Erkko Anttila: ”Esikaupunkien vuosisata: Paikallinen yhteisöllisyys Helsingin seudun vanhoissa työväen esikaupungeissa 1900-luvulla”. Lectio praecursoria 8.5.2015

VTM Erkko Anttilan sosiologian väitöskirja ”Esikaupunkien vuosisata: Paikallinen yhteisöllisyys Helsingin seudun vanhoissa työväen esikaupungeissa 1900-luvulla” tarkastettiin 8.5.2015 Helsingin yliopistossa. Vastaväittäjänä oli professori Hannu Ruonavaara (Turun yliopisto) ja kustoksena professori Matti Kortteinen (Helsingin yliopisto). Väitöskirja on luettavissa osoitteessa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/154056

Yhteisöllisyys on ollut sosiologian piirissä paljon puhuttu ja myös paljon kiistelyä herättänyt aihe jo tieteenalan alkuajoista lähtien. Siitä on puhuttu paljon myös muiden yhteiskuntatieteiden piirissä, samoin kuin erilaisissa poliittisissa ja ideologisissa keskusteluissa. Toisaalta yhteisöllisyyden käsitettä on tutkijoiden parissa myös kritisoitu; sitä on pidetty joko toivottoman epämääräisenä tai vanhentuneena käsitteenä ja se on haluttu korvata muilla, vähemmän kiistanalaisilla käsitteillä. Kuitenkin, huolimatta tutkijoiden lukuisista yrityksistä julistaa koko käsite kuolleeksi, se tuntuu aina vain palaavan uudelleen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Syyksi tähän on arveltu sitä, että nykyajan globaalissa ja liikkuvassa maailmassa ihmiset kaipaavat perinteisten yhteisöjen tuomaa turvallisuutta, yhteenkuuluvuutta ja pysyviä sosiaalisia identiteettejä.

Myös yhteisöllisyyttä koskevan keskustelun sisällä näkemykset sen luonteesta vaihtelevat. Jotkut keskustelijat ovat korostaneet perinteisen yhteisöelämän harmonisuutta vastakohtana moderneja yhteiskuntia leimaavalle egoismille ja kylmälle laskelmoinnille. Toiset taas ovat pyrkineet tuomaan esiin perinteisiä pienyhteisöjä riivanneet sisäiset konfliktit ja yhteisön jäsenten välisen kilpailun ja kateuden. Jotkut ovat nähneet yhteisöllisyyden tuhoutuneen teollistumisen, kaupungistumisen ja modernien valtioiden nousun myötä. Toiset pitävät tätä käsitystä liioiteltuna ja näkevät yhteisöllisyyden säilyneen erilaisissa työväestön enklaaveissa sekä ennen kaikkea nykyajalle tyypillisissä paikallisuudesta irtaantuneissa yhteisöllisyyden muodoissa. Joidenkin mielestä yhteisölliseen elämäntapaan liittyy tietynlainen sitä edistävä psyykkinen rakenne tai mentaliteetti, jossa korostuvat nurkkakuntaisuus, perinteisistä arvoista kiinni pitäminen sekä yksilöllisyyttä tukahduttava kollektivismi. Toisten mielestä yhteisöllisen elämäntavan taustalla ovat pikemminkin ne aineelliset ja tekniset rajoitukset, jotka varsinkin aiemmin historiassa rajasivat ihmisten elämän paikallisen yhteisön suppeaan piiriin.

Edellä mainitut näkemykset yhteisöllisyyden luonteesta voivat kaikki olla ainakin jossain määrin paikkansapitäviä, riippuen siitä, mitä yhteisöllisyydellä oikeastaan tarkoitetaan ja millaisessa kontekstissa sitä tutkitaan – tosin oman näkemykseni mukaan toiset näistä määritelmistä ovat paikkansapitävämpiä kuin toiset.

Tänään tarkastettavassa väitöskirjassani tarkoitan yhteisöllisyydellä nimenomaan paikallista, naapuruston piirissä esiintyvää yhteisöllisyyttä. Tarkastelun kontekstina on 1900-luvun teollistuva ja vaurastuva Suomi, tarkemmin sanoen Helsingin ympäristöön 1900-luvun alkupuoliskolla syntyneet työväen esikaupungit. Kuten jäljempänä tulee esille, paikallinen yhteisöllisyys näyttäytyy tutkimuksessani ensisijaisesti asukkaiden keskinäiseen riippuvuuteen perustuneena ilmiönä, jonka taustalla vaikuttivat heidän elämäntapaansa muokanneet taloudelliset ja tekniset rajoitukset. Tämä kuva perustuu tutkimuksessa käyttämääni empiiriseen aineistoon, jossa pääosassa ovat esikaupunkien arkielämää ja naapuruussuhteita koskevat vanhojen asukkaiden muistelmat. Lisäksi tukeudun tutkimuksessani esikaupunkien paikallisten yhdistysten arkistoihin sekä niiden julkaisemista lehdistä peräisin oleviin aikalaislähteisiin.

Väitöskirjassani tarkastelemiani vanhoja työväen esikaupunkeja ovat esimerkiksi Malmi, Tapanila ja Pakila Helsingissä, Jupperi ja Lintuvaara Espoossa sekä Vapaala ja Tikkurila Vantaalla. Osa näistä alueista on muuttunut ajan kuluessa kaupunkimaisiksi kerrostaloalueiksi, toiset ovat muuttuneet vauraan keskiluokan pientaloalueiksi. Nykyiseen ilmeeseensä verrattuna nämä alueet olivat 1900-luvun alkupuoliskolla hyvin maalaismaisia paikkoja. Niiden tyypillisiä tunnusmerkkejä olivat muun muassa päällystämättömät tiet, suunnittelemattomasti rakennetut pienet puutalot, takapihojen tunkiot, pihoilla ja tienvarsilla käyskennelleet lehmät ja muut kotieläimet sekä maaseutumaisen vilkas naapurustoelämä.

Tästä maalaismaisuudesta huolimatta tutkimani esikaupungit olivat teollistumisen aikakauden lapsia. Niiden synnyn taustalla vaikutti teollistuvan Helsingin nopea väestönkasvu ja sen seurauksena syntynyt asuntopula, joka ajoi työväestöä kaupungin ulkopuolisille alueille halvempien asumiskustannusten ja väljemmän asuinympäristön perässä. Tiiviistä yhteydestä kaupunkiin ja moderniin maailmaan kertovat esikaupunkilaisia kaupunkiin ja takaisin kuljettanut rautatie, puhelinyhteydet sekä tasaisesti kasvanut autoliikenne. Myös työväen esikaupunkien sosiaalinen elämä oli monella tavalla kytköksissä niiden ulkopuolella avautuneen yhteiskunnan kehitykseen. Tämä näkyi esimerkiksi niiden paikallisessa poliittisessa elämässä, jossa ilmenivät samat toimintamallit, pyrkimykset ja ristiriidat, jotka vaikuttivat ihmisiin kaikkialla muuallakin tuon ajan Suomessa. Näin ollen tutkimani esikaupungit eivät edustaneet mitään ”alkuperäistä”, muusta maailmasta irrallista yhteisöllisyyttä, vaan ne olivat syntymästään lähtien jatkuvassa vuorovaikutuksessa niitä ympäröivän laajemman yhteiskunnan kanssa.

Edellä sanotusta huolimatta tutkimissani työväen esikaupungeissa oli vielä 1900-luvun alkupuolella jäljellä paljon sellaista, jota voidaan hyvin kutsua paikalliseksi yhteisöllisyydeksi. Tämän yhteisöllisyyden konkreettisia muotoja kuvaan väitöskirjani luvuissa kolme, neljä ja viisi. Työväen esikaupunkien rakentamiseen, omavaraistalouteen ja naapureiden väliseen palvelusten vaihtoon liittyvistä kuvauksista näkyy, kuinka paljon elämän arkisista ongelmista selviytyminen edellytti asukkailta keskinäistä yhteistyötä. Paikallisen yhteisön suuri merkitys näkyy myös asukkaiden organisoimassa kollektiivisessa ongelmanratkaisussa, jonka avulla he pyrkivät tekemään vaatimattomista elinoloistaan siedettävämpiä. Tästä ovat esimerkkeinä esikaupunkien tieolojen kehittämisestä vastanneet tiekunnat, paikallisesta palontorjunnasta vastanneet vapaapalokunnat sekä asukkaiden vapaa-ajanvieton järjestämisestä vastanneet työväenyhdistykset, urheiluseurat ja muut yhdistykset.

Tapanilan rautatieasema 1930-luvulla. Taustalla Tapanilan työväentalo. Lähde: Helsingin kaupunginmuseo, kuvaaja Eino Leino
Tapanilan rautatieasema 1930-luvulla. Taustalla Tapanilan työväentalo. Lähde: Helsingin kaupunginmuseo, kuvaaja Eino Leino

Tällaiset yhteisölliset käytännöt teki merkityksellisiksi esikaupunkiasukkaiden köyhyys sekä asumista tukeneiden teknisten ja hallinnollisten järjestelmien kehittymättömyys. Köyhyyden vuoksi pienimuotoinenkin omavaraistalous tai palvelusten vaihto sai esikaupunkilaisten taloudenpidossa niin suuren merkityksen, että heidän kannatti – tai oli jopa välttämätöntä – uhrata aikaansa tällaiseen toimintaan. Toisaalta asumista tukeneiden modernien järjestelmien kehittymättömyys merkitsi sitä, että asukkaat joutuivat joka tapauksessa huolehtimaan itse monista asuinympäristön ylläpitämiseen ja kehittämiseen liittyneistä tehtävistä. Köyhyys, elämän rajallisuus sekä naapureiden keskinäinen riippuvuus sitoivat asukkaat osaksi naapurustoyhteisöä ja sen paikallista julkisuutta, jossa tieto paikallisista ihmisistä ja asioista levisi tehokkaasti suusta suuhun. Sen ansiosta asukkaat tunsivat toisensa – ja myös toistensa asiat – niin hyvin, että monet heistä kykenivät vielä vuosikymmeniä myöhemmin kerrotuissa muistelmissa luettelemaan suuren joukon vanhoja naapureitaan sekä kuvailemaan yksityiskohtaisesti näiden luonteenpiirteitä, toimia ja tekemisiä.

Jos 1900-luvun alkupuoliskon tarinassa pääroolissa on asukkaiden köyhyydestä ja suhteellisesta omavaraisuudesta kasvanut paikallinen yhteisöllisyys, niin vuosisadan jälkipuoliskon tarinassa päärooliin nousevat esikaupunkiasukkaiden vaurastuminen, työväen esikaupunkien yhä tiiviimpi integroituminen yhteiskunnan kehittyviin järjestelmiin sekä yhteisöllisten riippuvuussuhteiden haurastuminen. Tämän kehityksen taustalla vaikutti Suomessa toisen maailmansodan jälkeen alkanut voimakas vaurastumiskehitys. Sen seurauksena suomalainen työväestö muuttui parin vuosikymmenen aikana toimeentulon rajamailla sinnitelleestä köyhälistöstä modernin hyvinvointivaltion vauraaksi työväestöksi, joka alkoi vaurautensa puolesta muistuttaa yhä enemmän keskiluokkaa. Samoihin vuosikymmeniin ajoittuu myös erilaisten yhteiskunnallisten järjestelmien kasvu, jotka siirsivät vastuun monien arkisten ongelmien ratkaisemisesta paikallisen yhteisön tasolta suurten järjestelmien tasolle.

Esikaupunkien työväestön vaurastuessa se ei enää ollut riippuvainen omavaraistaloudesta, naapureiden välisestä vaihdosta ja muista vanhoista taloudellisista käytännöistä. Niinpä nämä niukkuuden oloissa kehittyneet käytännöt voitiin hylätä. Kasvavien kulutusmahdollisuuksien, sähköisten tiedotusvälineiden, yksityisautoilun ja muiden vastaavien tekijöiden avatessa työväestölle uusia näköaloja heidän kiinnostuksensa naapuruston suppeita sosiaalisia ympyröitä kohtaan alkoi muutenkin vähentyä. Tämä näkyi esimerkiksi esikaupungeissa aiemmin kukoistaneen paikallisen iltamakulttuurin hiipumisena 1950-luvulta lähtien. Myös asukkaiden keskinäinen yhteistyö muuttui vähemmän tarpeelliseksi, kun yhteiskunnan julkiset järjestelmät alkoivat huolehtia tienhoidon ja palontorjunnan kaltaisista tehtävistä, joista asukkaat olivat aiemmin joutuneet huolehtimaan itse. Työväen esikaupunkien asukkaat olivat myös itse aktiivisesti edistämässä tätä kehitystä painostaessaan kunnallisia ja valtiollisia päättäjiä kiirehtimään asuinalueidensa infrastruktuurin ja palveluiden modernisointia.

1900-luvun lopulle tultaessa Helsingin seudun vanhojen työväen esikaupunkien miljöö oli jo muuttunut nykyaikaiseksi pientalomiljööksi, joissakin tapauksissa tiiviiksi kerrostalomiljööksi. Pientaloalueina säilyneitä alueita leimasi nyt elämäntavan vauraus ja yksityisyys, mihin vaikutti myös 1960-luvulla alkanut gentrifikaatiokehitys eli niiden muuttuminen hyvin koulutetun keskiluokan asuinalueiksi. Niitä leimasi myös riippuvuus erilaisista nykyaikaisista teknisistä ja hallinnollisista järjestelmistä, jotka olivat syrjäyttäneet ne vanhat yhteisölliset käytännöt, joihin esikaupunkien aiemmat sukupolvet olivat turvautuneet selviytyäkseen elämän arkisista ongelmista. Sanalla sanoen riippuvuus paikallisesta yhteisöstä oli muuttunut riippuvuudeksi ylipaikallisista järjestelmistä ja verkostoista. Samalla naapureiden merkitys asukkaiden elämässä oli vähentynyt siinä määrin, että he tulivat nyt mainiosti toimeen ilmankin näiden apua, ilman että olivat näiden kanssa välttämättä missään tekemissä.

Edellä sanotulla en tarkoita sitä, että naapureiden välinen sosiaalinen kanssakäyminen olisi 1900-luvun lopulla kokonaan kadonnut tutkimistani esikaupungeista. Esimerkiksi asuinalueen rauhallisuuden puolustamiseen liittyvät kysymykset aktivoivat asukkaita edelleen yhteistoimintaan vuosisadan lopulla. Lisäksi pientaloalueiden paikalliset järjestöt kuten omakotiyhdistykset järjestivät – ja järjestävät edelleen – erilaisia tapahtumia, juhlia ja retkiä, joiden yhteydessä asukkaat pääsevät paremmin tutustumaan toisiinsa. Samoin naapureita edelleen tervehditään kadulla tai pensasaidan takaa ja toisinaan heidän luonaan myös kyläillään.

Kuitenkin aineistoni perusteella on ilmeistä, että tällaiset nykyaikaiset paikallisen yhteisöllisyyden muodot ovat 1900-luvun alkupuoliskoon verrattuna melko kevyitä ja aiempaa paljon suuremmassa määrin vapaaehtoisuuteen perustuvia. Toisin sanoen asukkaat voivat niin halutessaan helposti jättäytyä kaiken tällaisen kanssakäymisen ulkopuolelle. Ja vaikka he olisivatkin asukastoiminnassa aktiivisesti mukana, niin joka tapauksessa heidän sosiaaliset ja taloudelliset riippuvuussuhteensa sitovat heidät paljon tiiviimmin yhteiskunnan ylipaikallisiin verkostoihin kuin heidän omaan naapurustoonsa. Voidaankin sanoa, että nykyaikaisten esikaupunkiasukkaiden ensisijainen yhteisö – josta he ovat todella riippuvaisia ja joka on väistämättä läsnä heidän elämässään – on tämä paikallista naapurustoa paljon laajempi yhteiskunta.

 

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.