Riikka Miettinen: ’’Suicide in Seventeenth-Century Sweden: The Crime and Legal Praxis in the Lower Courts’’. Lectio praecursoria 7.11.2015

Filosofian lisensiaatti Riikka Miettisen väitöskirja ‘’Suicide in Seventeenth-Century Sweden: The Crime and Legal Praxis in the Lower Courts’’ tarkastettiin Tampereen yliopistossa 7.11.2015. Virallisena vastaväittäjänä toimi professori Jonas Liliequist (Uumajan yliopisto) ja kustoksena professori (ma) Mervi Kaarninen.

Itsemurha on paitsi tragedia tekijälleen ja tämän läheisille myös vakava kansanterveydellinen ongelma. Harva tulee ajatelleeksi, että itsemurha on kaikkein tavallisin väkivaltainen kuolemantapa. Maailmanlaajuisesti katsottuna enemmän ihmisiä kuolee oman käden kautta joka vuosi kuin minkään muun väkivallan tuloksena, mukaanlukien sodat, terrori-iskut ja henkirikokset – kuitenkin jälkimmäiset saavat merkittävästi enemmän huomiota. Esimerkiksi vuonna 2010 itsemurhien kautta menehtyi enemmän ihmisiä kuin sotien, murhien ja luonnonkatastrofien takia yhteensä. Kuten tunnettua, itsemurha on myös verrattain merkittävä kuolinsyy suomalaisten ja erityisesti nuorten miesten keskuudessa. Vaikka itsemurhien määrä ja osuus ovat laskeneet merkittävästi Suomessa viimeisten 25 vuoden aikana, useimmat ovat menettäneet jonkun läheisensä tai tuttavansa itsemurhan kautta. Kuten kuolemalla muutenkin, myös itsensä surmaamisella on historiansa – ihmisten kuolinsyyt ja -tavat ovat muuttuneet merkittävästi vuosisatojen aikana. Samalla myös kuolemaan ja eri kuolintapoihin liittyvät käsitykset, uskomukset ja tavat ovat muuttuneet. Empiiriset tutkimukset itsemurhien historiasta viittaavat siihen, että itsensä surmaaminen oli huomattavasti harvinaisempaa esimoderneina aikoina. Itsetuhoisuus näyttää kuitenkin olevan olennainen osa ihmiskäyttäytymistä, ja itsemurhia on tehty läpi tunnetun historian ja lähes kaikissa kulttuureissa.

Silti itsemurhaa pidetään poikkeuksellisena tekona – ja poikkeuksellisena, erikoisena tutkimusaiheena. Ottaen huomioon ilmiön yllämainitun yleisyyden ja merkittävät vaikutukset voidaan sanoa, että itsemurhaa pidetään varsin perusteetta marginaalisena tekona ja tutkimuskohteena. Aiheen marginalisointi, ja toisinaan jopa siitä vaikeneminen, on luonteenomaista paitsi laajemmin yhteiskunnassamme myös tieteellisellä kentällä.

Tämä ristiriitainen aiheeseen liittyvä ”hiljaisuus” oli yksi syy, miksi käsittelin väitöskirjatutkimuksessani itsemurhan historiaa. Itsemurhista Ruotsissa ja Suomessa ennen moderneja aikoja on varsin vähän tietoa. Lisäksi itsemurhaan liittyvän oikeus-, sosiaali- ja kulttuurihistorian tarkastelu tarjosi kiinnostavan ja hedelmällisen näkökulman uuden ajan alun Ruotsin ja Suomen kulttuuriin, yhteiskuntaan ja mentaliteetteihin. Kuten Émile Durkheim osoitti sosiologian klassikkoteoksessaan, itsemurha on sidoksissa lukuisiin sosiaalisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin; itsemurhan ilmenemisen ja muotojen sekä siihen liittyvien asenteiden tutkiminen on hyödyllinen työkalu esimerkiksi erilaisten makroprosessien ja paradigmojen, kuten maallistumisen, medikalisaation ja muiden ”modernisaatioon” liitettyjen muutosten tutkimuksessa.

Käytännössä oikeudelliset asiakirjat ovat ainoita saatavilla olevia lähteitä, joissa kuvataan 1600-luvulla Ruotsissa ja Suomessa tapahtuneita itsemurhia – jäljellä ei olisi juuri minkäänlaista tietoa ilmiöstä ellei itsensä surmaamista olisi pidetty rangaistavana rikoksena. Kirkko tai muut instituutiot eivät olleet kiinnostuneita itsemurhista eivätkä juuri dokumentoineet niitä ennen kuin kirkkoherrat määrättiin tilastoimaan väestötieteellisten tietojen lomassa kuolinsyitä tabellilaitokseen 1700-luvun puolimaissa. Kuitenkin jo pitkään ennen näitä tilastoja itsemurhia pidettiin vakavina rikoksina, joita tutkittiin ja tuomittiin maallisissa oikeusistuimissa ja joista rangaistiin tekijän ruumista. Itsemurha kriminalisoitiin Ruotsin valtakunnassa vuonna 1442 kootussa Kristoferin maanlaissa. Vaikka kriminalisointi tapahtui varsin myöhään verrattuna useimpiin muihin Euroopan alueisiin, itsemurha säilyi rikoksena pitkään. Itsensä surmaaminen ei ollut enää rangaistava rikos Ruotsin vuoden 1864 rikoslaissa, ja Suomessa tekoa ei enää mainittu vuonna 1889 säädetyssä ja nykyäänkin käytössä olevassa rikoslaissa.

Paras keino tutkia uuden ajan alun itsemurhia on siis kääntyä maallisten tuomioistuinten tuottamien asiakirjojen puoleen. Alioikeuksien pöytäkirjoihin muistiin merkityt varsin pitkät ja tyypillisesti yksityiskohtaiset tutkinnat kuolemantapauksista ja itsemurhasta epäiltyjen mahdollisista motiiveista, käyttäytymisestä ja mielenterveydestä sisältävät paljon tietoa muun muassa ajan maailmankuvista, ihmiskuvasta ja arkielämästä. Paikalliset viranomaiset ja todistajat keskustelivat epäilyttävien kuolemantapausten taustoista ja todisteista ja yrittivät luokitella kuolintavan ja jo menehtyneen ihmisen mielenterveyden. Pöytäkirjoihin merkityt tulkinnat ja neuvottelut ilmentävät tai peilaavat ajan käsityksiä esimerkiksi siitä, mitä pidettin ihanteellisena, normaalina tai odotettuna käyttäytymisenä.

Aluksi uuden ajan alun alioikeuksien pöytäkirjoja lukiessa oli hämmentävää, miksi itsemurhia käsiteltiin käräjillä, raastuvanoikeuksissa ja hovioikeuksissa ja itsensä surmanneiden ruumiita rangaistiin teosta. Nykylänsimaissa ajatus siitä, että itsemurhaa pidettäisiin rikoksena, tai ylipäätään, että menehtynyt henkilö vastaisi vielä kuolemansa jälkeen rikoksistaan, tuntuu vieraalta. Käsitykset yksilön vastuista ja velvollisuuksista olivat kuitenkin hyvin toisenlaiset keskiajalla ja uuden ajan alussa. Raskas, Jumalan tahtoa ja käskyjä rikkovaksi katsottu synti, kuten itsemurha, edellytti sovitusta ja rangaistusta, ja sen vaikutukset jatkuivat vielä tekijän ruumiillisen kuoleman jälkeen. Häpeälliset ruumiin hävitystavat ja hautaukset kirkkomaiden ulkopuolelle erottivat syntisen kristillisestä yhteisöstä ja ylösnousemuksesta.

Tutkimuksessani käsittelin paitsi itsemurhia 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa, myös itsemurhatapausten oikeuskäsittelyjen kautta suurvalta-ajan oikeuskulttuuria ja oikeudellisia käytäntöjä. Alioikeuksien ruohonjuuritason toiminta ja epäiltyjen itsemurhien oikeustutkinnat osoittivat, että vaikka niin sanottu oikeudellinen vallankumous oli käynnissä, se oli käytännössä Ruotsin valtakunnassa vielä vuosisadan lopulla hyvin kesken. Paikallisyhteisöjen merkitys ja rooli säilyi ratkaisevana alioikeuksissa; alioikeudet eivät olleet keskus- ja esivallan kontrolloimia ja niiden intressejä palvelevia areenoja, sillä paikallisyhteisön toiminta ja tarpeet määrittelivät pitkälti tulkinnat, luokittelut ja oikeusprosessin lopputulokset. Oikeudenkäyttö ja viranomaiset olivat riippuvaisia niin syytteseenpanon kannalta kuin tutkinnan kaikissa vaiheissa vainajan lähiomaisten ja muiden paikallisten yhteistyöstä. Kun lainkirjain ei tuntunut sopivalta, sitä voitiin tulkita joustavasti ja tilanteeseen sopivalla tavalla. Oikeudenkäyttö ei ollut ”sokeaa” tai objektiivista, sillä syytetyn status ja maine vaikuttivat tapauksen käsittelyyn, esittämiseen, selittämiseen ja luokitteluihin alioikeuksissa.

Monimutkaiset neuvottelut kuolemantapauksen luonteesta ja kuolinsyistä, itsemurhien motiiveista ja syytetyn mielenterveydestä ilmentävät, kuinka kulttuuri- ja kontekstisidonnaisia ja tilanteisia ”itsemurhan”, tai mielisairauden kategoriat ja käsitteet ovat. 1600-luvun Ruotsissa määritelmät ja luokittelut eivät täysin vastanneet nykykäsityksiämme itsemurhasta. Käytännössä monenlaisia tekoja ja kuolemia kutsuttiin itsemurhiksi ja lokeroitiin itsemurhaksi kutsutun kattokäsitteen alle; monet niistä olivat sellaisia, joita ei enää nykyään pidettäisi itsemurhina.

Itsemurhien historian tutkimus kyseenalaistaa käsitystämme siitä, mikä on itsemurha, ja saa pohtimaan, tulisiko itsemurhaa edes lähestyä monoliittisena kategoriana. Vaikka teon määritelmä itsensä tahallisena surmaamisena on säilynyt samana tuhansia vuosia, määrittelyä huomattavasti vaikeampaa on tunnistaa tai luokitella kuolema itsemurhaksi. Kuolemantapauksen luokittelu itsemurhaksi oli – ja on – monimutkainen sosiaalinen tapahtuma; luokitteluun päästään tulkitsemalla kuoleman olosuhteita ja menehtyneen elämäntaustaa olemassaolevien itsemurhaan liittyvien käsitysten ja asenteiden valossa ja niitä vasten. Teoriat ja oletukset itsemurhaan päätyvien ihmisten taustasta, mielentiloista ja motiiveista vaikuttavat vahvasti luokitteluihin. 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa vallinneet käsitykset itsemurhien aiheuttajista tai syistä vaikuttivat vainajan maineen tai imagon ja paikallisten sosiaalisten suhteiden laadun ohella luokitteluihin.

Osin sama pätee tänäkin päivänä. Yhtäkkisiä, epäselvissä olosuhteissa tapahtuneita kuolemantapauksia yritetään ymmärtää ja selittää jäljittämällä vihjeitä ja erilaisia merkkejä vainajan henkilökohtaisesta historiasta. Kuten 1600-luvulla, myös nykyään on stereotyyppisiä käsityksiä siitä, millaiset ihmiset tappavat itsensä ja millaisissa tilanteissa itsemurhia tehdään. Kun uuden ajan alun viranomaiset, alioikeudet ja läheiset etsivät merkkejä tekijän hulluudesta, aikaisemmista synneistä ja vastoinkäymisistä ja huonosta luonteesta, nykyään etsitään tavallisimmin merkkejä masennuksesta ja päihteiden käytöstä. Usein oletetaan virheellisesti, että ihmiset, jotka surmaavat itsensä jättävät viestin – ja ylipäätään, että itsemurhat ovat helposti tunnistettavissa. Itsemurhaan liittyvien kulttuuristen käsitysten ja oletusten vaikutus näkyy esimerkiksi viimeaikaisissa kadonneita henkilöitä koskevissa uutisoinneissa ja keskusteluissa. Muun muassa vainajan sukupuoli, ikä ja muut sosiaalis-taloudelliset asemat vaikuttavat kuolemantapausten luokitteluun sekä siihen, miten tekijän itsemurha selitetään. Kuten jo uuden ajan alussa, esimerkiksi naisten itsemurhat tulkitaan useammin tietynlaisista tunteellisista tai ihmissuhteisiin liittyvistä syistä johtuviksi.

Itsemurhien historian tutkimus voi haastaa itsemurhaan ja itsetuhoisiin liittyviä oletuksia, uskomuksia, asenteita ja käytäntöjä. Samalla historiallisen taustan tiedostaminen auttaa ymmärtämään nykykäsityksiä, reaktioita ja asenteita itsemurhia kohtaan. Pitkäikäiset, syvälle juurtuneet perinteet ja käsitykset, itsemurhaajille langetetut sanktiot ja vuosisatoja kestänyt teon uskonnollinen ja oikeudellinen tuomitseminen selittävät sen, miksi itsemurhaa pidetään huonona kuolemantapana.

Vaikka itsemurha ei ole enää rikos, tai useimmissa piireissä enää syntisenäkään pidetty teko, menneisyys vaikuttaa vahvasti nykypäivän keskusteluihin itsemurhasta ja eutanasiasta. Itsemurha on vaikea aihe niin tekoon liittyvän historiallisen painolastin kuin läheisten surun takia. Kuten loputon väittely eutanasian laillistamisesta osoittaa, itsemurhaa ei vieläkään pidetä hyväksyttävänä kuolintapana. Muun itsemurhia koskevan tutkimuksen tapaan historiallinen tutkimus rikkoo aiheseen liittyvää hiljaisuutta ja lisää tarpeellista keskustelua ympäröivässä yhteisössämme. Samalla lisääntyvä tieto auttaa paremmin ymmärtämään ja haastamaan omia itsemurhaan liittyviä kulttuurisia käsityksiämme.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *