VIII Kulttuurintutkimuksen päivät

RAJAT / BORDERS
VIII Kulttuurintutkimuksen päivät
Oulun yliopisto 3.−4.12.2015

Veijo Meren laatima etymologinen sanakirja Sanojen synty (1991) tietää kertoa, että sana ’raja’ on saapunut suomen kieleen rajan takaa: venäjän kraj merkitsee syrjää, reunaa, äärtä, laitaa, rajamaata ja loppua. Määritelmä tavoittaa hyvin sekä rajan konkreettisen että abstraktin ulottuvuuden. Juuri tähän monitulkintaisuuteen tartuttiin vuoden 2015 Kulttuurintutkimuksen päivillä, joiden teemaksi oli tällä kertaa valittu Rajat/Borders. Nyt jo kahdeksatta kertaa järjestetty tapahtuma syntyi Oulun yliopiston ja Kulttuurintutkimuksen seuran yhteistyönä. Kulttuurintutkimuksen päivien tavoitteena oli käsitellä rajan teemaa mahdollisimman laajasti. ”Rajat voivat erottaa ja niiden ulkopuolelle voidaan sulkea esimerkiksi sukupuoleen, etniseen taustaan, luokkaan, kulttuuriin tai kieleen liittyvin perustein. Rajankäyntiä voi tapahtua esimerkiksi tieteenalojen kesken, edustaapa kulttuurintutkimus itsessäänkin eräänlaista tieteidenvälisyyttä. Rajat voivat toimia sisäänsä sulkevana käsitteenä, jolloin ne myös yhdistävät. Rajojen veto onkin usein jossain määrin keinotekoinen tapahtuma, kuten esimerkiksi kansakuntien kuvitteellisuutta koskeva keskustelu on osoittanut. Niinpä rajojen vetämiseen kuuluu kiinteästi toisena puolena myös mahdollisuus niiden rikkomiseen ja purkamiseen”, linjattiin Kulttuurintutkimuksen päivien teemajulistuksessa.

Kuten Kulttuurintutkimuksen seuran puolesta korostettiin, ovat ”kulttuurintutkimuksen perinteet juuri tieteenalojen välisten rajojen kyseenalaistamisessa ja sekoittamisessa”. Tapahtuman avoimena pyrkimyksenä olikin edistää tieteenalarajojen ylittämistä. Monitieteisyys näkyi selvästi myös Kulttuurintutkimuksen päivien järjestelytoimikunnan kokoonpanossa, jossa olivat edustettuina niin kulttuuriantropologia, historiantutkimus, kasvatustiede, informaatiotutkimus ja viestintä, nykykulttuurin tutkimus, kirjallisuustiede, maantiede kuin arkeologiakin.

VIII Kulttuurintutkimuksen päivien teemajuliste.
VIII Kulttuurintutkimuksen päivien teemajuliste.

Ensimmäinen päivä, torstai 3.12.

Oulun Linnanmaan kampusalue täyttyi hitaasti ihmisistä torstaiaamun pimeydessä. Ensivierailija sai hetken hakea Kulttuurintutkimuksen päivien ilmoittautumispistettä loputtoman pitkiltä käytäviltä, mutta vertaistuen avulla piste vihdoin löytyi. Konferenssi alkoi työryhmäsessioilla. Rajoista keskusteltiin yhtäaikaisesti kymmenessä eri luentosalissa, mikä asetti vierailijan tutun ongelman eteen – kuinka valita yltäkylläisestä tarjonnasta? Kulttuurintutkimuksen päivillä kokoontui yhteensä 24 työryhmää: rajan teemaa käsiteltiin muun muassa alkuperäiskansojen, maiden, sukupuolen, musiikin, kirjallisuuden, uskonnon, ihmisten ja eläinten sekä symbolisen ja materiaalisen maailman kautta. Monitieteisyys näkyi tarjonnassa kirkkaasti. Ensimmäisen sessioaallon aikana keskusteltiin esimerkiksi jätteistä (Jarno Valkosen ja Heikki Huilajan vetämä Jätteen yhteiskunta -työryhmä), tyttöydestä (Imagining and locating girls, girlhood and Nordic girlhood studies, puheenjohtajina Heta Mulari & Myry Voipio) ja elämän ja kuoleman rajallisuudesta (Elävät ja kuolleet, pj. Marjut Puhakka).

Tämä raportti painottuu jossain määrin Eletty uskonto, toimijuus ja rajat -työryhmään, joka oli neljällä sessiollaan konferenssin suurin. Työryhmän puheenjohtajuuden jakoivat Helena Kupari ja Johanna Hurtig. Osallistuin ryhmän kaikkiin kokoontumisiin ja olin paikalla myös puhujana. Sessioissa esitetyt puheet käsittelivät muun muassa uskonnon ja ruumiillisuuden yhteyttä, eletyn uskon ja virallisten uskonnollisten instituutioiden välisiä rajanvetoja sekä uskovaisten ja yhteiskunnan välisiä suhteita. Etenkin kysymykset uskonnon sisäisistä linjauksista ja uskonryhmien välisistä rajoista ovat tälläkin hetkellä hyvin ajankohtaisia. Esitelmissä painottuivat erilaiset kristilliset ryhmät, mutta samoista aiheista voitaisiin puhua minkä tahansa uskonnon äärellä.

Eletty uskonto, toimijuus ja rajat -työryhmän ensimmäisen session aloituspuheenvuoron sai Elina Vuola, joka toimii tällä hetkellä Suomen Akatemian akatemiaprofessorina. Vuola johtaa Akatemian hanketta ”Ruumiillinen uskonto. Ruumiillisuuden ja sukupuolen muuttuvat merkitykset uskonnollisen identiteetin nykymuodoissa Suomessa.” Hänen esitelmänsä käsitteli suomalaisten ortodoksinaisten suhdetta Jumalanäitiin, joka luterilaisessa kirkossa tunnetaan kenties paremmin Neitsyt Marian nimellä. Haastatteluiden kautta Vuola on pyrkinyt esimerkiksi selvittämään, millaisia piirteitä ortodoksinaiset Mariaan liittävät ja millaisissa tilanteissa he häneen turvautuvat. Vuola korostaa, ettei uskonnon, sukupuolen ja ruumiillisuuden yhteyttä voida ymmärtää lukemalla vain instituutioiden tuottamia ja vaalimia tekstejä – on kysyttävä myös uskovilta itseltään. Myös Helena Kupari (Helsingin yliopisto) nosti esiin kehollisuuden ja uskon yhteyden esitelmässään ”He, jotka muistavat. Maailmansotien välillä syntynyt sukupolvi ja ruumiillinen uskonto”. Sessiossa puhuivat lisäksi Andreas Kalkun (Helsingin yliopisto) ja Tiina Mattila (Oulun yliopisto). Kalkun käsitteli esitelmässään setojen uskonnollista elämää. Tämä Viron ja Venäjän alueella asuva pieni alkuperäiskansa elää Kalkunin mukaan omien perinteidensä ja valtaväestön kulttuurin puristuksessa, ”kahden maailman laidalla”. Mattila puolestaan esitteli tekeillä olevaa väitöskirjaansa, joka käsittelee kansan suussa kiertäneiden uskomustarinoiden ja muuttuvan yhteiskunnan suhdetta.

Konferenssin varsinainen tervetulotilaisuus pidettiin ensimmäisten sessioiden ja lounaan jälkeen. Avajaisissa puhuivat Kulttuurintutkimuksen seura ry:n puheenjohtaja Jyrki Korpua sekä Oulun yliopiston koulutusrehtori Helka-Liisa Hentilä. Hentilän Oulun yliopiston historiaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta valottavan puheen jälkeen lavalle astui maantieteen professori Anssi Paasi. Hänen erikoisalaansa on poliittinen maantiede ja etenkin territoriaalisuuteen sekä rajoihin liittyvät teemat. Alustuksessaan ”Rajatutkimuksen muuttuvat kontekstit ja käsitteet” Paasi kertasi tutkimusalan historiaa ja käsitteli samalla laajemmin rajan ja rajallisuuden merkitystä. Koska raja voi ilmetä niin monessa eri muodossa – fyysisenä, sosiaalisena, ideologisena, symbolisena – on sitä määriteltäessä välttämätöntä avata aina myös laajempaa käsitteellistä kontekstia, Paasi painotti. Vielä 1980-luvulla rajatutkimus oli pitkälti keskittynyt valtioiden rajoihin ja raja-alueiden tutkimukseen. Tällainen kapeahko, staattinen tutkimusnäkökulma on Paasin mielestä nykyään riittämätön. Rajaa on tulkittava laajemmasta sosio-kulttuurisesta horisontista käsin, sillä juuri tämä laajempi konteksti on hänen mielestään kiinnostava. 1990-luvulla rajatutkimus sai uutta nostetta, kun Neuvostoliiton hajoaminen päätti kylmän sodan ja vastakkainasettelun idän ja lännen välillä. Vakaiksi mielletyt rajat katosivat ja maailmaan syntyi lyhyen ajan sisällä lukuisia uusia valtioita. Territoriaalinen, suljettujen yksikköjen hallitsema aikakausi päättyi, ja myös tutkijoiden katse kääntyi enemmän verkostoihin.

Professori Anssi Paasi johtaa Suomen Akatemian Rajojen, identiteettien ja transnationalisaation tutkimuksen huippuyksikkö RELATEa.
Professori Anssi Paasi johtaa Suomen Akatemian Rajojen, identiteettien ja transnationalisaation tutkimuksen huippuyksikkö RELATEa.

1990-luvulla rajatutkimuksen piirissä alettiin puhua myös rajattoman maailman lupauksesta. Vapaasti liikkuvan tiedon uskottiin heikentävän maantieteellisten rajojen merkitystä. Ajan myötä valtiot häviäisivät, kun bisnes, teknologia ja tieto nousisivat avainasemaan. Rajattoman maailman unelman rinnalla eli samanaikaisesti myös vastakertomus, joka muistutti, etteivät valtioiden rajat ole pelkkiä karttaan piirrettyjä viivoja: ne sulkevat ihmisiä sisäänsä, kieltävät luvattoman etenemisen ja vaativat kunnioitusta. Valtioiden väliset rajat ovat kiinteästi yhteydessä myös politiikkaan, identiteettiin ja kansalaisuuteen. Paasi näkee Yhdysvaltojen WTC-iskujen käännekohtana, joka muutti suhtautumista rajoihin. Rajattoman maailman ”uusliberaalista illuusiosta” otettiin askel kohti uusia kansallisia ja transnationaalisia sekä taloudellisia ja kulttuurisia jakolinjoja. On kuitenkin lukuisia uhkia, jotka eivät kunnioita valtakuntien rajoja. Tautiepidemioiden ja ympäristökatastrofien kaltaiset vaikeasti hallittavat voimat ovat hyvä esimerkki rajattomasta, globaalista uhasta. Samaan kategoriaan voisi asettaa myös kansainvälisen terrorismin. Rajattomiin vaaranaiheuttajiin voitaisiin varautua nykyistä paremmin lisäämällä valtiorajat ylittävää yhteistoimintaa ja karsimalla esimerkiksi päällekkäisiä turvallisuusoperaatioita, mutta syystä tai toisesta valtioilla ei aina näytä olevan halua tällaiseen. Lieneekö taustalla luottamuksen puute?

Ehkä kiinnostavin osuus Paasin puheessa käsitteli ilmiötä, jota hän kutsuu nimellä spatiaalinen sosialisaatio. Kyse on prosessista, jonka kautta ihmiset sosiaalistuvat osaksi tiettyä territoriaalisesti rajattua tilaa. Samojen rajojen sisällä eläminen yhdistyy traditioiden ja kollektiivisten identiteettikertomusten jakamiseen. Paasi otti esimerkiksi Tuntemattoman sotilaan esittämisen itsenäisyyspäivänä: elokuva tuo menneen konfliktin aina uudelleen esiin ja liittää sen osaksi Suomeksi kutsutulla alueella elävien ihmisten yhteistä tarinaa. Sosiaalista spatialisaatiota rakennetaan myös esimerkiksi koulutuksen, median, karttojen, kirjallisuuden ja sotamuistomerkkien kautta. Niiden avulla ihmisiä muistutetaan rajojen olemassaolosta.

Paasin jälkeen yleisön eteen astui kirjallisuuden professori Sanna Karkulehto Jyväskylän yliopistosta. Hän puhui otsikolla ”Onko rakentava erojen ja rajojen politiikka mahdollista?” Karkulehto aloitti lainaamalla konferenssin teemajulistusta: rajoilla on mahdollisuus sekä erottaa ja sulkea että yhdistää ja sulkea sisäänsä. Yleensä nämä kaksi toimintoa ovat samanaikaisia, kyse on vain näkökulman vaihtumisesta. Karkulehto eteni puhumaan tiedemaailman rajoista ja niiden ylittämisestä. Monitieteisyys tuo mahdollisuuksia, ja etenkin rajatutkimuksen alalla eri tieteenalojen välinen yhteistyö on varsin tavallista.

Kuten Paasi aiemmin, myös Karkulehto toi esiin rajojen merkityksen identiteetin rakennus- ja ylläpitoprosessissa. Erot esimerkiksi taustassa, maailmankatsomuksissa ja kokemuksissa rajaavat tapaamme tarkastella ympäristöä ja muita ihmisiä. Identifioidumme joidenkin ryhmien jäseniksi, toisiin taas teemme selkeän pesäeron. Kun rajat osaa tarvittaessa myös kyseenalaistaa, on mahdollista nähdä niiden yli. Joskus toiseuden kohtaaminen voi kuitenkin tuntua niin vaikealta, että ihminen – tai kokonainen yhteisö – sulkeutuu itseensä. Erilaiset kriisit, katastrofit tai suorat hyökkäykset voivat helposti pahentaa tilannetta. Karkulehto nosti esimerkiksi Yhdysvallat WTC-iskujen jälkeen. Maa vetäytyi puolustusasemiin myös henkisellä tasolla, etääntyi kaikesta mikä tuntui vieraalta ja siksi pelottavalta. Vallinneessa ilmapiirissä rakentava rajojen ja erojen merkitystä pohtiva diskurssi tulkittiin helposti epäisänmaallisena puheena.

Karkulehto korosti, että yhteisö ja muu taustamme vaikuttaa voimakkaasti siihen, miten kohtaamme erilaisuuden. Tätä rajan ylitystä voi pyrkiä aktiivisesti helpottamaan haastamalla omat käsityksensä, mutta tilanteeseen vaikuttaa myös toisella puolella linjaa seisovan valmius avoimeen kohtaamiseen. Karkulehto otti puheeksi Suomessa kiivaana vellovan turvapaikanhakijakeskustelun, jonka puitteissa on puhuttu esimerkiksi kansallisidentiteetistä sekä väitelty kulttuurin ja biologian vaikutuksesta ihmisten toimintaan. Polarisoituneessa puheessa eroa toisin ajatteleviin tuotetaan tarkoituksella. Onko näistä lähtökohdista lainkaan mahdollista käydä hedelmällistä keskustelua, Karkulehto pohti. Voivatko ääripäät koskaan kohdata? Kysymystä punnittiin myös yleisöpuheenvuoroissa, mutta siihen ei löydetty yksiselitteistä vastausta.

Karkulehdon ja Paasin puheiden jälkeen oli aika palata työryhmäesitelmien pariin. Luentosaleissa puhuttiin nyt muun muassa kirjallisuuden, estetiikan ja politiikan suhteesta (Literature on the border between the aesthetic and the political, puheenjohtajina Anna Pehkoranta & Anna-Leena Toivanen), huumorin rajoista (The borders of humour and the comic, pj. Marianna Keisalo & Antti Lindfors) sekä populaarimusiikista (Populaarimusiikin rajoja luovat ja rikkovat ilmiöt, pj. Marko Niemelä & Satu Soukka). Eletty uskonto, toimijuus ja rajat -työryhmässä käytännöllisen teologian alalta väitellyt Teemu Ratinen tarttui seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden teemoihin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon näkökulmasta. Puheessaan hän käsitteli kirkon kannanottoja vuosina 1966–1984. Esimerkiksi homoseksuaaleista puhuttaessa korostui ensin voimakkaasti syntiaspekti, mutta myöhemmin puheeseen hiipi mukaan myös erilaisia tulkintoja homouden biologisista ja psykologisista syistä. Session päätti Helsingin yliopistossa työskentelevä Anna Juntunen esitelmällään ”Nuorten toimijuus ulkopuolisuuden kokemuksissa”.

Ensimmäinen konferenssipäivä kääntyi illaksi. Kulttuurintutkimuksen päivien osanottajille oli tarjottu mahdollisuus vierailla Oulun Taidemuseossa, jossa on näytteillä muun muassa Meeri Koutaniemen valokuvia sekä Kalervo Palsan sarjakuvia. Opastettua kierrosta kuuntelemaan oli saapunut noin nelisenkymmentä vierasta. Museolta matka jatkui Ravintola Tubaan, jossa konferenssi-illallinen tarjoiltiin. Ravintola on tunnelmaltaan mukavan boheemi, mikä kenties osaltaan edesauttoi vapautuneen ja jopa hilpeän ilmapiirin syntymistä. Talo oli täynnä, pitkien pöytien ääressä istui ihmisiä kylki kyljessä kiinni, taukoamaton keskustelun porina täytti tilan. Ilta huipentui Kulttuurintutkimuksen päivien Musteklubiin, jossa esiintyivät muun muassa trubaduuri Kuisma Korhonen ja folk’n’roll -yhtye Rommakko. Lähdin, ennen kuin yleisön parissa nostatettu kisa parhaasta dosenttiaiheisesta anekdootista ehti ratketa.

Folk'n'roll-yhtye Rommakko vauhdissa.
Folk’n’roll-yhtye Rommakko vauhdissa.

Toinen päivä, perjantai 4.12.

Päivä valkeni Oulussa kylmänä ja hiljaisena. Konferenssin aamusessiot näyttivät kuitenkin keräävän kohtuullisesti kuulijoita, sen verran paljon edelliseltä päivältä tuttuja kasvoja käytävillä tuli vastaan. Tarjolla oli esimerkiksi puhetta ”Populistisesta rajatyöstä” Urpo Kovalan johdolla sekä keskustelua ”Kirjallisuuden ja kansanperinteen yhteyksistä” (pj. Silja Vuorikuru & Hanna Karhu) ja ”Rajoista ihmisten ja eläinten välillä” (pj. Nora Schuurman, Kirsi Laurén, Riitta-Marja Leinonen & Markku Niskanen).

Eletty uskonto, toimijuus ja rajat -työryhmässä aamun avasi Sonja Laukkanen Leidenin yliopiston aluetutkimuksen laitokselta. Hän käsitteli esitelmässään ”Buddhalaiset kommunistit ja lama-konflikti. Eletty uskonto ja identiteetti tiibetiläiskylässä” Tiibetiä koskevia myyttejä. Laukkanen muistutti, että pan-tiibetiläinen traditio on dalai-laman luomus, hänen johdollaan luotu ja suojeltu – todellisuudessa Tiibetin alueella elää paljon ryhmiä, jotka eivät tähän varsin kapeaan kansankuvaan mahdu. Rajan teema tuli vastaan identiteetin myötä: esimerkiksi kieli, paikalliskulttuuri, klaani, uskonto ja poliittinen tausta kiinnittävät ihmisen erilaisiin taustoihin ja muodostavat oman osansa tämän monisävyisestä identiteetistä. Myös Meri-Anna Hintsalan esitelmä sivusi ryhmään kuulumisen ja jäsenyyteen liittyvien odotusten välistä kytköstä. Hintsala tekee väitöskirjaa vanhoillislestadiolaisten käymistä verkkokeskusteluista. Esitelmässään hän nosti esiin sukupuoleen ja uskontoon liittyviä huomiota. Hintsalan mukaan esimerkiksi lasten aiheuttama uupumus nähdään yhteisön piirissä usein Jumalan antamana osana, ristin kantamisena. Ulkopuolisten silmissä vanhoillislestadiolainen perhe-elämä ja etenkin naisen osa saa usein huomattavasti negatiivisempia tulkintoja. Asetelma voi johtaa siihen, että kärsimystä aiheuttaakin oman kokemuksen ja ulkopuolelta tulevan paineen välinen ristiriita, ei itse uupumus. Session viimeisen sanan sai Eetu Kejonen, joka kertoi esitelmässään ”Vanhoillislestadiolaisuus ja seksuaalivähemmistöt, identiteetti, valta ja toimijuus” tekeillä olevasta post doc -tutkimuksestaan. Kejonen on käsitellyt samankaltaisia teemoja jo vuonna 2014 hyväksytyssä väitöskirjassaan, jossa hän tutki herännäisyyden ja vanhoillislestadiolaisuuden suhtautumista seksuaalisuuteen modernin ja myöhäismodernin murroksessa.

Iltapäivällä käytiin paneelikeskustelu otsikolla ”Rajat/on”. Tilaisuus alkoi Minna Rainion luennolla ”Rajoilla kulkevaa – ja rajoja koskevaa – taidetta ja tutkimusta.” Rainio on väitellyt taiteen tohtoriksi Lapin yliopistosta. Hänen väitöskirjansa ”Globalisaation varjoisat huoneet: kuulumisen ja ulossulkemisen tilat rajanylityksiä käsittelevissä liikkuvan kuvan installaatioissa” hyväksyttiin vuonna 2015. Valokuvaajana ja mediataiteilijana työskentelevä Rainio tekee yhteistyötä kuvataiteilija Mark Robertsin kanssa. Töissään he ovat käsitelleet rajan teemaa esimerkiksi kansallisuuden ja syrjinnän kautta. Heidän projekteihinsa kuuluu muun muassa DVD-installaatio ”Rajamailla” (2003), jossa tutkitaan Suomen ja Venäjän välistä rajaa sekä sen vaikutusta rajaseudun asukkaiden elämään. Rainio & Roberts ovat tutkineet myös suomalaisten siirtolaisten kokemaa rasismia 1900-luvun alun Yhdysvalloissa ja rinnastaneet nämä kokemukset nykypäivän siirtolaisten kohteluun Euroopassa ja Suomessa. Vuonna 2012 kaksikolta valmistui videoteos ”Maamme/Vårt land”, jossa joukko ulkomaalaissyntyisiä mutta Suomen kansalaisuuden saaneita ihmiset laulaa Maamme-laulun. Teoksen ensiesitys ajoitettiin itsenäisyyspäivälle.

Varsinaisen paneelikeskustelun osanottajina olivat Minna Rainion lisäksi Kai Latvalehto, Heidi Grönstrand, Rima Hadid ja Vesa Puuronen. Puheenjohtajana toimi historian yliopistonlehtori Seija Jalagin. Hän herätteli keskustelua alkavaksi kysymällä panelisteilta, miksi rajat heitä kiinnostavat ja mitä raja heille merkitsee. Kirjallisuudentutkija Heidi Grönstrand nosti esille tieteentekijän velvollisuudet: hänen nähdäkseen on tutkijan tehtävä osallistua rajojen paljastamiseen ja tunnistamiseen siellä, missä ne ovat näkymättömiä. Myös rajojen varsinaiseen purkamiseen tutkija voi ottaa osaa. Rainio otti rajakysymykseen henkilökohtaisen näkökulman. Hän kokee, että toistuvat lyhyet apurahakaudet ovat rajoittaneet hänen mahdollisuuksiaan suunnitella elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin. Apurahojen varassa elävä ei ole kunnolla sidoksissa mihinkään, vaan hän elää eräänlaisessa toistuvassa välitilassa. Rainio kuvasi olotilaa ”ilmassa olemisen” tunteella. Epätietoisuus, odotus ja pakotettu hetkessä eläminen ovat läsnä myös Rainion & Robertsin videoinstallaatiossa ”Kohtaamiskulmia” (2006), jossa kuvataan turvapaikanhakijoiden kohtaamia hallinnollisia tiloja, kuten haastatteluhuoneita ja vastaanottokeskuksia.

Paneelikeskustelussa olivat mukana puheenjohtaja Seija Jalagin (vas.), Rima Hadid, Heidi Grönstrand, Kai Latvalehto, Vesa Puuronen ja Minna Rainio.
Paneelikeskustelussa olivat mukana puheenjohtaja Seija Jalagin (vas.), Rima Hadid, Heidi Grönstrand, Kai Latvalehto, Vesa Puuronen ja Minna Rainio.

Väitöskirjaa toisen sukupolven siirtolaisuudesta valmisteleva Kai Latvalehto nosti puheenvuorossaan esiin maahanmuuton sekä sukupolvi- ja luokkarajat. Suomalaissyntyinen Latvalehto vietti liki koko lapsuutensa Ruotsissa. Paluumuuttaja hänestä tuli murrosiässä, kun perheen vanhemmat päättivät asettua uudelleen Suomeen. Latvalehdon kokemuksia avaa Mika Ronkaisen dokumenttielokuva Laulu koti-ikävästä – Ingen riktig finne (2012). Elokuvassa Latvalehto ajaa isänsä kanssa Oulusta perheen entisille kotikonnuille Göteborgiin. Matka vie sekä henkilökohtaisiin muistoihin että syvemmälle Ruotsin suomalaissiirtolaisten historiaan. Latvalehdon kokemuksissa rajateema näyttäytyy ulkopuolisuuden kokemuksen kautta: Ruotsissa hän on suomalainen, toisen luokan kansalainen, mutta länsinaapurissa vietettyjen vuosien jälkeen myös Suomi, teoreettinen kotimaa, tuntuu vieraalta. Myös algerialaissyntyisen Rima Hadidin (Oulun yliopisto) puheessa kuulumisen tunne ja identiteetti olivat keskeisellä sijalla. Hänen mukaansa maahanmuuttajia usein kehotetaan irtaantumaan vanhoista tavoistaan ja käsityksistään korostamalla, että ”nyt ollaan Suomessa”. Entisen ja nykyisen ympäristön, menneisyyden ja nykyisyyden välillä, halutaan nähdä selkeä railo. Vaikka tällaiseen rajanvetoon lähtisi mukaan, voi kansallisuusidentiteetin saavuttaminen käydä silti mahdottomaksi: kun on asunut useammassa maassa ja opetellut useampia kieliä, ei välttämättä kuulu muiden silmissä enää oikein mihinkään. ”Never Finnish enough, never French enough, never Algerian enough”, Hadid summasi tuntemuksiaan.

Sosiologian professorina Oulun yliopistossa toimiva Vesa Puuronen otti rajan esille diskurssina, johon politiikka myös sekoittuu. Miten tutkijat voivat reagoida poliitikkojen linjauksiin, Puuronen kysyi. Riittääkö pelkkä diskurssin analysointi? Millainen on tieteen ja politiikan suhde, missä niiden välinen raja kulkee? Voidaanko selkeää eroa edes hahmottaa? Puurosen ääneen esittämät kysymykset ovat isoja ja ajankohtaisia, ja ne saivat aikaan keskustelua sekä panelisteissa että yleisössä. Etenkin turvapaikanhakijakeskustelu – aikamme diskursseista kenties kärjistynein – nousi toistuvasti esiin. Miten vastapuolet voivat tavoittaa toisensa, kun keskustelu on niin voimakkaasti polarisoitunut, kysyivät tutkijat. Voidaanko bunkkereista käsin käydä keskustelua, onko mielipide-ero ylitettävissä? Entä millainen on tieteentekijän rooli – onko hänellä automaattisesti sellaista?

Kysymys keskustelun kannattavuudesta näytti jakavan kuulijat ja puhujat kahteen leiriin: toisten mielestä avoimen rasistisia kannanottoja esittävät ihmiset ovat ylittäneet kaikki soveliaisuuden rajat, eikä heidän kanssaan ole järkevää antautua väittelyyn; toiset taas eivät ole valmiita heittämään pyyhettä kehään kenenkään kohdalla, vaan he peräänkuuluttavat kaikkien kantojen kuulemista – joka suuntaan avoimen keskustelun ylläpitoa voidaan pitää jopa tutkijan velvollisuutena. Oman äänen esiin tuomista vaikeuttaa kuitenkin se, että viime aikoina useita tutkijoita on uhkailtu heidän esittämiensä kannanottojen sekä tutkimusaiheiden ja -tulosten vuoksi. Toisaalta haluttomuus kommentoida yhteiskunnallista tilannetta voi johtua myös akateemikkojen arvostuksen laskusta. Pääministeri Juha Sipilän A-studiossa kaksi päivää aiemmin heittämä letkautus ”kaiken maailman dosenteista”, jotka ”sanovat mitä ei saa tehdä” oli jäänyt kaikumaan monen paikallaolijan mieleen.

Iltapäivän sessioiden aikaan yliopiston käytävillä oli jo rauhallisempaa. Konferenssivieraat tunnisti helposti rintapieleen kiinnitetystä valkoisesta nimilapusta, ja vaikka meitä edelleen näkyi sekä ryhmissä että yksin liikkujina, oli osa tutkijoista selvästi lähtenyt jo kotimatkalle. Viimeisissä sessioissa jatkettiin osittain samojen aihepiirien kanssa kuin aamulla. Uusina aiheina puitiin naisten kohtaamaa väkivaltaa (Women confronting violence, pj. Vappu Sumari), kansalaisuutta (Border crossing, citizenship and cultures of belonging, pj. Eeva-Kaisa Prokkola & Jonathan Burrow) sekä museoiden ja arkistojen roolia suomalaisuuden rakentumisessa (Arkistot ja museot suomalaisuuden rajojen vetäjinä, pj. Eija Stark & Kati Mikkola).

Humanistisen tiedekunnan sisäpihaa hallitsee kuvanveistäjä Matti Peltokankaan graniittinen teos "Yhtyvät säteet" (1992).
Humanistisen tiedekunnan sisäpihaa hallitsee kuvanveistäjä Matti Peltokankaan graniittinen teos ”Yhtyvät säteet” (1992).

Elävä uskonto, toimijuus ja rajat -työryhmän viimeisessä sessiossa puhui tutkija Aini Linjakumpu Lapin yliopistosta. Esitelmässään ”Taloudellinen toiminta vanhoillislestadiolaisuuden piirissä: teoreettisia lähtökohtia” Linjakumpu esitteli aluillaan olevaa tutkimushankettaan. Hänen aikeenaan on käsitellä taloudellista toimintaa rajapintana, joka yhdistää vanhoillislestadiolaista liikettä ja ulkopuolista maailmaa. Miten vanhoillislestadiolainen yhteisö ja sen hengelliset ulottuvuudet luovat mahdollisuuksia taloudelliseen toimintaan? Session päätti Johanna Hurtigin esitelmä. Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa tutkijana työskentelevä Hurtig puhui otsikolla ”Haastettu moraalinen toimijuus.” Hurtig on kehittänyt ajatuksen niin sanotuista moraalisista jätteistä: termillä hän viittaa niihin arvoihin, periaatteisiin, näkemyksiin ja väitteisiin, joista aika tai ihmiset ovat jostain syystä ajaneet ohi. Mikäli näitä moraalisia jätteitä ei poisteta yhteisöstä tai omasta elämästä, niistä voi tulla elinympäristölle myrkyllisiä. Hurtigin esiintymisen jälkeen puheet olivat ohi ja työryhmä saatettu virallisesti päätökseen. Luentosali tyhjeni kuitenkin hitaasti, kun ihmiset jäivät jatkamaan keskusteluita ja esittämään lisäkysymyksiä tämän ja edellisen päivän puhujille. Lähdönhetkellä tuntuikin siltä, että yhteen työryhmään keskittyminen oli lopulta ollut hyvä valinta: vaikka olisikin hienoa käydä kuuntelemassa kaikkien aihepiirien puheista jotain, tarjoaa yhteen ryhmään sitoutuminen mahdollisuuden syventyä kunnolla tiettyyn teemaan ja oppia tuntemaan alan tutkijat sekä puhujina että kommentaattoreina.

Yhteenveto

Rajat yhdistävät ja erottavat, ovat läpitunkemattomia ja loputtomiin venytettävissä. Raja on ihmisen tuotos ja siksi muutoksille altis. Ambivalentin luontonsa vuoksi raja vaatii jatkuvaa uudelleen määrittelyä ja kyseenalaistamista – vuoden 2015 Kulttuurintutkimuksen päivillä tämä viesti tuli kirkkaasti kuuluviin. Kahden konferenssipäivän aikana rajan teemaa käsiteltiin yhteensä liki neljässäkymmenessä työryhmäsessiossa. Tapahtuman puheenvuoroissa ja keskusteluissa otettiin kantaa myös moniin päivänpolttaviin kysymyksiin: tieteen ja koulutuksen arvostus, tieteen ja politiikan suhde sekä suomalaisen yhteiskunnan jakaantuminen esimerkiksi turvapaikanhakijatilanteen edessä herättivät läsnäolijoissa väkeviä tuntemuksia. Klassikkoväite norsunluutorneissa elävistä akateemikoista vaikutti tässä kontekstissa absurdilta, sillä nimenomaan käytäntö mietitytti monia – mitä muutosta kaipaava tutkija voi tehdä? Vaikka vaikuttamisen muodoista ja suunnasta esitettiin useita keskenään eriäviä tulkintoja, näytti konferenssivieraiden keskuudessa vallitsevan yhdenmielisyys ainakin yhdestä asiasta: tieteentekijöiden rajaaminen yhteiskunnallisen vaikuttamisen ulkopuolelle ei palvele kenenkään etua, vähiten itse yhteiskunnan. Ajatus tutkijoista rajojen paljastajina, niiden kyseenalaistajina ja tarvittaessa myös murtajina tuotiin Kulttuurintutkimuksen päivillä useammassa yhteydessä esiin. Tämä on tavoite, jonka tärkeydestä on helppo olla samaa mieltä.

***

Rajatutkimus Suomessa:

Itä-Suomen yliopiston Venäjä- ja rajatutkimuskeskus VERA.

Suomen Akatemian Rajojen, identiteettien ja transnationalisaation tutkimuksen huippuyksikkö RELATE. Toimipaikkoina Tampereen ja Oulun yliopistot.

 

Matleena Sopanen tekee väitöskirjaa Tampereen yliopiston historian tohtoriohjelmassa. Kulttuurintutkimuksen päivillä hän puhui Eletty uskonto, toimijuus ja rajat -työryhmässä otsikolla ”Lopunajan valitut – rajat kartanolaisen maailmankatsomuksen ja identiteetin rakennuspuina”.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *