten suomalaisten aktiiviseen osallistumiseen terroristiryhmien toimintaan ulkomailla. Tänään terroristiepäilyllä voikin olla täysin suomalaiset kasvot.

Mikä on sitten ollut Suojelupoliisin vastaus tähän kansainvälisen terrorismin Suomelle muodostamaan haasteeseen? Tähän kysymykseen vastaaminen on ollut väitöskirjani toinen pääelementeistä.

Suojelupoliisissa kansainvälisen terrorismin Suomi-kytkösten selvittäminen ja niistä kumpuavien uhkien torjunta on ollut kasvava työnsarka sekä koko Suojelupoliisia muovaava haaste. Suojelupoliisiin vuonna 2004 perustettua terrorismin torjunnan yksikköä voi pitää tiettynä organisaation historiallisena vedenjakajana. Terrorismin torjunnan yksikön perustamista edelsi kolme vuosikymmentä kestänyt prosessi. Tälle prosessille alkusysäyksen antoi Euroopan Turvallisuus- ja yhteistyökokouksen päätöstilaisuuden järjestäminen Helsingissä 40 vuotta sitten, joka pakotti Ratakadun konkreettisiin askeliin terrorismin mahdollisen uhkan torjumiseksi. Jo mainitsemani Irakin, Libyan ja PLO:n edustautuminen Suomessa sekä Ruotsin pääministerin Olof Palmen murha vuonna 1986 toivat joitain lisäresursseja terrorismin torjuntaan. Kylmän sodan päätyttyä terrorismi miellettiin pitkälti järjestäytyneen rikollisuuden jatkeeksi – ei itseoikeutetuksi turvallisuusuhkaksi.

Näiden tapahtumien jaksottamana Suojelupoliisin terrorismin torjunta kehittyi yhden miehen vastuualueesta jaokseksi, toimistoksi ja lopulta yksiköksi. Samalla terrorismin torjunta kasvoi Ratakadun varsinaisen leipätyön, eli Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän vakoilun torjunnan ohessa tehtävästä työstä Suojelupoliisin yhdeksi päätehtäväksi.

Oman mielenkiintoisen näkökulman suomalaiseen terrorismin torjuntaan tuo se, miten terrorismin torjuntaan teemana suhtauduttiin ja millaiseksi terrorismi eri vuosikymmeninä miellettiin. Hieman karrikoidusti voidaan todeta, että 1950- ja 1960-luvulla terrorismin torjunnaksi miellettiin valtiovierailuiden turvatoimista vastaaminen. 1970-1980-luvulla pyrittiin haasteeseen vastaamaan ulkomaalaisten erityisvalvonnalla. 1990-luvulla Kylmän sodan päättymisen jälkeen terrorismi miellettiin järjestäytyneen rikollisuuden jatkeeksi, ei itseoikeutetuksi turvallisuusuhkaksi. Uhkan torjumiseksi Suojelupoliisi mielsi kotimaassa ja Venäjällä tehtävän poliisiyhteistyön. Muutos tähän näkökulmaan on ajoitettavissa vuoden 2001 syyskuun 11. päivään. Kaksoistornien savuavien raunioiden jälkeen terrorismin torjunta sisäistettiin viimein Ratakadun yhdeksi ydintehtävistä ja organisaatiota oli, silloisen päällikön Seppo Nevalan sanoin, ”reivattava pari piirua turvallisuuspalvelun suuntaan”.

Historiantutkimuksen kautta on mahdollista hahmottaa, miten ilmiö ja vaikuttamispyrkimykset siihen ovat olleet toisiinsa suhteessa. Suojelupoliisin reaktiota kansainväliseen terrorismiin on leimannut reaktiivinen varautuminen. Näkemykseni on, että Ratakadulla on osin osattu  hahmottaa kansainvälinen terrorismi ilmiönä, mutta samalla sen vaikuttavuutta Suomeen on pyritty rajaamaan omista organisaation lähtökohdista käsin.

Toimintaympäristössä tapahtuneet muutokset ovat johtaneet tiettyihin organisaatiomuutoksiin, jotka kuitenkin ovat olleet ilmiöön nähden pieniä ja vajavaisia. Terrorismin torjuntaa on pyritty tehostamaan edellä mainituilla Ratakadun sisällä tehdyillä organisaatiomuutoksilla ja laajentamalla kansainvälistä yhteistyöverkostoa. Jälkimmäisestä viimeisimpiä esimerkkejä on Suojelupoliisin yhdysmiesten lähettäminen Keniaan ja Turkkiin. Sen sijaan keskustelua Suojelupoliisin omasta tiedonhankinnasta sekä kyvystä torjua kansainvälistä terrorismia sille annetuilla valtuuksilla ei ole juuri käyty.

Lopputulokseksi jää, että mahdolliset Ratakadun sisäiset muutokset on tehty, mutta pitkäjännitteinen kehitystyö on jäänyt vähälle huomiolle. Myös resurssilisäykset muuttuneessa turvallisuusympäristössä ovat jääneet kansainvälisessä vertailussa pieniksi. Terrorismin torjunnan merkityksen kasvu Suojelupoliisin tehtäväkentässä ei ole, toisin kuin lähes kaikissa muissa länsimaissa, johtanut koko Suojelupoliisia koskevaan kasvupyrähdykseen tai sen valtuuksien laajentamiseen. Miksi näin on käynyt? Yksittäistä syytä tähän on vaikea hahmottaa, mutta kenties helpoiten järkeiltävissä oleva syy on se, ettei Suomi ole joutunut sellaisen terroristisen kriisin eteen, joka olisi radikaalisti pakottanut valtionjohtoa tarkastelemaan koko terrorismin torjunnan organisoitumista ja toimintaa. Tämän seurauksena Suojelupoliisin terrorismin torjunta on saanut rauhassa läpikäydä tietyn hitaan evoluution turvallisuusvartioinnista terrorismin torjuntaan.

Toisaalta voidaan esittää kysymys, onko Suojelupoliisi osannut markkinoida mahdolliset resurssitarpeensa poliittisille päättäjille. Täysin selvänä pidän sitä, ettei Ratakatu ole harrastanut terrorismilla mielikuva- tai pelottelupolitikointia. Suojelupoliisi onkin viimeisen neljän vuosikymmenen aikana pikemminkin vähätellyt kuin liioitellut terrorismin uhkaa. Tämä kulttuuri juontunee kylmän sodan aikaan, jolloin vallinnut ulkopoliittinen tilanne loi tyynnyttelevän ja rauhoittelevan poliittisen retoriikan. Tämä retoriikka on valunut ulkopolitiikasta myös sisäisen turvallisuuden kysymyksiin.

Samalla suomalainen virkamieskunta ja yhteiskunta laajemmin lienevät niin avoimia ja terrorismin uhka liian matala ja abstrakti, jotta terrorismin pelko toimisi merkittävänä rahasampona Suomessa.

Pidän tärkeänä Suomen turvallisuusviranomaisten tutkimusta. En siksi, että niiden kaapeista olisi ns. luurankoja löydettävänä, vaan ymmärryksen lisäämiseksi siitä, mitkä tekijät ovat ohjanneet niiden kehitystä. Uskon, että historiantutkimuksella on tärkeä rooli nykypäivän ymmärryksemme lisäämisessä. Toivonkin, että väitöskirjani on palvellut tätä tarkoitusta monipuolisesti lisäämällä akateemisen maailman ymmärrystä kansainvälisestä terrorismista, yhteiskunnallista keskustelua kansainvälisen terrorismin Suomi-yhteyksistä sekä Suojelupoliisin omaa itseymmärrystä.

 

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *