Kohtalotovereita väärästä viiteryhmästä

Vesa Vares. Vieroksutut kohtalotoverit. Suomalaisten näkemyksiä itäisen Keski-Euroopan ja Balkanin kansoista maailmansotien välillä. Historiallisia tutkimuksia 269. SKS 2015. (360 s.)

Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa Euroopassa tapahtui suuria valtiollisia mullistuksia, kun monikansalliset keisarilliset imperiumit Itävalta-Unkari, Saksa, Venäjä ja Ottomaanien valtakunta hajosivat. Syntyi useita uusia itsenäisiä valtioita, joista Suomi oli yksi. Myös eräiden jo olemassa olleiden valtioiden, kuten esimerkiksi Bulgarian ja Romanian, asema, ympäristö ja luonne muuttuivat. Kaikille uusille tai muutoksia kokeneille maille oli yhteistä se, että ne olivat yhteiskuntarakenteeltaan melko talonpoikaisia, niissä oli kokemusta joutumisesta kansallisen sorron kohteeksi ja niiden naapurina oleva suurvalta koettiin uhaksi.

Voisikin ajatella, että suomalaisia tutkijoita olisi jo aiemmin kiinnostanut tarkastella niitä näkemyksiä, mitä suomalaisilla oli kohtalotovereistaan maailmansotien välisenä ajanjaksona. Aihetta ei kuitenkaan ole juurikaan tutkittu. Suomessa ollaan oltu kiinnostuneempia Venäjästä (tai Neuvostoliitosta), Saksasta ja Ruotsista. Näillä mailla onkin varmasti ollut suurempi vaikutus Suomeen kuin esimerkiksi Jugoslavialla tai Romanialla saati sitten Albanialla. Historiantutkimuksen suuntautumista selittää myös osaltaan se, että vain harvalla suomalaisella oli omakohtaista kokemusta kyseisen alueen maista ja kansoista. Ehkä tarkimmin aluetta tunsivat näihin maihin akkreditoidut suomalaiset diplomaatit. Hekään eivät välttämättä olleet aina läsnä johtuen siitä, että he edustivat Suomea usein useammassa maassa. Vaikka hyvin harva olikin tekemisissä näiden maiden kanssa, on silti kummallista, että aiheesta ei juuri olla oltu kiinnostuneita eikä siitä ole kirjoitettu mitään kokonaisesitystä ennen kuin poliittisen historian professori Vesa Vareksen tartuttua toimeen.

Valtiot, joita Vares kirjassaan käsittelee, ovat Albania, Bulgaria, Itävalta, Jugoslavia, Puola, Romania, Tšekkoslovakia ja Unkari. Baltian maat on jätetty teoksen ulkopuolelle, ja tämä ratkaisu on varsin perusteltu. Baltian maat ovat hyvin lähellä Suomea, ne ovat tuttuja (varsinkin Viro ja Latvia) ja niiden kanssa Suomella oli myös laajaa yhteistyötä. Baltian maita ja Suomen suhteita niihin on myös tutkittu aika kattavasti. Baltian maista Vares olisi voinut käsitellä ehkä kolmikon tuntemattominta eli Liettuaa, mutta jos on jättänyt kaksi pois, on luontevaa jättää pois myös kolmas. Unkari puolestaan on suomalaisille melko tuttu ja siihen suhtautumistakin on tutkittu, mutta kun maa kuuluu niin selvästi kirjassa käsiteltävään välieurooppalaiseen ryhmään, olisi sen poisjättäminen tästä kirjasta ollut keinotekoinen ratkaisu.

Kirjassa on neljä varsinaista käsittelylukua, joissa tarkastellaan, mitä yhteistä Suomella ja näillä mailla oli, mikä oli eksoottista ja mikä taas outoa. Lopuksi tarkastellaan niitä piirteitä, mitkä loitonsivat suomalaisia näistä Väli-Eurooppalaisista maista. Ennen näiden asioiden käsittelyä esitellään maiden poliittisia ja yhteiskunnallisia oloja tarkasteltavana aikana. Ratkaisu on perusteltu, sillä kuten Vares toteaa, on alue suomalaisille melko tuntematonta ja ilman maiden olojen tuntemista on mahdotonta ymmärtää myöskään tuon ajan suomalaisten näkemyksiä alueen maista ja kansoista. Poliittisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin perehtyminen on tärkeää myös siksi, että se selvittää miten ja miksi suurimmassa osassa Väli-Euroopan maita siirryttiin tuolloin autoritääriseen hallintoon. Poliittisia oloja Vares käsittelee hyvällä asiantuntemuksella, mutta Tšekkoslovakian järjestelmää esitellessään hän olisi voinut mainita vielä Pětkan . Pětkan voisi suomentaa vaikkapa ”Viiden komiteaksi”. Se oli poliittinen keskustelufoorumi, jossa viiden keskeisimmän puolueen edustajat neuvottelivat kaikista hankalimmat asiat. Pětka oli oleellinen osa Tšekkoslovakian maailmansotien välisen ajan poliittista järjestelmää, sillä sen tarkoituksena oli tuoda poliittista voimaa heikoille hallituksille.

11241618963_40e5169b84_k
Sarajevo vuonna 1897 julkaistussa kirjassa ”The Outgoing Turk: impressions of a journey through the western Balkans”. Lähde: Flickr.

Vares toteaa tutkimuksessaan, että suomalainen poliittinen keskusta alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen tähyillä turvallisuuspoliittisissa visioissaan Väli-Euroopan maiden suuntaan toiveenaan harjoittaa yhteistä puolustautumista Venäjää vastaan. Tämä saattaa nykykatsannossa vaikuttaa kummalliselta haihattelulta, mutta ajattelu oli aivan varteenotettavaa 1920-luvun alussa, jolloin välit Skandinaviaan olivat tulehtuneet, Saksa heikko ja Länsi-Eurooppa koettiin sodan jälkeen väsähtäneenä. Puola esimerkiksi nähtiin merkittävänä tekijänä – olihan se voittanut neuvostojoukot vuoden 1920 sodassa. Lopulta Puola koettiin kuitenkin liian vieraaksi ja suomalaiset eivät halunneet mukaan sellaiseen liittoon, jossa jouduttaisiin pelinappulaksi politiikkaan, jota Puola ja sen ”korkea suojelija” Ranska halusivat. Tutkimuksessaan Vares osoittaa, että Väli-Euroopan maita ei lopulta nähty kovinkaan tärkeinä poliittisina yhteistyökumppaneina, eikä niillä itselläänkään aina ollut kovin suurta intoa syvempään yhteistyöhön Suomen kanssa. Romanialaisilla olisi joitakin yhteistyöhaluja ollut, mutta maa oli kaukana Suomesta ja se nähtiin heimokansan eli unkarilaisten sortajana, joten suomalaiset eivät olleet asiasta kovin innostuneita. Unkariin ja unkarilaisiin suomalaiset tietenkin suhtautuivat sympatialla, mutta Unkaristakaan ei haettu mitään tärkeää poliittista liittolaista.

Vares osoittaa, miten suuri osa Väli-Euroopan maista kuvattiin suomalaisten kertomuksissa hyvin eksoottisiksi. Joidenkin maiden, esimerkiksi Unkarin ja Itävallan, kohdalla suomalaiset kokivat eksotiikan viehättäväksi ja mielenkiintoiseksi. Unkari tarjosi iloa ja riemua, kun taas Itävalta edusti menneisyyden nostalgiaa. Alueen maista löytyi kuitenkin myös outoa ja vähän pelottavaakin eksotiikkaa. Varsinkin Jugoslavian kansojen nähtiin pääosin edustavan tällaista eksotiikan lajia. Tällainen näkemys johtui siitä, että maa oli kaukana ja vielä osittain islamilainenkin. Jugoslavia oli kuitenkin turvallisen kaukana, niin kuin Vares muistuttaa, ja esimerkiksi siellä vuonna 1929 tapahtunutta kuninkaan suorittamaa vallankaappausta ei nähty juuri minkäänlaisena uhkana.

Eksoottisuus siis kiehtoi suomalaisia. Se olikin asia mikä näissä maissa tosiasiassa eniten kiinnosti. Poliittisesti näitä välieurooppalaisia maita ja niiden järjestelmiä lähinnä vieroksuttiin. Vares kuvaa, miten suomalaisten asenteet Väli-Euroopan maita kohtaan alkoivat vähitellen muuttua yhä kriittisemmiksi. Jopa heimomaa Unkaria ja demokraattista Tšekkoslovakiaa vieroksuttiin. Unkari oli pohjoismaisesta näkökulmasta epädemokraattinen, Tšekkoslovakia puolestaan harjoitti suomalaisten mielestä sortavaa kansallisuuspolitiikkaa. Toisaalta unkarilaisten isänmaanrakkautta arvostettiin, mutta toisaalta se oli suomalaisista sittenkin liian avointa ja äänekästä. Muut maat olivat vielä asia erikseen. Romanian sivistyneistö ja keskiluokka esimerkiksi nähtiin moraalittomina ja tämän katsottiin estävän kansan kehittymisen toivotulle tasolle.

Suomalaiset näkivät itsensä itsenäisinä, rehellisinä, lahjomattomina, hyvin järjestäytyneinä ja tehokkaina – kansana joka pyrki kansalliseen yhtenäisyyteen. Välieurooppalaiset nähtiin melkein täysin toisenlaisina: toisaalta he olivat tunteellisia hupakkoja ja toisaalta tärkeilijöitä. Myöskin välieurooppalaiset valtiot nähtiin pääosin keinotekoisina rakennelmina, joissa korruptiolla ja epärehellisyydellä sekä juutalaisuudella oli vahva asema. Nämä kaikki olivat piirteitä, jotka vieraannuttivat suomalaisia Väli-Euroopan maista.

vieroksutut_kohtalotoverit

Se, että Väli-Euroopan maat itsenäistyivät pääosin samoihin aikoihin kuin Suomi ja olivat monessa mielessä rakenteeltaan samankaltaisia, ei merkinnyt juuri mitään. Niin kuin Vares osoittaa, ei Suomi halunnut identifioitua tähän mielestään kehittymättömään ja outoon joukkoon. Suomalaiset mielsivät itsensä kaikin tavoin länsieurooppalaisiksi eikä niinkään välieurooppalaisiksi. Jos 1920-luvun alkupuolella olikin ollut suunnitelmia laajemmasta poliittisesta yhteistyöstä joidenkin Väli-Euroopan maiden kanssa, 1930-luvulla suunnitelmista ei ollut oikein mitään jäljellä. Suomi halusi olla arvoiltaan ja identiteetiltään sivistynyt Pohjoismaa. Asenne voidaan tiivistää sanoihin ”Suomi ei ole mikään Albania”. Ratkaisevaa oli myös se, että Suomen suurin porvarillinen puolue Maalaisliitto, joka 1920-luvulla oli pitänyt Väli-Euroopan maiden kansoja samanlaisina talonpoikaiskansoina kuin suomalaisia ja siten sopivana viiteryhmänä Suomelle, oli pitkään ulkopoliittisesti melko passiivinen ja alkoi 1930-luvun lopulla suuntautua Skandinaviaan.

Vares kuitenkin muistuttaa, että vaikka suomalaiset mielsivät itsensä sivistyneiksi ja länsimaisiksi, olivat esimerkiksi monien ruotsalaisten, saksalaisten ja brittien käsitykset suomalaisista hyvin samanlaisia kuin omamme välieurooppalaisista. Suomalaisia stereotypisoitiin muun muassa oudolla kiihkolla politikoiviksi ja luonteeltaan synkiksi, itsepäisiksi ja yksinkertaisiksi. Mutta pääasiahan oli, että suomalaiset itse tunsivat olevansa läntisyyden etuvartioasemassa. Tämä Suomen aseman ja läntisyyden propagointi oli myös ulkoasiainministeriölle todellinen sydämen asia maailmansotien välisenä aikana.

Kirjan lähdepohja on varsin vaikuttava. Pääosin se koostuu ulkoministeriön arkistossa säilytetyistä lähettiläsraporteista, aikalaiskirjallisuudesta sekä tutkimuskirjallisuudesta. Sanomalehdissäkin olleita kuvauksia Vares on käyttänyt runsaasti. Varmasti muitakin kuvauksia välieurooppalaisista kansoista olisi löytynyt – siitäkin huolimatta, että Väli-Euroopan maat eivät olleet suomalaisille mikään ykkösmatkakohde. Aivan kaiken läpikäyminen on toki aina mahdotonta jo työekonomisista syistä. Mainittakoon kuitenkin että jonkinlaisia näkemyksiä esimerkiksi Romaniasta olisi löytynyt myös entiseltä ja tulevalta maalaisliittolaiselta pääministeriltä J. E. Sunilalta, joka osallistui vuonna 1929 Bukarestissa järjestettyyn kansainväliseen maatalouskongressiin. Hänkään ei tosin kovin syvällisesti ehtinyt perehtyä Romanian oloihin. Myöskään suomalaisen matkakirjallisuuden klassikkoa Ernst Lampénia Vares ei ole huomioinut, vaikka häneltäkin olisi löytynyt näkemyksiä niin unkarilaisista kuin tšekeistä matkakuvauksessaan Murheellinen matka Unkariin.

Vareksen tutkimus ei ehkä ole trendikäs, niin kuin hän teoksensa esipuheessa kirjoittaa. Teos puolustaa kuitenkin paikkaansa, sillä siinä pureudutaan huomiotta jääneeseen aiheeseen joka on omalla tavallaan merkittävä ja mielenkiintoinen. Onhan kyse Suomen kanssa samankaltaisten valtioiden tarkastelusta. Väli-Euroopan maat ovat kuitenkin olleet väliinputoajia monessakin mielessä, myös suomalaisessa historiankirjoituksessa. Väliinputoaminen lienee johtunut siitä, että alue on koettu jotenkin vähämerkityksiseksi. Vareksen tutkimus paikkaa osin tuota puutetta. Tässä yhteydessä voinee myös mainita, että Suomen ja Väli-Euroopan suhteita käsitellään jonkin verran myös Mikko Uolan kirjassa Eritahtiset aseveljet. Suomi ja muut Saksan rinnalla taistelleet 1939-1944. Toivoa sopii, että vastaisuudessakin tutkijat kiinnittävät huomiota Suomen ja tällaisten pienempien valtioiden ja kansojen välisiin suhteisiin. Se laajentaisi historiakäsitystämme entisestään.

FM Tuomas Rantala valmistelee parhaillaan poliittisen historian väitöskirjaa maalaisliittolaisesta pääministeristä J. E. Sunilasta (1875-1936).

 

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *