2015/3
Liikkeellä pitkällä 1800-luvulla

KULTTUURIADRESSIN MATKASSA: AINO ACKTÉ JA HEIKKI RENVALL VAHVASTI MUKANA

Pro Finlandia -kulttuuriadressi oli Venäjän keisari Nikolai II:lle osoitettu, eri maiden kulttuurihenkilöiden allekirjoittama vetoomus Suomen suuriruhtinaskunta perustuslaillisten oikeuksien puolesta. Esipuheen viestissä korostettiin ihmisyyden ja ihmiskunnan ääntä. Euroopassa adressin viestistä kiinnostuivat ja sen puolesta asiaa edistivät tieteen ja kulttuurin parissa työskennelleet henkilöt. Osallistujapiiriin kuului myös paljon lainoppineita ja liikemiehiä. Eri tavoin kulttuuriin sidoksissa olleet aktiivit toimijat eivät välttämättä näkyvästi osallistuneet politiikkaan, vaikka adressin sisältö oli hyvin kansallinen kommentti. Kansalliset rajat ylittänyt nimienkeräys toteutettiin 12 maassa, joista kerättiin yhteensä 1 063 allekirjoitusta. Koko projekti toteutettiin vajaassa kolmessa kuukaudessa.

Lyhyessä ajassa koottu voimanosoitus vaati mittavan määrän käytännön järjestelyjä. Adressi ei ollut alun perinkään yhden ihmisen kuningasajatus, vaan sen taustana oli senaattori Leo Mechelinin johdolla jo pari vuosikymmentä jatkunut taitava, Suomen rajojen ulkopuolelle ulottunut, perustuslaillisuuteen perustuvaa propagointia tukemaan rakentuneen verkoston toiminta. Mechelin vetäytyi Venäjän keisarin auktoriteettia kyseenalaistavasta hankkeesta jo alkuvaiheessa, mutta muu verkosto aktivoitui toimimaan. Varsinainen päätös projektista syntyi Suomessa kokoontuneen kansalaiskomitean yhteisellä päätöksellä, jota samanaikaisesti vahvisti Englannista rouva Gertrud Copelandin ja Saksasta professori Rudolf Euckenin yhteisesti laatima suunnitelma vedota Euroopan sanomalehdistön kautta Venäjän keisarin hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen.

Rohkean hankkeen taustatukijat

Ajankohtaan nähden poikkeuksellisen vaativan projektin ydintä pääsee hahmottamaan lähemmin tutkimalla yksittäisten henkilöiden osallistumista sen edistämiseen. Pariisiin vuodesta 1895 konservatorioon lauluopintojaan täydentämään ilmoittautunut Aino Ackté (1876-1944) oli saavuttanut jo menestystä ja kiinnitetty Pariisin Suuren Oopperaan, kun Pro Finlandia -kulttuuriadressin allekirjoituksia kerättiin taiteilija- ja kulttuuripiireiltä. Acktén sulhanen Heikki Renvall (1872-1955) luki lakitiedettä ja kansantaloustiedettä Helsingin yliopistossa ja valmistui molempien oikeuksien tohtoriksi vuonna 1900. Renvall oli jo opiskelujen aikana aktiivinen politiikassa edustaen nuorsuomalaisten ryhmän ehdotonta perustuslaillista kantaa. Mielipide liitti hänet kannattamaan Mechelinin ajamaa autonomisen Suomen aseman vahvistamista Venäjän keisarikunnassa. Kansantaloustiede oppiaineena linkitti Renvallin Saksan ja Ranskan yliopistoihin seuraamaan omaan tieteenalaansa liittyvää kehitystä ja ajankohtaisia aatevirtauksia. Kulttuuriadressin nimienkeräyksen hetkellä kumpikin oli valmiiksi asennoitunut edistämään kansalliset rajat ylittäneen projektin etenemistä. Kansalliseen asiaan vahvasti sitoutuneet Ackté ja Renvall suhtautuivat kulttuuriadressiin myönteisesti. Myös kulttuuriadressin delegaation jäsenet olivat hyvin tietoisia tehtävästään. Ympäri Eurooppaa kerätty Pro Finlandia -kulttuuriadressi ei ollut yksin suomalaisten näytön paikka, vaikka olikin alun perin lähtöisin Suomen asian propagoinnista.

Nuoret Heikki Renvall ja Aino Ackté 1900-luvun alussa. Lähde: Kaarina Reenkolan yksityinen kuva-arkisto
Nuoret Heikki Renvall ja Aino Ackté 1900-luvun alussa. Lähde: Kaarina Reenkolan yksityinen kuva-arkisto

Pro Finlandia -kulttuuriadressia edelsi kotimaassa kerätty Suuri adressi, johon oli keisarin antamaa helmikuun manifestia vastustamaan lyhyessä ajassa kerätty puoli miljoonaa nimeä. Voimistuva kansallismielisyys Venäjällä kiihdytti Suomen erityisasemaan puuttumista. Ensimmäisenä tavoitteena oli uudistaa Suomen asevelvollisuuslaki, joka toteutuessaan olisi velvoittanut suomalaiset palvelemaan yleisvenäläisissä joukko-osastoissa suuriruhtinaskunnan omien joukko-osastojen sijaan. Suomen säädyt kokoontuivat ylimääräisille valtiopäiville vuoden 1899 alussa ja asettuivat vastustamaan venäläistämiskehitystä. Keisarin antaman helmikuun manifestin sisällön mukaan vain Suomea koskevat lait ja asetukset säädettäisiin jatkossa suuriruhtinaskunnan lainsäädännön mukaisesti. Koko valtakuntaa koskevassa lainsäädännössä sovellettaisiin jatkossa Venäjän lainsäädäntöä. Manifesti murensi suomalaisten uskollista suhtautumista keisaria kohtaan ja nostatti kansallisen ja kansainvälisen protestiaallon, joka purkautui adressien keruuna passiivisen vastarinnan osoituksena. Adressit antoivat mahdollisuuden kansalaisvaikuttamiseen, ja hankkeiden johtohahmoina saattoivat toimia muutkin kuin poliitikot. Kansainvälinen kulttuuriadressi oli ennen muuta kulttuurinen tuenilmaus autonomiansa säilyttämiseksi kampanjoivan Suomen puolesta.[1]

Renvall kohtasi kulttuuridelegaation Turussa

Nuori Heikki Renvall oli mukana saattelemassa Pietarista palaavaa adressilähetystöä Turusta Maarianhaminaan. Renvall kirjoitti heinäkuun alussa Pariisiin kihlatulleen Aino Acktélle raportin erityisestä tapahtumasta Suomessa. Kirje on kirjoitettu matkustajalaiva Borella yöllä 3.-4. heinäkuuta 1899.

”Lähetystö, joidenka johtajana on Dreyfusin innokas puolustaja ent. oikeusministeri, senaattori Trarieux, kävi Helsingissä tänään, jossa oli Kaivohuoneella aamiainen, jossa T. piti puheen. Tässä laivassa nyt ylim. junan saavuttua Helsingistä jatkavat matkaansa. Saan heidät siis nähdä. (Juna tulee klo 2 ja klo on nyt 12.) En voi sinulle sanoa miten onnelliseksi ja innostuneeksi itseni tunnen. Euroopassa on sentään vielä paljonkin oikeudentuntoa. Ehkäpä Suomen asia nyt saa astua Dreyfus-asian sijaan.”[2]

Yliopistossa Renvall oli mukana osakuntien ja ylioppilaskunnan organisaatioissa, joissa toiminta oli muotoutunut ylioppilaspoliittiseksi varhaispuolueiden välisiksi mittelöiksi.[3] Helmikuun manifestin aikoihin Renvall viimeisteli väitöskirjaansa ja asettui poliittisesti selkeästi vastustamaan vahvistuvia venäläistämistoimia. Kulttuurilähetystö merkitsi Renvallille tärkeää ja myönteistä kehitystä vireillä olevan Suomen asian oikeudenmukaisen kohtelun edistämisessä. Lähetystön jäsenten välittämät yhteydet Eurooppaan ja sieltä kerätty tuki innostivat Renvallia jatkamaan Suomen asian parissa jatkossa ehkä näkyvimmin senaattorina P.E. Svinhufvudin itsenäisyyssenaatissa.

Yllättävä mahdollisuus seurata silminnäkijänä kulttuuridelegaation etenemistä innoitti Renvallin kirjoittamaan vielä toisen perusteellisen ja tunnelmaa kuvailevan kirjeen Pariisiin kihlatulleen.

”Kun laivamme matkalle lähti, eivät hurra-huudot ollenkaan ottaneet loppuakseen. Huutoon ”adieu” vastasi T. huudolla ”pas adieu – au revoir”. Viisi lipuilla koristettua laivaa saattoi matkustajia ulkosaaristoon. Lauluja kaiutettiin, hurraata huudettiin ja raketteja lennätettiin. Kaikki huvilat olivat lipuissa ja jokaisella laiturilla ja niemen nenässä huiskutettiin nenäliinoilla hyvästit. Tämä yö oli mitä ihanin. Vaikuttava oli mielenosoitus. Lähettiläät sanoivat tuon tuostakin huomaavansa, että kansallamme oli elinvoimaa – että se ansaitsi elää. Herättyään tultiin M:haminaan. Satamassa tri Hoving lausui ruotsiksi (!!) vieraille kaikkien kiitollisuuden. Trarieux vastasi puheella, jossa hän luottaen siihen, että suomalaiset oikein käsittäen sen myötätuntoisuuden, minkä valistunein Eurooppa oli maallemme osoittanut, pysyisivät laillisuuden varmalla pohjalla, että tällä jatkaisivat taisteluaan oikeuksiensa puolesta, voisivat olla varmat siitä, että maailman valistunein opiniooni seisoisi kansamme tukena.”[4]

Vastaavanlainen tunnelma saatteli kansainvälistä delegaatiota koko paluumatkan ajan juna-asemilla Suomessa ja varsinkin Helsingissä, jossa vielä erikseen Kaivohuoneella järjestetylle aamiaiselle osallistui 350 henkilöä.[5]

Kulttuuriadressilähetystön jäsenet olivat kokoontuneet Pietarissa juhannuksena 24.-26. kesäkuuta 1899 anoakseen audienssia adressin luovuttamiseksi keisarille. Nikolai II ei suostunut vastaanottamaan kansainvälistä lähetystöä eikä myöskään ennennäkemättömän tehokkaalla keräystyöllä Euroopasta koottua adressia. Saman kohtelun oli saanut osakseen myös Suuren adressin delegaatio aiemmin keväällä, mikä oli jo herättänyt hämmästystä maailmanlaajuisesti. Lähetystöön kuulunut Hollannin edustaja van der Vlugt oli puheessaan Kaivohuoneella raportoinut lyhyesti oman tulkintansa lähetystömatkan onnistumisesta: ”Vi har icke blivit mottagna av Hans Majestät kejsaren av Ryssland, men vi komma icke att nöja oss därmed, utan vi komma att vända oss till annat majestät – till pressen.”[6]

The Times oli avannut Suomen asemaa koskevan kansainvälisen keskustelun artikkeleissaan jo maaliskuussa ja pääkirjoituksessaan kesäkuussa 1899. Lehdistö seurasi valppaana Venäjän harjoittamaa suurvaltapolitiikkaa ja Suomen asemasta uutisoiminen tässä mielessä kiinnosti laajemminkin eurooppalaista lukijakuntaa. Venäjään kuuluneella Suomella ei ollut mahdollisuuksia käyttää virallisia valtiollisen vaikuttamisen kanavia ja van der Vlugtin lausumassa tulee ilmi selvä pyrkimys käyttää kansainvälistä lehdistöä adressin sanoman välittäjänä. Lehdistön kiinnostusta ja keskustelutilaa oli hyödynnetty jo 1890-luvun alusta alkaen, mutta 1899 helmikuun manifestin vastainen kampanja ja lehtikirjoittelu siitä eteenpäin oli jo erityisen näkyvää toimintaa.[7]

Renvallin kirjeessä viittaus Dreyfus-juttuun liittyy Ranskassa väärin perustein tuomitun juutalaisen upseerin Alfred Dreyfusin puolustukseksi kerääntyneen kulttuuriväen julkisiin mielenilmauksiin, jotka vavisuttivat Ranskan poliittista kenttää. Lehdistökampanjointia hyödyntäen myös kansalaisaktiivit ryhmät saivat äänensä kuuluviin, ja hyvin pian toimintamallia rinnastettiin tehostetusti muuhunkin kampanjointiin, kun haluttiin puolustaa erityisesti eri syistä sorrettuja ja heikompiosaisia. Ranskassa oli vaikuttamassa aatteellinen ryhmä, jossa tasavaltalaiset ja enimmäkseen kulttuuriväestä tiivistynyt intellektuellien joukko korosti pienten kansojen oikeuksia. Kulttuuriadressin lähetystön vetäjäksi ryhtynyt Ranskan entinen oikeusministeri, liberaalia oikeistoa edustanut senaattori Ludovic (Jean-Louis) Trarieux (1840-1904) oli adressin allekirjoittajista poliittisesti painokkain.[8]

Kansalliset rajat ylittävä kampanja

Eniten allekirjoituksia adressiin kerättiin Italiasta, yhteensä 283 kappaletta. Ranskasta nimikirjoituksia saatiin 66 henkilöltä. Pitkään jatkunut yhteydenpito kansainvälisen oikeuden ja rikosoikeuden professori Emilio Brusan (1843-1908) ja senaattori Leo Mechelinin (1839-1914) välillä selittää pitkälti myönteistä suhtautumista Italiassa. Paikanpäällä nimikirjoituksia kerännyt sosiologi Edvard Westermarck (1862-1939) hyödynsi olemassa olevaa verkostoa ilmeisen onnistuneesti. Italiassa kulttuuriadressi nähtiin enemmän suomalaista kulttuuria kuin perustuslaillisia oikeuksiaan peräävänä vetoomuksena.[9]

Italian kulttuuriadressin kuvitusta. Lähde: Wikimedia Commons
Italian kulttuuriadressin kuvitusta. Lähde: Wikimedia Commons

Jo pitkään Suomen venäläistämistoimien vastustamiseen panostanut Leo Mechelin suhtautui varauksellisesti nopeasti edenneeseen adressihankkeeseen. Selityksenä suhtautumiselle on esitetty oikeusoppineen Mechelinin juridis-poliittisia yhteyksiä kansainväliseen politiikkaan. Kulttuuriadressin taustalla voimakkaasti vaikuttaneet henkilöt taas edustivat muita tieteenaloja, eivätkä välttämättä nähneet asiaa samalta kantilta kuin Suomen asian edistämisen poliittisiin vaikutuksiin tarkemmin perehtynyt Mechelin. Hän vetäytyi varsinaisesta hankkeesta, mutta hänen kansainvälinen verkostonsa oli vapaasti käytettävissä.[10]

Nimet adressiin kerättiin pääosin toukokuussa 1899 erittäin nopeassa aikataulussa. Idea oli tullut esille maaliskuussa ja heti huhtikuussa käynnistettiin valmistelut. Lontoossa Julio Reuter (1863-1937), Ranskassa Werner Söderhjelm (1859-1931) ja Axel Berndtson (1858-1937) ja hankkeen muu ydinryhmä Edvard Westermarckin johdolla Italiassa, Belgiassa, Hollannissa ja Sveitsissä. Suomalaisten asiamiesten verkostoa hyödynnettiin Ruotsi-Norjassa, Tanskassa, Saksassa, Unkarissa ja Itävallassa. Kauniisti kuvitetut ja allekirjoitetut adressit koottiin ja sidottiin Tukholmassa yhteislaitokseksi, jota sitten erikseen valittu delegaatio lähti viestinä viemään Venäjän keisarille kesäkuussa.[11]

Ruotsin kulttuuriadressin kuvitusta. Lähde: Wikimedia Commons
Ruotsinkielisen kulttuuriadressin kuvitusta. Lähde: Wikimedia Commons

Kansainvälisen lähetystön muodostivat kuusi miestä, jotka edustivat eri tieteenaloja, he olivat hieman eri-ikäisiä ja vaikuttivat eri toimintapiireissä. Heitä yhdistävä tekijä oli pienemmän kansanryhmän etujen puolustaminen ja suuremman perusteettoman ylivallan vastustaminen. Pietariin juhannukseksi matkustivat kulttuuriadressia luovuttamaan aiemmin mainitut ranskalainen Trarieux ja Brusa Italiasta. Ruotsista osallistui tunnettu tutkimusmatkailija Adolf Erik Nordenskiöld (1832-1901) ja norjalainen mineralogian professori Waldemar Christopher Brögger (1851-1940) sekä hollantilainen jo Kaivohuoneella tarjotun aamiaisen puheenpitäjäksi mainittu oikeusfilosofian professori Willem van der Vlugt (1853-1928). Mukana oli myös tanskalainen kirjailija, lääkäri Carl-Martin Norman-Hansen (1867-1947). Heikki Renvall mainitsi kirjeessään lähetystöön kuuluneen kahdeksan miestä. Alkuperäisestä kokoonpanosta olivat jäänet pois professorit oikeustieteilijä John Westlake (1928-1913) Englannista ja kielitieteilijä Jósef Szinney (1957-1943) Unkarista.[12]

Kansallisadressin lähetystö. Vasemmalta: professori W. Brögger, professori van der Vlugt, tohtori C.M. Norman-Hansen, senaattori L. Trarieux, professori E. Brusa, professori A.E. Nordenskiöld. Lähde: Wikimedia Commons
Kansallisadressin lähetystö. Vasemmalta: professori W. Brögger, professori van der Vlugt, tohtori C. M. Norman-Hansen, senaattori L. Trarieux, professori E. Brusa, professori A. E. Nordenskiöld. Lähde: Wikimedia Commons

Turhaan keisarin puheille pääsyä odottanut lähetystö päätti palata Suomen kautta kotimatkalle. Kulttuuriadressin yksi vahvimmista taustavaikuttajista ja aktivistin maineessa liikkunut Konni Zilliacus (1855-1929) suostutteli lähetystön pidemmälle paluumatkalle, ilmeisesti osoittaakseen, ettei matkaa ole tehty jälkiä jättämättä. Van der Vlugt toimitti adressit Haagin Kuninkaalliseen kirjastoon ja vasta Suomen itsenäistyttyä adressi luovutettiin tasavallan presidentin kansliaan vuonna 1921 ja sieltä pysyvästi Kansallisarkistoon.[13]

Acktén yhteydet kulttuuriadressiin Pariisissa

Ennen matkaa lähetystön vetäjää Trarieux’ta kannustettiin ja juhlittiin 21. kesäkuuta Pariisissa. Kaupungissa asuneet suomalaiset järjestivät juhlapäivälliset ranskalaisille, jotka toimivat Suomen asian hyväksi. Trarieux oli luonnollisesti tilaisuuden kunniavieras. Juhlapuheen tilaisuudessa pitäneen taiteilija Albert Edelfeltin (1854-1905) saattelemana päivälliselle osallistui myös Aino Ackté. Pariisissa oopperayleisön suosion saavuttanut Ackté toimi keväällä 1899 varsin tottuneesti kulttuuripiireissä. Hänen ja Albert Edelfeltin välit olivat tuttavalliset. Renvall ja Ackté olivat kihlautuneet Pariisissa 1896. Kihlaus tuli julkiseksi vasta hieman ennen pariskunnan vihkimistä toukokuussa 1901.[14]

Edelfelt oli vahvasti mukana keräämässä nimiä kulttuuriadressiin keväällä 1899 ja käytti kaiken vaikutusvaltansa ja kulttuuripiireissä luomat kontaktinsa hyödyksi edistämään Suomen asiaa helmikuun manifestin jälkeisissä tunnelmissa. Ackté ja Edelfelt liikkuivat samoissa piireissä. Kulttuuriadressin nimienkeruun jälkeen taiteilijapiirit Pariisissa keskittyivät suunnittelemaan tulevaa maailmannäyttelyä ja tapoja edistää Suomen asian kampanjointia kulttuurin ja taiteen avulla. Edelfelt valittiin Suomen taidekomissaariksi ja hän hyödynsi laajoja suhdeverkostojaan ja yhteyksiään ranskalaisiin ja venäläisiin politiikan ja kulttuurin piireihin. Samoja, joita oli hyödynnetty kulttuuriadressin nimien keruussa keväällä 1899.[15]

Nuoren 24-vuotiaan Aino Acktén osuus maailmannäyttelyn kokoamisessa korostui, kun taiteilija Edelfelt siirsi hänelle järjestelyvastuun konserttiesitysten tärkeistä yksityiskohdista ja nimekkäiden kutsuvieraiden tavoittelemisesta. Edelfelt pahoitteli nopeaa vetäytymistään kirjeessä Luzernista, Sveitsistä.

Pahoittelen, etten voinut saapua Maison Lafitteen ja toivon hartaasti, että syksyllä, lokakuussa, voin alkaa maalata muotokuvaanne, josta tahdon tehdä mestariteoksen.[16]

Trocadéro-palatsin 5000 katsojan konserttisalissa yleisöä oli Robert Kajanuksen johtamissa konserteissa 2000 kuulijaa, joka oli heinä-elokuun olosuhteisiin nähden hyvä saavutus. Konserttijärjestelyvastuun lisäksi Ackté esiintyi solistina Kajanuksen konserttisarjassa ja Ranskan valtion ranskalaisen säveltaiteen kunniaksi järjestämässä ensimmäisessä suurkonsertissa, josta Le Figaro 1.8.1900 kirjoitti ylistävän artikkelin.[17]

Edelfeltin lupaama mestariteos Aino Acktésta on esillä Ateneumin taidemuseossa. Teos valmistui talvella 1901, muutamaa kuukautta ennen kun Renvall ja Ackté vihittiin Helsingissä Nikolainkirkossa. Renvall seurasi tarkkaan maalauksen valmistumista Pariisissa ja samalla myös tutustui ja ystävystyi taiteilija Edelfeltin kanssa. Miehiä yhdisti paitsi yhteinen ihastuksen kohde Ackté, myös Pro Finlandia -kulttuuriadressin siivittämä tahto toimia Suomen asian edistämiseksi. Yhteinen tuttavuus oli myös kummankin hyvin tuntema senaattori Leo Mechelin.[18]

Albert Edelfelt Pariisin-ateljeessaan noin vuonna 1900 senaattori Leo Mechelinin muotokuvan äärellä. Lähde: Wikimedia Commons
Albert Edelfelt Pariisin-ateljeessaan noin vuonna 1900 senaattori Leo Mechelinin muotokuvan äärellä. Lähde: Wikimedia Commons

Kulttuuriadressin merkityksestä

Hyvin nopeatempoisen kulttuuripainotteisen nimienkeruuprojektin etenemisen seuraaminen innosti varmasti Renvallin jatkossa kiinnittymään Mechelinin luomaan kansainväliseen verkostoon. Perustuslaillisten ulkomaille suuntautuva propagandatoiminta jatkui seuraavina vuosina lehtikirjoitteluna ulkomaisissa lehdissä, ja vastapuolena tulivat esille venäläiset kansallismieliset kannanotot. Pariisilaistunut ja hyvään suosioon päässyt Ackté hyödynsi jatkossa lehdistösuhteitaan ja muita kontaktejaan edistääkseen kotimaansa asiaa. Kulttuuridelegaation jäsenistä muutamat julkaisivat matkan jälkeen ajatuksiaan propagandamatkastaan, asettuen edelleen tukemaan autonomisen Suomen pyrkimyksiä. Adressin keruuprosessi toi esille suomalaisten kansainväliset yhteydet; hyvin aktiivisen verkoston ainakin 12 maassa.

Kulttuuripainotteinen propagandatoiminta edellytti rohkeutta ja päättäväisyyttä kaikilta osallistujilta. Venäläistämistoimien edelleen kiristyessä maastakarkoitukset olivat osa todellisuutta ja äänekkäimmät saivat käskyn poistua ensimmäisinä. Renvall ei ollut karkotettujen listalla, mutta hänen toimintaansa tarkkailtiin säännöllisesti ja hänen tiedemiehen uraansa jarruteltiin. Ackté loi uransa ulkomailla ja liikkui seurapiireissä työnsä puolesta, hyödyntäen samalla asemaansa julkisuudessa oman kotimaansa puolesta aina tilaisuuden tullen. Kulttuuridelegaation matka oli konkreettinen signaali suomalaisille siitä, että Suomen asemasta oltiin tietoisia kansallisten rajojen ulkopuolella.

On tärkeää huomata ulkomaiden lehdistön välittämä myönteinen suhtautuminen Suomen asiaan, vaikka otos onkin pieni. Kulttuuriadressin myötä välittyi maakuva Suomesta; moraalinen, rauhaa rakastava, pieni kansa, joka vahvistui edelleen jatkuneilla propagandatoimilla, salaseura Kagaalin tiiviillä yhteistoimilla. Vaikka delegaatio ei Pietarissa päässyt keisarin puheille eikä koristeellisista adresseista koottu upea yhteislaitos koskaan päätynyt keisarille, prosessin symbolinen merkitys ei ole unohtunut. Pro Finlandia -kulttuuriadressin taustoista, tavoitteista ja laatimisesta Ranskan ja Italian näkökulmasta on koottu perusteellinen yhteenveto taustoittamaan Suomen itsenäistymisen vaiheita. Rohkeasti koottu Pro Finlandia -adressi toimi osana Suomen autonomian puolustusta ja Suomen itsenäistymiskehitystä.

Kirjoittaja on filosofian maisteri, joka valmistelee väitöskirjaa Helsingin yliopistossa yleisen historian oppiaineessa otsikolla ”Heikki Renvall kansallisia rajoja 1900-luvun alun Euroopassa ylittäneiden ilmiöiden ja aatteiden välittäjänä”.

 



  1. Jussi Nuorteva: Venäjän yhtenäistämispolitiikka ja helmikuun manifesti. Suomen tie itsenäisyyteen 1. Pro Finlandia. Näkökulma: Ranska ja Italia. Toim. Jussi Nuorteva ja Pentti Hakala. Kansallisarkisto. Helsinki 2014, 62-65. [Takaisin]
  2. H. Renvall A. Acktélle Turusta 4.7.1899. Heikki Renvallin arkisto, Kansallisarkisto. [Takaisin]
  3. Matti Klinge: Ylioppilaskunnan historia  III 1872-1917. K.P.T.:stä jääkäreihin. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta. Gaudeamus, Vaasa 1978, 307. [Takaisin]
  4. H. Renvall A. Acktélle Maarianhaminasta 5.7.1899. Heikki Renvallin arkisto, Kansallisarkisto. [Takaisin]
  5. Einar W. Juva: Suomen kansan aikakirjat 9. osa 1899-1917. Otava. Helsinki 1937, 30. Päiviö Tommila: Suuri adressi. WSOY, Helsinki 1999, 286, 289. [Takaisin]
  6. Adolf Törngren: Från Finlands strid för rätt och frihet. Personliga upplevelser åren 1901-1914. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 1942, 10. [Takaisin]
  7. The Times 20.3.1899 ja 5.6.1899; Ville Kajanne: Kulttuuriadressin taustat, tavoitteet ja laatiminen. Suomen tie itsenäisyyteen 1. Pro Finlandia. Näkökulma: Ranska ja Italia. Toim. Jussi Nuorteva ja Pentti Hakala. Kansallisarkisto, Helsinki 2014, 126-127. [Takaisin]
  8. Louis Clerc: Rauhallinen, sivistynyt, taloudellisesti kehittynyt ja autonominen taistelu Suomen kuvasta ranskalaisissa mielipiteissä 1899-1905. Taistelu autonomiasta. Toim. Timo Soikkanen. Edita. Helsinki 2009, 303. [Takaisin]
  9. Ville Kajanne: Edvard Westermarck ja kulttuuriadressin kokoaminen Italiassa. Kulttuuriadressin taustat, tavoitteet ja laatiminen. Suomen tie itsenäisyyteen 1. Pro Finlandia. Näkökulma: Ranska ja Italia. Toim. Jussi Nuorteva ja Pentti Hakala. Kansallisarkisto, Helsinki 2014,143, 151. [Takaisin]
  10. Ville Kajanne: Emilio Brusa: kulttuuriadressidelegaation jäsen ja Suomen ystävä. Kulttuuriadressin taustat, tavoitteet ja laatiminen. Suomen tie itsenäisyyteen 1. Pro Finlandia. Näkökulma: Ranska ja Italia. Toim. Jussi Nuorteva ja Pentti Hakala. Kansallisarkisto, Helsinki 2014, 155. [Takaisin]
  11. Ville Kajanne: Kulttuuriadressin taustat, tavoitteet ja laatiminen. Kulttuuriadressin taustat, tavoitteet ja laatiminen. Suomen tie itsenäisyyteen 1. Pro Finlandia. Näkökulma: Ranska ja Italia. Toim. Jussi Nuorteva ja Pentti Hakala. Kansallisarkisto, Helsinki 2014, 129; Einar W. Juva: Suomen kansan aikakirjat 9.osa 1899-1917. Otava, Helsinki 1937, 27. [Takaisin]
  12. Einar W. Juva: Suomen kansan aikakirjat 9. osa 1899-1917. Otava, Helsinki 1937, 30; Päiviö Tommila: Suuri adressi. WSOY. Helsinki 1999, 286, 289. [Takaisin]
  13. Päiviö Tommila: Suuri adressi. WSOY, Helsinki 1999, 289. [Takaisin]
  14. L. Wennervirta: Aino Ackté – Albert Edelfelt eräs taiteemme episodi. Helsinki 1944, 18; Kerstin Smeds:  Helsingfors-Paris. Finlands utveckling till nation på världsutställningarna 1851-1900. Svenska litteratursällskapet i Finland. Finska Historiska Samfundet, Vammala 1996, 335. [Takaisin]
  15. Kerstin Smeds: Suomi maailmannäyttelyssä: vaikuttajat ja verkostot. Kulttuuriadressin taustat, tavoitteet ja laatiminen. Suomen tie itsenäisyyteen 1. Pro Finlandia. Näkökulma: Ranska ja Italia. Toim. Jussi Nuorteva ja Pentti Hakala. Kansallisarkisto, Helsinki 2014, 170. [Takaisin]
  16. A. Edelfelt A. Acktélle Luzernista 24.7.1900. Sitaatti teoksessa Matti Vainio ja Pentti Savolainen (toim.): Aino Ackté. Elämänkaari kirjeiden valossa. WSOY, Helsinki 2002, 135. [Takaisin]
  17. Matti Vainio: ”Nouskaa aatteet!” Robert Kajanus. Elämä ja taide. WSOY, Helsinki 2002, 376–377; Aino Ackté: Taiteeni taipaleelta. Otava, Helsinki 1935, 105.  [Takaisin]
  18. Elisabeth Stubb: Rätt som argument. Leo Mechelin och finska frågan 1886–1912. Helsingfors 2012, 93. [Takaisin]


Share on Facebook4Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *