2016/1
Sodan todellisuus II

Pasifistisia ja nationalistisia tulkintoja sodasta ja sotilaan uhrista Suomessa 1920-luvulla

[P]uolustusvalmiuden kannattava ydinajatus: uhrimieli, uhrivarmeus, tämä ajatustapa, joka selvemmin kuin mikään opettaa kansan yksilöille ajatusta autuaampi antaa kuin ottaa. […] sotilaan tehtävässä antamisen, oman henkensä antamisen omaisten, kotiseudun, isänmaan puolesta täytyy ehdottomasti olla etualalla, vihollisen hengen ottaminen on uhka-ajatus, joka ei pitkällekään kanna.[1]

Näin ollen ajateltiin sotalaitosta […] rauhan ajan laitoksena, virastona, ilman todellisuutta taustanaan, sotaa, joka kaikessa kammottavuudessaan sittenkin aatteellisesti sotalaitoksen pyhittää, tekee sotapalvelun kasvatukseksi, ei niinkään hengen ottamiseen, vaan hengen antamiseen, uhrautumiseen.[2]

Kun ns. isänmaa sanoo: sinun tulee uhrata kaikki, jopa elämäsikin minun alttarillani, on kristityn vastattava: ”Sinä olet julmin epäjumala, julmempi kuin itse Molok.”[3]

Ensimmäisen maailmansodan ja Suomen sisällissodan jälkeen Suomessakin käytiin keskustelua siitä, mitä sota oli ollut, mistä se johtui ja mitä se oikeastaan oli merkinnyt paitsi kansakunnille myös yksilöille. Toisille sota oli ollut kansakuntien heräämistä, tilaisuus hankkia tunnustusta kansainvälisillä kilpakentillä, joissa panoksena oli itsenäisyys tai katoaminen historian hämärään. Toisille sota oli osoitus eurooppalaisen kulttuurin rappiosta.

Ylinnä olevat kaksi lainausta ovat 1920-luvun puolivälissä julkaistusta maanpuolustuslehdestä Sana ja Miekka ja Lauri ”Tahko” Pihkalan kynästä. Ne kuvaavat hyvin sisällissodan jälkeistä nationalistista uhriretoriikkaa Suomessa. Lehdessä sotilaan tehtäväksi ei kuvattu vihollisen tappamista, vaan sotilaan tehtävä oli uhrata henkensä läheistensä ja viime kädessä kansallisvaltion puolesta. Sotilas ei ollut tappaja vaan samaan aikaan sekä vapaaehtoinen uhrattava että uhrin antaja. Autuaampi antaa kuin ottaa. Väkivaltaisen uhraamisen ja uhrautumisen voima ilmaistaan moraalin kielellä.

Alin lainaus on kristillisestä pasifistisesta Rauhaa Kohti -lehdestä vuodelta 1926. Monet uskoivat kansainvälisen tunnustuksen, keskinäisen yhteenkuuluvuuden tunteen sekä yksilöllisen ja kollektiivisen identiteetin rakentamisen onnistuvan väkivallattomasti. Uhri on puolestamme jo annettu, meidän ei tarvitse enää loputtomiin toistaa sitä.

Historiantutkija Ilona Kemppainen on väitöskirjassaan Isänmaan uhrit tutkinut sotilaan kuolemalle Suomessa annettuja merkityksiä. Kemppaisen mukaan sotilaan kuolema on nähty isänmaallisen uhrimielen innoittamana tietoisena tekona tai sitten täysin tarkoituksettomana, jolloin korostetaan sotimisen pakollisuutta ja kyseenalaistetaan sen oikeutus. Nämä molemmat ääripäät ovat olleet koko ajan olemassa, vaikka varsinkin sota-aikana on ollut hyvin vähän tilaa jälkimmäiselle.[4]

Tuomas Tepora ja Ville Kivimäki vuorostaan käsittelevät artikkelissaan ”Meaningless Death or Regenerative Sacrifice?” väkivallan merkityksiä suomalaisessa kulttuurissa. He lähtevät antropologiseen tutkimukseen pohjaten liikkeelle ajatuksesta, että käsitys kansallisvaltion väkivallan legitiimiydestä sekä konsensus, tai ainakin kompromissi yhteisten uhrien merkityksestä ovat välttämättömyys sosiaaliselle koheesiolle moderneissa yhteiskunnissa. Kivimäen ja Teporan mukaan uhrimyyttejä haastamalla haastetaan valtion auktoriteetti ja uhataan väkivallan kontrolliin ja sen merkityksellistämiseen pohjaavaa sosiaalista koheesiota.[5]

Sotilaan kuolemaa uhriksi merkityksellistävät uhrimyytit tekevät sodasta ja väkivallasta yhteisön uudistamisen ja identiteetin rakentamisen käyttövoiman, johon kriisiaikoina palataan yhä uudestaan ja uudestaan. Uhri on kuitenkin samaan aikaan sekä vapaaehtoinen että pakotettu.

Tässä artikkelissa tutkin miten Suomessa 1920-luvulla ilmaistiin käsityksiä sotilaan kuolemasta isänmaata luovana uhrina ja miten toisaalta väkivallan oikeutusta aikana haastettiin. Analysoin kahta omaelämäkerrallista ensimmäisen maailmansodan taisteluista kertovaa kirjaa sekä niiden saamaa vastaanottoa jo mainituissa lehdissä Sana ja Miekka ja Rauhaa Kohti. Aarne Somersalon Taisteluvuosieni varrelta julkaistiin vuonna 1928, Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta puolestaan Saksassa vuonna 1929 ja käännettiin samana vuonna suomeksi. Lehdissä arvioitiin ensimmäisen maailmansodan käyneiden kirjailijoiden sotakokemuksen autenttisuutta hyvin eri tavoin. Kiistakapulana voi nähdä kysymyksen uhrin merkityksellisyydestä tai merkityksettömyydestä.

SAML:n kiertävissä näyttelyissä 1930-luvulla esiintynyt piirros. Kuva: Antti Nyqvist
SAML:n kiertävissä näyttelyissä 1930-luvulla esiintynyt piirros. Kuva: Antti Nyqvist

Kuolleen sotilaan kultti

Historiantutkija Ritva Hapuli on artikkelissaan ”Ihminen sodan pyörteissä” tuonut esiin Somersalon ja Remarquen kirjojen yhtäläisyyksiä ja eroja suhteessa sotakokemukseen. Somersaloa myytiin ”Suomen Remarquena”, mutta Hapuli pitää rinnastusta ontuvana. Tästä on helppo olla Hapulin kanssa samaa mieltä. Remarque korostaa sodan mielettömyyttä ja tarkoituksettomuutta. Kirjaa pidettiinkin tulkitsijasta riippuen pasifistisena tai kommunistisena kirjana. Somersalo taas oli ensimmäisen maailmansodan syttyessä ollut opiskelemassa Saksassa Jenassa ja liittynyt vapaaehtoisena Saksan keisarilliseen armeijaan. Hän soti sen riveissä sekä itärintamalla että länsirintamalla osallistuen muun muassa Sommen ja Flanderin taisteluihin. Somersalo näki sodassa kansakuntia ja yksilöitä parantavia ja puhdistavia voimia.[6]

Hapulin mukaan Somersalon ja Remarquen teokset 1920-luvulla rakensivat muiden ajan sotakirjojen tapaan uutta kirjallista kaanonia ja uusia myyttejä sodasta ja miehisyydestä. Erityisesti Somersalon muistelmat ovat kuin malliesimerkki historioitsija George L. Mossen analyysista nationalismille keskeisen myyttisen sotakokemuksen luomisesta ja sen funktiosta ensimmäisen maailmansodan jälkeen.[7] Sanan ja Miekan suhtautuminen Somersalon teokseen heijastelee myytin funktiota mutta myös sitä, kuinka sotilaseliitti levitti uhrimyyttiä sodan jälkeen.

George L. Mosse tutkii teoksessaan Fallen Soldiers. Reshaping the Memory of the World Wars (1990) sodassa kuolemisen pyhittävää myyttiä moderneissa yhteiskunnissa. Hän jäljittää myytin synnyn nationalismiin, Ranskan vallankumoukseen ja kansalaisarmeijoiden kehittämiseen. Myytillä sotakokemuksesta oli kaksi toisiinsa liittyvää väkivaltaa legitimoivaa funktiota. Vallankumouksellisessa Ranskassa voimaan tullut asevelvollisuus tarkoitti sitä, että yhä suurempi osa kansaa kohtasi omakohtaisesti tai lähipiirissään sotilaan kuoleman. Kristillistä uudestisyntymisen ja marttyyriuden symboliikkaa hyödyntämällä luotiin Mossen mukaan kuolleen sotilaan kultti, joka tarjosi ihmisille välineitä surun ja menetyksen käsittelyyn vallankumouksen kannalta tarkoituksenmukaisesti.

Myyttisen sotakokemuksen toinen keskeinen tehtävä oli kuvata ja luoda miesten välistä solidaarisuutta ja yhteenkuuluvuutta. Läpi teoksen Mosse kiinnittää huomionsa nationalismin ja kristinuskon väliseen symbioottiseen yhteyteen. Transsendentti ja poliittinen yhteisö sekoittuivat. Mosse kutsuukin kuolleen sotilaan kulttia nationalismin siviiliuskonnoksi.[8]

Kuolleen sotilaan kulttia maailmansotien välisenä aikana propagoineessa Sanassa ja Miekassa nationalismi näyttäytyi sekä poliittisena ideologiana että uskona ajattomana olevaan kansakuntaan. Näiden välinen raja on liukuva ja hämärä. Lehden päätoimittaja Elmo Kaila saattoi esimerkiksi ylistää J. W. Snellmania suureksi valtiomieheksi, eurooppalaisen maineen saavuttaneeksi kylmäpäiseksi ajattelijaksi, joka selväjärkisyydessään jätti idealistisen haihattelun omaan arvoonsa. Heti perään Kaila saattoi kuitenkin puhua Snellmanista ajattelijana, joka käsitti kansan jatkuvana ja ikuisesti elävänä kokonaisuutena, ”joka oli aina ollut, on ja on oleva” niin kauan kuin sukupolvi toisensa perään oli valmis uhrautumaan ja uhraamaan kaikkensa sen olemassaolon hyväksi.[9] Sanassa ja Miekassa korostettiin usein asiallisuutta ja kiihkottomuutta välttämättömänä asiana hedelmälliselle keskustelulle maanpuolustusasioista, mutta maanpuolustuksen ja kansakunnan olemassaolon nähtiin myös perustuvan uhrin voimaan sokeasti luottavaan uhrautumisen tahtoon. Kristinusko ja nationalistiset sankarikertomukset sekoittuivat toisiinsa:

Uhrille ominaista on se, että se useimmiten näyttää järjettömältä, että se on annettava sokeasti. Aabrahamin uhri! Jääkärien uhri Saksaan lähdössä! Henkensä uhraaminen isänmaan puolesta![10]

Sana ja Miekka, N:o 1/1924. Kuva: Antti Nyqvist
Sana ja Miekka, N:o 1/1924. Kuva: Antti Nyqvist

Toveruutta ja kuolemaa ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa

Sodan väkivaltaa merkityksellistävän ja legitimoivan myyttisen sotakokemuksen yksi piirre, miesten keskinäisen solidaarisuuden syntyminen sodassa, on Remarquella ja Somersalolla keskeinen teema. Sekä Somersalo että Remarque kuvaavat rintamaa kurinalaisten ja raudanlujien, taisteluissa karaistuneiden ja toistensa puolesta uhrautuvien sotilaiden yhteisönä. Molemmille toveruus oli parasta mitä sota synnytti.[11]

Mossen tutkimuksessa sotilaiden välinen toveruus oli jotain, jonka nähtiin olevan olemassa riippumatta suhtautumisesta sotaan. Sota loi poliittiset raja-aidat ja myös elämän ja kuoleman välisen rajan ylittävää yhteenkuuluvuutta. Sodan jälkeen Saksassa rakennettiin juoksuhautojen toveruudesta poliittista voimaa. Sodasta palanneiden miesten tunnesiteet toimivat esikuvana ja innoittajana sodasta toipuvalle demokraattiselle yhteiskunnalle.[12]

Saksan armeijassa palvellut Somersalo toisti Taisteluvuosieni varrelta -kirjassaan näkemyksiä kuoleman rajat ylittävästä toveruudesta. Mutta toisin kuin Remarque ja Mossen tutkimat kokemuksistaan kirjoittavat sotilaat, hän näki miesten välisen toveruuden olevan riippuvainen tavasta suhtautua kuolemaan ja väkivaltaan sodassa. Suomen sisällissodan jälkeisessä vasemmiston ja oikeiston välisessä jännittyneessä tilanteessa Somersalo näki sotilaiden välisen toveruuden eksplisiittisesti poliittisena.

Somersalolle uhrikuoleman kyseenalaistaminen, kuoleman näyttäytyminen merkityksettömänä oli osoitus keskinäisen solidaarisuuden puutteesta, itsekkyydestä ja individualismista, jotka edelleen kytkeytyivät hänellä rauhanaatteeseen ja kommunismiin. Somersalo kirjoittaa kirjansa johdannossa kommunismia sairastavasta sotilaasta, rauhanaatteen intoilijasta, joka näkee sodassa vain eläimellisen raakuuden, tuskallisen kuoleman, upseerien kopeuden ja ”voittajien kammottavan verihumalan”. Somersalon selityksen mukaan se, että kommunisti ja rauhanaatteen intoilija ei nähnyt sodassa suurempaa merkitystä eikä antanut sodassa ilmaisunsa saavalle uhrimielelle arvoa, johtui siitä, että kommunisti-pasifisti oli kuuro sanalle isänmaa. Kun muut sotilaat kerääntyivät upseeriensa ympärille valmiina taistelemaan viimeiseen asti, kommunisti-pasifisti heitti aseensa ja nosti kätensä ylös:

Sillä hän oli kuuro, kun heille kuoleman porttien jo auetessa käsigranaattien pauhun halki kantautui sana, jonka hekin jo melkein olivat unohtaneet, mutta joka sittenkin heidät nyt salamana sytytti: Isänmaa! […]

Ja jos miljoonat kaatuivatkin ja yksi sukupolvi suistui kurjuuteen, ei se kansojen tuhatvuotisessa elämässä merkitse enempää kuin purjehtiva pilvi kesäisellä taivaalla. Mutta kuolematon on jokainen miehekäs teko ja alttiisti kannettu uhri, joka verivirtojen ja rikosten keskeltä puhtaana pinnalle kohosi, sillä se kokoaa kaikki, jotka menneisyyden velvoitukseksi tunnustavat, heimonsa tulevaisuutta rakentamaan.[13]

Sotilaiden sodassa osoittama keskinäinen kiintymys, solidaarisuus ja väkivallan kohtaaminen uhrautumisen eetoksen kautta kääntyy Somersalon sotakertomuksessa vaivattomasti kansallisen kollektiivin yhteenkuuluvuuden ilmaisuksi.

Varsinkin viimeisessä virkkeessä Somersalon voi nähdä nostavan esiin kolme asiaa, joita amerikkalaiset nationalismin tutkijat Carolyn Marvin ja David Ingle pitävät olennaisina uhrikuoleman merkityksen ymmärtämiselle nationalistisissa kansallisvaltioissa. Ensinnäkin uhrautumisen on oltava vapaaehtoista, altista. Toiseksi sota on tila, jossa rikokset ja ”puhtaat” teot sekoittuvat ja ovat rinnan samassa tilassa. Kolmanneksi yhteisö syntyy ja uusintaa itseänsä lähettämällä ”miehekkäitä” jäseniään uhrautumaan tähän väkivallan määrittämään rikoksen ja puhtauden sekoittumisen rituaaliseen tilaan.[14]

Antropologeihin Victor Turneriin ja Arnold van Gennepiin pohjaten Marvin ja Ingle näkevät sodan liminaalisena tilana. Liminaalinen tila määrittyy suhteessa järjestykseen ja epäjärjestykseen. Se tarkoittaa erilaisten sosiaalisten ja kulttuuristen erontekojen hämärtymistä ja asetettujen rajojen liikkuvuutta.

Sodan kokemusta välitilan käsitettä hyödyntäen tutkinut Ville Kivimäki kirjoittaa liminaalisuudesta aiemmat normit ja statukset pois pyyhkivänä tilana. Se tarkoittaa siirtymistä pois yhteiskunnan rakenteiden piiristä, yhteisön muodostamista tässä monella tapaa yhteiskunnan normeista eroavassa tilassa ja lopulta paluuta takaisin järjestyneeseen yhteisöön. Liminaalista tilaa määrittää eri tavoilla kuoleman läsnäolo. Kivimäen tulkinnassa rajat puhtaan ja saastaisen välillä hävisivät ja muuttuivat rintamalla, mikä tarkoitti muun muassa siviiliyhteiskunnasta karkotetun väkivallan läsnäoloa samanaikaisesti sekä uhrautumisena että makaaberina väkivaltana. Rituaalisessa välitilassa pyhä ja maallinen sekoittuvat.[15]

Tulkintani mukaan Somersalo viittaa yllä tähän väkivallan läsnäolon moninaisuuteen kirjoittaessaan sodasta rikoksen ja puhtauden sekoittumisen paikkana. Väkivallan ja verivirtojen läsnäoloa olennaisempaa Somersalolle kuitenkin on vapaaehtoinen uhrautuminen. Somersalo kuvaa, kuinka siviiliyhteiskunnan sosiaalisten ja kulttuuristen erontekojen hämärtyessä sodassa, elämän ja kuoleman sekoittumisen liminaalisessa tilassa juuri uhrautuminen on se teko ja uhri se tekijä, joka kokoaa heimon isänmaalliset jäsenet yhteen ja erottaa siitä isänmaan kutsulle kuurot kommunisti-pasifistit. Yhteisön sisäisen solidaarisuuden ja miesten välisen toveruuden luominen, elämän ylläpitäminen puhdistaa sodan teot rikoksesta uhriksi.

Marvinin ja Inglen mukaan sotilaan uhrin on oltava vapaaehtoinen, jotta se peittää yhteisön roolin uhraajana. Väkivallalle, tappamiselle ja kuolemalle on myös pystyttävä jälkikäteenkin antamaan merkitys yhteiskuntaruumista säilyttävänä uhrina. Yhteiskunnan on pystyttävä ottamaan rintaman liminaalisesta tilasta palanneet miehet takaisin jäsenikseen, ja sotilaiden on onnistuneesti hylättävä sotilaan identiteetti ja vaihdettava se siviili-identiteettiin. Jos taistelun merkitys yhteisön säilymisen kannalta kyseenalaistuu, uhkaa sotilasta murhaajan leima sekä yhteisöä omien jäsentensä murhaajan leima.[16] Somersalon ja Remarquen voi nähdä peilaavan tätä vapaaehtoisuuden ja pakon välistä jännitettä sekä tuovan akuutilla tavalla esiin ongelman sotilaan identiteetin ja siviili-identiteetin yhteensovittamisesta.

SAMLn postikorttijulkaisu no. 1 (1930-luvun alusta). Kuva: Antti Nyqvist
SAMLn postikorttijulkaisu no. 1 (1930-luvun alusta). Kuva: Antti Nyqvist

Sekä Somersalo että Remarque antavat kirjoissaan vaikuttavia kuvauksia rintamasta ja rintaman vaikutuksesta sotilaaseen. Somersalolle sota esitti haasteen villi-ihmiseksi taantumisesta taistelun hetkellä:

Sielun syvissä, tummissa hetteissä alkoivat pohjavedet kuohua… Vuosituhansien pimeistä, unohdetuista kätköistä ne nousivat… nousivat… nousivat… Yli äyräittensä kiehuen ne äärettömällä raivolla murtuivat läpi inhimillisen kulttuurin patojen. Luonnonvoimat ryöstäytyivät irti ihmisenhengen kahleista ja yht’äkkiä seisoi alaston, karvainen alkuihminen kammottavassa hurjuudessaan syöksyyn kyyristyneenä, sormiaan kouristellen, murhantuli silmissään palaen, mölähdellen keskellä erämaata, keskellä synnytystuskissaan vääntelehtivää, tulivuorten punaisen loimun hehkuttamaa, kumeasti jyrisevää alkumaailmaa.[17]

Myös Remarquella jo rintaman läsnäolon tunteminen aiheutti samankaltaisia muutoksia:

Tunnemme, että veressämme on jokin yhteys katkennut. Tämä ei ole tyhjä sanontatapa, vaan tosiasia. Juuri rintama, rintaman tuntu katkaisee tämän yhteyden. […] Minusta rintama on kaamea kurimus. Kun on vielä rauhallisilla vesillä, kaukana kurimuksen keskuksesta, tuntee jo sen voiman, joka vetää puoleensa, hitaasti, hellittämättömästi, ilman suurtakaan vastusta. […] Osa olemustamme sinkoutuu äkkiä tuhansia vuosia taaksepäin kranaattien ensikertaa jylistessä. Eläimen vaisto herää meissä, ohjaa ja suojelee meitä. Se ei ole tietoinen, se on paljon nopeampi, paljon varmempi, paljon erehtymättömämpi kuin tietoisuus […] Me olemme muuttuneet vaarallisiksi eläimiksi. Me emme taistele, me puolustamme itseämme. Emme sinkoa pommeja ihmisiä vastaan – mitä me tiedämme ihmisistä tällä hetkellä! – tuolla takanamme ajaa meitä kuolema käsin ja kypärin […].[18]

Olemme tunteettomia vainajia, jotka jonkin tempun, jonkin vaarallisen taian voimasta pystyvät vieläkin juoksemaan ja surmaamaan.[19]

Saksalaissotilaat valtaavat Kukkulan 285 ranskalaisilta Argonnen metsässä 13.7.1915. Georg Schöbelin öljyvärimaalaus vuodelta 1915. Lähde: Wikimedia Commons
Saksalaissotilaat valtaavat Kukkulan 285 ranskalaisilta Argonnen metsässä 13.7.1915. Georg Schöbelin öljyvärimaalaus vuodelta 1915. Lähde: Wikimedia Commons

Rintamakokemusta määritti kuoleman kaikkialla oleva läsnäolo ja juuri se syviten irrotti sotilaan kytköksistä siviilimaailmaan. Somersalon tekstissä vastakkain asettuvat inhimillisen kulttuurin rakentamat padot, ihmishengen asettamat kahleet ja luonnonvoimainen alkuihminen, jota määrittävä piirre karvaisuuden ohella on silmissä palava murhantuli. Viettien vallassa oleva tappaja ei ole enää kulttuurin ja ihmishengen määrittämä yksilö vaan muuttuu fyysisestikin joksikin toiseksi. Myös Remarquen tekstin, ja koko hänen teoksensa motiivin, voi tulkita kuvaavan sodassa tapahtuvaa siirtymistä siviilistä sotilaaksi, ”älä tapa” -käskyn alta ”tapa” -käskyn alle siirtymisen aiheuttamaa vaaraa ja kuoleman liminaalisesta tilasta takaisin elämän kulttuurisesti jäsentyneeseen tilaan palaamisen mahdottomuutta.

Kultin apostolit ja sen kriitikot

Mossen mukaan Somersalon tapaiset ensimmäiseen maailmansotaan vapaaehtoisesti osallistuneet, heidän näkemyksensä, kokemuksensa ja kertomuksensa sodasta olivat olennaisessa osassa sotakokemuksen myytin synnyssä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kansakuntien rakentajat ja sotilaseliitti omaksuivat vapaaehtoisten ja muiden kertomuksia, joissa sodalla nähtiin olevan positiivisiakin seurauksia. He edelleen rakensivat myyttistä sotakokemusta näistä kertomuksista, runoista ja lauluista.[20]

Sanassa ja Miekassa Somersalon teos otettiin totena ja esimerkillisenä kuvauksena sodasta, joka ainakin Lauri ”Tahko” Pihkalan mukaan sopi osin vaikka koulujen historiantunneille. Pihkala kirjoitti Sanassa ja Miekassa Somersalon kirjasta vuoden 1929 alussa ylistävään sävyyn. Somersalo oli saanut katsoa sotaa ”suoraan syvälle silmiin” ja oli tuntenut sen kirpeäotteisen kouran luissaan ja lihoissaan, mikä oli johtanut maailmankirjallisuudessakin vertaistaan hakevaan sotakuvaukseen. Pihkala kiinnittää erityisesti huomiota siihen, kuinka poikkeuksellisen tarkasti Somersalo onnistuu kuvaamaan sodan tapahtumat järkyttävän kauhistuttavana mutta kuitenkin samalla monessa suhteessa ylevänä murhenäytelmänä.[21] Sodan väkivaltaa ei ollut tarpeen liiaksi kaunistella, mutta siitä oli tuotava esiin olennainen asia, uhrikuolema ja sen pyhyys.

Sanassa ja Miekassa Somersalon teosta ylistivät myös muut kirjoittajat ja sitä mielenkiintoisesti verrattiin suoraan myyntimenestykseen Länsirintamalta ei mitään uutta. Sanassa ja Miekassa kirjoittanut nimimerkki Valkoinen mies näki Remarquen ja Somersalon toistensa vastakohtina ja Remarquen sotatulkinnan saaman suosion oireena yhteiskunnan vääristyneistä arvoista. Huolta aiheuttavana tekijänä voi nähdä kysymyksen sodan väkivallan merkityksellistämisestä joko uhriksi tai tuhoavaksi ja makaaberiksi väkivallaksi:

Nykyajan henki on sellainen, että teos, kirjoitus tai puhe, jossa parjataan ja moititaan valtiota ja sen hyviä laitoksia, missä hyökätään isänmaanrakkauden kimppuun ja julistetaan se yltiöpäiseksi fanatismiksi, missä häväistään kansallishenkeä ja leimataan se heti alkuunsa kansallis-kiihkoksi, missä häväistään sotilasten maansa puolustuksessa osoittamaa uskollisuutta, urhoollisuutta ja velvollisuudentuntoa ja väitetään, että sodassa ei koskaan ole urhoollisuutta ollutkaan, että upseeristolla ei koskaan ole ollutkaan mitään velvollisuuden tuntoa, vaan he ovat vain eläneet ylellisesti ja mässäilleet ja kohdelleet raa´asti sotamiehiä – sellaiset puheet, teokset ja kirjoitukset saavat ehdottoman varmasti yleisömenestyksen. Sen osoittaa myöskin Erich Maria Remarquen teos ”Länsirintamalta ei mitään uutta”, vaikka jokainen sotilas tietää, että sen teoksen kuvaus on psykologisesti kokonaisuutena väärä. Teos sisältää suurenmoisia yksityiskuvauksia, mutta kokonaisuus antaa sittenkin täydellisen harhakuvan. Se esittää erään aateryhmän suhtautumisen maansa puolustukseen, mutta kuva ei mitenkään ole yleistettävissä. Sitä vastoin Somersalon teos ”Taisteluvuosieni varrelta”, joka kaikissa suhteissa niin asiallisesti kuin taiteellisesti, kohoaa Remarquen teoksen yläpuolelle, ei herätä huomiota. Somersalo on näet esittänyt myöskin sotilasten velvollisuuden tunnon ja uhrautuvaisuuden kansan ja valtakunnan puolesta, mikä antaa taustan ja sisällön länsirintaman taisteluille ja tragedialle kaikessa syvästi järkyttävässä suuruudessaan ja henkisessä voimassaan. Hän on sen tajunnut ja hän on sen kuvannut.

Mutta sellainen ei mene yleisöön. Jotta Somersalo olisi saanut yleisömenestyksen, olisi hänen pitänyt esittää koko taistelu täydellisenä älyttömyytenä ja hengettömyytenä ja toimivat sotilaat vailla mitään tarkoitusta, vailla korkeampia henkisiä voimia ja aatteita taistelevina koneina, jättää pois kaikki jalo ja ylevä, kärsimyksistäkin ja uhreistakin tuoda esiin vain kaikki nurjuus ja paha. Silloin hänkin ehkä voisi kilpailla Nobel-palkinnosta. Arvelemme kuitenkin, että Somersalo on tällä hetkellä sisäisesti tyytyväisempi ja onnellisempi kuin lukemattomat muut sotakirjojen kirjoittajat, siksi että hän on lausunut sen, minkä todella näki ja tunsi.[22]

Valkoisen miehen mukaan sodan ja siihen liittyvän kuoleman kuvaaminen merkityksettömänä ja raakana on väärä kahdella tapaa. Ensinnäkin, jos sodasta kirjoitettaessa jätetään huomiotta sotilaitten velvollisuudentunto, urhoollisuus ja uhrautuvaisuus, heijastelee teksti vain ”erään aateryhmän”, oletettavasti kommunistista mutta myös mahdollisesti pasifistista suhtautumista maanpuolustukseen. Toiseksi, Valkoisen miehen mukaan tällainen kuvaus on ehdottomasti psykologisesti väärä ja mahdollisesti tietoisen valehtelun tuotetta. Sodasta ”väärin” kirjoittaminen liitetään hyökkäyksiin isänmaanrakkautta vastaan, kansallishengen häväistykseen ja valtionvastaisuuteen. Mukana on myös henkilökohtaisempi arvioinnin taso. Syytökset Remarquen psykologisen silmän harhaisuudesta ja vihjaus valehteluun kiistävät niiden henkilöiden sotakokemuksen ja tunteiden aitouden, joille sota jäi merkityksettömäksi.

Antimilitaristinen postikortti 1920-luvulta. Kuva: Antti nyqvist
Antimilitaristinen postikortti 1920-luvulta. Kuva: Antti nyqvist

”Myrkyllisenä ilmakehänä militarismi verhoo ihmiskuntaa vaatien siltä yhä uusia veriuhreja ja näännyttäen sitä henkisesti ja aineellisesti”,[23] Rauhaa Kohti -lehden päätoimittaja ja Suomen Rauhanliiton puheenjohtaja Felix Iversen kirjoitti vuonna 1925 paatokselliseen tyyliinsä, hyökäten kuolleen sotilaan kulttia vastaan.

Iversenin mukaan monet olivat kasvatuksen, kirjallisuuden, paraatien ja muun sotilaallisuutta ihannoivan ympäristön kautta omaksuneet kuvan sodasta, jossa nähtiin vain sen ”häikäisevän lumoavan sankaruuden ja uhrautuvaisuuden sädekehän verhoama puoli.”. Jos Sanassa ja Miekassa Remarquen tarjoama kuva sodasta oli harhaisen psykologisen silmän ja kommunisti-pasifistisen isänmaanvastaisen propagandan tuottama, niin Iversenille Somersalon sotaa ihannoiva kuva oli yhtä lailla valheellinen, sodasta hyötyvien ammattisotilaiden ja sodasta taloudellista voittoa tavoittelevien suurteollisuuspiirien luoma.

Remarque oli Iversenille ”läpeensä rehellinen ja vilpitön”, joka vapaana kaikesta ”korusta ja lorusta näyttää ruman sodan kaikessa alastomuudessaan.”[24] Artikkelissa vuodelta 1926 hän kiisti sotakokemuksen myytin keskeisen väitteen sodan voimasta tuottaa yhteisöllisyyttä: ”Sillä se aika on jo mennyt, eikä enää koskaan palaa, jolloin kansa yhtenä miehenä ja vapaaehtoisesti nousi taistelemaan.” 1920-luvulla vetoaminen kansalaisten oikeudentuntoon, isänmaanrakkauteen, uhrautuvaisuuteen ja velvollisuudentuntoon oli välttämätöntä,

[J]otta ainakin osittain peittyisi se väkivalta, joka kuitenkin uhaten seisoo sodan kauniitten vetoomusten takana pakottaen – tai koettaen pakottaa – ”uppiniskaiset” alistumaan sodan vaatimuksiin.[25]

Iversen tulkitsi Remarquen kirjassaan paljastavan sodan ja asevelvollisuuden takana vaanivan yhteisön harjoittaman väkivallan – tai ainakin sen uhan – ja näyttävän, kuinka sodassa ihanteellisista nuorista miehistä tehtiin valheella ja väkivallan uhalla toistensa joukkomurhaajia. Näin hän kosketteli väkivaltaa merkityksellistävien myyttien tabua, sotaan pakottavaa ja sotilaita fyysisesti sekä henkisesti tuhoavaa väkivaltaa.

Nationalistisessa uhriretoriikassa korostettiin uhrien elämää synnyttävää voimaa. Iversenille totuus sodasta löytyi tulkitsemalla Remarquen kirjan todistavan makaaberin kuoleman ja pyhän uhrin yhteensovittamisen mahdottomuudesta:

Sodassa kuolema, iljettävän ruma, raaka kuolema ottaa hänet valtaansa ja hän toteaa, että sota on hänet tuhonnut. Hän on liian perinpohjaisesti ollut kuoleman palveluksessa voidakseen enää koskaan kohota elämän esitaistelijaksi. Hän on aikoja sitten lakannut olemasta ihminen, elämän hän on jättänyt taaksensa. Eikä tunneta isänmaallisuutta siellä missä elävät kuolevat ja kuolleet ovat yhtenä mylläkkänä, verta ja lihanriekaleita sinkoilee ilmassa – ei, isänmaallisuus on koriste, v a l h e, joka sopii ihmisille rintaman takana.[26]

Iversenin tulkinnan Remarquen teoksesta voi nähdä viittaavan sotaan liminaalisena tilana. Siirtyessään rintamalle sotilas jättää järjestyneen yhteiskunnan ja elämän taaksensa ja siirtyy väkivallan muodostamaan rajatilaan. Rintama on paikka, jossa elämän ja kuoleman rajat ylittyvät. Siirtyminen rintamalle tarkoittaa elävien siirtymistä kuolleiden piiriin, eikä edes isänmaallinen uhri erota kuolleita toisistaan.[27]

E.V. Fågelbärgin piirros monikielisessä sodanvastaisessa kortissa. Kuva: Antti Nyqvist
E.V. Fågelbärgin piirros monikielisessä sodanvastaisessa kortissa. Kuva: Antti Nyqvist

Sotakokemukset valjastettiin poliittisilla tarkoitusperillä

Somersalo ja Remarque osallistuivat kirjoillaan ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen sotakirjallisuusbuumiin, jossa luotiin uudenlaisia myyttejä sodasta, sodan kokemuksesta ja sodan vaikutuksesta yksilöön. Sota ja sen väkivalta oli tuonut esiin ihmisessä jonkin eläimellisen. Se loi uudenlaisen kovan miestyypin mutta samalla myös uudenlaista toveruutta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Remarquen mukaan sotakokemus jäi käsittelemättä, koska sen käsittelemiseen ei ollut sota-aikana mahdollisuuksia. Rintamakokemukset haastoivat yhteiskunnan auktoriteetit ja ihanteet, ja kokemukset olivat liian raskaita ajateltaviksi. Rintamapäivät vajosivat ”kuin kivet olemuksemme pohjalle”.[28] Esimerkiksi Suomessa toisen maailmansodan aikaisia sotakokemuksia tutkinut Kivimäki näkee veteraanien kotiinpaluuromaaneissa sodan raadollisuuden paljastumisesta seuraavan katkeruuden ja pettymyksen. Yhteisön rakenne, arvoperusta ja symbolinen järjestys säilyivtät vain, mikäli pidettiin yllä käsitystä sotilaiden vapaaehtoisuudesta eivätkä sotilaat kääntäneet kokemaansa traumaattista väkivaltaa yhteiskuntaa vastaan, vaan pitivät sen itsellään. Rintaman väkivallasta ja elämisestä rinnan kuoleman kanssa ei voinut puhua, vaan siitä tuli minän ja miehisyyden määre.[29]

Remarquen romaania ja hänen pohdintaansa leimaa tämä jännite sodan väkivallasta puhumisen mahdottomuuden ja siitä todistamisen voiman välillä. Sama on havaittavissa myös Remarquen ja Somersalon teosten Sanssa ja Miekassa ja Rauhaa Kohti -lehdessä saamassa vastaanotossa. Sanassa ja Miekassa Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta tulkittiin hyökkäävän valtiota, isänmaanrakkautta ja kansallishenkeä vastaan, kun taas Somersalon katsottiin ymmärtäneen oikein niiden arvon ja vaatiman uhrautuvaisuuden ja velvollisuudentunnon. Sanassa ja Miekassa Remarquen sotakokemuksen autenttisuus kiellettiin, samoin kuin Rauhaa Kohti -lehdessä vuorostaan kiellettiin Somersalon kuvaamien kokemusten autenttisuus. Niiden takana nähtiin taloudellisia ja poliittisia tavoitteita, propagandan vaikutusta ja itsenäisen moraalisen harkintakyvyn menettämistä.

Toisten kokemusten ja tunteenilmaisujen autenttisuuden arvioiminen auttaa meitä navigoimaan sosiaalisissa tilanteissa. Arvio autenttisuudesta määrittää, onko toisen emotionaalinen ilmaus oikeutettu vai ei ja kuinka meidän itse tulisi siihen emotionaalisesti vastata. Näistä sosiaalisista merkityksestä johtuen kokemuksen ja tunteen ilmaisu ja siihen suhtautuminen voivat olla vallan ja statuksen esilletuomisen, toisaalta niistä kamppailemisen, välineitä. Autenttisuuden arvioiminen on kytkeytynyt erilaisiin statukseen ja sukupuoleen liittyviin valtarakenteisiin.[30] Remarquen ja Somersalon kirjat sekä niiden tulkinnat voidaankin nähdä osana ensimmäisen maailmansodan ja sisällissodan jälkeistä kulttuurista taistelua arvoista sekä kansalaisuuden ja miehisyyden ideaaleista Suomessa. Ristiriita Sanan ja Miekan sekä Rauhaa Kohti -lehden välillä tarkentuu kysymykseen väkivallalle annetuista merkityksistä. Kamppailtaessa arvojen ja identiteettien toteuttamisesta väkivalta ei ole vain kamppailun väline, vaan myös resurssi, jonka hallinnasta kamppaillaan.

Antti Nyqvist on Turun yliopistosta valmistunut filosofian maisteri ja vapaa kirjoittaja.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Alkuperäisaineisto

Rauhaa Kohti (RK) 1925-1931.

Sana ja Miekka (S&M) 1924-1929.

Remarque, Erich-Maria: Länsirintamalta ei mitään uutta. Alkuteos: Im Westen nichts Neues (1929). Suom. Armas Hämäläinen. WSOY, Helsinki 2010.

Somersalo, Aarne: Taisteluvuosieni varrelta. Otava, Helsinki (1928) 1931.

Tutkimuskirjallisuus

Hapuli, Ritva: ”Ihminen ensimmäisen maailmansodan pyörteissä”. Teoksessa Modernin lumo ja pelko. Toim. Kari Immonen, Ritva Hapuli, Maarit Leskelä & Kaisa Vehkalahti. SKS, Helsinki 2000.

Kemppainen, Ilona: Isänmaan uhrit: Sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana. SKS, Helsinki 2005.

Kivimäki, Ville: ”Rintamaväkivalta ja makaaberi ruumis – Nuorten miesten matka puhtaudesta traumaan”. Teoksessa Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Toim Sari Näre & Jenni Kirves. Johnny Kniga, Helsinki 2008.

Marvin, Carolyn & Ingle, David: Blood Sacrifice and the nation. Totem Rituals and the American Flag. Cambridge University Press, Cambridge 1999.

Mosse, George L.: Fallens Soldiers. Reshaping the Memory of the World Wars. Oxford University Press, New York 1990.

Tepora, Tuomas & Kivimäki, Ville: ”Meaningless death or regenerative sacrifice? Violence and social cohesion in wartime Finland”. Teoksessa Finland in World War  II. History, memory, interpretations. Toim. Tiina Kinnunen & Ville Kivimäki. History of Warfare, Vol. 69. Brill, Leiden/Boston 2012.

Warner, Leah R. & Shields, Stephanie A: ”Status, gender and the politics of emotional authenticity”. Teoksessa Emotions, ethics and authenticity. Toim. Mikko Salmela & Verena Mayer. John Benjamins Publishing Company, Amsterdam/Philadelphia 2009.

 



  1. Puolustusvalmius ja kansansielu. S&M 3/1925, 46. Pihkala. Merkitsen tästä lähin Sanan ja Miekan viitteessä lyhenteellä S&M. [Takaisin]
  2. Ryssäläisajan perintöjä: suhteemme oman maan puolustamiseen. S&M 15/1925, 312-315. Pihkala. [Takaisin]
  3. Suuri Humpuuki. RK 3/1926. Merkitsen tästä lähin Rauhaa Kohti -lehden viitteessä lyhenteellä RK. [Takaisin]
  4. Kemppainen 2005, 252-256. [Takaisin]
  5. Tepora ja Kivimäki 2012, 233-234; Marvin ja Ingle 1999; Mosse 1990. Suomessa tästä ks. esim. Kemppainen 2005. [Takaisin]
  6. Hapuli 2000, 80-84. [Takaisin]
  7. Hapuli 2000, 80-84. [Takaisin]
  8. Mosse 1990, 3-11, 64-67, 70-75. Siviiliuskonnon käsitteellä tarkoitetaan uskontososiologiassa ilmiötä, jossa kansakunta asetetaan pyhittämisen keskiöön. Termi juontaa juurensa Rousseaun ajatteluun uskonnon roolista valistuksessa. Ilmiö oli keskeinen myös Durkheimille, vaikka hän ei siviiliuskonnon käsitettä käytäkään. [Takaisin]
  9. Aseeton kansa on kelvoton. S&M 14/1924, 309-311. Kaila; Kemppainen 2005, 43-44. [Takaisin]
  10. Uhri. S&M 19/1925, 419-420. Pihkala. Kursiivit alkuperäisiä. [Takaisin]
  11. Hapuli 2001, 82, 87-88. Remarque 2010 (1929), 2. [Takaisin]
  12. Mosse 1990, 85, 167-170. [Takaisin]
  13. Somersalo 1931, 14. Ks. myös Hapuli 2001, 82. [Takaisin]
  14. Marvin ja Ingle 1999, 63. [Takaisin]
  15. Marvin ja Ingle 1999, 100-105; Kivimäen mukaan makaaberin väkivallan kokeminen ja eläminen sen keskellä on sodan kokemisen ytimessä. Puhtauden ja lian, elämän ja kuoleman, siviilimaailman ja sodan sekoittumisesta talvi- ja jatkosodan rintamilla ks. Kivimäki 2008, 135-142, passim. [Takaisin]
  16. Marvin ja Ingle 1999, 73-82, 89-90, 116-124; Tepora 2008, 124-129. [Takaisin]
  17. Somersalo 1928, 206. [Takaisin]
  18. Remarque 2010 (1929), 47-48, 91. [Takaisin]
  19. Remarque 2010 (1929), 93. [Takaisin]
  20. Mosse 1990, 6-10, 67-69. [Takaisin]
  21. Jokaisen hankittava uusia kirjoja. S&M 1/1929, 12-13. Pihkala. [Takaisin]
  22. Maan etu ja toiselta puolen yksityisen ja puolueen etu maan elämässä. S&M 19/1929, 359-363. Valkoinen mies. [Takaisin]
  23. Militaristit ja me. RK 7/1927. Iversen. [Takaisin]
  24. Sodan kirja. RK 22/1929, 151. Iversen. [Takaisin]
  25. Me vetoamme… RK 1/1926, 1-2. Iversen. [Takaisin]
  26. Sodan kirja. RK 22/1929, 151. Iversen. [Takaisin]
  27. Marvin ja Ingle 1999, 66-69, 71-73. [Takaisin]
  28. Remarque 2010 (11929), 110-111, 149-150. [Takaisin]
  29. Kivimäki 2008, 171-175. [Takaisin]
  30. Warner ja Shields 2009, 93-99. [Takaisin]


Share on Facebook0Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *