2015/4
Sodan todellisuus I

Talvisota – valkoisten lumipukujen muuttumaton kuvakertomus?

Vuonna 2017 Helsingin Kasarmintorille pystytetään Talvisodan kansallinen muistomerkki. Talvisotayhdistys ry:n aloitteesta käynnistetyn muistomerkkihankkeen puitteissa järjestetyn muistomerkkikilpailun voitti kuvanveistäjä Pekka Kauhanen ehdotuksellaan Valon tuoja[1]. Voitokkaan muistomerkkiluonnoksen erikoisuutena voidaan pitää sitä, että sen jalustassa oleviin aukkoihin kiinnitetään 105 talvisotaa symboloivaa valokuvaa.

Tarkastelen artikkelissa sitä, minkälainen ”kuvakertomus” erääksi Suomen historian avaintapahtumista mielletystä talvisodasta eri kuvateoksissa on aikojen saatossa muotoutunut, ja minkälaisia muutoksia tässä kertomuksessa on tapahtunut. Artikkelini lopussa tarkastelen kysymystä siitä, minkälainen ”kuvakertomus” talvisodasta tulisi muodostaa nyt tekeillä olevan muistomerkin yhteyteen[2]. Artikkelini jakaantuu johdanto-osan lisäksi kahteen osaan. Johdanto-osiossa tarkastelen artikkelin yleisten lähtökohtien lisäksi myös kuvien merkitystä osana kansallista muistia sekä talvisodanaikaista valokuvaustoimintaa, joka luonnollisesti on vaikuttanut siihen, millaisia kuvakertomuksia talvisodasta on voitu muodostaa sodan jälkeen. Artikkelini ensimmäisessä osiossa puolestaan tarkastelen itse kuvakertomuksia. Artikkelini toisessa osiossa tarkastelen edellisen pohjalta sitä, millaisia kuvakertomuksia talvisodasta on menneisyydessä rakennettu ja millainen talvisotamuistomerkin jalustaan kootun kertomuksen tulisi olla.

Miksi kuvakertomuksia ylipäätään kannattaa tutkia? Professori Gerhard Paulin mukaan 1900-lukua voidaan pitää ”kuvan vuosisatana” paitsi siinä mielessä, että mikään aikaisemmista vuosisadoista ei ollut tuottanut vastaavaa määrää visuaalista materiaalia, myös sikäli, että kuvatulvan myötä ihmiskunnan kollektiivinen muisti kiinnittyi enenevässä määrin nimenomaan kuvalliseen materiaaliin[3]. Sosiaalipsykologi Harald Welzerin mukaan muistimme tarvitsee kuvia, joihin kerrottu ja muistettu historia kiinnittyy. Welzer menee lausunnoissaan jopa niin pitkälle, että hänen mukaansa ”on kyllä olemassa kuvia ilman historiaa, mutta ei historiaa ilman kuvia.”[4] Myös saksalainen filosofi Walter Benjamin on todennut historian olevan läsnä nykypäivässä ainoastaan kuvien kautta[5]. Erityisesti historiallisista tapahtumista otetut, sittemmin kansallisen ikonin asemaan nousseet kuvat saavuttavat usein hyvinkin laajan levinneisyyden. ”Kansallisella ikonilla” tarkoitan tässä yhteydessä kuvaa, joka on ilmestynyt niin usein erilaisissa julkaisuissa, että se on iskostunut kansalaisten mielissä jonkin tietyn historiallisen tapahtuman symboliksi. Tällaisia kuvia voidaan kutsua myös symboli- tai avainkuviksi, ja niitä käytetään usein hyödyksi esimerkiksi mainonnassa, postimerkkien tai patsaiden suunnittelussa tai jopa esikuvina karikatyyreille[6]. Hyvänä esimerkkinä ikonisesta kuvasta toimii Associated Pressin kuvaaja Joe Rosenthalin ottama kuva lipunnostosta Iwo Jiman saarella 23. helmikuuta 1945, joka lienee yksi maailmanhistorian levitetyimmistä ja julkaistuimmista kuvista[7]. Suomen historian ikonikuvia sen paremmin kuin kansallisia kuvakertomuksiakaan ei ole toistaiseksi tutkittu juuri lainkaan[8].

Kuvakirjat ovat perinteinen sotahistorian julkaisumuoto, jossa sodan aikana otettuja valokuvia hyödynnetään uudelleen, tavoitteena luoda kokonaiskertomus sodan tapahtumista. Monesti kuvateoksissa hyödynnetään armeijan propagandayksiköiden sodan aikana ottamia valokuvia niiden näyttävyyden ja helpon saatavuuden vuoksi[9]. Tällöin alun perin propagandatarkoituksiin otetut kuvat saavat uuden elämän osana kuvista konstruoitua visuaalista kokonaiskertomusta ja samalla niiden vaikutus jatkuu vielä sodan päätyttyäkin. Kuvakirjoja ei siis millään muotoa voi pitää neutraalina mediana. Niillä on ollut keskeinen rooli monissa ”historiasodissa”, kuten esimerkiksi Saksassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen käydyssä taistelussa ensimmäisen maailmansodan tulkinnasta. Patrioottiset kuvakirjat, kuten Wilhelm Reetzin toimittama, Ullsteinin kustantamana 1934 ilmestynyt teos Eine ganze Welt gegen uns. Geschichte des Weltkrieges in Bildern, esittelivät saksalaissotilaan yksilöllisenä sankarina, joka ei hävinnyt taistelussa mutta joutui antautumaan, kun kotirintama petti[10].

Kuten Markku Jokisipilä on todennut, Suomen osallistuminen toiseen maailmansotaan on nykyäänkin keskeisessä roolissa kansakuntamme kollektiivisessa muistissa[11]. Suomen toisen maailmansodan aikana käymistä kolmesta sodasta nimenomaan talvisota on kansallisessa muistissa erityispaikalla, sillä siihen liittyvät kaikki hyvän ”kansallisen myytin” rakennusaineet. Sota alkoi kaikissa kansalaispiireissä epäoikeudenmukaiseksi koetulla ulkoisen vihollisen hyökkäyksellä, joka yhdisti kansan. Vihollisen murskaavasta ylivoimasta huolimatta sodassa saavutettiin häikäiseviä voittoja. Pääosa taisteluista käytiin vailla ulkomaista sotilaallista apua, eikä talvisotaan siten liity jatkosodan kaltaisia kiusallisia liittolaisuuskeskusteluja.

Käytän artikkelin lähdeaineistona talvisodasta laadittuja kuvateoksia. Käytettyjen kuvateosten valinnassa pääasiallisena kriteerinä on ollut se, että ne edustaisivat mahdollisimman kattavasti eri aikakausia. Toisena kriteerinä on ollut että teosten pitää olla nimenomaan kuvateoksia, eli valinnassa ei huomioitu kuvitettuja tekstipainotteisia teoksia. Kolmantena kriteerinä oli, että teosten tuli olla näkökulmaltaan yleisluontoisia, eli niitten tuli pyrkiä kuvin kertomaan talvisodan koko tarina eikä vain jotakin tiettyä osa-aluetta. Näillä kriteereillä valitsin mukaan 6 teosta. Ensimmäinen niistä, Toivo Rautavaaran toimittama ja WSOY:n julkaisema Kunniamme päivät. Suomen sota 1939-40 kuvina ja päämajan tilannetiedotuksina, ilmestyi vuonna 1940 ja saavutti heti suuren suosion[12]. Teokseen kuului myös heinäkuun 15. päivänä 1941 julkaistu liite. Kunniamme päivät jäi aineistoni ainoaksi kuvateokseksi, jossa oli kuvia ainoastaan talvisodasta. Kaikki muut tässä artikkelissa käytetyt kuvateokset sisältävät kuvia sekä talvi- että jatkosodasta.

1950-lukua edustaa kaksi kuvateosta, vuonna 1955 ilmestynyt Suomi tahtoi elää, jonka päätoimittajana toimi everstiluutnantti Taavi Patoharju ja kustantajana Sanoma osakeyhtiö, sekä Otavan kustantama, niin ikään vuonna 1955 ilmestynyt Ankarat vuodet. Kuvateos talvi- ja jatkosodastamme, jonka päätoimittajana toimi eversti Valo Nihtilä[13]. 1960- ja 1970-luvuilta ei löytynyt mainittavia kuvateoksia. 1980-luvun kuvateoksia puolestaan edustaa Olavi Autilan toimittama, Eita Oy:n kustantama kaksikielinen kuvateos Suomi suursodassa – Finland i storkriget. 1990-luvulta mukaan valitsin puolestaan 1997 ilmestyneen Jouni Kallioniemen teoksen Suomalaiset isänmaan asialla, jonka kustantaja on Vähäheikkilän kustannus oy. 2000-luvun näkökulmaa artikkelissani edustaa puolestaan tutkija Helena Pilkkeen ja allekirjoittaneen toimittama kuvateos Suomi taisteli – kuvat kertovat, joka ilmestyi 2013 readme.fi oy:n kustantamana.

Varustepulaa ja organisatorista haparointia – kuvaustoiminta talvisodassa

Monen muun asian tavoin Suomen armeijan kuvallinen tiedotustoiminta oli talvisodan alla vielä alkutekijöissään[14]. Tämä saattoi osaltaan johtua siitä, että valokuvan merkitystä tiedotus- tai propagandavälineenä ei vielä ollut täysin ymmärretty: painotekniikan kalleuden vuoksi lehdet julkaisivat suhteellisen vähän kuvia, ja suomalaisen valokuvauskulttuurin historiaa tutkineen Tiina Männistö-Funkin mukaan valokuvaus irtautuikin Suomessa ”teknisen harrastuksen” maineestaan vasta 1930-luvulla[15] Liikekannallepanon myötä perustettiin kyllä suunnitelmien mukaisesti Päämajan propagandaosasto, mutta kuvallista tiedotustoimintaa ei ollut näissä suunnitelmissa huomioitu lainkaan[16]. Niinpä talvisodan kuvaustoimintaan osallistuneiden kuvaajien muistelmat kertovatkin kuvaustoiminnan alkua käsiteltäessä lähinnä kaoottisuudesta ja siitä, kuinka kuvaustaitoisiksi tiedettyjä miehiä haalittiin kasaan kiireesti[17]. Maailman kiinnostuksen suuntautuessa Suomeen Sotilaselokuvalaitoksen pohjalle perustettu puolustusvoimien Kuvalaitos osoittautui myös nopeasti resursseiltaan täysin riittämättömäksi. Kuvia ei yksinkertaisesti voitu toimittaa siinä määrin kuin niille olisi ollut kysyntää[18]. Edes organisaatiouudistus, jossa Kuvalaitos siirrettiin Päämajan alaisuudesta Puolustusministeriön sanomalehtitoimiston alaisuuteen, ei tuonut varsinaista ratkaisua. Kuvalaitoksen tehtäväksi määriteltiin edelleen vain kuvien valmistus ja jakelu, niiden ottamisen ollessa edelleen yksittäisten kuvaajien oman aloitteellisuuden varassa. Vähitellen suomalainen propagandaorganisaatio kuitenkin saatiin toimimaan myös kuvauksen osalta. Materiaalista heikkoutta helpottivat vuoden 1940 olympialaisia varten maahan tuodut kamerat, ja kuvien levityksestä ryhtyi vastaamaan Finlandia Uutistoimiston yhteyteen perustettu, Propagandaliitto ry:n Finlandia kuvatoimisto, jonka tarkoituksena lienee ennen muuta ollut saada suomalainen tiedotustoiminta näyttämään neutraalimmalta.[19] Kaikkiaan Finlandia kuvatoimisto toimitti talvisodan aikana ulkomaille 17 491 valokuvavedosta noin 2600 negatiivista – suuri luku, kun otetaan huomioon, miten vähän lehdistö vielä tuohon aikaan kuvia hyödynsi[20]. Kuvapropaganda suuntautui aikalaistoimijoiden muisteluiden mukaan ennen kaikkea Skandinavian maihin, Englantiin, Italiaan, Viroon, Yhdysvaltoihin ja Saksaan[21].

Kuten Elina Melgin toteaa tutkimuksessaan, Suomi sai talvisodan aikana julkisuutta runsain mitoin[22]. Suomalaisten kuvaajien lisäksi maahan saapui myös ulkomaisia valokuvaajia, ja vaikka osa heistä kävikin, kuten Lasse Lehtinen toteaa, ”sotansa hotelli Kämpin baarissa”[23], oli joukossa myös niitä, jotka halusivat käydä rintamalla. Voimakkaana pidetyn Puolan romahdettua nopeasti Suomen taistelua pidettiin hämmästyttävänä, ja kun muilla maailmansodan rintamilla vallitsi rauha, länsimaiden katse kääntyi Suomeen. Talvisotaa valokuvaamassa oli suomalaisten lisäksi myös maailmanluokan kuuluisuuksia: mm. amerikkalainen Thérèse Bonney oli tullut Suomeen kuvaamaan vuoden 1940 olympialaisia, mutta sodan sytyttyä hän jäi Suomeen sotakuvaajaksi. Nimenomaan talvisodan kuvat nostivat Bonneyn myöhempään kuuluisuuteensa.[24]

Päämaja pyrki aluksi rajoittamaan rankasti kuvaajien pääsyä rintamalle ilmoittamalla, että sotatoimialueilla saivat toimia vain sen omat kuvaajat. Sodan myöhemmässä vaiheessa ulkomaisetkin kuvaajat pääsivät kuvaamaan sotatoimialueilla allekirjoitettuaan sitoumuksen, jossa sitoutuivat muun muassa olemaan kuvaamatta ilman mukanaan liikkuvan oppaan lupaa, luovuttamaan filminsä armeijan kehitettäväksi sekä luovuttamaan sensuurin kieltämät kuvat maksutta puolustusvoimille[25]. Kaikkiaan kuvaustoiminta eri rintamasuunnilla jäi hyvinkin eritasoiseksi.

Kuva talvisodasta alkaa muotoutua

Tarkastelluista teoksista vanhin, kesällä 1940 ilmestynyt Kunniamme päivät antaa talvisodasta varsin monipuolisen kuvan. Teoksen sivuilla käsitellään niin evakoita, suomalaisten saamaa kansainvälistä myötätuntoa ja apua kuin kotirintaman kokemia pommituksia ja vihollisen selustassa tehtyjä partioretkiäkin. Teoksen aikaperspektiivi ei myöskään rajoitu pelkästään sotaan, vaan siinä käsitellään kuvien kautta myös talvisotaa edeltäneitä tapahtumia. Teoksen ilmestymisaikataulu selittää talvisodan jälkeisten kuvien puuttumisen.

Teokseen voidaan sanoa valitun talvisotaa esittävien kuvien parhaimmisto. Monet siinä julkaistuista kuvista ovat säilyneet osana suomalaisten kansallista kuvastoa vielä vuosikymmeniä sodan jälkeenkin. Esimerkkinä tällaisista asemansa säilyttäneistä kuvista voidaan mainita esimerkiksi 7-vuotiasta Armi Hillevi Metsäpeltoa esittämä kuva[26]. Armi sai surmansa pommituksissa sodan ensimmäisenä päivänä. Metsäpeltojen kotialbumista peräisin olevassa kuvassa enkelimäinen pikkutyttö katsoo pää kallellaan kuvaajaan. Kuva julkaistiin Suomen Kuvalehdessä sodan aikana[27]. Kuva on eräiden arvioiden mukaan noussut sittemmin koko talvisotaa symboloivaksi ikonikuvaksi[28]. Armin kohtalo symboloi sodan totaalisuutta ja raakuutta. Sodan totaalisuus näyttäytyy Kunniamme päivät -teoksessa nimenomaan kotirintaman pommitustuhoja esittävien kuvien suurena määränä. Pommituskuvien suureen määrään on todennäköisesti monia syitä. Monille näin laajat, pitkäkestoiset sekä nimenomaan siviilikohteisiin kohdistuneet pommitukset olivat täysin uusi kokemus[29]. Siviilikohteiden pommitukset nähtiinkin lopullisena todisteena Neuvostoliiton aggressiosta Suomea kohtaan sekä itäisen naapurimaan barbaarisuudesta. Erityisesti kuvat pommitetuista kirkoista ja sairaaloista tarjosivat voimakkaan aseen Suomen propagandalle: hyökkäämällä tällaisten kohteiden kimppuun ateistinen Neuvostoliitto osoitti paitsi ”jumalattomuutensa”, myös piittaamattomuutensa kansainvälisistä sopimuksista. Suomi saattoi näin korostaa taistelevansa länsimaisen sivistyksen ja siihen kiinteästi kuuluvaksi mielletyn kristinuskon puolesta.

Pommitusaiheen suosiota saattavat selittää kuitenkin myös käytännön seikat. Kuten edellä totesin, valokuvaajien liikkumista rintama-alueilla pyrittiin etenkin sodan alkupuolella rajoittamaan voimakkaasti. Julkunen toteaa kuitenkin pommitustuhojen ja jopa varsinaisten pommitustilanteiden kuvaamisen kotirintamalla olleen mahdollista, mikä osaltaan selittänee pommituskuvien suurta määrää.[30]

Suurin osa Kunniamme päivät -teoksen rintamakuvista on lavastettuja, sillä kuten edellä osoitin, kuvaajia ei juuri päästetty rintamalle ja siksi aitoja taistelukuvia talvisodasta on olemassa vain hyvin vähän. Teoksessa on myös jonkin verran nykynäkökulmasta lavastetuksi tulkittavia kuvia kotirintamalta. Tällaisia ovat lähinnä amerikkalaisen sotakuvaajan Carl Mydansin kuvat Tammisaaren pommituksesta. Kuvissa, joissa siviiliväestö on mennyt metsään pommeilta suojaan, katsojan huomio kiinnittyy maassa makaavaan äitiin, joka pitää lastaan rintaansa vasten – päällimmäisenä, siis pommeille alttiina. Selitys löytyy talvisodan aikaisesta kuvajournalismin kulttuurista. Tuolloin kuvilla pyrittiin nimenomaan alleviivaamaan tekstissä kerrottuja tapahtumia ja herättämään katsojassa tunneperäisiä reaktioita. Tämä saattoi johtaa siihen, että kuvia piti kuvaajaa varten rakentaa uudelleen. Lavastuksiin ryhdyttiin myös silloin, kun kaivattuja kuvia ei muuten saatu. Reijo Porkan haastattelema valokuvaaja Eino Mäkinen, kertoo japanilaisesta lehtimies Mutosta:

[Muto] tahtoi saada kuvatuksi suomalaisia sotilaita ottamassa vankeja. Asia järjestettiin hankkimalla pari sotavankia ja muutama suomalainen sotilas. Käpylän metsissä Helsingissä Muto kuvasi suomalaiset tähtäilemässä kivääreillään vankeja. [-] Muto toimitti kuvansa USA:han, jossa Chicago Tribune julkaisi ne ”ensimmäisenä autenttisina sotakuvina Suomesta.[31]

Yksi ilmeisesti Muton ottamista kuvista julkaistiin Kunniamme päivät -teoksen 1941 ilmestyneessä liitteessä, joka sisälsi kuvia, joiden poistamista Neuvostoliitto oli vaatinut 1. ja 2. painoksista.

Lavastetuista kuvista huolimatta Kunniamme päivät kertoo talvisodasta suhteellisen monipuolisesti, ja siinä hyödynnetään myös runsaasti kuvia, joita tutkimusaineistoni myöhemmissä kuvateoksissa ei lainkaan nähdä. Tällaisia ovat muun muassa osa tukholmalaisen kuvatoimiston Text & Bilderin teokseen luovuttamista kuvista.

1950-luvulta 2000-luvulle: laajenevia ja kapenevia näkökulmia

Sodan jälkeen sotakirjallisuuden julkaisussa oli pitkä tauko, joka johtui yhtäältä ihmisten kyllästymisestä sota-ajan muisteluun, toisaalta uuden ulkopoliittisen tilanteen aiheuttamasta varovaisuudesta[32]. Tauko koski myös kuvakirjoja, ja tässä artikkelissa käsiteltävät kaksi kuvateosta, Suomi tahtoi elää sekä Ankarat vuodet, lukeutuvatkin ensimmäisiin sodan jälkeen ilmestyneisiin kuvateoksiin. Ensimmäisten painosten ilmestymisvuoden (1955) lisäksi teoksia yhdistää myös se, että molempien toimituskunnassa on jäseninä korkea-arvoisia sotilashenkilöitä, kuten jo johdannossa totesin.

Sotilashenkilöiden jäsenyys toimituskunnassa selittänee myös sitä, että molemmissa teoksissa nimenomaan taistelurintaman tapahtumien kuvallinen esittely on dominoivaa. Teoksissa on kyllä jonkin verran kuvia myös kotirintamalta, mutta ensisijaisesti niissä keskitytään nimenomaan ”varsinaisiin” sotatapahtumiin. Osasyynä näkökulman suppeuteen voi olla myös se, että talvisodan tapahtumiin käytetään näissä teoksissa huomattavasti vähemmän tilaa kuin Kunniamme päivät -teoksessa: Ankarat vuodet ja Suomi tahtoi elää käsittelevät kumpikin sekä talvi- että jatkosotaa.

Kuten totesin, Kunniamme päivät -teokseen valittiin aikanaan talvisotakuvien parhaimmisto. Ei ole ihme, että 1950-luvun teokset toistivat osin samoja kuvia. Ankarat vuodet -teoksessa esimerkiksi julkaistiin Carl Mydansin kuva pommeja pakoilevista siviileistä[33]. Kuitenkaan teoksia ei voi millään muotoa pitää vain Kunniamme päivät -kirjan supistettuina kopioina. Sekä Suomi tahtoi elää että Ankarat vuodet tuovat talvisodan kuvalliseen esittämiseen uuden näkökulman hyödyntämällä – kenties uuden ulkopoliittisen tilanteen innoittamana – myös neuvostoliittolaisia valokuvia[34]. Suomi tahtoi elää omisti venäläisille kuville jopa kokonaisen luvun[35]. Neuvostoliittolaisissa kuvissa sota näyttäytyy pääpiirteittäin samanlaisena kuin suomalaisissakin, vaikka puna-armeijan parempi kalustotilanne näkyykin kuvista.

Vastaavaa uutta näkökulmaa ei kyennyt tuomaan liki kolme vuosikymmentä myöhemmin, vuonna 1984 ilmestynyt Olavi Antilan teos Suomi suursodassa. Lähinnä SA-kuviin pohjannut teos keskittyi rintaman tapahtumiin ja toisti niitä kuvatessaan samoja otoksia, joita oli nähty jo 1950-luvun teoksissakin. Antila ei hyödynnä teoksessaan esimerkiksi Mydansin kuvia. Samalla tavoin Helena Pilkkeen ja allekirjoittaneen toimittama, vuonna 2013 ilmestynyt kuvateos Suomi taisteli – Kuvat kertovat keskittyi yksinomaan SA-kuvien julkaisuun.

Tutkimusaineiston toiseksi tuorein teos, Jouni Kalliomäen Suomalaiset isänmaan asialla vuodelta 1997 sitä vastoin hyödyntää ansiokkaasti muitakin kuin SA-kuvia ja niinpä lukija löytääkin teoksesta jonkin verran aiemmin julkaisemattomia kuvia talvisodasta, kuten vaikkapa kuvia kotirintaman keräys- ja tuotantokamppailusta[36]. Uusien kuvien lisäksi Kalliomäen teoksessa kuitenkin toistetaan myös aikaisemmista teoksista tuttuja kuvia, kuten Armi Hillevi Metsäpeltoa esittävän otoksen[37].

Vain valkoisia lumipukuja? Talvisotamuistomerkin kuvakertomus

Kuten edellä olen osoittanut, suomalainen kuvapropagandatoiminta oli talvisodan alla vielä pitkälti järjestämättä. Kun lisäksi ulkomaalaisten valokuvaajien ja kirjeenvaihtajien toimintaa pyrittiin monin tavoin rajoittamaan, on ymmärrettävää, että talvisodan eri rintamaosat ja kotirintaman pommitetut kaupungit saivat osakseen hyvinkin eritasoista mediahuomiota. Talvisodasta on kaiken kaikkiaan olemassa suhteellisen pieni määrä teknisesti hyviä ja sanomaltaan selkeitä valokuvia, ja niiden toistuva julkaiseminen eri yhteyksissä on johtanut siihen, että esimerkiksi tiettyjä otoksia Raatteen tieltä, kuten ohessa olevaa kuvaa 1, voidaan jo pitää kansallisina ikoneina.

Kuva 1: Anonyymiksi jäävän kuvaajan otos korostaa Raatteen tieltä saadun sotasaaliin määrää. SA-kuva 2984.
Kuva 1: Anonyymiksi jäävän kuvaajan otos korostaa Raatteen tieltä saadun sotasaaliin määrää. SA-kuva 2984. Lähde: SA-kuva

Tähän asti olen tarkastellut artikkelissani nimenomaan kuvateoksissa talvisodasta rakennettua kuvaa. Kuvateoksissa kuvien levitysmedioina on kuitenkin kaksi merkittävää eroa verrattuna nyt tekeillä olevan muistomerkkiin ja sen jalustaan. Kuvateokset on käytännössä aina tarkoitettu osaksi puhtaasti kansallista historiakeskustelua, ja niiden katselijoilla on näin voitu olettaa olevan tiettyjä, esimerkiksi kouluopetuksen kautta saatuja perustietoja Suomen historiasta. Muistomerkkiä taas tulevat suomalaisten lisäksi katsomaan myös ulkomaalaiset turistit, jolta emme voi odottaa tällaisia perustietoja. Muistomerkin kohdeyleisön heterogeenisyydestä huolimatta jalustaan kiinnitettävien kuvien avulla olisi kyettävä kertomaan tarina, joka puhuttelisi molempia edellä mainittuja kohderyhmiä.

Haasteellisuutta lisää vielä se tosiseikka, että kuvateoksiin valittujen kuvien sanoman selventämiseen voidaan käyttää kuvatekstiä, mutta patsaan jalustaan valituissa kuvissa ei tekstiä voi olla, vaan kuvien on kyettävä itse puhumaan puolestaan. Tämä sulkee monet kuvat, jotka ”avautuakseen” vaativat kuvatekstin, pois muistomerkkikuvaehdokkaiden joukosta. Esimerkkinä tällaisista kuvista voidaan mainita vaikkapa artikkelissa jo usein esille noussut Armi Hillevi Metsäpeltoa esittävä kuva. Niille, jotka tuntevat kuvan taustalle kätkeytyvän tarinan, se on vavahduttava muistutus sodan totaalisuudesta, mutta kuvan taustatarinaa tuntemattomille sen yhteys talvisotaan ei aukea. Oman lisänsä tehtävän haasteellisuuteen tuo se, että kuvia ei muistomerkin jalustaan asetella suinkaan perinteiseen lineaariseen järjestykseen vaan ryppäittäin[38].

Miten siis lähteä rakentamaan nämä reunaehdot rakentavaa talvisotakuvaa – tai toisin kysyttynä, millainen voisi olla nyt rakenteilla olevaan patsaaseen koottava kuvakertomus? Esitän seuraavassa muutamia ideoita, joiden toivon tekevän muistomerkin yhteyteen luodusta kuvakertomuksesta kiinnostavan ja ymmärrettävän niin ulkomaisen kuin kotimaisenkin katsojan silmissä. Keskityn kommenteissani niihin sodan osa-alueisiin, joiden kuvallinen esittäminen muistomerkin yhteydessä vaatii mielestäni erityishuomiota.

Ulkomaalaisen katsojan kannalta olisi helpottavaa, mikäli talvisota asetetaan kuvissa osaksi heidän tunnistamaansa ajallista jatkumoa. Tämä auttaisi heitä hahmottamaan, minkä aikakauden tapahtumasta on kysymys. Samat kuvat korostavat puolestaan suomalaiselle katsojalle talvisodan kytkeytymistä osaksi eurooppalaista suurpolitiikkaa. Tämän asian voisi rakennettavassa kuvakertomuksessa tuoda esille paitsi suomalaisissa kuvateoksissa usein toistuvan Molotov-Ribbentrop-sopimuksen allekirjoitustilannetta esittävän kuvan avulla, myös oheisella saksalaisella propagandakuvalla, jossa saksalaissotilaat murtavat Puolan rajapuomin (kuva 2). Kuva on noussut etenkin keski-Euroopassa ikoniseen asemaan ja toisen maailmansodan alun symboliksi[39]). Tämä kuva liittäisi talvisodan kuvakertomuksen keskieurooppalaisen katsojankin silmissä osaksi toisen maailmansodan alkuvaihetta. Suomalainen katsoja puolestaan tunnistaa usein koulukirjoissa ja myös kuvateoksissa käytetyn kuvan Paasikivestä Helsingin rautatieasemalla lähdössä Moskovan neuvotteluihin. Toisaalta saksalaisen, Puolan sotaretkeltä peräisin olevan kuvan liittäminen kuvakertomukseen saattaisi myös hämmentää katsojaa.

Kuva 2: Hans Sönnken ottama lavastettu propagandakuva, jossa saksalaissotilaat esittävät murtavansa puolalaista rajapuomia Danzigin (nyk. Gdansk) lähellä. Lähde: Wikimedia Commons.
Kuva 2: Hans Sönnken ottama lavastettu propagandakuva, jossa saksalaissotilaat esittävät murtavansa puolalaista rajapuomia Danzigin (nyk. Gdansk) lähellä. Lähde: Wikimedia Commons.

Koska kyse on nimenomaan talvisodan kansallisesta muistomerkistä, kannattaa erityisesti kotirintaman pommituksia kuvattaessa pyrkiä eroon monia kuvateoksia vaivanneesta ”helsinkikeskeisyydestä”. Kuvaajista suhteellisesti katsottuna suurin osa lienee sodan aikana työskennellyt nimenomaan Helsingissä ja monet ikonisista talvisodan pommituksiin liittyvistä ovat peräisin nimenomaan Helsingin pommituksista talvisodan ensimmäisenä päivänä. Hyviä kuvia on kuitenkin myös muualla. Esimerkiksi Turussa toiminut valokuvaaja Yrjö Paldan otti lukuisia vaikuttavia valokuvia Turun pommituksista. Ohessa kuva Turun öljysataman pommituksista (kuva 3). Kuvat eri kaupunkien pommituksista korostaisivat tehokkaasti koko maahan suuntautuneita pommituksia ja samalla muistomerkin kansallista luonnetta – kysehän ei ole pelkästään Helsingin kamppailua talvisodassa kunnioittava patsas.

Kuva 3: Yrjö Paldanin kuva Turun öljysataman palosta pommitusten jälkeen. Lähde: Olli Kleemolan kokoelmat.
Kuva 3: Yrjö Paldanin kuva Turun öljysataman palosta pommitusten jälkeen. Lähde: Olli Kleemolan kokoelmat.

Mitä rintamalla otettuihin kuviin tulee, kuvat eivät suinkaan heijasta tasapuolisesti toimintaa eri rintamaosilla. Tämä johtuu jo aiemmin todetusta rintamakuvauksen eritasoisuudesta eri rintamaosilla. Kuvien puutteen ja toisaalta muistomerkin jalustaan valittavan suhteellisen pienen kuvamäärän – vain 105 kpl – vuoksi ei ole mahdollista rakentaa rintamatapahtumia esittävien kuvien avulla läpileikkausta kaikista talvisodan taisteluista. Toisaalta, vaikka tällainen läpileikkaus teoriassa voitaisiinkin rakentaa, erottaisiko kuvia katseleva maallikko Petsamon sodankäynnin Kannaksen kamppailusta? Näkisinkin keskeisempänä tavoitella maantieteellisen kattavuuden sijaan mahdollisimman hyvää läpileikkausta talvisodan rintamasotilaiden kokemuksesta, siitä, miten he itse mielsivät taistelunsa ja jäsensivät sitä. Rintaman oloja kuvailtaessa joidenkin kansallisten ikonikuvien, kuten vaikkapa kuvassa 1 nähtävän Raatteen tien sotasaalista esittävän kuvan toistaminen on suotavaa. Sen sijaan on varottava toistamasta alun perin propagandakäyttöön otettuja, lavastettuja propagandakuvia, kuten kuvassa 3 olevaa propagandalehtisiin tarkoitettua kuvaa antautuvasta venäläisestä. Tällaiset kuvat saattaisivat muistomerkkiin liitettynä johtaa vääriin tulkintoihin neuvostoliittolaisten sotilaiden taistelutahdosta.

Kuva 4: Anonyymin kuvaajan ottama kuva Karvian sotavankileirillä lavastetusta antautumistilanteesta. SA-kuva 2678.
Kuva 4: Anonyymin kuvaajan ottama kuva Karvian sotavankileirillä lavastetusta antautumistilanteesta. SA-kuva 2678. Lähde: SA-kuva

Propagandakuvien tavoin problemaattista on myös kaatuneita esittävien kuvien käyttö. Edellä esiteltyjen lavastettujen antautumiskuvien tavoin myös kuvia kaatuneista otettiin propagandakäyttöön. Talvisodan sotakuvaajista ainakin Otso Pietisen tiedetään saaneen erikoistehtävän kuvata kaatuneiden vihollisten ruumiita lentolehtiskäyttöön. Hän kertoo käyneensä tässä tarkoituksessa läpi noin 5000 kaatuneen vihollisen ruumista[40]. Toisaalta kyseessä on sotamuistomerkki, ja myös sodan ”nurjan puolen” on tultava esille jalustaan valituissa kuvissa. Kaatuneita esittäviä kuvia voitaneen siksi hyödyntää pieteetillä.

Hiukan vaihtelua SA-kuvien usein kovin ”kuluneisiin” otoksiin rintamalta saadaan suomalaisten sotilaiden yksityiskuvista, joita on julkaistu kuvateoksissa huomattavasti virallisia SA-kuvia vähemmän. Yksityisiltä kuvilta ei pidä kuitenkaan odottaa liikoja: epävirallinen kuvaus oli talvisodassa vähäistä, eikä kuvia näin ollen ole olemassa paljon[41]. Lisäksi pääosasta kuvia puuttuvat kaikki aika- ja paikkatiedot, mikä tekee niiden käytöstä haastavaa.

Talvisodassa puhuttaessa esitetään usein myös väite, että Suomi olisi käynyt taistelunsa yksin ja vailla ulkomaista tukea. Tämä ei pidä paikkaansa sikäli, että ulkomailta saatiin paitsi vapaaehtoisjoukkoja, myös materiaalista apua. Tätä näkökulmaa kannattaa ilman muuta tuoda esille muistomerkkiin valituissa kuvissa, sillä se kiinnostaa ulkomaalaista katselijaa ja tuo kenties uusia näkökulmia myös kotimaiselle yleisölle. Se, että muistomerkin jalustaan asetettaviin kuviin ei voi lisätä tekstiä, lisää asian haastavuutta kuitenkin jonkin verran, kuten kuvan 5 tapauksesta käy ilmi.

Kuva 5: Ulkomaille levitetty päiväämätön talvisodanaikainen lehdistökuva, joka siihen liitetyn englanninkielisen selostuslipukkeen perusteella esittää ruotsalaisia vapaaehtoisia Suomen pohjoisella rintamalla. Lähde: Olli Kleemolan kokoelmat.
Kuva 5: Ulkomaille levitetty päiväämätön talvisodanaikainen lehdistökuva, joka siihen liitetyn englanninkielisen selostuslipukkeen perusteella esittää ruotsalaisia vapaaehtoisia Suomen pohjoisella rintamalla. Lähde: Olli Kleemolan kokoelmat.

Ruotsalaisia vapaaehtoisia esittävä kuva osoittaa hyvin ”tekstittömän kuvakertomuksen” luomisen haasteet. Mikään kuvassa ei kerro maallikkokatsojalle, että kyse on ruotsalaisista vapaaehtoisista. Tässä mielessä kuvat, joissa näkyisi vapaaehtoisten kansallisuuteen viittaava symboli, olisivat muistomerkkiin paremmin sopivia. Niitä ei kuitenkaan ole SA-kuvien joukossa juuri lainkaan.

Puuttuvien kuvien kohdalla katse pitäneekin suunnata kohti ulkomaisia arkistoja. Artikkelini johdanto-osiossa käsittelin sitä suurta mielenkiintoa, jota ulkomaisten lehtien ja kuvatoimistojen kirjeenvaihtajat ja valokuvaajat tunsivat Suomen taistelua kohtaan. On siis täysin perusteltua olettaa, että ulkomaiset arkistot saattavat kätkeä runsaastikin toistaiseksi tuntematonta talvisotakuvamateriaalia[42]. Toinen tuntemattoman talvisotakuva-aineiston aarreaitta saattaisivat olla suomalaisten kustannustalojen kuvakokoelmat: kuten Jukka Kukkonen on tutkimuksessaan osoittanut, kustantajien arkistoissa on mittavat määrät kuvia, joiden sisällöstä edes arkistoa hoitavilla ei välttämättä ole aavistustakaan[43].

Talvisotakuva menneestä tulevaan

Artikkelissa tarkasteltujen kirjojen kuvassa talvisodasta ei kokonaisuutena voida havaita merkittäviä muutoksia tutkitun ajanjakson pitkästä aikajänteestä huolimatta. Kirjojen väliset erot näyttäytyvät lähinnä vähäisinä näkökulmaeroina – toiset teokset keskittyivät käytännössä ainoastaan taistelurintaman tapahtumiin toisten kuvatessa myös kotirintaman kamppailua. Ainoana mainittavana erona voidaan nähdä käytetyn kuva-aineiston kaventuminen. Kunniamme päivät -teoksessa ja muissakin aineiston vanhemmissa teoksissa käytetyt Carl Mydansin kuvat ovat nykyään Getty Images -kuvatoimiston hallussa ja niitä ei kenties sen vuoksi ole käytetty enää uudemmissa kuvateoksissa.

Vaikka talvisodan kuva on kuvateoksissa säilynyt pitkään käytännössä muuttumattomana, Kansalliseen talvisotamuistomerkkiin koottavaa kuvakertomusta ei voi toteuttaa ”perinteiseen tyyliin”. Kuvien ei-lineaarinen asettelu ja tekstittäminen sekä tekstittämättömyys asettavat kuvien valinnalle omat rajoituksensa. Kun talvisotaa käsittelevissä kirjoissa tavoitteena on useimmiten ollut talvisodan esittäminen lineaarisesti etenevänä kertomuksena, ja niissä on pyritty tasapuolisesti huomioimaan eri rintamasuuntien tilanteen kehitys, täytyy talvisotamuistomerkin jalustaan asetettavissa kuvissa painottaa nimenomaan talvisotaa kokemuksena. Mitä taas tulee esimerkiksi kotirintamalla koettuihin pommituksiin, suurin osa useissa teoksissa toistuvista ikonisista kuvista on syntynyt Helsingissä, jossa oli suhteellisesti katsottuna suurin määrä valokuvaajia talvisodan aikana. Muistomerkin kansallinen, koko Suomen kamppailua kunnioittava luonne kuitenkin vaatii irrottautumista Helsinki-keskeisyydestä kuvia valittaessa. Minkälainen kuvakertomus muistomerkin jalustaan sitten tullaankin rakentamaan, aina se jää ainakin yhdellä tavalla puutteelliseksi. Paraskaan valokuva ei ole kyennyt tallentamaan talvisodan henkeä, koko kansan keskuuteen syntynyttä yhteishenkeä.

Olli Kleemola on valtiotieteiden maisteri ja Turun yliopiston poliittisen historian oppiaineen tohtorikoulutettava. Hänen väitöskirjansa käsittelee saksalaisten ja suomalaisten toisen maailmansodan aikaisten valokuvien Neuvostoliitto-kuvaa.

Lähteet

Primaariaineisto

Antila, Olavi. Suomi suursodassa. Eita oy, Jyväskylä 1984.

Kallioniemi, Jouni. Suomalaiset isänmaan asialla. Vähäheikkilän kustannus oy, Jyväskylä 1997.

Maan Turva. Kunniamme päivät. Suomen sota 1939-40 kuvina ja Päämajan tilannetiedotuksina. WSOY, Porvoo 1941a.

Maan Turva. Kunniamme päivät liite. WSOY, Porvoo 1941b.

Nihtilä, Valo. Ankarat vuodet. Kuvateos talvi- ja jatkosodastamme. Otava, Helsinki 1957.

Patoharju, Taavi. Suomi tahtoi elää. Sanoma osakeyhtiö, Helsinki 1955.

Pilke, Helena & Kleemola, Olli. Suomi taisteli – kuvat kertovat. readme.fi oy, Helsinki 2013.

Kuvalähteet

Olli Kleemolan kokoelmat

SA-kuva (www.sa-kuva.fi)

Wikimedia Commons

Sekundaarilähteet

Painamattomat sekundaarilähteet ja opinnäytetyöt

Hakoköngäs, Juho. Kuvitetut tarinat. Sisällönanalyyttinen, kuva-analyyttinen ja narratiivinen lähestymistapa kansallisen historian visualisointiin. Pro gradu, Helsingin yliopisto, sosiaalitieteiden laitos 2013.

Kukkonen, Jukka. Valokuvat kellareissa. Selvitys kustannustalojen kuva-arkistoista. Opetusministeriö, Kulttuuri- liikunta- ja nuorisopolitiikan osaston julkaisusarja 3/2002: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2002/liitteet/opm_395_valokarkisto.pdf?lang=fi [Viitattu 29.4.2015]

Paul, Gerhard. Idylle mit Schlagbaum. Zeit online Geschichte 1.9.2014: http://www.zeit.de/2014/36/zweiter-weltkrieg-beginn-foto [Viitattu 28.4.2015]

Pääkkönen, Jussi. Se kuva jäi mieleen. Viikko-Kaleva 10.12.2006: http://www.kaleva.fi/viikko-kaleva/se-kuva-jai-mieleen/119371/ [Viitattu 24.4.2015]

Talvisodan kansallinen muistomerkki Opetus- ja kulttuuriministeriön sivuilla http://www.minedu.fi/OPM/extrat/talvisota/index.html [Viitattu 17.4.2015]

U.S. Naval Institute’s online news and analysis portal http://news.usni.org/2015/02/23/iwo-jima-at-70-the-most-reproduced-and-parodied-photo-in-history [Viitattu 27.4.2015]

Yle uutiset kulttuuri: Talvisodan muistomerkkikilpailun voittaja – ”kyllä se 500 vuotta kestää” http://yle.fi/uutiset/talvisodan_muistomerkkikilpailun_voittaja_-_kylla_se_500_vuotta_kestaa/6979741 [Viitattu 24.4.2015]

Tutkimuskirjallisuus ja artikkelit

Hamann, Christoph. Visual history und Gesichtsdidaktik. Bildkompetenz in der historisch-politischen Bildung. Centaurus, Herbolzheim 2007.

Holzer, Anton. Den Krieg sehen. Zur Bildgesichchtsschreibung des Ersten Weltkrieges. Teoksessa Holzer, Anton (toim.) Mit der Kamera bewaffnet. Krieg und Fotografie. Jonas Verlag, Marburg 2003, 57-70.

Jokisipilä, Markku & Kinnunen, Tiina. Shifting Images of ”Our Wars”. Finnish memory culture of World War II. Teoksessa Kinnunen, Tiina & Kivimäki, Ville (toim.) Finland in World War II. History. Memory, Interpretations. Brill, Leiden 2011, 435-482.

Julkunen, Martti. Talvisodan kuva. Ulkomaisten sotakirjeenvaihtajien kuvaukset Suomesta v. 1939-1940. Weilin+Göös, Helsinki 1975.

Kleemola, Olli. Kaksi kameraa – kaksi totuutta? Omat, liittolaiset ja viholliset rintama- ja TK-miesten kuvaamina. Poliittisen historian tutkimuksia 37. Turun yliopiston poliittisen historian laitos, Turku 2011.

Kleemola, Olli. Kamera aseena. Teoksessa Helena Pilke & Olli Kleemola (toim.) Suomi taisteli. Kuvat kertovat. readme.fi oy, Helsinki 2013, 17-18.

Lehtinen, Lasse. Sodankäyntiä sanoin ja kuvin. Suomalainen sotapropaganda 1939-1944. WSOY, Helsinki 2006.

Melgin, Elina. Propagandaa vai julkisuusdiplomatiaa? Taide ja kulttuuri Suomen maakuvan viestinnässä 1937-52. Helsingin yliopisto, Helsinki 2014.

Männistö-Funk, Tiina. Itse tehty moderni. Gramofoni, polkupyörä ja valokuvaus suomalaisten elämässä 1880-luvulta 1940-luvulle. Annales universitatis Turkuensis C 380. Turun yliopisto 2014.

Niemelä, Mikko: Talvisodan taistelutahto, runot ja propaganda. SK julkaisee verkossa otteita sota-ajan numeroista. Suomen kuvalehti 48/2014, 28.11.2014.

Paul, Gerhard. Das Jahrhundert der Bilder. Die visuelle Geschichte und der Bildkanon des kulturellen Gedächtnisses. Teoksessa Paul, Gerhard (toim.) Das Jahrhundert der Bilder. 1900 bis 1945. Vandhoeck & Ruprecht, Göttingen 2009, 14-39.

Paulaharju, Jyri & Uosukainen, Martti. Kamerat – huomio – tulta! Puolustusvoimat kuvaajana. Puolustusvoimien kuvaustoiminta 1918-1999. Puolustusvoimien koulutuksen kehittämiskeskus, Helsinki 2000.

Pietinen, Markku Tulivuori ja marttyyri. Perhekuvassa Eila Hiltunen ja Otso Pietinen. Otava, Helsinki 2012.

Pilke, Helena. Etulinjan kynämiehet. Suomalaisen sotakirjallisuuden kustantaminen ja ennakkosensuuri kirjojen julkaisutoiminnan sääntelijänä 1939-1944. Biblioteca historica 123. SKS, Helsinki 2009.

Porkka, Reijo. Sodasta kuvin. TK-valokuvaus 1941-1944. Suomen valokuvataiteen museon säätiö, Helsinki 1983.

Ruokanen, Tapani. Turja Kriivari. Reportaasi 1900-luvun Suomesta. Otava, Helsinki 2001.

Varjus, Seppo. Hän pelasti talvisodan värikuvat. Ilta-Sanomien historialehti Sotien värit. Kuvalehti talvi-, jatko- ja Lapin sodasta. 24.2.2011.

 



  1. http://www.minedu.fi/OPM/extrat/talvisota/index.html [Viitattu 17.4.2015] [Takaisin]
  2. Artikkeli perustuu työhöni Talvisotayhdistyksen muistomerkkitoimikunnan kuvavalinnoista vastaavan ryhmän erikoistutkijana. [Takaisin]
  3. Paul 2009, 26-27 (Jahrhundert der Bilder). [Takaisin]
  4. Siteerattu teoksesta Paul 2009, 27. [Takaisin]
  5. Siteerattu teoksesta Paul 2009, 27; Samaan tulokseen on tutkimuksessaan tullut Juho Hakoköngäs: Hakoköngäs 2013, 5-6. [Takaisin]
  6. Hamann 2007, 41-42. [Takaisin]
  7. http://news.usni.org/2015/02/23/iwo-jima-at-70-the-most-reproduced-and-parodied-photo-in-history [Viitattu 27.4.2015] [Takaisin]
  8. Ainoa tiedossani oleva tutkimus suomalaisten kansallisista kuvakertomuksessa on Juho Hakokönkään pro gradu, jossa hän tarkastelee kolmen suomalaisen historiateoksen muodostamaa narratiivia. Hakoköngäs 2013. [Takaisin]
  9. Poikkeuksena voidaan mainita sotilaiden omista, epävirallisista kuvista kootut kuvateokset kuten Otavan kustantama, vuonna 2009 ilmestynyt Me olimme nuoria sotilaita. Tuntemattomat sotakuvat kertovat. Koska aivan viime vuosiin asti kuvateoksista painosmääränsä ja julkaisumääränsä puolesta dominoivassa asemassa ovat olleet sellaiset, joissa on hyödynnetty yksinomaan virallisia propagandakuvia, ei vähälukuisilla sotilaiden yksityiskuvista kootuilla kuvateoksilla voi katsoa olleen vastaavaa merkitystä ”kansallisen kuvakertomuksen” muodostumisen kannalta eikä niitä siksi käsitellä tässä tutkimuksessa. [Takaisin]
  10. Holzer 2003, 60-65 (Mit der Kamera bewaffnet). [Takaisin]
  11. Jokisipilä & Kinnunen 2011, 435 (WWII). [Takaisin]
  12. Tässä artikkelissa käytetään teoksen 6. painosta joka ilmestyi vuonna 1941. [Takaisin]
  13. Tässä artikkelissa käytetään teoksen 2. painosta vuodelta 1957 [Takaisin]
  14. Kuvaustoiminnan organisaatiosta ks. Kleemola 2013, 17-18. [Takaisin]
  15. Männistö-Funk 2014, 215. [Takaisin]
  16. Paulaharju & Uosukainen 2000, 33-34 [Takaisin]
  17. Pietinen 2012, 66; Porkka 1983, 28. [Takaisin]
  18. Paulaharju & Uosukainen 2000, 34. [Takaisin]
  19. Porkka 1983, 25, 31; Kleemola 2011, 11; Melgin 2014, 40. [Takaisin]
  20. Ruokanen 2001, 244. [Takaisin]
  21. Porkka 1983, 25. [Takaisin]
  22. Melgin 2014, 75. [Takaisin]
  23. Lehtinen 2006, 29. [Takaisin]
  24. Pietinen 2012, 66-67. [Takaisin]
  25. Julkunen 1975, 42-43. [Takaisin]
  26. Kunniamme päivät -teoksessa ei ole sivunumerointia, joten en voi siinä käytetyistä kuvista puhuessani viitata niiden tarkkaan sijaintiin. [Takaisin]
  27. Niemelä 2014. [Takaisin]
  28. http://www.kaleva.fi/viikko-kaleva/se-kuva-jai-mieleen/119371/ [Viitattu 24.4.2015] [Takaisin]
  29. Julkunen 1975, 178. [Takaisin]
  30. Julkunen 1975, 184-185. [Takaisin]
  31. Porkka 1983, 32-33. [Takaisin]
  32. Pilke 2009, 289. [Takaisin]
  33. Nihtilä 1957, 39. [Takaisin]
  34. Nihtilä 1957: 41-43, 67. [Takaisin]
  35. Patoharju 1955, 31-39. [Takaisin]
  36. Esim. Kalliomäki 1997, 70-71. [Takaisin]
  37. Kalliomäki 1997, 33. [Takaisin]
  38. http://yle.fi/uutiset/talvisodan_muistomerkkikilpailun_voittaja_-_kylla_se_500_vuotta_kestaa/6979741 [Viitattu 24.4.2015] [Takaisin]
  39. http://www.zeit.de/2014/36/zweiter-weltkrieg-beginn-foto (Viitattu 28.4.2015 [Takaisin]
  40. Pietinen 2012, 68. [Takaisin]
  41. Esimerkiksi Sotamuseossa on varovastikin arvioituna satoja sotilaiden yksityisalbumeita jatkosodasta, mutta talvisodasta tällaisia yksityisalbumeita on noin 10 kpl. [Takaisin]
  42. Esimerkkinä tällaisista Suomessa tuntemattomista tai vasta viime aikoina paljastuneista kuva-aineistoista voidaan mainita Suomeen vapaaehtoisena tulleen lääkärin Carl-Erik Grothin ottamat värikuvat talvisodasta. Varjus 2011, 6. [Takaisin]
  43. Kukkonen 2002. [Takaisin]


Share on Facebook16Tweet about this on Twitter

2 vastausta artikkeliin ”Talvisota – valkoisten lumipukujen muuttumaton kuvakertomus?”

  1. Hei,
    peräänkuulutit näkemyksiä valokuvista talvisodan muistomonumenttiin. Mielestäni on suorastaan välttämätöntä, että vähintään yksi kuvista esittäisi panssarintorjuntamiesten toimintaa tai saavutuksia. Talvisodan panssarintorjunta on katkera kertomus heikosti varustetun armeijan taistelusta mekanisoitua suurvalta-armeijaa vastaan valtaosin improvisoiduilla välineillä. Pätevimmilläkin panssarintorjujilla oli vain nimellinen koulutus tehtäviinsä, ja sekin usein vasta sodan aikana kentällä annettu. Panssarintorjuntavälineitä (kasapanoksia, miinoja) väkerrettiin itse öisin kentällä seuraavan päivän tarpeisiin. Saavutukset ovat lähtökohtiin nähden huikeat. Vaikka useissa muistelmissa vihollisen panssarivaunut on mainittu esimerkiksi kaikkein ”viheliäisimmiksi vastustajiksi”, ei sodan jälkeen aiheeseen ole liiemmälti keskitytty. Ulkomailla aikanaan suomalaisten panssarintorjunta pääsi sanomalehtien kansiinkin kuvituskuvina (mm. Italiassa) ja oli osaltaan luomassa käsitystä ja kuvaa Suomen kamppailusta. Oma kirjani ”Panssarinmurskaajat” ja Vahtolan ”Tankit tulee!” ovat hiljan ilmestyneet kuvaamaan tapahtumia yksityiskohtaisemmin ja kootummin. Vaikka kuvassa on teknisesti toivomisen varaa, mielestäni koko panssarintorjunnan kamppailua kuvaa hyvin SA-kuva a_511 tai jokin kuva Lemetin BT-panssarihaudoista. Toivotan onnea työllesi hankkeen parissa!

  2. Kommentti Olli Kleemolan kirjoitukseen 21.10.2015

    Olli Kleemola on erittäin ansiokkaasti käsitellyt analyysissään Talvisodan kuvallisen kertomuksen historiaa ja ongelmia. Kun Talvisodan muistomerkki on jo sinällään symboliarvoja herättävä, tulisi kuvien muodostaa tietynlainen reaalimaailma sotatapahtumista. Syntyy siis mielenkiintoinen ja haastava yhdistelmä, jossa kohtaavat toisaalta abstraktinen ja toisaalta reaalinen maailma, joka sekin kuvataan kuvilla, joilla niilläkin on symboliarvoja. Katsoja joutuu siis muodostamaan synteesin muistomerkin symboliarvojen, talvisodasta otettujen kuvien ja omien, jo aikaisemmin saamiensa mielikuvien kautta. Jotta synteesi olisi jollakin tavalla ymmärrettävä muista maista sekä omien nuorisomme ja tulevien sukupolvien näkökulmasta katsottuna, tulee kuvien valinta erittäin haasteelliseksi ja vääjäämättä katsoja jää kaipaamaan loogista sanallista selostusta. Muistomerkin osalta kuvien selostus on tarkoitus toteuttaa QR- tekniikalla, jolloin katsoja saa puhelimeensa tietyn yksinkertaisen selostuksen kuvista, jonka toivotaan helpottavan mielikuvan syntymistä.

    Mitä talvisota oli: Se oli pelkistetysti talvella käytyä sotaa, pakkasessa ja lumessa nähtyä ja koettua tuskaa ja raakuutta. Suomalaisen sotilaan venyvyyttä ja sietokykyä, osaamista toimia metsässä ja lumessa sekä taistella Kannaksen muodostamassa aukeamaastossa, joka suosi neuvostoliittolaista sotakoneistoa. Suomalaista sotilasta tuki vahva kotirintama koko sen laajuudeltaan ja kaikilla mahdollisilla toimilla. Suomi sai myös kansainvälistä tukea eri maista.
    Sotaan johtivat geopoliittiset syyt ja siitä jäi kansalliseen identiteettiimme vaikuttava vahva jälki. Tämän kuvaaminen kattavasti valokuvilla ottaen samalla huomioon katsojan tietotason sodasta on haasteellista.

    Kun muistomerkin pallon sisälle valitaan sodasta kertovia kuvia, voidaan ongelmaa lähestyä myös kuvien määrän kautta jaotellen ne eri aiheisiin. Näillä aiheilla voi olla sitten kuvallisen kerronnan painopisteitä, jolloin kuvia pyrittäisiin ottamaan mukaan lukumääräisesti painottamalla. Esimerkkinä tästä voidaan ottaa http://www.talvisota.fi-sivusto, joka on kompakti tietopaketti talvisodasta. Sen sivujakauma on seuraavan kaltainen; Tie Talvisotaan 9%, Taistelut 42%, Talvisodan politiikka 10% Kotirintama 7%, II Maailmansota 4%, erilaiset tilastot ja tietoruudut 25%, sekä muut aiheet 5%. Lisäksi kuvallisen kertomuksen tukena ovat erilaiset kartat ja piirrokset, joilla havainnollistetaan ulkomaalaisille katsojille Neuvostoliiton suunnitelmia ja itse sotatapahtumien paikkoja ja alueita. Tämä jako ohjannee myös jonkin verran kuvavalintaa pallon sisälle.

    Muistomerkki tullaan paljastamaan loppuvuodesta 2017 itsenäisyytemme 100 -vuotisjuhlatilaisuuksiin liittyen. Kansallinen monumentti kerää varmasti katsojia turistien myötä ympäri maailmaa.

    Ossi Kettunen
    Talvisotayhdistyksen puheenjohtaja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *