Hanna Kietäväinen-Sirén: ”Erityinen ystävyys. Miehen ja naisen välinen rakkaus uuden ajan alun Suomessa (n.1650–1700)”. Lectio praecursoria 13.3.2015.

Filosofian maisteri Hanna Kietäväinen-Sirénin Suomen historian väitöskirja ”Erityinen ystävyys. Miehen ja naisen välinen rakkaus uuden ajan alun Suomessa (n.1650–1700)” tarkastettiin 13.3.2015 Jyväskylän yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi dosentti Anu Korhonen (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Kustaa H. J. Vilkuna (Jyväskylän yliopisto).

Työmiehen vaimo Anna Laurintytär seisoi kevättalvella vuonna 1670 erään itäsuomalaisen kihlakunnanoikeuden edessä vastaamassa syytteeseen kaksinnaimisesta. Anna oli avioitunut seitsemän vuotta aiemmin omasta halustaan ensimmäisen miehensä kanssa. Pariskunnan yhteiselo oli kuitenkin jäänyt vain muutamien kuukausien mittaiseksi, ja Anna oli synnyttänyt parin ainoan lapsenkin omien vanhempiensa luona. Viimeiset vuodet pariskunta oli viettänyt toisistaan tietämättä, kunnes Anna oli lopulta solminut uuden avioliiton.

Koska kyseessä oli kuolemanrangaistuksen ansaitseva rikos, teki oikeus perusteellisen tutkinnan tapahtumien kulusta. Ensimmäiseksi tuomari kysyi Annalta, miksi hän oli elänyt ensimmäisen miehensä kanssa niin lyhyen ajan, ja miksi hän oli hylännyt tämän. Samalla tuomari muistutti Annaa hänen vihkivalastaan: hänhän oli luvannut elää uskollisessa rakkaudessa niin myötä- kuin vastamäessäkin. Kun Anna ei vastannut, tuomari jatkoi: ”Pahoinpitelikö miehesi sinua?” Anna vastasi: ”Ei, sitä en voi sanoa.” Tuomari kysyi edelleen: ”Ajoivatko nälkä ja puute sinut sitten pois miehesi luota?” Anna vastasi: ”Tila oli kyllä köyhä.” Tähän tuomari huomautti, ettei miehen kotitilan varallisuus voinut tulla Annalle yllätyksenä. Lähtemisen sijaan hänen olisi pitänyt pysytellä miehensä luona myös vaikeina aikoina ja auttaa elannon hankkimisessa. Tämän jälkeen tuomari huomautti Annalle, ettei hänen aviomiehensä impotenssi ollut voinut ajaa häntä pois, sillä miehuudesta todisti yhteinen lapsi. Tuomari jatkoi Annan painostamista: ”Sinun tulee sanoa syy, joka ajoi sinut pois miehesi luota”. Lopulta Anna vastasi: ”Hän ei rakastanut minua.”

Tuomari halusi todisteita, jolloin pariskunnan naapurit puuttuivat kuulusteluun kertoen aviomiehen välinpitämättömyydestä sekä puolisoiden etäisistä väleistä. Tuomari vaati kuitenkin Annan omia perusteluja. Annan mukaan rakkauden puute oli näkynyt erityisesti siinä, että mies oli ollut kylmäsydäminen häntä kohtaan, eikä ollut hänen tahdostaan huolimatta suostunut elämään saman katon alla. Kun mies oli lopulta pestautunut sotilaaksi, oli Anna ilmoittanut miehelleen: ”Jos sinä et enää huolehdi minusta, vaikka minä olen antanut sinulle paitoja päälle sinä aikana kun sinä olet palvellut toisten luona, niin en myöskään minä aio enää huolehtia sinusta!” Tämän jälkeen puolisot eivät olleet enää koskaan tavanneet toisiaan. Koska oikeus ei löytänyt laillisia perusteita erolle Annan ensimmäisessä avioliitossa, tuomittiin Anna kaksinnaimisesta kuolemaan.

Tämä Anna Laurintyttären tapaus on yksi tutkimusaineistoni sadoista miehen ja naisen välistä suhdetta ja rakkautta valottavista oikeustapauksista, joita olen tuomiokirjoista eli paikallisten kihlakunnanoikeuksien pöytäkirjoista tutkimuksessani tarkastellut. Oikeuden jälkeensä jättämät aineistot tarjoavat harvinaislaatuisen mahdollisuuden tarkastella tavallisen kansan, eli rahvaan, ajattelun ja tuntemisen tapoja ennen modernia aikaa. Kuten Annankin tapauksessa, rakkaus tuli oikeudessa yleensä esiin vain rikosten tai ristiriitojen yhteydessä. Näitä väärintekoja tutkimalla on kuitenkin mahdollista havaita niiden kääntöpuoli: se, mikä oli oikein, rakastettua ja toivottua. Oikeuden tutkinnoissa sekä väärintekijät itse, kuten Anna Laurintytär, mutta myös ennen kaikkea rakkaussuhteita ulkopuolisina havainnoineet todistajat – ystävät, työtoverit, perheenjäsenet, sukulaiset, naapurit, niin miehet kuin naisetkin – esittivät kertomuksia rakkaudesta.

Näitä käräjäkertomuksia analysoimalla olen tutkimuksessani etsinyt vastausta kysymykseen siitä, mitä merkityksiä ja sisältöjä tavalliset ihmiset miehen ja naisen väliselle rakkaudelle uuden ajan alun Suomessa antoivat, sekä millä tavoin he tuota rakkautta ilmaisivat. Rakkaus liitettiin ajan yhteiskunnassa kiinteästi avioliittoon, ja avioliiton ulkopuolisissakin suhteissa miehen ja naisen rakkautta verrattiin aviopuolisoiden väliseen suhteeseen. Tästä syystä olen tarkastellut myös avioliiton solmimista sekä avioelämän arkea ja siihen liitettyjä odotuksia.

Anna Laurintyttären tapaus kuuluu myös aineistoni keskeisimpiin avaintapauksiin. Tutustuin siihen jo maisterinopintojen opinnäytetyön yhteydessä kartoittaessani rahvaan avioliittoa perinteisemmästä, rakenteellisesta näkökulmasta. Annan tapaus oli kuitenkin yksi tapauksista, jotka jättivät itämään ajatuksen aviosuhteen kokemuksellisen sisällön tutkimisesta. Annan tapauksen kaltaiset viittaukset rakkauteen eivät nimittäin vastanneet sitä perhe- ja avioliittohistoriallisessa tutkimuksessa toistuvasti kohtaamaani näkemystä, jonka mukaan miehen ja naisen välinen rakkaus, varsinkin avioliitossa, olisi mahdollistunut tai muuttunut ylipäänsä tarkoituksenmukaiseksi vasta modernisaatioon liittyvien yhteiskunnallisten muutosten myötä. Toisaalta rakkauden olemassaolon myöntävissä tutkimuksissa sen sisällön määrittely oli jätetty avoimeksi. Tästä lähtöasetelmasta aloitin tutkimusretkeni menneisyyden rakkauteen.

Työn alkumetreillä pohdin myös tutkimusteemani yhteiskunnallista relevanssia. Peruskoulun ja lukion 90-luvulla suorittaneena tuoreessa muistissani oli, kuinka historian oppiaine painottui valtiolliseen ja poliittiseen historiaan. Vaikka historianopetus on tämän jälkeen muuttunut painotuksiltaan, edelleen menneisyyden kokemuksellinen, arkielämää valottava puoli jää usein sotatapahtumien, yhteiskunnallisten myllerrysten sekä merkittävien poikkeusyksilöiden varjoon. Toisaalta historiallisen fiktion aiheeksi kiihkeä rakkaus ja mutkikkaat ihmissuhteet kyllä sopivat.

Tämä ristiriita sai minut kysymään, miten historiantutkimus oli päätynyt ohittamaan menneisyyden tunnemaailman, sekä toisaalta miten oli päädytty määrittelemään, ettei ihmisyyteen niin elimellisesti kuuluva tunne-elämän ja läheisten ihmissuhteiden ulottuvuus kuulunut yleissivistävään opetukseen ja siten nykyihmisten historiatietoisuuteen siinä missä valtiollinen kehitys, sodat ja teollistuminenkin. Eivätkö länsimaissa perinteisesti naisellisuuteen ja irrationaalisuuteen liitetyt tunteet edelleenkään olleet sopiva aihe varteenotettavalle tieteelle? Historiantutkimus on aina myös yhteiskunnallisia valintoja siinä mielessä, että jotakin nostetaan esiin kun taas jotakin sivuutetaan.

Tutkimukseni edetessä tulin havaitsemaan, että viimeisen parinkymmenen vuoden aikana historiassakin oli havahduttu siihen, kuinka tärkeitä tunteet inhimillisen ymmärryksen kannalta olivat. 2000-luvun vaihteessa tunteille vakiintui oma kansainvälinen tutkimusalansa, tunnehistoria, josta lopulta löysin viitekehyksen myös suomalaisen rahvaan rakkauden tarkastelulle. Tunnehistorialle tunteet eivät ole vain historian tapahtumien sivujuonne, vaan todellinen historian tekijä, ja tunnehistoria ottaakin kantaa tunteiden yhteiskunnalliseen merkittävyyteen. Tunnehistoriassa tunteet ovat osa ihmisen rationaalista maailmaan suuntautumista. Arkiymmärryksessä rakkaus sen sijaan nähdään edelleen usein järjen vastakohtana. Rakkauden historiallinen tarkastelu kuitenkin osoittaa sen kulttuurisen muovautuvuuden sekä siten yhteiskunnallisen tarkoituksenmukaisuuden.

Miehen ja naisen välisen rakkauden tutkimus paljastaakin myös jotakin sukupuoleen perustuvista hierarkkisista rakenteista sekä vallankäytöstä. Perhe- ja avioelämän intiimiin puoleen pureutuva tutkimus antaa paitsi kokemuksellista sisältöä sukupuolihierarkialle myös äänen naisille, jotka monissa historian ilmiöissä ja tapahtumissa jäävät helposti näkymättömiin – ja yhtä lailla se monipuolistaa kuvaa miesten kokemusmaailmasta, joka mielikuvissa pelkistyy helposti politiikkaan ja talouteen. Vallankäyttö korostuu uuden ajan alun rakkautta tutkittaessa, mutta ei tunteiden poliittinen merkittävyys ole täysin kadonnut nyky-yhteiskunnastakaan. Vallankäyttö vain on muuttunut hienovaraisemmaksi, ja sitä harjoittavat tahot moninaistuneet. Edelleen sukupuolten väliseen suhteeseen ja rakkauteen liittyvillä ihanteilla ja odotuksilla ohjaillaan yksittäisten ihmisten toimintaa – ja usein myös jätetään ulkopuolelle ne, joilla ei ole halua tai kykyä ihanteita ja odotuksia täyttää.

Anna Laurintyttären tapaus myös antoi tietyt suuntaviivat analyysilleni lähtiessäni metsästämään arkistosta sukupuolten välistä suhdetta käsitteleviä oikeustapauksia: Kuten tulin havaitsemaan, Annan tapauksessa esiin nousseet teemat – rakkauden vapaaehtoisuus, halu sekä toisaalta velvollisuus elää yhdessä, vastavuoroisten, sukupuolihierarkian mukaisten velvoitteiden hoitaminen, rakkauden vahva ankkuroituminen seksuaalisuuteen ja ruumiillisuuteen sekä rakkauden yhteys sydämen tuntemuksiin ja lämpöön – määrittivät aikakauden kulttuurissa yleisesti jaettuja käsityksiä sukupuolten välisestä suhteesta sekä rakkaudesta. Annan tapaus myös nostaa esiin rakkauden yhteisöllisen ja yhteiskunnallisen merkittävyyden: Annan avioliittoa ei kontrolloinut vain esivalta lakeineen, vaan myös paikallisyhteisö perinteisine tapoineen ja näkemyksineen.

Niin kiehtovia ja mielikuvitusta kutkuttavia kuin menneisyyden ihmiskohtalot ovatkin, jäisi menneen rakkauden tutkimus historialliseksi fiktioksi ilman tunnehistoriallista, lähdekriittistä ja analyyttista, lähestymistapaa. Yhden tuomiokirjatapauksen maininta tai kertomus rakkaudesta valottaa aikakauden käsityksiä vain tietyistä tilannekohtaisista näkökulmista. Käsitteellisen ja kokemuksellisen kokonaiskuvan luomiseksi tarvitaan useiden tapausten yhdistämistä ja analysointia suhteessa uuden ajan alun yhteiskuntaan ja kulttuuriin paljon tunteita laajemmalti.

Mutta mitä sitten oli tämä rakkaus, jonka puutteesta Anna Laurintytär miestään syytti? Tunteet ovat kaikkina aikoina ja kaikissa yhteiskunnissa kulttuurisesti ja sosiaalisesti rakentuneita, ja käsitteiden sekä ilmaisujen erot tarkoittavat siten aina myös tunnekokemusten eroja. Yksi keskeinen mekanismi, jolla tunteita kulttuurisesti rakennetaan, on kullekin kulttuurille ominainen kieli, sanasto ja kertomisen tavat. Sukupuoli- ja säätyhierarkian värittämässä uuden ajan alun maailmankuvassa rakkaus ei siten voinut olla modernissa länsimaisessa kulttuurissamme idealisoitua, miehen ja naisen tasa-arvolle perustuvaa seksuaalista sielunkumppanuutta, jonka odotetaan antavan yksilön olemassaololle sisällön ja täyttymyksen. Toisaalta tuolla rakkauskäsityksellä oli monia yhtymäkohtia nyky-ymmärrykseemme.

Annan ja hänen aikalaistensa rakkauden kulttuurisen, sosiaalisen ja vallankäytöllisen ulottuvuuden hahmottamiseksi olen hyödyntänyt erityisesti kolmea tunnehistoriassa keskeistä käsitettä: William Reddyn käsitteitä tunnehallinto ja emotiivi, sekä Barbara Rosenweinin käsitettä tunneyhteisö. Tunnehallinto tarkoittaa kunkin yhteiskunnan luomaa virallista järjestelmää, jonka puitteissa tunteita muokataan ja säädellään: tunnustettuja normeja, virallisia rituaaleja, käytäntöjä ja ihanteita sekä emotiiveja. Reddyn käsite emotiivi korvaa tutkimuksessani tunneilmaisun. Reddyn mukaan tunnekuvaus on aina luonteeltaan itseään tarkasteleva: tunne ja tunteen sanallistava ilmaisu eli emotiivi ovat vuorovaikutuksessa siten, että emotiivi muokkaa ja nyansoi itse tunnekokemusta. Emotiivit eivät siis vain ilmaise tai kuvaa tunnetta, vaan ne aina myös toteuttavat tuon tunteen kulttuurista käsitettä ja siten samalla muokkaavat itse tunnekokemusta kohti kulttuurista ihannetta. Tunneyhteisön käsite taas korostaa tunteiden sosiaalista ja ihmissuhteisiin sitoutunutta luonnetta. Ihmiset kuuluvat aina yhtäaikaisesti useisiin eritasoisiin, välillä ristiriitaisiinkin, tunneyhteisöihin. Tunneyhteisön jäseniä yhdistävät perustavanlaatuiset käsitykset, arvot, tavoitteet, sanastot, tunnesäännöt ja hyväksytyt ilmaisutavat, joilla yhteisö myös säätelee jäsentensä tunnemaailmaa.

Anna Laurintyttären ja hänen aikalaistensa tunnemaailman säätely tapahtui kahden päällekkäisen, osin ristiriitaisen järjestelmän puitteissa: valtakunnallisella tasolla säätelystä vastasi esivallan edustama tunnehallinto, joka ulottui myös paikallistasolle, sekä paikallisella tasolla kyläyhteisön muodostama tunneyhteisö. Esivallan tunnehallinto perustui avioliittoinstituutiolle. Se määritteli avioliiton pyhäksi, ihmiselämän ihannetilaksi, jota kaikki avioliiton ulkopuoliset suhteet uhkasivat. Puolisoiden tuli elää uskollisessa ja vastavuoroisessa rakkaudessa sekä sovussa, ja hierarkkisesta aviorakkaudesta muotoutuikin tunnehallinnon keskeinen emotiivi sekä ideaali, jolla alamaisten elämää pyrittiin ohjaamaan. Avioliiton keskeisyyttä välitettiin sekä kirkollisen kansankasvatuksen että ankaran seksuaalilainsäädännön keinoin.

Jokapäiväisessä elämässä tunteiden ensisijainen säätelijä, tunneyhteisö, muodostui perheestä, suvusta, ystävistä, naapurustosta ja kyläkunnasta. Paikallisen tunneyhteisön normi perustui sekin avioliitolle, mutta jousti tunnehallinnon normia enemmän. Valvonnan avulla paikallinen tunneyhteisö saattoi turvata sitä, että syntyvillä lapsilla oli tunnustettu isä, avioparit täyttivät velvoitteensa yhteisön sosiaalisessa verkostossa, ja että muodostettavat avioliitot olivat yhteisöllisestä näkökulmasta sopivia – olivathan sukulaiset, ystävät ja naapurit monin taloudellisin ja sosiaalisin sitein toisiinsa liittyneitä ja toisistaan riippuvaisia. Yksittäisten ihmisten puolisonvalinta tai avioelämän sujuminen eivät olleet paikallisyhteisöllekään samantekeviä.

Miehen ja naisen välistä rakkautta säätelemällä esivalta ja paikallisyhteisö ohjasivat yksilöiden elämää sekä turvasivat järjestystä ja yhteisöllistä harmoniaa. Yksittäisten ihmisten teoilla ja tunteilla oli yhteisöllistä merkitystä kollektiivisen synnintunnon kulttuurissa, jossa Jumalan uskottiin rankaisevan koko valtakuntaa rankaisematta jääneistä synneistä. Valtakunnan taloudellinen toiminta sekä paikallistason järjestyksen ylläpito nojautuivat nekin viime kädessä yksittäiseen aviopariin ja heidän onnistumiseensa kotitalouden isäntänä ja emäntänä. Aviorakkauden määritteleminen sukupuolittuneeksi, hierarkkiseksi tunteeksi myös oikeutti vallitsevaa sukupuolihierarkiaa sekä antoi sille inhimillistä sisältöä. Miehen ja naisen välinen rakkaus oli siten poliittisesti hyvin ajankohtainen ja vallankäytön kannalta keskeinen tunne uuden ajan alun kulttuurissa.

Anna Laurintyttären yhteiskunnassa rakkaus oli vallankäytön ytimessä, mutta se oli aina myös miehen ja naisen välinen ihmissuhde sekä tunnekokemus. Rakkaus heräsi vastauksena havaittuun kauneuteen ja hyvyyteen, niin ihmisen ulkoiseen kuin sisäiseenkin. Sopiva, avioliittoon johtava rakkaus käsitettiin Jumalan johdatukseksi, mitä vastoin sopimaton, rikolliseen suhteeseen johtanut rakkaus saattoi johtua Paholaisesta tai noituudesta.

Oli miehen ja naisen välinen rakkaus sopivaa tai ei, se oli aina ruumiillista. Ensinnäkin rakkaus yhdistettiin sydämeen ja sen fyysisiin tuntemuksiin. Rakastuminen oli sydämen lämpöä ja kääntymistä rakastettua kohti. Kuten eräs nuori nainen ensi kohtaamistaan rakastettunsa kanssa kuvasi: ”Minun sydämeni suuntautui heti sinuun, aivan kuin joku olisi valellut lämmintä vettä sen päälle.” Toiseksi, rakkaus oli ruumiillista myös siinä mielessä, että sitä osoitettiin ja toteutettiin seksuaalisella kanssakäymisellä. Rakastelu oli siten rakkauden keskeisimpiä emotiiveja. Tällaisia rakkauden kulttuurista käsitettä toteuttavia sekä samalla sen mukaista tunnekokemusta luovia tunneilmaisuja olivat seksuaalisen kanssakäymisen ohella kahdenkeskiset rakastavat sanat, hellyydenosoitukset, erilaiset lahjat, vastavuoroiset, sukupuolihierarkian mukaiset palvelukset sekä alkoholin jakaminen.

Seksuaalisessa suhteessa olevat rakastavaiset olivat aina toistensa parhaita ystäviä, tai kuten tuomiokirjakertomuksissa toistuvasti kuvattiin, erityisiä ystäviä. Erityiseksi määritteleminen osoitti miehen ja naisen välisen suhteen erityislaadun verrattuna muihin ihmissuhteisiin. Erityistä ystävyyttä luonnehti luottamuksellisuus, vastavuoroisuus ja intimiteetti. Ystävyyden ohella rakkaus ymmärrettiin myös oikeaksi käytökseksi ja toimintatavaksi suhteessa omaan puolisoon. Tällöin rakkautta oli se, kun aviomies sukupuolihierarkian mukaisesti elätti ja piti huolta vaimostaan sekä ymmärsi hänen heikkouttaan, ja vaimo palveli miestään sekä nöyrtyi hänen auktoriteettiinsa.

Anna Laurintytär siis viittasi miehensä rakkauden puutteella sekä oikean toimintatavan että tunnekokemuksen puutteisiin. Hän kertoi, ettei aviomies ollut halunnut elää yhdessä hänen kanssaan, saati sitten elättää häntä. Avioliitossa ei ollut myöskään toteutunut tuo niin keskeinen erityinen ystävyys, sillä Anna ja hänen miehensä eivät olleet läheisiä, he eivät halunneet olla yhdessä saati rakastella, eikä heidän välillään ollut sydämen lämpöä.

Mitä uuden ajan alun rakkauden ymmärtäminen voi sitten antaa nykyihmisille? Anna Laurintyttären kulttuurissa koko yhteiskuntajärjestys pohjasi viime kädessä avioliittoon, ja rakkauden säätelyllä turvattiin siten järjestystä ja harmoniaa. Modernissa maailmassa rakkaudella ei ole enää tällaista poliittista merkitystä, ja tunteet ovat muiltakin osin sulkeutuneet yksityisen ja henkilökohtaisen piiriin. Eräällä elämänalueella rakkaus ei kuitenkaan ole menettänyt yhteiskunnallista merkittävyyttään, kuten viimeaikainen kiihkeä keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista osoittaa. Perhettä, rakkautta, seksuaalisuutta ja sukupuolta on maassamme uudelleenarvioitu 1960–70-luvulta lähtien kerta toisensa jälkeen. Sukupuoliroolit ovat muuttuneet ja jossain määrin tasa-arvoistuneet, seksi on vapautunut, homoseksuaalinen rakkaus on ainakin pintapuolisesti hyväksytty. Avioliitto on silti ollut ja pysynyt miehen ja naisen sidoksena.

Ymmärrys menneestä rakkaudesta voi tarjota aineksia nykyiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun, jota valitettavan usein leimaa selkeä historiattomuus. Tämä kuuluu erityisesti puheissa ”perinteisistä” arvoista, rooleista tai tavoista, joilla luodaan kuvaa menneisyyden avioliitto- ja perhekäsityksistä sekä sukupuolirooleista kaikkien jakamina ja yksiselitteisinä. Kirkon näkemyksissä avioliitto ja sallittu seksuaalisuus on rajoittunut miehen ja naisen välille. Yhteiskunnallinen käytäntö ei ole kuitenkaan koskaan vastannut kaikilta osin esivallan asettamia ideaaleja: tiukimman puhdasoppisuuden aikanakaan ei noudatettu absoluuttista sukupuolimoraalia tai rakkauden ja sovun velvoitetta, saati sitten eletty vain pysyvissä ydinperheissä. Edes vihkiminen ei ollut kansan käsityksissä itsestään selvä osa avioliittoa ennen 1600–1700-luvun vaihdetta. Toisaalta menneen rakkauden tutkimus osoittaa heteronormatiivisuuden pitkiä perinteitä kulttuurissamme.

Parhaimmillaan rakkauden historiallinen tarkastelu ja tunteiden kulttuurisuuden sekä poliittisen relevanssin ymmärtäminen voi antaa aineksia nykytilanteen kriittiseen arviointiin sekä uusien, eteenpäin vievien näkökulmien avaamiseen.

 

Share on Facebook16Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *