2015/4
Sodan todellisuus I

Rukajärven tie -sotaelokuva todellisuuden representaationa

Johdanto

Elokuva johdattaa katsojan kuin huomaamatta menneisyyteen. Elokuvan mahdollistama menneisyyskokemus tuo historian helposti lähestyttäväksi ja ymmärrettäväksi. Mennyt todellisuus herää elokuvakokemuksessa ikään kuin uudelleen henkiin. Tässä artikkelissa tutkimuksen kohteena on se, miten sotaelokuva representoi todellisuutta. Tarkoituksena on pohtia, miten Olli Saarelan ohjaama Rukajärven tie -elokuva (1999) ilmentää historiallista todellisuutta.

Miten elokuva sitten toimii todellisuuden representaationa? Toisin sanoen miten elokuva vastaa olemassa olevaa todellisuutta? Elokuvassa merkitykset välittyvät monien eri aistien kautta. Elokuvia ei vain katsella, vaan katsomiskokemuksen kanssa aistikokemuksena on yhtä tärkeänä elokuvan äänimaailma. Lisäksi elokuvaa usein myös luetaan.[1] Elokuva on kuvavirtaa, mutta teknisesti ajateltuna sen esittämä maailma ei ole koskaan suora representaatio olemassa olevasta. Elokuvan katselua voisikin kuvailla moniaistiseksi kokemukseksi, jossa fiktio ja todellisuus sulautuvat yhdeksi.

Historiantutkija tai historiallisen romaanin kirjoittaja joutuu väistämättä ottamaan kantaa kirjoittamansa henkilön mahdolliseen menneisyyteen. Vaikka kyse olisi puolifiktiosta, joka pohjautuu totuuteen, on kyse aina kirjailijan tai historiankirjoittajan tulkinnasta. Entä kuinka tarkasti voimme tarinan perusteella tietää, että tekstissä kuvattu henkilö todella tunsi juuri kuvatulla tavalla? Ehkä kysymys, oliko koko totuus juuri sellainen kuin romaanissa tai elokuvassa luotu kuva antaa ymmärtää, ei enää ole niin tärkeä. Onkin rakenteellisempaa ajatella, että totuuden aineksista nykypäivästä käsin luotu kuva menneisyyteen on yksi mahdollinen versio siitä, mitä todella on voinut tapahtua. Historiantutkijat muodostavat tutkimuskohteesta tulkintoja käymällä jatkuvaa vuoropuhelua tutkittavien henkilöiden ja tapahtumien kanssa. Tällä tavalla he muodostavat tutkimuskohteesta tulkintoja ja kirjoittavat esiin mahdollisia totuuksia.[2]

Samoin kuin elokuvan tekniikka, myös erityisesti aihe ja tarina vaikuttavat siihen, kuinka todenmukaiseksi tai uskottavaksi katsoja kokee elokuvan. Arviointiin vaikuttaa tietysti aikaisemmat elokuvat ja tottumus siitä millainen tietyn elokuvan ylipäätä toivotaan olevan. Puhutaan ns. diskurssien toistosta, jolla tarkoitetaan katsojien odotusta, että tietynlaisissa elokuvissa odotetaan tapahtuvan ennakoitavia asioita. Tämän voi katsoa olevan myös eräs sensuurimuoto. Selvimmin tämä näkyy varmasti elokuvan lajityyppien eli genren muodoissa, joiden sisäinen uskottavuus vaihtelee kunkin lajityypin sisäisten vaatimusten mukaan. Katsojilla on siis tietty odotus miten juoni kehittyy ja miten lopussa tulee käymään.[3]

Elokuvan kehitys on ollut pitkälti välineen teknisestä kehityksestä riippuvaista. Kameroiden ja filmimateriaalin, äänen- ja värintoiston kehittyminen ovat määränneet elokuvan ulkoista olemusta ja vaikuttaneet elokuvan ilmaisuun. Elokuva on kaksiulotteinen ja sellaisenaan se antaa usein vääristyneen kuvan kohteen perspektiivistä, kun sitä vertaa ihmisen silmien kolmiulotteiseen havaintokykyyn. Elokuvakokemukseen vaikuttaa tietysti lisäksi kuvasuhde, jolla elokuva esitetään ja heijastetaan kankaalle. Nykyään olemme tosin jo tottuneet katsomaan elokuvan litteää kuvaruutua ja näkemään sen kolmiulotteisena. Ensimmäiset elokuvan katsojat eivät kokeneet näin, vaan elokuva nähtiin ikään kuin sijoittuvan kolmiulotteisen ja kaksiulotteisen välimaastoon. Mielikuvituksen ansiosta kuvarajaukset tulkitaan edelleenkin rajauksina suuremmasta todellisuudesta.[4]

Elokuva on ilmaisunsa vuoksi yksi realistisimmista eli todenmukaista taiteen muodoista, koska se ikään kuin luo uudelleen eloon liikkeen ja äänimaailman. Elokuvassa realismilla tarkoitetaan pyrkimystä kuvata psykologista, sosiaalista tai ulkoista todellisuutta totuudenmukaisesti. Elokuvan kuvavirta kulkee läpinäkyvän leikkauksen avulla niin huomaamattomasti, että katsojan huomio kiinnittyy itse tarinaan.[5] Tekniikan kehittyminen vaikuttaa osaltaan siihen, kuinka hyvään realistisuuteen elokuva yltää. Realistisuudessaan elokuvalla on kiehtova kyky saada katsoja eläytymään kerrottuun tarinaan, ympäristöön ja samalla elokuvan henkilöihin.[6]

Faktan ja fiktion rajankäyntiä

Filmiteollisuuden kehitys vaikuttaa tietysti siihen mitä kulloinkin on pidetty todellisuuden tallentamisena tai fiktiona. Elokuvahistorian varhaisvaiheen Auguste ja Louis Lumièren mykkäelokuvassa Juna saapuu asemalle (L’arrivée d’un train en gare de la Ciotat, 1895) pelkkä junan saapuminen asemalle riitti hämmästyttämään liikkuvaan kuvaan tottumattoman yleisön. Nykyään elokuvan tekijöiltä vaaditaan yhä hienompia efektejä ja editointeja, jotta elokuvan voi odottaa herättävän yleisön kiinnostuksen ja saavuttavan taloudellisen kannattavuuden. Elokuvat muuttuivatkin jo varhain pelkästä todellisuuden tallentamisesta yhä monimutkaisemmiksi. Elokuva on kirjaimellisesti liikkuvaa kuvaa, joissa on ääntä ja musiikkia eli se on ainakin tässä mielessä samankaltainen kuin itse todellisuus.[7]

Lähestyttäessä elokuvaa taideteoreettisesta näkökulmasta, elokuvaan todellisuuden tutkimiseen voidaan soveltaa Heideggerin taidekäsitystä. Sen mukaan taideteos voi paljastaa totuuden ja maailman sellaisena kuin se on. Heideggerin Taideteoksen alkuperä -teoksessa esitettyä teoksen todellisuuden olemisen teoriaa voidaan soveltaa myös elokuvaan.[8] Elokuva nähdään silloin taideteoksena, jossa totuus avautuu ja tapahtuu. Elokuvaa katsoessa eli esteettisessä kokemuksessa katsoja aistii teoksen syvemmin kuin silmien edessä vaihtuvana kuvien virtana. Taideteos ylittää oliomaisuutensa ja on sen lisäksi jotain muuta. Tämä ylimäärä, henkinen kokemus teoksesta, synnyttää teoksen taiteellisuuden. Tätä voi kutsua totuuden tapahtumiseksi teoksessa.

Heidegger näki, että teos oli olemisen tapahtumisen paikka, jossa olemisen totuus ilmenee.[9] Näin tulkittuna, katsoessaan Rukajärven tie -elokuvaa, elokuvakatsoja elää teoksessa todellisuuden. Katsomiskokemus avaa elokuvan totuuden, joka paljastuu elokuvassa kätkeytymättömänä. Elokuvan avulla on näin ollen mahdollista kokea teoksessa tapahtuva totuus. Samalla elokuva tekee ihmisen olemisen, todellisuuden, historiassa eläväksi. Liikkuvan kuvan voi tulkita olevan elävämpi kuin esimerkiksi vanha valokuva samasta tapahtumasta.

Miten valokuva sitten kuvastaa todellisuutta? Valokuva taltioi jopa tahattomasti ympäristöään ja voi paljastaa todellisuudesta uudenlaisia, jopa odottamattomia asioita. Ajallinen etäisyys valokuvan ottamishetkeen lisää tulkintojen teemoja. Valokuva välittää tietoa menneisyydestä ja sen kautta voi saada johtolankoja kulttuurista tai aikakauden arvostuksista. Yleensähän valokuvia on otettu aiheista, joita on pidetty tallentamisen kannalta relevantteina.[10]

Elokuvan ja valokuvan lisäksi myös kaunokirjallisuus kertoo menneisyydestä. Rukajärven tie -elokuvan taustalla olevan tarinan voi lukea Antti Tuurin romaanissa Elämä isänmaalle: tiedusteluretki Lieksajärvelle heinäkuussa 1941 (1998). Tuurin romaani valmistui Olli Saarelan ohjaaman Rukajärven tie –elokuvaprosessin ollessa jo käynnissä. Sekä elokuvan että romaanin tarinan lähtökohtana on 14. Divisioonaan kuuluneen Kevyt Osasto 2:n suorittama tiedusteluretki.[11] Rukajärven tie -elokuvaan verrattuna Antti Tuurin romaani ei kuitenkaan sisällä rakkaustarinaa, vaan tarina seurailee pitkälti todellisen, vuonna 1941 tapahtuneen tiedusteluretken jälkiä.

Antti Tuurin romaani on omistettu nimenomaisesti juuri Rukajärven suunnan pyöräosaston tunnustelijoille, jotka olivat valmiit antamaan oman elämänsä tovereidensa pelastamiseksi.[12] Käskynantotilanteissa laitettiin eteen aina kaksi miestä kerralla tunnustelijavuoroon. Heidän tehtävänään oli edetä pääjoukon edellä noin kahden kilometrin matka, jonka jälkeen seurasi tunnustelijoiden vaihto. Ryhmänjohtaja määräsi seuraavat miehet. Miehet ottivat tehtävän rauhallisesti. Keskenään saatettiin vaihtaa muutama sana siitä kumpi ajaa ja miten ajetaan. Tämän jälkeen miehet nousivat pyörien selkään ja lähtivät polkemaan.[13]

Kevyt Osasto 2:n tunnustelija, kuva otettu 26.7.1941. SA-kuva 32250. Lähde: SA-kuva.
Kevyt Osasto 2:n tunnustelija, kuva otettu 26.7.1941. SA-kuva 32250. Lähde: SA-kuva.

Tuuri kuvaa tunnustelijoiden tehtävää romaanissa seuraavasti:

”Uudet tunnustelijat katselivat varusteidensa kiinnityksen, panivat kiväärit selkään, hyppäsivät pyörilleen ja lähtivät sotkemaan, tavallisesti rinnakkain ajaen, mutta usein (toinen) ajoi puolen pyörän mitan edellä ja toinen ikään kuin sivuaan suojaten takana. […] tunnustelijoiden katseet olivat herkeämättä edessä olevan tien reunoissa ja ryteikköpaikoissa, ja suoran päässä olevassa metsäisessä mutkassa.”[14]

Tunnustelijat pitivät yllä koko osaston etenemisen vauhtia. Miehet etenivät kukin vuorollaan tunnustelijana, eikä varomiseen tai pääjoukon odotteluun ryhdytty. Erilaisten maastojen kohdalla arvioitiin aina erikseen kulloinenkin tilanne: esimerkiksi suokaistaleen edessä suon ylityksen vaarallisuuden tähystäminen, näkyikö suon takana olevassa pimeässä metsässä liikettä tai mitä edessä olevan kalliokielekkeen luona mahdollisesti oli vastassa. Tunnustelijoiden tehtävää voi kuvata elämän ja kuoleman vaihtoehtoajoksi, koska edessä oleva oli täysin tuntematonta kymmenien kilometrien matkalta – maastoa, josta ei tiedetty etukäteen mitään.[15]

Rukajärven tie -elokuvassa tunnustelijoiden rooli tulee hyvin esiin kohtauksessa, jossa sotamiehet Heikkinen (näyttelijä Petri Manninen) ja Karppinen (näyttelijä Tommi Eronen) laitetaan kärkeen. Alikersantti Saarinen komentaa: ”Menkää Karppinen ja Heikkinen ensiksi kärkeen! Muistakaa pitää etäisyydet!” Tiedustelijaksi määrätty sotamies Karppinen kysyy: ”Herra luutnantti, ihan yksinkö ne meidät sinne surmansuuhun lähettää?” Luutnantti Perkola vastaa: ”Ei tässä mihinkään surmansuuhun olla menossa.” Sotamies Heikkinen sanoo sotamies Karppiselle: ”Eihän tässä muuta kuin polkastaan mankelit käyntiin Karppinen! Mehän tässä surmansuu ollaan ja kohta ryssiä hotkitaan!” Sotamies Karppinen sanoo itsekseen ääneen: ”Että tuon hullun kanssa pitää mennä!”[16]

Sotaelokuvien ”realismi”

Nykyaikaiset sotaelokuvat ovat ilmaisultaan jo niin todenkaltaisia, että ne välittävät elävästi sodan alkuperäisen kaltaisen todellisuuden ja mahdollistavat kokemuksen elää historiallinen todellisuus ikään kuin uudelleen. Digitaalitehosteiden ja uuden elokuvatekniikan taidonnäytteenä voidaan pitää Steven Spielbergin ohjaamaa sotaelokuvaa Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan, 1998). Mutta mikä lopulta tekee elokuvan kuvaustyylistä uskottavan ja todenkaltaisen? Spielbergin toisen maailmansodan kuvausta on pidetty erittäin realistisena, osin 35 mm-kameralla kuvatun käsivaraisen kuvaustyylin vuoksi. Kuvauksen oletetaan olevan tyyliltään samankaltainen kuin autenttinen kuvamateriaali liittoutuneiden Normandian maihinnoususta 1944. Tämä ei kuitenkaan vastaa todellista maihinnousun kuvamateriaalia, vaan oletetussa käsivaraisen kuvaustyylin autenttisuudessa on kyse fiktiivisestä kuvasta, jonka sotaelokuvat ovat luoneet historiasta. Uskottavuus syntyy siis aikaisempien elokuvien kuvaustyylistä, minkä perusteella katsojat ovat luoneet käsityksensä todellisuudesta.[17]

Vertailtaessa 1940-luvun sotaelokuvia, kuten Back to Bataan (1945) tai Objective Burma (1945) nykyajan sotaelokuvaan, tämän päivän elokuvien koetaan saavuttavan edeltäjiään paremmin realistisuuden. Tämä johtuu osin nykyelokuvien liikkuvasta ja taistelukentän liikettä jäljittelevästä kuvaustyylistä. Myös elokuvan äänimaailmalla on suuri merkitys todellisuuden jäljittelyssä (mm. sotilaiden äänet, haavoittuneiden huudot ja aseiden realistinen ääni). Realistisuuden vaikutelmaa lisää myös nykytekniikka, kuten piilomikit ja äänen jälkiäänitys, mikä mahdollistaa näyttelijöiden luonnollisen liikkumisen kuvausten aikana.[18]

Nykyelokuvassa on tyypillistä ilmaisun monimuotoisuus ja yksityiskohtien runsaus. Näin elokuvat ikään kuin vastaavat katsojien odotuksiin siitä mitä todellisuuden uskotaan olleen. Yhtenä elokuvan tärkeänä realistisuuden kriteerinä on pidetty myös sitä, miten sotaelokuvan väkivalta vastaa todellista taistelutilannetta. Nykysota- tai väkivaltaelokuvissa on tyypillistä, että väkivallan tai ampumisen aiheuttamat vammat näytetään hyvin yksityiskohtaisesti.[19]

Mahdollinen arkistolähteiden näkökulma

Elokuvan todellisuutta voidaan tarkastella myös historiallisen lähdeaineiston avulla. Näin ollen elokuvan tarina avautuu alkuperäisen todellisten tapahtumien suhteen. Rukajärven tien esikuvana toimineen 14. Divisioonan Kevyt Osasto 2:n tiedusteluretken erilaiset säilyneet asiakirjat ja muut sodanaikaiset dokumentit välittävät tiedon menneisyydestä. Sodanaikaiset lähteet ovat syntyneet alkuperäisessä tilanteessa, ja näiden primaarilähteiden avulla saadaan selville erilaiset ko. tiedustelutehtävään liittyneet käskyt, tiedotukset ja muut asiaan kuuluneet dokumentit.[20] Lisäksi, kun halutaan kuulla sotilaiden oma ääni tapahtumien kulusta, voidaan hyödyntää Rukajärven tien tiedusteluosaston esikuvien eli kiuruvetisten veteraanien kertomia muistelmia, jotka on tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistoon Rukajärven suunnan veteraanien muistitietokokoelmaan.[21] Elokuvan fiktion tutkiminen voi siis lähteä liikkeelle myös alkuperäisen todellisuuden tutkimuksesta.

Kun elokuvan kuvaamaa todellisuutta tarkastellaan historian lähdeaineiston avulla, tarkoituksena ei ole tutkia elokuvan todellisuuden suoraa korrespondenssia eli vastaavuutta lähteiden kautta avautuvan historiallisen todellisuuden kanssa.[22] Historian lähdeaineisto antaa näkökulman historian todellisuuteen, jota elokuvan fiktiivinen todellisuus kuvastaa.

Rukajärven tie -elokuvassa jätetään avoimeksi strateginen syy sille, miksi kyseinen tiedusteluretki suoritettiin. Vasta myöhemmin jatkosodan jälkeen selvisi, miten tärkeäksi tällä yksittäisellä tiedusteluretkellä saadut tiedot osoittautuivat koko 14. Divisioonan hyökkäyssuunnitelmalle ja sen toteutukselle. Kuten Rukajärven tie -elokuvassa luutnantin lähettämien venelähettien mukana lähti tieto divisioonan johdolle tieto tiedustelupartion saapumisesta tavoitteena olleeseen Koroliin. Näin tapahtui myös todellisuudessa.[23]

Tämä tieto taktisesti vaihtoehtoisesta etenemissuunnasta tuli 14. Divisioonan esikunnalle tärkeään aikaan, koska hyökkäys oli pysähtynyt Virran kapeikon venäläisten lujaan vastustukseen Lieksajärven pohjoispäässä. Uuden hyökkäysstrategia vaikutti niin, että hyökkäykset Virralla keskeytettiin ja divisioonan joukkoja alettiin järjestellä uudelleen. Uuden operaation suunnittelu perustui osaltaan Kevyt Osasto 2:n tiedusteluretkellä saamiin tietoihin. Koska divisioonalle oli nyt selvää, että Lieksajärven takaiset maastot ja erämaakylät olivat suomalaisten hallussa, se mahdollisti vahvan saarrostuksen suorittamisen Virralle ja Omelian kylässä olevan venäläisen JR 337:n selustaan.[24] Näin alkoi Omelian motin valmistelu, josta tulikin yksi jatkosodan rintamien ensimmäisistä merkittävistä voitoista, johtaen lopulta Rukajärven valtaukseen.

Naamioitu polkupyörä Rukajärven maastossa. Ontrosenvaara, kuva otettu 17.8.1941. SA-kuva 38363. Lähde: SA-kuva.
Naamioitu polkupyörä Rukajärven maastossa. Ontrosenvaara, kuva otettu 17.8.1941. SA-kuva 38363. Lähde: SA-kuva.

Elokuva avaimena ihmisen sisäiseen maailman

Elokuva luo yleiskuvan kuvaamastaan todellisuudesta ja tekee historian eläväksi. Rukajärven tie kuvaa jatkosotaa yhden sodan hyökkäysvaiheessa suoritetun tiedusteluretken kautta, mutta yliajallisena tulkintana se ei jää siihen vaan nousee yleisiin teemoihin – ihmisten välisiin suhteisiin poikkeusolosuhteissa.

Perinteisestä sotaelokuvasta poiketen Rukajärven tie sisältää rakkaustarinan, mikä luo osaltaan tarinalle puitteet liikkua totuttua syvemmällä eli yksilökeskeisemmällä tasolla. Herää kysymys eikö romaani tuo perinteisesti ajateltuna elokuvaa paremmin esille ihmisen sisäisen maailman? Kun vastaavasti elokuvan keinoina on esittää asiat ulkoisesti, henkilöhahmojen ihmissuhteiden, käytöksen ja olemuksen kautta.[25]

Kun elokuvan tiedusteluretki on lähtenyt liikkeelle, moottoripyörälähetti tuo mukanaan luutnantti Perkolalle (näyttelijä Peter Franzén) etenemiskäskyn Repolasta Purolinjalle. Todellisen tiedusteluretken aikana 1941 purolinjalle saapui polkupyörillä ajaen kolmen miehen lähettipartio Repolasta, joka toi viestin Kevyt Osasto 2:n esikunnasta.[26] Uudessa käskyssä Kevyt Osasto 2 komennettiin tiedustelemaan maastoa Kapustavaaran kautta Tuuseniaan, josta tiedustelua jatkettaisiin Lieksajärven itäpuolitse aina Koroliin, jonne osaston oli määrä jäädä varmistamaan kyseistä rintaman sivustaa.[27] Elokuvan joukkueen tiedustelumatka kulkee alkuperäisen tiedustelumatkan jalanjälkiä Lieksajärven ympäri.

Elokuvassa tiedustelulähetti tuo luutnantille myös yllättävän viestin luutnantin kihlatun (näyttelijä Irina Björklund) kuolemasta.[28] Tämä tieto muuttaa elokuvan alussa tasapainoisen tuntuisen luutnantin kovemmaksi ja kylmemmäksi, niin suhteessa omaan itseensä, joukkueeseensa kuin viholliseenkin. Musertavan tiedon seurauksena elokuvan sisäinen ristiriita kärjistyy: sota ja meneillään oleva tiedusteluretki saavat uuden luonteen, joka muuttuu pian luutnantti Perkolan henkilökohtaiseksi kosto- ja ristiretkeksi.

Rukajärven tiessä luutnantti Perkola toteuttaa sankarillisen pelastusretken Lieksajärven tiedusteluretkellä kohti vihollisen selustaa. Vihollinen on vastuussa hänen kihlattunsa kohtalosta ja tarinan jännitys kasvaa mitä pidemmälle joukkueen tiedusteluretki etenee. Elokuva kuvaa tiedusteluretken kulun varsin uskollisesti jatkosodan todellisen tapahtumien pohjalta, mutta sisältää koko ajan pieniä viittauksia luutnantti Perkolan sisäiseen maailmaan.

Yksi dramaturgian merkittävä keino saada yleisö kiinnostumaan ja seuraamaan esitys loppuun saakka on tarinan alussa päähenkilölle tapahtuva epäoikeudenmukainen kärsimys. Tätä voisi verrata Aristoteleen oikean nautinnon kaavaan tai kansansatujen perinteeseen. Katsoja toivoo oikeuden voittavan vääryyden. Tässä sankari kulkee vastoinkäymisten kautta kohti oikeudenmukaista loppuratkaisua.[29]

Rukajärven tien yksilökeskeisyys korostuukin erityisesti päähenkilön luutnantti Perkolan päiväkirjan sekä hänen ja morsiamen välisen kirjeenvaihdon välityksellä. Nämä molemmat nähdään perinteisesti hyvin henkilökohtaisena alueena, jotka elokuvassa tulevat myös katsojan tietoisuuteen. Elokuvassa katsoja voi esimerkiksi eläytyä päiväkirjan avulla luutnantti Perkolan ajatuksiin, jotka esitetään luutnantin kertojaäänen välityksellä. Päiväkirja onkin heti elokuvan alusta alkaen kuvissa mukana, kun luutnantti Perkola kirjoittaa päiväkirjaan Pankajärven uimarannalla.[30]

Rakkaus on tietysti jo sinänsä hyvin henkilökohtainen asia, minkä seurauksena elokuva saa luutnantti Perkolan ja morsiamen välisessä kirjeenvaihdosta lisädramatiikkaa. Ennen kohtalokkaalle matkalle lähtöä morsian kirjoittaa kirjeen, jonka sisältö kuullaan useaan otteeseen elokuvan aikana.[31] Taustalla nähdään kuinka luutnantti Perkolan joukkue etenee yhä syvemmälle vihollisen selustaan. Sodan uhkaa uhmaten morsian kirjoittaa toiveistaan ja unelmistaan, jota hän toivoo saavansa elää miehensä kanssa, kun sota on ohi. Hänellä on vahva usko, että sota ei pysty vaikuttamaan heidän tulevaisuuteensa tuhoavasti. Kirje sisältää luutnantti Perkolalle sanoja, joita morsian ei osannut sanoa ääneen hyvästejä jättäessään. Kirje ei kuitenkaan tavoita luutnanttia rintamalle, vaan hän saa täysin päinvastaisen viestin taistelulähetiltä.[32]

Tunteet todellisuuden peilinä

Rukajärven tie -elokuva sisältää useita kohtauksia, jossa päähenkilön sisäistä maailmaa pyritään kuvaamaan. Lieksajärven ympäri tehdyn tiedusteluretken aikana polkupyöräosasto tutkii matkan varrella vastaan tulleet erämaakylät. Elokuvassa yhdestä erämaatuvasta löytyneen vanhan naisen ruumiin luona luutnantti Perkola kääntyy omaan sisäiseen maailmaansa ja muistelee kuolleeksi luulemaansa morsianta. Dramaturgisesti pysähtyminen kylään on tärkeää, koska täällä luutnantti kohtaa ensimmäisen kerran kuoleman viestin aiheuttaman surun. Pitkin elokuvaa luutnantti kohtaa mielessään (tai muistoissaan) yhä uudelleen morsiamensa. Näissä kohtauksissa kuvaus poikkeaa muun elokuvan äänimaailmasta ja väreistä. Näissä hetkissä kuvataan elokuvan tarinan sisällä olevaa mennyttä aikaa eli luutnantin muistoja jatkosotaa edeltävältä ajalta.[33]

Rukajärven tie -elokuva osoittaa kuinka rintamaolosuhteissa joukkueen johtajan omien tunteiden näyttäminen oli erittäin vaikeaa. Luutnantin suru tulee esiin yksittäisissä tilanteissa ja surua ilmentävä tunne voi olla myös alkuperäiselle tunteelle täysin vastakkainen. Luutnantin (surun) koston kohteeksi joutuvat myös omat miehet. Esimerkiksi luutnantin välinpitämättömyys paljastuu Tuusenian salmella sen jälkeen, kun sotamies Karppinen (näyttelijä Tommi Eronen) on pudottanut salmen ylityksessä pyöränsä virtaan. Luutnantti komentaa sotamies Karppisen kylmästi palaamaan jalan takaisin Repolaan onnettomin seurauksin, kun tämä saa paluumatkalla surmansa venäläisten väijytyksessä.[34]

Elokuva antaa ymmärtää, että sotamies Karppinen on talvisodan veteraanina tavallista arempi ja toisaalta toiminnaltaan rintamaoloissa varsin arvaamaton. Ville Kivimäki on osoittanut väitöstutkimuksessaan, että talvisodan traumat saattoivat tulla esiin vasta viiveellä jatkosodan alussa kesällä 1941, jos sotilas ei ollut vielä täysin toipunut aikaisemmasta sodasta.[35] Rukajärven tien sotamies Karppinen on esimerkki tällaisesta mielensä murtaneesta sotilaasta. Hänen talvisodan aiheuttamista traumoista annetaan vihjeitä, kun sotamies Karppinen ampuu pakenevan nuoren evakkopojan. Alikersantti Saarinen (näyttelijä Taisto Reimaluoto) ottaa asian puheeksi, kun sotamies Karppinen on tuonut luutnantti Perkolalle sovinnon eleenä kupin lämmintä vettä. Alikersantti Saarinen sanoo luutnantti Perkolalle: ”Karppinen sai talvisodassa aika pahan kranaattikauhun Taipaleenjoella.” Luutnantti Perkola vastaa tylysti: ”Siitä on ollut aikaa jo toipua.”[36]

Luutnantin surun voi tulkita purkautuvan myös raivona. Tästä esimerkkinä alikersantti Saarisen joutuminen yksin tunnustelijaksi osaston lähtiessä eteenpäin Korolista sen jälkeen, kun alikersantti on ensin arvostellut luutnanttia venäläisvangin kohtelusta.[37] Sotamies Karppisen ja luutnantti Perkolan välien selvittelyä oli vielä enemmän Rukajärven tie -elokuvan käsikirjoitusvaiheessa. Osa elokuvaan aiotusta materiaalista on kuitenkin jätetty pois leikkausvaiheessa.[38] Rukajärven tiessä tarinan linja on ylätasolla annetun tiedustelutehtävän suorittaminen, mutta dramaturgian rakenteen kannalta jännite syntyy luutnantin sisäisen maailman kuvaamisella. Suru on tarinan merkittävin eteenpäin ajava voima.

Yksilöt, sodan julmuus ja moraali

Elokuvan visuaalisuus on itsestäänselvyys, mutta myös kaunokirjallisuuden voi nähdä vahvasti visuaalisena. Tästä esimerkki Antti Tuurin romaanin Virran kapeikon taistelukohtauksessa:

”Nousi hienoinen tuulenvire, se liikutti savuverhoa niin, että savuun syntyi kapeita patsaita: niiden välissä savu hälveni ja uusia patsaiden syntyessä ja liikkuessa tuulen mukana niitä piti hiipivinä venäläisinä; heti ei ymmärtänyt menikö metsän seassa mies vai savun huntu.”[39]

Rukajärven tien kanssa samanaikaisesti maailmalla ilmestynyt Terrence Malickin ohjaama sotaelokuva Veteen piirretty viiva (The Thin Red Line, 1998) esittää myös omalla tavallaan yksittäisen sotilaan näkökulman sotaan. Malick keskittyy kuvaamaan tarkoin yksityiskohdin yksittäisen sotilaan näkökulmasta ympäristöä. Tyyliltään Veteen piirretty viiva kuvaa asiat kertojan äänellä päähenkilön tai joukkueen yksittäisten sotilaiden kokemana. Katsoja herkistyy tarkastelemaan elokuvan välityksellä värejä, ääniä ja elämää yleensä. Keskiöön nousee yksilön kokemus eikä sotaelokuvalle tyypillisesti varsinainen tehtävä, jota sotilaat suorittavat.[40]

Ehkä juuri ideologisen vastakkainasettelun ja historian omakohtaiseksi kokemisen heikentyminen ovat lisänneet historian yksilökeskeisen kuvaamisen merkitystä.[41] Rukajärven tie –elokuvassa on sotaelokuvaksi erikoista se, että siinä on vain yksi varsinainen taistelukohtaus. Tämä tapahtuu aivan elokuvan lopussa osaston hyökätessä Virralla vihollisen selustan läpi omien puolelle. Katsojalle on jo tämän vuoksi tarjottava paljon muuta pureskeltavaa kuin perinteistä aseilla räiskintää ja verta.

Elokuva näyttää taistelutilanteiden menettelytavat eräänlaisena tapahtumien vyörynä. Kokonaisuudessa Virran taistelu on elokuvan loppuhuipentuma, jota kohti tiedusteluretki tai elokuvan draaman kaari on koko ajan kulkenut. Elokuvan hyökkäys vihollisrintaman läpi jakautuu useaan tapahtumajuoneen, kun luutnantti Perkola käskee heti hyökkäyksen alussa miehet hajaantumaan osan oikealta, keskeltä ja vasemmalta. Elokuvassa miehet etenevät palavan metsän läpi vahvana ja äänekkäänä rynnäkkönä. Luutnantti Perkola huutaa miehilleen käskyt: ”Rönkkö! Ota Lukkarin ja Raassinan kanssa vasen laita! Taunolle toinen, oikea sivusta! Minä menen keskeltä!”[42] Kesällä 1941 todellisen Kevyt Osasto 2:n eteneminen oli lähes äänetöntä, kun osasto eteni taistelumaastossa paksun savun suojassa. Käskyjä ei huudettu, vaan ne annettiin käsimerkein.[43]

Virran silta, 12.7.1941. SA-kuva 27637. Lähde: SA-kuva.
Virran silta, 12.7.1941. SA-kuva 27637. Lähde: SA-kuva.

Olli Saarelan ohjaamat elokuvat käsittelevät yleensä väkivallan maailmaa, jossa ihmisellä itsellään ei ole mahdollisuutta vaikuttaa olemassa olevaan tilanteeseen. Tällaisista äärimmäisistä olosuhteista sota on kenties paras esimerkki. Siinä ihmisen moraali ja kunnia joutuvat erityisesti koetukselle. Myös uskonnolliset symbolit ovat vahvasti Saarelan elokuvissa läsnä, eikä onnellista loppua kannata odottaa.[44] Saarelan elokuvien esittämät johtopäätökset eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä eivätkä valmiita vastauksia antavia. Saarela pikemminkin haluaa, että kysymykset säilyvät avoimina, sellaisina, joita ihminen joutuu kohtaamaan etsiessään vastauksia elämän ja kuoleman kysymysten äärellä. Lisäksi Saarelan tavoitteena on pysyä puolueettomana, hän ei halua seisoa jonkun puolella tai toista vastaan.[45]

Saarelan mukaan luutnantti Perkolan ja hänen morsiamensa rakkaustarina saa lähes uskonnollisia merkityksiä ja se sisältää uskonnollista symboliikkaa. Saarela sanookin: ”Uskonnollinen symboliikka ja teemat tulevat elokuviini ikään kuin luonnostaan […]. Toisaalta symboliikan avulla voi tietenkin käsitellä kätevästi myös hyvän ja pahan problematiikkaa.”[46]

Rukajärven tie -elokuvassa esitetty viholliskuva on varsin inhimillinen. Elokuvassa tiedusteluosasto kohtaa Korolissa haavoittuneen venäläisen sotilaan, jonka kohtelu suomalaisten osalta tuo esille sodan realiteetit: korpraali Lukkari tappaa alikersantti Saarisen suojeleman venäläisvangin. Nuotion äärellä nuokkuvan vangin teloitus kuvastaa varsin selvästi myös luutnantti Perkolan sisintä tässä vaiheessa tiedusteluretkeä. Luutnantti ei koe tarvetta estää korpraalin toimia eikä hän näin ollen puutu mitenkään vangin ampumiseen. Hän vain katsoo tilannetta lepopaikaltaan sanomatta mitään.[47]

Elokuvassa viitataan myös kansalaissotaan, kun yhdessä kohtauksessa sotamies Raassina (näyttelijä Pekka Huotari) puolustaa nuorta sotamies Snickeriä (näyttelijä Arttu Kapulaista) tämän isälle alikersantti Snickerille (näyttelijä Kari Väänänen). Raassina on punakaartilaisen poika, jonka isän Kiuruveden valkoiset olivat teloittaneet kapinaa kukistaessaan kansalaissodassa.[48] Miesten erilaiset taustat ja ristiriidat tulevat elokuvan rivien välistä esiin. Yksi asia on kuitenkin selvä: Rukajärven tie -elokuvan kautta välittyvät sotaa itse kokemattomille sukupolville sodan tilanteet, jotka sodanaikaiset ikäpolvet joutuivat kohtaamaan ja kestämään. Tutkittava elokuva ei niinkään pyri oikeuttamaan sotaa, mutta se onnistuu inhimillistämään sodan hyvin henkilökohtaisella tasolla koettavaksi.

Loppupäätelmät

Suomalaisen sotaelokuvan ja -kirjallisuuden suosio on jatkunut talvi- ja jatkosodan jälkeen pitkään, eikä merkkejä laantumisesta ole juuri näkyvissä. Erityisen suosittuja ovat olleet realistiset sodan kuvaukset.[49] Historiallinen elokuva voikin kuvata tapahtumat hyvinkin uskottavasti ja yksityiskohtaisesti ikään kuin synnyttäen uudelleen menneisyyden henkiin. Kuitenkin kyse on aina todellisuuden tulkinnasta. Elokuvat avaavat mahdollisuuden tulkita ja nähdä historia visuaalisena, moniäänisenä ja elävänä. Mielenkiintoinen näkökulma avautuu myös yhdistämällä fiktio ja todellisuus eli se kuva, joka on mahdollinen historiallisten faktojen ja lähdeaineistojen kautta tulkittuna.

Mari Hatavaran sanoin tiivistäen: ”Fiktiivinen esitys menneisyydestä pystyy luomaan illuusion suorasta tai epäsuorasta pääsystä menneisiin ajatuksiin, jopa historiallisten henkilöiden tajuntaan.”[50] Rukajärven tie -elokuva mahdollistaa näkemään sodan yksittäisen sotilaan silmin ja tämän näkökulman avulla voi kokea miten yksilön psyyke ja aikaisemmat ihanteet muuttuvat, kun yleinen muuttuu yksityiseksi.[51]

Hannu Salmi pohtii elokuvan ja historiantutkimuksen välistä problematiikkaa toteamalla: ”On perusteltua tutkia menneisyyttä toiseutena, jo päättyneinä prosesseina, mutta miksi historiantutkija ei voisi tarkastella myös sitä, miten historia on läsnä nykyisyydessä.”[52] Elokuva on hieno visuaalinen väline tehdä historia eläväksi ja tuoda menneisyys lähelle tätä päivää. Salmen pohdinnan tavoin elokuva on keino saada historia osaksi nykyisyyttä. Verrattuna aikaisempiin mustavalkoisiin sotaelokuviin nykyelokuvat tekevät historian nykykatsojalle värillisinä mustavalkoisiin elokuviin verrattuna vielä elävämmäksi ja samalla myös sota tulee (värillisenä) katsomiskokemuksena ajallisesti lähemmäksi tätä päivää.

Lisäksi sotaelokuvan kohdalla herää kysymys: Miksi väkivallan esittäminen kiehtoo niin monia katsojia? Henry Bacon puhuu ns. väkivallan esittämisen evoluutiosta. Tässäkin yhteydessä evoluutio toimii niin, että parhaimmat edellytykset omaavat lajit selviävät toisia paremmin. Koska kyse on lajin, ei niinkään yksilön selviytymisestä, antaa sankaritarusto mallin itsensä yhteisön hyväksi uhraamisesta. Kulttuuriset tekijät voivat ohittaa yksilön selviytymisvietin ja tehdä näin mielekkääksi sankaruuden.[53] Tämä näkyy esimerkiksi valmiutena uhrata oma henki ja kuolla sodassa isänmaan hyväksi.

Elokuva toimii todellisuuden representaationa rakentamalla valkokankaalle maailman, joka muistuttaa katsojaa todellisuudesta. Elokuvan fiktiivinen todellisuus on luotu jäljittelemällä historiallinen aikakausi lukuisten yksityiskohtien avulla. Tässä on tärkeää esimerkiksi juuri kuvattuun historialliseen aikakauteen kuuluva miljöö, rakennukset, ajoneuvot, henkilöiden vaatetus ja lukuisten yksityiskohtien soveltuminen elokuvan tarinaan. Realistisuuden ja uskottavuuden kannalta on tärkeää, että elokuvan maailma on kokonainen ja historiallisesti uskottava.

Elokuvat luovat kuvaa maailmasta kertomalla tarinan ns. draaman kaaren avulla. Juoni kulkee alkujakson, keskikohdan kautta kohti loppua, missä nähdään tyypillisesti jokin moraalinen opetus tai useimmiten tunteita herättävä loppuhuipennus. Lisäksi elokuvan henkilöiden henkilökohtaiset ongelmat linkitetään osaksi jotain suurempaa historian ongelmanratkaisua. Ylipäätään elokuvat tekevät historiasta tunteellista, henkilökohtaisempaa ja dramatisoitua. Tarinan kautta katsoja voi kokea erilaisia tunteita: myötäelää, iloita tai itkeä, kokea jännitystä, seikkailuja tai pelkoa. Esimerkiksi sotaelokuvat mahdollistavat samaistumisen sotatapahtumien eri tunnetiloihin ja kohtaloihin. Elokuva mahdollistaa sankaruuden, kärsimyksen, haavoittumisen, pelastumisen, jopa kuoleman kokemuksen. Parhaimmillaan elokuva voi tehdä historiasta ymmärrettävän ja tuoda jo edesmenneet sukupolvet ja heidän kohtalot uudelleen muistiin.[54]

Nykytekniikka mahdollistaa teknisesti hyvin realistisen lopputuloksen. Autenttinen kokemus syntyy esimerkiksi sotaelokuvan äänimaailmalla, mikä voidaan rakentaa jopa kolmiulotteiseksi. Elokuvakokemuksen realistisuus kasvaa, jos katsojan selän takaa voi kuulla esimeriksi lähestyvän lentokoneen tai vihollisen äänet. Äänen jälkiäänityksellä, taustamusiikilla ja äänitehosteilla luodaan jännitystä ja rytmiä liikkuvaan kuvaan. Nykyisin kuvaus on mahdollista erilaisissa ääriolosuhteissa ja digitaalisen tekniikan rajana on oikeastaan vain mielikuvitus.

Rukajärven tie -elokuva kuvaa uskottavasti ja koskettavalla tavalla heinäkuun 1941 tapahtumia. Myös kuvausteknisesti autenttisen ympäristön tekemiseen on nähty vaivaa. Elokuvantekijät joutuivat etsimään soveltuvaa kuvausmaisemaa Suomen puolelta, koska vanhat itäkarjalaismaisemat ovat jo aikaa sitten tuhoutuneet. Elokuvan kaunis ja rikkoutumaton erämaa kuvaa onnistuneesti maisemaa, jollaisen läpi suomalaisjoukkueen täytyi matkata yli 70 vuotta aikaisemmin. Koskematon ja jylhä karjalaismaisema kuvastaa hyvin sodan alun päivien tilannetta, kun sota vielä ikään kuin antoi odottaa itseään.

Marja Kaarina Vainio on filosofian maisteri ja taiteen maisteri, joka kirjoittaa parhaillaan väitöskirjaa Olli Saarelan ohjaamasta Rukajärven tie -elokuvasta Lapin yliopistossa.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Arkistolähteet

Kansallisarkisto (KA), aikaisemmin Sota-arkisto (KA/SArk):
14. Divisioonan arkisto (14.D), Operatiivinen toimisto:
T 1611/1, 14. DE:n salaista ja yleistä kirjeistöä 1941.

JR 10:n arkisto (JR 10), Esikunta:
T 4805/4, Ryhmitystä koskevat käskyt ja ohjeet hyökkäystapauksessa 1941.
T 4805/13, Tiedustelun tulokset 1941.

Kevyt Osasto 2:n arkisto (Kev. Os. 2), Esikunta:
T 1001/5, Salaiset taktiset kirjeet, tiedustelu, sairaus ja postikirjeet 1941-1942.
T 1001/6, Salaiset kirjelmät. Lääkehuolto.

Yksityiskokoelmat:
PK 1741/2, Kevyt Osasto 2:n päällikön luutnantti Esko Pallasvirran pitämä sotapäiväkirja.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto (SKS KRA):
E: Kansatieteelliset kuvaukset
RVM: Rukajärven veteraanit muistelevat 1992:
B5: Pentti Olavi Perttuli, luutnantti, Kev. Os. 2:n joukkueenjohtaja, myöhemmin kapteeni, nykyisin majuri, komppanian päällikkö. Asuinpaikka aikaisemmin Helsinki, Säkylä. (1988).
O17: Erkki Räisänen, korpraali, taistelulähetti (majuri Toivo Hannilan moottoripyörälähetti), sittemmin alikersantti. 1989.
O18, O23-O25, Pentti Olavi Perttulin, Santeri Tapanisen, Matti Remeksen, Emil Jauhiaisen ja Aarre Heinosen yhteishaastattelu, haastattelijana Pentti Perttuli. (1987).

Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI):
Elokuvakäsikirjoitus:
Rukajärven tie. (Työnimi: Viena 1941). Elokuvakäsikirjoitus. 12-versio. 23.08.1998. Pohjautuu Antti Tuurin alkuperäiskäsikirjoitukseen Rukajärven tiellä. Kirjoittaneet: Antti Tuuri ja Olli Saarela. c. 1998.  D002804. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti.

Kansallisen audiovisuaalisen instituutin kirjasto (KAVI):
Leikearkisto:
Rukajärven tie -elokuvan leikekansio  RT 3/7:
Lehdistöaineisto II: 1998, tammi-elokuu:

Mattila & Röhr Production Oy. Olli Saarelan elokuva. Ohjaajan sanat. 28.5.1998.

Rukajärven tie -elokuvan leikekansio RT 4/7:
Lehdistöaineisto IV: tammikuu 1999:

Fränti, Mikael, Olli Saarela teki uuden sukupolven elokuvan jatkosodasta. Luutnantti Perkolan kiirastuli. Helsingin Sanomat, B1, Kulttuuri. 24.1.1998.

Välimäki, Matti. Tiedusteluretki sotilaan sisimpään. Rukajärven tiellä on uudenlainen suomalainen sotaelokuva. Keski-Uusimaa, 24.1.1999.

Ylänen, Helena. 1990-luvun parhaat sotaelokuvat näyttävät elämän jatkeena. Ohjaaja Terrence Malick palaa elokuvan huipulle. Helsingin Sanomat, Kulttuuri, 13.2.1999.

Rukajärven tie -elokuvan leikekansio (RT) 4/7:
Lehdistötiedote V: tammikuu 1999:

Alanko, Iina, War Moulds the Human Soul, Films from Finland. The Finnish Film Foundation Newsletter, 1999: 1, 10.

Rukajärven tie -elokuvan leikekansio (RT) 5/7:
Lehdistöaineisto VI: helmikuu 1999:

Talvitie, Liisa. Olli Saarela liikuttaa tunteita. Me Naiset, 1999: 7, 40-43.

Haastattelut

Pentti Perttulin haastattelu 13.11.2004. Aineisto artikkelin kirjoittajan hallussa.

Elokuva

Rukajärven tie. Vägen till Rukajärvi. O: Olli Saarela. Sk: Antti Tuuri ja Olli Saarela 1999. K: Kjell Lagerroos, Le: Jukka Nykänen, La: Pertti Hilkamo, M: Tuomas Kantelinen. N: Peter Franzén (Eero Perkola), Irina Björklund (Kaarina Vainikainen), Kari Heiskanen (Jussi Lukkari), Taisto Reimaluoto (Unto Saarinen), Kari Väänänen (Tauno Snicker), Tommi Eronen (Simo Karppinen), Pekka Heikkinen (Evert Rönkkö), Pekka Huotari (Martti Raassina), Tero Jartti (Moilanen), Rauno Juvonen (Hämäläinen), Arttu Kapulainen (Ville Snicker), Matti Laitinen (Knihti), Petri Manninen (Heikkinen), Kristo Salminen (Kukkonen), Kari-Pekka Toivonen (Leinonen), Maria Järvenhelmi (Sinikka Kauppila), Minna Pirilä (lotta Louhela), Maaria Rantanen (lotta Marja Louhela), Ilkka Heiskanen (luutnantti Paasivirta), Kai Lehtinen (majuri Kivikari), Robert Enckell (kapteeni Rautakorpi), Jari Nissinen (vänrikki Torko), Jevgeni Haukka (venäläinen haavoittunut), Andrei Tsumak (venäläinen Korolissa), Eetu Hilkamo (kuoleva evakkopoika), Orvo Björninen (venäläinen partisaani), Lija Hakala (evakkotyttö), Maria Bogdanoff (vanha evakkonainen), Boris Babitzin (nuori venäläissotilas), Iida Väisänen (kuollut vanha nainen), Heikki Törni (Vänrikki Lahdensuo), Helsingin ensiesitys: 22.1.1999. Bristol 1, Kino 1, Kinopalatsi 7. T: MRP Matila & Röhr Productions Oy.

Valokuvat

Suomen armeijan kuva-arkisto.

Tutkimuskirjallisuus

Aumont, Jacques; Bergala, Alain; Marie Michel & Vernet, Marc. Elokuvan estetiikka. Suomen elokuva-arkisto. Helsinki 1996.

Autti, Mervi. Etsimessä neitikulttuuri. 1900-luvun alun valokuvaajanaisia Rovaniemellä. Suomen valokuvataiteen museon julkaisuja 29. Acta Universitatis Lapponiensis 178. Musta taide, Hämeenlinna 2010.

Bacon, Henry. Audiovisuaalisen kerronnan teoria. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia; Suomen elokuva-arkiston julkaisuja 792. Tampere 2000.

Bacon, Henry. Seitsemäs taide. Elokuva ja muut taiteet. SKS:n Toimituksia 929. Suomen elokuva-arkiston julkaisuja, Helsinki 2005.

Bacon, Henry. Väkivallan lumo. Elokuvaväkivallan kauheus ja viihdyttävyys. Like Kustannus Oy, Keuruu 2010.

Bender, Stuart Marshall. Blood Splats and bodily collapse: reported realism and the perception of violence in combat films and video games. Projections. The Journal for Movies and Mind. Volume 8, 2014: 2, 1-25.

Currie, Gregory. The Film Theory that never was: a nervous manifesto. In Film Theory and Philosophy. Eds., Richard Allen and Murray Smith. Clarendon Press, Oxford 1997.

Hatavara, Mari. Historia kuvina, jälkinä ja esityksinä Leena Landerin Käskyssä. Tampereen Yliopistopaino Oy – Juvenes Print, Tampere 2010.

Heidegger, Martin. Taideteoksen alkuperä. (suom.) Hannu Sivenius. Kustannusosakeyhtiö Taide, Helsinki 1995.

Hiltunen, Ari. Menestystarinan anatomia. Aristoteles Hollywoodissa. Hanki ja Jää: Gaudeamus. Tampere 1999.

Jönsson, Mats. Film och historia. Historisk Hollywoodfilm 1960-2000. Lund 2004.

Kivimäki, Ville. Battled Nerves. Finnish Soldiers’ War Experience, Trauma, and Military Psychiatry, 194144. Doctoral Thesis in Nordic History, Åbo Akademi University.  Tampereen Yliopistopaino Oy – Juvenes Print, Tampere 2013.

Leskelä-Kärki, Maarit. Kerrottu elämä. Naishistorioitsija ja toisen ihmisen historian kirjoittamisen ongelma. Teoksessa Jokapäiväinen historia. (toim.) Jorma Kalela ja Ilari Lindroos. Tietolipas 177. SKS, Helsinki 2001.

Luoto, Miika. Heidegger ja taiteen arvoitus. Tutkijaliitto, Helsinki 2002.

Manninen, Ohto. Filmen i historieforskningen: inledning. Teoksessa Icke skriftliga källor: huvudtema I. XXI Nordiska historikermötet, Historiska institutionen, Umeå universitet. (red.) Anders Brandström och Sune Åkerman. Forskningsrapporter från Historiska Institutionen vid Umeå Universtitet: 7. Umeå Universitet, Umeå 1991.

Monaco, James. How to read a film. The Art, Technology, Language, History, and Theory of Film and Media. Oxford University Press, New York 1981.

Niemi, Jyrki. Sotakirjallisuus, sen traditio ja muutos. Teoksessa Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamakirjeistä tietoverkkoihin. (toim.) Pertti Lassila. SKS:n Toimituksia 724: 3, Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala 1999.

Nikkinen, Are & Vacklin, Andreas. Television runousoppia. Toisenlainen katse tv-ohjelmiin. Like kustannus Oy, Keuruu 2012.

Pihlainen, Kalle. Kaunokirjallisuus ja totuudellisuuskysymysten ylittäminen historiantutkimuksessa. Teoksessa: Kulttuurihistoria – Johdatus tutkimukseen. (toim.) Kari Immonen ja Maarit Leskelä-Kärki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2001.

Rosenstone, Robert A.. The Historical Film as Real History. Film-Historia, Vol. V, 1995: 1, 5-23.

Salmi, Hannu. Menneisyyskokemuksesta hyödykkeisiin – historiakulttuurin muodot. Teoksessa Jokapäiväinen historia. (toim.) Jorma Kalela ja Ilari Lindroos. Tietolipas 177. SKS, Helsinki 2001.

Seppänen, Janne. Katseen voima – kohti visuaalista lukutaitoa. Osuuskunta Vastapaino, Tampere 2001.

Sihvonen, Jukka. Välissä olemisen hohto. Koetun kerrokset Terrence Malickin elokuvassa Veteen piirretty viiva. Lähikuva, 2013: 2, 34-50.

Silet, Charles L. P. The Films of Steven Spielberg: Critical Essays. (ed.) Silet Charles L.P.. Critical Essay´s Filmmaking series. Scarecrow Press, Oxford 2002.

Tuuri, Antti. Elämä isänmaalle: tiedusteluretki Lieksajärvelle heinäkuussa 1941. Otava, Helsinki 1998.

 



  1. Seppänen 2001, 39. [Takaisin]
  2. Leskelä-Kärki 2001, 104, 112, 117, 120. Jos Tuurin romaania verrataan Leskelä-Kärjen artikkelissa esittämiin naishistorioitsija Natalie Zemon Davisin teokseen Kolme naista, kolme elämää 1600-luvulla (alkuperäiseltä nimeltään Women on the Margins. Three Seventeenth-Century Lives, 1997) ja suomalaisen naishistorioitsija Sirpa Kähkösen kansalaissotaa käsittelevään romaaniin Mustat morsiamet (1998), voi tulkita näiden kaikkien kirjallisten esitystyylien katsovan omalla tavallaan historian totuudellisuutta. [Takaisin]
  3. Aumont ym. 1996, 126, 129. [Takaisin]
  4. Monaco 1981, 26, 33, 69; Manninen 1991, 123. [Takaisin]
  5. Bacon 2005, 426-427. [Takaisin]
  6. Aumont ym. 1996, 117, 132. [Takaisin]
  7. Currie 1997, 46-47. [Takaisin]
  8. Heidegger 1995, 13; Luoto 2002, 37. [Takaisin]
  9. Heidegger 1995,  37. [Takaisin]
  10. Autti 2010, 239, 240. [Takaisin]
  11. Tuuri 1998; Rukajärven tie -elokuva 1999. [Takaisin]
  12. Tuuri 1998, johdanto; Tuurin romaani pohjautuu Kevyt Osasto 2:n tiedusteluretken  johtajana toimineen reservin majuri Pentti Perttulin kertomukseen, joka on tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistoon. Antti Tuuri on käyttänyt Perttulin kuvausta taisteluretken vaiheista niin romaanin kuin elokuvakäsikirjoituksen pohjana. Oman väitöskirjani tärkeä lähde on reservin majuri Pentti Perttulin antama haastattelu 13.11.2004, haastatteluaineisto on artikkelin kirjoittajan hallussa. [Takaisin]
  13. Pentti Perttulin haastattelu 13.11.2004. [Takaisin]
  14. Tuuri 1998, 56-57. [Takaisin]
  15. Pentti Perttulin haastattelu 13.11.2004. [Takaisin]
  16. Rukajärven tie 1999, 13. kohtaus, 1.-4. otos. [Takaisin]
  17. Bender 2014, 3. [Takaisin]
  18. Ibid., 5. [Takaisin]
  19. Ibid., 9-10. [Takaisin]
  20. KA/SArk. [Takaisin]
  21. SKS KRA, E. [Takaisin]
  22. Pihlainen 2001, 305. [Takaisin]
  23. SKS KRA E RVM: B5: 17. 1988; SKS KRA E RVM: O18, O23-O25; Perttuli: 12-14. 1987; KA/SArk, T 4805/13. Tiedustelun tulokset, Muistivihkosta repäistyyn paperilappuun luutnantti Perttulin kirjoittama viesti. 10.7.1941. [Takaisin]
  24. KA/SArk, T4805/4, E/JR10:n asiapapereita vuodelta 1941, Divisioonan esikunta 10.7.41, Osasto 2, DN 159/III/12/L.385. sal;  KA/SArk, T 4805/13, JR 10:n esikunnan tiedustelun tulokset. Puhelinsanoma. 10.7.1941.14: Divisioonan johto määräsi (10.7.) tiedon seurauksena siirtämään joukkoja suoraan Lieksajärven yli Koroliin, kuten nähtiin tapahtuvan 11.7. Korolissa JR 52:n osien saapuessa paikalle veneellä. Samoin luutnantti Perttulin osaston avaamaa reittiä Koroli – Virran kapeikko käytettiin myöhemmin 14.7. JR 52:n koko osaston siirtämisessä rakentamaan mottia päätielle Omelian kylän takamaastoon. Tiedusteluretki onnistui tehtävässään, mutta matkan varrella se kohtasi monta vaaran paikkaa. Kun Korolista oli lähetetty 10.7. veneellä tieto Repolaan retken onnistumisesta, oli Kev. Os. 2 kuitenkin oli lähellä tuhoutua pian viestin lähettämisen jälkeen törmätessään puron ylittävällä sillalla yllättäen vihollisen viivytysasemaan, josta kuitenkin selvittiin olosuhteet huomioiden vähällä, vain alikersantti Kärkkäisen haavoittumisella. [Takaisin]
  25. Bacon 2005, 115. [Takaisin]
  26. KA/SArk, T 1611/1 (2/7), 14.DE:n Operatiivinen toimisto. Päämajan Operatiivisen toimiston käsky 14. Divisioonalla nro 665/Op.1/5d/sal. S. 1. 9.7.1941; SKS KRA E RVM: 017: 2. 1989. [Takaisin]
  27. KA/SArk, T 1001/5, Kevyt Osasto 2:n esikunta. 9.7.1941; KA/SArk, T/1001/6, 14. DE:n Tiedotustoimiston käsky nro. 135/III/l./L400/sal. S. 1 9.7.1941; KA/SArk, PK 1741/2, Kevyt Os. 2:n päällikön luutnantti Esko Pallasvirran pitämä sotapäiväkirja 24.6.-5.10.1941. 8.7.1941. [Takaisin]
  28. Rukajärven tie 1999, 17. kohtaus, 1.-4. otos. [Takaisin]
  29. Hiltunen 1999, 237. [Takaisin]
  30. Rukajärven tie 1999, 3. kohtaus, 2.-5. otos [Takaisin]
  31. Ibid., 12. kohtaus, 8.-10. otos [Takaisin]
  32. Ibid., 16. kohtaus, 4.-12. otos sekä 24. kohtaus, 19.-21. otos: Kirje merkitsee siis yhteydenpitoa, jonka kautta läheiset saivat välitettyä omia ajatuksiaan rintamalla taistelevalle ja toisaalta miehet lähettivät rintamalta viestejä kotirintamalle. Elokuvassa kirjeen kotiin lähettää myös, jäyhä, alikersantti Tauno Snicker (näyttelijä Kari Väänänen), joka on asenteeltaan kova pojalleen eikä juuri näytä tälle tunteitaan. [Takaisin]
  33. Rukajärven tie 1999, 18. kohtaus, 44.-53. otos. [Takaisin]
  34. Ibid., 23. kohtaus, 19.-33. otos.  [Takaisin]
  35. Kivimäki 2013, 102-103. [Takaisin]
  36. Rukajärven tie 1999, 18. kohtaus, 9. otos. [Takaisin]
  37. Rukajärven tie 1999, 28. kohtaus, 1. otos [Takaisin]
  38. KAVI, Rukajärven tien käsikirjoitus nro 12, 34. [Takaisin]
  39. Tuuri 1998, 215. [Takaisin]
  40. Ylänen 1999; Silet 2002, 249-259; Fränti 1999, Sihvonen 2013. [Takaisin]
  41. Jönsson 2004, 172. [Takaisin]
  42. Rukajärven tie 1999, 32. kohtaus, 30.-34. otos; Nikkinen & Vacklin 2012, 53. [Takaisin]
  43. Pentti Perttulin haastattelu 13.11.2004.  [Takaisin]
  44. Alanko 1999, 10. [Takaisin]
  45. Talvitie 1999, 42. [Takaisin]
  46. Välimäki 1999; Rukajärven tie 1999, 16. kohtaus, 17.-25. otos: Alikersantti Saarinen lohduttaa luutnantti Perkolaa hänen saatuaan kuoleman viestin. Hän siteeraa lohdutuksen sanoja Matteuksen evankeliumista, mutta luutnanttia nämä sanat eivät tavoita. [Takaisin]
  47. Rukajärven tie 1999, 27. kohtaus, 12.-19. otos. [Takaisin]
  48. Rukajärven tie 1999, 19. kohtaus, 18.-22. otos. [Takaisin]
  49. Niemi 1999, 125. [Takaisin]
  50. Hatavara 2010, 8. [Takaisin]
  51. Mattila & Röhr Production Oy. Olli Saarelan elokuva. Ohjaajan sanat. 28.5.1998. [Takaisin]
  52. Salmi 2001, 136. [Takaisin]
  53. Bacon 2010, 21-26. [Takaisin]
  54. Rosenstone 1995, 4-5. [Takaisin]


Share on Facebook1Tweet about this on Twitter

Yksi vastaus artikkeliin ”Rukajärven tie -sotaelokuva todellisuuden representaationa”

  1. Hieno ja monipuolinen, asiapitoinen julkaisu Marja Vainiolta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *