2016/1
Sodan todellisuus II

John Morton -keskuksen johtajan Benita Heiskasen haastattelu

Vietnamin sodan päättymisestä tuli huhtikuussa 2015 kuluneeksi 40 vuotta. Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaine järjesti yhteistyössä Yhdysvaltain tutkimuksen John Morton -keskuksen kanssa konfliktin eri puolia valottamaan pyrkivän seminaarin 24.4.2015. Seminaari keräsi suuren yleisön ja kokosi alleen keskustelijoita eri tieteenaloilta ja akateemisen maailman ulkopuolelta. Minulla oli ennen seminaaria 15.4. mahdollisuus haastatella John Morton -keskuksen johtajaa, Yhdysvaltain tutkimuksen dosentti Benita Heiskasta liittyen hänen seminaarissa otsikolla ”Vietnamin sodan kulttuurinen muisti Yhdysvalloissa” pitämäänsä seminaariesitelmään.

Olen sopinut haastattelun Turun yliopiston John Morton -keskuksen johtajan Benita Heiskasen kanssa hänen työhuoneelleen. John Morton -keskus sijaitsee yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan Publicum-rakennuksen toisessa kerroksessa, jossa sen henkilökunnan käytössä on muutama työhuone. Heiskasen huoneessa tehtävästä tutkimuksesta voisivat antaa vihjeen yhden seinän tyystin peittävät hyllyrivit tai työpöydälle pinotut kirjat. Pää vinossa selkämysten vakoilemisen sijaan annan Heiskasen itsensä kertoa, minkä alan koulutustausta hänellä on.

Heiskanen kertoo olevansa koulutukseltaan Yhdysvaltain tutkija. Hän on väitellyt University of Texas at Austinin American Studies -koulutusohjelmasta vuonna 2004. Monitieteisessä koulutusohjelmassa Heiskanen valitsi keskittymisalueikseen rodun ja etnisyyden, USA:n latinoväestön, populaarikulttuurin tutkimuksen sekä etnografisen tutkimusmenetelmän. Kysyttäessä teoreettisista lähestymistavoista Heiskanen korostaa etenkin ruumiin, tilan ja paikan valtasuhteisiin liittyviä kysymyksenasetteluja, joihin hänen oma, nyrkkeilykehästä kontekstuaaliset rajaköydet saanut väitöksensäkin keskittyi. Väitöstutkimuksen jälkeen Heiskasta ei ole lakannut kiehtomasta urheilu kulttuurisena ilmiönä: paljastuu, että Teos julkaisi toukokuussa 2015 hänen ja Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmen yhteistyössä toimittaman teoksen Kiekkokansa.

Valtaosa Heiskasen tutkimustyöstä on käsitellyt paitsi valtaa myös väkivaltaa. Erityisesti Yhdysvaltain ja Meksikon raja-alue, 1990-luvulta jatkuneet naisten murhat sekä vuonna 2006 alkanut huumesota ovat olleet monien hänen kirjoittamiensa artikkeleiden ja pitämiensä luentojen aiheina. Sodan kulttuurihistoriaa käsittelevä seminaari kuulostaa siis mitä luontevimmalta paikalta Heiskaselle esitelmöidä. Otsikkonsa ”Vietnamin sodan kulttuurinen muisti Yhdysvalloissa” puitteissa hän kertoo lähestyvänsä tuhoavaa ja traumaattista kokemusta niin ikään samojen etnisyyden, rodullistamisen, luokan ja sukupuolen teoretisoinnin kautta kuten kaikessa aiemmassa väkivaltaa koskevassa tutkimuksessaan.

Kuitenkin ennen varsinaista seminaaripäivää Heiskasta jännittää; pääasiallisen työskentelykielen englannin käsitteet kääntyvät toisinaan kankeasti suomeksi, jolla seminaariyleisölle on määrä puhua. Ajatusten kääntäminen kieleltä toiselle ei siis olekaan ainoastaan kurssi- tai tenttikirjan kanssa painiskelevan perustutkinto-opiskelijan ongelma. Paljastus kuulostaa opiskelevan haastattelijan korviin parhaalta mahdolliselta vertaistuelta.

Traumaattinen kokemus ja sodan vaikea muisto

John Morton -keskus järjestää seminaarin yhteistyössä Heiskasen tutkijakollegiumin aikaisen kotilaitoksen, kulttuurihistorian oppiaineen kanssa. Kysyessäni, liittyykö puolestaan Yhdysvalloissa vuoteen jotakin vastaavaa tai muistetaanko Atlantin toisella puolen 40 vuoden takaisia tapahtumia erityisin ohjelmin, saan Heiskaselta koko haastattelun epäröivimmän vastauksen. Epäröinti vaihtuu kuitenkin nopeasti varmuudeksi siitä, että yhdysvaltalaisille Vietnamin sodan muisti on paljon problemaattisempi aihe kuin se Suomessa ja vaikkapa Turun yliopistossa on.

Suomalaiselle Yhdysvaltain-tutkijalle Vietnamin sodan muisti sen sijaan on paitsi mahdollinen myös ajankohtainen. Kiekkokansa-kirjaprojekti on saanut Heiskasen pohtimaan sodan, nationalismin, taistelun ja sankarikuvien välisiä yhteyksiä. Heiskasen mukaan on tyypillistä, että kulttuurista kertomusta sodasta tuotetaan paikoissa, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä aseellisten konfliktien tai militarismin kanssa. Populaarikulttuurin monet alueet ja etenkin urheilumaailma toimivat tällaisina sotapuheen ja -kuvan kasvualustoina. Urheiluottelua saatetaan kuvata vihollisten välisenä taisteluna ja urheilusankarin saama vastaanotto hänen ”taistelukentältä” palatessaan ei välttämättä eroa ulkoisesti lainkaan veteraanisankarin triumfista.

Yhdysvaltalaisten toiseen maailmansotaan osallistuneet joukot saivat osakseen nimenomaan riemuvastaanoton paraateineen ja torvisoittokuntineen. Heiskanen muistuttaa Vietnamin sodan veteraanien kohtelun kotiin palattuaan olleen tyystin toisenlaista. Siinä missä taistelu natseja vastaan oli nähty ”hyvänä sotana” ei Vietnamin sodasta ollut mahdollista luoda samanlaista mustavalkoista asetelmaa tilanteessa, jossa yhdysvaltalainen lehdistö uutisoi sotarikoksista ja ihmisoikeusrikkomuksista sekä tuotti ennennäkemättömän määrän ihmisten tajuntaan tunkeutuvaa uutiskuvaa. Sodassa pahoin traumatisoituneet veteraanit kokivat tulevansa halveksituiksi, hyljeksityiksi ja päälle syljetyiksi, marginalisoiduiksi. Massiivinen marginalisoitumisen kokemus johti yli 60 000 veteraanin itsemurhaan. Heiskanen muistuttaa luvun olevan suurempi kuin itse sodassa kaatuneiden määrä.

On kuvaavaa, että Heiskanen ei välty käyttämästä sotasanaston ilmausta ”kamppailu” siitä erilaisten kertomusten kilpailusta, jossa ratkaistaan, mikä versio sodasta on hyväksyttävä ja mikä sallitaan osaksi virallista muistelukulttuuria. Hänen mukaansa Vietnamin sodan muistelukulttuurille Yhdysvalloissa on alusta lähtien ollut ominaista keskittyminen sodan tapahtumien tai lopputuloksen sijaan veteraanien traumaan ja toipumisprosessiin. Kertomusten keskinäinen kamppailu on kuitenkin jatkuvaa, alati erilaisissa keskusteluissa, tavoissa ja käytänteissä käytävää – yksi näennäinen konsensuskin tarkoittaa aina vain yhtä uutta kiistan aihetta. Ymmärrykset siitä, millä tavoin traumasta kärsivää yhteisöä tulisi koettaa eheyttää, ovat menneet vuosikymmenien ajan pahasti keskenään ristiin.

Sotilaat kantamassa haavoittunutta toveriaan soisessa maastossa. Lähde: Wikimedia Commons
Sotilaat kantamassa haavoittunutta toveriaan soisessa maastossa. Lähde: Wikimedia Commons

Kansojen sulatusuunin identiteettikriisi

Kysyn Heiskaselta yhdysvaltalaisesta koulujärjestelmästä; haluan tietää, mitä yhdysvaltalaislapsille opetetaan kouluissa Vietnamin sodasta. Heiskanen tarttuu kysymykseeni ravistaen siitä ensi töikseen usein kohtaamansa stereotypiat ja yleistykset pois. Yhdysvaltain tutkijan tehtävänä on hänen mukaansa alati muistuttaa valtavan maan heterogeenisyydestä, josta koululaitos ei ole mikään poikkeus. Hän kertoo Yhdysvalloissa toimivan eritasoisten yksityisten koulujen loputtoman kirjon, josta jokaisella tietyllä koululla on oma sijansa suomalaiselle hämmentävän laajalla liberaali-konservatiivi -akselilla. Julkisin varoin toimivien koulujenkin historian opetuksen laatu vaihtelee suuresti, sillä osavaltiokohtaisten opetussuunnitelmien toteutuminen riippuu aina viime kädessä opettajasta, joka yleisen käytännön mukaan saattaa high schoolissa vastata sekä historian että liikunnan opetuksesta.

Yhdysvaltalaisen yliopistomaailman Heiskanen sanoo olevan vähintään yhtä laaja ja kirjava kuin maan peruskoulukenttä. Vakavasti otettavien tutkimusyliopistojen Yhdysvaltain tutkimuksen laitoksissa on kuitenkin hänen mukaansa ollut 1990-luvun alusta asti vallalla tutkimusperinne, jossa problematisoidaan nationalistisen ja USA-keskeisen tutkimuksen näkökulmia. Tämä valtasuhteita tarkasteleva tieteen tuottamisen tapa on Heiskasen ominta aluetta, jolla hän liikkuu myös seminaariesitelmässään. Esitelmän keskiössä ovat aikalaiskeskustelut, joita USA:n pääkaupunki Washington D. C:hen vuonna 1981 suunniteltu Vietnamin sodan veteraanien ja kaatuneiden muistomerkki herätti.

Heiskanen kertoo Vietnamin sodan veteraanien toimeenpanneen rahankeräyksen USA:n pääkaupunkiin pystytettävää sodan muistomerkkiä, Vietnam Veterans Memorialia varten. Itse monumentista järjestettiin kansallinen suunnittelukilpailu, johon lähetettyjen anonyymien ehdotusten joukosta toteutettavaksi valittiin V-kirjaimen muotoisena maastoon painuva suuri musta graniittiseinä. Seinään oli kilpailulautakunnan asettamien ehtojen mukaisesti määrä kirjoittaa kaikkien sodassa kaatuneiden ja kadonneiden yli 58000 yhdysvaltalaisen nimet. Muistomerkin suunnittelijan paljastumisesta suurelle yleisölle seurasi kohu: voittajaehdotus oli 21-vuotiaan opiskelijan, Maya Ying Linin suunnittelutyön tulos.

Heiskasen mukaan etenkin Linin sukupuoli ja etnorodullinen tausta olivat arvostelijoiden hyökkäysten kohteena. Vihamieliset reaktiot paljastavat hänelle tutkijana jotakin hyvin oleellista vallinneista valta-asetelmista ja siitä, kenen versio oltiin valmis hyväksymään osaksi kansallista muistia ja kenen puolestaan sulkemaan siitä pois. Lin, jonka vanhemmat olivat alun perin kotoisin Kiinasta, ei kelvannut kaikille osalliseksi yhdysvaltalaista muistelukulttuuria huolimatta usein toistetusta, monikulttuurisuutta korostavasta ”kansojen sulatusuuni” -hokemasta. Monet kokivat myös Linin naiseuden uhkana keskustelussa, jonka keskiössä oli miehiseksi alueeksi mielletty sota. Silkasta monumentin muodosta ja laskeutumisesta maahan kriitikot löysivät Heiskasen mukaan feminiinisyyden symboliikkaa totutun sankarillisen, taivaita kurkottavan maskuliinisen muistomerkkiarkkitehtuurin kielen sijaan.

Heiskanen ehtii tuskin vetää henkeä kiirehtiessään lisäämään, että toki varsin pian perinteisempi, esittävä muistomerkki Linin suunnitteleman seinän viereen toteutettiinkin. 1984 paljastettu The Three Soldiers oli voitto alkuperäisestä abstraktista monumentista närkästyneille; siinä manifestoituivat laajasti hyväksytyt käsitykset sodasta, isänmaallisuudesta, maskuliinisuudesta ja etnisyydestä. Frederick Hartin suunnittelema pronssiveistos esittää kolmen univormuihin puetun, asein sekä Yhdysvaltain lipuin varustautuneen sotilaan ryhmää. Sotilaista kaksi, latino ja musta, on sijoitettu keskellä seisovan valkoihoisen hahmon kummallekin puolen. Veistoksesta, jonka ”realistisuuden” uskottiin olevan ratkaisu ensimmäisen muistomerkin puutteisiin, maksettiin Hartille 300 000 dollaria. Heiskanen toteaa Linin saaneen tyytyä 20 000 dollarin palkkioon.

Kiistat eivät suinkaan loppuneet vielä tähänkään, Heiskanen jatkaa. Muistoseinän ja miespatsaiden tilanteessa tunsivat puolestaan Vietnamin sodan yli 11 000 naisveteraania, jotka olivat toimineet muun muassa sairaanhoitajina, lääkäreinä sekä hallinto- ja tiedusteluhenkilöstönä, kokemustensa tulevan marginalisoiduiksi. Vastauksena oli vielä kolmas representaatio teemasta ”veteraanius”. 1993 paljastettussa Vietnam Women’s Memorialissa on kuvattuna haavoittunutta miessotilasta hoivaava kolmen univormupukuisen naisen ryhmä. Hartin työn tavoin veistos edustaa esittävää taidetta. Tällä kertaa valkoihoinen mies on veistoksen sisällöllisessä, ei asetelmallisessa keskiössä. Molemmat veistosryhmät, miehet ja naiset, on Heiskasen mukaan sijoitettu alkuperäisen muistoseinän yhteyteen Washingtonin National Mallille.

Muisti, unohtaminen ja vastuu

Muistomerkkikiistat havainnollistavat Heiskasen mukaan erinomaisesti sitä, miten Aasiassa käydyn sodan representaatio monikulttuurisessa Yhdysvalloissa on lähtökohtaisesti vaikea ja poliittisesti latautunut ilmiö. Kiistat paljastavat niin ikään sokeita pisteitä ja kipupisteitä suhtautumisessa etenkin sukupuoleen ja etnisyyteen, jotka muiden identiteetin rakenneosien ohella ovat läsnä myös kansallista itseymmärrystä ja kansallisia kertomuksia luotaessa.

Mitkä kertomukset Vietnamin sodasta ovat jääneet Yhdysvalloissa kertomatta, kysyn? Heiskanen tahtoo alleviivata etenkin USA:n vietnamilaisten näkökulmaa, joka on ollut hänen mielestään tähän asti lähes unohdettu. Hän mainitsee vuonna 2014 ilmestyneen Yen Le Espiritun teoksen Body Counts: Vietnam War and Militarized Refugees, jossa Vietnamista sodan seurauksena Yhdysvaltoihin muuttaneet pääsevät ääneen. Näin sekä USA:n vietnamilaisten että heidän jälkeläistensä identiteetti nostetaan akateemisen keskustelun keskiöön. Välittömästi sodan loputtua noin 125 000 ihmistä evakuoitiin Yhdysvaltoihin, minkä lisäksi 1970-luvun lopulta lähtien maa vastaanotti Vietnamista valtavan venepakolaisten aallon. Varsin vaiettu kohtalo on ollut yhdysvaltalaissotilaiden ja vietnamilaisnaisten lapsilla, joista moni on päätynyt myöhemmin isänsä perässä USA:han. Olipa Vietnamista lähtemisen taustalla mikä edellä mainituista syistä hyvänsä, koskettaa siirtolaisidentiteettiin liittyvä debatti Heiskasen mukaan nykyään arviolta noin 1,3 miljoonaa yhdysvaltalaista, joilla on vietnamilaiset juuret.

Usein itse Vietnamin sodan historiaa tunnetumpaa on Vietnamin sodan vastustamisen historia. Heiskanen nostaa esiin unohdusalueita myös kertomuksissa protestiliikkeestä, jonka usein ajatellaan olleen opiskelijanuorten ja hippien aikaansaamaa. Kulttuurisen muistin muotoutumisen prosessissa häviölle on jäänyt hänen mielestään versio, jossa itse asiassa Vietnamista palanneet, sodan raakuudesta ja mielettömyydestä järkyttyneet veteraanit, olivat tärkeitä sodanvastaisen aatteen levittäjiä. Heiskanen tähdentää protestiliikkeen olleen heidän toimistaan ja aktivismistaan, ruohonjuuritasolta lähtöisin. Heiskanen mainitsee myös vuonna 2005 tuotetun dokumentin Sir! No Sir!, joka valaisee hänen mukaansa hyvin sotilaiden maanalaisia toimia paikan päällä Vietnamissa, jossa heillä oli salaiset verkostonsa ja propagandalehtensä sodanvastaisen mielipiteen levittämiseksi.

Vietnamin sota on otollinen kehys tarkastella kulttuurista muistia sen tuottaman runsaan populaarikulttuurisen aineiston vuoksi. Populaarikulttuurin tuotteiden vaikutuksessa havainnollistuu Heiskasen mukaan kulttuuriselle muistille yleensäkin tyypillinen keskenään kilpailevien versioiden kamppailu, jonka ”voittajalla” ei välttämättä ole juurikaan tekemistä vaikkapa historian todellisten tapahtumien tai tapahtumahetken inhimillisten kokemusten kanssa. Esimerkiksi Hollywoodin viihdeteollisuus, erityisesti ikonisen aseman saavuttaneet elokuvat, muokkaavat käsitystä Vietnamin sodasta ja nostavat tiettyjä näkökulmia ylitse muiden.

Jalkaväkipartio hyökkäämässä Vietkong-sissien aseman kimppuun Dak Tossa Etelä-Vietnamissa vuonna 1966. Lähde: Wikimedia Commons
Jalkaväkipartio hyökkäämässä Vietkong-sissien aseman kimppuun Dak Tossa Etelä-Vietnamissa vuonna 1966. Lähde: Wikimedia Commons

Entä kenellä on vastuu populaarikulttuurin välittämästä kulttuurisesta muistista tai historiakuvasta, kysyn? Väitän Heiskaselle meidän elävän angloamerikkalaisen kulttuurin dominoimassa maailmassa ja siteeraan skotlantilaista stand up -koomikko Frankie Boylea, jonka näkemys yhdysvaltalaisesta viihdeteollisuudesta on sangen synkkä ja ilmaisu äärimmäisen provosoivaa. Boyle pukee yhdysvaltalaissotaelokuvan problematiikan sanoiksi syyttämällä kaksikymmentä vuotta sitten käydyn sodan jälkeen USA:n palaavan tuhoamaansa maahan tehdäkseen elokuvia siitä, miten ihmisten tappaminen sai sotilaat surullisiksi.

Heiskanen myöntää kysymyksen vastuusta olevan kompleksinen. Vaikka elokuvantekijällä on vastuu yleisölleen tarjoamastaan versiosta, ei kukaan voi paeta vastuuta. Viime kädessä vastuu on aina katsojalla, jonka tehtävänä on tehdä omat henkilökohtaiset arviot ja päätöksensä, hän sanoo. Hän peräänkuuluttaa myös tutkijoiden jatkuvaa kriittisyyttä nostettaessa esiin erilaisia versioita ja näkökulmia. Ymmärrän tutkijoille esitetyn kehotuksen tarkkailla ”miten me puhumme näistä asioista ja missä me puhumme näistä asioista” olevan eräänlainen patistus tieteentekijälle kantaa vastuuta tutkimuksen popularisoinnista.

Washingtonin kaupunkikuva

Palataan lopuksi haastattelun ja seminaariesitelmän pääaiheeseen, Maya Linin suunnittelemaan veteraanien muistomerkkiin. Minkälaisen vaikutuksen se tekee katsojaan paikan päällä? Minkälainen kokemus Heiskaselle itselleen oli nähdä valtaisa graniittiseinä?

Heiskanen korostaa National Mallilla, Washington D. C:n keskeisimmässä puistossa, sijaitsevien muistoseinän ja veistosten olevan vain osa suurempaa arkkitehtuurista kokonaisuutta, joka Yhdysvaltain pääkaupunki on. Hän sanoo Washingtonin olevan hyvin poikkeuksellinen yhdysvaltalaissuurkaupunki, koska sieltä puuttuvat tyystin muulle maalle tyypilliset pilvenpiirtäjät. Rajoitetun rakennuskorkeuden vuoksi National Mallin suuret monumentit ovat kaikkialla läsnä ja esimerkiksi Washington Monument, jättimäinen obeliski, on mahdollista nähdä miltei mistä päin kaupunkia hyvänsä.

Pääkaupungin monumenteissa ja monumentaalisessa arkkitehtuurissa sota muistuttaa alati itsestään. Heiskanen kuvaa kaupunkia yhdeksi suureksi muistomerkiksi, joka saa tilassa liikkujan ja tilan kokijan havahtumaan Yhdysvaltain todellakin olevan jatkuvasti sotaa käyvä maa – seikka, joka on arjessa kovin helppo unohtaa. Maya Linin muistomerkkiseinän äärettömyyteen jatkuvat nimet olivat hänestä paikan päällä nähtynä pysäyttävä kokemus, mutta ne olivat sitä etenkin osana koko kaupungin massiivisuutta, osana arkkitehtuuriin veistettyä sotakoneistoa. Heiskanen kuvailee kokemusta vain yhdellä sanalla: pelottava.

Teksti on tuotettu osana Turun yliopiston Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia.

 

Share on Facebook2Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *