2015/2
Monitieteinen historiantutkimus - Historiografia ja tulevaisuus

Menneisyys ja historiankirjoitus: mitä, miten, kuka ja kenelle?

Hayden White: Practical Past. Northwestern University Press, Evanston 2014. ISBN 978-0-8101-3006-7.

Hayden Whiten esseekokoelma Practical Past (2014) on viihdyttävä ja sujuva lukukokonaisuus, jonka kieli on elävää ja hyvää. Esittelen tässä arviossa kirjan keskeisen ajatuksen sekä teen kirjan rikkaasta sisällöstä muutamia poimintoja. Aiemmin esitettyä kritiikkiä Whiten ajatuksille en tämän arvion puitteissa käsittele.1

Lyhyt teos käsittää viisi esseetä: keskiössä on kysymys siitä, minkälaisella puheella tai kirjoituksella on etuoikeus, historiallista tietoa tuottamalla, määrittää yksilön tai yhteisön paikka suhteessa menneeseen, nykyhetkeen ja tulevaan. Kyse on siis identiteetistä sekä sen määrittelyn valtavaikutuksista. Ongelmia aiheuttaa Whiten vanha vihollinen, tieteellinen historiankirjoitus, joka esittämästään arvovapaudesta ja objektiivisuudesta huolimatta on Whiten mukaan sitoutunut yhteiskunnan hegemonisten suhteiden uusintamiseen ja kansallisvaltioprojektiin. Tieteellinen historiankirjoitus sulkee identiteettien historiallisen tuottamisen mahdollisuuden muilta kuin historian ammattilaisilta sillä perusteella, että vain tieteellinen historiankirjoitus kykenee tuottamaan totuudenmukaisen kuvan menneestä.

Tähän problematiikkaan liittyy myös kirjan otsikoksi nostettu käytännöllinen menneisyys (practical past). White määrittelee käsitteen suhteessa historiallisen menneisyyden (historical past) käsitteeseen.

Whitelle historiallinen menneisyys on ammattimaisen (tieteellisen) historiankirjoituksen tuottama konstruktio, fragmentaariseen lähdemateriaaliin perustuva valikoiva esitys pienestä osasta koko menneisyyttä, todellisuus joka on käytännössä olemassa vain lehtien ja kirjojen sivuilla.

Whiten mukaan historiankirjoituksen tieteellisen statuksen syntyminen 1800-luvulla edellytti historiankirjoituksen irrottamista retoriikasta. Vanhempi vuosituhantiseen retoriikan perintöön perustuva historiankirjoitus oli omannut yhteiskunnallisen neuvoa-antavan tehtävän ja tarjonnut perustan vastata yhteisöä koskeviin eettisiin kysymyksiin.

Tieteellinen historiankirjoitus tutkii menneisyyttä sen itsensä vuoksi, löytääkseen totuuden, eikä sille ole merkityksellistä pohtia menneiden tapahtumien opetuksia, merkitystä nykypäivän tapahtumille tai ihmisten itseymmärrykselle ja valinnoille. Historia(nkirjoitus) menetti siis käytännöllisen, neuvoa antavan funktionsa ja siitä tuli historiallista menneisyyttä tuottava tieteenala.

Filosofi Michael Oakeshottilta lainattu käsite käytännöllinen menneisyys sen sijaan viittaa kokemukselliseen tilaan, tietoihin menneisyyden ajatuksista, strategioista ja malleista, joita yksilöille ja yhteisöille on ajan kuluessa kertynyt ja joita sovelletaan nykyhetken elämäntilanteiden ja -käytäntöjen ongelmien ratkaisemisessa.

Whiten mukaan tieteellisen historiankirjoituksen syntyessä syntyi myös historiallinen kertomakirjallisuus, jonka sarkana oli kirjallisin keinoin käsitellä historiaa juuri käytännöllisenä menneisyytenä, siis käsitellä menneisyyden tapahtumiin pohjautuen nykyhetken kysymyksiä ja pohtia kokemusta itsestämme. Historiankirjoitusta ja kirjallisuutta alettiin erottelun myötä pitää vastakkaisina, ja niihin liitettiin faktan ja fiktion määreet. Whiten mukaan tämä erottelu, joka kieltää luovuuteen ja mielikuvitukseen pohjautuvien konstruktioiden käyttämisen historiantutkimuksessa ja -kirjoituksessa, lopulta estää niin historian merkityksellisen käytön yhteiskunnallisissa kysymyksissä kuin sen tieteellisyyden toteutumisen.

Hyvänä esimerkkinä Whiten kritiikistä ja käytännöllisen menneisyyden käsitteen merkityksestä menneisyyden totuudenmukaiselle esittämiselle käy teoksen toinen essee ”Truth and Circumstance.” Essee tarkastelee ammattimaisen historiankirjoituksen ja muun muistamisen suhdetta äärimmäisen tapahtuman, holokaustin, kontekstissa. White käsittelee holokaustiin liittyvää tieteellistä historiankirjoitusta sekä sen suhdetta valtavaan määrään kirjallisia muistelmia sekä viihdeteollisuuden tuotantoa. Historioitsijoiden mukaan muistelmat ja kulttuuriesineet uhkaavat suhteellistaa, estetisoida sekä tehdä holokaustista myytin, vähentäen näin sen merkitystä ja alentaen uhrien kokemusta. Ammattimaisen, tieteellisen historiankirjoittajan näkökulmasta on tällöin luontevaa ja jopa välttämätöntä ottaa kantaa holokaustin representaation totuudenmukaisuuteen ja yrittää tarjota uhreille mahdollisimman todenmukainen kuva tapahtuneesta.

Whiten mukaan historioitsijoiden esittämä kysymys muistelmakirjallisuuden (tai ylipäätään kaiken holokaustia fiktion tai esteettisin keinoin käsittelevän representaation) totuudenmukaisuudesta on tärkeä. Mutta totuuden kertominen voi Whiten mukaan ottaa myös muotoja, joille merkityksellisempää kuin faktoihin perustuvan totuuden julistaminen on sillä, mitä mielleyhtymiä tai tunteita kerronnalla halutaan välittää tai herättää. Whiten mukaan äärimmäisten tapahtumien ymmärrettäväksi tekeminen muilla kuin historiankirjoituksen keinoilla voi olla välttämätöntä.

Kysymys faktoihin perustuvasta totuudenmukaisuudesta on siis toissijainen, kun kyse on laajemmin holokaustin kokemusten välittämisestä. White käyttää esimerkkinä Primo Levin kertomusta elämästä Auschwitzissa. Levi ei toista mitä tapahtui, dokumentoi, vaan kertoo miltä elämä keskitysleirillä tuntui, faktoihin pohjautuvan kirjallisen (poeettisen) esityksen keinoin. Näin totuus tulee kerrotuksi tieteellisestä historiankirjoituksesta poikkeavin keinoin ja kenties tavalla joka tavoittaa keskitysleirin todellisuuden paremmin, kuin mitä tieteellisen historiankirjoituksen arvot (objektiivisuus, arvovapaus, faktuaalisuus) sallisivat.

Jos mennyt tapahtuma tulee näin tieteellistä historiankirjoitusta merkityksellisemmin, vaikuttavammin, jopa tarkemmin esitetyksi, niin miksi tieteellisen historiankirjoituksen esitystapaa tulisi pitää parempana?

Voi tietysti vastata, että historian tehtävänä on tapahtumien, kokemusten ja tunteiden kuvailun ja selittämisen ohella jonkinlaisen katharsiksen tuottaminen menneisyyden traumaattisista tapahtumista. Menneisyydestä on siksi tarjottava myös tieteellisin menetelmin tuotettua tosiasiatietoa, joka mahdollistaa esimerkiksi oikeudellisen argumentaation — jos ei muuten niin viime kädessä sitten ”historian tuomioistuimessa”.2

White ei kiellä tällaisen tosiasiatiedon merkitystä tai olemassaoloa. Tosiasiatkin on kuitenkin kommunikoitava yleisölle. Historiankirjoitus saa Whiten mukaan fiktion piirteitä narrativisaation (narrativization) ja juonellistamisen (emplotment) myötä. Kertomuksen päättäminen (closure) edellyttää faktojen liittämistä laajempaan kulttuuriseen kehykseen, joka taas edellyttää tulkintaa ja kertomuksen merkityksen konstruoimista niin kirjoittajalta kuin lukijalta. Historiallisen mielikuvituksen käyttäminen, kulttuuriset tarinamuodot sekä moraaliset että esteettiset mieltymykset vievät kertomusta väistämättä kohti fiktion maailmaa.

Totunnaiset, kulttuurille ominaiset tavat kertoa ja tulkita myös estävät nykypäivän asetelmien ja totuuksien kyseenalaistamisen, mitä White pitää vaarallisena. Hän käsittelee tätä historiankirjoituksen narrativisaation ongelmaa teoksen viidennessä esseessä ”Historical discourse and literary theory”. White yrittää osoittaa tapoja, joilla kirjallisen esittämisen keinoin voidaan välttää menneisyyden sulkeminen menneisyyden ongelmaksi, tai toisin ilmaistuna menneiden tapahtumien ”normalisoiminen”, mikä viittaa niiden ongelmattomaksi tekemiseen nykyhetken valintojen näkökulmasta.

Toimiiko kirja sitten johdantona Whiten ajatteluun? White juoksuttaa esiin hengästyttävän määrän teoreetikkoja ja filosofeja sekä soveltaa ihmistieteiden ja kirjallisuudentutkimuksen keinoja perustellessaan näkemyksiään. Tekstistä saa kuitenkin pienellä vaivalla poimittua Whiten keskeiset ajatukset, ja lyhyen kirjallisuuskatsauksen perusteella monet teoksen ajatuksista ovat jo pitkään kuuluneet kirjoittajan repertuaariin. Practical Past tuntuu silti teokselta, johon voi palata muutamankin kerran.

Whitelle historiallisen menneisyyden korvaaminen käytännöllisen menneisyyden käsitteellä merkitsee yksilöllisen kokemuksellisuuden merkityksen korostamisen ohella emansipaatiota sellaisen mennyttä ja tulevaa koskevan tiedollisen rakennelman alaisuudesta, joka 1) ei anna ääntä toiseudelle, vaan saattaa jopa tulkita sen ongelmalliseksi poikkeavuudeksi, ja joka 2) ei tarjoa välineitä oman menneisyyden haltuunottamiseen eikä mahdollista siitä kumpuavan praktisen tiedon käyttöä arkipäiväisten tai arkipäivää laajempien ongelmien ratkaisemisessa.

Whitelle tieteellisen historiankirjoituksen tuotokset eivät mahdollista ajattelemista tai toimimista toisin. Tässä mielessä käytännöllisen menneisyyden korostamisella on myös selkeä poliittinen ulottuvuus (jos poliittinen ymmärretään kamppailuksi määritelmistä tai mistä tahansa rakenteista, jotka ohjaavat elämää). Tämä teesi käy ilmi esimerkiksi Whiten (2008) toisaalla julkaistussa, moderneja utopioita käsittelevässä artikkelissa. Yhteiskuntien nykytila edellyttää uudenlaisia tapoja ajatella mennyttä, nykyistä ja tulevaa, eikä tieteellinen historiankirjoitus juuri tarjoa tähän välineitä.3 Voisi myös esittää, että tieteellinen historiankirjoitus on jo menettänyt asemansa ensisijaisena (lähi-)menneisyyttä tutkivana tieteenä muille yhteiskunta- tai ihmistieteille, jotka eivät ole ujostelleet vetää menneisyydestä johtopäätöksiä nykypäivän motivoimille kysymyksenasetteluille.

Toisaalta, ovatko universaalin totuuden esittäminen, kollektiivisen identiteetin tuottaminen, monoliittisten totaliteettien tarjoaminen itseymmärryksen pohjaksi — jotka voidaan nähdä uhkana moniäänisyydelle ja itsemääräämisoikeudelle sekä kriittiselle avoimelle keskustelulle avoimessa yhteiskunnassa — enää tieteellisen historiankirjoituksen ilmiselviä helmasyntejä?

Nykyinen historiankirjoitus on pirstoutunut erilaisiin lähestymistapoihin ja substansseihin (gender-, queer-historiat, post-kolonialistinen historia, tunteiden historia, muistitutkimus jne.). Kirjoittaminen on aina jollain lailla värittynyttä ja subjektiivista. Keskustelun herättäminen ja erilaiset perspektiivit ovat hyviä lähtökohtia tutkimuksen tekemiselle, vaikka tutkija kysymyksenasettelullaan ja valitsemillaan menetelmillä pyrkisikin mahdollisimman hyvin artikuloituun positionaaliseen objektiivisuuteen ja arvovapauteen.

White kirjoittaa näistä asioista hienosti esseekokoelmassaan — mutta joistakin lukijoista saattaa tuntua siltä, että hautausurakoitsija on jo lyömässä tieteellisen historiankirjoituksen arkkuun muutamaa ylimääräistäkin naulaa.

Kirjoittaja on jatko-opiskelijana Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella.

Kirjallisuus:

Peltonen Matti: “After the linguistic turn? Hayden White’s tropology and history theory in the 1990s”, teoksessa Between sociology and history, toim. Castrén, Lonkila ja Peltonen. Hakapaino Oy, Helsinki 2004.

Pihlainen Kalle: “History in the world: Hayden White and the consumer of society”, Rethinking History 12 (1), 2008.

Pihlainen Kalle: “Narrative truth”, Metatheoria 4(1), 2013.

White Hayden: Practical past. Northwestern university press, Illinois 2014.

White Hayden: ”The future of utopia in history.” Historein 7, 2008.

Anderson, Scott: “Life in the Valley of Death”, The New York Times Magazine 28.5.2014. http://www.nytimes.com/interactive/2014/05/29/magazine/srebrenica-life-in-the-valley-of-death.html?ref=magazine&_r=0

 

Print Friendly, PDF & Email
  1. Esim. Matti Peltonen (2004) kritisoi tässäkin arviossa esiin nousevaa historiankirjoituksen redusoimista kahteen vastakkaiseen positioon sekä yleisesti tropologista teoriaa ja sille ominaista narratiivisuuden käsittelyä. []
  2. Tietellisen ja historiallisen tosiasiatiedon välttämättömyys oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamisessa tulee vaikuttavalla tavalla ilmi esim. entisen Jugoslavian alueen tilanteessa. http://www.nytimes.com/interactive/2014/05/29/magazine/srebrenica-life-in-the-valley-of-death.html?ref=magazine&_r=0 []
  3. Vrt. Pihlainen 2008. []

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.