Heli Leppälä: ”Vammaisuus hyvinvointivaltiossa. Invalideiksi, vajaamielisiksi tai kehitysvammaisiksi määriteltyjen kansalaisasema suomalaisessa vammaispolitiikassa 1940-luvun taitteesta vuoteen 1987”. Lectio praecursoria 29.11.2014

Valtiotieteen maisteri Heli Leppälän poliittisen historian väitöskirja ”Vammaisuus hyvinvointivaltiossa. Invalideiksi, vajaamielisiksi tai kehitysvammaisiksi määriteltyjen kansalaisasema suomalaisessa vammaispolitiikassa 1940-luvun taitteesta vuoteen 1987” tarkastettiin 29.11.2014 Turun yliopistossa. Virallisena vastaväittäjänä toimi akatemiatutkija Minna Harjula (Tampereen yliopisto) ja kustoksena professori Kimmo Rentola.

Vammaisuutta pidetään nyky-yhteiskunnassa yleisesti sosiaalisena ongelmana, jonka ratkaiseminen tai vähintäänkin lievittäminen kuuluu valtion kiistattomiin velvollisuuksiin. Samaan aikaan vammaisuuteen suhtaudutaan kuitenkin usein melko marginaalisena ja yhteiskunnan toiminnan kannalta vähämerkityksisenä kysymyksenä. Vammaiset ihmiset mähdään usein passiiviseksi yhteiskunnan reunamilla eläväksi ryhmäksi, jonka elinolosuhteet on jollain keinolla pyrittävä saamaan siedettäviksi.

Vastaavasti akateemisen sosiaalipolitiikan ja historiantutkimuksen piirissä vammaishuollon kehitys on usein hahmotettu edistystarinaksi, jossa kuvataan kuinka vammaiset on hyvinvointivaltion sosiaaliturvan laajetessa alettu ymmärtää ryhmäksi, jolla on oikeus eläkkeeseen ja valtion kustantamaan kuntoutukseen. Vammaishuoltoa koskevan lainsäädännön kehitys nähdäänkin usein projektiksi, joka on ajan myötä parantanut vammaisten asemaa ja heidän integroitumistaan yhteiskuntaan.

Vammaisten ihmisten elämässään kohtaamat ongelmat ovat kuitenkin uutisotsikoissa jatkuvasti. Niitä lähemmin tarkastelemalla huomaamme, ettei vammaisuus ole mikään vähäpätöinen kysymys, vaan sitä koskevat määrittelyt liittyvät keskeisiin kansalaisen ja valtion suhdetta koskeviin linjanvetoihin.

Syksyllä 2014 Yleisradio uutisoi helsinkiläisestä Jesse Ojalasta, joka opiskelee Metropolia-ammattikorkeakoulussa musiikkipedagogiaa. Jessen kerrottiin YLE:n jutussa olevan täysin sokea. Jutussa kuvattiin myös, kuinka opintojensa ohessa muusikon töitä tekevän miehen on vaikea kulkea iltaisin kadulla, koska liikennevalot ja niihin kytketty näkövammaisia avustamaan tarkoitettu ääniohjaus ovat poissa päältä. Jesse kertoi tämän tarkoittavan kohdallaan sitä, että hän joutuu risteyksissä odottelemaan, että joku ohikulkija avustaisi hänet turvallisesti kadun ylitse.

Samassa jutussa haastateltiin myös Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston toimistopäällikkö Marko Mäenpäätä, jonka mukaan suurin osa Helsingin keskusta-alueen liikennevaloista on yöaikaan pimeänä. Tästä johtuviin näkövammaisten liikkumisongelmiin ei hänen mukaansa ole yksiselitteistä ratkaisua. Mäenpään mukaan asiassa on pyritty kompromisseihin ja näkövammaisten kanssa on keskusteltu siitä, mikä kenenkin liikkumisen tarve on.

Hieman aiemmin syksyllä niin ikään Yleisradion uutisessa kerrottiin kuinka suomalaiselle järjestösektorille on viime vuosina luotu osa-aikaisen työn markkinat, joilla valtio maksaa järjestöille palkkatukea sellaisten henkilöiden työllistämiseen, joiden on syystä tai toisesta vaikea löytää työtä avoimilta työmarkkinoilta. Uutisen mukaan merkittävä osa monien järjestöjen toimintaa pyörii nykyään palkkatuetun osa-aikaisen työvoiman varassa. Valtion maksama palkkatuki voi kuuleman mukaan olla niin korkea, että se kattaa järjestöille osa-aikaisen työntekijän palkkaamisesta koituvat kulut kokonaisuudessaan.

Uutisessa kerrottiin edelleen, että nyt järjestöt ovat kuitenkin uuden ja ongelmallisen tilanteen edessä, koska työministeriö on viime kesästä asti linjannut, ettei valtion palkkatukea makseta uusien osa-aikaisten työsopimusten solmimiseen ennen olemassa olevien työsopimusten muuttamista kokopäiväisiksi. Tämä on järjestöissä johtanut tilanteeseen, jossa palkkatuetulla työvoimalla pyöriviin toimintamuotoihin ei ole palkattu uutta työvoimaa ja toiminta kärsii työvoimapulasta. SPR:n Kontti -ketjun edustajan Jyrki Jaakkolan mukaan töitä olisi, mutta järjestöillä ei ole rahaa osa-aikaisten sopimuksien muuttamiseen kokopäiväisiksi.

Uutisen mukaan järjestöjen ongelmiin on kuitenkin työministeriössä kiinnitetty huomiota ja työministeri Lauri Ihalainen lupaakin, että osa-aikaisten työsopimuksien tarjoaminen tehdään taas järjestöille mahdolliseksi. Ihalaisen mukaan osa-aikaisen työvoiman käyttöä voidaan kyllä moralisoida esimerkiksi työntekijöille maksettavan palkan pienuudesta. Hänen mukaansa on kuitenkin muistettava, että järjestöt työllistävät palkkatuella ihmisiä, jotka eivät ole muunlaista työtä löytäneet.

Näiden uutisjuttujen kansalaisen asemaa koskevat linjanvedot ovat kaikkea muuta kuin marginaalisia. Näkövammaisen henkilön ja virkamiehen keskusteluun siitä, mikä olisi riittävän pätevä liikkumistarve pitämään liikennevalot yöllä päällä, liittyy monia mielenkiintoisia normatiivisia oletuksia kansalaisen oikeuksista ja velvollisuuksista. Samoin niitä liittyy keskusteluihin siitä, tuleeko valtion maksamalla tuella palkattua työvoimaa käyttävällä työnantajalla olla oikeus yhä uusien osa-aikaisten työsopimusten solmimiseen, joka käytäntönä on avointen työmarkkinoiden työnantajilta periaatteessa kielletty. Lisäksi voidaan pohtia, millainen on niiden henkilöiden asema, joilla on työkykyä ja -halua, mutta jotka eivät nykyisillä työehdoilla löydä työtä avoimilta työmarkkinoilta.

Vammaisuuden käsitteen määrittely ja vammaishuoltoa koskeva lainsäädäntö liittyykin keskeisellä tavalla modernin hyvinvointivaltion kansalaisuuden käsitettä koskeviin linjanvetoihin. Tämä käy selväksi, kun pohdimme hetken, mitä varten vammaisuuden käsitettä sosiaalipolitiikassa itse asiassa määritellään. Vammaisuuden kategoriaahan on käytetty eläkejärjestelmiä ja sosiaaliturvaa koskevassa lainsäädännössä työkyvyttömyyden määrittelyyn. Toisin sanoen sillä on jaettu kansalaisia niihin, joita pidetään velvollisina hankkimaan toimeentulonsa omalla työllään, ja toisaalta niihin joilla ajatellaan olevan oikeus toisten yhteiskunnan jäsenten apuun toimeentulossaan. Vammaisuuden ohella muita yksilön toisten apuun oikeuttavia kategorioita ovat perinteisesti olleet lapsuus, sairaus, leskeys ja vanhuus.

Jos sitten ajatellaan vammaishuoltoa ja erilaisia kuntoutusjärjestelmiä, niin huomataan, että niiden keskeisenä tavoitteena on ollut parantaa vammaisten ihmisten työkykyä ja osallistumismahdollisuuksia ja pyrkiä siten saattamaan heitä aktiivisiksi kansalaisiksi. On selvää, että kun lähestymme vammaisuuden käsitettä tästä näkökulmasta, pääsemme käsiksi sosiaali- ja työlainsäädännössä tehtyihin kansalaisen ja valtion suhdetta koskeviin määrittelyihin paljon laajemmin kuin yhteiskunnan yhden erityisryhmän osalta. Vammaisuuden kategoria onkin syytä ottaa vakavasti sosiaalipoliittisen lainsäädännön ja hyvinvointivaltion historiallista kehitystä koskevan analyysin välineenä.

Omassa tutkimuksessani olen pyrkinyt tähän tarkastelemalla vammaisten kansalaisaseman määrittelyä ja suomalaisen vammaispolitiikan kehityslinjoja toisen maailmansodan jälkeisellä niin kutsutulla invalidihuollon kaudella. Olen hakenut vastausta kysymyksiin siitä, mihin yhteiskunnallisiin ongelmiin vammaishuollosta käydyissä keskusteluissa haettiin ratkaisuja, millaisia tavoitteita huollolle asetettiin ja millaiseksi hahmotettiin huollon kohderyhmien asema ja tehtävät yhteiskunnassa.

Toisen maailmansodan jälkeisiä vuosikymmeniä voidaan kutsua suomalaisen lakisääteisen vammaishuollon rakentamisen kaudeksi. Se ulottui invalidihuollon ja vajaamielishuollon tarpeesta toisen maailmansodan aattona virinneestä keskustelusta vammaispalvelulain säätämiseen 1980-luvun lopulla. Tänä aikana maahan pystytettiin laajamittainen vammaishuoltojärjestelmä ja vammaisille suunnattujen palvelujen verkosto.

Kuitenkin, kun vammaishuollosta käytyä keskustelua analysoidaan tarkemmin, huomataan ettei kyseessä ollut mikään samana pysyneiden tavoitteiden varassa toteutettu projekti. Sekä huollon kohderyhmää että sen tavoitteita koskevat määrittelyt muuttuivat matkan varrella moneen kertaan. Jos vertaamme esimerkiksi 1940–1950-luvun ja toisaalta 1970–1980-luvun vammaispoliittista keskustelua, huomaamme että vammaishuoltoa koskevaa lainsäädäntöä rakennettiin näinä ajanjaksoina hyvin erilaisille käsityksille kansalaisen ja valtion suhteesta.

Suomalaisen lakisääteisen vammaishuollon käynnistäjäksi on usein mainittu toinen maailmansota ja sen tuottamat sotainvalidit. Oma tutkimukseni kuitenkin osoittaa, että vaatimukset vammaisiin kohdistettujen toimenpiteiden tarpeesta voimistuivat jo 1930-luvulla osana tuolloin viriteltyä ennaltaehkäisevän huoltopolitiikan ohjelmaa. Siinä kiinnitettiin huomiota suomalaisessa yhteiskunnassa havaintojen mukaan kasvussa olleisiin moninaisiin sosiaalisiin ja väestöpoliittisiin ongelmiin, joiden ratkaisemisen ajateltiin vaativan uudenlaisia toimenpiteitä aineellista puutetta ja moraalitonta käytöstä ennaltaehkäisemään.

Ennaltaehkäisevän huoltopolitiikan perustaksi säädettiin 1930-luvun puolivälissä uudenlaisia huoltolakeja sekä sterilointilaki, jonka tavoitteena oli estää kelvottomina pidettyjen väestöryhmien lisääntyminen ja sillä tavoin pelastaa kansakunta sitä uhkaavalta laadulliselta rappeutumiselta ja taloudelliselta perikadolta. Tässä yhteydessä kiinnitettiin huomiota myös eri tavoin vammaisten ihmisten heikkoihin elinolosuhteisiin sekä heistä havaintojen mukaan yhteiskunnassa aiheutuneisiin monenlaisiin ongelmiin. Kyseistä keskustelua käytiin kahden hyvin erilaiseksi hahmotetun ryhmän, invalidien ja vajaamielisten, huollon tarpeesta.

Keskustelu lakisääteisen invalidihuollon tarpeesta käynnistyi nuorten ammattiopissa olleiden fyysisesti vammaisten ihmisten alkaessa vaatia työllistymismahdollisuuksiensa ja elämisen edellytystensä parantamista. Alkanut sota vahvisti invalidien vaatimuksia, koska valtiolla nähtiin olevan kiistaton velvollisuus sodassa vammautuneiden auttamiseen uuden elämän alkuun. Lisäksi sota-ajan työvoimapulassa ja rationalisoinnin tarvetta painottaneessa yhteiskuntapolitiikassa nuorten fyysisesti vammaisten ihmisten hoitamattomiin vammoihin ja kouluttamattomuuteen nähtiin sisältyvän runsaasti käyttämätöntä työvoimapotentiaalia.

Sekä sotainvalideilla että niin kutsutuilla siviili-invalideilla korostettiin olevan oikeus vammojensa edellyttämään lääketieteelliseen hoitoon, koulutukseen ja työllistämistoimenpiteisiin, jotta myös heillä olisi mahdollisuus täyttää velvollisuutensa työtätekevinä ja yhteiskuntaa rakentavina kansalaisina. Mielikuvat invalideista olivat pääasiassa positiivisia, koska valtion katsottiin olevan kunniavelassa terveytensä yhteiskunnan puolesta sodassa tai työelämässä uhranneille invalideille.

Pian sodan jälkeen vuonna 1946 säädetyn invalidihuoltolain tarkoituksena olikin invalideiksi määriteltyjen henkilöiden työkyvyn parantaminen ja ammattitaidon lisääminen heidän itsenäisen toimeentulonsa mahdollistamiseksi. Tämän vuoksi laissa korostettiin kuntoutustoimenpiteiden tuloksellisuuden ja taloudellisen tarkoituksenmukaisuuden vaatimuksia. Invalidihuollon toimenpiteet olikin tarkoitettu vain sellaisille henkilöille, joilla katsottiin olevan realistisia mahdollisuuksia kuntoutua työtä tekeviksi ja itsensä elättäväksi kansalaisiksi. Tämän vuoksi huollon ulkopuolelle suljettiin kroonisesti sairaat tai yli 40-vuotiaat henkilöt sekä ne, jotka arvioitiin liian vaikeasti vammautuneiksi, henkisesti sairaiksi tai vajaamielisiksi. Lisäksi niin kutsutut epäsosiaaliset invalidit eli alkoholisteiksi, irtolaisiksi tai työtä vieroksuviksi katsotut henkilöt suljettiin huollon ulkopuolelle.

Invalidihuollon ohella 1930-luvulla alettiin keskustella lakisääteisen vajaamielishuollon tarpeesta. Tämä keskustelu oli invalidihuoltoon verrattuna sävyltään hyvin erilainen. Siinä korostettiin valtaosaltaan työkyvyttömiksi arvioiduista vajaamielisistä yhteiskunnalle koituvaa sosiaalista ja perinnöllistä taakkaa, jonka ajateltiin edellyttävän valtiolta kansakunnan tulevaisuutta turvaavia toimenpiteitä. Parhaana keinona tavoitteen saavuttamisessa pidettiin maanlaajuisen vajaamielislaitosverkoston rakentamista. Laitosympäristöä pidettiin sopivana myös vajaamielisille itselleen, koska siellä heidän ajateltiin saavan elää kaltaistensa seurassa ja turvassa avoimen yhteiskunnan vaaroilta.

Siinä missä invalideihin yhdistettiin positiivisia mielikuvia yhteiskunnan hyväksi terveytensä uhranneista potentiaalisesti yhteiskuntakelpoisista kansalaisista, vajaamielishuollosta käydyssä keskustelussa toistettiin ajankohdan rotuhygienisiä ideaaleja rappeutuneista yksilöistä ja hyödyttömistä syöjistä. Laitoshoidon järjestämistä perusteltiin tarpeella suojata kansakuntaa vajaamielisyyden taloudelliselta ja perinnölliseltä taakalta. Lisäksi vajaamielisten katsottiin uhkaavan yhteiskuntaa rikollisella ja moraalittomalla käytöksellään. Vuonna 1958 voimaan tulleen vajaamielislain ensisijaisena tarkoituksena olikin mahdollistaa maanlaajuisen vajaamielislaitosverkoston rakentaminen.

Siitä huolimatta, että invalidihuolto ja vajaamielishuolto luettiin 1940–1950-luvulla kuuluviksi ennaltaehkäisevän huoltopolitiikan kokonaisuuteen, ne hahmotettiin periaatteessa täysin erillisiksi ja luonteeltaan hyvin erilaisiksi kysymyksiksi. Invalidihuoltolailla pyrittiin lisäämään tuotantoelämään osallistuvien kansalaisten määrää. Vajaamielishuollolla puolestaan tähdättiin ensisijaisesti sosiaalisten ongelmien minimoimiseen. Invalideista muodostuikin ennaltaehkäisevän huoltopolitiikan mallioppilaita ja vajaamielisiksi määriteltyjä otollisempi huollon kohde. Siinä mielessä invalidi- ja vajaamielishuolto eivät kuitenkaan eronneet toisistaan, että molempien lakien kohderyhmien ajateltiin olevan ikään kuin yhteiskunnan ulkopuolella. Sekä invalidien että vajaamielisten ajateltiinkin olevan sellaisten toimenpiteiden tarpeessa, jotka integroisivat heidät omalle paikalleen yhteiskunnan kokonaisuuteen.

Nykypäivän näkökulmasta voidaan sanoa, että tässä kuvaamani eri vammaryhmien erilainen kohtelu ja niitä varten rakennetut erillisjärjestelmät ja -ympäristöt olivat syrjiviä. 1940–1950-luvun kansakunnan kokonaisuuden etua ja yhteiskunnan rationalisoinnin tavoitetta painottaneessa yhteiskuntapolitiikassa näitä järjestelyjä ei kuitenkaan pidetty epäoikeudenmukaisina. Päinvastoin, omalle paikalleen sopeutumista pidettiin hyvän elämän edellytyksenä ja siten myös yksilön oman edun mukaisena.

Suomalaista vammaishuoltoa rakennettiin invalidihuoltolain ja vajaamielislain varassa 1970–1980-luvulle asti. Tuolloin erillisjärjestelmien varaan rakennettua vammaishuoltoa alettiin pitää auttamattoman vanhentuneena ja epäoikeudenmukaisena järjestelmänä. Tämä johtui siitä, että vammaisuuden käsite ja vammaisten ihmisten oikeudet alettiin määritellä jokseenkin kokonaan aiemmista käsityksistä poikkeavalla tavalla.

Normalisaation, osallistumisen ja tasa-arvon periaatteita painottaneessa vammaispolitiikassa vammaisilla alettiin ajatella olevan oikeus kuulua yhteiskuntaan ikään kuin lähtökohtaisesti ilman integroivia välivaiheita. Tämän vuoksi aiemmilla vuosikymmenillä luotuja laitosten, erityiskoulujen ja suojatyön verkostoja alettiin pitää merkittävänä osatekijänä vammaisten marginaaliseksi muodostuneeseen yhteiskunnalliseen asemaan. Vammaisilla alettiinkin korostaa olevan oikeus samanlaisiin elämänsisältöihin ja elintasoon kuin muillakin yhteiskunnan jäsenillä. Tärkeänä keinona näiden tavoitteiden saavuttamisessa pidettiin yhteiskunnan ja sen palvelujärjestelmien sopeuttamista huomioimaan vammaisten ihmisten tarpeita.

Yleisten palvelujärjestelmien avaamisen lisäksi 1970–1980-luvulla pidettiin tarpeellisena luoda erilaisia vammaisten ihmisten osallistumista edistäviä tukitoimenpiteiden järjestelmiä. Esimerkiksi fyysisesti vaikeavammaisten työllistämisestä käydyssä keskustelussa luovuttiin erillisen suojatyöjärjestelmän rakentamisen ihanteesta. Sen sijaan alettiin korostaa, että vaikeavammaisillakin oli periaatteellinen oikeus avoimille työmarkkinoille työllistymiseen ja sen mahdollistaviin tukitoimiin.

Tutkimuksessani väitän, että nämä uudet tavoitteet heijastelevat kokonaan uudenlaista tapaa määritellä vammaisuuden käsite. Aiemmilla vuosikymmenillähän tietyn asteinen vamma määriteltiin eläkelainsäädännössä kansalaisen automaattisesti työmarkkinoilta vapauttavaksi ominaisuudeksi. 1970–1980-luvulla vaikeavammaiset alkoivat kuitenkin vaatia, ettei heitä pitänyt täysi-ikäisiksi tultuaan määritellä automaattisesti työkyvyttömiksi, vaan heille tuli suoda samanlainen oikeus työelämään osallistumiseen kuin muillakin kansalaisilla.

Tämä vaatimus on erittäin mielenkiintoinen, koska se kyseenalaistaa edellä esittelemääni modernin hyvinvointivaltion sosiaaliturvassa toteutettua kansalaisten kahtiajakoa työperusteiseen ja tarveperusteiseen toimeentulojärjestelmään. 1970–1980-luvulla alettiin näet korostaa, että vaikka vaikeavammaisilla tuli luonnollisesti olla oikeus toimeentulonsa turvaavaan eläkkeeseen, heillä tuli halutessaan olla oikeus myös työmarkkinoille osallistumiseen ja sitä turvaaviin tukitoimiin. Väitänkin, että vammaisuudesta alkoi tässä yhteydessä kehittyä vähemmistöstatuksen kaltainen käsite, joka oikeuttaa kansalaisen erityistukeen, mutta joka ei kuitenkaan samalla oikeuta hänen sulkemistaan normaalin elinympäristön ulkopuolelle.

Suomalaisen vammaispolitiikan toisen maailmansodan jälkeisen kehityksen analyysi osoittaa tuona aikana kansalaisen ja valtion suhdetta koskevissa käsityksissä tapahtuneet jyrkät suunnanmuutokset. Olen toivottavasti tässä kuvaamillani esimerkeillä osoittanut, että vammaisuuden määrittely on modernissa hyvinvointivaltiossa kaikkea muuta kuin marginaalinen kysymys. Se liittyy keskeisellä tavalla sosiaaliturvaa sekä kansalaisen ja valtion suhdetta koskeviin linjanvetoihin, joilla on laajakantoisia seurauksia meille kaikille. Samalla vammaisten asemasta ja vammaishuollon tehtävistä vuosikymmeniä jatkunut keskustelu osoittaa, että kansalaisen ja valtion vastuunjako kansalaisten toimeentuloa sekä elämisen edellytyksiä koskevissa kysymyksissä on kaikkea muuta kuin ratkaistu ongelma. Voidaankin luottavaisesti ennustaa sen tulevan liittymään hyvinvointivaltion tulevaisuutta koskevaan keskusteluun vähintään yhtä tiiviisti kuin sen historiaan.

 

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.