2016/1
Sodan todellisuus II

TARPEELLINEN VAI TARPEETON UHRAUS? JEAN GUÉHENNO, LA JEUNESSE MORTE JA ENSIMMÄISEN MAAILMANSODAN ANTAMA TEHTÄVÄ

Vertaisarvioitu

Tunnen suurta ahdistusta siitä, että tämä sota, tällainen koettelemus, ei muuttaisi mitään. Tahdon kuolemani olevan tarpeellinen.[1]

Kunpa tällä kuolemalla olisi ollut jokin merkitys, jokin arvo. Mutta nyt kaikki on selvää, ja täytyy uskaltaa sanoa se ainoa asia, jota ei koskaan uskalleta sanoa, koska se saa äidit, puolisot, lapset, ystävät huutamaan kauhusta … Sanon kuitenkin, että nämä lukemattomat kuolemat olivat tarpeettomia. Sanon kuitenkin, että tiedän ystävieni kuolleen turhaan. Ei minkään takia.[2]

Vuonna 1934 kirjailija, päätoimittaja ja vasemmistointellektuelli Jean Guéhenno (1890-1978) muisteli kokemaansa suurta sotaa teoksessaan Journal d’un homme de 40 ans (”40-vuotiaan päiväkirja”). Sotakokemuksen kuvauksen keskiössä on sodan merkitys tai oikeastaan merkityksettömyys sekä ystävien menettäminen, ”toisten kuolema”, joka on samalla myös sodasta näennäisesti selviytyneen kuolema. Kirjassaan Guéhenno haluaa nähdä koko siihenastisen elämänsä ”sarjatuotantoihmisen” kokemuksena. Myös oman kokemuksensa sodasta hän kuvaa olleen tavanomainen, sellaisen ihmisen sotakokemus, jonka päätavoite ei ole ollut tulla sankariksi vaan ”säilyä ihmisenä”. Suurta sotaa käsittelevät sivut Guéhennon muistelmissa huokuvat pessimismiä. Nuoruudenystävien kuolema oli ollut turha tai oikeammin turhaakin turhempi, koska kuolleita käytettiin jo uuden sodan lietsomiseen. Se toive tarkoituksesta, jonka Guéhenno ja hänen ystävänsä olivat uhraukseensa asettaneet, ei ollut toteutunut.

Guéhenno oli käsitellyt sotaa aikaisemminkin ja oli aivan tuoreeltaan, sodan vielä jatkuessa ja monien muiden lailla, alkanut pukea kokemustaan kaunokirjalliseen muotoon. La Jeunesse morte (”Kuollut nuoriso”) oli Guéhennon ainoa puhtaasti kaunokirjallinen teksti ja jäi myös viimeiseksi – sitä ei omana aikanaan julkaistu, eikä Guéhenno enää palannut romaanimuodon pariin. Hänen julkaistu esikoiskirjansa vuodelta 1927 käsitteli historioitsija Jules Michelet’n elämää. Sen jälkeen esseekokoelmat Caliban parle ja Journal d’un homme de 40 ans valottivat Guéhennon oman elämän teemoja, ensimmäinen verhotusti, toinen suoraan.[3] Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen, jossa yhden ”sarjatuotantoihmisen” elämän kautta tarkastellaan suurempia yhteiskunnallisia kysymyksiä, osoittautui Guéhennolle omimmaksi tyylilajiksi. Toistuvia teemoja läpi Guéhennon tuotannon olivat etenkin hänen oma kokemuksensa työläistaustaisena intellektuellina sekä rakkaus Ranskaan, sen kieleen ja kulttuuriin.

La Jeunesse Morte julkaistiin viimein postuumisti vuonna 2008. Se on monella tapaa syntyajankohdalleen tyypillinen sotakuvaus, kaunokirjalliseen muotoon puettu mutta vahvasti omaelämäkerrallinen ”todistus” sodasta, jollaista ei ollut aiemmin koettu. Romaani tarjoaa näkökulman paitsi ensimmäisen maailmansodan inspiroimaan kirjoittamiseen, myös nuoren ranskalaisen vasemmistointellektuellin muotoutumiseen. Sodanjälkeisessä maailmassa vasemmistoälymystön täytyi pohtia vanhaa ihannettaan ehdottomasta sitoutumattomuudesta uudestaan ja määrittää suhteensa vallankumoukseen, kommunismiin ja politiikan maailmaan ylipäätään. Sitoutuako vai eikö sitoutua? Mihin sitoutua ja missä määrin?[4]

Miksi Guéhenno kirjoitti? Mitä hän romaanillaan tavoitteli? Romaania ei julkaistu, mutta Guéhenno oli tarkoittanut sen julkaistavaksi ja luettavaksi, ja hän yritti saada sen julkaistuksi useaan otteeseen vuoteen 1924 saakka.[5] Guéhenno ei halunnut kirjoittaa pelkästään itselleen vaan saada ajatuksensa ja kokemuksensa julki. Kaiken La Jeunesse mortessa sanomansa hän toikin myöhempiin kirjoihinsa, ei enää romaaniksi verhottuna vaan osaksi omaa tarinaansa. Kirjassa Journal d’un homme de 40 ans on hyödynnetty romaanikäsikirjoitusta kaikkein eniten, useita kappaleita jopa sanasta sanaan. Tarve kertoa omasta elämästä ja sotakokemuksesta ei ollut Guéhennolle yksityinen projekti. Oman sotakokemuksen käsittely oli osa sitä tehtävää, jonka sodasta selvinnyt Guéhenno oli antanut itselleen. Sota muutti hänet tulevaisuudestaan epävarmasta opiskelijasta osallistuvaksi intellektuelliksi, mistä La Jeunesse morte oli ensimmäinen osoitus.

Artikkelissa tarkastelen La Jeunesse morten käsikirjoitusta nuoren intellektuellin syntytarinana Guéhennon maailmansotien välisen ajan aatemaailman kontekstissa. Romaanissa esiintyvät kaikki ne kysymykset ja asetelmat, joihin Guéhenno palasi maailmansotien välisenä aikana yhteiskunnallisissa kirjoituksissaan yhä uudelleen: intellektuellin ja kansan välinen suhde, sodan ihmisyyden tuhoava vaikutus, unelma uudesta paremmasta maailmasta, jota ensin lähdettiin rakentamaan sotaan ja sitten sodan velvoittamana. Sodasta selvinnyt ei voinut jäädä syrjään: Guéhennosta tuli yhteiskunnalliseen keskusteluun aktiivisesti osallistuva intellektuelli. Samalla sota terävöitti hänen käsityksiään yhteiskuntaluokkien välisestä vastakkainasettelusta.

Aiemmassa tutkimuksessa on pyritty jäljittämään La Jeunesse morten syntyprosessia ja puntaroimaan käsikirjoituksen omakohtaisuutta vertaamalla sitä Guéhennon sodanaikaisiin päiväkirjoihin ja muihin yksityisiin teksteihin.[6] Itse olen halunnut painottaa tavoitteita La Jeunesse morten takana, Guéhennon ”todistukselleen” antamaa tehtävää. Olen pitänyt tärkeänä kiinnittää huomiota myös siihen, miksi Guéhenno lähti viemään viestiään juuri romaanin keinoin, ja siksi kartoittaa sodasta kummunneen kirjoittamisen maisemaa yleisellä tasolla.

Tarkasteluni keskiöön olen siivilöinyt Guéhennon käsityksen uskollisuudesta (fidélité), joka läpäisee johtotähtenä hänen myöhemmän tuotantonsa. La Jeunesse mortessa uskollisuutta pohditaan paitsi suhteessa kuolleiden tovereiden muistoon, myös työläistaustasta nousseen intellektuellin uskollisuutena ”omalle väelleen”. Aluksi hahmottelen ensimmäisestä maailmansodasta vyörynyttä kirjallisuuden aaltoa ja siitä virinnyttä aikalaiskeskustelua ”todistamisesta” (témoignage). Sitten siirryn käsittelemään La Jeunesse mortea, josta nostan tarkempaan tarkasteluun kolme keskeistä kohtausta. Lopuksi palaan vielä pohtimaan kysymystä ”todistamisesta”, joka Guéhennolla linkittyy olennaisesti uskollisuuden velvoitteeseen.

Mayennen departementissa sijaitsevan Sainte-Suzannen muistomerkki ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneille. Lähde: Wikimedia Commons
Mayennen departementissa sijaitsevan Sainte-Suzannen muistomerkki ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneille. Lähde: Wikimedia Commons

Sotakokemus ja sen kuvaaminen kirjallisesti

Elokuussa 1914 nuori Guéhenno pursui sotaintoa. Hän kuvaili päiväkirjassaan kansallismielisin sanankääntein Ranskan suuruutta, vapauden ja oikeudenmukaisuuden voittoa, rakkauttaan isänmaahan ja taistelutahtoaan. Pienikin odotus tuntui pitkältä. Lokakuuhun mennessä hänen mielensä oli kuitenkin täyttänyt epäilys: koulutusjaksonsa aikana hän oli saanut kuulla vanhojen koulutoveriensa kuolemasta, eikä sota tuntunut enää leikiltä. Rintamalla sodan todellisuus näyttäytyi hänelle kaikessa järkyttävyydessään. Guéhenno haavoittui vakavasti maaliskuussa 1915, eikä häntä toipumisen jälkeen enää lähetetty rintamalle. Sodan loppuun asti hän työskenteli pääasiassa sodassa näkönsä menettäneiden koulutuksessa.

Samaan aikaan ja näistä aineksista syntyi sotaromaani La Jeunesse morte kolmesta ystävyksestä. Tarinan päähenkilö Toudic on Guéhennon alter ego. Kahden ystävän, Hardouinin ja Lévyn, esikuvina olivat todennäköisesti Guéhennon opiskelutoverit École normale supérieuresta, Marcel Étévé (1891-1916) ja André Durkheim (1892-1915).[7]

Guéhennon vuosikymmeniä sodan jälkeen kirjoittama maininta romaanikäsikirjoituksestaan on lakoninen:

Sellaisella hetkellä jokainen tunsi, että hänellä oli jotain sanottavaa maailmalle. Mitä minuun tulee, ensimmäinen työni oli kirjoittaa jonkinlainen lyyrinen romaani, jolle annoin nimen La Jeunesse morte. Vein sen kustantajalle. Hän ei halunnut sitä.[8]

Toisessa yhteydessä Guéhenno pohtii sitä, miksi kaunokirjallisuus ei ollut hänelle luontaista, vaikka hän olisi aina halunnut kirjoittaa romaanin: häntä kiinnosti enemmän maailman muuttaminen ja tulevaisuus kuin käsillä olevan hetken tarkkaileminen ja tavoittaminen.[9] La Jeunesse morten ongelma olikin useimpien käsikirjoituksen lukeneiden mielestä häilyvyys esseen ja romaanin välimaastossa.[10] Romaani alkaa tarinana kolmesta ystävyksestä mutta tiivistyy lopulta kahteen, Toudiciin ja Hardouiniin. Enimmäkseen romaanissa liikutaan kuitenkin Guéhennon alter egon Toudicin sisäisissä pohdinnoissa ja yhteiskunnallisissa kommenteissa. Vuoropuhelua ei sodan alettua juuri ole, ja Toudicin kokemus rintamalta on enemmän yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kuin toveruuden tai yhteenkuuluvuuden kuvaus. Keskeytyneen nuoruuden rakkaat ystävät ovat kaukana ja läsnä vain kirjeitse, ja ainoa rintamalla solmittu ihmissuhde juurevaan kansanmieheen ”Noiraud’hon” jää ulkokohtaiseksi.

Guéhenno itse suhtautui käsikirjoitukseensa myöhemmin kriittisesti. Hän kuvitteli kirjoittavansa romaania mutta kirjoittikin pelkästään ”omaa seikkailuaan”: ”Se oli pitkä valitus tuhotusta nuoruudestamme, särjetyistä ystävyyssuhteistani. Kirjoitin kostoksi.”[11] Kosto oli suunnattu säälimättömiä ”vanhuksia” kohtaan, jotka olivat uhranneet kaiken, mitä nuori Guéhenno oli rakastanut. Vanhemman Guéhennon silmin teksti oli kiihkeä ja liian yksinkertainen, mutta syy julkaisemattomuuteen oli hänen mielestään kuitenkin se, että muoti oli jo ehtinyt ajaa tämäntyyppisten henkilökohtaisten sotakuvausten ohi: ”Kirjani ei ollut yhtään enempää tai vähempää arvokas kuin ne niin monet muut, jotka julkaistiin. Olin vain yksinkertaisesti liian paljon myöhässä.”[12] 1920-luvun alussa kustantajat ja lukijat halusivat jo muuta, sota tahdottiin jättää taakse.[13] Sotakirjallisuuden toinen aalto alkoi 1920-luvun lopulla, kun sodan päättymisestä tuli kuluneeksi kymmenen vuotta ja Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta osoittautui menestykseksi. 1930-luvun sotaromaaneissa ote oli yleensä kaunokirjallisesti hiotumpi kuin välittömästi sodasta kumpuavissa ”todistuksissa”, joissa pyrkimys totuudellisuuteen ajoi kaunokirjallisen kunnianhimon ohi.[14]

Guéhennon käsikirjoitus sijoittuu suuren sodan kuvausten ensimmäiseen aaltoon, mutta Europe-lehden päätoimittajan roolissa (1929-1936) hän oli aktiivisesti mukana myös 1930-luvun sotakirjallisuuden kentällä. Europe-lehti julkaisi esimerkiksi Jean Gionon (1895-1970) pasifistisen romaanin Le Grand Troupeau (”Suuri lauma”) viidessä osassa vuonna 1931.[15]

Ensimmäisestä maailmansodasta virrannut sotaromaanien ja -runouden kuohu kertoo ennen kaikkea siitä, miten poikkeukselliseksi suuri sota ymmärrettiin. Kaunokirjallisten, yleensä omaelämäkerrallisten tekstien lisäksi kirjoitettiin ja julkaistiin omakohtaisia kuvauksia vailla kaunokirjallisia pyrkimyksiä, ”selostuksia” tai ”todistuksia”, joihin oli haluttu tallentaa oma kokemus dokumentiksi jostain ennennäkemättömästä ja -kokemattomasta. Toki sota inspiroi myös toisenlaisia tulkintoja, konservatiivisia, perinteisiä sankaruuden kuvauksia ja nationalistisessa hengessä kirjoitettuja ylistyksiä. ”Todistamisen” taakka koski kuitenkin etenkin niitä Guéhennon kaltaisia sotaveteraaneja, jotka kokivat sodan vääränä, barbaarisena, ihmisyyden murskaavana tragediana. Samalla niiden, joiden kokemus sodasta ei vastannut nationalistista sankarimyyttiä, piti kehittää uusia kirjallisia keinoja kuvata sotaa.[16]

Sodan aikana ja välittömästi sen jälkeen kirjoitetut romaanit voidaan Beauprén mukaan lukea omaksi kirjallisuuden lajikseen: ei yksioikoisesti kaunokirjallisuudeksi vaan kirjoittamiseksi, jossa vuorottelivat kaunokirjalliset tyylikeinot, päiväkirjamaisuus ja ulkopuolelta raportoiva todistaminen.[17] Kirjoittamisen taustalla oli pyrkimys kertoa totuus, jonka vain sodassa taistellut voi kertoa, ja yritys ymmärtää tapahtunutta, usein antamalla sille jokin suurempi merkitys. Sota ei ollut väline jonkin muun asian kuvaamiseksi tai pelkkä taustamaisema, vaan aihe itsessään: uudenlaisen sodan luonne ja vaikutukset haluttiin kuvata mahdollisimman tarkkaan. Kirjoittajat etsivät tapoja ja sanoja kuvata jotain aiemmin kokematonta ja vaikeasti ymmärrettävää.[18] Toisaalta kirjoittamatta jättäminenkään ei tuntunut mahdolliselta, kokemus oli kirjoitettava ylös. Ensimmäinen maailmansota olikin ainutkertaisen ”kirjallinen sota”. Ammattikirjailijoiden lisäksi myös tavalliset sotilaat, aiempaa koulutetummat, halusivat kuvata omaa kokemustaan. Lisäksi kirjallisuus oli vielä vallitseva tapa ymmärtää ja jäsentää maailmaa. Ranskassa nämä kirjalliset pyrkimykset ottivat useimmiten romaanimuodon, kun taas Iso-Britanniassa sota puettiin ennen kaikkea runoiksi.[19]

Ensimmäisen sotaromaaniaallon maineikkain on Henri Barbussen (1873—1935) Le Feu vuodelta 1916 (suom. Tuli, 1922). Guéhenno kuvaili Le Feun merkitystä Barbussen muistokirjoituksessa:

Ne, jotka olivat sodassa, samoin kuin ne, jotka antoivat sen tapahtua ja ne, jotka saivat sen tapahtumaan, halusivat uskoa sen jalouteen, jaksaakseen ja kestääkseen. Ja sitten yhtäkkiä, me kaikki muistamme sen, jonkinlaisen vapautuksen: vielä melko huonosti tunnettu kirjailija, Henri Barbusse, oli uskaltanut kirjoittaa lehteen, jota hän uskalsi julkaista … Hän sanoi sen mitä oli omin silmin nähnyt ja hän sanoi sen sellaisella taidolla ja myötätunnolla … että hänen esimerkkiään seuraten uskalsimme ajatella niin kuin ajattelimme, myöntää sen itsellemme. Hän ei ollut nähnyt ympärillään ”sankareita”. Pelkästään marttyyreita.[20]

Barbusse oli Guéhennoa vanhempaa ikäpolvea: hän värväytyi sotaan vapaaehtoisena 41-vuotiaana. Le Feu oli varhaisimpia suurta sotaa kuvaavia ja samalla sodanvastaisia romaaneja, ja sen vaikutus myöhempiin sotakuvauksiin ja suuren yleisön kuvaan ensimmäisestä maailmansodasta on huomattava. Barbussen pyrkimyksenä oli esittää sodassa kokemansa raakuus realistisesti, mutta samalla sotakuvauksesta versoaa laajempi yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden julistus. Toiset taistelivat ja menettivät henkensä tai ihmisyytensä sodassa, josta toiset samaan aikaan hyötyivät. Vallanpitäjät, taloudellinen eliitti ja sotaan lietsovat intellektuellit ja papisto olivat todellisia vihollisia:

He ovat teidän vihollisianne siinä missä nämä saksalaiset sotilaat, jotka makaavat täällä kuolleina keskellänne ja jotka ovat vain vastenmielisellä tavalla petettyjä ja raa’istettuja typerysraukkoja, kotieläimiä… He ovat teidän vihollisianne, olivat he syntyneet millä alueella tahansa tai miten tahansa heidän nimensä äännetään tai millä tahansa kielellä he valehtelevat.[21]

Sotilaat olivat sodan uhreja, vallanpitäjien välineitä. Ruumiskasojen ja verivirtojen keskellä Barbussen sotilaissa alkaa herätä kumouksellista pohdintaa: ”Kansa ei ole mitään, vaikka sen tulisi olla kaikki.”[22]

Merisotilaat kunniavartiossa kenotafin edessä vuonna 1919. Lähde: Bibliothèque nationale de France
Merisotilaat kunniavartiossa kenotafin edessä vuonna 1919. Lähde: Bibliothèque nationale de France

Kuten myöhemmin huomataan ja kuten Guéhennon muistosanoista voi päätellä, La Jeunesse mortessa tulkitaan sodan valta-asetelmaa hyvin samaan tapaan kuin Barbussen Le Feussa. Kumpikin teos voidaan lukea siihen sotaromaanien lajiin, jota Cruickshank kutsuu protestiksi.

Kun osa kirjoittajista maalasi sodasta perinteistä tarinaa urheudesta ja sankarillisuudesta, osa protestoi tätä kuvaa vastaan, halusi haastaa sen ja korostaa sen sijaan sodan mielettömyyttä ja/tai julistaa pasifismia – tai Barbussen tapaan myös poliittista sanomaa. Sotaa saatettiin tarkastella jo valmiiksi omaksutun ideologian kautta tai sitten esittää sota poliittisen ideologian kirkastavana kokemuksena. Sotaa kriittisesti kuvaava kirjallisuus näin laajassa mittakaavassa on juuri ensimmäisen maailmansodan synnyttämä ilmiö.[23] Sekä Barbusse että Guéhenno – jälkimmäinen oletettavasti osittain edellisen inspiroimana – kokivat sodan ilmentävän epäoikeudenmukaisuutta ja halusivat romaaneillaan paitsi kuvata sotaa myös julistaa muutoksen välttämättömyyttä.

Toisaalta sävyeroja kahden kirjoittajan välillä on. Maailmansodan jälkeen Barbusse ja Guéhenno, vaikka edelleen samalla puolella, olivat kuitenkin eri linjoilla. Edellinen liittyi Ranskan kommunistiseen puolueeseen vuonna 1923, jälkimmäinen kallistui ennemmin ranskalaisen sosialismin perinteen puoleen, sodan aattona kuolleen sosialistijohtaja Jean Jaurès’n jalanjäljissä.[24]

Keskustelu siitä, kenellä oli oikeus ”todistaa” sodasta kirjallisesti ja millä tavalla, leimahti liekkeihin 1920-luvun lopussa ranskalais-amerikkalaisen kirjallisuustieteen professorin Jean Norton Crun massiivisen tutkimuksen Témoins myötä.[25] Cru, itsekin sotaveteraani, otti tavoitteekseen tarkastella sotakirjallisuutta ja -kirjoittamista yksinomaan ”todistamisen” totuudellisuuden näkökulmasta. Hän kokosi teokseensa yli 300 vuosina 1915-1928 ilmestynyttä sotakuvausta ja kysymyksensä kannalta olennaiset tiedot eli sotilashistorian niiden kirjoittajista. Tekstit järjesteltiin niiden luonteen mukaan – päiväkirjoihin, muistelmiin, esseisiin, julkaistuihin kirjeisiin, romaaneihin – ja luokiteltiin niiden todistusarvon mukaan erinomaisiin, hyviin, melko hyviin, keskinkertaisiin, heikkoihin ja täysin arvottomiin. Erityisen ankara Cru oli romaanikirjailijoita kohtaan:

Ne jotka toivovat totuuden sodasta näkevän päivänvalon ovat pahoillaan siitä, että sodasta on kirjoitettu romaaneja, vääränlaisia, puoliksi kirjallisia, puoliksi dokumentaarisia, joissa keksimisen vapaus, kirjallisuudessa sallittu, tuhoaa sen mitä väitetään todistukseksi.[26]

Maineikkaatkaan kirjailijat eivät säästyneet Crun kritiikiltä, jos he olivat hänen mukaansa liioitelleet, vääristelleet, värittäneet tai runoilleet sitä mitä todella oli tapahtunut. Esimerkiksi menestysromaanien kirjoittajat Henri Barbusse ja Roland Dorgelès (Les Croix de bois, 1919) olivat Crun luokittelussa ”luokkaa IV” eli todistusarvoltaan keskinkertaisia. Kirjailijat vastasivat syytöksiin nopeasti ja omaa totuuttaan puolustaen. Etenkin Barbusse katsoi kärsineensä vääryyttä Crun taholta:

Williams Collegen professori nostaa itsensä vuoden 1914 sodan tapahtumien viralliseksi tuomariksi. Hän ja vain hän on sen suhteen kaikkitietävä. Korkeuksistaan Massachusettsista hän jakaa viisauttaan koskien milloin mitäkin tapahtunutta Ranskan rintamalla vuodesta 1914 vuoteen 1918 ja milloin ketäkin henkilöä. Niin hän asettaa kyseenalaisiksi Dorgelèsin ja minun todistuksien totuudenmukaisuuden: me emme siis ole olleet sodassa…[27]

Sodassa taistelleiden kirjailijoiden mukaan Crulla ei ollut oikeutta kiistää heidän totuuttaan, heidän kokemuksensa aitoutta. Kirjailijat olivat nähneet sodan, kokeneet sodan, taistelleet siinä ja niin lunastaneet oikeutensa ”todistaa” sodasta. Sotakirjallisuuden todenperäisyys oli siten kritiikin koskemattomissa: sodan todistettavasti ja omakohtaisesti eläneen subjektiivinen kokemus oli aina ”totta”.[28]

Jean Guéhennon luotsaama pasifistis-vasemmistolainen Europe-lehti osallistui keskusteluun maltillisesti. Guéhenno itse ei näyttäisi ottaneen Crun teeseihin suoraan kantaa – vilkkaasta kirjeenvaihdostakaan ei löydy kommenttia ympärillä käytyyn keskusteluun – mutta päätoimittajana hän toki pystyi vaikuttamaan siihen, millainen mielipide kohusta Europessa esitetään. Europe-lehden arvostelun kirjasta kesäkuussa 1930 kirjoitti Léon Werth, joka oli itse synkän sodanvastaisella romaanillaan Clavel soldat aiheuttanut kohun vuonna 1919. Hän hahmottelee Crun kirjasta herännyttä kiistaa:

Tosiasiassa ja yksinkertaisesti sanottuna Cru etsii totuutta .. Ja hänen vastustajansa, joilta ei puutu hienostuneisuutta, syyttävät häntä geometrisestä hengestä. He julistavat, että hänen totuuttaan ei voi soveltaa tässä ja ettei näiden asioiden monimutkaisuudella ole mitään tekemistä hänen pedantin totuutensa kanssa.

Ovatko he sitä mieltä, että meidän aikanamme on oikeus halveksia totuutta, mikä se sitten onkin? Mitä loisteliasta optimismia Crun vastustajat harjoittavatkaan esittäessään, että voisimme tällä hetkellä olla välittämättä edes vähäisimmistä, niukimmista totuuden muodoista mitä tulee sotaan.[29]

Werthin mielestä olennaista oli se, että Cru pyrki tutkimuksellaan riisumaan kaiken myyttisen aineksen sodan yltä. Paljaana sota näyttäytyisi sellaisena kuin se oli, eikä kukaan haluaisi enää sitä toistaa. Pari haavaa Barbussen kaltaisten pasifististen kirjalijoiden itsetunnossa oli epäolennaista sen rinnalla, että myös nationalistiselta propagandakirjallisuudelta vietiin pohja pois. Cru saattoi olla epäpätevä arvioimaan kirjallisuutta kirjallisuutena, mutta historiallisten tosiasioiden esittäjänä hän oli Werthin mukaan onnistunut. Positiivisen arvionsa, ”todistuksensa”, vilpittömyyden Werth todistaa muistuttamalla, että myös hänen kirjansa oli saanut osansa Crun kritiikistä – vaikkakin korkeammassa luokassa kuin Barbusse.

Jean Norton Crun varjo ulottuu ensimmäisen maailmansodan kuvauksista käytyyn keskusteluun edelleen, etenkin vuoden 2006 uusintapainoksen jälkimainingeissa. Yhtäältä hänen tutkimuksensa herätti toisten tutkijoiden mielenkiinnon maailmansodan käyneiden ”todistajien” tuottamaan laajaan aineistoon. Toisaalta nykytutkimuksessa on haluttu sanoutua irti Crun ”todistamisen” jyrkästä määritelmästä.[30] Merkityksellistä on se, että sotakirjailijat ja sodasta kirjoittavat itse kokivat antavansa totuudenmukaisen todistuksen sodasta. Sodasta kirjoitettua ei ehkä voi käyttää suoraan lähdeaineistona siitä, mitä ”todella” tapahtui, mutta mistä lähteestä voisikaan moista sanoa? Sen sijaan sotaromaanit ja muu sodasta kummunnut kirjoittaminen tarjoavat laajan aineiston siitä, miten sota koettiin, tulkittiin, ymmärrettiin, millaisia merkityksiä sille annettiin ja millainen tarina siitä haluttiin kertoa, miten ja miksi.

La Jeunesse morte

Guéhennon ensimmäiset hahmotelmat sotaromaanista ovat loppuvuodelta 1917. Luonnoksen otsikko, Les Amis, ”ystävät”, kertoo tarinan keskeisestä teemasta, ystävyydestä. Toisaalta kyse on myös siitä, että juuri ystävien menettäminen oli ajanut Guéhennon kirjoittamaan sodasta oman, virallisen propagandan vastaisen totuutensa, kuolleiden ystäviensä totuuden. Kolmen vuoden työstämisen jälkeen vuonna 1920 käsikirjoitus oli valmis ja nimeltään La Jeunesse morte, ”kuollut nuoriso” tai ”kuollut nuoruus”.[31]

Romaanissa liikutaan enimmäkseen tarinan keskushenkilön Toudicin mukana. Alkukuvissa, kesässä 1914, ollaan Pariisissa, missä Toudic ja hänen ystävänsä Hardouin ja Lévy, École normale supérieuren eliittikoulun opiskelijat, elävät nuoruuden kiihkoa, keskustelevat filosofiasta ja altistuvat sotakuumeelle. Toudic on täysin keskittynyt itseensä ja omiin, ajoittain synkkiinkin tuntemuksiinsa, mutta etenkin luonteeltaan valoisa Hardouin vetää hänet pois elämäntuskasta kauniin kesän iloihin. Komea, karismaattinen ja iloluonteinen Hardouin on arkisen Toudicin vastakohta. Yhdessä nuoret ystävykset unelmoivat saavuttavansa suuria asioita ja tekevänsä sankarillisia tekoja. Toudicin johtotähtenä on ollut oman työläistaustaisuuden velvoite: hän on itse päässyt kirjojen ja kulttuurin lumottuun maailmaan, nyt hänen pitäisi auttaa sinne muutkin kaltaisensa, ”oma väkensä”. Lumotun maailman kirkkaus on kuitenkin saanut hänet ajoittain unohtamaan tehtävänsä, jopa toivomaan pääsevänsä siitä irti, ja ristiriita menneisyyden ja nykyisyyden välillä raastaa häntä.

Sodan alettua ystävykset eroavat. Lévy ja Hardouin lähtevät ensimmäisten joukossa rintamalle, kun taas Toudicin osaksi jää odottaminen. He eivät enää tapaa kuin kirjeitse. Toudic on malttamaton, hän haluaisi päästä jo suorittamaan kansakunnan hänelle määräämää tehtävää, taistelemaan vapauden, oikeudenmukaisuuden, Ranskan ja Euroopan puolesta. Hän kirjoittaa ystävilleen:

Kuinka kadehdinkaan teitä. Te teette asioita ettekä hukkaa aikaanne ajatteluun, kun taas minä olen täällä kuin pala hyödytöntä lihaa ja täysin tylsistynyt … Odotan ja olen vaarassa menettää odottaessani ensi-innostuksen kiihkeyden.[32]

Toudic on yksin ja välitilassa, jossa sota on kaikkialla mutta hän itse ei kuitenkaan sodassa. Tässä välitilassa hän heittelehtii tunnetilasta toiseen: jännityksestä epätoivoon, kuolemanpelosta uhrautumishaluun, urheudesta kauhuun, nationalismista koko sodan kyseenalaistamiseen. Erityisesti hän pohtii kuoleman mahdollisuutta ja omaa valmiuttaan uhrautua. Ajatuksiaan hän luonnostelee kirjeessä ystävilleen:

Yhtäkkiä uhrauksemme näyttäytyikin minulle tappionamme. Elämä on kaunista ja suurta, enkä ole vielä tehnyt tehtävääni. Jos kaksikymmentäneljävuotiaana suostuu kuolemaan vailla kaihoa, täytyy olla tyhmä tai hullu – uskoa jo antaneensa kaiken itsestään, uskoa siihen, ettei itsellä ole enää mitään tehtävää tai että muutkin voivat sen tehdä.[33]

Kirje jää lähettämättä, ja pian Toudic on taas valmiina sotaan. Hän heittäytyy osaksi jotain itseään suurempaa: ”Hän kuului massaan, oli vain yksi joukossa, värvätty valtavaan maailmankansalaisten sotajoukkoon. Hän tunsi olevansa maailmankaikkeuden palveluksessa.”[34]

Sotilasparaati Pariisissa vuosien 1914 ja 1918 välisenä aikana. Lähde: Wikimedia Commons
Sotilasparaati Pariisissa vuosien 1914 ja 1918 välisenä aikana. Lähde: Wikimedia Commons

Myös Hardouinin kirjeissä alkaa syksyn tullen näkyä viitteitä siitä, että sodan todellisuus ei ehkä olekaan sitä mitä he olivat kuvitelleet: ”Pelkäänpä, että meistä puhutaan liian hyvää. Tappio tai voitto, taistelu on aina rumaa.”[35] Hardouin ja Lévy ovat nähneet sodan, eivätkä sankarimyytit enää ole heille todellisia. He tietävät, kuinka kauheaa on ”veri auringonpaisteessa” ja kuinka ylpeät voittajat ”häpeävät olla ihmisiä”. Toudic puolestaan ihmettelee, mikseivät ystävät kirjoita hänelle kokemistaan voitoista riemukkaasti ja ylpeillen. Hänelle sota näyttäytyy yhä sankarikuvastona: ”Sellaista tarinaa hän rakensi itselleen, naiivia ja ihmeellistä tarinaa, ikuista voiton tarinaa, jossa kaikuivat suuret sanat, loisto, oikeudenmukaisuus, kunnia…” Epäilyksen hetkillä hän vahvistaa itseään sankarirunoilija Péguyn säkeellä: ”Onnellisia ovat ne, jotka kuolevat oikeamielisessä sodassa.”[36]

Sotilaskoulutuksensa aikana Toudicin mieli alkaa taas epäröidä. Yhtenä hetkenä hän haluaa lähteä sotaan, toisena ei, eikä hän yrityksistään huolimatta pysty olemaan ajattelematta kuoleman mahdollisuutta. Pieni ääni hänen sisällään muistuttaa häntä elämän ihanuudesta, maailman kauneudesta ja siitä, ettei hänen pitäisi heittää elämäänsä pois. Älykäskin hän on, ja siten sopimattomampi kuolemaan kuin lahjattomammat. Näistä itsekeskeisistä mietteistä Toudicin herättää tieto Lévyn kuolemasta, ja samassa hän on taas valmis taisteluun:

Ja äkkiä hän tunsi taas sitoutuneensa valittamatta. Jälleen valmiina uhraukseen. Mutta elämänsä, jonka hän kuukautta aikaisemmin oli kuvitellut antavansa Ranskalle ja Oikeudenmukaisuudelle, hän uhrasi nyt Nuorisolle… Heillä oli sama kohtalo, sama herra, jota heidän tuli seurata.[37]

Toisten nuorten kuollessa ei kenelläkään nuorella ole oikeutta valita elämää. Ikäpolven yhteinen velvollisuus sitoo nuoret toisiinsa: nyt he taistelevat yhdessä, kun he ennen sotaa unelmoivat yhdessä.

Myös Toudic lähetetään viimein rintamalle, itselleen ja tovereilleen pitämänsä rohkaisupuheen saattelemana, ja hän joutuu kokemaan sodan lähietäisyydeltä. Kuolema tulee lähelle ja samalla entistä vahvempi pelko omasta kuolemasta. Kaikkea verhoaa Toudicin ulkopuolisuuden tunne, jonka lävistävät vain tutustuminen talonpoikaiseen Noiraud’hon sekä muisto Hardouinista, onnellisemmista ajoista.

Sodan raakuus näyttäytyy myös taistelun ulkopuolella: yksi sotilaista päätyy itsemurhaan, toinen menettää järkensä, mikä vahvistaa Toudicin ajatuksia sodan ihmisyyden tuhoavasta vaikutuksesta. Myös ympäröivä maailma on raunioina. Kauhujen keskellä Toudic ja Hardouin reagoivat kokemaansa eri tavoin. Toudic ei pääse kuolemanpelosta irti, ja muut karttavat häntä, koska hän ajattelee liikaa – hän jää ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Hardouin puolestaan saa lohtua, voimaa ja iloakin toveruudesta, josta hän pääsee helposti osalliseksi. Hän löytää myös odottamatonta ja ilahduttavaa kauneutta ympäriltään kukkasista ja auringonpaisteesta. Hetkittäin myös Hardouin ajautuu ajattelemaan kuolemaa:

Kuinka ymmärtää se? Ettei häntä enää olisi? Kaikki hänessä kapinoi sitä vastaan, hänen ketterät jalkansa, hänen vahvat kätensä, hänen rintakehänsä ja siellä väsymätön hengitys, veren virtaus hänen suonissaan, jatkuva, säännöllinen, ja hänen mielessään ajatusten ja kuvien jumalainen runsaus.[38]

Seuraavassa hetkessä Hardouin kuitenkin lähtee velvollisuudentuntoisesti ja jopa riemuiten taisteluun: heittäytyminen omista ajatuksista osaksi joukkoa ja jotain suurempaa tuntuu humalluttavan vapauttavalta.

Syyskuun lopussa Toudic haavoittuu taistelussa ja joutuu sairaalaan, missä hän joutuu saattamaan toverinsa Noiraud’n kuolemaan. Toudic toipuu, mutta ei siihen kuntoon, että hän joutuisi enää rintamalle. Toudic on välttänyt kuoleman mutta Hardouin ei – Hardouinin viimeinen kirje on tehtävänanto tuleville sukupolville. Sodan päättyessä Toudic ei ole enää kesän 1914 kiihkeä nuorukainen; kaukaisilta tuntuvat myös huolettomat hetket ystävien seurassa. Toudic on nyt yksin, eikä hänellä ole enää mahdollisuutta huolettomuuteen. Harteilla painaa kuoleman väistäneen vastuu tehdä maailmasta sellainen kuin hänen kuolleet ystävänsä olisivat tahtoneet.

Romaanissa toistuu kysymys kansakunnan vaatiman uhrauksen ja nuoruudelle luonnollisen elämänhalun välisestä ristiriidasta. Päähenkilöt yrittävät antaa mahdolliselle kuolemalleen erilaisia merkityksiä: he käyvät sotaa suurten ihanteiden puolesta, sotaa sotaa vastaan ja rauhan puolesta, ja lopulta toistensa puolesta. Kerta toisensa jälkeen Toudic joutuu epäilyksen valtaan, ja kuolemanpelko käy liian suureksi. Vaihtoehtoahan hänellä ei kuitenkaan ole, joten kestääkseen hänen on pakko löytää tiensä pelosta pois. Alkuun Toudicia vahvistaa kansallismielinen retoriikka, ajatus tärkeästä tehtävästä ja suuresta sankaruudesta. Lopussa hän ei enää usko sodan välttämättömyyteen mutta käy taisteluun oman sukupolvensa velvoitteesta, uskollisuudesta muita nuoria kohtaan. Haavoituttuaan Toudic katselee sairaalan ikkunasta ohi kulkevia saksalaisia sotavankeja eikä enää pysty näkemään heitä vihollisina:

Toudic katsoi jonossa marssivia nuorukaisia, joille ei enää nykyään voinut ojentaa kättä ja joiden tavoitteet ja unelmat olivat epäilyttäviä. Ja kuitenkin heillä oli kirkkaat silmät muiden lailla, he tuntuivat kantavan hyvyyttä ja tulevaisuutta itsessään muiden lailla, he näyttivät häpeävän ja kärsivän, muiden lailla.[39]

Nuoret olivat syyttömiä sotaan, mutta he joutuivat luopumaan unelmistaan ja elämästään. Hardouinin viimeisessä kirjeessä hyökätäänkin vanhempia sukupolvia vastaan, niitä, jotka eivät ole uhrautuneet itse vaan ovat uhranneet toiset puolestaan. Todellinen vihollinen ei ollut saksalainen sotilas – sotilaat molemmin puolin olivat uhreja, syyttömiä pelinappuloita.[40]

Amputoitu sotaveteraani myymässä merkkejä Avenue des Champs-Élysées -kadulla. Valokuvan otti Maurice Grosclaude 14.7.1919. Lähde: Wikimedia Commons
Amputoitu sotaveteraani myymässä merkkejä Avenue des Champs-Élysées -kadulla. Valokuvan otti Maurice Grosclaude 14.7.1919. Lähde: Wikimedia Commons

Suuren sodan antama tehtävä

Hardouinin kirjeessä asetetaan myös eloon jääville tehtävä, viesti, jota heidän tulee kantaa eteenpäin. La Jeunesse morte itsessään on osoitus Guéhennon yrityksestä toteuttaa tätä tehtävää. Tarkastelen nyt tarkemmin sodan jättämiä velvoitteita Hardouinin kirjeen lisäksi kahden muun tärkeän kohtauksen kautta. Pohdin ensin Toudicin toisille sotilaille pitämää rohkaisupuhetta, sitten sotilastoverin itsemurhan Toudicissa herättämiä ajatuksia ja lopuksi Hardouinin viimeistä julistusta.

Ennen rintamalle lähtöä Toudic, nuori intellektuelli ja tuleva opettaja, saa tehtäväkseen pitää puheen ja valaa rohkeutta tovereihinsa. Paljon kuolemaa pohtinut ja juuri ystävänsä Lévyn menettänyt Toudic suhtautuu tehtäväänsä vakavasti. Hänen pitää lähettää itsensä ja muut mahdolliseen kuolemaan, ja sille kuolemalle olisi annettava jokin suuri merkitys, jotta miehet kulkisivat sitä kohti vapaina, ei pakosta:

Uhrauksemme ei ole lähtöisin mistään ulkoisesta auktoriteetista. Se kumpuaa meistä itsestämme. Me määräämme sen itse itsellemme. Vain vapaa tahto on vahva, ja teemme paremmin sen, minkä haluamme tehdä kuin sen, mitä meidän käsketään tehdä. Olkoon tahtomme vapaa. Olkoon velvollisuutemme sellainen, jonka olemme itse antaneet itsellemme, emmekä pelkää edes kuolemaa.[41]

Toudic ei halua valehdella vaan puhuu kuoleman mahdollisuudesta suoraan. Hän pukee sanoiksi oman kuolemanpelkonsa ja kaikki ne ilot ja nautinnot, joista kuoleman edessä on pakko luopua. Tämä kuitenkin järkyttää kuulijoita, jotka ovat tottuneet kuulemaan suloisesta sankarikuolemasta tai eivät lainkaan tahtoisi ajatella omaa kuolemaansa.

Toudicin lupaus olla ehdottoman rehellinen ”kansan” edessä horjuu. Hän turvautuu omaan patriotismiinsa, alkaa puhua siitä ajatusten ja ihanteiden Ranskasta, jota hän rakastaa, mutta yleisö kuuntelee häntä kuin opettajaa koulussa. Vihdoin Toudic ymmärtää tukeutua omaan työläistaustaansa, puhua sillä kielellä, jonka ympäröimänä hän kasvoi. Hän palauttaa kuulijoiden mieleen arkiset asiat, tavallisen ihmisen pienen elämän ilot. Tämän elämän puolesta kannattaa taistella:

On kyse meidän jälkeemme tulevien elämästä, meitä nuorempien ja niiden, joilla on enemmän toivoa kuin meillä. Ja me annamme oman nuoruutemme, jotta tulevat polvet voivat elää elämänsä kokonaan.[42]

Puheen jälkeen Toudic on kuitenkin ahdistunut. Hän on pyytänyt ihmisiä kuolemaan, vaikkei mikään ole riittävä oikeutus kenenkään kuolemalle.

Guéhennon muistiinpanoista käy ilmi, että Toudicin puhe toisille sotilaille oli tärkeä osa tarinaa alusta alkaen. Guéhenno on nähnyt sen Toudicin sotakokemuksen käännekohtana. Muisto puheesta oli merkittävä myös Guéhennolle itselleen: hän sisällytti tapahtuman myöhempään omaelämäkertaansa ilman kaunokirjallista naamiota, todennäköisesti La Jeunesse morten muistiinpanoja hyödyntäen.[43] Kummassakin kuvauksessa tapaus näyttäytyy ikään kuin nuoren intellektuellin ensiesiintymisenä, jossa hän nousee ”ajattelemaan ääneen meidän kaikkien puolesta” eli toteuttamaan intellektuellin tehtäväänsä kansan äänitorvena. Toudic/Guéhenno oli noussut työväenluokasta ja nyt hän pääsisi hankittua sivistystään hyödyntäen puhumaan ”omillensa”. Valheiden kertominen tai propaganda eivät tulleet kyseeseen, koska Guéhenno oli vannonut kertovansa ”kansalle” aina totuuden. Näin hän halusi erota niistä intellektuelleista, jotka olivat sanoillaan houkutelleet ihmiset, hänet itsensä mukaan lukien, nyt jo järjettömän tuntuiseen sotaan. Kuitenkin muistelmissaan Guéhenno toteaa, että sotaan lähtevät eivät kaivanneet totuutta vaan lohtua ja rohkaisua: ”Ja minun täytyi valehdella, jos tunsin yhtään sääliä heitä kohtaan.” Toudicin puheen julistus tulevien sukupolvien elämästä on läsnä myös muistelmissa, mutta vuoden 1934 Guéhenno kertoo puhuneensa vain taistelusta, ei uhrauksesta: ”En puhunut edes kuolemasta.”[44]

Uskoisin romaanin version olevan lähempänä sitä puhetta, jonka Guéhenno olisi halunnut pitää mutta jota hän ei todellisuudessa pitänyt. Toki on mahdollista myös, että kohtaus ei ole tosipohjainen lainkaan tai että Journalin kuvaus on kauempana totuudesta ja tyylitelty korostamaan ”intellektuellin petosta”. Muistelmissa tapaus näyttäytyy petturuutena ja pelkuruutena: ”Tiedostan nyt, että jos olisin ollut rohkeampi ja mieleltäni kirkkaampi, olisin joko kieltäytynyt puhumasta tai näyttänyt rehellisemmin totuuden näille miehille, joilta oltiin varastamassa heidän elämänsä.”[45] Kipeä pettymys omista ihanteista luopumiseen ja työllä hankitun intellektuellin roolin valjastaminen sotakoneiston palvelukseen, totuuden tiedostaminen mutta silti valehteleminen, oli kokemus, jota Guéhenno ei halunnut kokea uudestaan.

Ensimmäinen maailmansota pakotti vasemmistolaisesti suuntautuneen älymystön pohtimaan omaa vastuutaan ja rooliaan yhteiskunnassa laajemminkin. Sodan alkuvaiheista asti vastavirtaan kulkenut ja pasifismia julistanut Romain Rolland otti sodan jälkeen tehtäväkseen koota älymystön rivit taas ”Totuuden” lipun alle ”intellektuellien julistuksellaan”, joka julkaistiin sosialistisessa L’Humanité -lehdessä kesällä 1919:

Hengen työläiset, toverit hajallaan läpi maailman, jotka sotivien kansakuntien armeijat, sensuuri ja vihanpito ovat erottaneet viiden vuoden ajan, osoitamme teille vetoomuksen, nyt kun rajat avautuvat uudestaan, muodostaaksemme uudelleen veljellisen liittomme, kuitenkin uudenlaisen liiton, vakaamman ja varmemman kuin aikaisemmin. … Sota hajotti rivimme. Intellektuellien enemmistö valjasti tieteensä, taiteensa, järkensä hallitusten palvelukseen. Emme halua syyttää ketään. Tunnemme yksittäisten sielujen heikkouden ja suurten, kollektiivisten virtausten voiman…[46]

Ajattelun aseita ei saanut Rollandin mielestä valjastaa itsekkäiden eturyhmien palvelukseen. Intellektuellin tuli palvella totuutta ja ihmiskuntaa kokonaisuudessaan. Älymystön tuli olla sokea kansakunta-ajattelulle ja asettua ”Kansan” palvelukseen yli kansakuntarajojen, nyt nöyrästi ja aiempaa petostaan katuen.

Rollandin julistuksen allekirjoitti joukko nimekkäitä älymystön edustajia, kuten Albert Einstein, Heinrich Mann, Henri Barbusse ja Bertrand Russell. Myös Guéhenno otti yhteyttä Rollandiin ja ilmaisi tukensa julistukselle.[47] Rollandista tuli Guéhennolle isähahmo, joka asetti nuoreen työläistaustaiseen intellektuelliin suuria toiveita. Rollandin toivomuksesta Guéhenno ryhtyi luotsaamaan Europe-lehteä vuodesta 1929 aiempaa voimakkaammin yhteiskunnalliseen suuntaan.

Romaanissa Toudicin ristiriitainen suhde taustaansa on läsnä alusta asti. Sodassa intellektuelliksi kasvanut nuorukainen ikään kuin heitetään takaisin todellisuuteen siitä korkeakulttuurin maailmasta, johon hän on kovalla työllä noussut. Juoksuhaudassa Toudic kuitenkin huomaa olevansa täysin ulkopuolinen. Hän ei saa enää yhteyttä siihen maailmaan jonka hän on jättänyt taakseen. Hän tuntee myös pettymystä. Todellinen kansa ei vastaakaan sitä ihannetta, jonka hän on ajattelun maailmassa kansasta rakentanut, suurta, puhdasta, vallankumouksellista kansaa: ”Tämä rahvas, joka myöntyi kurjuuteen ja rikokseen ei ollut se kansa, jota hän rakasti.”[48] Toudic oppii ymmärtämään kansaa paremmin vasta kun järkytys sotilastoverin itsemurhasta ravisuttaa häntä ja muita sotilaita. Sodan äärimmäinen kauheus kristallisoituu nuoren normandialaisen itsemurhassa, joka vertautuu Toudicin mielessä aiempiin tapahtumiin: yhden toverin mielen särkymiseen ja siihen, miten pääkallolla pelattiin palloa. Kaiken tämän keskellä, Toudic huomaa, on naurettavaa syyttää kansaa rohkeuden puutteesta, kun kaikki rohkeus tarvitaan päivittäiseen selviämiseen.

Vaikka Toudic oli aiemmin kannustuspuheessaan koettanut saada itsensä ja muut uskomaan siihen, että heillä oli vapaa tahto ja että sota oli heidän valintansa, sodan todellisuudessa se ei enää ollut uskottavaa. Toudicin oivallus laajenee julistukseksi yli rajalinjojen:

Molemmilla puolilla oli sama onnettomuus. Meidän tahtomme ei ole omamme, vihollisemme tahto ei ole hänen omansa. Ja siinä oli tämän sodan todellinen kurjuus, kaikille niille jotka ansaitsevat tulla kutsutuiksi ihmisiksi: tämä sielun kurjuus, tämä hengen kadotus, itsensä menettäminen, ihmisyyden unohtaminen…[49]

Kansan kyky sietää ja kestää kertoo Toudicille siitä, millaisissa olosuhteissa sotilaat ovat eläneet ennen sotaa ja miten karua tavallisen ihmisen arki on:

On ihmisiä, jotka eivät kykene näkemään, että toisessa maailmassa elämä on traagista joka päivä. Rohkeus juoksuhaudassa ei ollut niin tavanomaisesta poikkeavaa kuin ihmiset luulivat. Se ei ollut myöskään rehentelevää poseerausta. Totuus oli yksinkertaisempi. Miehet olivat sotilaita niin kuin he olivat olleet työläisiä tai talonpoikia. Heidän rohkeutensa oli jokapäiväistä rohkeutta. Monille sota ei ollut kuin astetta isompaa onnettomuutta.[50]

Guéhenno haluaa kuvata sotilaat väkivallan uhreina, ei sen tekijöinä. Kummallakin puolella sotilaat ovat vailla vapaata tahtoa, väkivallan koneiston uhreja. Paha on lähtöisin heidän ulko- ja yläpuoleltaan, poliitikoista, ”vanhuksista”, jotka ovat valmiita uhraamaan nuoret omien etujensa tähden. Tapa kuvata sotilaat uhreina, ei niinkään väkivallan tekijöinä, oli yleinen keino käsitellä väkivaltaa ensimmäisen maailmansodan kirjallisuudessa.[51] Guéhennolla niin kuin aiemmin Barbussella uhrius laajenee kuvaamaan yhteiskuntajärjestystä ylipäätään, vallanpitäjien ja alistettujen välistä asetelmaa. Guéhennon näkemyksen mukaan yhteiskunnassa alistetut on helppo saada myös sodan tullen uskomaan, ettei heillä ole oikeutta parempaan.

Guéhenno oli päähenkilönsä Toudicin lailla raivannut tiensä työläistaustasta nuoreksi intellektuelliksi, pariisilaisen eliittikoulun oppilaaksi. Ulkopuolisuuden tunne kahden yhteiskuntaluokan välissä oli toistuva aihe Guéhennon teoksissa ja näkyy myös tässä romaanissa jo aiemmin mainittuna yhteenkuuluvuuden puutteena. Toudic ei ”plebeijin” taustastaan huolimatta onnistu luomaan toveruussuhteita muihin sotilaisiin, työläis- ja talonpoikaistaustaisiin, kun taas ”hyvän perheen poika” Hardouin, jolle kaikki muukin on helppoa, on uudessa ryhmätilanteessa kuin kotonaan. Myöhemmin Guéhenno kuitenkin halusi korostaa sotaa kokemuksena, joka palautti hänet todelliseen luokkaansa todellisen tehtävänsä ääreen. Vuonna 1928 teoksessa Caliban parle Guéhenno kuvailee, kuinka synnyinluokastaan vieraantuneelle Calibanille sota on paluu todellisuuteen ja samalla oman yhteiskunnallisen tehtävän kirkastava kokemus: ”Kuulun kansaan, joka kärsii ja taistelee. Ja jos olen oppinut ajattelemaan, se on ehkä vain siksi, että pystyn paremmin selvittämään tätä kärsimystä ja tätä taistelua.”[52] Kirjojen lumottu maailma, tiedon valtakunta, oli tarjonnut hänelle pakotien pois siitä elämästä, johon hän syntyperänsä puolesta olisi kuulunut – mutta samalla hän oli unohtanut taustalleen vannomansa uskollisuuden. Sota kuitenkin heitti hänet takaisin muiden calibanien maailmaan ja tästä lähtien uskollisuus, fidélité, oli oppineen Calibanin johtotähti.[53]

Kansa tarvitsi intellektuelleja, mutta vähintään yhtä paljon intellektuellit tarvitsivat kansaa. Vuonna 1923 Guéhenno pohdiskeli sodan osoittaneen intellektuelleille, kuinka tärkeää olisi ulottaa sivistys ja kulttuuri palvelemaan kansaa, ei pelkästään vallanpitäjiä. Samalla älymystölle oli kuitenkin juoksuhaudoissa kirkastunut se, että ”koko heidän sukupolvensa voima oli kansassa”, ei eliitissä. Intellektuellien ei auttanut kuin yhdistää voimansa näiden vahvimpien kanssa, lähteä siis ajamaan työläisten asemaa.[54] Sama ajatus intellektuellien ja työläisten yhteisestä rintamasta näkyy jo La Jeunesse mortessa, jossa Toudic tottelee Noiraud’ta ”kuin työläinen työnjohtajaa” ja oppii arvostamaan Noiraud’n voimaa ja osaamista, joka ei ole peräisin kirjoista.[55] Maailmansotien välisenä aikana tämän ihanteen ymmärrettiin tarkoittavan Ranskan kommunistisen puolueen myötäilyä tai jäsenyyttä, tai Guéhennon tapauksessa sosialistien tukemista.

Kuolleen kirje ja kahden uskollisuuden taakka

Hardouinin hahmon esikuva, Guéhennon opiskelutoveri Marcel Étévé kuoli heinäkuussa 1916. Hän jätti jälkeensä kirjeitä, jotka julkaistiin nimellä Lettres d’un combattant, ”Sotilaan kirjeitä”.[56] La Jeunesse morten Hardouinin kiihkeä purkaus, viimeiseksi jäänyt kirje ja henkinen testamentti, on kuitenkin lähtöisin Guéhennon omasta kynästä, hänen sodanaikaisista muistiinpanoistaan. Julistus saa enemmän tehoa taakseen, kun sanat ovat sodassa kuolleen viimeisiä sanoja, tehtävänanto haudan takaa. La Jeunesse morte kokonaisuudessaan tuntuu kiertyvän juuri tämän katkelman ympärille.

Kirjeessä Hardouin näkee itsensä jo kuolleena. Kuolema on vain ajan kysymys, pitkäikäisyys varattu vain naisille, vanhuksille ja sairaille. Hän ei kuitenkaan halua eloon jäävien puhuvan puolestaan, käyttävän häntä keppihevosena:

Tämä keskustelu on aina sama. Vanhus puhuu meistä, kuolleista; me olemme hänen paras argumenttinsa, ja jos on uskominen, hänen ajatuksensa ja meidän ajattelumme ovat aina merkillisesti yhteisymmärryksessä. … Hyvät kuolleet, urheat kuolleet, huomaavat haudoissansa olevansa siten elävien yhteiskunnan vankkoja tukijoita.

Hardouin tahtoo sen sijaan olla ”lörpöttelevä vainaja”, jonka viestin välittäjäksi hän värvää ystävänsä Toudicin.

Viestissään Hardouin toivoisi kuolemansa olevan jollain lailla tarpeellinen, välttämätön, merkityksellinen. Jos sota ei muuta mitään, se ja samalla annettu uhri ovat olleet turhia. Skeptinen Hardouin pelkää toivovansa turhaan:

Jonain päivänä, epäilemättä, tulee rauha. Kirkoissa lauletaan ylistystä Jumalalle, joka ei ansaitse uskoa eikä palvontaa eikä kiitosta; salongeissa kyynelehditään ”menneiden aikojen hirmutekoja” ja esitellään kauniita haavoja; kouluissa kerrotaan kasvattavia kertomuksia pikkulapsille, tuleville nuorukaisille ja tuleville uhreille; haudoilla lohduttaudutaan muistokirjoituksilla; kaikkialla ylvästellään kunnialla, eletään rehentelevien tärkeilijöiden kultakautta, unohdetaan kauheudet ja käytetään hyväksi kuolleita. On rauha, ja kuka tietää, vankilaan ehkä joutuu sellainen, joka julistaa, että rauha, rauha josta me muut unelmoimme, rauha jota halusimme, jonka puolesta kuolimme, ei ole pelkästään sodan poissaoloa vaan sodan ja kaiken sotaisan ajattelun inhoamista ja pelkoa. Että rauhan, kuten sotammekin, piti olla ”sodanvastaista sotaa”.[57]

Hardouin ei missään nimessä halua ”vanhusten” laulavan ylistyslauluja hänen kuolemastaan: ”Se ei ollut vapaaehtoista. En kuollut taistelematta vastaan.” Elämästä ei ole helppo luopua, varsinkin kun Hardouinin lailla on elätellyt suuria unelmia maailman muuttamisesta ja omasta tehtävästään yhteiskunnassa. Omasta kuolemastaan Hardouin ei tahdo tarjota lohdullisia sanoja suremaan jääville. Hän ei tahdo muiden pääsevän koskaan yli hänen kuolemastaan vaan toivoo, ”että meitä surtaisiin kahdenkymmenen vuoden päästä niin, ettei sama rikos toistuisi.” Kuolleita ei saa missään nimessä nostaa sankareiksi, ja lapsia pitää opettaa ”säälimään meitä, ei ihailemaan.”[58]

Argonnen metsätaistelussa kaatuneiden muistomerkin käyttöön vihkiminen 30.7.1922 kirkollisin menoin. Lähde: Bibliothèque nationale de France
Argonnen metsätaistelussa kaatuneiden muistomerkin käyttöön vihkiminen 30.7.1922 kirkollisin menoin. Lähde: Bibliothèque nationale de France

Hardouinin ”perillisekseen” määräämä Toudic on sodan päätyttyä täysin yksin. Hänen ikäpolveaan on harvennettu niin, että ympärillä tuntuu olevan vain paljon vanhempia ja paljon nuorempia. Ystävyyden aika on ohi, jäljellä on vain velvollisuus. Hardouinin antama tehtävä on selkeä, mutta Toudicin tunteet ovat ristiriitaisia. Yhtäältä hän haluaisi vain jättää sodan taakseen, toisaalta häntä painaa syyllisyys ja häpeä siitä, että häntä kaikin tavoin paremmat Hardouin ja Lévy ovat kuolleet hänen sijastaan. Välillä hän vajoaa epätoivoon, välillä tahtoo kiivetä Eiffel-torniin julistamaan sanomaansa. Hardouinin viimeisen kirjeen velvoittamana Toudic ei saakaan koskaan lakata suremasta, koskaan unohtaa eikä koskaan enää olla nuori ja huoleton, koska uuden sodan uhka vaanii kaikkialla, ja hänen tehtäväkseen on jäänyt estää se.

La Jeunesse morte on tässä valossa ennen muuta tarina nuorukaisesta, jonka sota muuttaa pysyvästi: ”Hän oli palannut sodista suurimmasta, kauheaa kokemusta rikkaampana, ja tunsi itsensä heikommaksi kuin heikoin lapsi.”[59] Heikkoudelle ei kuitenkaan ollut tilaa. Oli oltava vahva, sillä sodasta selvinnyttä miestä painoi kahden uskollisuuden – uskollisuuden työläistaustalle ja uskollisuuden sodassa kuolleille tovereille – raskas taakka. Hän oli ”vanhentunut vaikkei ollut elänyt”.[60]

Sota jätti siis jälkeensä tehtävän, joka Guéhennon romaanissa näyttäytyy mielestäni kahden uskollisuuden velvoitteena. Yhtäältä on työläistaustaisen Toudicin uskollisuus ”omalle väelle”, huolehtiminen yhteiskunnallisen tasa-arvon toteutumisesta. Tämä uskollisuus on horjunut Toudicin lumoutuessa liikaa kirjojen ja kulttuurin maailmasta, mutta se palaa sodan karun todellisuuden myötä. Samalla Toudic ymmärtää, että kauniiden sanojen lumo voi olla vaarallista: niitä voidaan käyttää myös sodan lietsomiseen.

Toisaalta on kuolleita ystäviä kohtaan jäänyt uskollisuus, joka kulkee osittain limittäin ensimmäisen uskollisuuden kanssa. Tämä uskollisuus sisältää muistot sotaa edeltäneen ajan ihanteista, uskon valistuksen ja Ranskan vallankumouksen perintöön ja rauhankin aikana tärkeän ”sodan sotaa vastaan”.

Lopuksi

La Jeunesse morte oli Guéhennon ensimmäinen yritys toteuttaa itselleen antamaansa tehtävää, kertoa sodan kauheudesta ja siten sekä muistuttaa menetetyistä nuorista että estää estää uusi sota. Sota oli lähtölaukaus Guéhennon uralle osallistuvana intellektuellina. Kun romaanin julkaiseminen ei yrityksistä huolimatta onnistunut, hän käänsi uskollisuuden harjoittamisen toisaalle: artikkeleihin, elämäkertoihin ja omaelämäkertoihin, Europe-lehden ja myöhemmin Vendredi-lehden päätoimittamiseen.

Sotien välinen aika oli Guéhennon uran tuotteliainta ja poliittisesti aktiivisinta aikaa. Etenkin kansanrintamahallitus 1930-luvun puolivälissä herätti hänessä suuria toiveita uudesta vallankumouksellisesta ajasta ja vasemmistolaisen Ranskan asettumisesta Euroopan johtoon valistuksen ja vallankumouksen perinteiden velvoittamana.[61]

Uuden sodan uhkan voimistuessa Guéhenno muistutti itseään ja muita toistuvasti velvollisuudesta estää toisen suursodan syttyminen ja pyrkiä sen sijaan rakentamaan rauhaa:

Olemmeko kuitenkin niin lähellä uutta sotaa? Mitä hyötyä sitten olisi ollut siitä, että meitä ikäisiäni miehiä selvisi hengissä? … Syteen tai saveen, uskon että minun ikäpolvellani on vain yksi velvollisuus, jonka palvelukseen asettaa mielensä: kertoa kokemuksestaan ja tuomita väkivalta ja sota.[62]

Ajatus siitä, ettei hän pystyisi täyttämään lupaustaan kuolleita ystäviään kohtaan, tuntui sietämättömältä. Ainoa asia, joka voisi antaa jonkin tarkoituksen ja merkityksen toisten kuolemalle ja hänen omalle selviämiselleen, olisi pysyvä rauha:

Mietin, mikä hyöty olisi ollut meidän elää ja selvitä hengissä, jos ainoa ansiomme on se, että kävimme sotaa ja että sitten kun olimme sen käyneet, emme estäisi uuden sodan syttymistä kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta myöhemmin… Me jotka tiedämme! Neljäkymmenvuotiaat, toverini, on koittanut se hetki, jolloin arvomme mitataan. On kyse siitä, onko meissä edelleen se henki ja se uskollisuus, joihin lupauduimme.[63]

Uskollisuus kuolleita kohtaan oli uskollisuutta heidän unelmilleen ja pyrkimystä toteuttaa ne. Guéhenno tunsi, että suuressa sodassa kuolleet olivat toivoneet ennen kaikkea käyvänsä sodista viimeistä. Näin hän toki itsekin puhui kuolleiden suulla niin kuin oli romaanikäsikirjoituksessaan ennustanut, vaikka hänen sanomansa olikin aivan päinvastainen Hardouinin ”vanhuksiin” verrattuna.

Jean Norton Crun vaatimalla todistusarvolla mitattuna voi miettiä, kuinka totuudenmukaisen kuvan La Jeunesse morte antaa ensimmäisestä maailmansodasta. Se pohjaa todelliseen sotaveteraanin kokemukseen mutta kuitenkin vain yhden yksilön kokemukseen ja vieläpä ulkopuoliseksi itsensä kokeneen yksilön tuntemuksiin. Ajaessaan pasifismin ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden sanomaansa Guéhenno myös valjastaa kertomansa tarinan suurempien tavoitteiden palvelukseen, mikä ei voi olla vaikuttamatta romaanin tyyliin ja sävyyn, siihen mitä kerrotaan ja mitä toisaalta jätetään pois. Barbussen tapaan Guéhenno ei malta antaa asioiden puhua puolestaan, vaan tahtoo tuoda viestiään julki avoimesti julistaen. Toisaalta, kuten aiemmin totesin, ensimmäisen maailmansodan kokemisesta, tulkitsemisesta ja ymmärtämisestä Guéhennon romaani muiden muassa on varsin hedelmällinen tutkimuskohde. Tässä olen tarkastellut La Jeunesse mortea intellektuellin kasvukertomuksena, jonka vaikutukset ulottuvat Guéhennon myöhempään tuotantoon ja toimintaan etenkin maailmansotien välisenä aikana. Tämä on kuitenkin vain yksi mahdollinen tarkastelutapa, ja esimerkiksi vertailu Guéhennoa nuoremman polven kirjailijan 1930-luvun puolivälissä julkaisemaan romaaniin on ollut yhtä lailla kiinnostava lähtökohta.[64]

Kuitenkin Crun lailla myös Guéhennon ”todistamista” ajoi voimakas pyrkimys totuudenmukaisuuteen, vastakohtana sotaan lietsoneille valheille. On tärkeää huomata, että Guéhenno valitsi ensimmäiseksi aseekseen nimenomaan romaanin. Kaunokirjallisuudella oli Guéhennolle erityinen merkitys. Kulttuurin maailma ei ollut hänelle työläisperheen poikana itsestäänselvyys. Maailmansotien välisenä aikana hän toimi päätyönään kirjallisuuden opettajana, ja Europe-lehdessä kirjallisuus oli aina vahvasti mukana. Jo La Jeunesse mortessa nousee kuitenkin esiin kysymys kirjallisuuden vaaroista – kauniit sanat ovat vähällä saada Toudicin unohtamaan ”oman väkensä”, ja kauniilla valheilla hänet ystävineen hämätään innostumaan sodasta. Teoksessa Caliban parle Guéhenno palaa tämän kysymyksen äärelle ja kuvailee, kuinka maailmansota hävitti hänestä liiallisen kunnioituksen kirjoitettua sanaa kohtaan. Kaikki kirjat eivät olleet yhtä arvokkaita, mutta ”kaikki suuret ja voimakkaat kirjat opettavat vain yhtä asiaa, uskollisuutta”.[65]

Guéhenno kirjoitti 1920-luvun alussa ”todistamisesta”, jonka hän näki hyvin eri tavalla kuin Cru ehdottoman objektiivisuuden ihanteessaan. Guéhennon mielestä suuresta sodasta todistava toki tarvitsi ”nöyryyttä ja kykyä unohtaa itsensä”, pyrkimystä ymmärtää maailmaa oman itsensä ulkopuolella. Toisaalta todistamiseen tarvittiin Guéhennon mukaan vahva ajatus ihmisten välisestä veljeydestä.[66] Uskollisuus ja todistamisen velvoite kulkivat rinnakkain, ja myöhemmin Guéhenno kirjoitti velvollisuudekseen todistaa paitsi sodasta, myös työläistaustastaan:

Nyt on tullut meidän vuoromme todistaa ihmiskunnan puolesta. Jos vain todistuksemme on itsellemme uskollinen, koskaan ei ole puhuttu oppineemmasta kärsimyksestä, sitkeämmästä kärsivällisyydestä, suuremmasta toivosta, vahvemmasta rakkaudesta.[67]

Todistamisesta ei tehnyt totuudellista tieteellinen objektiivisuus, vaan uskollisuus ja oikeat ihanteet todistamisen taustalla. Guéhenno uskoi ystäviensä kuoleman olleen tarpeeton, mutta olemalla uskollinen hän voisi ehkä yrittää tehdä omasta elämästään tarpeellisen.

Suvi Leppämäki on filosofian maisteri, joka tekee väitöskirjaa Jean Guéhennon aatemaailmasta yleisen historian oppiaineessa Helsingin yliopistossa.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Arkistolähteet

Bibliothèque Nationale de la France

Fonds Jean Guéhenno D. 87-21

Painetut lähteet

Barbusse, Henri. Le feu. Journal d’une escouade. Édition préfacée et annotée par Pierre Paraf.

Flammarion, Paris 1965 (1916).

Barbusse, Henri. ”A propos des livres de guerre”, Monde 2.11.1929

Cru, Jean Norton. Témoins. Essai d’analyse et de critique des souvenirs de combattants édités en français de 1915 à 1928. Les Étincelles, Paris 1929.

Étévé, Marcel. Lettres d’un combattant. Hachette, Paris 1917.

Giono, Jean. ”Le Grand Troupeau I-V”, Europe 15.5.-15.9. 1931.

Giono, Jean & Guéhenno, Jean. Correspondance 1928-1969. Édition établié et annotée par Pierre

Citron. Seghers, Paris 1991.

Guéhenno, Jean. ”La génération de la guerre: Les témoins.”, La Grande Revue tammikuu 1923.

Guéhenno, Jean. L’Évangile éternel (Étude sur Michelet). Bernard Grasset, Paris 1927.

Guéhenno, Jean. Caliban parle. Bernard Grasset, Paris 1928.

Guéhenno, Jean. Journal d’un homme de 40 ans. Bernard Grasset, Paris 1934.

Guéhenno, Jean. ”Notes de lectures: Henri Barbusse”, Europe 15.10.1935.

Guéhenno, Jean. ”Devoirs d’une génération”, Vendredi 31.1.1936.

Guéhenno, Jean. Jeunesse de la France. Bernard Grasset, Paris 1936.

Guéhenno, Jean. La foi difficile. Bernard Grasset, Paris 1957.

Guéhenno, Jean. La mort des autres. Bernard Grasset, Paris 1968.

Guéhenno, Jean. Carnets du vieil écrivain. Bernard Grasset, Paris 1971.

Guéhenno, Jean & Rolland, Romain. L’Indépendance de l’esprit. Correspondance entre Jean Guéhenno et Romain Rolland 1919-1944. Préface d’André Malraux. Éditions Albin Michel, Paris 1975.

Guéhenno, Jean. La Jeunesse Morte: roman. Édition établié par Philippe Niogret avec le concours de Patrick Bechelier & Jean-Kely Paulhan, préfacée par Jean-Kely Paulhan & Philippe Niogret. Éditions Claire Paulhan, Paris 2008.

Rolland, Romain. ”Fière déclaration d’intellectuels”, L’Humanité 26.6.1919.

Werth, Léon. ”Témoins”, Europe 15.6.1930.

Tutkimuskirjallisuus

Audoin-Rouzeau, Stephane & Becker, Annette. 14-18. Understanding the Great War. Translated from the French by Catherine Temerson. Hill and Wang, New York 2003 (2000).

Beaupré, Nicolas. Écrits de guerre 1914—1918. Préface d’Annette Becker. CNRS Éditions, Paris 2013 (2006).

Beaupré, Nicolas. De quoi la littérature de guerre est-elle la source? Témoignages et fictions de la Grande Guerre sous le regard de l’historien. Vingtième Siècle. Revue d’histoire 112 (2011), 41-55.

Compagnon, Antoine (toim.). La Grande Guerre des écrivains d’Apollinaire à Zweig. Textes choisis et présentés par Antoine Compagnon. Éditions Gallimard, Paris 2014.

Cruickshank, John. Variations on Catastrophe. Some French Responses to the Great War. Clarendon Press, Oxford 1982.

Fussell, Paul. The Great War and Modern Memory. Oxford University Press 2000 (1975).

Golvet, Sylvie. La Jeunesse Morte et Le Sang noir. Regards croisés sur la Grande Guerre. Teoksessa Jeanyves Guérin, Jean-Kely Paulhan, Jean-Pierre Rioux (toim.) Jean Guéhenno, guerres et paix. Presses Universitaires du Septentrion, Villeneuve d’Ascq 2009, 29—38.

Leppämäki, Suvi. ”Caliban puhuu”: Jean Guéhenno ja työläistaustaisen intellektuellin osa maailmansotien välisen ajan Ranskassa. Teoksessa Kirsti Salmi-Niklander, Sami Suodenjoki, Taina Uusitalo (toim.) Lukeva ja kirjoittava työläinen. Väki voimakas, 23. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2010.

Leppämäki, Suvi. Jean Guéhenno and the Enlightenment tradition. Teoksessa Charlotta Wolff, Timo Kaitaro, Minna Ahokas (toim.) The Enlightenment. Critique, Myth, Utopia. Proceedings of the Symposium arranged by the Finnish Society for Eighteenth-Century Studies in Helsinki 17—18 October 2008. European Studies in the History of Science and Ideas 17. Peter Lang, Frankfurt am Main 2011.

Meretoja, Hanna. The Narrative Turn in Fiction and Theory: The Crisis and Return of Storytelling from Robbe-Grillet to Tournier. Palgrave Macmillan, Houndmills, Basingstoke, Hampshire 2014.

Niogret, Philippe. Jean Guéhenno et la Guerre de 14—18. Teoksessa La Jeunesse Morte: roman. Édition établié par Philippe Niogret avec le concours de Patrick Bechelier & Jean-Kely Paulhan, préfacée par Jean-Kely Paulhan & Philippe Niogret. Éditions Claire Paulhan, Paris 2008, 15—28.

Niogret, Philippe. Une Jeunesse morte. Teoksessa Jeanyves Guérin, Jean-Kely Paulhan, Jean-Pierre Rioux (toim.) Jean Guéhenno, guerres et paix. Presses Universitaires du Septentrion, Villeneuve d’Ascq 2009, 15-27.

Paulhan, Jean-Kely. Trois fois rien. Teoksessa La Jeunesse Morte: roman. Édition établié par Philippe Niogret avec le concours de Patrick Bechelier & Jean-Kely Paulhan, préfacée par Jean-Kely Paulhan & Philippe Niogret. Éditions Claire Paulhan, Paris 2008, 7-14.

Prochasson, Christophe. Les intellectuels, le socialisme et la guerre 1900-1938. Éditions du Seuil, Paris 1993.

Prochasson, Christophe. Compte rendu de Jean-Norton Cru, Témoins, 2006. Le Mouvement Social n° 222 (2008), 184-186.

Racine, Nicole. Jean Guéhenno et le communisme (1920-1939). Teoksessa Hommage à Jean Guéhenno à l’occasion du centième anniversaire de sa naissance. Actes du colloque organisé par la Commission de la République française pour l’Education, la Science, et la Culture (Unesco). Paris 1994, 73-88.

Racine, Nicole. Jean Guéhenno dans la gauche intellectuelle de l’entre-deux-guerres. Teoksessa Jeanyves Guérin, Jean-Kely Paulhan, Jean-Pierre Rioux (toim.) Jean Guéhenno, guerres et paix. Presses Universitaires du Septentrion, Villeneuve d’Ascq 2009, 73-103.

Rousseau, Frédéric. Le Procès des témoins de la Grande Guerre. L’Affaire Norton Cru. Seuil, Paris 2003.

Smith, Leonard V. Embattled Self : French Soldiers’ Testimony of the Great War. Cornell University Press 2014.

Todman, Dan. The Great War. Myth and Memory. Hambledon and London, London & New York 2005.

Winock, Michel. Le siècle des intellectuels. Éditions du Seuil, Paris 1997.

 



  1. Guéhenno 2008, 233. [Takaisin]
  2. Guéhenno 1934, 208. [Takaisin]
  3. Guéhenno 1927; Guéhenno 1928. [Takaisin]
  4. Kts. esim. Prochasson 1993, Winock 1997. [Takaisin]
  5. Paulhan 2008, 9. [Takaisin]
  6. Esim. Niogret 2009. [Takaisin]
  7. Guéhenno 2008, 253-262; Niogret 2008. André Durkheim oli sosiologi Émile Durkheimin poika. [Takaisin]
  8. Guéhenno 1968, 188. [Takaisin]
  9. Guéhenno 1971, 21. [Takaisin]
  10. Guéhenno 2008, alaviite 11. [Takaisin]
  11. Guéhenno 1957, 32. [Takaisin]
  12. Ibid., 33. [Takaisin]
  13. Beaupré 2011; Smith 2014, 149. [Takaisin]
  14. Cruickshank 1982, 38. [Takaisin]
  15. Europe 15.5.-15.9. 1931, Jean Giono, ”Le Grand Troupeau”. Kts. myös Guéhennon ja Gionon kirjeenvaihto, Giono & Guéhenno 1991. [Takaisin]
  16. Meretoja 2014, 106. [Takaisin]
  17. Beaupré 2011. [Takaisin]
  18. Beaupré 2013, 160—163; Cruickshanck 1982, 27-41. [Takaisin]
  19. Fussell 2000 (1975), 157; Compagnon 2014, 13-14; Todman 2005, 153. [Takaisin]
  20. Europe 15.10.1935, Jean Guéhenno, ”Notes de lectures: Henri Barbusse” [Takaisin]
  21. Barbusse 1965 (1916), 373. [Takaisin]
  22. Ibid., 366. [Takaisin]
  23. Cruickshank 1982, 75-78. [Takaisin]
  24. Jean Guéhennon vasemmistolaisuudesta ja suhteesta kommunismiin kts. Racine 1994 ja Racine 2009. [Takaisin]
  25. Aikalaiskeskustelusta kts. Rousseau 2003. [Takaisin]
  26. Cru 1929, 553. [Takaisin]
  27. Monde 2.11.1929, Henri Barbusse, ”A propos des livres de guerre”. [Takaisin]
  28. Audoin-Rouzeau & Becker 2003 (2000), 37. [Takaisin]
  29. Europe 15.6.1930, Léon Werth, “Témoins”. [Takaisin]
  30. Beaupré 2013 (2006), 441-446; Smith 2014, 195-202; Prochasson 2008. [Takaisin]
  31. Guéhenno 2008, 20-21. [Takaisin]
  32. Ibid., 122. [Takaisin]
  33. Ibid., 126. [Takaisin]
  34. Ibid., 129. [Takaisin]
  35. Ibid., 135. [Takaisin]
  36. Ibid., 139. [Takaisin]
  37. Ibid., 152. [Takaisin]
  38. Ibid., 184. [Takaisin]
  39. Ibid., 221. [Takaisin]
  40. Ibid., 235. [Takaisin]
  41. Ibid., 164. [Takaisin]
  42. Ibid., 171. [Takaisin]
  43. La Jeunesse Morten muistiinpanot, Fonds Jean Guéhenno D. 87-21, Bibliothèque Nationale de la France; Guéhenno 1934, 188. [Takaisin]
  44. Guéhenno 1934, 188-190. [Takaisin]
  45. Ibid., 190. [Takaisin]
  46. L’Humanité 26.6.1919, Romain Rolland, ”Fière déclaration d’intellectuels”. [Takaisin]
  47. Jean Guéhenno Romain Rollandille 4.7.1919, Guéhenno & Rolland 1975, 15. [Takaisin]
  48. Guéhenno 2008, 201. [Takaisin]
  49. Ibid., 204. [Takaisin]
  50. Ibid., 207. [Takaisin]
  51. Beaupré 2013, 197; Audoin-Rouzeau & Becker 2003 (2000), 39-44. [Takaisin]
  52. Guéhenno 1928, 96. [Takaisin]
  53. Ibid., 93-95; Leppämäki 2010. [Takaisin]
  54. La Grande Revue tammikuu 1923, Jean Guéhenno, ”La génération de la guerre: Les témoins.” [Takaisin]
  55. Guéhenno 2008, 197-198. [Takaisin]
  56. Étévé 1917. [Takaisin]
  57. Guehenno 2008, 232-233. [Takaisin]
  58. Ibid., 236. [Takaisin]
  59. Ibid., 239. [Takaisin]
  60. Ibid., 243. [Takaisin]
  61. Guéhenno 1936; Leppämäki 2011. [Takaisin]
  62. Jean Guéhenno  Romain Rollandille  21.1.1936, Guéhenno & Rolland 1975, 369. [Takaisin]
  63. Vendredi 31.1.1936, Jean Guéhenno, ”Devoirs d’une generation”. [Takaisin]
  64. Golvet 2009. [Takaisin]
  65. Guéhenno 1928, 102. [Takaisin]
  66. La Grande Revue tammikuu 1923, Jean Guéhenno, ”La génération de la guerre: Les témoins.” [Takaisin]
  67. Guéhenno 1928, 103. [Takaisin]


Share on Facebook12Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *