2015/3
Liikkeellä pitkällä 1800-luvulla

SUOMALAISIA LÄÄKETIETEELLISIÄ INNOVAATIOITA 1800–LUVUN LOPUN PARIISILAISISSA TIEDEYHTEISÖISSÄ: POHJOLAN TIEDEMIEHET PARRASVALOISSA

Suomalaiset lääketieteilijät näyttelivät merkittäviä rooleja pariisilaisissa lääketieteellisissä yhteisöissä 1800-luvun jälkipuoliskolla. Suomalaisen Jakob Estlanderin kehittelemästä leikkausmenetelmästä tuli yksi 1880-luvun alun tärkeimpiä kirurgisia innovaatioita Ranskassa.

Käsittelenkin artikkelissani sitä, miten suomalaiset hyödynsivät tehokkaasti ranskalaisia instituutioita ja henkilökohtaisia ammatillisia verkostojaan edistääkseen innovaatioidensa leviämistä.

Ranskalaista lääketieteellistä keskustelua ja päätöksentekoa dominoivat pariisilaiset lääketieteelliset yhdistykset ja ennen kaikkea lääketieteellinen kansallisakatemia. Saadakseen tiedeyhteisön hyväksynnän jollekin uudelle lääketieteelliselle innovaatiolle oli välttämätöntä saada näissä instituutioissa vaikuttaneet tiedemiehet vakuuttuneiksi innovaation käyttökelpoisuudesta. Innovaatio täytyi onnistua nostamaan keskustelunaiheeksi kyseisissä istuntosaleissa. Lääketieteellisen kansallisakatemian jäsenet Paul Berger ja Felix Féréol vakuuttuivat Estlanderin menetelmästä ja alkoivat aktiivisesti ja analyyttisesti esitelmöidä Estlanderin leikkausmenetelmän puolesta.

Ranskalaisen lääketieteen ylpeys: Académie nationale de Médecine

“Lääketieteelle omistautuneet ihmiset ympäri maailman saapuvat innokkaina esittelemään töitään ja valistuneisuuttaan kansainvälisen tiedeyhteisön hyväksi, keskinäisen veljeyden hengessä. Meidän [lääketieteellinen] akatemiamme, joka on paitsi lukumäärältään suurin lääketieteellisten akatemioiden joukossa, myös kansainvälisin kirjeenvaihtajiensa ja ulkomaalaisten jäseniensä lukumäärällä mitattuna, on onnellinen voidessaan tarjota heille vieraanvaraisuuttaan. Meille on kunnia näyttää ulkomaalaisille vieraille dynaaminen yhteisömme, merkittävät keksintömme, tieteelliset kokouksemme ja avomielinen, vastaanottavainen ilmapiirimme. Näin osoitamme kaikille, että Ranska on mitä ilmeisimmin lääketieteen keskipiste.”[1]

Tämän lausunnon antoi Ranskan lääketieteellisen kansallisakatemian, L´Academie Nationale de Medecine, (”keisarillinen akatemia” vuoteen 1871 saakka) presidenttinä toiminut Tardieu ennen Pariisissa järjestettyä vuoden 1866 kansainvälistä lääketieteellistä konferenssia. Vielä itseriittoisemmin totesi toinen lääketieteellisen kansallisakatemian jäsen Victor Meunier vuonna 1889:

”Akatemiamme muodostaa maailman tieteellisen keskipisteen, johon kaikki maailman keksinnöt suuntautuvat. Löydökset ja tutkimustulokset tulevat luoksemme, jotta vahvistaisimme niiden autenttisuuden. Ja vasta kun me olemme signeeranneet niiden lupakirjan, ne voidaan säädyllisesti levittää ympäri koko maailman kattavaa tieteen tasavaltaa.”[2]

Ranskan lääketieteellinen kansallisakatemia on Ranskan valtion vuonna 1820 organisoima instituutio. Tämän akatemian yksi keskeisistä funktioista oli toimia ranskalaisen lääketieteen eräänlaisena ajatushautomona. Varsinkin 1800-luvun jälkipuoliskolla akatemia oli dynaaminen foorumi, jossa arvioitiin, hyväksyttiin tai hylättiin lääketieteellisiä innovaatioita. Akatemiaan kuului kerrallaan 50 jäsentä, jotka olivat kaikki ansioituneet jollain lääketieteen saralla ja olivat kansallisuudeltaan ranskalaisia. Akatemian jäsenet työskentelivät tavallisesti Pariisin suurimmissa sairaaloissa ja johtivat korkeakouluopetusta. Lisäksi akatemialla oli merkittävä vaikutus valtionhallinnon ja ministeriöiden päätöksiin. Se kokoontui kaksi kertaa kuukaudessa. Kunkin istuntokerran kuluessa perehdyttiin uusiin tutkimuksiin jonkun akatemian jäsenen alustamana.[3]

Kuva 1: Lääketieteellisen kansallisakatemian vuosina 1850–1902 käyttämä rakennus, jossa sijaitsi innovaatioiden leviämisen kannalta keskeinen istuntosali. Valokuva teoksesta Centenaire de l'Académie de médecine, 1820-1920, joka julkaistiin vuonna 1921. Lähde: Internet Archive
Lääketieteellisen kansallisakatemian vuosina 1850–1902 käyttämä rakennus, jossa sijaitsi innovaatioiden leviämisen kannalta keskeinen istuntosali. Valokuva teoksesta Centenaire de l’Académie de médecine, 1820-1920, joka julkaistiin vuonna 1921. Lähde: Internet Archive

Instituutiolle asetettiin kaksiteräinen päämäärä. Akatemian oli tarkoitus ensinnäkin vahvistaa ja pönkittää ranskalaisen lääketieteen asemaa. Kuten aiemmista lainauksista kuvastuu, ranskalaiset tiedemiehet halusivat nähdä tämän instituution osoituksena ranskalaisen tiedekulttuurin voimasta, vuorenkaltaisesta massiivisuudesta. He korostivat sitä, että tällaisen tieteellisten nerojen yhteenliittymän olemassaolo oli mahdollista ainoastaan Pariisissa, ainoastaan Pariisi omasi riittävät perinteet lääketieteellisten innovaatioiden kehtona. Pariisi kokosi yhteen ranskalaisen lääketieteen kerman ja sen oli tarkoitus parantaa Ranskan yhteiskunnallisia oloja: Akatemia nähtiin siis ranskalaisena kansallisena pyrkimyksenä. Kun Tardieu valittiin kaksivuotiskaudelle akatemian presidentiksi, kiitospuheessaan hän määritteli tämän instituution yhteiskunnallista tehtävää ja tarkensi sen tavoitteita:

”Näinä aikoina enemmän kuin koskaan akatemian täytyy säilyä uskollisena yhteiskunnalliselle tehtävälleen, joka sille on uskottu. Meidän maamme erityiseksi kunniaksi on sanottava, että valtiovalta odottaa lääketieteeltä vastauksia yhteiskunnan epäkohtien parantamiseen, niin sosiaalisiin kuin taloudellisiin kysymyksiin.”[4]

Toisaalta, akatemia pyrki aktiivisesti keräämään kaiken tieteellisen tiedon, jota ulkomaalaiset tiedeyhteisöt tuottivat. Tätä tarkoitusta varten akatemiaan oli kutsuttu jäseniksi ulkomaalaisia, joskin heidän statuksensa oli erilainen. Myös ulkomaalaisia kirjeenvaihtajia, correspondant etrengeres, oli lukuisista maista. Akatemian kiinnostus lääketieteellisten innovaatioiden tutkimukseen ei siis rajoittunut alkuperältään ”ranskalaiseen” tieteeseen. Akatemia oli hyvin kiinnostunut kaikesta tutkimuksesta. Kuten Tardieu totesi:

”Akatemia edustaa lääketieteen korkeinta, edistyksellisintä ja täydellisintä tasoa. Eikä se saa pelätä puuttua aikamme suuriin ongelmiin, jotka uhkaavat kokonaisten kansojen olemassaoloa. – – Kaltaisemme yhteenliittymä yhdistää saman pöydän ääreen moninaisia näkemyksiä ja erilaista osaamista sekä tieteellisen tutkimuksen, laboratoriot ja käytännön lääkärit. Tutkikaamme, keskustelkaamme ja ennen kaikkea pohtikaamme, miten uudistaa tämän hetkistä tieteellistä näkemystämme jatkuvasti, ja luokaamme vuorovaikutusta erilaisten ajatusten ja tarkasti säädeltyjen lääketieteellisten käytäntöjen välillä.”[5]

Jokaisen istunnon vakioproseduuriin kuului akatemiaan lähetettyjen julkaisujen esittely. Akatemiaan lähetettyjen tutkimusten ja teosten lukumäärän perusteella voi tehdä päätelmän, että eurooppalaiset lääkärit pyrkivät varsin aktiivisesti kommunikoimaan Pariisin lääketieteellisen yhteisön kanssa. Sivumennen sanoen, suomalaisen Pippinsköldin Helsingistä akatemialle lähettämä ranskankielinen teos Des secours aux enfants abandonnes et aux femmes en douleurs, joka käsitteli hylättyjen lasten ja huonossa asemassa olevien naisten suojelemista, sai erityismaininnan, koska kyseinen teos oli kirjoitettu ranskaksi. Lisäksi akatemian jäsenet esittelivät toisilleen tutkijoita ja tutkimuksia, joista itse olivat vaikuttuneet. Istunnoissa oli tavallisesti myös vierailijoita esittelemässä omia tai toisten tutkimuksia.

Akatemia voidaan tietysti nähdä eräänlaisena eliittikerhona, johon herrahissillä nostettiin harvoja ja valittuja. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään sikarikerho. Päinvastoin, akatemian kokousten sisältö oli ankaran tieteellistä ja vakavaa. Kuten akatemian kokousten pöytäkirjoista ilmenee, keskustelu eri näkemysten puoltajien ja vastustajien välillä oli dynaamista argumentointia. Saman pöydän äärellä istui kymmeniä kriittisiä lääketieteilijöitä, jotka puolustivat mahdollisia ennakkoluulojaan ja ammattiylpeyttään. Viidenkymmenen valitun joukkoon päässeet olivat epäilemättä ylpeitä ja tietoisia statuksestaan. Akatemia olikin samaan aikaan sekä mahdollisuus että taakka. Uuden näkemyksen tai innovaation puolustaminen ja perusteleminen istunnossa edellytti paitsi laajan tutkimusaineiston käyttöä todisteluna, myös useiden kollegoiden samansuuntaisten kokemusten todistusvoimaa. Akatemia täytyi suostutella puolelleen.[6]

Lääketieteellisen akatemian merkittävyys tiedeyhteisönä ja innovaatioiden levittäjänä perustuu tutkimusteni mukaan siihen, että sen jäsenet olivat suurimmaksi osaksi yhä ammattiaan harjoittavia tutkimuslaitosten johtajia, professoreita ja sairaaloiden johtavia lääkäreitä. Mikäli he henkilökohtaisesti vakuuttuivat jonkin metodin käyttökelpoisuudesta, he lanseerasivat tuon metodin omissa työyhteisöissään. Näin innovaatioita alettaisiin toteuttaa, testata ja kehittää edelleen lukuisten lääkäreiden, kemistien ja kirurgien toimesta. Muodollisen hyväksymyksen saamista merkittävämpi seikka olikin jonkin innovaation toteuttaminen käytännössä.

Suomalainen innovaatio Ranskan lääketieteellisessä kansallisakatemiassa

Ranskalainen lääketieteen ensyklopedia vuodelta 1885 esittelee Jakob Estlanderin ”suomalaisena Helsingin yliopiston professorina, joka oli syntynyt 24. joulukuuta 1831 protestanttipapin poikana”. Teoksessa kuvaillaan vuolaasti Estlanderin sekä ammatillista että emotionaalista suhdetta Ranskaan: ”Vuosina 1858 ja 1859 hän opiskeli Ranskassa Nélatonin väsymättömänä oppilaana. Vuonna 1867 hän otti osaa Pariisin kansainväliseen lääketieteen kongressiin. – – Estlander oli kirurgina erittäin rohkea ja taitava. Hän rakasti Ranskaa ja asui usein Pariisissa. Nimenomaan ranskalaisessa lääketieteellisessä julkaisussa, La Revue de medecine et de chirurgie, hän julkaisi vuonna 1879 kuuluisan artikkelinsa, la resection des côtes dans l`emphyseme chronique. Artikkelissa hän esittelee leikkausmenetelmän, josta on tullut esikuvallinen klassikko. – – Menetelmää kutsutaankin hänen nimellään (operation d`Estlander).”[7]

Estlanderista kertova artikkeli on konkreettinen osoitus tämän suomalaisen tiedemiehen näkyvästä osallisuudesta pariisilaisissa tiedeyhteisöissä. Estlanderin tutkimukselliset ansiot tiedostettiin, ja näistä ansioista myös ranskalainen tiedeyhteisö halusi oman ”siivunsa”. Erityinen huomio annetaan kuitenkin Estlanderin suurimmalle lääketieteelliselle jalanjäljelle ja innovaatiolle, operation d’Estlanderille.

Kuva 2: Kirurgian ja topografisen anatomian professori Jakob Estlander (1831-1881). Kuva ilmestynyt teoksessa Finland in the Nineteenth Century: By Finnish authors vuodelta 1894. Lähde: The British Libraryn Flickr.com-sivu
Kirurgian ja topografisen anatomian professori Jakob Estlander (1831-1881). Kuva ilmestynyt teoksessa Finland in the Nineteenth Century: By Finnish authors vuodelta 1894. Lähde: The British Libraryn Flickr.com-sivu

Märkivä keuhkopussin tulehdus oli 1800-luvun lopulla yleinen kuolinsyy erityisesti nuoren, alle 30-vuotiaan kaupunkilaisväestön keskuudessa Euroopassa. Tulehduksen poistaminen keuhkopussista oli ollut käytännössä mahdotonta keuhkopussin hankalan sijainnin vuoksi: kylkiluut estivät mädän poistamisen. Kun märkivä tulehdus jatkui riittävän pitkään, keuhkojen ympärille muodostui kotelomainen kuori, minkä takia keuhkojen laajentuminen, eli siis hengittäminen, kävi mahdottomaksi. Aiemmat menetelmät taudin parantamiseksi olivat perustuneet oireiden lievittämiseen, eivät niinkään varsinaisen ongelman poistamiseen. Oli ajateltu että kroonisissa keuhkopussin tulehduksissa seinämien hidas ”litistäminen” auttaisi vastustamaan kuoren muodostumista. Lisäksi rintakehän seinämän luita poistamalla pyrittiin lisäämään tilaa keuhkojen laajenemiselle.

Vuonna 1877 Helsingin yliopiston lääketieteen professori Jakob Estlander esitteli suomalaisessa lääketieteellisessä julkaisussa, Finska Läkaresällskapet Handlingarissa, metodinsa märkivän keuhkopussin tulehduksen parantamiseksi. Hänen ideansa oli yksinkertaisesti leikata osa potilaan kylkiluista, mikä mahdollistaisi kirurgisen operaation keuhkopussin alueella ja märkivän tulehduksen poistamisen. Kyseistä menetelmää oli kokeiltu Suomessa Estlanderin ja hänen oppilaidensa toimesta kohtuullisin tuloksin, ja näitä innostavia tuloksia hän esitteli artikkelissaan.

Tämä uusi lääketieteellinen innovaatio ei jäänyt ainoastaan suomen- ja ruotsinkielisen lääkärikunnan omaisuudeksi. Sen levittämiseksi täytyi kuitenkin tehdä määrätietoisesti työtä. Kaksi vuotta Handlingarissa julkaistun artikkelin jälkeen Estlanderin suomalainen kollega ja oppilas Ernst Homén käänsi artikkelin ranskaksi ja julkaisi sen pariisilaisessa lääketieteellisessä julkaisussa La Revue mensuelle de medecine et de chirurgie. Tämä raportti tuli lopulta Ranskassa tunnetuksi nimellä Memoire d`Estlander.

Sen lisäksi, että Homén julkaisi metodin ranskaksi keskeisessä lääketieteellisessä aikakausjulkaisussa, hän teki toisen suomalaisen, Fredrik Saltzmanin kanssa aktiivisesti työtä vakuuttaakseen pariisilaiskollegansa Estlanderin menetelmän toimivuudesta. Kuten Terrier myöhemmin kirjoitti, ”Tohtori Homén ryhtyi aktiiviseen kampanjaan Estlanderin menetelmän levittämiseksi”.[8]

Ranskalaiskirurgit alkoivatkin soveltaa Estlanderin menetelmää pian sen jälkeen kun Memoire d`Estlander oli ilmestynyt. Ensimmäinen kirurginen operaatio Estlanderin menetelmällä raportoitiin tehdyksi vuonna 1881 tohtori Weissin toimesta Nancyssä. Toisen Ranskassa raportoidun leikkauksen suoritti tohtori Poncet Lyonissa heinäkuussa 1882. Kolmannen suoritti tohtori Bouilly Pariisissa vuoden 1882 elokuussa. Pian kylkiluiden poistamista ja sen jälkeistä märkivän tulehduksen leikkaamista alettiin Ranskassakin kutsua nimellä Operation d`Estlander. ((Bouveret 1888, 708.))

Uuden innovaation käyttöönottoon rohkaisi se ikävä tosiasia, että kyseinen sairaus oli yleinen ja laajalle levinnyt Euroopassa. Tämän takia motiivi kokeilla menetelmää oli korkea. Onnistuneiden tulosten ansiosta menetelmä sai nopeasti ”tuotekehittelijöitä” lukuisissa pariisilaisissa sairaaloissa. Homén ja Saltzman kuitenkin ymmärsivät, että innovaation leviämisen edellytyksenä Ranskassa olivat lääketieteelliset yhdistykset ja ennen kaikkea lääketieteellinen kansallisakatemia. Menetelmän toimivuus täytyi todistaa näissä foorumeissa.

Kenties ratkaisevin hetki Estlanderin menetelmän leviämiselle ja institutionalisoitumiselle koittikin vuoden 1883 joulukuussa, kun kirurgian professori ja lääketieteellisen kansallisakatemian jäsen Paul Berger esitteli Estlanderin menetelmää Pariisin kirurgisessa yhdistyksessä, Societe de Chirurgiessa. Berger esitteli tässä kokouksessa yhteensä 26 Pariisissa Estlanderin menetelmällä suoritettua leikkausta. Berger myös lanseerasi ensimmäisenä nimityksen operation d`Estlander. Näistä 26 leikkauksesta 15 oli johtanut selkeään paranemiseen ja vain kolme oli epäonnistunut. Berger esitelmöi aiheesta innostuneesti ja vakuuttuneesti.[9]

Seuraava askel Estlanderin innovaation levittämisessä otettiin vain muutaman viikon kuluttua Pariisin kirurgisen yhdistyksen kokouksen jälkeen. Operation d`Estlanderista esitettiin laajamittainen puheenvuoro akatemian istunnossa. Academie Nationale de Medecine, Ranskan korkein lääketieteellinen instituutio, antaisi joko hyväksyntänsä menetelmälle tai iskisi vaihtoehtoisesti välinpitämättömyydellään kuoliniskun innovaation leviämiskehitykselle. Akatemian jäsen tohtori Féréol esitteli Estlanderin menetelmää täpötäydelle salille. Hän mainitsi aluksi kuulleensa ”Bergerin erittäin merkittävän esitelmän kirurgisessa yhdistyksessä”, jonka innoittamana hän halusi itsekin kertoa omakohtaisen kokemuksensa Estlanderin menetelmästä. Féréol kertoi onnistuneesta hoitotapauksesta. Eräs hänen lääkärioppilaansa oli sairastanut märkäistä keuhkopussin tulehdusta, eikä tätä nuorta miestä ollut pystytty parantamaan. Tohtori Berger, joka oli ottanut tapauksen hoitaakseen, leikkasi nuoren lääkärinalun käyttämällä Estlanderin menetelmää. Seuraavana päivänä potilas oli terve. Féréoliin tapaus oli tehnyt luonnollisesti erittäin suuren vaikutuksen. Suuren vaikutuksen tapaus teki myös akatemiaan, joka pyysi Féréolia esittämään asiasta vielä yksityiskohtaisemman raportin akatemian seuraavassa istunnossa.[10] Seuraavassa istunnossa hän kertoi yksityiskohtaisen tarkasti Bergerin suorittaman onnistuneen leikkauksen vaihe vaiheelta.[11] Vielä viisitoista vuotta myöhemmin professori Leon Bouverti, eräs paikalla olleista lääkäreistä, muisteli, että kyseessä oli historiallinen hetki kirurgian kehityksessä.[12]

Kuva 3: Ranskalaisen julistetaiteilijan Adrien Barrèren karikatyyri Pariisin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan professoreista vuodelta 1904. Vasemmalta oikealle: André Chantemesse (kokeellinen lääketiede), Georges Pouchet (kudosoppi ja anatomia), Paul Poirier (anatomia), Georges Dieulafoy (patologia), Georges Debove (patologia) Paul Brouardel (lääketiede), Samuel Pozzi (gynekologia), Paul Tillaux (kirurgia), Georges Hayem (kliininen lääketiede), Victor Cornil (patologia), Paul Berger (Académie nationale de Médecinen jäsen, Estlanderin tukija), Felix Guyon (urologia), Pierre Launois (kudosoppi), Adolphe Pinard (synnytysoppi), Pierre Budin (synnytysoppi). Lähde: Wikimedia Commons
Ranskalaisen julistetaiteilijan Adrien Barrèren karikatyyri Pariisin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan professoreista vuodelta 1904. Vasemmalta oikealle: André Chantemesse (kokeellinen lääketiede), Georges Pouchet (kudosoppi ja anatomia), Paul Poirier (anatomia), Georges Dieulafoy (patologia), Georges Debove (patologia) Paul Brouardel (lääketiede), Samuel Pozzi (gynekologia), Paul Tillaux (kirurgia), Georges Hayem (kliininen lääketiede), Victor Cornil (patologia), Paul Berger (Académie nationale de Médecinen jäsen, Estlanderin tukija), Felix Guyon (urologia), Pierre Launois (kudosoppi), Adolphe Pinard (synnytysoppi), Pierre Budin (synnytysoppi). Lähde: Wikimedia Commons

Seuraavien vuosien aikana aiheesta julkaistiin lukuisia tutkimuksia, raportteja ja artikkeleja.  Vuoden 1884 joulukuussa tohtori Perrin esitteli lääketieteelliselle akatemialle Mulhousen sairaalan ylilääkärin Ehrmannin lähettämän teoksen Sur un cas d`operation d`Estlander. Kirurgisessa yhdistyksessä ja lääketieteellisessä akatemiassa aiheesta keskusteltiin tarkasti ja leikkausta jatkokehiteltiin edelleen lääkärien omien kokemusten pohjalta. Näihin keskusteluihin ottivat osaa muun muassa lääkärit Championniere, Chauvel, Nicaise, Perier, Bouilly, Berger, Ehrmann, Sée, Trélat ja Verneuil.

Estlanderin menetelmä kiinnosti ranskalaisia lääketieteilijöitä jatkuvasti 1800-luvun kahtena viimeisenä vuosikymmenenä. Vuonna 1888 Michaux julkaisi menetelmästä laajan analyysin julkaisussa La Gazzette des Hopitaux. Samana vuonna menetelmä sai yhä laajempaa julkisuutta kirurgisen seuran järjestämässä konferenssissa Congres Francaise de Chirurgie. Tuossa konferenssissa lääkärit Le Fort, Duret, Boeckel, Ollier, Delorme, Trelat ja Thiriar esittelivät kaikki havaintojaan tästä menetelmästä ja ottivat osaa pitkään keskusteluun aiheesta.

Seuraavalla vuosikymmenellä, 1890-luvulla, Estlanderin menetelmä oli jo vakiintunut leikkauskäytäntö. Stephan Poppoff julkaisi Pariisissa vuonna 1894 väitöskirjatutkimuksen ”de l`operation d`Estlander”. Tutkimuksessa analysoitiin 64:ä leikkausta, joissa oli käytetty kyseistä menetelmää. Onnistumisprosentti tutkimuksessa analysoiduissa leikkauksissa oli 82. Väitöskirjan johtopäätöksissä Poppoff toteaa, että leikkausta olivat vuosikymmenen aikana käyttäneet lukuisat Ranskan lääketieteellisen akatemian jäsenet, mikä osoitti menetelmän vakiintuneen osaksi kyseisen sairauden virallista hoitoprosessia. Leikkausten onnistumisprosentti oli parantunut niiden kymmenen vuoden aikana, jona menetelmä oli ollut käytössä, mikä todisti Poppofin mukaan kaksi asiaa: ”Vuosi vuodelta operaatio onnistuu yhä paremmin ja paremmin. Hyvät tulokset rohkaisevat kirurgeja edelleen käyttämään menetelmää, josta on tullut jo arkipäiväinen leikkausmenetelmä.”[13]

Poppoffin teoksesta ilmenee myös tiedon ja tieteen keskusteleva luonne. Hän osoittaa Estlanderin tapauksen avulla, että menetelmän käyttökelpoisuudesta ja kehitysmahdollisuuksista käytiin jatkuvaa dynaamista väittelyä. Metodia parannetaan tiedeyhteisön kokemuksia ja tuloksia jakamalla. Ratkaisevaa on kuitenkin se, että joku innovaatio ylipäänsä saavuttaa riittävän uskottavuuden ja hyväksyttävyyden, että sitä aletaan laajasti toteuttaa tiedeyhteisössä, että siitä edes aletaan keskustella vakavasti. Kirurgisessa seurassa ja lääketieteellisessä akatemiassa käydyt keskustelut ovat kuvaava esimerkki innovaatioiden leviämisprosessista pariisilaisessa tiedeyhteisössä.

Lääketieteellinen innovaatio ei ollut Estlanderinkaan tapauksessa lopullisessa muodossaan ”julkaisuhetkellään”. Ennemmin kyseessä oli eräänlainen lähtölaukaus, jonka jälkivaikutusten voimasta riippui, kuinka laajasti innovaatio hyväksyttäisiin. Metodia kehiteltiin käytännössä leikkaussaleissa. Tähän lääkärien työssä tapahtuvaan tuotekehittelyyn Ranskan sairaalatutkimusperinteet antoivat luonnollisesti erinomaiset edellytykset.

Innovaation levittämisstrategiassa ensimmäinen askel oli siis yksittäisten lääkärien suostuttelu ja taivuttelu esitellyn metodin puolelle. Seuraavaksi innovaatio täytyi nostaa seuraavalle hierarkkiselle tasolle, Pariisin tapauksessa tieteellisiin seuroihin ja lääketieteelliseen akatemiaan. Mikäli innovaatiota soveltaneiden lääkärien kokemukset ovat positiivisia, he vievät kokemuksensa niihin keskeisiin foorumeihin, joissa tieteestä keskustellaan. Millaiset edellytykset innovaatiosta vakuuttuneella lääkärillä on vaikuttaa tiedeyhteisössä, saada muut vakuuttumaan? Ratkaisevaa oli paitsi se, että uudesta menetelmästä käytiin keskustelua, myös se, kuka innovaation esitteli ja ketkä siitä vakuuttuivat.

Tieteellinen patriotismi nostaa päätään: ”Kyseessä on ranskalainen keksintö!”

Lyonin kaupunginsairaalan entinen johtaja Henri Truc julkaisi vuonna 1884 Pariisissa tutkimuksen Essai sur la chirurgie de poumon dans les affections non traumatiques. Teoksessaan hän käytti Estlanderin menetelmästä nimitystä Gayet-Estlander. Hän huomautti teoksensa alaviitteessä:

”Vaikka menetelmää kutsutaan nimellä Estlander, nykyisin on osoitettu, että herra Gayet oli keksinyt menetelmän Lyonissa ennen helsinkiläistä Estlanderia, ja hänen [Gayetin] kollega, herra Letievant, alkoi toteuttaa tätä metodia Lyonissa”.[14]

Samanlaisen väitteen menetelmän alkuperästä esitti lääketieteellisen kansallisakatemian jäsen ja Pariisin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan professori Terrier. Teoksessaan, joka käsitteli keuhkopussin ja keuhkojen kirurgiaa, hän ensin myönsi:

”Vuonna 1879 julkaistiin lehdessä Revue de medecine et chirurgie helsinkiläisen lääkärin Estlanderin artikkeli Resection des cotes dans l`empyeme chronique. Artikkelin ansiosta operation Estlander tuli laajemmin tunnetuksi Ranskassa, tosin Estlander itse oli käyttänyt kyseistä leikkausmenetelmää jo vuonna 1876 ja julkaissut menetelmän seuraavana vuonna Helsingissä.”[15]

Terrier luo kuitenkin seikkaperäisen katsauksen operation Estlanderin edeltäjiksi katsomiinsa lääkäreihin ja heidän menetelmiinsä. Sitten hän toteaa:

”Tätä menetelmää kokeiltiin kuitenkin aivan ensimmäiseksi Ranskassa ja nimenomaisesti Lyonissa, jossa sitä käytettiin säännöllisesti jo ennen kuin menetelmästä tuli yleisemmin tunnettu. Lyonin lääketieteellisessä tiedekunnassa Gayet kehitti tämän leikkausmetodin jo vuonna 1875 ja hänen kollegansa Letievant otti sen käyttöönsä.”[16]

Terrier kertoo edelleen, että samaisena vuonna (1875) Paulet oli esitellyt Gayetin ja Letievantin havainnoista raportin Pariisin kirurgiselle seuralle (Societe de Chirurgie). Kyseessä oli sama tieteellinen yhdistys, joka vuonna 1883 suhtautui suopeasti ja innostuneesti Bergerin esittelemään Estlanderin menetelmään. Terrierin mukaan lyonilaiskirurgien keksintö oli kuitenkin hyväksytty vain lukuisin varauksin, eikä menetelmää alettu tuolloin soveltaa pariisilaislääkärien toimesta. Terrier kuitenkin katsoi, että menetelmän nimeäminen Estlanderin nimellä oli kiistanalaista ja seurausta lukuisista keskusteluista. Hän väitti, että loppujen lopuksi ”eräänlaisena myönnytyksenä”[17] tämä operation de Gayet-Letievant sai nimekseen operation d`Estlander.

Tästä huolimatta Terrierkin mainitsee, hieman ristiriitaisesti, että ”Ranskassa menetelmää alkoivat ensimmäisen kerran [systemaattisesti] käyttää Weiss Nancyssa vuonna 1881, Poncet Lyonissa vuonna 1882 ja Pariisissa Bouilly niin ikään samana vuonna.”[18] Näiden lääkärien innoittajana ja metodologisena oppi-isänä oli ollut nimenomaan Estlander ja hänen havaintonsa, kuten Berger ja Féréol olivat todenneet Pariisin kirurgisessa seurassa ja lääketieteellisessä akatemiassa.

Terrier käyttikin menetelmästä termiä Estlander-Letievant, viitaten siihen muutaman kerran jopa nimellä Letievant-Estlander. Kuitenkin käytännössä lähes kaikki ranskalaisetkin auktorit käyttivät säännönmukaisesti termiä operation d`Estlander, millä nimellä menetelmä siis virallisesti ja epävirallisesti tunnettiin.

Terrierin näkemykset julkaistiin mainitussa teoksessa vuonna 1899, lähes 20 vuotta sen jälkeen, kun Estlander oli jo nimetty menetelmän auktoriksi. Lähteiden valossa näyttää siltä, että tuolloin kysymys siitä, kenelle kunnia innovaatiosta kuului, oli kiistanalaisempaa kuin innovaation leviämistä seuranneina vuosina, 1880-luvun puolivälissä. On huomionarvoista, että vuonna 1885, kyseisen innovaation arviointi- ja leviämisprosessin ollessa intensiivisimmillään, Pariisin lääketieteellisen tiedekunnan tohtori Cormack kirjoitti Estlanderin leikkausmenetelmästä laajan tutkimuksen. Cormack toteaa yksiselitteisesti, että ”menetelmä tunnetaan Ranskassa nimellä operation d`Estlander”. Lisäksi hän sanoo Estlanderin puolustukseksi:

”Uskomme vahvasti, että kaikki kunnia tästä metodista kuuluu helsinkiläiselle Estlanderille, joka alkoi suorittaa leikkauksia tällä menetelmällä ensimmäistä kertaa vuonna 1875. Ranskassa ensimmäinen leikkaus Estlanderin menetelmällä toteutettiin Nancyssa tohtori Weissin toimesta vuonna 1881. Seuraavan vuoden syyskuussa 1882 Estlanderin metodi levisi Pariisiin tohtori Bouillyn toimesta, joka yleistajuisti (vulgarisoi) metodia. Tämän jälkeen erityisesti herrat Berger, Championniere, Nicaise, Perriere ja Kirmisson sekä useat muut ovat ottaneet metodin käyttöönsä.”[19]

Cormackin mukaan Estlanderin muistion julkaisuvuodesta lähtien ontelomärkimän hoidossa on saavutettu Ranskassa merkittäviä edistysaskeleita. Lisäksi Cormack, joka itse oli ollut läsnä sekä kirurgisen seuran että lääketieteellisen kansallisakatemian istunnoissa, piti innovaation leviämisen kannalta erityisen merkittävänä Bergerin esitelmää aiheesta kirurgisessa seurassa vuonna 1883. Tuolloin Berger oli esitellyt yhteensä 26 tapausta, joissa Estlanderin menetelmää oli käytetty. Näistä 26 potilaasta 15 oli parantunut menetelmän ansiosta.

Myös Berger oli huomauttanut kirurgisen yhdistyksen istunnossa esitelmöidessään, että toki ”Estlanderilla oli edeltäjänsä ja hänen menetelmällään oli esiasteita”. Ennen häntä oli tehty ”kylkiluiden poistoja pyrkimyksenä päästä käsiksi märkivään tulehdukseen”. Siitä huolimatta Bergerin mukaan Estlander oli ensimmäinen, joka tarkasti analysoi ja määritteli metodin riittävän seikkaperäisesti ja esitti vakuuttavia tuloksia.[20]

Kuva 4: Lääketieteellisen kansallisakatemian jäsen ja lääketieteellisen tiedekunnan kirurgian professori Paul Berger (1845-1908), joka alkoi toteuttaa Estlanderin menetelmää ensimmäisten joukossa ja jonka innostavien esitelmien ansiosta menetelmästä vakuututtiin. Hänen toimintansa oli keskeinen lenkki innovaation leviämisessä. Jäljennös Evert van Muydenin etsauksesta. Lähde: Wikimedia Commons
Lääketieteellisen kansallisakatemian jäsen ja lääketieteellisen tiedekunnan kirurgian professori Paul Berger (1845-1908), joka alkoi toteuttaa Estlanderin menetelmää ensimmäisten joukossa ja jonka innostavien esitelmien ansiosta menetelmästä vakuututtiin. Hänen toimintansa oli keskeinen lenkki innovaation leviämisessä. Jäljennös Evert van Muydenin etsauksesta. Lähde: Wikimedia Commons

Pariisin lääketieteellinen yhteisö siis tunsi Gayetin ja Letievantin työn, kun innovaatio alkoi levitä Estlanderin nimellä, ja aiheesta keskusteltiin tieteellisten seurojen keskuudessa. Esimerkiksi Fredrik Saltzman, joka esiteltiin Estlanderin ”oppilaana ja sittemmin lääketieteen professorina Helsingissä” esitti todistajalausunnon kirurgisen seuran istunnossa: ”Voin täysin vakuuttaa teille, että siihen aikaan kun hän [Estlander] sai idean tästä leikkausmenetelmästä, Letievantin tutkimukset olivat hänelle täysin tuntemattomia.”[21] Saltzmanin täytyi siis puhua Estlanderin innovaation puolesta ja todistaa, että Estlander oli kehitellyt menetelmän omaehtoisesti. Tämä osoittaa, että lyonilaislääkärien työ oli nostettu uudelleen esiin ja näiden kahden innovaation samankaltaisuus oli herättänyt kysymyksiä.

Leon Bouveret julkaisi vuonna 1888 yksityiskohtaisen selostuksen Estlanderin menetelmästä sekä menetelmän historiasta. Hän totesi, että ”Jacob Estlanderia, Helsingin yliopiston kirurgian professoria, pidetään yleisesti tämän metodin keksijänä”. Erityisen merkittävänä seikkana Bouveret pitää Bergerin kirurgisessa yhdistyksessä pitämää esitelmää, jossa tämä antoi kunnian nimenomaan Estlanderille. Lisäksi Bouveret toteaa, että menetelmää vuosina 1881 ja 1882 soveltaneet ranskalaislääkärit olivat hyödyntäneet Homénin julkaisemaa artikkelia Estlanderin menetelmästä. Bouveret otti hänkin kuitenkin huomioon lyonilaiskirurgien työn, mutta totesi, että ”ei olisi ollut ensimmäinen kerta kun kaksi tutkijaa eri paikoissa tutkivat samaa aihetta samalla aikakaudella ja päätyvät samaan lopputulokseen.”[22]

Jostain syystä lyonilaislääkärien leikkausmenetelmää ei alettu soveltaa heidän esiteltyä innovaatiotaan Pariisin tieteellisissä seuroissa vuonna 1876. On aiheellista kysyä, miksi leikkausmenetelmä sai jalansijaa vasta viisi vuotta myöhemmin? Miksi suomalainen onnistui vakuuttamaan muutamat ranskalaislääkärit, mutta lyonilaiset epäonnistuivat tässä? Miksi leikkausmenetelmä, josta muodostui 1880-luvulla muutamassa vuodessa merkittävä ja ”institutionalisoitu” leikkausmetodi verraten yleisen ja kuolettavan sairauden hoitamiseen, jäi vielä 1870-luvulla paikalliseksi keksinnöksi? Toisin sanoen, miksi lyonilaislääkärit eivät onnistuneet innovaationsa levittämisessä, kun taas helsinkiläinen Estlander onnistui siinä muutama vuosi myöhemmin?

Mahdollisia syitä on useita. Yksi saattoi olla väylä, jonka kautta menetelmää yritettiin markkinoida. Lyonilaiset esittelivät metodinsa varsin vähäisen empiirisen aineiston välityksellä Pariisin kirurgisessa yhdistyksessä. Toisaalta Estlanderin metodi julkaistiin ensin painetussa lääketieteellisessä julkaisussa. Tässä artikkelissa oli jo esitelty seikkaperäisesti leikkausmenetelmän tuloksia. Tämän jälkeen sitä alkoivat soveltaa ainakin mainitut kolme ranskalaista lääkäriä. He itse olivat nimenomaan maininneet seuranneensa Estlanderin esittelemää tekniikkaa. Nämä ”kokeilut” oli koottu tilastotiedoksi ja leikkauksia suorittaneet lääkärit esittivät omia arvioitaan. Lopulta kansallisakatemian jäsenet Berger ja Féréol esittelivät metodin sekä kirurgisessa yhdistyksessä että kansallisakatemiassa. Näissä esityksissään he käyttivät nimenomaan omia ja muiden lääkäreiden dokumentoituja tuloksia menetelmän käytöstä. Estlanderin menetelmän käyttöönotossa oli joko tarkoituksellisesti tai sattumalta hyödynnetty tieteellisen tiedon leviämisväyliä ”oikeassa” järjestyksessä.

Entä mitä on sanottava henkilökohtaisista suhteista ja verkostoista? Oliko Estlanderin asema ja ”nimi” pariisilaisissa lääketieteellisissä piireissä ratkaiseva tekijä?  Edellyttikö innovaation eteneminen henkilökohtaisia suhteita tiettyihin instituutioiden jäseniin tai kiinnittymistä tieteelliseen verkostoon?

Kun Estlanderin läpimurtomenetelmä alkoi levitä kulovalkean tavoin, hän ei ollut enää elossa markkinoimassa mentelmäänsä ranskalaisissa tiedeyhteisöissä. Toisaalta, ja mikä on erityisen huomionarvoista, Estlander oli jo aiemmin saavuttanut jalansijaa Pariisissa ja tunsi henkilökohtaisesti useita lääketieteellisen kansallisakatemian jäseniä. Estlander ei siis ollut tuntematon henkilö ranskalaisessa tiedeyhteisössä: hän oli ollut osa Pariisin lääketieteellisiä innovaatioita jo 10 vuotta aiemmin, 1870-luvun alussa.

Sorbonnen lääketieteellisen tiedekunnan tohtori Jules Labbe kertoi vuonna 1897 julkaisemassaan tutkimuksessa Contribution a l`etude du mal perforant plantaire, että vuonna 1872 Estlander yhdessä ranskalaisten Poncetin ja Courtyn kanssa tutki jalkapohjan märkähaavaumia, ja että nimenomaan näiden kolmen lääketieteilijän tutkimusten pohjalta Duplay ja Morat kehittelivät lopullisesti ratkaisun sairauteen. Nämä kaksi julkaisivat vuonna 1873 muistion, jossa todettiin sairauden johtuvan hermojärjestelmän häiriöstä. Kuitenkin Labben mielestä ”Estlander vuonna 1871 ja Poncet vuonna 1872 olivat jo paikantaneet jalkapohjan märkähaavan hermostollisen luonteen.” Toisaalta Labbe toteaa, että Estlander ja Poncet ”eivät olleet riittävän selkeästi ja yksityiskohtaisesti tunnistaneet tätä yksilölliseksi sairaudeksi, vaan olivat todenneet asian eräänlaisena kuriositeettina.”[23]

On merkittävää, että mainitut Estlanderin aiemmat työtoverit ja henkilökohtaiset tuttavat Poncet, Duplay ja Morau kuuluivat kaikki Pariisin lääketieteelliseen akatemiaan. Voimme kysyä, mikä merkitys Estlanderin nimekkäällä yhteistyöverkostolla oli siihen, että hänen myöhemmille tutkimustuloksilleen ja innovaatioilleen annettiin painoarvoa?

Lopuksi: Oikeat tiedemaailman väylät menestyksen edellytyksenä

Pariisissa sijainneet lääketieteelliset yhdistykset ja lääketieteellinen kansallisakatemia olivat 1800-luvun jälkipuoliskolla keskeisiä foorumeita, joissa tieteestä ja uusista innovaatioista keskusteltiin. Nämä instituutiot etsivät laajan yhteistyöverkostonsa välityksellä aktiivisesti tietoa kaikista uusista menetelmistä ja tutkimustuloksista. Kyse ei ollut vain älyä stimuloivasta debatista tai sosiaalisen verkoston ylläpitämisestä. Näiden instituutioiden jäsenet vaikuttivat keskeisissä pariisilaisissa tutkimussairaaloissa ja lääketieteellisessä tiedekunnassa. Heillä oli resursseja ”insitutionalisoida” jokin oivalliseksi havaitsemansa innovaatio.[24]

Suomalaisen Estlanderin lääketieteellinen innovaatio niin sanotusti ”löi läpi” ranskalaisissa tiedeyhteisöissä. Tämän prosessin mahdollistivat ensinnäkin yksittäiset lääkärit, jotka olivat alkaneet käyttää Estlanderin metodia ja saaneet positiivisia tuloksia sen avulla. Toiseksi, lääketieteelliset yhdistykset, kuten Societe de medecine et chirurgie sekä pariisilaisen ja koko ranskalaisen lääketieteen kattojärjestö l`Academie Nationale de Medecine. Kolmanneksi, tiedemiehet, joilla oli huomattava asema kyseisissä foorumeissa ja jotka käyttivät vaikutusvaltaansa ja puheoikeuttaan puolustaakseen ja esitelläkseen helsinkiläisen Estlanderin metodia muun muassa kansallisakatemian istunnossa, jossa oli läsnä alan tieteellinen kerma ja institutionaalinen valta.

Estlanderin innovaation lanseeraamiseksi tehtiin merkittävä pohjatyö. Artikkeli, jossa tästä uudesta leikkausmenetelmästä kerrottiin, oli seikkaperäinen, havainnollinen ja perustui empiiriseen aineistoon. Tämä ranskalaisessa lääketieteellisessä julkaisussa julkaistu artikkeli vakuutti yksittäiset lääkärit siellä täällä Ranskassa leikkausmenetelmän käyttökelpoisuudesta. Ratkaiseva hetki koitti, kun lääketieteellisen tiedekunnan kirurgian professori Berger alkoi käyttää metodia. Hänen kokemuksensa vaikutti ratkaisevasti siihen, että menetelmä sai riittävästi institutionaalisia muskeleita. ”Oikeat” tiedemiehet innostuivat menetelmästä, ja positiivisten kokemustensa johdosta he olivat valmiit henkilökohtaisesti viemään Estlanderin innovaation tieteen seuraavalle hierarkkiselle tasolle.

Estlanderin asema ranskalaisessa tiedeyhteisössä ja hänen henkilökohtaiset ammatilliset verkostonsa epäilemättä edistivät hänen keksimänsä menetelmän leviämistä. Hän oli noin kymmenen vuotta aiemmin työskennellyt henkilökohtaisesti muutamien huomattavien akatemian jäsenten kanssa. Vaikka hän oli ulkomaalainen, hänen katsottiin kuitenkin kuuluneen ranskalaiseen ja ennen kaikkea pariisilaiseen tiedeyhteisöön.

Estlander tarvitsi myös omien ”maanmiestensä” verkostoa innovaationsa levittämisessä. Suomalaiset lääkärit Homén, Saltzman ja Max af Schultén osallistuivat Estlanderin metodin levittämiseen ja propagoimiseen. Homén oli ollut ratkaisevassa roolissa vuonna 1879 kääntäessään ja julkaistessaan ranskaksi Estlanderin Finska Läkaresällskapet Handlingar-lehdessä julkaiseman artikkelin. Tämän ansiosta alkoi Estlanderin metodi saada huomiota pariisilaisessa tiedeyhteisössä. Myös Saltzman puhui metodin puolesta Pariisin kirurgisen seuran kokouksissa. Häntä pyydettiin esittämään julkinen kannanotto kysymykseen, oliko Estlander tiennyt lyonilaislääkärien samanaikaisista tutkimuksista sillä välin kun hän kehitteli omaa leikkausmenetelmäänsä Suomessa 1870-luvun puolivälissä. Osallistuminen Estlanderin tutkimustulosten levittämiseen toi siis näkyvyyttä myös muille suomalaislääkäreille Pariisin lääketieteellisissä piireissä.

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston tohtorikoulutettava historian oppiaineessa ja viimeistelee väitöskirjaansa Pariisin 1800-luvun lääketieteellisistä verkostoista ja Ranskassa vaikuttaneista suomalaistiedemiehistä.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Bouveret, Laurent. Traité de l´Empyeme. Pariisi 1888.

Bulletin de l’Academie Nationale de Medecine.

Bulletin et Memoires de la Societe de chirurgie.

Cormack, Charles. Traitement de l`empyème chronique par l`opération d`Estlander. Pariisi 1885.

Crosland, Maurice. Science under Control: The French Academy of Sciences, 1795-1914. Cambridge 1992.

Dictionnaire encyclopedique des sciences medicales. Paris 1888.

Hecketsweiler, Philippe. Histoire de la Médecine. Pariisi 2010.

Labbe, Jules. Contribution a l’etude du Mal perforant plantair. Pariisi 1897.

Meunier, Victor. Scènes et types du monde savant. Pariisi 1889.

Poppof, Stephan. De l’operation d’Estlander. Montpellier 1894.

Terrier, Felix. Chirurgie de la Plevre et du Poumon. Paris 1899.

Weisz, George. The Medical Mandarins. The French Academy of Medicine in the Nineteenth and early Twentieth Centuries. Oxford 1995.

 



  1. Bulletin de l’Academie Nationale de Medecine, tome 32, 342-346 [Takaisin]
  2. Meunier 1889, 214. [Takaisin]
  3. Weisz 1995, 34-59; Crosland 1992, 215-217. [Takaisin]
  4. Bulletin de l’Academie Nationale de Medecine, tome 32, 342-346 [Takaisin]
  5. Ibid. [Takaisin]
  6. Weisz 1995, 34-59, 252, 253. [Takaisin]
  7. Dictionnaire encyclopedique des sciences medicales, 1888, 96, 97. [Takaisin]
  8. Terrier 1899, 81. [Takaisin]
  9. Bulletin et Memoires de la Societe de chirurgie, Janvier 1884. [Takaisin]
  10. Bulletin de l’Academie Nationale de Medecine, tome 1884, 217, 218. [Takaisin]
  11. Bulletin de l’Academie Nationale de Medecine, tome 1884, 262. [Takaisin]
  12. Bouveret 1888, 708. [Takaisin]
  13. Poppof 1894, 10, 11, 36-52. [Takaisin]
  14. Truc viittaa seuraaviin tutkimuksiin: Chabalier, Montpellier 1875, 19; Maurice Pollosson, Lyon-Medical fev. 1884, tome XLV, 267, ja 23 nov. 1884 XLVII, 402. [Takaisin]
  15. Terrier 1899, 79. [Takaisin]
  16. Ibid, 80. [Takaisin]
  17. Ibid, 81: ”Voulant menager un peu tout le monde.” [Takaisin]
  18. Ibid. [Takaisin]
  19. Cormack 1885, 43. [Takaisin]
  20. Bulletin et Memoires de la Societe de chirurgie, Janvier 1884. [Takaisin]
  21. Bulletin et Memoires de la Socitete de chirurgie, Octobre 1884: “Au temps ou il eut l`idee de cette operation je puis positivement affirmer que le travail de Létiévant lui était completement inconnu.” [Takaisin]
  22. Bouveret 1888, 704, 708 [Takaisin]
  23. Labbe 1897, 8, 9. [Takaisin]
  24. Toisaalta tämä on nähty myös ranskalaisen lääketieteen taakkana: Monien lääketieteen yleisteosten mukaan nimenomaan jähmeä keskusjohtoisuus ja Pariisi-keskeisyys vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että ranskalainen lääketiede rappeutui ja jäi jälkeen saksalaisesta lääketieteestä 1800-luvun aikana. Ks. esim. Hecketsweiler 2010, 627. [Takaisin]


Share on Facebook5Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *