Jenni Karimäki: ”Tulevaisuuden lähtökohdista kansanvallan kolmiliittoon – Kansallinen Edistyspuolue ja kansallisen eheytymisen politiikka 1919–1939”. Lectio praecursoria 30.1.2016.

FM Jenni Karimäen poliittisen historian väitöskirja ”Tulevaisuuden lähtökohdista kansanvallan kolmiliittoon — Kansallinen Edistyspuolue ja kansallisen eheytymisen politiikka 1919—1939” tarkastettiin Turun yliopistossa 30.1.2016. Vastaväittäjänä toimi dosentti Heikki Roiko-Jokela (Jyväskylän yliopisto) ja kustoksena professori Vesa Vares. Väitöskirja on luettavissa osoitteessa http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-6346-1.

Edistyspuolueen kansallista eheytymistä tavoittelevan politiikan syntysanat lausuttiin yli puoli vuotta ennen itse puolueen perustamista. Edistyspuolueen johtohahmoihin lukeutunut K. J. Ståhlberg loi tulevaisuuden lähtökohtia käsitelleissä artikkeleissaan pohjan edistyspuolueen kansallista eheytymistä korostaneelle sisäpoliittiselle linjalle. Huhtikuussa 1918 Ståhlberg kirjoitti:

Vakavan pohjan saamiseksi tulevaisuuden tehtäville on tärkeää, että väkivaltaisia mullistuksia ei jatketa uusilla mullistuksilla, ei taaksepäin antautumalla vastavaikutuksen valtaan (…) Elämä ja kehitys on mikäli mahdollista saatava taas jatkumaan siitä mihin vallankumous niiden juoksun katkaisi. (…) Mutta entisiin saavutuksiin ei ole pysähdyttävä, vaan yhteiskunnallista edistystä on edelleen jatkettava, ei vallankumouksen tähden vaan vallankumouksesta huolimatta. (…) Suomen työväestöä ei saa rankaista sosialistien vallankumouksesta kieltämällä siltä tarpeellisia ja oikeutettuja lainsäädäntötoimenpiteitä.

Ståhlbergin hahmottelema linja toteutui armahdusten ja lainsäädännön tietä 1920-luvun alussa ja hallituspolitiikan tasolla vuonna 1937, kun edistyspuolueen puheenjohtajan A. K. Cajanderin johdolla muodostettiin maltillisen vasemmiston ja keskustan yhteishallitus, jossa sisällissodan rajalinjat ylitettiin tässä suhteessa lopullisesti. SDP:n, maalaisliiton ja edistyspuolueen kesken muodostettu punamultahallitus rikkoi valkoisen Suomen raja-aidat ja loi osaltaan pohjan niin talvisodan hengelle kuin tammikuun kihlaukselle.

Siitä huolimatta, että kansakunta lopulta eheytyi, ei tie tulevaisuuden lähtökohdista kansanvallan kolmiliittoon ollut itsestään selvä. Tulevaisuus oli vuonna 1919 kaikille avoin. Nyt tarkastettavassa väitöskirjassani paneudun Kansallisen edistyspuolueen ja sen toimijoiden kansallista eheytymistä ajaneen poliittisen linjan taustoihin, muodostumiseen ja toteutumiseen maailmansotien välisenä aikana. Liberaalipuolueiden kansainvälisen vertailun kautta tutkimuksessa luodaan myös kuva suomalaisesta liberalismista ja liberalistista.

***

Ensimmäinen maailmansota päätti 1800-luvun liberaaleja arvoja vaalineen aikakauden. Edistysusko ja optimismi kärsivät monessa suhteessa kirvelevän tappion sotaa seuranneiden vuosikymmenten aikana. Vaikka ensimmäisen maailmansodan raunioista nousseet valtiot aloittivat kansanvaltaisen parlamentarismin tiellä, useissa niistä voittivat liberaaleihin poliittisiin instituutioihin vihamielisesti suhtautuvat voimat ennen seuraavaa sotaa. Kansanvaltainen demokratia kävi puolustustaistelua sekä korporatiivisia ”parannusehdotuksia” että vallankumouksellista sosialismia vastaan. Myös edistyspuolueessa koettiin, että liberaaleihin arvoihin kohdistunut uhka tuli oikealta ja yhteiskuntajärjestyksen uhka vasemmalta.

Suomalaisen yhteiskunnan ja poliittisen ilmapiirin kehitys noudatti monessa suhteessa samoja latuja eurooppalaisen kehityksen kanssa. Porvariston tiukka antikommunismi, porvaripuolueiden parlamentaarinen ylivalta ja oikeistoradikalismin nousu olivat linjassa kansainvälisen kehityksen kanssa. Maltillisen vasemmiston ja keskustan eheytyspoliittisten pyrkimysten osalta suomalainen poliittinen elämä ei kuitenkaan noudattanut muun Euroopan esimerkkiä. Sosialidemokraatit joutuivat niin sisällissodan jälkeen Suomessa kuin oikeistoaallonkin myötä Euroopassa ahtaalle, mutta tästä huolimatta Suomessa muodostettiin vasemmiston ja oikeiston välisen raja-aidan murtanut hallitus vuonna 1937.

Edistyspuolueen eheytyspoliittinen linja tasapainotti osaltaan sisällissodan ja kansainvälisen tilanteen luomaa vastakkainasettelua. Eheytyspolitiikka pyrki sovintoon menneiden tapahtumien kanssa ja kansallisen eheytymiseen tulevaisuudessa. Kansan yhtenäisyys merkitsi eri yhteiskuntaluokkien ja puolueiden sopua ja rinnakkaiseloa. Liian tiukka sitoutuminen ideologiaan tai ryhmään oli uhka demokratialle, kun taas kansakunnan kyky sovitella ja ratkaista konfliktit poliittisen järjestelmän sisällä oli demokratian olemassaolon edellytys.

Joulukuussa 1918 perustettu edistyspuolue saavutti ensimmäisissä itsenäisen Suomen eduskuntavaaleissa vuonna 1919 hyvän tuloksen. Siitä muodostui 26 kansanedustajan keskisuuri puolue, jonka toimintaedellytykset olivat 1920-luvun taitteessa hyvät. Sen riveistä valittiin tasavallan ensimmäinen presidentti, K. J. Ståhlberg ja se oli osallisena hallitusvastuusta tauotta koko ensimmäisen vaalikauden vuoteen 1922 asti, ja suurimman osan tästä ajasta myös pääministeripuolueena.  Näinä vuosina Maalaisliiton kanssa ja sosialidemokraattien tuella eheytyspoliittinen linja menestyi hyvin. Sisällissodan vankeja armahdettiin ja säädettiin oppivelvollisuus ja maanhankintalait. Edistyspuolueen puheenjohtaja Oskari Mantere arvioikin vuoden 1922 puoluekokouksessa, että sovinnollisuuspolitiikan hyvät seuraukset olivat alkaneet käydä yhä selvemmin näkyviin. Sisällissodasta oli kulunut neljä vuotta ja taistelun jäljet alkoivat olla ummessa ja yhteiskunta palautumassa pysyvään rauhantilaan.

Toteutettu politiikka tuntui voittaneen alaa ja menestyksen uskottiin jatkuvan. Tutkimukseni kuitenkin osoittaa, että edistyspuolue ei kyennyt välttämään liberaalipuolueita kautta Euroopan kohdanneita ongelmia. Puolueen ohjelma toteutui liiankin hyvin, kannattajat lankesivat luokkapuolueiden lupauksiin ja omatkin joukot olivat varsin moninaisista aineksista kokoon pantu. Erimielisyyttä ilmeni niin suhteessa kieltolakiin, kieli- ja kansallisuuskysymyksiin kuin noudatettavan politiikan suuntaan yleensä. Kun poliittinen kenttäkin polarisoitui niin, että yhden puolueen vähemmistöhallituksista tuli enemmän sääntö kuin poikkeus 1920-luvun loppupuolella, olivat ajat ankarat ristiriitojen sovittelijaksi itsensä mieltäneelle alati kutistuvalle edistyspuolueelle. Puolue menetti 1920-luvulla yli 70 prosenttia kansanedustajistaan. Vaikka oikeistoradikalismin vuodet vuosikymmenten taitteessa muutoin olivat koettelemus, toivat ne kannatuslukujen valossa pienoista lohtua edistyspuolueelle. Puolue valtasi takaisin 4 edustajan paikkaa, jotka se kuitenkin myöhemmin 1930-luvun kuluessa jälleen menetti.

Olen väitöskirjassani luonnehtinut edistyspuolueen kansallisen eheytymisen politiikkaa idealismin voitoksi realismista, sillä sen, minkä puolue poliittisten päämäärien toteutumisen valossa voitti, sen se menetti kannatusluvuissa. Tämä antaakin sijaa kontrafaktuaaliselle pohdinnalle eli suomeksi sanottuna jossittelulle. Olisiko edistyspuolue menestynyt paremmin, jos se olisi luopunut eheytyspoliittisesta linjastaan ja alkanut voimakkaammin ajaa porvariyhteistyötä kokoomuksen ja maalaisliiton kanssa. Vai olisiko silloin käynyt niin kuin aikalaiset jo muutoinkin povasivat: olisiko edistyspuolue sulautunut osaksi kokoomusta.

***

Tarkastettavana oleva tutkimus sijoittuu tieteenalan sisällä poliittisen historian, jopa varsin perinteisen poliittisen historian kenttään. Se on vahvasti aineistolähtöinen ja lähdekriittinen. Tutkimuksen ytimessä on poliittinen ja yhteiskunnallinen valta, päätöksenteko ja poliittisten ilmiöiden sitominen tapahtuma-ajan kontekstiin. Edistyspuolueen kansallisen eheytymisen politiikan tutkimus liikkuukin perinteisen poliittisen historian, puoluetutkimuksen ja aatehistorian rajapinnalla siten, ettei sitä ole mahdollista lokeroida väkivallattomasti vain yhteen edellä mainituista. Edistyspuolueen ja edistyspuoluelaisten poliitikkojen toiminnasta ja ajattelusta on eritelty ja arvioitu kansallisen eheytymisen kannalta keskeisiä piirteitä, mikä rajaa tämän tutkimuksen ulkopuolelle suurelta osin esimerkiksi ulko- ja talouspolitiikan sekä parlamentaarisen kentän ulkopuoliset toimintaympäristöt.

Tutkimuskohdetta lähestytään kokonaisvaltaisen ja ongelmakeskeisen erityistutkimuksen välisellä rajapinnalla kansallisen eheytymisen problematiikan kautta. Kansallisen eheytymisen teema toimii tutkimuksessa prismana, jonka kautta tutkimuskohdetta tarkastellaan. Tutkimus ei siis tarjoa kokonaisvaltaista puoluehistoriallista esitystä eikä toisaalta pitäydy missään yksittäisessä selvästi rajatussa poliittisessa prosessissa.

Siitä huolimatta, että tutkijan subjektisuutta korostava näkemys on lisännyt erilaisten metodien käyttöä historiantutkimuksessa, on historiallinen eli lähdekriittinen, viittauksin verifioitu menetelmä edelleen voimissaan. Rankelaisesta itsensä sammuttamisesta ja ankarasta objektiivisuuden vaatimuksesta on kuitenkin luovuttu ja tutkijasta on tullut toimija, jolla on lupa aktiivisesti rakentaa tulkintaa menneestä. Tässä tutkimuksessa menetelmien ja selitysmallien käyttö nähdään kuitenkin ennemmin tutkimuksen apuvälineenä kuin sitä sitovana pakkopaitana.

Historiantutkimus onkin yksinkertaisimmillaan tutkijan lähteiden ja tutkimuskirjallisuuden kanssa käymää vuoropuhelua, jonka tuloksena syntyy tulkinta menneisyyden tapahtumista. Tie menneeseen ei kuitenkaan ole suora eikä näkymä kirkas. Eikä niin tulekaan olla. Liiallinen selkeys voi johtaa siihen, että jotain olennaista jää näkemättä.

Keskeisimpänä lähestymistapana tässä tutkimuksessa toimii poliittinen aatehistoria. Niin väitöskirjani kuin aatehistoriallinen tutkimus yleensä pyrkii paneutumaan erityisesti kohteen ajatteluun ja niihin vaikutuksiin joita tällä ajattelulla on konkreettiseen poliittiseen elämään. Poliittinen aate ymmärretään poliittisen käytännön osana ja näin se käsittää paljon enemmän kuin pelkän ideologian. Aate sisältää myös yhteiskuntateoreettisia näkemyksiä ja eri toimijoiden tietoisuutta heijastavia arvoja ja normeja. Edistyspuoluelaisten aatemaailma, siihen vaikuttaneet ja sitä muokanneet tekijät olivat siis paljon moninaisemmat kuin pelkkä sosiaaliliberaali ideologia.

Edistyspuoluelaisen aatemaailman osalta ratkaiseviksi osoittautuivat sisällissota ja valtiomuototaistelu. Nuorsuomalainen, sosiaalireformistinen ja perustuslaillinen perintö kytkeytyi edistyspuolueessa sisällissodan avainkokemukseen. Tulevaisuutta tuli rakentaa, ei vallankumouksen vuoksi, vaan siitä huolimatta. Sortovuosien nuorsuomalainen perustuslaillisuus näkyi edistyspuolueen laillisuusvaatimuksissa ja lakipohjaisen eheytymisen ja edistyksen painottamisessa.

Kansallisen Edistyspuolueen eduskuntaryhmä vuonna 1930. Kuvan lähde: Wikimedia Commons.
Kansallisen Edistyspuolueen eduskuntaryhmä vuonna 1930. Kuvan lähde: Wikimedia Commons.

Kuten puolueiden organisaatioita ja sisäistä vallankäyttöä tutkinut Angelo Panebianco on todennut, ei puoluetta ja sen rakennetta voi kuitenkaan ymmärtää pelkästään sen aatteen, tavoitteiden tai ideologian kautta. Organisaation sisäinen dynamiikka ei aukea puolueohjelmaa tutkimalla. Puolueen toimijoita ei voi käsittää vain tavoiteorientoituneena joukkona, jolla on yhteinen päämäärä tai tyytyä puolueen julkisuuskuvaan sen täydellisenä omakuvana. Puoluetta ei voi myöskään nähdä pelkästään vaalimenestyksen tavoittelun kautta, sillä tämä tulkinta jättää huomiotta sen, että puolueet monesti tekevät ratkaisuja, jotka eivät edistä niiden vaalimenestystä.

Tämä käy tutkimuksessa hyvin esille. Edistyspuolueen johto pitäytyi eheytyspoliittisella linjalla, vaikka siitä irtautuminen olisi ajoittain ollut reaalipoliittisesti kannattavampi vaihtoehto. Alkuvuosien jälkeen tasavaltalaisuuden koossapitävä voima heikkeni edistyspuolueen sisällä ja 1920-luvun puolivälissä käydyt linjakiistat osoittivat, että osalle puolueen jäsenistä puoluevalinnassa keskeisemmässä roolissa oli ollut tasavaltalaisuus kuin vasemmiston integrointi ja kansallinen eheytyminen. Eheytyspoliittisen ja vasemmistoporvarillisen ideologian tulkinta osoittautui liberaalipuolueelle tyypillisesti varsin heterogeeniseksi.

Puolueen institutionalisoitumiskehitys nostikin etualalle henkilö- ja ryhmäkohtaiset edut kollektiivisten etujen ja tavoitteiden sijaan. Ajatusta eheytymisen välttämättömyydestä ei kukaan varsinaisesti kyseenalaistanut vaan kysymys oli enemmän siitä, oliko se jo riittävällä tavalla toteutunut, jotta edistyspuolue voisi siirtyä edistämään selkeämmin omista, porvarillisista lähtökohdista nousevaa ja toivottavasti kannatusta lisäävää ohjelmaansa.

***

Aatehistoriallisen tutkimuksen haaste on siinä, että ihmisen ajattelusta on usein vaativaa löytää todisteita. Poliittisen aatehistorian tutkimus tarjoaa tutkijalle tässä suhteessa hieman helpomman työsaran, sillä poliittiseen toimintaan liittyy olennaisena osana omien ajatusten ja aatteiden julkinen esittäminen ja puolustaminen. Väitöstutkimukseni pohjautuukin edistyspuoluelaisten toimijoiden omia näkemyksiään esitteleviin ja perusteleviin aineistoihin, kuten puoluearkistoon, henkilöarkistoihin, valtiopäiväpöytäkirjoihin, sanomalehtikirjoituksiin ja aikalaiskirjallisuuteen.

Siitä huolimatta, että liberaalinen maailmankuva on selviytynyt voittajana ideologioiden välisessä kamppailussa, ei se Suomessa ole ylittänyt agrarismin ja sosialismin kiinnostavuutta etsittäessä nyky-yhteiskunnan juuria. Kansallista Edistyspuoluetta sivuava tutkimus nojautuu nykytilassaan yksinomaan henkilöhistorioihin ja usein pintapuoliseen puolueen yleisen linjan tai jonkin erityiskysymyksen tutkimukseen. Pro gradu -tasolla edistyspuolue on kenties juuri tutkimattomuutensa vuoksi kiinnostanut. Odotettu meritoituminen tutkimattoman aiheen parissa on epäilemättä houkutellut.

Edistyspuolueen katoaminen puoluekartalta vuonna 1951 on myös yksi tekijä sille, miksi puolueesta ei ole olemassa enempää tutkimusta. Ei ole ollut organisaatiota, joka olisi edes tasavuosien kunniaksi tilannut historiateoksen tai ylläpitänyt puoluearkistoa. Tämä tutkimus on tavallaan siis myös ”pienen ihmisen asialla”, sillä edistyspuolueen suurta päätä merkittävästi pienempi ruumis on jättänyt sen tutkimuksellisesti isommista puolueista kirjoitettujen ”suurmieshistorioiden” varjoon.

Edistyspuolueen tutkimus paikkaa puoluehistorian ohella myös suomalaisen liberalismin tutkimuksen aukkopaikkoja. Voittajaksi ismien välisessä taistelussa julistettu liberalismi on jäänyt suomalaisessa tutkimuskentässä määrällisesti auttamatta sosialismin, agrarismin ja jopa konservatismin jalkoihin. Vaikka liberaali ajatusperinne sisältää paljon sellaisia elementtejä, joiden tunteminen lisää merkittävästi ymmärrystä myös omasta ajastamme ja suomalaisen yhteiskunnan luonteesta, ongelmista ja ristiriidoista, ei se ole samalla tavalla kiinnostanut tutkijoita kuin edellä mainitut aatteet. Tämä siitäkin huolimatta, että niin Suomessa kuin muissakin Pohjoismaissa voittoisasti, etenkin toisen maailmansodan jälkeen, toteutunut keskitien politiikka oli kuitenkin sekoitus liberalismin ja sosialidemokratian ihanteita.

Suomalainen liberalismi kytkeytyi eurooppalaisia ja pohjoismaisia veljespuolueitaan voimakkaammin aikakauden keskeisiin poliittisiin kysymyksiin ja nationalistiseen, kansallisen eheyden tavoitteluun kuin ideologisiin, sosio-ekonomisiin kysymyksiin. Venäjän valtaa vastustamaan nousseen, kansaa yhdistäneen nationalismin ja fennomanian luomassa yhtenäiskulttuurissa ei suomalaisella liberalismilla ollut juuri mahdollisuutta tai edes tarvetta kehittyä radikaaliksi valtiota kyseenalaistaneeksi liikkeeksi. Vahva individualistinen perinne jätti kuitenkin puolueen sisäisen koheesion riippumaan varsin viitteellisestä liberaalista maailmankuvasta, mikä näkyi ristiriitoina ja laajan kannattajakunnan puutteena. Edistyspuolueesta ja sen edustamasta suomalaisesta liberalismista muodostuikin sisällissodan avainkokemuksen ja nuorsuomalaisen perinnön myötä ei-radikaali, antikommunistinen, vasemmistoporvarillinen, sosiaaliliberaali, kansanvaltaan pohjautuvan parlamentaarisen demokratian puolustaja.

***

Historiankirjoitusta hallitsevat usein kriisiaikojen tirkistysaukot, joiden kautta mennyttä ja tulevaa on tarkasteltu. Suomen maailmansotien välistä historiankirjoitusta ovat hallinneet itsenäistyminen, vuoden 1918 tapahtumat, 1920- ja 1930-lukujen taitteen oikeistoradikalismi sekä 1939 puhjennut talvisota. Näitä kriisivuosia edeltäneitä ja seuranneita aikoja on tulkittu joko alkusoittona tulevalle tai seurauksena tapahtuneesta. 1920-luvun liberaalin optimismin on usein nähty katkeavan kokonaan oikeistoradikalismin vuosiin ja kansallinen eheytyminen on nähty vain 1930-luvulla tapahtuneen punamultakehityksen valossa. Tässä tutkimuksessa tarjotaan kuitenkin yksi tulkintalinja lisää ja osoitetaan, että edistyspuolue pyrki vuodesta 1918 huolimatta kansakunnan eheyttämiseen ja punamultaan koko maailmansotien välisen ajan. Edistyspuolueen kansallisen eheytymisen linja on osoitus siitä, ettei sotien välisen ajan koko kuva ole tiukan punavalkoinen vaan siihen mahtuu myös vaaleanpunaisen sävyjä.

Kenties myös nykypäivän poliittisilla keskustelijoilla, katupartioilla ja verkkokirjoittelijoilla olisi jotain opittavaa edistyspuoluelaisesta ajattelusta. Kansakunnan tulevaisuuden ja kansallisen eheyden ymmärtäminen eri yhteiskuntaluokkien ja puolueiden keskinäisenä sopuna ja rinnakkaiselona olisi nykyhetken poliittista ja kansalaiskeskustelua vahvasti leimaavaa vastakkainasettelua hedelmällisempi lähtökohta. Myös edistyspuolueen oikeistoradikalismin vuosina korostama liberaalien arvojen ja demokratian puolustus löytää yhtymäkohtansa nykyaikaan. Vasemmistoporvarillisten arvojen nousu korreloi edelleen populististen äänenpainojen kannatuksen kanssa. Viimevuotiset eduskuntavaalit olivat tästä hyvä esimerkki. Itsensä edistyspuoluelaisen sosiaaliliberalismin perilliseksi ainakin jossain suhteessa määrittelevät vihreät nostivat kannatustaan jytkyn jälkimainingeissa.

Poliittinen historia onkin tieteenala, joka erityisesti pyrkii tekemään oman aikamme maailmaa ymmärrettäväksi. Poliittisen historian tutkimus on aina menneisyyden tapahtumien kriittistä arvioimista, selittämistä, ymmärrettäväksi tekemistä ja nykymaailmalle tulkitsemista. Poliittisten päätösten perusteleminen historialla on varsin yleistä ja siksi itsenäinen historian tutkimus, joka pyrkii kohti totuutta, on nykyäänkin puolustamisen arvoista. Pyrkimyksenä tuoda tätä näkökulmaa paremmin esiin on esimerkiksi Historioitsija ilman rajoja Suomessa -järjestö, jonka tarkoituksena on edistää historiatietoisuutta, historiatiedon ja historiantutkijoiden ammattitaidon hyödyntämistä konfliktien ratkaisussa.

Historiantutkija toimiikin viestinviejänä aikakausien välillä ja välittää tutkimuksillaan jälleen yhden näkökulman ja viestin vuosikymmenten takaa erilaisesta maailmasta, mutta varsin samankaltaisista tilanteista ja ihmisistä. Usein lausuttu totuus kuitenkin on, että vain kansakunta, joka tuntee historiansa voi ymmärtää nykypäivää ja rakentaa tulevaisuutta. Hyvin tehty historiantutkimus voikin auttaa meitä katsomaan omaa maailmaamme yhä avarammin ja tarkemminkin. Auttaa ymmärtämään nykyisyyttä menneisyyden taustaa vasten. On tuskin olemassa yhtä totuutta, mutta historiantutkimus on kuitenkin keino hivuttautua sitä kohti.

 

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.