Valkoinen mies pimeyden sydämessä – kolme tarinaa siirtomaavallasta

Joseph Conrad: Heart of Darkness and Other Stories. Wordsworth Classics, Ware 1999. (224 s.)

Kokoelmateos ”Heart of Darkness and Other Stories” (alkup. julk. ”Youth: A Narrative, and Two Other Stories”, 1902) kokoaa yhteen Joseph Conradin kolme 1800- ja 1900-lukujen taitteessa kirjoittamaa tarinaa, joiden tapahtumapaikkana ovat brittiläinen meri-imperiumi ja sen siirtomaat.

Meri ja merenkäynti ovat eräänä keskeisenä tarinoita yhdistävänä tekijänä. Kun ”Youth” (kirj. 1898, julk. 1902) keskittyy kuvaamaan nuoruuden seikkailunhalua ja kaipuuta kaukaisiin maihin epäonnisen ja haaksirikkoon johtavan merimatkan muodossa, ”The End of The Tether” (1902) käsittelee puolestaan vanhenemista ja maailman muuttumista sokeutuvan merikapteenin näkökulmasta. Vaikka nimikkotarina ”Heart of Darkness” (1899) ensivilkaisulla kertookin höyrylaivan matkasta Kongojokea pitkin, meri ei ole kaukana tästäkään kertomuksesta. Kehyskertomuksena merimies Marlow muistelee tätä matkaa jo ”Youthissa” kuvatuille neljälle kumppanilleen, tällä kertaa Thames-joella, ja ikään kuin alitajuisesti vertaa kokemustaan jokilaivan kapteenina merenkäyntiin.

Meri muotoutuu tarinoissa kuin siirtomaiden tarjoaman vapauden vertauskuvaksi. Marlow’ta ja ”The End of The Tetherin” päähenkilöä Harry Whalleytä yhdistää kaipuu merelle, ja vaikka tämän kaipuun luonne on hieman erilaista – Marlow’n kaipuu kohdistuu merten takana sijaitseviin tuntemattomiin määränpäihin, kun taas Whalleylle itse merenkäynti tuntuu olevan pääasiallisempaa – meri ja sen tarjoama etäisyys ja äärettömyys identifioituvat tietynlaiseksi nuoruuden ja elinvoiman symboliksi, sekä rajoittavan ja säännötetyn eurooppalaisen elämän vastakohdaksi. Esimerkiksi ”Heart of Darknessissa” Marlow’n selostus Lontoosta kotiinpaluun jälkeen on erityisen kuvaava, ja tarjoaa erityisen kontrastin Kongojoen verkkaisiin luontokuvauksiin: ”I found myself (…) resenting the sight of people hurrying through the streets to filch a little money from each other, to devour their infamous cookery, to gulp their unwholesome beer, to dream their insignificant and silly dreams.” Siirtomaavalta tarjosi eurooppalaisille mahdollisuuden avartaa maailmankuvaansa, tai ainakin kuvitella eksoottisia kaukomaita, mikä näkyy seikkailukertomusten ja matkakuvausten valtaisana suosiona koko aikakaudella. Merimahtina Britannia omasi vieläpä erityisen läheisen suhteen merenkäyntiin; tämä tulee esiin myös jo ”Youthin” aloituskappaleessa, jossa Conrad toteaa meren liittyvän useimpien englantilaisten elämään (”the sea entering into the life of most men, and the men knowing something or everything about the sea”).

Shinkakasaan Belgian Kongossa saapunut höyryalus. Postikortti vuodelta 1912. Lähde: Wikimedia Commons
Shinkakasaan Belgian Kongossa saapunut höyryalus. Postikortti vuodelta 1912. Lähde: Wikimedia Commons

Merentakaiset alueet näyttäytyvät – myös ajan matkakirjallisuudelle tunnuksenomaisesti – Conradin tarinoissa salaperäisinä, sivistymättöminä ja jopa vaarallisina. Itä näyttäytyy nuoren Marlow’n kuvitelmissa orientalistisen salaperäisenä: ”I thought of (…) the land of palms, and spices, and yellow sands, and of brown nations ruled by kings more cruel than Nero the Roman and more splendid than Solomon”. Koska tarinoiden näkökulma on merenkäynnissä, jäävät maa-alueet tietyssä mielessä kaukaisiksi, ikään kuin laivan kannelta tarkastelluiksi; maisemat kuvataan suurelta osin ohi lipuviksi rannikkoseuduiksi, josta paikallisten silmäparit seuraavat laivaa kasvillisuuden seasta. Conradin tarinoissa itä on kuitenkin jo suurelta osin ”kesytetty”; se on täynnä vilkkaita satamakaupunkeja, joissa valkoisen miehen ja paikallisten elämät on sovitettu yhteen, ja lännen ja idän kohtaaminen on jo arkipäivää.

Afrikkaa kuvatessa sen sijaan näkyy perinteinen käsitys “pimeästä”, tuntemattomasta maanosasta, joka osaltaan ilmenee jo ”Heart of Darknessin” nimessä. Länsi ei vielä ole päässyt täysin tunkeutumaan Afrikan ytimeen; junaraitioiden rakentaminen on vasta aluillaan, ja syvemmälle mantereelle mennessä tukikohdat ja siirtokunnat käyvät pienemmiksi, elämä turvattomammaksi ja luonto lähemmäksi. Afrikan kuvauksessa ei ole samanlaista seikkailumielistä innostuneisuutta kuin ”Youthin” Bankokin-reitillä, tai samanlaista tuttuutta ja tietynlaista tottuneen byrokraattista järjestyneisyyttä kuin ”The End of The Tetherin” pysähdyssatamissa. Kongojoen ympäristö on villiydessään jotenkin epäilyksiä herättävä, jopa uhkaava: ”(…) This strange world of plants, and water, and silence. And this stillness of life did not in the least resemble a peace. It was the stillness of an implacable force brooding over an inscrutable intention”.

Heart of Darknessin” pimeys ei kuitenkaan ulotu ainoastaan maanosan tutkimattomuuteen tai sen asukkaiden ihonvärin tummuuteen, vaan sen merkitys on syvemmällä. Nimi tarkoittaa Afrikan, tuon näennäisen ”pimeän keskuksen”, lisäksi ihmissydämen pimeyttä, jonka siirtomaaisäntien valta ja maanosan runsaat houkutukset tuovat esiin. Tarinan tapahtumat ja kirjoitusvuosi ajoittuvat Kongon Leopold II:n hallintoon, ja vaikka kumin valmistuksen sijaan keskiössä on norsunluun haaliminen, on historiallinen yhteys havaittavissa. Norsunluu kuvataan huokaukseksi tai rukoukseksi, joka on kaikkien huulilla, tai sitten hullaannuttavaksi rikkaudeksi, jota kaikkien on saatava. Marlow’n vierailemissa tukikohdissa kaikki pyörii norsunluun ympärillä, eikä ahneudella ja julmuudella tunnu olevan rajoja.

Afrikkalaisia kantamassa norsunluuta. Valokuva julkaistu teoksessa The Queen's Empire. Volume 3. Cassell & Co, London 1897-99). Lähde: Wikimedia Commons
Afrikkalaisia kantamassa norsunluuta. Imperial British East Africa Companylle otettu valokuva julkaistu teoksessa The Queen’s Empire. Volume 3. Cassell & Co, London 1897-99. Lähde: Wikimedia Commons

Selkeimmin tämä ihmisyyden pimeys käy ilmi hulluuden valtaamassa ja lähes villiksi taantuneessa Kurtzissa, mutta synkkyys on hienovaraisemmin nähtävissä kenties kaikissa henkilöissä. Marlow itse kuvaa kokemaansa useaan otteeseen kuin uneksi, tai painajaiseksi; esimerkiksi Kurtzin ensi kertaa tavatessaan hän uhkaa tappaa tämän meluamisen pelossa, vaikka toteaakin sitten ajatuksen olleen täysin absurdi. Tässä Conrad koskettaa erästä erityisen keskeistä kysymystä: kuinka helposti normaalit tavat ja arvot sekä moraalisäännöt katoavat ”villissä”, kaoottisessa ympäristössä. Alun lääkärin kyselyt kallon mittaamisesta ja suvun mielenterveydellisestä historiasta viittaavat kenties epäilyksiin jonkin tietyn ihmistyypin hakeutumisesta näihin tutkimattomiin maailmankolkkiin, mutta moraalisen rappion selitys tuntuu tarinan puitteissa keskeisemmältä; Kurtzin lähes tarunhohtoiseksi muiden puheissa nouseva nerokkuus ei estä hänen taantumustaan, tai tarkemmin erittelemättömiä julmuuksiaan, joista merkkinä ovat paaluihin isketyt päät.

Samaten on mielenkiintoista, miten Marlow puolustaa Kurtzia, vaikka tämä osoittautuukin hyvin erilaiseksi kuin suuret odotukset antavat ymmärtää. Marlow’n matka Kongojokea ylös muotoutuu kuin parodiaksi Livingstone-Stanleymaisen kahden ”sivistyneen” sielun kohtaamisen odotuksesta kaiken mielettömyyden keskellä. Kun Kurtzin kohtalo paljastuu Marlow’lle, tämä silti päättää ”uneksia painajaisensa loppuun” (”I remained to dream the nightmare out to the end”, ”the nightmare I chose for myself”). Tyhjentävämpää syytä Marlow’n päätökselle puolustaa Kurtzia ei tunnu olevan, kuin tämän henkilöhahmon vaikuttavuus; Kurtzin loisteliaat ajatukset eivät paljastu lukijalle, ja keskiössä tuntuu olevan pikemminkin vaikuttava olemus, ja ”ääni” (”He had something to say”). Tämä nyökkäys ääriliikkeiden kuin aivopesumaiseen voimaan ja yksinkertaiseen lumoon toistuu myös ironisesti Kurtzin pamfletin ”Kill all the brutes!” loppuraapustuksessa; julistus kun muuten käsittelee innoittavasti siirtomaaväestön sivistystyön merkitystä. Pelkistäen myös imperialismin voidaan tietyssä mielessä katsoa nojanneen yhteen, vaikuttavaan mutta lähemmässä tarkastelussa täysin absurdiin ajatukseen valkoisen miehen paremmuudesta verrattuna muihin maailman kansoihin. Kontekstiin asetettuna – siirtomaiden tuoman rikkauden merkityksen vaikutus eurooppalaiseen mentaliteettiin – tällaisen ajatuksen leviäminen tuntuu kenties helpommin ymmärrettävissä olevalta, vaikkakin edelleen epämiellyttävältä. Kuten Marlow toteaa: ”The conquest of the earth, which mostly means the taking it away from those who have a different complexion or slightly flatter noses than ourselves, is not a pretty thing when you look into  it too much.

Conradin huomio tässä kulttuurien kohtaamisessa on nimenomaisesti valkoisessa väestössä ja sen sisäisissä kysymyksissä. Kaikki tarinoiden keskeisimmistä henkilöistä edustavat länsimaalaista kulttuuria, eivätkä muut kansallisuudet pääse juurikaan ääneen. Vaikka kaikki teoksen ei-länsimaalaiset eivät ole puolialastomia, nälkää näkeviä villi-ihmisiä, he pysyttelevät aina ikään kuin taustalla, ulkopuolisina, toisina. Whalleyn nimeltä mainitsematon apuri tunnetaan koko tarinan ajan ainoastaan Serang-nimityksellä, ja samaten esimerkiksi ”Heart of Darknessin” kuukausia kestävän laivamatkan ajan miehistönä toimivat kannibaalit ovat vain ja ainoastaan kannibaaleja, eivätkä saa muita määrittäviä piirteitä. Päähenkilöt Marlow ja Whalley suhtautuvat paikallisiin pääosin ymmärtävästi, vähintäänkin sietäen, toisinaan jopa uteliaasti. Mutta jopa Marlow’n kuvauksen nälkää näkevät, loppuun kulutetut kongolaiset raitiotyöläiset pysyvät äänettöminä; tarkastelun kohteena ovat näyn aiheuttamat tuntemukset valkoisessa miehessä.

Joidenkin henkilöiden suhtautuminen sen sijaan on puhtaan rasistista. Suoran, vihamielisen rasismin osoittaminen limittyy tarinoissa jollakin tavoin erityisesti muutoinkin negatiivisia luonteenpiirteitä omaaviin hahmoihin; esimerkiksi ”The End of The Tetherin” ”konnat” Massy ja Sterne vertaavat Serangia toistuvasti apinaan tai villi-ihmiseen. Näin rasismi muotoutuukin tarinoissa eräässä mielessä pahuuden erityiseksi ilmentymäksi. Kiinnostava on myös ”Heart of Darknessin” tarjoama pieni väläys emämaassa asuvan väestön suhtautumiseen siirtomaavaltaan ja kaukaisiin kolonioihin. Marlow’n tädin tomera, kristillissävytteinen innostus kielii ”valkoisen miehen taakan” kaltaisista ajatusmalleista, ja samalla erityisesti naisten kiinnostuksesta siirtomaiden asukkaiden sivistystehtävään. Toisaalta lääkärin epäsuora vihjaus siitä, että vain ”hullut” lähtevät Afrikkaan, korostaa alati lisääntyvistä kontakteista ja parantuvista kulkuyhteyksistä huolimatta edelleen vallitsevaa mittavaa etäisyyttä siirtomaiden ja emämaan välillä.

Länsimaisen ja muiden kansallisuuksien välille asetettu kontrasti käy kuitenkin erityisen selkeäksi kulttuurien paikallisissa kohtaamisissa. Näkemys kiiluvasilmäisistä, varjossa ääneti viruvista nälkäisistä ja väsyneistä kongolaisista saa erityistä tehoa lähes välittömästi seuraavasta kuvaksesta tukikohdan kirjanpitäjän valkoisina hohtavista tärkätyistä vaatteista. Siinä missä paikalliset tyytyvät hiljaisina osaansa, tuntuvat uudisasukkaat käyttävän suurimman osan tarmostaan mielettömältä tuntuvaan keskinäiseen juonitteluun ja valtapeliin.

Musta huumori ja ironia ovatkin kantavia voimia Conradin teoksessa. Henkilöhahmojen paikoin ylitsepursuavan liioitellut luonteenpiirteet ja erityisesti tarinankertojana Marlow’n ottama etäisyys tapahtumiin vihjaavat lukijaa suhtautumaan teokseen ironisesti ja etsimään syvempiä, vaikeammin avautuvia merkityksiä. Esimerkiksi ”Youthin” nuoren Marlow’n ”Itä!”-huokaukset sekä lannistumaton innostus vastoinkäymisistä – jopa laivan palamisesta ja uppoamisesta – huolimatta tuntuvat kuin parodioivan intoa ja sankaruutta pursuavia ajan seikkailukertomuksia. Samoin monikerroksisen ironista on Whalleyn vanhenemisen kytkeytyminen muuttuvaan maailmankuvaan, jossa Massyn kaltaiset miehet syrjäyttävät kunnolliset laivanomistajat, ja uudet, nopeammat kauppareitit painavat Whalleyn saaren unohduksiin. Tarinan lopun huomautus Van Wykin viisaasta päätöksestä luovuttaa tupakkaplantaasinsa ja siirtyä muualle, sillä ”nämä hyvät ajat eivät kestä ikuisesti” (”These good times won’t last for ever”), kertoo sekin tietynlaisesta lopun alusta, varoituksesta siirtomaa-alueiden perimmäisestä loppuun kuluttamisesta.

Valokuva Joseph Conradista vuodelta 1904. Lähde: Wikimedia Commons
Valokuva Joseph Conradista vuodelta 1904. Lähde: Wikimedia Commons

Tarinat perustuvat pitkälti Conradin omiin kokemuksiin, ja niillä on siten historiallista pohjaa, kuten painoksen lukuisat viitteet antavat ymmärtää. Esimerkiksi Marlow’n matka Kongojokea pitkin perustuu Conradin itsensä vuonna 1890 tekemään matkaan ja hänen siellä tekemiinsä havaintoihin. Kuten Gene M. Moore kuitenkin toteaa painoksen esipuheessa, useita seikkoja on muokattu kaunokirjalliseen teokseen paremmin soveltuvaksi. Tämän vuoksi lähdekriittinen suhtautuminen on erityisen tärkeää kirjoituksia tarkastellessa. Kaunokirjallisena esityksenä ja muiden aikalaislähteiden rinnalla Conradin teos kuitenkin tarjoaa varsin avaavan tutkielman imperialistisen kauden (valkoisista) ihmisistä ja vieraiden kulttuurien kohtaamisen vaikutuksista.

Charlotta Bergström on perustutkinto-opiskelija Helsingin yliopistossa yleisen historian oppiaineessa. Kirja-arvio on tuotettu osana Britti-imperialismi Afrikassa viktoriaanisella kaudella -verkkokurssia.

 

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *