2015/2
Monitieteinen historiantutkimus - Historiografia ja tulevaisuus

Arktinen käänne politiikassa ja tutkimuksessa

Arktisten ja pohjoisten alueiden tutkimus ja sitä vahvasti raamittavat kansallisesti ja kansainvälisesti neuvotellut politiikat ovat kokeneet viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ennennäkemättömän uudelleen syntymisen, laajentumisen sekä sisällöllisen ja teoreettis-metodologisen uudistumisen. Entinen tapa hahmottaa maailmallinen geopoliittinen painopiste on siirtynyt paikoiltaan ja asettunut askeleen pohjoisemmille leveysasteille. Etenkin globaalin talouskasvun visionäärit ovat suunnanneet katseensa pohjoiseen.[1] On myös ennustettu, että pohjoisen merkitys tulee entisestään kasvamaan. Maantieteilijä Laurence Smithin sanoin, planeettamme pohjoisin neljännes tulee käymään läpi uskomattoman muodonmuutoksen tulevan viidenkymmenen vuoden aikana.[2]

Tämä kehitys ei ole jättänyt Suomeakaan kylmäksi. Suomen arktisessa strategiassa vuodelta 2013 todetaan, että Suomi on kokonaisuudessaan arktinen maa, jonka tulisi vahvistaa pohjoista osaamistaan kaikilla tasoilla − myös tutkimuksessa – ja kiinnittää erityistä huomiota Barentsin alueeseen.[3] Ohjelman kirjaaja, Suomen arktinen suurlähettiläs ja Arktisen neuvottelukunnan[4] sihteeri Hannu Halinen on muistuttanut, että polaarisen alueen merkityksen kasvaessa on Suomen välttämätöntä toteuttaa pohjoista ohjelmaansa myös käytännössä.[5] Presidentti Sauli Niinistö on niin ikään tukenut näyttävästi maan nykyjohdon pyrkimyksiä toteamalla, että ”Meillä Suomessa on nyt unihiekat pyyhitty silmistä. Suomi ei ole Jäämeren rantavaltio, mutta Suomi on arktinen maa. Itse asiassa Suomi on yksi maailman pohjoisimmista valtioista. Siksi Suomi panostaa vahvasti pohjoisten alueiden tutkimukseen ja innovaatioihin.”[6] Uskottavuutta Suomen pohjoiselle poliittiselle sanomalle ovat tuoneet tilatut selvitykset. Toinen niistä on Paavo Lipposen Pohjoinen tahtotila (2015) ja toinen Risto J. Penttilän valtioneuvostolle kokoama talouspoliittinen toimintaohjelma Kasvua pohjoisesta (2015).

Arktinen paikka tutkimuskohteena

Kaikki viralliset poliittiset kannanotot viittaavat vahvasti siihen, että tulevaisuudessa Suomi haluaa tulla nähdyksi aktiivisena arktisena toimijana, maana, joka osaa kestävällä tavalla sovittaa yhteen pohjoisen ympäristön reunaehdot ja liiketoimintamahdollisuudet kansainvälistä yhteistyötä hyödyntäen. Ulkoministeri Erkki Tuomioja on toistuvasti korostanut pohjoisen politiikan mahdollisuuksia nimenomaan Suomen kansainvälisen profiilin kohottamisessa.[7] Pohjoisen politiikan ja arktisen yhteistyön keskeisiksi alueiksi on nimetty kestävä kehitys, ilmastonmuutos, kuljetus- ja logistiikkayhteistyö, sosiaaliset kysymykset, alkuperäisväestön asema sekä tiede- ja kulttuuriyhteistyö. Pohjoisen alueen rikkaat energia- ja raaka-ainevarat ovat nousseet kansainvälisen huomion kohteeksi kuin myös merialue- ja mannerjalustaoikeudet ja sopimukset.[8] Tärkeimmät kansallisen tutkimuksen rahoitusorganisaatiot, Suomen Akatemia ja Innovaatiorahoituskeskus Tekes, ovat nekin vahvasti sitoutuneet arktisen tutkimuksen tukemiseen ja siitä kumpuavan, niin sanotun cold-how:n edistämiseen.

Tässä artikkelissa esittelen ja arvioin Suomen pohjoisen politiikan käännekohtia ja historiantutkimusta kansainvälisen arktisen puhunnan kontekstissa. Mutta mistä puhumme kun puhumme pohjoisesta, arktisesta, Arktiksesta, subarktisesta tai sirkumpolaarisesta alueesta? Arktista koskevassa monitieteisessä tutkimuksessa ja poliittisissa puhetavoissa käytettyjen käsitteiden kirjo on hyvin lavea, mutta ensisijaisesti pohjoisuuteen liittyvien määrittelyjen etelärajana ovat olleet maantieteelliset koordinaatit eli maapallon pohjoiset leveysasteet. Pohjoinen laki eli sfääri määrittyy näin pohjoisnavalta (90°) napapiirille (66.5°) ja toisinaan siitä aina Helsingin leveydelle saakka (60.1°). Suomalaisia 60. leveysasteen pohjoispuolella asuvista maailman ihmisistä on merkittävä määrä eli runsaat 25%. Pohjoisen napapiirin takaisella alueella asuu laskutavasta riippuen kolmesta neljään miljoonaa ihmistä, joista kymmenisen prosenttia kuuluu niin sanottuun alkuperäisväestöön.[9] Rajanvedot ovat kuitenkin pohjoisuuden suhteen olleet hyvinkin liukuvia sen mukaan lähteekö määrittelijä arvioimaan pohjoista lämpötilan, ikiroudan levinneisyyden, metsärajan, merijään paksuuden tai taloudellisten, kulttuuristen vai poliittisten linjausten mukaan, tai koskeeko rajaus Pohjois-Amerikan pohjoista (High North, Far North, South North, Low North, True North) vaiko Venäjän arktista (Luoteis-Venäjä, Siperia) tai Fennoskandiaa (Lappi, Jäämeren piiri).[10] Joka tapauksessa, kaikki napapiirin takaisia pohjoisia alueita omistavat valtiot ovat arktisissa strategioissaan määritellet itsensä kokonaisuudessaan ”arktisiksi” maiksi.[11] Tässä yhteydessä ”arktinen” on synonyymi sanalle ”pohjoinen”. Historiantutkimuksessa pohjoinen on tarkoittanut pääosin maantieteellistä Euroopan pohjoista, erityisesti Pohjoiskalottia[12] ja Barentsin euro-arktista aluetta.[13]

1960-luvun rakennemuutos tyhjensi pienet kylät myös Grönlannissa. Nuukilaisia koulupoikia kesälomalla autioksi jääneessä, kesälomapaikaksi muuttuneessa saarikylässä. Kuva: Maria Lähteenmäki 2008.
1960-luvun rakennemuutos tyhjensi pienet kylät myös Grönlannissa. Nuukilaisia koulupoikia kesälomalla autioksi jääneessä, kesälomapaikaksi muuttuneessa saarikylässä. Kuva: Maria Lähteenmäki 2008.

Olennaista arktisen määrittelyssä tutkimuskäytössä ei kuitenkaan ole aivan tarkkojen, ja moninaisten tieteenalojen (humanisteista ilmasto- ja jääntutkijoihin) yhteisesti neuvottelemat rajapinnat, vaan se, ettei arktinen tutkimus ole perinteinen temaattisesti rajautunut oppiaine – kuten esimerkiksi sosiaalihistoria, naistutkimus tai taloustiede – vaan se asemoituu lähtökohtaisesti maantieteellisesti määrittyneeseen paikkaan, arktiselle alueelle, joka kiertää pohjoista pallonpuoliskoa navalta käsin noin 60-asteisen harpin mitalla. Näin määrittyneeseen paikkaan kiinnittyminen tekee arktisen alueen tutkimuksesta erityisen ja edellyttää pohtimaan historian ja maantieteen suhdetta. Arktisen tutkimuksen maantieteellinen paikallisuus (geographical locality)[14] on vaikuttanut myös omaan tutkimukselliseen lähestymistapaani arvioidessani pohjoisen pitkää menneisyyttä ja siitä koottuja historioita. Voidaan myös puhua paikkasensitiivisestä historiantutkimuksesta (place-sensitive history), kuten muun muassa brittitutkija Alan Barker on historian ja maantieteen läheistä suhdetta luonnehtinut. Hänen mukaansa historiallisella maantieteellä (historical geography) ja maantieteellisellä historialla (geographical history) on monia yhteisiä tutkimusintressejä, jotka liittyvät paikkaan, aikaan ja ihmisiin, ympäristön ja yhteisön sekä ihmisen ja luonnon välisiin suhteisiin. Alojen tutkijoiden onkin havaittu kiinnittävän usein huomiota samoihin tutkimusprobleemoihin ja käyttävän samoja lähteitä, mutta eri menetelmiä ja teoreettisia selitysmalleja.[15] Barkerin edustaman historiallisen maantieteen juuret ovat 1800-luvun lopulla, jolloin angloamerikkalaiseen tiedemaailmaan ilmaantui yhä useampia maan ja ihmisen, maantieteen ja historian välttämätöntä ja peruuttamatonta yhteen kietoutumista korostavia tutkijoita. Mainittakoon vain brittihistorioitsija John Greenin teos The Making of England (1881) sekä amerikkalaisten historioitsijoiden Albert Brighamin ja Ellen Semplen maantieteen vaikutusta historiaan pohtivat kirjoitukset 1900-luvun alusta.[16]

Tietoinen maantieteellinen läsnäolo historiantutkimuksessa tarkoittaa alue-konseptin problematisointia kun taas tiedostamattomassa tutkimusotteessa alue otetaan itsestään selvänä ja problematisoimattomana tutkimuksen alustaksi. Maantieteelliseksi historiaksi eli geohistoriaksi määritän tässä tutkimussuuntauksen, jossa historialliseen aikaan ja paikkaan sitoutunut tieto rakentuu maantieteen ja valtiota koskevan poliittisen tiedon kolmiyhteyteen. Tutkimuksellinen mielenkiintoni on näin geopoliittista laatua. Geopolitiikkahan jäsentyi täsmentymisaikoinaan 1800–1900-luvun vaihteessa nimenomaan näiden kolmen tieteenalan vuoropuhelusta ja kohdentui valtioiden maa- ja vesialueista, resursseista ja toimintatilasta käydyksi voimanmittelöksi ja taisteluksi. Nykyään geopolitiikka ymmärretään huomattavasti laajemmaksi käsitteeksi, joka pitää sisällään valtioiden ulkopolitiikat, diplomatiat ja monitasoiset kansainvälisten poliittisten ja tiedepoliittisten kanssakäymisten ilmiöt.[17]

Toisen maailmansodan jälkeen sitoutuminen vuosisadan vaihteen geopolitiikkaan ja tarttumapinta maisemakuvauksiin pohjaavaan nationalismivaikutteiseen historiantutkimukseen lipesi. Geopolitiikan koettiin muistuttavan liiaksi natsi-Saksan aluelaajennuksista ja ideologiasta. 1800-luvun maisemia maalaileva kansakuntien historiankirjoitus taas sai väistyä uudenlaisen tilallisuuden saadessa jalansijaa nuorten historioitsijoiden tutkimuksissa. Valtion maaomistuksia ja identiteettiä pönkittävien maantieteellis-historiallisten esitysten sijaan nähtiin hedelmällisempänä tutkia muun muassa lähiöitä, kyliä ja muistinmaisemia tiloina.[18] Osittain paradigmamuutokseen vaikutti se, että maantieteen ja historian suhteet viilenivät jo sotienvälisellä kaudella ja etenkin 1960–70-luvulla, jolloin tieteenalat profiloituivat eri suuntiin.[19] Välit eivät kuitenkaan katkenneet kokonaan ja niinpä esimerkiksi amerikkalainen historioitsija Walter P. Webb esitteli itsensä vuonna 1960 kiinnostavasti maantieteelliseksi historioitsijaksi (geographic historian). Toisaalta hänen maamiehensä ja kollegansa Edward Fox totesi 1971 ilmestyneessä teoksessaan History in Geographical Perspective, ettei opinaloilla ollut enää mitään tekemistä toistensa kanssa.[20] Me 2000-luvun tutkijat voimme kuitenkin huomata, että alat ovat jälleen lähentyneet toisiaan.

Angloamerikkalaisten pohdintojen lisäksi pohjoisen maantieteellis-historiallisen luonteen hahmottamisen tapoihini ovat vaikuttaneet ranskalaisten historioitsijoiden esitykset historian ja maantieteen kiinteästä liitosta. Ranskalaista historioitsijaa Jules Michelet’iä (1798–1874) voidaan ehkä pitää maantieteellinen historia -genren ensimmäisenä edustajana. Kuuluisan teossarjansa Histoire de France (1833–67) Michelet aloittaa maakuntien maantieteellisten ja kulttuuristen erikoisuuksien kuvauksilla.[21] Hieman samaan tapaan historian professori Zachris Topelius on kuvannut maisemallisesti 1800-luvun jälkipuoliskon Suomea. Topeliuksen Maamme kirjan (1875) ensimmäinen luku on kuvaavasti otsikoitu ”Maasta” ja toinen ”Kansasta”.[22] 1800-luvun historioitsijat olivat ennen muuta maakuntien ja pitäjien asiantuntijoita, matkailijoita ja jalkamiehiä, jotka samalla keräsivät maantieteellis-historiallisia aineistoja paikallisilta historian harrastajilta, kuriositeettien keräilijöiltä ja virkamiehiltä luodakseen kokonaiskuvaa kansasta ja valtiosta.

Etenkin toisen maailmansodan jälkeen ranskalaiset annalistit pohtivat hekin laajasti maantieteen ja historian suhdetta, kuten historioitsija Lucien Febvre, joka on painottanut maantieteen kautta avautuvia tutkimuksellisia mahdollisuuksia yhteisöjen ja ympäristön vuorovaikutteista suhdetta käsittelevälle historiantutkimukselle.[23] Febvren oppilaan ja seuraajan, historioitsija Fernand Braudelin huippututkimus Välimeren piirin historiasta (1949) on konkreettinen esimerkki geohistoriallisesta soveltamis- ja esitystavasta. Menneisyyden tapahtumien punos luonnonmaantieteeseen näkyy etenkin Braudelin niin sanotun longue durée:n eli pitkän aikavälin historian tarkastelussa. Käsite geohistoria (géohistoire) – jonka itse haluan tässä nostaa menneisyydestä aktiivikäyttöön – otettiin aikanaan varovaisesti vastaan johtuen ehkä siitä, että sen pelättiin sekoittuvan geografiaan tai geologiaan. Braudelille geohistoria oli erityinen tapa saada historioitsijat tietoisemmiksi maantieteestä ja maantieteilijät historia-sensitiivisemmiksi. Hänelle historiallisen ajan ensimmäinen muoto oli maantieteellinen aika, jossa kaikki muuttuu äärimmäisen hitaasti, lähes ajattomasti. Osoittavasti Braudelin suurteoksen ensimmäinen osa alkaa luvulla ”Ensin ovat vuoret” ja toinen luvulla ”Etäisyys”.[24]

Suomessa harjoitetun geohistorian merkittävimpänä ladunaukaisijana pidän professori-poliitikko Väinö Voionmaata (1869–1947). Voionmaalle valtion ja kansan olemassaolon peruslähtökohta oli fyysinen maa, joten hän jatkoi samansuuntaista puhetta kuin Michelet 1830-luvulla. Voionmaalle lähimmät vaikutteet historiallis-maantieteellis-valtiolliseen eli menneisyyden tapahtumien geopoliittiseen mallinnukseen tulivat kuitenkin 1800–1900-luvun vaihteen saksalais-ruotsalaisesta tutkijapiiristä, ennen muuta saksalaiselta maantieteilijältä, etnografilta ja geopoliitikolta Friedrich Ratzelilta ja ruotsalaiselta valtio-oppineelta Rudolf Kjelléniltä.[25] Voionmaa on tähdentänyt, että käsitteillä koti-maa ja isän-maa on tarkoitettu sen kansan tai heimon asumaa maantieteellistä aluetta, johon tunnetaan kuuluvan, mutta kyseiset sanat ilmaisivat myös ”sitä sanomattoman läheistä ykseyttä, joksi historia on liittänyt oman kansamme ja sen asuman maan”.[26] Kaikkiaan edellä esitetty parisataavuotinen pohdinta maantieteen ja historian suhteesta on se tutkimuksellinen perusta, josta geohistoriallinen arktinen tutkimuskin kumpuaa.

Arktisen historiantutkimuksen pääsuunnat

Arktisten alueiden tutkimukseen geohistoriallinen lähestymistapa asettuu erinomaisen luontevasti, määrittyyhän koko tutkimusala jo lähtökohtaisesti maantieteelliseen Arktikseen, suunnilleen 60:n ja 90:n pohjoisen leveysasteen väliin. Etenkin 1990-luvulla nousuun kimmonnut polaarinen tutkimus on lähtökohtaisesti kansainvälistä ja monitieteistä. Tutkimusgenreä hallitsevat luonnontieteet ja teknologiset alat. Painotuksella on omat historialliset juurensa. Jo ensimmäisen ja toisen kansainvälisen polaarivuoden (IPY, 1882–83 ja 1932–33) ohjelmissa olivat hallitsevina tieteenaloina nimenomaan luonnontieteet, meteorologia ja geofysiikka. Niitä vahvistivat entisestään kansainvälisen geofysiikan vuoden (1957–58) tiedetapahtumat, joissa jääntutkimus ja geofysiikka pönkittivät asemiaan arktisen ”ensimmäisinä tieteinä”. Vasta kolmas kansainvälinen polaarivuosi (2007–08) mursi hieman luonnontieteiden valta-asemaa tässä kontekstissa syystä, että vuoden ohjelmaan otettiin tietoisesti mukaan The Human Dimension. Ohjelmalla haluttiin muistuttaa, että arktisilla alueilla asuu myös ihmisiä yhteisöissään.[27] Tästä uudesta ulottuvuudesta huolimatta luonnontieteet hallitsevat yhä suvereenisti arktista tutkimusta: jäätä on vielä (toistaiseksi) paljon tutkittavaksi, ihmisiä vähän. Toisaalta on muistettava, että euroaasialaisella Arktiksella on asuttu jo noin 10 000 vuotta ja Amerikan Arktiksellakin jo 8000 vuotta.[28] Ei toki voida unohtaa sitäkään seikkaa, että historiallinen, pitkän ajan ulottuvuus voi olla hyvinkin vahvasti läsnä muun muassa ilmastotutkimuksessa tai geologisissa arvioissa. Mikään tieteenalahan ei pääse aikadimensiota pakoon; eri asia on kokonaan se, miten longue durée problematisoidaan itse tutkimuksissa. Historian ja yhteiskuntatieteiden osuus arktisessa tutkimuksessa voi arvioida olevan nykyisten, kovia tieteenaloja suosivien luokitusjärjestelmien mukaan enimmillään ehkä noin kymmenisen prosenttia.[29] Suhteellisesta vähäisyydestään huolimatta historiantutkimus on toimeliasta ja kasvamaan päin kaikissa arktisen alueen maissa.

Arktisten yhteisöjen yksi tärkeimmistä elinkeinoista on kalastus. Kuvassa Nuukin satamaa. Kuva: Maria Lähteenmäki 2008.
Arktisten yhteisöjen yksi tärkeimmistä elinkeinoista on kalastus. Kuvassa Nuukin satamaa. Kuva: Maria Lähteenmäki 2008.

Mitä historioitsijat ovat sitten pohjoisesta tutkineet? Pitkän 1900-luvun aikana humanistis-yhteiskunnallisissa tutkimuksissa pohjoiseen liitetty kielteinen konnotaatio on alleviivannut arktisten alueiden maantieteellis-kulttuurista paikkaa Euroopan ja maapallon reunalla (frontier, borderland), syrjässä (periphery), ydinalueiden (core heartlands) rajoilla ja takamailla (hinterlands).[30] Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana suhtautuminen pohjoiseen on avautuneiden taloudellisten mahdollisuuksien ja alkuperäiskansojen etnisen mobilisaation ansiosta muuttunut radikaalisti, mikä on heijastunut myös tutkimukseen, kuten toistaiseksi viimeisin IPY:n ohjelmankin todistaa. Kuvausten kohteena olleesta rumasta ja likaisesta ankanpoikasesta on tullut houkutteleva, ”valkoisen paratiisin”[31] joutsen. Kaiken kaikkiaan pohjoista koskeva nykyhistoriantutkimus voidaan jakaa karkeasti viiteen päätutkimuspolkuun.

Ensinnäkin maantieteellis-historiallinen orientaatio on tuottanut arktisen alueen yleisesityksiä, kuten Richard Vaughanin The Arctic. A history (1999), Richard Salen The Arctic. The complete story (2008), ja John McCannonin A History of the Arctic: Nature, Exploration and Exploitation (2012), joiden rakenteet myötäilevät usein perinteisiä aluehistoriallisten esitysten malleja, ja joita Suomessakin on tuotettu aina Porthanin ajoista lähtien[32]. Teoksista saa hyvän käsityksen pohjoisen alueen varhaisesta luonnonhistoriasta, väestöliikkeistä, alkuperäiskansoista, eläimistöstä ja kasvillisuudesta, pohjoisen valloitusten ja naparetkeilijöiden historiasta, eri valtioiden pohjoisista seuduista ja haavoittuvasta ekosysteemistä.

Toinen vahva ala arktisessa tutkimuksessa on alue- ja paikallishistoria. Yleisesitysten näkökulma on suuralueellinen (koko pohjoinen laki) ja katsantokanta pääsääntöisesti etelälähtöinen, jota vastaan nousi yleisesitykset suosiossa voittanut paikallishistoriagenre. Sitä siivitti etenkin 1970-luvulta lähtien noussut mikrohistoriallinen tutkimuslinja ja -menetelmä. Muun muassa ranskalainen J. F. Soulet on muistuttanut, että alueet eivät ainoastaan reflektoi yleistä ja kansallista historiaa, vaan ne tekevät yleisen rinnalla aktiivisesti omista lähtökohdistaan itsensä näköistä ja omaehtoista alue- ja paikallishistoriaa. Monet myöhemmät tutkijat ovat alleviivanneet myös pohjoisen tutkimuksen lähtökohdaksi paikallisuutta erotuksena kansallisesta, virallisen historian ”rautapaitaan” puetusta aluehistoriasta. Aluehistorioitsija luo, tarkoituksella tai tahtomattaan, seudulle persoonallisuuden, yksilöllisyyden, mitä on pidetty toisen maailmansodan jälkeen sekä poliittisesti (demokratiakehitys, aluepolitiikat) että tutkimuksellisesti (regional studies, urban history, etnohistory) ajankohtaisena ja relevanttina. Lokaalin erityisyyden analyysiä on edellyttänyt jo se, että monet tutkittavat alueet on nähty paljon vanhemmiksi historiallisiksi konstellaatioiksi kuin paikoin jopa hyvinkin nuoret valtioalueet.[33] Niinpä esimerkiksi Sápmi eli Saamenmaa on rajoiltaan hämäränä alueideana paljon vanhempi vuorovaikutuksen kenttä kuin Suomen, Norjan tai Ruotsin valtiot, vaikka ylirajainen saamelaisten kotiseutualue eli Saamenmaa on virallisesti määriteltykin vasta 1980-luvulla. Omana entiteettinään se on ollut keskellä Jäämeren toimintapiiriä, kun taas kansallisvaltioiden osana se on määrittynyt periferiaksi ja reunaksi. Siinä tiivistyy alueen ulkopuolisen ja sisäpuolisen katseen konkreettinen ero.[34]

Kolmas vahva historiantutkimuksen ala on naparetkeilyä ja ”viimeisten erämaiden” valloittamista sekä 1800-luvun alusta aktivoitunutta Koillis- ja Luoteisväylien löytämistä koskevat esitykset, niin sanottu sankarigenre. Genren teokset liittävät napa-alueiden valloittajat suoraan pitkään, 1400-luvulla alkaneeseen löytöretkeilijöiden historiaketjuun. Tämän alan historiakirjat ovat monta kertaa niin sanotulle suurelle yleisölle suunnattuja ja luonteeltaan romantisoivia, viihdyttäviä ja kaupallisia sankarikertomuksia, mutta joukossa on myös Heroic Age:n luonnonvoittajien huipuista F. Nansenista, R. Amundsenista, R.W. Scottista ja E. Shackletonista erinomaisella pieteetillä ja kriittisesti kirjoitettuja elämäkertoja, toimitettuja päiväkirjoja ja kiistakirjoituksia siitä, kuka on maailman merkittävin arktinen tutkimusmatkailija.[35]

Tutkimus- ja seikkailumatkat Pohjoisnavan suuntaan yleistyivät 1800-luvun lopulta. Ensimmäiseksi sinne ilmoitti päässeensä amerikkalainen Robert Peary 1909. Kuva: Maria Lähteenmäki 2008.
Tutkimus- ja seikkailumatkat Pohjoisnavan suuntaan yleistyivät 1800-luvun lopulta. Ensimmäiseksi sinne ilmoitti päässeensä amerikkalainen Robert Peary 1909. Kuva: Maria Lähteenmäki 2008.

Neljäs tulokulma arktisen alueen historiantutkimukseen liittyy sekin ”ulkopuolisen” ja ”sisäpuolisen” arvottamiseen, laajaan kulttuurihistorialliseen ja etnografiseen puheeseen kolonialismista, jälkikolonialismista, etnisyydestä, alkuperäiskansojen oikeuksista ja alueen asukkaiden luomista minäkuvista kontra ulkopuolisten tutkijoiden konstruoimista arktisista identiteeteistä.[36] Viidennen, hyvin suositun lajityyppinsä arktisen alueen historiankirjoituksessa muodostavat pohjoisten alueiden militarisoitumista ja turvallisuuspolitiikkaa[37] koskevat historiantutkimukset. Arktista sodankäyntiä esittelevät teokset painottuvat ensimmäisen ja toisen maailmansodan sekä kylmän sodan dramatiikkaan.[38]

Näiden perinteisimpien tutkimuslinjojen rinnalle on noussut viime vuosina alueiden, rajojen ja paikkojen tuntua arvioivia ja tieteidenvälisyyttä hyödyntäviä historiantutkimuksia. Pohjoisen tuntua on etsitty moni-aistillisten kokemusten kautta. On puhuttu romanttisesti arktisen mausta ja silminnähtävästä visuaalisesta erityisyydestä: ”Täällä pohjoisessa ei koskaan ole pimeää, vaan meillä on vain valon eri sävyjä”.[39] Toisaalla on taas korostettu kylmän huikaisevaa kauneutta ja jään tuoksua.[40] Maantieteilijä Yi-Fu Tuan on korostanut, että kullakin paikalla on oma tuntunsa (sense of place), mutta ei yhtä ja saumatonta identiteettiä. Paikan taju voi olla haihtuva tunne, kuin tuoksu, mutta se voi olla myös syvä ja kestävä tunnetila, kuten ihmisen suhde kotiinsa paikkana.[41] Myös sellaiset alat, kuten pohjoisten yhteisöjen gender-tutkimus, oikeushistoria, ympäristöhistoria, 1850-luvulla alkanut ja yhä kasvava arktinen turismi ja alkuperäiskansojen historiankirjoitus ovat hiljakseen nousussa pohjoista koskevassa historiankirjoituksessa.

Viimeksi mainittujen alojen vahvistumista on hidastanut rahoituksen puute: valta-osa arktisesta tutkimusrahoituksesta kun näyttää yhä menevän luonnontieteille ja biologialle, cold-how-aloille. Suomessa esimerkiksi merkittävät arktisen rahoituksen avaukset, Suomen Akatemian ensimmäisen arktiseen suunnatun haun (2013–14) tuloksena Akatemian hallitus päätyi rahoittamaan noin 15 miljoonalla eurolla arktisen alan tutkimusta. Yhtään historian hanketta ei rahoitettu, sen sijaan valtaosa, ainakin 90% meni luonnontieteille ja talouselämäpainotteisille hankkeille.[42] Samaan aikaan Tekes rahoitti muun muassa teknologiapainotteista Arktiset meret -hanketta 100 miljoonalla eurolla.[43] Rahoituspäätöksiä arvioitaessa voidaan aivan yksiselitteisesti vetää johtopäätös, että suomalainen valtiovetoinen akateeminen rahoitus on suunnattu määrätietoisesti niin sanotuille koville tieteenaloille, ja että ääneen sanomattomiin rahoitusehtoihin sisältyy vahva valtiollinen talous- ja tilaustyöintressi.

Pohjoismaihinkin verrattuna hyvin heikosti rahoitettu suomalainen pohjoista koskeva historiantutkimus on kuitenkin sekä kansallisesti että kansainvälisesti läsnä. Jotta saataisiin edes summittaista suuntaa Suomessa tehdystä pohjoisesta historiantutkimuksesta, oheen on koottu 50 vuoden aikana (1960–2009) Suomessa ilmestyneiden ”Lappi, arktinen, pohjoinen, historia” -hakusanoilla löytyvien julkaisujen lukumäärät:[44]

Vuodet      Yhteensä   Vuosittain   % kaikista

1960–69         212           21.2             13.3

1970–79          316           31.6             20.0

1980–89           276          27.6             17.3

1990–99           403          40.3             25.2

2000–09          386           38.6             24.2

Yhteensä        1593          31.8          100.0

Vaikka taulukkoa rajoittaa Suomessa julkaiseminen, voidaan esityksestä lukea, että pohjoista koskeva historiantutkimus on kansainvälisen arktisen tutkimusbuumin myötä lisääntynyt 1990-luvulla myös Suomessa. Kunkin kymmenluvun aikana on ilmestynyt 200–400 tutkimusta ja kirjoitusta eli vuosittain keskimäärin noin 32 yksikköä, eniten juuri 1990-luvulla. 2000-luvun lievä hiipuminen voi selittyä tutkijoiden kansainvälistymisellä: yhä useammat ammattihistorioitsijat alkoivat julkaista ulkomaalaisissa tiedelehdissä käyttäen muuta kuin kansallisesti rajautunutta ”Lappi” nimikettä. Nimittäin jos hakusanaksi otetaan pelkkä ”Lappi”, heikkenee julkaiseminen 2000-luvulla noin 200 yksikköön.[45] Hiipuminen voi johtua myös siitä, että arktiseen historiantutkimukseen ei ole saatu kasvua edellyttävää tutkimusrahoitusta.

Jos katsotaan hieman laajemmalla skaalalla monitieteisen arktisen tutkimuksen tilaa, voidaan seuraavasta taulukosta saada yleiskuva Pohjoismaiden asemoitumisesta suhteessa suuriin maihin. Mukana taulukossa ovat arktisen tutkimuksen huippuvuosina 2009–2011 julkaistujen ja arktista aluetta koskevien, valtaosaltaan niin sanottuja kovia tieteenaloja edustavien artikkeleiden lukumäärät:[46]

Valtio                 Lukumäärä

USA                         2418

Kanada                    1590

Norja                        1052

Venäjä                      706

Tanska                      591

Ruotsi                       442

Suomi                      197

Islanti                         72

Kuten tästä suuntaa antavasta asetelmasta nähdään, suurimmat arktisen tutkimuksen maat ovat yllätyksettömästi USA, Kanada ja Norja. Suurten joukkoon, kun lasketaan mukaan myös Antarktiksen tutkimus, kuuluvat myös Iso-Britannia ja Saksa. Venäjä on vielä toistaiseksi ollut kokoonsa ja arktisen alueensa laajuuteen nähden alisuorittaja tässä suhteessa. Pohjoismaista Ruotsi, Suomi ja Islanti pitävät perää; niissä panostus arktiseen tutkimusrahoitukseen on kehittynyt paljon myöhemmin kuin kärkimaissa eli vasta 2000-luvulla. Pääosa arktisesta tutkimuksesta tehdään Pohjoismaissa pääkaupunkien suurimmissa yliopistoissa paitsi Norjassa, missä pohjoisen tutkimus on keskitetty määrätietoisesti jo vuosikymmeniä sitten Tromssan yliopistoon. Kaikkiaan Pohjoismaat tuottivat arvioituna aikana 18% arktista aluetta koskevista tieteellisistä artikkeleista. Se, mitkä alat johtavat arktista tutkimusta, on hyvin selvää kaikissa maissa: noin 40% käsittelee geotieteitä (earth sciences) ja noin 30% biologiaa. Eniten nämä tieteenalat ovat saaneet painoarvoa Islannissa (noin 90%) ja Venäjällä (noin 83%). Yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden osuus on kaikissa Pohjoismaissa ja suurissa maissa enimmillään noin seitsemän prosenttia. Kiinnostavasti Suomi on tuottanut verrokkimaista eniten juuri tämän alan tutkimusartikkeleita.[47]

Ilmaston lämpeneminen ja napajäätikön sulaminen huolestuttavat maailman tutkijoita eniten. Kuva: Maria Lähteenmäki 2008.
Ilmaston lämpeneminen ja napajäätikön sulaminen huolestuttavat maailman tutkijoita eniten. Kuva: Maria Lähteenmäki 2008.

Asetelma kertoo käytetystä luokitusjärjestelmästä, mutta myös humanistis-yhteiskuntatieteellisten tutkijoiden käytettävissä olleista vähäisistä taloudellisista resursseista. Se puolestaan kertoo sen, etteivät valtiojohtoiset rahoitusinstituutiot (tutkimusstrategiapainotukset) eivätkä poliittiset päättäjät (hallitusohjelmat) suosi näitä aloja. Niin sanotut kovat alat, kuten geotieteet ja biologia kenttätöineen ja tutkimuslaboratorioineen, ovat hyvin kalliita tutkimusaloja kun taas humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla tutkimuksen teko on verrattomasti edullisempaa. Oman näkemykseni mukaan nämä alat voisivat olla talousongelmista kärsivän Suomen erikoistumisala, jolla maa pääsisi vakavasti otettavaksi huippuasiantuntijaksi kansainvälisellä arktisen tutkimuksen osaamiskentällä. Vielä toistaiseksi on liian aikaista arvioida sitä, miten esimerkiksi pohjoisten yliopistojen saama valtiovetoinen tukipolitiikka tulee jatkossa muuttamaan asetelmaa. Parin vuoden takaisessa selvityksessä on myönteistä ainakin se, että Suomessa yhteiskunta-humanistiset alat ovat kansainvälisempiä kuin samat alat muissa Pohjoismaissa.[48] Tullakseen näkyvämmäksi arktisessa osaamisessa, puheena olevien alojen tutkijat ovat verkostoituneet muun muassa kansainväliseen yhteiskuntatieteellisten alojen arktiseen seuraan (IASSA)[49], jossa on mukana laajasti myös historioitsijoita.

Suomen pohjoisen politiikan käännekohdat

Johtopäätöksenä edellä esitetystä voidaan todeta, että Suomessa ja muissa Pohjoismaissa arktista aluetta koskeva historiantutkimus on vähäistä verrattuna niin sanottuihin kovan metodiikan tutkimusaloihin, ja että 1990-luvun globaali arktinen käänne (arctic turn) näkyy myös Suomessa julkaistujen pohjoista koskevien historiantutkimusten kasvuna. Pohjoismaista Suomi ja Ruotsi ovat olleet vähiten sitoutuneita arktiseen tutkimukseen. Ruotsalainen historioitsija Sverker Sörlin on todennut, ettei Suomella – vielä vähemmän kuin Ruotsilla – ollut 1800-luvullakaan kiinnostusta pohjoisiin alueisiin vaan suomalaiset akateemiset tutkijat käänsivät katseensa poliittisista syistä itään, Pietariin ja muualle Venäjälle.[50] Itse katson, että pohjoinen tutkimus on muutakin kuin arktisten sankareiden ja luonnontieteilijöiden naparetkiä, ja että Suomella oli vuodesta 1809 lähtien jo uudesta luoteisesta rajalinjastaankin johtuen erityinen intressi pohjoiseen, joskaan se ei ollut polaaritutkimukseen liittyvää kuten Norjalla, mihin Sörlin Ruotsia väheksyen vertaa. Perustelen väitettäni esittelemällä seuraavaksi tiivistetysti Suomen pohjoisen politiikan viisi käännekohtaa viimeisen kahdensadan vuoden ajalta.

Kerronta ”Suomen” pohjoisesta politiikasta on aloitettava nimenomaan vuodesta 1809, jolloin Suomi korotettiin Ruotsin vähäisestä ruhtinaskunnasta Venäjän autonomiseksi alueeksi, ja se sai näin sekä teoreettisen valtaopillisen että konkreettisen poliittisen mahdollisuuden luoda erityistä pohjoista toimintaohjelmaa. Kaiken Suomen senaatin harjoittaman taloudellis-sosiaalis-kulttuurisen kohdentamisen peruslähtökohta oli Suomen maantieteellisen alueen laajentuminen, kun Ruotsin Lapinmaan itäiset osat (Kemin Lappi ja osa Tornion Lappia) yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan. Näin ollen, Suomella ei ennen vuotta 1809 ollut Lappia eikä niin muodoin siihen liittyvää pohjoista poliittista eikä liioin etnistä toimintaohjelmaakaan.

Ensimmäisen virallisen pohjoisen puhunnan kausi ajoittui Suomessa vuosille 1809–1852, jolloin havahduttiin pohjoisen liitosalueen ongelmiin. Suuriruhtinaskunnan alueeseen monien ihmetykseksi kytketty pohjoinen seutu koettiin jo alkujaan vaivalloisesti lähestyttäväksi ja rahaa vieväksi ”affääriksi”. Helsingin senaatissa ja Oulun lääninjohdossa alueliitospohdinta painottui rajaproblematiikkaan; vuoden 1809 rauhansopimuksen Tornionjoki-Muonionjoki-Könkämäeno -raja pyrittiin sulkemaan vapaalta sukulais- ja kauppakululta, olihan tuo jokiuoma nyt valtavan Venäjän imperiumin luoteinen rajalinja. Näin pohjoinen rajakeskustelu sai turvallisuus- ja kauppapoliittisia merkityksiä, jonka perusteella vapaa kulku haluttiin lopettaa. Keskustelujen terä muutti suuntaansa 1852, kun Norja ja Venäjä päättivät Suomen senaatin mielipidettä kysymättä lopettaa vapaan rajanylityksen myös Pohjois-Norjan ja Suomen Lapin välillä. Käytännössä tilanne johti siihen, että Suomen Lapista tuli sosio-ekonomisesti ongelmallinen pussinpohja, josta ihmisten kulut eivät ilman viranomaislupaa voineet johtaa enää muualle kuin tiettömään etelään. Katastrofaaliseksi kääntyneen tilanteen kohentamiseksi senaatti antoi 1852 lajissaan ensimmäisen aluepoliittisen ohjelman Lapinmaan kehittämisestä. Ohjelmassa senaatti sitoutui nostamaan Suomen pohjoista aluetta samalle taloudelliselle ja sivistykselliselle tasolle kuin missä muukin Suomi oli. Ensimmäisenä ryhdyttiin edesauttamaan kauppaa ja rakentamaan teitä etelästä käsin.[51] Pohjoiset alueet otettiin näin konkreettisten tietyömaiden myötä maantieteellisesti haltuun.

Suomalainen oppineisto osallistui merkittävällä panostuksella uuden alueen haltuunottoon. Muun muassa alueen kirkkoherrat (mm. Jacob Fellman) ja Helsingin eturivin oppineet (mm. Mathias Castrén, Elias Lönnrot) virkamiesten ohella arvioivat pohjoisen tilaa ja tulevaisuutta Suomen osana asumalla kansan keskuudessa ja kulkemalla kentällä, kirjoittamalla raportteja ja kertomuksia alueen oloista ja kehittämiskohteista. Näin heti alussa oppineet sitouttivat liitosaluetta etelän valtakeskukseen. Vuonna 1848 julkaistu ensimmäinen suomenkielinen maantieteen oppikirja, historian professori Gabriel Reinin (vanh.) ohjauksella ja painatusluvalla tehty Suomen Maanopas ynnä Johdatuksen kanssa Yhteiseen Maa-tietoon asemoi sekin jo ensilauseessaan autonomisen ”maan” paikan ja sen ominaisuudet: ”Suomen suuri-ruhtinasmaa on pohjoisessa osassa Euroopaa”. Lukukirja kuvaa kuinka suomalaisten yhteinen maa on enimmäkseen epätasaista, täynnä kukkuloita, metsiä ja järviä. Sen jälkeen maalataan lukijan eteen Lapin tunturijono, joka johtaa Maanselkään sekä esitellään tärkeimmät saavutettavuusväylät eli vesireitit. Näin Lappi sidottiin luonnonmaantieteeltään muuhun Suomeen. Kirja opastaa, että Suomessa on kahdeksan vanhaa maakuntaa, joiden lisäksi on erityinen Suomen Lappi. Euroopan, Aasian ja Amerikan pohjoispuolella oleva Jäämeri ympäröi kaikkineen Euroopan pohjoista, sillä myös Vienanmeri katsottiin kuuluvan Jäämereen.[52] Kuvaus korostaa näin Lapin paikantumista myös arktiselle alueelle. Kuulumalla sekä Jäämeren piiriin että suuriruhtinaskuntaan Lapin liitosalue avasi de facto luonnonhistoriallisen käytävän Suomesta Jäämerelle.

Tämän praktisen, tyylilajiltaan viileän ja kartoittavan Pohjoisen haltuunoton jälkeen nousi Suomen hallituspiireissä ja fennomatisoituneessa älymystössä suoranainen Pohjoisen kuume, joka voidaan ajoittaa vuosiin 1864–1890. Lähtökohtana tälle arktiselle käänteelle oli Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II:n lupaukseksi tulkittu esitys vuodelta 1864. Sen mukaan Venäjä oli valmis luovuttamaan jonkin Jäämeren ranta-alueen Suomelle vastalahjana Terijoella olleen Siestarjoen kivääritehtaan alueen siirtämisestä imperiumin suoraan alaisuuteen. Alueliitos toteutettiin vain kysyjän eduksi; kivääritehdas lähti, mutta mitään ei saatu tilalle. Ratkaisematon asiantila synnytti Suomessa laajan sanomalehtikirjoittelun, johon tieteen parhaimmisto historian professori Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen[53] johdolla innokkaasti osallistui. Tähän aikaan ajoittui myös Z. Topeliuksen maakunnallista Suomea ylistävän Maamme kirjan ilmestyminen. Siinä maan pohjoinen osa, Lapinmaa, oli jo rakentunut itseään kunnioittavaksi, erityiseksi ”historialliseksi maakunnaksi”. Senaatissa pohjoisen politiikan tuonaikainen kärkitavoite, Jäämeren käytävä, sai muun muassa maan johtavan valtio-oppineen J. V. Snellmanin puolustamaan saamelaisia argumenttina käyttäen Suomen paikkaa arktisella merellä.[54] Lappi liitettiin tänä aikana kansainväliseen tutkijaverkostoon, kun ensimmäisen kansainvälisen polaarivuoden 1882–83 myötä Sodankylään perustettiin globaalin ketjun yksi tarkkailupiste ja myöhemmin observatorio (1914). Myös toinen, kansallinen luonnontieteellinen suurhanke, niin sanottu suuri Kuolan retki toteutettiin noina aikoina (1887). Vuosisadan vaihteessa tiede-eliitin into pohjoiseen hyytyi hetkellisesti venäläistämispyrkimyksiin, kun poliitikot ja sivistyneistö keskittyivät puolustamaan maan autonomista asemaa.

Kolmas Suomen valtiojohdon ja tutkijoiden yhteisesti luotsaama aktiivinen arktinen puhe alkoi 1910-luvulta ja jatkui keskeytymättömänä aina vuoteen 1939. Nimitän ajanjaksoa Suomen poliittisen ja tieteellisen johdon Jäämerelliseksi kaudeksi. Arktinen polte sai myös historiantutkija Väinö Voionmaan valtoihinsa. Hänelle valkeni häkellyttävän kirkkaasti Suomen karjalaisen heimo-alueen pohjoista, aina Jäämereen ulottuvaa rajaa piirtäessään,[55] että pohjoisuus oli suomalaisten toinen luonne. Jään ja lumen sokaiseva kauneus keväällä, kesän huumaava floora, syksyisen roudan kuolettava kosketus ja talven pistelevä pakkanen olivat tulleet Voionmaan visiossa tutuksi jo ensimmäisten kivikautisten heimolaisten saapuessa näille korkeille leveysasteille. Oivallus pohjoisesta johti Voionmaan vuosina 1915–20 uusiin pohjoista geopolitiikkaa ja itärajan kulkua täsmentäviin tieteellisiin avauksiin.[56] Suomalainen arktinen puhe sai kaikuja kansainvälisestä keskustelusta. Suomen tultua Tarton rauhassa (1920) Jäämeren rantavaltioksi Voionmaan riemuksi, oli jo vuosisadan vaihteesta lähtien käyty kansainvälisillä poliitikko- ja tutkija-areenoilla kiihkeää keskustelua mineraalilöydöistään tunnetuksi tulleen Huippuvuorten omistuksesta. Suomessa ja Ruotsissa jakoprosessia seurattiin etäisyyden päästä. Pääsy polaarialueille katsottiin tässä vaiheessa Sörlinin mukaan Ruotsissa naparetkeilyn ykkösmaaksi nousseen Norjan etuoikeudeksi.[57] Lapissa omat poliittiset toimijat olivat samoihin aikoihin kypsyneet vaatimaan alueellisia oikeuksia kotipaikkaansa. Niinpä vuonna 1916 alkaneella ja vuoteen 1938 kestäneellä politikoinnilla lappilaiset saivat keskusvallan tuella perustettua identiteettiään vahvistavan oman hallintokokonaisuuden, Lapin läänin,[58] mikä osaltaan viritti alueen historian, kulttuurin ja luonnon tutkimusta.

Neljäs pohjoisen puhunnan voimistumisen aalto ajoittui vuosiin 1945–1979, ja sitä värittää vahvasti Petsamon menetyksen varjo, poltettu Lappi, nuorten ikäluokkien massapoismuutto, mutta myös taloudellisten voimavarojen hyödyntämiseen ja ympäristöön liittyvät ongelmat (Kemijoen valjastus, Sodankylän tekojärvet, kehitysaluelait, vuoden 1952 teollistamissuunnitelma). Kutsun tätä tummaväristä ajanjaksoa Rampautuneen Pohjoisen kaudeksi. Sen päätti Lapin korkeakoulun avaaminen 1979 Rovaniemelle. Aikakauden historiantutkimus tasaantui muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta pääsuunnaltaan kapean kansalliseksi ja keskittyi sen mukaisiin aiheisiin, torjuntavoitettuun sotaan, pitäjäkuvauksiin ja paikallishistorioihin.[59]

Viimeinen, viides, poliitikkojen ja tutkijoiden yhteinen pohjoinen puhe-aalto nousi Suomessa 1980-luvun lopulla niin sanotun Rovaniemi-prosessin käynnistymisen myötä[60] ja vahvistui Euroopan unioniin liittymisen (1995) myötä. Poliittis-taloudellinen tavoiteohjelma täsmentyi paperille 2013, jolloin Suomen arktinen strategia julkaistiin täydennettynä. Kautta leimaa tulevaisuuden optimismi ja kansainvälisten mahdollisuuksien avautuminen, minkä takia ajanjaksoa voidaan kutsua Kansainvälisen Pohjoisen kaudeksi.[61] Uudessa 1990-luvun tilanteessa Suomen Lapista tuli Euroopan unionin pohjoinen raja-alue, mutta myös osa turvallisuuspoliittisesti tärkeää vyöhykettä, NATO:n ja uuden Venäjän federaation naapuri, mikä innoitti historioitsijoitakin avaamaan rajoja sekä Venäjälle että muualle maailmaan. Tiede kansainvälistyi nopeasti 1990-luvun alusta lähtien. Valtion tuella rakennettiin myös yliopistoihin pohjoisia tutkimuskeskuksia: jo vuonna 1989 oli perustettu kansainvälinen ja monitieteinen Arktinen keskus Lapin yliopistoon, 1995 nousi Thule-instituutti Oulun yliopistoon, samoin kuin saamelaistutkimukseen erikoistunut Giellagas-instituutti 2001. Poliittisella puolella kylmän sodan päätyttyä Neuvostoliiton romahdukseen suhteiden ja verkostojen uudelleen rakentaminen käynnistyi lännessä optimistisen vilkkaasti. Pohjoisessa Venäjä ja Norja sopivat muun muassa kauan niiden keskinäisiä suhteita jännittäneen aluevesikiistan 2010.[62]

Suomi panosti uudessa tilanteessa lanseeraamalla uuden EU-orientoituneen käsitteen ja toimintaohjelman, Pohjoisen ulottuvuuden. Suomen virallisen aloitteen teki pääministeri Paavo Lipponen syyskuussa 1997 Rovaniemellä. Hän peräänkuulutti Euroopan ulkosuhteiden ja alueellisen yhteistyön kehittämistä Pohjoismaiden ja Venäjän välillä. Eurooppa-neuvosto hyväksyi pohjoisen ulottuvuuden poliittiset suuntaviivat vuonna 1999.[63] Lipposen maaliskuussa 2015 julkaistu raportti Pohjoinen tahtotila alleviivaa näin hänen keskeistä rooliaan Suomen pohjoisen politiikan yhtenä promoottorina. Yhtä valaisevaa on selvityksen talouselämäpainotteisuus: sen tilaajahan oli Elinkeinoelämän Keskusliitto, kuin myös se, että raportin toimenpide-ehdotukset on suoraan suunnattu hallitusohjelmakäsittelyyn.[64]

Kuten edellä esitetty tiivistetty yhteenveto Suomen virallisen pohjoisen politiikan käännekohdista antaa ymmärtää, kunkin aikakauden poliitikoilla ja tutkijoilla on ollut yhteinen suunta ja tavoite. Mistä tämä kertoo? Nationalismin 1800-luvulla ja ensimmäisen tasavallan aikana tieteilijöiden ja poliitikoiden yhteinen politiikka oli sikäli looginen, että johtavat professorit olivat pääsääntöisesti myös johtavia poliitikkoja.[65] Tutkijoiden kaksoisagentti-rooli kuihtui kuitenkin akateemisen maailman ja yhteiskunnan yleisen tilan muuttuessa toisen maailmansodan jälkeen. Siinä muutoksessa historianprofessoreiden, yrjökoskisten, danielsonkalmareiden ja voionmaiden näkyvä geopoliittinen rooli hävisi menneisyyden varjoihin samalla kun akateemisen eliitin painoarvo – sekä Suomessa että muissa Euroopan maissa – päivänpolitiikassa muutenkin marginalisoitui. 1990-luvulta lähtien on ollut nähtävissä hieman huolestuttava uudentyyppinen tendenssi, jossa poliitikot ja tiedevirkamiehet taluttavat tutkijoita niin sanottujen tärkeiden aiheiden äärelle. Tämä marssijärjestys näyttää kirjautuneen organisaatiomuutosten ja rahoituskeskustelujen myötä myös tiedepoliittisiin kannanottoihin ”yhteiskuntavastuun” ja ”yhteiskunnallisen vaikuttavuuden” nimillä.[66]

Erityisen kirkkaasti tutkimuksen valtiojohtoisuus on näkynyt ja näkyy juuri meneillään olevan arktisen tutkimusrahoituksen uudelleenasemoinnissa. Tulkintaani tiivistyvästä politiikko-tutkija-konsortiosta tukee Sverker Sörlinin huomio siitä, että toisin kuin on yleisesti ajateltu, tiede ei ole neutraalia eikä ei-poliittista päätöksentekijöille suunnattua perusdatan tuottamista, vaan 1900-luvulla ja etenkin 2000-luvun alun politiikan uudelleen alueellistumisen (re-territorialization) myötä ”tiede ei kulje ennen politiikkaa, vaan politiikka kulkee tieteen edellä”.[67]

Suomelle – kuten muillekin arktisille maille – pohjoisen kehittämisen päämotiivi on alusta alkaen ollut taloudellinen hyöty ja myöhemmin, etenkin kylmän sodan aikana, myös turvallisuuspolitiikka. Nykyään, viimeisen arktisen käänteen myötä pohjoinen kulttuuris-historiallisena (eksoottisena) maana, paikkana ja tilana, on saanut ei-materiaalista myönteistä vastakaikua osakseen. Kaiken kaikkiaan voidaan kuitenkin summata, että Suomen arktisen strategian julkaiseminen (2010, 2013) sekä presidentin ja ulkoministerin pohjoiseen talous- ja tiedepolitiikkaan ryhtymistä rohkaisevat cold-how-puheet eivät tulleet yllätyksenä eivätkä olleet seurausta maailmallisesta arktisesta käänteestä eivätkä liioin muiden arktisten maiden matkimista, vaan Suomen pohjoisella politiikalla on hyvin identifioitavat juurensa aina autonomian ajan alkuun.

Pohjoinen tutkimus ulko- ja talouspolitiikan kärkenä

Lopuksi voidaan vielä kysyä, miksi eri maiden poliittisiin akteihin ja akateemiseen tutkimukseen vahvasti vaikuttanut globaali arktinen siirtymä ajoittui 1990-luvulle, ja mikä on arktisen tutkimuksen tulevaisuuskuva? Globaalilla arktisella käänteellä on vissi poliittinen taustansa eniten korostetun ilmaston lämpenemisen ja siihen liittyvän arktisten luonnonresurssien saavutettavuusselityksen sekä vahvistuneen etnisen mobilisaatiotulkinnan rinnalla. Arktinen siirtymä ajoittui kylmän sodan päättymiseen 1990-luvun alkuun ja käänteen poliittinen selitys lähteekin juuri siitä. On arvioitu, että länsimaissa kylmän sodan päättyminen otettiin (liiankin) hyväuskoisesti vastaan ja vanha vastakkaisasetteluun perustuva, vanhakantainen geopoliittinen ajattelu sai nopeasti väistyä amerikkalais-eurooppalaisessa poliittisessa puhunnassa, mutta myös teoissa. Länsimaiden hallitukset suuntasivat kansainvälisen politiikan painopistettä ja kiinnostustaan militaristisesta ja turvallisuuspoliittisesta resurssoinnista muille aloille, ennen muuta globaalin talouden ja kaupan kehittämiseen, ydinaseiden vähentämiseen sekä kaikkia koskettavaan ilmastomuutokseen ja sitä myötä arktisille alueille.[68] Tätä kautta kylmän sodan päättyminen avasi ennen näkemättömiä mahdollisuuksia myös akateemiselle arktisen tutkimuksen uudelle nousulle.

Tänä päivänä (2015) tiedämme, että vastakkainasetteluun perustuva geopolitiikka on palannut. On myös nähty, että kaupallisia yrityksiä on alkanut vetäytyä arktisilta alueilta, ja että alueen itäiset osat ovat osin sulkeutuneet tutkijoilta. Voimme vain ounastella, mitä uusi suunta merkitsee arktiselle tutkimukselle. Historioitsijana näen, että eräs prosessi on käyty loppuun, vuosien 1991–2014 arktinen hybris on laantumaan päin, mutta ei jälkiä jättämättä. Esimerkiksi Suomessa ollaan vasta herätty arktisen tutkimuksen tukemiseen ja uuteen tulemiseen, kuten edellä esitetyt valtionlaitosten rahoittamat hankkeet sekä hallituksen vahva panostus pohjoiseen osoittavat. Samoin eri yliopistoihin on keskushallinnon tuella perustettu uusia opintolinjoja ja keskuksia, haettu uusia mahdollisuuksia Euroopasta ja lujitettu kansainvälisiä tutkijaverkostoja pohjoisen tutkimuksen tukemiseksi. Arktisesta tutkimuksesta on tullut Suomen ulko- ja talouspolitiikan jatke tai peräti kärki vähitellen pitkän aikaperiodin kuluessa. Näistä syistä arvelen, että pohjoinen tutkimus tulee kasvamaan, ehkä kaventumaan ja erikoistumaan entisestään, mutta jäämään osaksi akateemista tutkimuskenttää ja valtion tukipolitiikkaa. Sitä paitsi, Suomen asemaa määrää edelleen sen maantieteellinen paikka eikä ilmaston lämpeneminen eikä liioin talouden globalisoituminen pääty nykyiseen uuteen viileään sotaan. Mikäli taas on uskomista Laurence Smithin ennusteisiin, joiden mukaan maailman muuttovirrat kääntyvät pohjoiseen tulevien vuosikymmenten myötä, Suomikin on toivottu makean veden muuttomaa tulevaisuudessa;[69] ehkä siinä vaiheessa maa on jo kypsynyt olemaan identiteetiltäänkin – eikä vain tulevaisuudenpuheissaan Pohjoinen valtakunta. Oman argumenttinsa pohjoisen tutkimuksen jatkumisen puolesta tuo Euroopan unionin aktivoituminen: Euroopan parlamentti on tehnyt lukuisia lauselmia arktisen alueen yhteistyöstä etenkin Arktisen neuvoston kanssa koskien etupäässä energiaa, merenkulunsäätelyä, ympäristökysymyksiä ja tutkimukseen liittyviä kysymyksiä. Vuoteen 2012 mennessä se oli panostanut jo 200 miljoonaa euroa arktiseen tutkimustoimintaan.[70]

Mikä anti arktisella tutkimuksella on sitten historiantutkimukselle? Näen, että kontribuutio on kaksisuuntainen. Ensinnäkin, arktinen tutkimus antaa mahdollisuuden irtisanoutua 1970-luvulla alkaneesta ja tänä päivänä osittain umpikujaan johtaneesta, valtavirraksi muodostuneesta mikrohistoriallisesta tutkimusotteesta. Suurin osa alan ammattilaisista myöntää, että historiantutkimus (kuten myös yhteiskuntatieteellinen ja kulttuurien tutkimus) on fragmentoitunut liikaa ja uponnut yhä pienempiin ja yhä kapeampiin tutkimusprobleemoihin sekä teemallisesti että ajallisesti. Historiantutkimus elää jälleen meidän aikanamme etsikkoaikaansa, hakee tietänsä ollakseen jälleen merkittävä opettaja, selittäjä, menneisyyden tulkki ja analyytikko; roolit, jotka se on kadottamassa lukkiutumalla tiedekammioihin ja uppoamalla yliopistobyrokratian rattaisiin. Jäämerellisesti kärjistäen voisi sanoa, että historiantutkimus on pudonnut railoon eikä helppoa ulospääsyä näy. Johtuen siitä, että pohjoisen tutkimuksessa on geohistoriallinen pohja, se katsoo, tai sen ainakin tulisi katsoa, menneisyyttä pitkällä juonteella. Arktinen tutkimus on palannut Braudelin esittämiin historian pitkiin linjoihin, longue duréen avaamiin tutkimusavaruuksiin, tai ainakin avaa ikkunat ja ovet uusille tavoille nähdä myös maailmallinen, ei ainoastaan paikallinen ja alueellinen, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Tämä edellyttää hyvin lyhyen aikajänteen (short-term) näköalattomaksi käyneen tutkimusotteen uudelleenasemoimista ja uudelleen kontekstointia.

Toinen arktisen tutkimuksen anti liittyy tutkija-politikko-suhteen pöydälle nostoon ja uudelleenarvioon. Kuten edellä on nähty, juuri arktinen tutkimus on tänä päivänä hallitusten suosiossa ja poliitikot ja tiedevirkamiehet suuntaavat alan tutkimusrahoitusta miten parhaaksi näkevät. Rahoitusta, josta humanistis-yhteiskunnalliset alat on ujostuttavasti marginalisoitu. Tässä kohtaa historiantukijoiden tulisi itsekriittisesti kysyä – kuten Euroopan historiapiireissä jo tehdään – mikä on historian rooli näinä ankarina aikoina, jolloin maailman suuret kysymykset, yhä kasvava epätasa-arvoistumiskehitys, ilmaston lämpeneminen, maailman hallinta ja laajamittainen digitalisoituminen ovat pukemassa kaiken menneen uudenlaiseen kuosiin; onko historiantutkijoilla, pitkän ajanjakson eksperteillä, kapasiteettia viedä keskustelua nykyongelmien historiallisesta ymmärtämisestä eteenpäin?[71] Onhan todettu, että nykypoliitikoita ja journalisteja vaivaa tänä päivänä näköalattomuus; heillä ei ole historiallista perspektiiviä, minkä johdosta he arvioivat tapahtuvaa päivien ja kuukausien, maksimissaan muutaman vuoden hektisellä aikajänteellä ja tulos on sen mukaista.[72] Ei ihme, että historian ja yhteiskuntatieteiden tutkijat tuntevat itsensä ulkopuolisiksi tempoilevissa päivänpoliittisissa keskusteluissa sekä alituisten organisaatiouudistusten ja strategioiden laadinnan viidakoissa. Se, mitä etenkin angloamerikkalaisissa historiapiireissä jo vaaditaan, on ajattelemaan isosti, käyttämään isoja aineistoja (big data), ja viemään rohkeasti yhteiskuntapoliittista keskustelua historiallisen ymmärtämisen suuntaan eli olemaan tiedepoliittisesti aktiiveja.

Kirjoittaja on historian professori Itä-Suomen yliopistossa, Vuoden professori 2015 ja Suomalaisen Tiedeakatemian jäsen. Hän on tutkinut pohjoisia ja itäisiä ylikansallisia ja monikulttuurisia raja-alueita, rajamaakaupunkeja ja paikallisyhteisöjä yhteiskunnallisissa muutoksissa, naisten palkkatyöläistymistä sekä 1800–1900-luvun yhteiskunnallista ja poliittista historiaa.

 

 

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Digitaaliset aineistot:

Arctic strategies and Arctic research with a focus on the Nordic countries. NordForsk 2013. Ks. www.NordForsk.org Poimittu 10.2.2015.

Arktinen yliopisto, www.uarctic.org Poimittu 10.2.2015.

EU:n arktiset politiikat ks. http://www.arcticinfo.eu/images/pdf/SADA_report.pdf Poimittu 25.5.2015.

Halinen Hannu, Suomen arktinen strategia. Power point -esitys 6.5.2010. Ks. http://www.vm.fi/ Poimittu 25.2.2015.

International Arctic Social Sciences Association, ks. www.iassa.org/ Poimittu 10.2.2015.

IPY 2007–2008 tilastot, ks. www.grida.no Poimittu 15.3.2015.

Norway and Russia sign maritime demilitation agreement. BarentsObserver 15.9.2010. www.barentsobserver.com Poimittu 10.2.2015.

Suomen Akatemia www.aka.fi Rahoitetut hankkeet, suunnattu arktinen haku 2013–14. Poimittu 15.3.2015.

Suomen arktinen neuvottelukunta, ks. www.valtioneuvosto.fi Poimittu 15.3.2015.

Suomen historiallinen bibliografia 1960–2009. Ks. https://arto-tomcat.linneanet.fi/histbib.htm Poimittu 12.3.2015.

Suomen tieteen tila 2014. Suomen Akatemia. www.aka.fi Poimittu 12.3.2015.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe Norjan ulkopoliittisessa instituutissa 11. lokakuuta 2012. Puheet 2012. www.presidentti.fi/ Poimittu 25.2.2015.

Tekesin Arktiset meret -ohjelma 2014–17 ja Green Mining -ohjelma 2011–2016. Rahoitetut hankkeet. Ks. www.tekes.fi Poimittu 12.3.2015.

Töissä UM:ssä: Hannu, arktinen suurlähettiläs. UM:n verkkosivut 11.5.2011. Ks. http://formin.finland.fi/ Poimittu 25.2.205.

Ulkoministeri Erkki Tuomioja, Suomen arktinen tulevaisuus? Arktisessa seminaarissa Helsingissä 18.9.2012. Ulkoministerin puheet. Ks. http://formin.finland.fi/ Poimittu 25.2.2015.
Suullinen tiedonanto:

Risto J. Penttilän puheenvuoro Suomen arktisen neuvottelukunnan kokouksessa 31.3.2015 Smolnassa.
Painetut lähteet ja kirjallisuus:

Aksnes, Dag & Hessen, Dag. The structure and development of polar research. Arctic, Antarctic and Alpine Research 41:2 (2009), 155–163.

Arctic discourses. A. Ryall, J. Schimanski & H. Waerp (eds). Cambridge Scholars Publishing, Cambridge 2010.

A taste of the Arctic. Holiday guide. North Norway. Tromsø 2007.

Barker, Alan R. H.. Geography and History. Bridging the Divide. Cambridge Studies in Historical Geography. Cambridge University Press, Cambridge 2003.

Born von, S. F.. Relation om förhållandet med gränsen emellan Norrige och Finland, afgifven af Landshöfdingen i Uleåborg. Suomi (1843), 291‒298.

Braudel, Fernand. The Mediterranean and the Mediterranean world in the age of Philip II. University of California Press, Berley 1996.

Bravo, M. T., Krupnik I. & Csonka Y., Social Sciences and Humanities in the IPY 2007–2008: an integrating mission. Arctic Vol 58 (2005), 89–96.

Brigman, Albert. Geographic influences in American history. Ginn & Co., Boston 1903.

Brunet-Jailly, E.. The state of borders and borderlands studies 2009: a historical view and a view from the journal of Borderland Studies. The Eurasia Border Review 1:1(2010), 1–5.

Dannevig, Halvor, Rauken, Trude & Hovelsrud, Grete K.. Implementing adaptation to climate change at the local level. Local Environment: the International Journal of Justice and Sustainability 17:6–7 (2012),  597–612.

Drills, chills and spills. Financial Times Sep. 5 (2012).

Ervasti, A.V.. Suomalaiset Jäämeren rannalla, matkamuistelmia. Oulu 1884.

Fellman, Jacob. Poimintoja muistiinpanoistani Lapissa. [Alkup. 1819]. Koonnut ja suomentanut Agathon Meurman. WSOY, Helsinki 1980.

Fiennes, Ranulph. Introduction. In Robert Falcon Scott, The Last Expedition. Vintage Books, London 2012, xiv–xxiii.

Finelius, K. A.. Suomen Maanopas ynnä Johdatuksen kanssa Yhteiseen Maa-tietoon Sunnuntai-kouluin tarpeeksi. P. M. F. Lundbergin kirjapaino, Vaasa 1848.

Febvre, Lucien. A Geographical Introduction to History. London 1925.

Fox, Edward. History in Geographical Perspective: The other France. New York 1971.

Guldi, Jo & Armitage, David. The History Manifesto. Cambridge University Press, Cambridge 2014.

Harle, V. & Moisio, S.. Muuttuva geopolitikka. Gaudeamus, Helsinki 2003.

Hodges, Glenn. The new cold war: stalking Arctic climatic change by submarine. National Geography 197:3 (2000), 30–41.

Indigenous peoples: self determination, knowledge, indigeneity. Henry Minde (ed.) Delf, Eburon 2008.

Ivalo, Santeri. Kaarle IXnen Jäämerenpolitiikka I–II. Helsinki 1884–95.

Josephson, Paul R.. The conquest of the Russian Arctic. Harvard University Press, Cambridge 2014.

Kammen, M.. Fields of Vision: Landscape Imagery and National Identity in England and the United States. The Journal of American History 80: 4 (1994), 1457–1458.

Koivurova, Timo. Arktiset alueet ja Suomi: Kansainvälisen oikeuden näkökulma. Teoksessa L. Heininen & T. Palosaari (toim.) Jäitä Poltellessa: Suomi ja arktisen alueen tulevaisuus. Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus. TAPRI Tutkimuksia No 97. Tampereen yliopisto, Tampere 2011, 65–79.

Koskinen, Yrjö. Oppikirja Suomen kansan historiassa. SKS, Helsinki 1869.

Koskinen, Yrjö. Suomalaisten uutis-asutuksesta Jäämeren rannalla. Kirjallinen Kuukausilehti nrot 3‒5 (1868), 63‒69, 91‒94, 115‒123, 154‒158.

Latreille, Francis. White Paradise. Journeys to the North Pole. Abrams, New York 2006.

Lähteenmäki, Maria. Akateeminen eliitti pakenee työväenliikkeestä. Teoksessa Maria Lähteenmäki & Anu Suoranta (toim.) Pitkänsillan tuolla puolen… Työväen Arkiston julkaisuja 5, Helsinki 2010, 1–11.

Lähteenmäki, Maria. Alue- ja paikallistutkimuksen synty ja pohjoinen ulottuvuus 1700-luvulla. Teoksessa Maria Lähteenmäki (toim.) Maa, seutu, kulmakunta. Historiallinen Arkisto 129. SKS, Helsinki 2009, 115–149.

Lähteenmäki, Maria. Kemin Lapin raunioilla. Teoksessa Maria Lähteenmäki (toim.) Alueiden Lappi. Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi 2006, 60–79.

Lähteenmäki, Maria. Kalotin kansaa. Rajankäynnit ja vuorovaikutus Pohjoiskalotilla 1808–1889. SKS, Helsinki 2004.

Lähteenmäki, Maria. Väinö Voionmaa. Puolue- ja geopoliitikko. SKS, Helsinki 2014.

MaCorristine, S.. Involuntarily we listen: hearing the Aurora Borealis in nineteenth-century Arctic exploration and science. Canadian Journal of History Vol 48 (2013), 29–61.

Mann, Chris & Jörgensen, Christer. Hitler’s Arctic war: the German campaign in Norway, Finland and the USSR, 1940–1945. St. Martin’s Press, New York 2003.

Mead, Walter R.. The Return of Geopolitics. Foreign Affairs May-June Issue (2014), 1–5.

Michelet, Jules. History of France. D. Appleton & Co, New York 1845.

Mustajoki, Arto & Teeri, Tuula. Innovaatioiden perusta murtuu. EVA, Helsinki 2015.

Narrating the Arctic: A Cultural History of Nordic Scientific Practices. M.T. Bravo & S. Sörlin (eds). MA: Science History Publications, Canton 2002.

Nordiska gränser i historien. Linjer och rum, konstruktion och dekonstruktion. Lars Elenius (ed.). University Press of Eastern Finland, Joensuu 2014.

Paasi, Anssi. Region and place: regional identity in question. Progress in Human Geography 27:4 (2003), 475–485.

Pelaudeix, Cécile. Introduction. In Cécile Pelaudeix, Alain Faure & Robert Griffith (eds) What holds the Arctic together? L’Harmattan. Paris 2012, 15–24.

Porthan, H. G.. Plan, Til en Sockne-Beskrifning. Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo (1782).

Potter, Russell A.. Arctic Spectacles: the Frozen North in Visual Culture, 1818–1875. University of Washington Press, London 2007.

Riffenburgh, Beau. Polar Exploration. The Heroic exploits of the world’s greatest polar explorers. The Royal Geographical Society. Carlton Book, London 2009.

Security and sovereignty in the North Atlantic. Lassi Heininen (ed.). Palgrave McMillan, London 2014.

Semple, Ellen. American history and its geographic conditions. Houghton Mifflin Co., Boston 1903.

Smith, Laurence C.. Uusi pohjoinen. Maailma vuonna 2050. URSA, Helsinki 2011.

Soulet, J.-F.. Une nouvelle approche de la France rurale au XIXe siècle? Revue historique 279 (1988), 381–392.

Stadel, Christoph. Core areas and peripheral regions of Canada: Landscapes of contrast and challenges. In J.-L. Luzon & M. Cardim (eds) Estudio de casos sobre planificacion regiona. Barcelona 2009, 13–20.

Suomen arktinen strategia. Valtioneuvoston kanslian julkaisuja 14. Helsinki 2013.

 Suomen historiallinen bibliografia v. 1926–50, 1951–60, 1961-–70 ja 1971–80. SHS, Helsinki 1955–56, 1968, 1983 ja 1988.

Söderholm, Stina & Söderholm, Lawe. Culture Guide for Barents Road and Northern Lights Highway. Luleå 2002.

Sörlin, Sverker. Introduction. In Sverker Sörlin (ed.) Science, Geopolitics and Culture in the Polar Region – Norden beyond Borders. Ashgate, London 2013, 1–19.

Sörlin, Sverker. The reluctant Arctic citizen: Sweden and the North. In R. C. Powell & K. Dodds (eds) Polar geopolitics? Knowledge, Resources and Legal Regimes. Edward Elgar, Cheltenham 2014, 149–165.

Sörlin, Sverker & Wormbs, Nina. Assessing Arctic Futures. Voices, Resources and Governance. In Mistra Arctic Futures in a global context. MISTRA, Stockholm 2012, 14–15.

The Barents Region. A Transnational History of Subarctic Northern Europe. Lars Elenius, Hallvard Tjelmeland, Maria Lähteenmäki & Alexey Golubev (eds). PAX, Oslo 2015.

The Barents Region. Security and Economic Development in the European North. Umeå University, Umeå 1994.

The vanishing north. The Economist Special Issue June 16 (2012).

Thuillier, G. & Tuland, J.. Historie locale et régionale. Paris 1992.

Topelius, Z.. Maamme kirja. G.W. Edlundin kustantamana, Helsinki 1876.

Tuunainen, Pasi. New approaches to the Arctic warfare. In Maria Lähteenmäki & Alfred Colpaert (eds). East meets North. Nordia NGP Yearbook. Geographical Society of Northern Finland, Oulu 2014, 87–100.

Turner, Frederick J.. Report on the conference on the relations of geography and history. Annual Report. Vol. 1. American Historical Association, Washington1907, 45–48.

Ulfstein, Geir. The Svalbard Treaty. From Terra Nullius to Norwegian Sovereignty. Skandinavian University Press, Oslo 1995.

Uudistuva Suomi: Tutkimus- ja innovaatiopolitiikan suunta 1915–2020. Tutkimus- ja innovaationeuvosto. Helsinki 2014.

Voionmaa, Väinö. Maa ja kansalaisuus. Suomalainen Suomi (1917), 15–21.

Voionmaa,Väinö. Suomi Jäämerellä. Edistysseurojen Kustannus Oy, Helsinki 1918.

Voionmaa, Väinö. Suomen karjalaisen heimon historia. WSOY, Helsinki 1915.

Voionmaa, Väinö. Suomen historian maantieteellinen pohja. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria 1. Gummerus, Jyväskylä 1933, 13‒25.

Voionmaa, Väinö. Suomen uusi asema: maantieteellisiä ja historiallisia peruspiirteitä. WSOY, Helsinki 1919.

Walling, Michael G.. Forgotten sacrifice: the Arctic convoys of World War II. Osprey, Oxford 2012.

Webb, W. P.. Geographical-historical concepts in American history. Annales of the Association of American Geographers 50 (1960), 85–93.

Yi-Fu, Tuan. Space and Place. University of Minnesota Press, Minneapolis 2003.

Print Friendly, PDF & Email


  1. Mm. Drills, chills and spills. Financial Times, Sep. 5, 2012; The vanishing north. The Economist, Special Issue, June 16, 2012. [Takaisin]
  2. Smith 2011, 22. [Takaisin]
  3. Täydennetty Suomen arktinen strategia 2013, 1–59. [Takaisin]
  4. Suomen arktinen neuvottelukunta on pääministerin asettama viiteryhmä- ja asiantuntijaelin, joka seuraa Suomen arktisen strategian toteutumista. Ks. www.valtioneuvosto.fi Poimittu 15.3.2015. [Takaisin]
  5. Hannu Halinen, Suomen arktinen strategia. Power point -esitys 6.5.2010. Ks. http://www.vm.fi/ Poimittu 25.2.2015; Töissä UM:ssä: Hannu, arktinen suurlähettiläs. UM:n verkkosivut 11.5.2011. Ks. http://formin.finland.fi/ Poimittu 25.2.205; Halisen toimikausi arktisena suurlähettiläänä ja Suomen arktisen neuvoston sihteerinä kesti 2009–2014. Hänen seuraajansa on Aleksi Härkönen 1.12.2014 lähtien. [Takaisin]
  6. Tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe Norjan ulkopoliittisessa instituutissa 11. lokakuuta 2012. Puheet 2012. www.presidentti.fi/ Poimittu 25.2.2015. [Takaisin]
  7. Ulkoministeri Erkki Tuomioja, Suomen arktinen tulevaisuus? Arktisessa seminaarissa Helsingissä 18.9.2012. Ulkoministerin puheet www.formin.finland.fi/ Poimittu 25.2.2015. [Takaisin]
  8. Keskeiset poliittiset toimijat – joissa Suomikin on aktiivisena jäsenenä – arktisissa kysymyksissä ovat Arktinen neuvosto (per. 1996), Barentsin euro-arktinen neuvosto (1993), Pohjoismainen ministerineuvosto (1971) ja Itämeren valtioiden neuvosto (1992); Mannerjalustapuheesta ks. Koivurova 2011, 65–79. [Takaisin]
  9. IPY 2007–2008 tilastot, ks. www.grida.no Poimittu 15.3.2015; Tilastot ovat ristiriitaisia juuri väestön osalta. Suomesta, Ruotsista ja Norjasta lasketaan vain napapiirin takaiset väestömäärät, mutta Alaska, Fär-saaret ja Islanti luetaan mukaan, vaikka ne ulottuvat 60-leveysasteelle eli Helsingin korkeudelle. On epäselvää, miltä leveysasteelta Venäjältä mainittua 2 miljoonaa asukasta on laskettu. [Takaisin]
  10. Jäämeren rantavaltioita ovat Norja, Venäjä, USA (Alaska), Kanada, Tanska (Grönlanti). Muut, Islanti, Suomi ja Ruotsi, luetaan arktisiksi maiksi; Arctic strategies and Arctic research 2013, 2. Ks. www.NordForsk.org Poimittu 10.2.2015. [Takaisin]
  11. Arktisen alueen valtioiden arktiset strategiat kirjoitettiin/uudelleen kirjoitettiin seuraavasti: Norja 2006/2011, Tanska 2008/2011, Venäjä 2008, Islanti 2009/2011, Kanada 2009/2010, USA 2009, Suomi 2010/2013 ja Ruotsi 2011. [Takaisin]
  12. Lapin, Norbottenin, Finnmarkenin, Tromssan ja Norrlandin läänit sekä Kuolan niemimaa. [Takaisin]
  13. Barentsin alueen neuvostoon kuuluvat pohjoiset osat Suomea (Lapin maakunta, Oulun ja Kainuun alueet sekä tarkkailijajäsenenä Pohjois-Karjalan maakunta), Ruotsia (Norrbottenin ja Västerbottenin läänit) ja Norjaa (Norrlandin, Tromssan ja Finnmarkenin läänit) sekä Venäjän Karjala sekä Murmanskin ja Arkangelin läänit sekä Komin ja Nenetsian autonomiset tasavallat. [Takaisin]
  14. Aksnes & Hessen 2009, 155–163. [Takaisin]
  15. Lähestysmistapani tukeutuu näin Barkerin tulkintaan historiallisen maantieteen ja maantieteellisen historian rinnakkaisuudesta ja opinalojen tutkimuksellisesta läheisyydestä. Historiallinen maantiede on toisen maailmansodan jälkeen vakiintunut tieteenala maailmalla, etenkin Englannissa. Barkerin mukaan modernin historiallisen maantieteen ”perustaja” oli amerikkalainen historioitsija H. C. Darby, joka julkaisi 1920–30-luvulla nykyään historialliseksi maantieteeksi luonnehdittavia tekstejä. Ks. Barker 2003, 1–15. [Takaisin]
  16. Brigman 1903; Semple 1903; Myös Turner 1907, 45–48. [Takaisin]
  17. Mm. Sörlin (ed.) 2013, 1–19; Harle & Moisio 2003, 9–10. [Takaisin]
  18. Mm. Kammen 1994, 1457–1458. [Takaisin]
  19. Barker 2003, 13. [Takaisin]
  20. Webb 1960, 85–93; Fox 1971, 19. [Takaisin]
  21. Teos ilmestyi englanniksi 1845. [Takaisin]
  22. Topelius 1876. Teos ilmestyi vuotta aiemmin ruotsiksi. [Takaisin]
  23. Febvre 1925, passim. [Takaisin]
  24. Braudel 1996, 20–22, passim. [Takaisin]
  25. Mm. Voionmaa 1917, 15–21; Lähteenmäki 2014, 94–142. [Takaisin]
  26. Voionmaa 1933, 13. [Takaisin]
  27. Bravo, Krupnik & Csonka 2005, 89–96. [Takaisin]
  28. Pelaudeix 2012, 17. [Takaisin]
  29. Arctic strategies and Arctic research 2013, 7–8. Ks. www.NordForsk.org Poimittu 10.2.2015. [Takaisin]
  30. Mm. Stadel 2009, 13–20; Ks. myös Nordiska gränser i historien 2014; Brunet-Jailly 2010, 1–5. [Takaisin]
  31. Francis Latreille on nimennyt koko kirjansa Valkoiseksi paratiisiksi. Latreille 2006. [Takaisin]
  32. Porthan 1782; Porthanin pitäjänkirjoitusoppaasta Lähteenmäki 2009, 115–149. [Takaisin]
  33. Soulet 1988, 381–392; Thuillier & Tuland 1992; Paasi 2003, 475–485. [Takaisin]
  34. Uusi avaus aluelähtöisestä historiasta on pohjoismaalais-venäläinen yleisesitys Barentsin alueesta, ks. The Barents Region 2015. [Takaisin]
  35. Mm. Fiennes 2012, xiv–xxvi; Riffenburgh 2009; Josephson 2014. [Takaisin]
  36. Mm. Dannevig, Rauken & Hovelsrud 2012,  597–612; Narrating the Arctic 2002; Indigenous peoples 2008. [Takaisin]
  37. Mm. The Barents Region 1994; Security and sovereignty 2014. [Takaisin]
  38. Mm. Mann & Jörgensen 2003; Tuunainen 2014, 87–100; Walling 2012; Hodges 2000, 30–41. [Takaisin]
  39. Tromssan läänin rahoituksella toteutettu A taste of the Arctic 2007, 1. [Takaisin]
  40. EU-rahoituksella toteutettu Söderholm & Söderholm 2002; Potter 2007; MaCorristine 2013, 29–61. [Takaisin]
  41. Yi-Fu 2003; Arctic discourses 2010. [Takaisin]
  42. Ks. Suomen Akatemia www.aka.fi Rahoitetut hankkeet, suunnattu arktinen haku 2013–14. Poimittu 15.3.2015. [Takaisin]
  43. Tekesin Arktiset meret -ohjelma 2014–17 ja Green Mining -ohjelma 2011–2016. Rahoitetut hankkeet. Ks. www.tekes.fi Poimittu 12.3.2015. [Takaisin]
  44. Haun perusteella mukaan tulevat myös kirja-arviot ja ei-tieteellisissä lehdissä julkaistut pohjoisen historiaa koskevat artikkelit. Suomen historiallinen bibliografia 1960–2009. Ks. https://arto-tomcat.linneanet.fi/histbib.htm Poimittu 12.3.2015. [Takaisin]
  45. Suomen historiallinen bibliografia 1960–2009. Ks. https://arto-tomcat.linneanet.fi/histbib.htm Poimittu 12.3.2015. [Takaisin]
  46. Arctic strategies and Arctic research 2013, 1–6. Ks. www.NordForsk.org Poimittu 10.2.2015; Keruu perustuu ISI Web Science -listauksessa oleviin tieteellisiin artikkeleihin, joista 40% on yksinomaan geotieteisiin ja 33% biologiaan liittyviä, joten taulukko on huomattavan aliedustettu yhteiskuntatieteellis-humanististen alojen osalta. Kokoamisperusteista ks. Aksnes & Hessen 2009, 155–163. [Takaisin]
  47. Arctic strategies and Arctic research 2013, 7–8. Ks. www.NordForsk.org Poimittu 10.2.2015. [Takaisin]
  48. Arctic strategies and Arctic research 2013, 10. Ks. www.NordForsk.org Poimittu 10.2.2015. [Takaisin]
  49. International Arctic Social Sciences Association perustettiin 1990, ks. www.iassa.org/ Poimittu 10.2.2015; Seura kokoontuu kolmen vuoden välein kansainvälisiin konferensseihin (ICASS), joista seuraava (2017) on Umeåssa; Laaja, monitieteinen ja eri koulutusinstituutiota käsittävä UArctic eli Arktinen yliopisto -verkosto perustettiin 2001 Arktisen neuvoston aloitteesta. Sen sihteeristö toimii Rovaniemellä, ks. Arktinen yliopisto, www.uarctic.org Poimittu 10.2.2015. [Takaisin]
  50. Sörlin 2013, 8. [Takaisin]
  51. Lähteenmäki 2004, passim. [Takaisin]
  52. Finelius 1848, 3–7, 12; Myös mm. von Born 1843, 291‒298; Fellman 1980 (alkup. 1819). [Takaisin]
  53. Koskinen 1869; Koskinen 1868, 63‒69, 91‒94, 115‒123, 154‒158. [Takaisin]
  54. J. V. Snellman, Saamelaisten kalastus- ja pyyntioikeus Jäämeren rannikolla, lausunto senaatin täysistunnossa 14.12.1863 ja J. V. Snellman, Kalastuspaikan luovuttaminen lappalaisille, lausunto senaatin täysistunnossa 7.5.1866. Ks. Lähteenmäki 2014, 171–172; Myös Ivalo 1884–95; Ervasti 1884. [Takaisin]
  55. Voionmaan mukaan Kuolan niemimaa oli itsestään selvästi ja luonnollisesti osa muinaista Suur-Karjalaa, ja siten osa myös kulttuurista Suur-Suomea. Voionmaa 1915. [Takaisin]
  56. Voionmaa 1918; Voionmaa 1919; Voionmaa 1933, 13‒25. [Takaisin]
  57. Sörlin 2014, 151, 156–157; Norja itsenäistyi Ruotsista 1905 ja otti aikaisempaa määrätietoisemmin pohjoisuuden kansallisen identiteettinsä rakentamisen keskeiseksi piirteeksi, näin etenkin naparetkeilijä F. Nansenin johdolla; Kansainvälisesti neuvoteltu Svalbard Treaty solmittiin 14.7.1920 ja tuli voimaan 1925. Sen mukaan Norja sai hallintaoikeuden saariin, muut maat toimintaoikeuden; Huippuvuorten sopimusta valmistelevassa komissiossa 1919 oli jäseninä USA, Japani, Iso-Britannia, Ranska ja Italia. Ulfstein 1995, 44–49. [Takaisin]
  58. Lääninrakennusprosessista ks. Lähteenmäki 2006, 60–79. [Takaisin]
  59. Suomen historiallinen bibliografia 1955–56, 1968, 1983 ja 1988; Paikallishistoriankirjoitus ammatillistui etenkin 1930-luvulta lähtien Paikallishistoriallisen toimiston perustamisen myötä ja kasvoi merkittäväksi alaksi toisen maailmansodan jälkeen. [Takaisin]
  60. Rovaniemellä 1989 käynnistetty neuvotteluprosessi johti 1991 arktisen ympäristösuojelustrategian hyväksymiseen kahdeksan arktisen valtion kesken ja lopulta Arktiseen neuvoston perustamiseen 1996. [Takaisin]
  61. Mm. Saamelaisosaamista vahvistettiin laajentamalla ja modernisoimalla saamelaismuseo (1959) Siidaksi 1998. Pohjoismainen saamelais-instituutti perustettiin Kautokeinoon vahvistamaan saamelaisosaamista jo 1973. [Takaisin]
  62. Norway and Russia sign maritime demilitation agreement. BarentsObserver 15.9.2010, ks. www.barentsobserver.com Poimittu 10.2.2015. [Takaisin]
  63. Mukana pohjoisen ulottuvuuden lisäksi olivat Suomen lisäksi Norja ja Venäjä varsinaisina kumppaneina sekä Kanada ja Yhdysvallat tarkkailijoina. [Takaisin]
  64. Risto J. Penttilän puheenvuoro Suomen arktisen neuvottelukunnan kokouksessa 31.3.2015 Smolnassa. [Takaisin]
  65. Ks. Lähteenmäki 2010, 1–11. [Takaisin]
  66. Mm. Uudistuva Suomi 2014; Suomen tieteen tila 2014. Suomen Akatemia. www.aka.fi Poimittu 12.3.2015; Mustajoki & Teeri 2015. [Takaisin]
  67. Sörlin & Wormbs 2012, 14–15. [Takaisin]
  68. Mead 2014, 1–5. [Takaisin]
  69. Smith 2011, 213–214. [Takaisin]
  70. Pelaudeix 2012, 22–23; Ks. myös EU:n arktiset politiikat ks. http://www.arcticinfo.eu/images/pdf/SADA_report.pdf Poimittu 25.5.2015. [Takaisin]
  71. Käytyä itserefleksiivistä keskustelua summaa hyvin David Armitagen ja Jo Guldin teos The History Manifesto 2014, ix–x, 1–13, passim. [Takaisin]
  72. Mm. sosiologian professori Craig Calhoun (London School of Economics and Political Science) arvioidessaan Guldin ja Armitagen provokatiivista pamflettia, ks. Guldi & Armitage 2014, 3. [Takaisin]


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *