Korkeatasoinen väitöskirja sotienvälisen Itä-Euroopan kriisistä

Pyhä istuin, Puola ja Itä-Galitsian puolalais-ukrainalaiset jännitteet 1921-1931. Milla Bergström. Suomen kirkkohistoriallinen seura, Helsinki 2015. (357 s.)  

Vuosina 1919–1939 Puolaan kuulunut Länsi-Ukraina oli oman aikansa Pohjois-Irlanti; kansainvälistä huomiota saaneen pitkäkestoisen ja terrorismin sävyttämän etnisen konfliktin näyttämö. Aikoinaan Puola-Liettuan kansanyhteisön hallitsema, historiallisesti Itä-Galitsian nimellä tunnettu alue oli päätynyt myöhemmin Itävalta-Unkarin kruununmaaksi ja oli muiden itäisen Keski-Euroopan seutujen tavoin monikansallinen sulatusuuni, jossa ukrainalaiset, puolalaiset ja juutalaiset muodostivat yhdessä väestön enemmistön. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä seudusta tuli kansallismielisten pyrkimysten törmäyspiste tasavahvojen puolalaisten ja ukrainalaisten yhteisöjen iskiessä yhteen. Sodan loppuselvittelyissä rajamaa jäi Puolan haltuun, ja kahden vuosikymmenen ajan seutu oli eräs Euroopan keskeisistä kriisipesäkkeistä. Etniset jännitteet jäivät pysyviksi ja purkautuivat nuorten kiihkokansallisten ukrainalaisten itsenäisyysaktivistien perustaman OUN-järjestön terrorismina, joka kulminoitui sisäministeri Bronislaw Pierackin murhaan vuonna 1934. Puolan hallitus vastasi rajuilla kostotoimilla, joihin lukeutuivat massiivisin poliisivoimin toteutetut ukrainalaisyhteisöjen ”rauhoituskampanjat” ja lopulta Bereza Kartuskan keskitysleirin perustaminen.

Läntisen Ukrainan tilanne herätti huolta myös ulkosuhteitaan tuolloin rakentaneessa Vatikaanissa, joka joutui ensi kerran ratkomaan suhtautumistaan katolisten maiden sisäisiin selkkauksiin. Milla Bergströmin kirkkohistorian alalta valmistunut väitöskirja Pyhä istuin, Puola ja Itä-Galitsian puolalais-ukrainalaiset jännitteet 19211931 on tiivis, perinpohjainen ja tyylikkäästi kirjoitettu katsaus Vatikaanin pyrkimyksiin sovitella läntisen Ukrainan tasaisin väliajoin leimahdellutta etnistä konfliktia. Puolan tilanne oli ylipäätään korkealla sijalla paavinistuimen asialistassa. Vaikka paavinistuimen suhde sekularistiseen Puolan tasavaltaan ja kalvinismiin kääntyneeseen marsalkka Józef Pilsudskiin ei ollutkaan mutkaton, kyseessä oli silti itäisen Keski-Euroopan merkittävin valtio, jonka valtaväestö oli vankasti katolista, ja jossa monsignor Achille Ratti, sittemmin paavi Pius XI, oli toiminut nuntiuksena Neuvosto-Venäjän vastaisen sodan aikana. Tämän lisäksi läntisen Ukrainan kreikkalaiskatolinen kansalliskirkko oli vuoden 1596 Brestin unionista saakka ollut ehtoollisyhteydessä Rooman kirkon kanssa ja tunnustanut paavin ylivallan. Vatikaanilla oli täten velvollisuutensa myös Itä-Galitsian uniaatteja ja siten koko Itä-Galitsian ukrainalaista yhteisöä kohtaan. Tämä teki Pyhästä istuimesta luonnollisen välittäjän alueen selkkauksessa.

Pyha_istuin_Puola_KANSI (002)

Bergström on tutkimuksessaan hyödyntänyt ennen muuta Vatikaanin arkistojen lähdeaineistoja, ja itäisen Euroopan poliittisia tapahtumia lähestytään Rooman perspektiivistä. Kuvattuna aikakautena Vatikaanin korkea-arvoisimmat tahot olivat paljolti vielä italialaisia, joten suhtautumisessa Puolan rajaseutujen kriisitilanteeseen näkyy myös läntisen ja itäisen Euroopan kohtaaminen. Väitöskirja on erittäin hyvin kontekstualisoitu ja nojaa vankasti myös uusimpaan Itä-Euroopan tutkimukseen. Kirja edustaa narratiivisesti korkeatasoista historiantutkimusta ja on vetävästi kirjoitettuna hyvin mukaansatempaava, ajoittain jopa dramaattinen. Bergström on onnistunut uskottavasti vangitsemaan poliitikkojen ja kirkonmiesten tuntemukset kullakin hetkellä. Eräs viiltävä esimerkki on Pius XI:n välitön järkytys hänen saadessaan nähtäväkseen valokuvia runnelluista ihmisistä ja hajotetuista kiinteistöistä, kouriintuntuvana todisteena Puolan armeijan vuonna 1930 suorittaman Itä-Galitsian ”rauhoitusoperaation” seurauksista.

Kirkkohistorian ohella Bergströmin väitöskirja sopisi yhtä hyvin opinnäytteeksi poliittisesta historiasta tai kansainvälisten suhteiden historiasta, sillä teoksessa paavinistuin esiintyy ennen muuta aktiivisena valtiollisena toimijana yleiseurooppalaisissa suhteissa. Kirjan arvo on huomattava sekä sotienvälisen ajan kansainvälisten suhteiden tutkimuksen että Itä-Euroopan tutkimuksen kannalta. Bergström kuvaa taidokkaasti eräässä Euroopan kolkassa vallinneen vallankumousvuosien jälkeisen valtiollisen kuohunnan ja etniset ristiriidat. Samalla tulevat esille ne haasteet, jotka kohtasivat korkea-arvoisia nuntiuksia, kardinaalivaltiosihteereitä ja paavia itseään, aikana jolloin myös Vatikaanin oma asema valtiona ja diplomaattisena toimijana oli konkordaattisopimusten myötä vasta hahmottumassa.

Erityisen kiehtovalla tavalla Bergström esittää sen erikoisen jännitteen, jossa toisena osapuolena oli nationalismin kurimuksesta syntynyt Puolan valtio, jolle valtiolliset intressit olivat kansallisia intressejä, ja toisella puolella taas poliittisessakin toiminnassaan yhä universalismin periaatteita noudattanut katolinen kirkko. Eri katsantokannoista juontaneet ristiriidat ilmenivät konkreettisesti Vatikaanin pyrkiessä huomioimaan suojeluksensa alaisen Itä-Galitsian kreikkalaiskatolisen kirkon intressit. Samaan aikaan Puolan viranomaisten silmissä uniaattikirkko oli muotoutunut alueen ukrainalaisten kansallismielisyyden erääksi symboliksi ja mahdollisen separatismin tyyssijaksi. Diplomaattista kädenvääntöä aiheutui etenkin Vatikaanin myötävaikutuksella tapahtuneen kreikkalaiskatolisen metropoliitta Andrei SŠheptytskin, erään uniaattikirkon suurmiehen, paluusta takaisin Itä-Galitsiaan.

Vatikaanin sovitteluyritykset Puolan valtion ja länsiukrainalaisten välillä, samoin kuin paavinistuimen kokema akuutti ja aito huoli kirkon ydinalueilla puhjenneesta etnisestä konfliktista, ovat kiehtova ja liian vähän tutkittu osa 1900-luvun Euroopan historiaa. Lopullisen ratkaisunsa läntisen Ukrainan etniset jännitteet saivat vasta toisen maailmansodan aikaisten ja sitä seuranneiden etnisten puhdistusten ja väestön pakkosiirtojen myötä, joiden uhrimäärät ylittivät verrattomasti 1920- ja 1930-lukujen terrorin ja etnisen väkivallan aiheuttamat kärsimykset. Bergströmin väitöskirja on taidokkaasti vanginnut kappaleen sotienvälisen Euroopan kadonneesta maailmasta ja eräästä unohtuneesta historian kipupisteestä. Samalla tutkimus tuo uutta syvyyttä Vatikaanin historiaan diplomaattisena toimijana. Läntisen Ukrainan kriisi oli selkkaus, jossa Pyhä istuin kokeili ensi kerran siipiään kansainvälisissä suhteissa, ja joka oli täten esinäytös Vatikaanin myöhemmälle toiminnalle sovittelijana ja diplomaattisena välittäjänä latinalaisen Amerikan rajaselkkauksissa, Baskimaan konfliktissa sekä nyttemmin Yhdysvaltain ja Kuuban välisissä suhteissa.

FT Jussi Jalonen on sotahistorian ja Itä-Euroopan tutkija Tampereen yliopiston yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikössä. Hän on toiminut vierailevana tutkijana Varsovan yliopistossa ja kirjoittanut laajalti Suomen ja Puolan välisistä historiallisista kontakteista.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *