Tapio Salminen: ”Obscure Hands – Trusted Men. Textualization, the Office of the City Scribe and the Written Management of Information and Communication of the Council of Reval (Tallinn) before 1460”. Lectio praecursoria 8.1.2016

Filosofian maisteri Tapio Salmisen historian alaan kuuluva väitöskirja ”Obscure Hands — Trusted Men. Textualization, the Office of the City Scribe and the Written Management of Information and Communication of the Council of Reval (Tallinn) before 1460”(Tuntemattomat kädet — luotetut miehet. Tallinnan raadin informaationhallinnan ja kommunikaation tekstualisoituminen sekä kaupunginkirjurin toimi ennen vuotta 1460) tarkistettiin 8.1.2016 Tampereen yliopistossa. Virallisena vastaväittäjänä toimi professori Jüri Kivimäe (Toronton yliopisto, Kanada) ja kustoksena professori Pertti Haapala.

Informaationhallinta on 1900-luvulla syntynyt käsite, joka tarkoittaa tiedon keräämistä, prosessointia ja esittämistä päätöksenteon apuvälineenä. Väitöskirjani käsittelee Tallinnan (keskiajan saksankielinen nimi Reval) raadin informaationhallintaa sekä hallinnon ja kommunikaation tekstualisoitumista ensimmäisestä tunnetusta kaupungin sinetillä varustetusta asiakirjasta (1257) kaupunginkirjuri Joachim Muterin eläkkeelle siirtymiseen 1456/60. Milloin, kenen aloitteesta ja miten tekstualisoituminen eli kirjoitustaito teknologisena sovelluksena tuli keskeiseksi osaksi kaupungin hallintoa ja kommunikaatiota ja mikä oli kaupunginkirjureiden viran osuus tässä prosessissa? Tutkimus perustuu raadin toiminnasta Tallinnan kaupunginarkistossa säilyneeseen laajaan alkuperäismateriaalin, jota on täydennetty muiden Itämeren alueen arkistojen aineistolla sekä lähdejulkaisuilla.

Kun toista viikkoa sitten yritin kiteyttää väitöskirjatutkimukseni sisällön yhdellä lauseella veljelleni, totesin sen koskevan informaationhallintaa keskiajan Tallinnassa. Vastaus oli napakka kysymys: Oliko jo silloin informaationhallintaa?

Kysymys on äärimmäisen olennainen. Voidaanko kaukaista menneisyyttä, sen ilmiöitä, prosesseja ja toimintaympäristöjä tutkia modernein, kokonaan toisenlaisessa taloudellisessa, yhteiskunnallisessa ja kommunikatiivisessa todellisuudessa syntynein käsittein?

Ongelmaa on helppo avata lyhyellä esimerkillä. Työni alkuvaiheessa 1990-luvun lopulla inventoin kaiken Tallinnan raadin säilyneen kirjeenvaihdon ennen vuotta 1448. Kirjeet, joista suurin osa liittyi poliittiseen, sotilaalliseen ja taloudelliseen vuorovaikutukseen, muistuttavat monella tavoin nyt jo kommunikaatiomuotona hiljalleen menneisyyteen jääviä 1800- ja 1900-luvun kirjeitä, jopa nykyisiä sähköpostiviestejä. Niinpä myös 1400-luvun kirjeiden teksti noudattelee formaalia asettelua alku- ja lopputervehdyksineen.

 Tallinnan kaupunginkirjurit kirjoittivat puhtaaksi myös kaupungin ammattikuntien säännöt sekä niihin tehdyt, vahvistetut lisäykset. Helluntaina (14.5.) 1402 vahvistettu Tallinnan kivenhakkaajien ammattikunnan sääntö, jossa kaksi ensimmäistä kappaletta on kirjoittanut vuosina 1398/1401-5 virassa ollut kaupunginkirjuri ja viimeisen kaupunginkirjuri Johannes Blomendal (1405-26). Tallinna Linnaarhiiv, Fond nr. 190, Kanuti Gildi arhiiv, Archiv der St. Kanutigilde: II: Archive der Handwerksämter, 650, f. 4r. Kuva: Tapio Salminen.
Tallinnan kaupunginkirjurit kirjoittivat puhtaaksi myös kaupungin ammattikuntien säännöt sekä niihin tehdyt, vahvistetut lisäykset. Helluntaina (14.5.) 1402 vahvistettu Tallinnan kivenhakkaajien ammattikunnan sääntö, jossa kaksi ensimmäistä kappaletta on kirjoittanut vuosina 1398/1401-5 virassa ollut kaupunginkirjuri ja viimeisen kaupunginkirjuri Johannes Blomendal (1405-26). Tallinna Linnaarhiiv, Fond nr. 190, Kanuti Gildi arhiiv, Archiv der St. Kanutigilde: II: Archive der Handwerksämter, 650, f. 4r. Kuva: Tapio Salminen.

Se, miten kirjeitä keskiajalla todellisuudessa käytettiin poikkesi kuitenkin siitä, millaisena modernit kirjeet ja kirjoitetut viestit meille näyttäytyvät. Koska käytännössä kaikki kirjeet luettiin raadin ja linnanpäälliköiden edessä ääneen, niiden muoto noudatteli henkilökohtaisen kirjeen sijasta suullista viestiä, jossa viestin lähettäjä oli raadin kaltainen valayhteisön kollektiivinen edustaja tai linnanpäällikön kaltainen institutionalisoitunut toimija. Koska kirjeen toimitti tavallisesti, mutta ei aina, lähetti, keskiaikaiset kirjeet ovat eräänlaisia ääneen luettavaksi tarkoitettuja asialistoja, joiden avulla haluttua informaatiota välitettiin suullisen keskustelun ja päätöksenteon pohjaksi. Kirjeiden ainoa sisältö saattoikin olla yksi ainoa viesti: pyydän teitä uskomaan ja vastaamaan siihen mitä kirjeen tuoja teille nimissäni esittää. Lisäksi on muistettava, että keskiajan valtakeskusten välisessä kommunikaatiossa viestintä käsitti aina kaikki kolme tasoa: suullisen, kirjoitetun ja symbolisen, josta meille on jäänyt ainoastaan satunnaisia katkelmia kirjoitetusta, aavistuksia symbolisesta (kirjeen luovutus, avaaminen, kommunikaatiotapahtuma), mutta ei käytännössä mitään suullisesta kontekstista (äänenkäytön ritualistisuus luennassa, lukiessa kääntäminen).

Ennen kuin ryhdymme pohtimaan, voiko keskiajalla olla informaationhallintaa, lienee syytä miettiä hetki, mistä keskiajassa, historiassa ja niiden tutkimuksessa on kysymys.

Keskiaika on historian aikakausi, jota eläneet ihmiset eivät tienneet elävänsä keskiajalla. Käsitteen kehittelivät renessanssin ja 1500-luvun humanistioppineet, joiden mielestä latinan kielestä oli puhdistettava siihen antiikin jälkeen pesiytyneet epäpuhtaudet. Käsitys vanhan ja uuden latinan välissä olleesta ”väliajasta” tunkeutui pian historiankirjoitukseen, minkä seurauksena se on elänyt osana eurooppalaista historiankäsitystä 2000-luvulle asti.

Koska keskiaika on perimmältään menneisyyden ilmiöiden ajallisen käsitteellistämisen väline, sillä ei ole omaa elämää menneisyyttä koskevien mielikuvien ulkopuolella. Alun perin keskiaika oli keino, jolla Euroopan vanha kansallinen historiankirjoitus hahmotti valtioiden menneisyyttä ja joka sen jälkeen on elänyt omaa elämäänsä kansallisten historioiden, menneisyydentutkimuksen, yleistiedon ja mielikuvien tasolla. Nykyisessä historiantutkimuksessa ja arkeologiassa keskiaika on löyhä ajallinen viitekehys, jonka sisältö on monin tavoin ongelmallinen, mutta jota käytetään kun halutaan ilmaista, miten kaukana menneisyydessä puheena olevat ilmiöt ja tapahtumat sijaitsevat. Samaan aikaan tutkimuksellisen viitekehyksen rinnalle on noussut toinen keskiaika, eräänlainen tapahtumateltta, jossa mielikuvien keskiaikaa kierrätetään elämyksellisinä elementteinä ja jossa keskiajaksi kutsutun toiseuden tuottamiseen voi osallistua toimijana, katselijana tai kokijana keskiaikatapahtumissa, elävöittämisyhdistyksissä tai sosiaalisen verkon rajapinnoilla muodostuvissa ryhmissä. Tällainen ”keskiajan kaltaisuus” on ominaista myös monille fantasiateollisuuden piiriin kuuluville tuotteille, jossa keskiaikaan liitettyjen mielikuvien ja arkkityyppisten hahmojen kierrättäminen on 1900-luvulta lähtien ollut yleistä.

Mielikuvien keskiaika on jo 1800-luvun romantiikasta lähtien ollut eri kuin todellinen, kerran ollut aikakausi, joka on jäänteidensä perusteella ollut huomattavasti monimuotoisempi, kuin sitä koskevat ennallistukset antavat ymmärtää. Myös menneisyyden demografinen todellisuus oli kokonaan toinen. Keskiajan Tallinna, tuolloin melko tyypillinen eurooppalainen kauppakaupunki, olisi 1400-luvun puolenvälin 5000—6000 asukkaan väestöltään nykyään pikkukaupunki. Sen ylin kerros muodostui noin 180:stä perheestä, joiden keskuudesta 24-jäseninen raati valittiin ja koko kaupunkiväestö käsitti noin 800 taloutta, joista noin 450 oli valantehneiden porvareiden talouksia. Samaan aikaan nykyisen Suomen pysyvästi asutulla ja viljellyllä alueella on arvioitu eläneen noin 350000 ihmistä, mikä on suurin piirtein sama kuin nykyinen Tampereen ja sen lähikuntien talousalue. Kun kaikki toiminta tapahtui tällaisen kokoluokan yhteisöissä, todellisuus oli selkeästi toinen, kuin esimerkiksi Tampereella tai Tallinnassa nyt. Ihmisiä on sata kertaa enemmän. Keskiajan hallinnolle kaikkialla olikin ominaista, että huomattava osa väestä tunsi käytännössä toisensa, tiesi toistensa asioista, minkä seurauksena huomattava osa kaupungin hallintoon kuuluvasta informaatiosta oli immateriaalista. Lisäksi on muistettava, että huomattava osa väestöstä eli elintarvikehuollon rajamailla, jossa luonnonilmiöt ja taudit saattoivat aiheuttaa huomattavia menetyksiä niin maaseudulla kuin maaseudun elintarvikehuollon varassa olevissa kaupungeissa. Jokapäiväinen epävarmuus elämän jatkuvuudesta heijastui arjen kulttuurissa symboleina, eräänlaisina topoksina, joiden kautta pelkoihin haettiin paitsi lohdutusta, myös keinoja käsitellä ja purkaa niitä.

Keskiajan elinvoimaisuus ja sen jatkuva käyttö tutkimuksellisena viitekehyksenä osoittaa, että puolen vuosituhannen takaisella menneisyydellä ja sen ilmiöihin sidotuilla merkityksillä on tehtävänsä nykyisyydessä. Ongelmana kuitenkin on, että arkipäivän ymmärryksessä menneisyys ja siitä konstruoidut kertomukset, historiat, sekoittuvat tavan takaa yhdeksi kokonaisuudeksi, jonka nimi on historia. Niinpä kun puhumme Suomen tai Viron historiasta, emme itse asiassa puhu niinkään Suomeksi tai Viroksi kutsutun alueen menneisyydestä, vaan siitä eri nykyisyyksiä varten rakennetuista kertomuksista. Vaikka ammattihistorioitsija kykenee yleensä tekemään eron näiden kahden välille, merkitsee historia monille menneisyyttä sinänsä, jotain kerran ollutta, jonka sisältöön kohdistuu monenlaisia intohimoja. Kuten tiedämme, historia ei kuitenkaan ole yhtä kuin menneisyys, vaan kerran olleesta menneisyydestä nykyisyyden tarpeisiin sen lähtökohdista luotu kertomus, tarina, jonka tehtävänä on liian usein toimia halutun identiteetin tukena ja oikeuttaa se. Arvoisan kustoksen eri yhteyksissä suosimaa Paul Valeryn ajatelmaa lainatakseni historia, toisin sanoen menneisyyden kuvitelluista merkityksistä luotu kertomus, onkin ihmisen aivokemian vaarallisin tuote.

Keskiajantutkimus, kuten kaikki Euroopan teollistumista edeltävää aikaa koskeva tutkimus on perimmältään kykyä osata tulkita menneisyydestä säilyneitä jälkiä ja artefakteja eli esineitä ja tekstejä oikein siinä talouden, yhteiskunnan, uskomusten, teknologioiden, konventioiden ja merkitysjärjestelmien kontekstissa, jossa ne aikoinaan syntyivät. Sen, millaisia kysymyksiä menneisyyden jäänteille esitetään, määrittelee kulloinenkin nykyisyys: sen tarpeet, teknologiset mahdollisuudet, maailmankuva, tieteen paradigmat, koko olemassaolon konteksti. Jokaiselle meistä on selvää, että menneisyyden merkityksen ovat 1800-luvulta lähtien määritelleet kansalliset tarpeet, joiden rinnalla oman osansa Suomen, Viron ja Euroopan historiakuvaan ovat antaneet muut teollistumisen ja kansallisvaltioiden ajalle ominaiset uskomusjärjestelmät ja ideologiat. Keskiajan menneisyyteen näitä konstruoitua kansallista identiteettiä perustelevia intohimoja kohdistuu Suomessa ja Virossakin nykyisin onneksi vähemmän kuin sotia edeltäneellä ajalla, vaikka kiihkokansallisissa piireissä tätä on jälleen nähtävissä.

Väitöskirjani tutkimuskohteena on yli kuuden sadan vuoden takainen aika ja silloin eläneiden ihmisten ja ylisukupolvisten instituutioiden käsitys toimintaympäristöstään. Se, miten sitä pyrittiin jäsentämään ja hallitsemaan ja se, mikä osuus kirjoitukseksi kutsutulla teknologialla siinä oli. Kyseessä on kerran ollut menneisyys, jonka tuottamat tekstit: dokumentit, kaupungin muistikirjat, missiivit eli kirjeet ja muu kirjoitettu materiaali syntyivät osana tuolloista toiminnan kontekstia syistä, jotka tuolloin ajateltiin mielekkäiksi. Kuten alun esimerkki kirjeistä osoittaa, se mitkä nämä syyt olivat, ja millaiset tiedolliset tai tiedostamattomat konventiot ja tarpeet niitä määrittelivät, ei kuitenkaan ole aina lainkaan selvää. Menneisyyden vain osittain tavoitettavissa merkityskonteksteissa vanha sanonta ankasta ei välttämättä pidäkään paikkansa: ”If it looks like a duck, walks like a duck and talks like a duck, it is not neccessarily a duck at all”. Jos se näyttää ankalta, kävelee kuin ankka ja vaakkuu kuin ankka, kyse ei ole välttämättä ollenkaan ankasta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi jotain mystistä tai nykyihmisen ymmärryksen tavoittamatonta. Aivan varmaa on, ettei kyseessä ole yksisarvinenkaan. ”It is not an unicorn either”.

Tallinnan kaupunginkirjurin virkatalo sijaitsi 1370-luvun puolivälistä 1500-luvun lopulle Raatihuoneen lähellä nykyisessä ravintola Troikan talossa. Talon alla on yhä raadin keskiaikainen viinikellari, suuri kaksilaivainen holvattu tila, joka on nykyisin ravintolatilana. Kuva: Tapio Salminen.
Tallinnan kaupunginkirjurin virkatalo sijaitsi 1370-luvun puolivälistä 1500-luvun lopulle Raatihuoneen lähellä nykyisessä ravintola Troikan talossa. Talon alla on yhä raadin keskiaikainen viinikellari, suuri kaksilaivainen holvattu tila, joka on nykyisin ravintolatilana. Kuva: Tapio Salminen.

Takaisin informaationhallintaan ja veljeni kysymykseen. Voiko keskiajaksi nimitetyllä menneisyyden jaksolla olla ollut informaationhallintaa? Vai onko kyseessä vain nykyisyyden ilmiöiden perusteella luotu projektio?

Kun menneisyyttä tutkitaan, se on tehtävä olemassa olevan, yhteisesti hyväksytyn tieteen keinoin. Vastoin nykyisin yhä laajemmin leviävää käsitystä tiede ei ole uskonto tai uskomusjärjestelmä eikä tieteellinen tieto mielipide, vaan tiede on toistaiseksi ainoa ihmisen tuntema menetelmä, jolla testattuihin ja todennettuihin hypoteeseihin perustuvaa luotettavaa tietoa muodostetaan. Niinpä menneisyyden ilmiöiden ja prosessien, kuten keskiajan Tallinnan, Itämeren alueen tai Suomen tutkimuksen perustana eivät voi olla menneisyyden toiminnan luonnetta koskevat uskomukset, vaan menneisyys itse ja se, millaisia teknologisia ja kognitiivisia välineitä meillä kulloisessakin nykyisyydessä on sen tutkimiseen.

Ihmistieteiden, kuten historiantutkimuksen, arkeologian ja yhteiskuntatieteiden, kohteena on ihmisen toiminta, sen erilaiset muodot, ilmentymät, prosessit, ilmiöt ja tuottamukset; yhtä hyvin artefaktit, sosiaaliset konstruktiot, kommunikatiiviset ilmiöt, kuin ihmiselle nyt ja menneisyydessä ominaiset kognitiiviset kategoriat, eli tietoiset tavat jäsentää ympäröivää maailmaa ja siinä koettujen näkyvien ja näkymättömien tasojen kokonaisuutta. Eräs näistä kategorioista on informaatio eli tieto, saavutettavissa oleva käsitys ympäröivästä todellisuudesta. Se, voidaanko keskiajan Tallinnassa sanoa olleen informaationhallintaa, toimijuuksia tai muita väitöskirjassani käyttämiä nykyisten organisaatio-, instituutio- tai kommunikaatioteorioiden suosimia käsitteellistyksiä kuten ammatillistumista, riippuu siitä, hyväksymmekö tieteelliselle tiedolle yhtenäisen, ihmisen mahdollisesta lajityypistä lähtevän pohjan, vai ajattelemmeko, että ihminen oli lajina jotenkin erilainen 500 vuotta sitten kuin nyt. Jos ihminen ei ole lajina muuttunut, ainoat muutokset ovat tapahtuneet ihmiselle ominaisen toiminnan teknologisissa välineissä, sosiokulturaaleissa konventioissa ja vuorovaikutuksen volyymeissä.

Keskiaikaisten, Itämeren aluetta ja Tallinnan raatia koskevien lähteiden perustella on selvää, että informaatio oli tuolloin keskeiseksi ajateltu resurssi, jonka arvo oli sidottu sekä sen laatuun että saavutettavuuteen. Keskiajan Tallinnan kirjeenvaihdossa silloin tällöin esiintyvä alasaksankielinen sana kuntschop tai kentenisse tarkoitti samaa kuin tieto, mutta myös taitoa jolla tätä tietoa välitettiin. Kuten esimerkin ankassa, kokonaan eri asia kuitenkin on, miten ja miksi tietoa hallinnoitiin. Kuten väitöskirjani osoittaa, keskiajan Tallinnan kirjoitettu informaationhallinta poikkesi nykyisestä suunnitteluun ja käytettävissä olevien resurssien selvittämiseen perustuvasta informaatiosta olennaisella tavalla, sillä se ei sisältänyt toisen maailmansodan jälkeiselle nykyisyydelle ominaista suunnittelun aspektia. Informaatiota kerättiin, sitä hallinnoitiin, sitä arkistoitiin ja siihen palattiin, mutta kyse oli aina perimmältään tavasta hallinnoida tehtyjen päätösten, toimien, ratkaisujen, kulujen ja prosessien sisältämän tiedon dokumentointia, sen mieleen palauttamista, ei tiedon käyttämistä tulevan ennakoinnissa. Keskiajan sykliseen vuodenkiertoon ja aikakäsitykseen ajatus tietoon perustuvasta pitkän ajan suunnittelusta ei näytä kuuluneen, vaikka on selvää, että sekä kauppiaat attä talonpojat pyrkivät ennakoimaan ja varautumaan lähitulevaisuuteen monin eri tavoin. Kuten Suomen ja Ruotsin 1530-luvun lopulta alkavat voudintilit osoittavat, eräs keskiajaksi ja esimoderniksi nimitettyjen kausien keskeisistä murroksista liittyykin tavalla tai toisella tapaan hankkia ja käsitellä yhteisiä tai hallussa olleita resursseja koskevaa tietoa. Itse menetelmä ei ollut uusi, sillä tileiksi kutsuttuja artefakteja oli alettu tehdä hallinnon tarpeisiin jo toisen tekstualisoitumisen yhteydessä sydänkeskiajalla. Vielä 1600-luvullakaan kyse ei ollut resurssien selvittämisestä mahdollista suunnittelua varten, aspekti, joka alkaa näkyä hatarasti vasta 1700-luvun kuluessa. Vaikka keskiajan Tallinnan raadin tapa kerätä ja hallinnoida hallussaan olleita resursseja koskevaa tietoa muistuttaa nykyistä, sen motiivit olivat toisenlaiset. Perimmältään, kuten nykyäänkin, kyse on kuitenkin tavasta, jolla ympäröivää todellisuutta ja sen ilmiöitä yritettiin tiedollisesti hallita ja käsittää.

Keskiajan yliopistoista periytyvää tieteen jaottelua seuraten tutkimukseni kuuluu alun perin yliopistoissa vallinneiden filosofisten tiedekuntien laajaan alueeseen ja tutkinto, jota tavoittelen on filosofian tohtori, doctor philosophiae. Latinan doctor eli tohtorihan tarkoittaa opettajaa ja kreikan filosofos viisauden ystävää. En tiedä, onko viisauden ystävyyttä mahdollista opettaa, mutta humanistina koen ihmisen ja ihmisyhteisöiden toiminnan tieteellisen tutkimuksen arvoiseksi.

 

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.