Kirsi Keravuori: ”’Rakkat poikaiset’. Simon ja Wilhelmina Janssonin perhekirjeet egodokumentteina (1858–1887)”. Lectio praecursoria 12.9.2015

FL, VTM Kirsi Keravuoren väitöskirja ”’Rakkat poikaiset’. Simon ja Wilhelmina Janssonin perhekirjeet egodokumentteina (1858–1887)”  (”Dear sons”. The family letters of Simon and Wilhelmina Jansson as Egodocuments (1858–1887)) tarkastettiin Turun yliopistossa 12.9.2015. Vastaväittäjänä toimi dosentti Pirkko Leino-Kaukiainen (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Kirsi Vainio-Korhonen (Turun yliopisto). Väitöskirja on luettavissa Doriassa.

Kustavilainen talonpoikaislaivuri Simon Jansson ja hänen vaimonsa Wilhelmina Widbom kirjoittivat 1800-luvun puolivälissä noin 150 kirjettä kolmelle kouluun ja myöhemmin yliopistoon lähteneelle pojalleen. Kirjeissään he kertovat arjestaan, työstään ja ajatuksistaan, elämästään saaristolaisyhteisön jäseninä sekä poikiensa kouluttamisesta. Nämä kirjeet ovat olleet sekä tutkimuksen lähteinä että tutkimuksen kohteina väitöskirjassani ”Rakkat poikaiset, Simon ja Wilhelmina Janssonin perhekirjeet egodokumentteina 1858–1887”.

Näiden kirjeiden kirjoittajat eivät toimineet julkisissa tehtävissä eivätkä käyttäneet julkista valtaa. He eivät todistaneet poikkeuksellisia tapahtumia eikä heidän elämäntyöllään voi sanoa olleen yhteiskunnallista merkitystä. Kuinka tällaiset perhepiiriin ja lähiyhteisöön sijoittuvat, luonteeltaan yksityiset tekstit toimivat historiantutkimuksen lähdeaineistona?

Lähestyn tutkimuksessani Wilhelmina ja Simon Janssonin kirjoittamia kirjeitä osana suomalaisen maaseudun kirjallistumista 1800-luvun aikana. Heidän Kirjallisuusarkistossa ja Turun maakunta-arkistossa säilynyt kirjeenvaihtonsa on poikkeuksellinen juuri sen vuoksi, että kirjoitustaito ja ennen kaikkea sen aktiivinen käyttö oli säätyläistön ulkopuolella vielä suhteellisen harvinaista, ja vielä poikkeuksellisempaa on monikymmenvuotisen kirjeenvaihdon säilyminen. Erityisesti koulua käymättömien naisten tekstejä on säilynyt vähän.

Kirjeitä
Perhekirje Waldemar Jahnssonille Turusta 8.3.1860. Tyypillinen yhteiskirje, johon perheenjäsenet kirjoittivat vuorollaan osuutensa. Vasemmalla ylhäällä Wilhelmina Jansson kirjoittaa ruotsiksi, jonka alla Simon Jansson suomeksi. Oikealla Evald Jahnsson ruotsiksi. Kuva: Milla Eräsaari, SKS/Kirjallisuusarkisto.

 

Tämä suomen- ja ruotsinkielinen perhekirjeenvaihto on vaikeasti luettavaa ja vielä vaikeammin ymmärrettävää, ja se näyttääkin aluksi kertovan hajanaisia tietoja, joiden yhdistäminen kokonaisuudeksi kestää kauan. Pitkän työn jälkeen kuva alkaa hahmottua, samalla unohtumattomalla ja riemukkaalla tavalla, jonka valokuvauksen harrastajat muistavat pimiöistä. Lähiluvun kautta aukeaa rikas lähde saariston arkeen ja elämäntapaan sekä talonpoikaispurjehduksen vaurastuttaman yhteisön sosiaalisiin suhteisiin.

Historioitsijan työ alkaa tästä kertomuksesta. On mentävä päin vaikeita, isoja kysymyksiä. Muodostuuko kirjeistä vain kiinnostava tarina menneisyydestä, joukko välähdyksiä 1800-luvun kadonneesta arjesta? Onko näissä dokumenteissa jotakin sellaista, joka voi syventää ymmärrystä menneisyydestä – ja siitä jääneiden lähteiden merkityksestä? Mikä on yksittäisen kokemuksen ja kertomuksen merkitys, miten sitä voi mielekkäällä tavalla käyttää historiantutkimuksen lähteenä?

Työni varsin jykevä teoreettinen painotus sai alkunsa vilpittömästä ihmettelystä näiden kysymysten äärellä. Hedelmällisimpiä näkökulmia näytti avautuvan erityisesti hollantilaisen ja ranskalaisen egodokumenttien tutkimuksen piiristä. Egodokumentti tarkoittaa yksinkertaisesti sellaista lähdettä, jossa yksilö kertoo itse omasta elämästään, ajatuksistaan ja toiminnastaan. Kirjeet, päiväkirjat, omaelämäkerrat ja muistelmat ovat tyypillisiä egodokumentteja.

Lähtökohtana on ajatus, että yksilö on aina, myös omasta elämästään kirjoittaessaan, osa yhteisöään, omaa aikansa ja kulttuuriaan, johon hänen kirjotuksensa voivat avata uuden näkökulman.

Vaikka egodokumentti kattaa käsitteenä niin omasta elämästään kirjoittavat valtiomiehet ja kirjailijat kuin kustavilaiset itseoppineet kirjoittajatkin, on kansainvälisessä tutkimuksessa ollut selvä pyrkimys etsiä uutta tietoa ja näkemystä menneisyydestä tutkimalla sellaisia kirjoittajia, jotka ovat tähän asti jääneet historiankirjoituksen ulkopuolelle yksilöllisinä kokijoina ja kertojina – siis eliittien ulkopuolisia, kirjoitustaitoisia ihmisiä. Suomalaisella humanistisen tutkimuksen kentällä 1800-luvun itseoppineiden kirjoittajien tutkimus on niin ikään ollut tärkeänä taustana Janssonin perheen kirjeiden tutkimukselle.

Kirjeitä on useimmiten tutkittu niiden tietosisällön vuoksi: niistä on ennen kaikkea etsitty menneisyyttä koskevia faktoja. Väitöskirjassani olen kuitenkin ollut kiinnostunut kirjeistä myös monista muista näkökulmista. Koulua käymättömien saaristolaisten kirjoittamat tekstit kertovat suomalaisen maaseudun kirjallistumisesta, kirjoitustaidon oppimisesta ja käytöstä ennen kansakoululaitoksen leviämistä, kirjeenvaihdon kulttuurista sekä kirjoittamisen merkityksestä yksilön elämässä. Kirjeiden tutkiminen egodokumenttinäkökulmasta suuntaa huomion yksilöön historiallisena toimijana ja kokijana, hänen lähiyhteisöönsä, ajatusmaailmaansa ja ainutkertaisiin piirteisiinsä. Keskeistä on myös kirjetekstien toiminta sosiaalisessa kontekstissaan. Kun puhutaan 1800-luvun suomalaisesta maaseudusta, materiaalisilla seikoilla on suuri merkitys. Samaan aikaan, kun Suomessa lähetettiin vuodessa noin 0,4 kirjettä asukasta kohti – kansainvälisesti verraten hyvin vähän – Janssonien perhekirjeenvaihto oli viikoittaista. Sen teki mahdolliseksi asuminen Kustavissa Suuren postitien varressa.

Simon ja Wilhelmin Janssonin sataviisikymmentä vuotta sitten lounaissaaristossa kirjoittamat kirjeet kuuluvat siis sellaisten historiallisten dokumenttien ryhmään, joka on viime vuosikymmenten aikana noussut tutkijoiden kiinnostuksen kohteeksi niin Suomessa kuin Euroopassa. Alun perin henkilökohtaiseen yhteydenpitoon tarkoitetut teksti ovat saaneet aivan uuden merkityksen.

Vuonna 2011 ilmestynyt artikkelikokoelma Kirjeet ja historiantutkimus puhuu kirjeiden ”uudesta tulemisesta” historiantutkimuksen kentällä ja virittää keskustelua kirjeaineistoista ja uudenlaisista tavoista käyttää niitä tutkimuksen lähteinä. Se tuo suomalaiseen keskusteluun kansainvälisen kirjetutkimuksen ajatuksia sellaisista aiheista kuten kirjeiden tekstuaalinen maailma, kirjeiden totuudellisuus, materiaalisuus, merkitys verkostojen luojina ja ylläpitäjinä sekä kirjetutkimukseen liittyvät eettiset kysymykset. 1900-luvun viimeisten vuosikymmenten uudet suuntaukset – arkipäivän historia, mikrohistoria ja uusi henkilöhistoria sekä kirjoittamisen kulttuurihistorian ja itseoppineiden ihmisten tutkimus – ovat tuoneet henkilökohtaiset ja omaelämäkerralliset tekstit aikaisempaa tärkeämmiksi lähderyhmiksi. Historiantutkijoiden lisääntyvän kiinnostuksen rinnalla myös kirjeaineistoja käyttävä lingvistinen tutkimus on vilkastunut, ja lingvistit ovat verkostoituneet historioitsijoiden kanssa. Tästä huolimatta kirjeiden käyttöön liittyvä metodologinen ja teoreettinen keskustelu on jäänyt melko vähäiseksi. Väitöskirjani pyrkii tuomaan aiemmin tutkimattoman näkökulman tähän tärkeään keskusteluun.

1800-luvun suomalaisen säätyläistön kirjeenvaihtoa on sekä tutkittu että julkaistu paljon, mutta säätyläistön ulkopuolisten suomalaisten kirjeitä hyvin vähän. Tutkimukseni on tuonut esiin joitakin maaseudun kirjeenvaihdon kulttuuriin kuuluvia piirteitä. Kirjeenvaihto säilyy yleensä nykypäivään aina ajan eroosion vahingoittamana, fragmentaarisena. Maaseudun asukkaiden elämästä on harvoin muuta kuin viranomaisaineistoa, joten vaikka kirjeenvaihtoa olisikin säilynyt, heidän elämästään voi harvoin muodostaa lähteiden perusteella koko elämän kattavan kaaren. Arki ja käytännön asioiden hoitaminen painottuvat voimakkaasti, sillä kirjeistä puuttuu abstrakti, itsereflektoiva tai yleisiä kysymyksiä pohdiskeleva taso. Kun tutkitaan talonpoikaislaivuria ja hänen vaimoaan, jotka onnistuivat kouluttamaan poikansa uuden oppisivistyneistön jäseniksi, sukupolvien välille muodostunut jyrkkä kulttuurin ja elämäntavan kuilu näkyy kirjeissä hiljaisuuksina: monia elämänalueita ei ollut mahdollista jakaa kirjeenvaihtosuhteessa. Kirjeet eivät tue näkemystä niukasta tunneilmaisusta ja ankarasta patriarkaalisesta perhejärjestyksestä, jota erityisesti aikalaissäätyläistö ja usein myöhemmät tutkijatkin ovat pitäneet talonpoikaistaustaiselle väestölle tunnusomaisena. Kiintymystä osoitettiin sanallisesti, mutta sen keskeinen ilmaisutapa oli myös vanhempien poikiinsa kohdistama konkreettinen huolenpito. Heidän pojilleen lähettämänsä leivät, puolukat ja paidat ovat tässä mielessä osa kirjeenvaihtoa. Jokapäiväisiin, konkreettisiin tekoihin ja niihin liittyviin teksteihin kuului arjen ylittävä, perheen yhtenäisyyttä rakentava rakkauden ja tuen taso.

Yksi kiinnostavista tuloksista tutkimuksessani on, että merenkulusta elävän saariston erityisissä olosuhteissa sukupuolten työnjako saattoi olla hyvinkin joustava. Kansainvälinen kirjetutkimus on pitänyt kirjeenvaihtoa ja siihen liittyvää sosiaalisten verkostojen ylläpitoa naisten tehtävänä. Janssonin perheessä päävastuussa oli Simon Jansson, joka hoiti myös paljon perinteisesti naisten hoivaan kuuluviksi miellettyjä asioista.

Janssonien perheenkirjeenvaihto on myös valaissut niitä motivaatioita ja keinoja, jotka 1800-luvun puolivälin jälkeen synnyttivät uuden maaseututaustaisen, usein suomenkielisen ja suomenmielisen oppisivistyneistön. Ruotsinkielentaitoisina Janssonin perheen pojat olivat edelläkävijöiden joukossa. Kirjeenvaihto osoittaa, että perheeseen naisten kautta tullut sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma sekä tahto olivat ratkaisevan tärkeitä lasten kouluttamisessa. Tämä on jäänyt piiloon, kun ensimmäisen polven ylioppilaita on tutkittu tilastollisesti isän ammatista käsin. Kirjeiden perusteella hahmottuu myös kuva niistä hyvin moninaisista keinoista, joiden avulla perhe onnistui kouluttamaan kolme poikaansa – ja niistä vaikeuksista, jotka näyttivät välistä muodostuvan ylivoimaisiksi. Perheen keskimmäisen pojan, kirjailija Evald Jahnssonin, varhainen alkoholismi on näistä yksi, kirjeissä usein käsitelty esimerkki.

Perhekuva 1860-luvulta
Perhekuva 1860-luvun alusta. Edessä vasemmalta Wilhelmina Janssonin täti ja kasvattiäiti Anna Sofia Hyllegren, Simon Jansson ja Wilhelmina Jansson. Takana vasemmalta Evald Jahnsson ja Emil Jahnsson. Kuva yksityisomistuksessa.

 

Simon Janssonin kirjeet kertovat hyvin yksityiskohtaisesti siitä murrosvaiheesta, jossa kustavilainen talonpoikaispurjehdus 1800-luvun puolivälin jälkeen oli. Tästä aiheesta ei voi puhua mainitsematta Volter Kilpeä, jonka kertomukset purjehduksen kultakaudesta ja valtamerilaivoista ovat värittäneet kustavilaista historiakuvaa. Simon Janssonin kirjeet osoittavat, että perinteinen pienimuotoinen purjehdus – kuten halkojen ja elintarvikkeiden kuljetus Tukholmaan – jatkui uuden ilmiön rinnalla, mutta sekin pystyi käyttämään hyväkseen lainsäädännön muutosten tuomia mahdollisuuksia.

Henkilökohtainen ja kollektiivinen kietoutuvat Janssonien perhekirjeissä voimakkaasti yhteen, ja sen vuoksi keskeinen kysymys onkin, kenestä kirjeet todellisuudessa kertovat. Erityisesti saksalaisessa tutkimuksessa esiin nostettu kysymys mahdollisuudesta tavoittaa egodokumentin avulla kirjoittajan niin sanottu ”todellinen” minuus on tärkeä. Tässä tutkimuksessa käytettyjen puolentoistasadan kirjeen perusteella kysymykseen on vastattava niin, että kirjeiden perusteella ei pidä eikä voi tutkia Simon tai Wilhelmina Janssonia henkilöinä psykologisesta tai biografisesta näkökulmasta. Sen sijaan heidän kirjeensä kertovat perheestä, vanhemmuudesta ja molemmista kirjoittajista perheensä jäseninä. Kirjeet ovat dialogia ja siksi ne kertovat todellisuudesta vain yhden sosiaalisen suhteen näkökulmasta. Kirjoittajat näyttäytyvät lapsilleen kirjoittavan vanhemman roolissa, eikä jäljellä ole sellaisia lähteitä, joissa heitä voisi tarkastella saaristolaisyhteisössä toimivana aikuisena tasaveroisessa suhteessa toisen yhteisön jäsenen kanssa. Tämä on yksi tärkeimmistä tekijöistä, jotka suuntaavat kirjeistä tehtäviä johtopäätöksiä. Kirjeet kertovat yksilöstä kirjeiden kirjoittajana tietyssä sosiaalisessa roolissa, tässä tapauksessa vanhempana, mutta perhekirjeiden avulla ei ole mahdollista hahmottaa kokonaista elävän ihmisen persoonaa ja toimintakenttää. Sen sijaan niiden avulla on mahdollista hahmottaa 1800-luvun saaristolaisten perhe-elämää, yksilöllistä kokemusta, elämäntapaa ja maailmankuvaa tavalla, joka useimpien aikalaisten kohdalla olisi lähteiden puuttuessa täysin mahdotonta.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.