2015/3
Liikkeellä pitkällä 1800-luvulla

Merja Uotila: ”Käsityöläinen kyläyhteisönsä jäsenenä. Prosopografinen analyysi Hollolan käsityöläisistä 1810–1840”. Lectio praecursoria 21.11.2014

FM Merja Uotilan Suomen historian väitöskirja ”Käsityöläinen kyläyhteisönsä jäsenenä. Prosopografinen analyysi Hollolan käsityöläisistä 1810-1840” tarkastettiin 21.11.2014 Jyväskylän yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi professori Kirsi Vainio-Korhonen (Turun yliopisto) ja kustoksena professori Jari Ojala. Väitöskirja on luettavissa osoitteessa http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-5943-2.

Kuka oli käsityöläinen?

Väitöskirjani tutkimuskohteena ovat olleet 200 vuotta sitten Suomen maaseudulla työskennelleet käsityöläiset. Työni aloituspistettä olisi voinut hyvin sovittaa myös varhaisempaan ajankohtaan, sillä tutkimusalueella, Hollolan pitäjässä, on ollut käsityöläisiä jo tätä ennen. Hajanaisia kirjallisia merkintöjä on keskiajalta lähtien, kunnes käsityöläisten määrä alkaa kasvaa huomattavasti 1700-luvulla. Tämän jälkeen ei puhuta enää yksittäisistä käsityöläisistä, vaan käsityöläisten joukosta. Esineistön puolesta päästään historiassa vielä kauemmas, aina esihistoriaan saakka, sillä paikallisissa rautakauden löydöissä on esineitä, joiden on tulkittu olleen hollolalaissepän tuotantoa. Vielä syvemmälle Suomen muinaisuuteen mennessä – aikaan jo ennen muinaisia roomalaisia, sillä Hollolan seudun varhaisin asutus on lähes kymmenen tuhannen vuoden takaista – nykyisen Lahden alueelle sijoittuvan Renkomäen Ristolan kivikautisella asuinpaikalla tehdyt piikiviset nuolenkärjet osoittavat erityistä taitavuutta ja sellaista materiaalin tuntemusta, että niissä voidaan nähdä muinaisen käsityöläisen kädenjälki. Voidaan siis sanoa, että käsityöläisiä on aina ollut olemassa. He ovat vain aikojen saatossa muuttaneet muotoaan, työtapojaan ja heitä on kutsuttu eri tavoin.

Jo sanan käsityö etymologia osoittaa, että työtä tehdään käsin. Nykyisin käsityö määritellään sana- ja tietokirjoissa tavallisesti käsin tai käsissä pidettävin työkaluin suoritetuksi työksi. Usein tähän sisältyy ajatus siitä, että käsityö vaatii käytännön ammattitaitoa ja sitä tehdään yksinkertaisin välinein. Käsityön vastakohtana pidetään tehtaissa tapahtuvaa koneistettua työtä. Käsityö-sanaa käytetään työn määritteenä myös silloin kun jotain tehdään hitaasti ja huolellisesti, käsityömäisesti. Käsityön tekijä, käsityöläinen, puolestaan määritellään käsityötä ammattinaan harjoittavaksi henkilöksi. Yleensä määritelmän avuksi luetellaan muutamia perinteisiä käsityöammattilaisia, kuten suutarit, räätälit tai sepät.

Nykyajan käsityöläinen näyttäytyy, kuten esimerkiksi television Pauligin kahvimainosten kädentaitajat, osin perinteisen ammatin harjoittajana, kuten pläkkyrimestarina tai seppänä. Kädentaitajien – käsityöläisten – joukkoon on kuitenkin nostettu myös uusia ammatteja, kuten juurikorujen tekijä, suklaaleipuri, vaatesuunnittelija ja nukke-entisöijä. Vuosittain Taidon päivänä Suomen käsityön museo ilmoittaa, kuka on valittu vuoden käsityöläiseksi – 2014 hän oli parturimestari ja käsityöneuvos Bror Bäckström. Hänen edeltäjänsä oli puolestaan kakkutaiteilija. Vuoden käsityöläiseksi on nostettu myös neurokirurgi ja tatuoija. Viimeisin Pauligin kädentaitajaksi valittu käsityöläinen on hollolalaissyntyinen skeittilautojen tekijä Esa Niiranen, joka on Lahden käsi- ja taideteollisuuskoulussa kouluttautunut mallipuusepäksi. Useat näistä kädentaitajista ovat hyvin perinnetietoisia ja tuntevat oman ammattinsa historian. Eräs kädentaitajista, savonlinnalainen seppämestari Teppo Nousiainen, kertoo saavansa historiasta ja entisten aikojen muototajusta voimaa ja energiaa, jonka hän siirtää uusiin tuotteisiin ja käyttötarkoituksiin. Kestävillä ja persoonallisilla töillä hän muuttuu itsekin jonain päivänä osaksi historiaa.

Käsityö on myös tänä päivänä suosittu harrastus, Käsi- ja taideteollisuusliitto Taito ry:n mukaan käsityöt ovat 2,5 miljoonan suomalaisen ajanviettokeino. Nämä harrastajat kansoittavat vuotuisia käsityö- ja kädentaitomessuja etsiessään käsitöihinsä raaka-aineita tai uusia tuoteideoita. Joulun alla lehdet ovat täynnä ideoita itse tehdyiksi joululahjoiksi. Suhtautuminen käsityöhön ei kuitenkaan ole tiukan puritaanista, eikä vain perinnetyövälinein suoritettu työ saa käsityön merkitystä, vaan myös koneita ja moderneja materiaaleja on luvallista käyttää. Mutta käsityössä pitää näkyä käsityöläisen käden jälki. Käsityöläinen on käsillä tekijä, jolle työn luomisprosessi on yhtä tärkeää kuin sen tuloksena syntynyt tuote. Poiketen 1800-luvun tilanteeseen käsityötuotetta ei myöskään tehdä enää välttämättömään tarpeeseen, vaan tuotteen luominen ja käsin tekeminen itsessään tyydyttää ihmisen perustarpeita.

Työssäni keskeinen kysymys kuuluu, miten määritellä käsityöläinen aikana, jolloin kaikki tuotteet tehtiin käsin ja käsityönä? Perinteisen käsityksen mukaan talonpoikaistaloudessa kaikilla oli jonkinlainen valmius tehdä käsityötuotteita. Oli miehen mitta osata valmistaa puhdetöitä ja nuoret naiset tuottivat kapioinaan taidokkaita käsitöitä, joten aikalaisilla oli laaja tietämys eri työvälineistä ja materiaaleista. Tämän perinteisen käsityksen mukaan omavaraistaloudessa asuva talonpoika turvautui ulkopuolisten ammattilaisten palveluksiin vain harvoin, ja toisinaan taitava talonpoika saattoi valmistaa tuotteita myös naapurilleen. Tämä ei kuitenkaan ole käsityön koko kuva, vaan myös ammattilaisten valmistamille käsityötuotteille oli kysyntää.

Käsityövaltaisena aikana käsillä tekeminen ei riitä määrittelemään käsityötä vaan käsityöammatin ja koko elinkeinon synty liittyvät läheisesti käsitteisiin työnjako ja ammatillinen erikoistuminen. Näistä ensimmäinen, työnjako ja erityisesti sosiaalinen työnjako merkitsivät sitä, että ihmiset tekivät erilaisia töitä ja jakautuivat työskentelemään eri ammattien parissa. Tämä työnjako edellytti tilannetta, jossa ruuantuotanto oli ylijäämäistä, sillä tällöin kaikkien työpanosta ei tarvittu ravinnon hankkimiseen. Esimodernina aikana ja erityisesti maaseudulla työnjako ei kuitenkaan ollut täydellistä: talonpojat eivät keskittyneet pelkästään maanviljelykseen, eivätkä käsityöläiset saaneet kaikkea toimeentuloaan käsitöiden teosta. Tämä osittainen tai epätäydellinen työnjako lisäsi kuitenkin työn tuottavuutta erikoistumisen, harjaantumisen ja uusien työmenetelmien käyttöönoton myötä.

Ammatillinen erikoistuminen puolestaan näkyy siinä, että käsityöläiset olivat harjaantuneet alaansa liittyvien työvaiheiden suorittamiseen. He valmistivat tuotteita toistuvasti ja tekivät niitä suuria määriä. He olivat lähtökohtaisesti taitavampia, tottuneempia ja jopa nopeampia työssään kuin ne, jotka tekivät käsityötuotteita satunnaisemmin ja yleensä puhdetöinä. Osa käsityöläisistä oli vienyt perinteisten työmenetelmien käytön tekniseen huippuunsa, osa ammattilaisista hyödynsi erityisiä työtekniikoita ja -välineitä, joita muilla ei ollut käytössään. Lisäksi eräät käsityöalat vaativat sellaisia erityistaitoja ja -oppeja, joihin liittyvä taitotieto oli saavutettavissa vain kouluttautumisella. Tavallisesti käsityöhön liittyvä taito ja kyky tehdä tuotteita siirrettiin muodollisen mestari-kisälli-oppipoika -uramallin kautta tai tietämys siirtyi isältä pojalle. Siinä ammatin jo osaava käsityöläismestari lupautui opettamaan taitonsa koulutukseensa ottamalleen oppipojalle. Näin oppilaat tulivat osallisiksi ammattiin liittyvästä hiljaisesta tiedosta; he tulivat tietoisiksi työhön liittyvistä erityismenetelmistä ja apuvälineistä sekä saivat haltuunsa ammattisalaisuuksia. Samalla oppilaat omaksuivat ammattiin kuuluvat sosiaaliset ja kulttuuriset traditiot.

Käsityöläinen määritetään siis hänen harjoittamansa työn kautta. Työn lopputulos, käsityönä syntynyt tuote, sai merkityksen käsityö vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla teollisen tuotteen synnyn myötä. Nykypäivästä poiketen käsityö tuotteena ei siis käsityövaltaisena aikana määrittänyt käsityötä, vaan käsityö ymmärrettiin ennen kaikkea elinkeinona ja ammattina. Käsityöläiset tekivät käsityötuotteita ammatikseen tai muita ammattimaisemmin, ja he hallitsivat asiakkaitaan paremmin tiettyjen materiaalien käytön sekä tuotteiden valmistamisen.

Pitäjänkäsityöläisen valtakirja. Kuva: Merja Uotila.
Pitäjänkäsityöläisen valtakirja. Kuva: Merja Uotila.

Käsityöläisiä on syytä tarkastella heistä käytettyjen ammattinimikkeiden kautta, sillä itse työn harjoittamiseen ei 1800-luvun alun kirjallisella lähdeaineistolla pääse kovin usein käsiksi. Työn tekeminen käsin ei myöskään yksinomaan riitä määrittämään varhaista käsityötä ja käsityöläisiä, sillä kaikkia aloja ei pidetty teknisesti käsityönä, eikä niiden tekijöitä käsityöläisinä. Esimerkiksi metsätuotteiden jalostaminen, kuten tervanpoltto tai sahaus, eivät synnyttäneet erityistä ammattikuntaa, vaan olivat lähinnä kausiluontainen sivutulojen hankintakeino. Myöskään langankehrääjiä ei pidetty käsityöläisinä, koska työtä tekivät tavallisesti köyhät naiset ja heidän työnsä liittyi raaka-aineiden käsittelyyn. Voidaan siis päätellä, että kun käsityövaltaisena aikana henkilö nimitti itseään tai häntä kutsuttiin käsityöhön viittaavalla ammattinimikkeellä, myös paikallisyhteisö näki kyseisen henkilön todella tekevän käsitöitä muita ammattimaisemmin, toistuvammin ja taitavammin. Paikallisyhteisössä oli myös tarvetta käsityöläisten palveluksille, oli tämä tarve sitten syntynyt käsityöläisten paremmuudesta, asiakkaiden ajankäytön preferensseistä, heidän yhteiskunnallisen asemansa vaatimasta kulutuskulttuurista tai yksinkertaisesti mahdollisuudesta käyttää käsityöläisten palveluksia hyväkseen.

Kuka oli siis 1800-luvun alun käsityöläinen? Aikalaisten silmissä käsityöläisenä pidettiin vain miehiä, sillä naisten käsityö ei saanut ammatin tuomaa asemaa. Naisten harjoittamalla käsityötuotteiden teolla oli suuri merkitys kotitaloudelle, mutta se jäi osaksi kotitaloutta tai se oli kotiteollisuutta eli myyntiä varten tehtyjä käsityötuotteita, kuten tutkimusalueella pellavalankojen ja -kankaiden tuotantoa. Käsityö oli miehille ammatti ja naisille ansioiden lähde, kuten vastaväittäjäni professori Kirsi Vainio-Korhonen on osuvasti todennut 1700-luvun kontekstissa.

Millainen oli sitten tyypillinen käsityöläinen? Yleistäen voisi sanoa, että suutarit ja räätälit olivat tavallisesti noin 20-40 vuoden hujakoilla olevia miehiä, joilla oli maaherran myöntämä pitäjänkäsityöläisen valtakirja. He maksoivat harjoittamastaan käsityöstä ammattimaksuja. Taustaltaan räätälit ja suutarit olivat yleensä torpparien tai itsellisten poikia, jotka oli jo nuorukaisina laitettu käsityöläisen oppiin. Tavallisesti oppivuodet vaihtelivat kolmen ja kuuden vuoden välillä ja yleensä oppimestarina toimi maaseutukäsityöläinen. Tosin moni suutari oli hankkinut koulutuksensa kaupungista ja palanut takaisin maaseudulle, kun tie ammattikuntamestariksi ei kaupungissa avautunut. Sepät puolestaan olivat usein seppien poikia, jolloin ammattitaidon taustalla oli pääsääntöisesti oma isä. Jos sepän taidot oli hankittu ulkopuoliselta mestarilta, mentiin pajaan vähän vanhempana, noin 20-vuotiaana, sillä sepän ammatissa vaadittiin enemmän fyysistä voimaa kuin suutareilta tai räätäleiltä. Sepät eivät myöskään tarvinneet muodollista pitäjänkäsityöläisen asemaa, vaan myös kyläsepän status riitti takaamaan yhteisössä arvostetun aseman.

Sepät, suutarit ja räätälit muodostivat valtaosan maaseutukäsityöläisistä, mutta heidän lisäkseen maalla työllistettiin yhä useammin erikoiskäsityöläisiä, kuten puuseppiä, muurareita, värjäreitä, nahkureita, lasimestareita ja hatuntekijöitä. Tämä osoittaa talonpoikien muuttunutta kulutuskäyttäytymistä. Ammattilaisia tarvittiin tekemään savupiippuja ja monimutkaisempia uuneja, asettamaan ikkunalaseja puusepän valmistamiin ikkunanpokiin ja kokoamaan taidokkaita huonekaluja sekä värjäämään kankaita ja lankoja. Kaikkea ei enää tehty itse.

 

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.