Ytimen varjossa – 30 vuotta Tshernobylistä -seminaari

Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaine järjesti 22.4.2016 jo kevätperinteeksi muodostuneen teemaseminaarin (edellisten vuosien aiheina olivat Espanjan sisällissota ja Vietnamin sodan kulttuurihistoria). Professori Hannu Salmi korosti tervetuliaispuheenvuorossaan, kuinka Tshernobylissä 26.4.1986 tapahtuneen ”elämää suuremman” katastrofin vaikutukset ulottuvat kauas meidän aikamme ulottumattomiin, emmekä ole välttämättä vieläkään nähneet niistä kaikkia. Luvassa oli jo otsikoista päätellen erittäin monipuolinen kattaus näkökulmia tuohon pysäyttävään ja traumaattiseen tapahtumaan, sen historialliseen, kulttuuriseen ja poliittiseen taustaan sekä moninaisiin ”jälkielämiin” etenkin populaarikulttuurin piirissä.

Journalismia, tiedettä ja kylmää sotaa

Seminaarin avasi Yleisradion entinen Moskovan-kirjeenvaihtaja Yrjö Länsipuro, jonka omakohtaisen esitelmän ytimenä oli ajatus Tshernobylistä glasnost-politiikan koetinkivenä. ”Niukan tiedon maassa kärvistelleet” kirjeenvaihtajat odottivat Gorbatshovin uudistuspyrkimysten johtavan siihen, että uutisia tulisi enemmän, mutta eräänlainen länsimaistyyppinen sananvapaus osoittautuikin vain välineeksi perestroikan ja talousuudistuksen suorittamiseksi. Länsipuron elävistä muistikuvista välittyi akuutisti ensimmäisinä onnettomuuden jälkeisinä päivinä niin toimittajien kuin virkamiestenkin keskuudessa vallinnut epätietoisuus, joka osaltaan synnytti hämmentäviä tilanteita. Länsipurolle kollegoineen soitettiin sunnuntai-iltana uutistoimituksesta Pasilasta ja ”pyydettiin tarkistamaan, olikohan siellä sattunut jotain ydinonnettomuutta teillä, koska Ruotsista tulee tällaisia tietoja”. Uutistoimisto TASS:in ensimmäinen, kolmirivinen, tiedote annettiin julkisuuteen vasta maanantai-iltana klo 22, vaikka Kremlissä oltiin tietoisia tapahtuneesta jo tuoreeltaan lauantaina aamuyöstä. Tietoja onnettomuuden mittakaavasta tihkui hitaasti seuraavan viikon aikana, mutta huhuja sen syystä liikkui sitäkin enemmän. Villeimpien juttujen mukaan Suomessa oli kuollut tuhansia.

Erityisen mieleenpainuva oli Länsipuron suorastaan dekkarimainen kuvaus siitä, kuinka hän onnistui vapunpäivän paraatin aikaan varovasti seuraamaan mausoleumin katolta hieman syrjemmälle siirtynyttä Jeltnisiä ja ehti kuulemaan hänen keskustelustaan eräiden korkeiden virkamiesten kanssa sanan ”Tshernobyl”, mutta sitten ”ylemmät voimat tarttuivat minuun aika lujasti ja veivät pois häiritsemästä keskustelua”. Varsinainen uutistulva käynnistyi vasta 8.5., mikä kertoi siitä, että Gorbatshovin linjan kannattajat politbyroossa olivat päässeet voitolle ja glasnostia yritetään toteuttaa. Länsimaiden myötätuntoa ja avuntarjouksia kiitettiin, ja ensimmäiset ulkomaiset toimittajat päästettiin Kiovaan samana päivänä. Tällöin Länsipuron itsensä Helsingin Sanomien Mikko Eroselle mukaan antamalla 8 millimetrin videokameralla salaa kuvatut suomalaisotokset lähistön evakuointitoiminnasta, säteilymittauksista yms. levisivät ensimmäisinä eurooppalaiseen uutisvaihtoon. Kesti kaikkiaan noin neljä kuukautta, ennen kuin päästiin käsiksi onnettomuuden syihin. Glasnostiin Tshernobylillä oli Länsipuron mielestä se vaikutus, että se ”tuli takaisin entistä vahvempana ja laaja-alaisempana” tiedotusvälineiden kautta – nyt ideasta käytännön tasolle kehittyneenä – vaikkakin tunnetuista syistä vain lyhyeksi ajaksi…

Seuraavana vuorossa oli teknologiaan erikoistunut historiantutkija, FT Petri Paju (TY), joka tarkasteli 1900-luvun jälkimmäisen puoliskon atomi-innostusta ja sen seurauksia Suomen kannalta – eli Tshernobyliä edeltäneitä kolmea vuosikymmentä. Paju on viime vuosina kirjoittanut teknisen fysiikan professori Erkki Laurilan elämäkerran. Laurila oli hyvin keskeinen henkilö ydinenergiajärjestelmän rakentamisessa, ollut mukana atomitietoisuuden edistämisessä (mm. esitelmiä ja pakinoita Yleisradiolle) ja Kekkosen neuvonantajana lähes keskeytyksettä 1950-luvulta eli siitä lähtien, kun maailmalla vielä elettiin Pajun mukaan pikemminkin ”ytimen valossa” kuin varjossa. Suurvallat järjestivät rauhanomaista teollisuustoimintaa esitteleviä atominäyttelyjä ja konferensseja, ja journalistit levittivät sanomaa, vaikka yleisesti ottaen suhtautuminen olikin edelleen ristiriitaista ja oltiin matkalla kohti tuntematonta.

Eräs suomalaisen kehityskulun huippukohta oli Atomiteknillisen seuran perustaminen vuonna 1966, mitä seurasi kolme vuotta myöhemmin ensimmäisen ydinvoimalan tilauspäätös Neuvostoliitosta. Pajun mukaan Suomelle ei oikeastaan jäänyt kylmän sodan kilpailuasetelmassa muuta mahdollisuutta kuin suostua Neuvostoliiton tarjoukseen rakentaa maamme ensimmäinen ydinvoimala, joka otettiin käyttöön vuonna 1977, kuusi vuotta ennen Laurilan eläkkeelle jäämistä. Professori Laurila oli mukana tämän prosessin kaikissa vaiheissa ja valmistelemassa vuonna 1987 voimaantullutta ydinenergialakia. Laurilan merkityksestä kertoo paljon se, että monet niistäkin tiedemiehistä, jotka kääntyivät kritisoimaan ydinvoimaa, olivat olleet Laurilan oppilaita. Häntä voikin syystä pitää suomalaisen ydinvoima-ajattelun pioneerina. Pajun esitelmästä kävi selkeästi ilmi suomalaisen ja neuvostoliittolaisen ydinturvallisuuskulttuurin erilaisuus, sillä esimerkiksi siinä missä Loviisan yksikköön tehtiin suojakupu, Neuvostoliitossa sellaista pidettiin tarpeettomana. Myös tasapainoilu blokkijaon välissä konkretisoitui siten, että ydinvoimaloita tilattiin idästä kaksi ja lännestä kaksi, ja julkisuudessa turvallisuusriskit sivuutettiin kohteliaasti.

Atomienergianeuvottelukunta valtiovarainministeriössä esittämässä menoarviotaan syyskuussa 1958. Kuvassa oikealta akateemikko A. I. Virtanen, valtiovarainministeri Päiviö Hetemäki, professori Erkki Laurila, ylijohtaja Erkki Kinnunen, Ekonon toimitusjohtaja Harald Frilund ja suurlähettiläs Oskar Vahervuori. Lähde: Wikimedia Commons
Atomienergianeuvottelukunta valtiovarainministeriössä esittämässä menoarviotaan syyskuussa 1958. Kuvassa oikealta akateemikko A. I. Virtanen, valtiovarainministeri Päiviö Hetemäki, professori Erkki Laurila, ylijohtaja Erkki Kinnunen, Ekonon toimitusjohtaja Harald Frilund ja suurlähettiläs Oskar Vahervuori. Lähde: Wikimedia Commons

Aikakauden ideologisen kontekstin suhteesta Tshernobylin onnettomuuteen jatkoi vanhempi tutkija, dosentti Sari Autio-Sarasmo (HY). Hän on kylmän sodan tutkija, jolle ydinvoimalaonnettomuuden tarkasteleminen aikakauden ideologisen blokkijaottelun näkökulmasta oli ”oikein mielenkiintoinen ajatusleikki”. Tutkimus lähti liikkeelle erään yhdysvaltalaisen nettisivuston väitteestä, että Tshernobyl johtui kahtiajakautuneesta maailmasta ja Neuvostoliiton sulkeutuneisuudesta ja johti osaltaan sen olemassaolon päättymiseen. Autio-Sarasmo alkoi arvioida näitä seikkoja transnationaalisesta näkökulmasta. Kylmä sota ei ollut vain ja ainoastaan kaksinapaisen maailmanjärjestyksen ja kauhun tasapainon aikaa, vaan tuolloinkin tapahtui monenlaista kanssakäymistä ja yhteistyötä. Neuvostoliiton sulkeutuneisuuskaan ei ollut suinkaan totaalista, sillä suurvaltapolitiikan alta on nähtävissä vilkasta toimintaa kaupankäynnin tiimoilta, ja länsimaiden kanssa 1950-luvun puolivälistä lähtien solmitut yhteistyösopimukset laskettiin tuhansissa. Tiedeyhteisöt toimivat rautaesiripun yli varsin paljon (Ranska, Iso-Britannia, Länsi-Saksa ja Suomi), sillä Autio-Sarasmon mukaan Neuvostoliitto oli puutteistaan huolimatta kansainvälisesti arvostettu korkealaatuisen tieteen maa, jolla teknologia oli osa identiteettiä. Ydinvoimaosaamistaan se myi ulkopuolelle mielellään, mistä Pajun käsittelemä Suomen ensimmäisen ydinvoimalan hankkiminen on kuvaava esimerkki.

Tätä taustaa vasten Tshernobylin katastrofi voi tuntua hämmästyttävältä, mutta niin ulkoinen kuin sisäinenkin epäluulon ilmapiiri edesauttoi asiaa. Tavalliset työntekijät valvomossa eivät Autio-Sarasmon tulkinnan mukaan välttämättä olleet perillä käynnissä olleista prosesseista, sillä asiantuntemus pysyi pienen piirin hallussa. Joka tapauksessa, kuten Länsipurokin toi esille, Tshernobyl edisti Neuvostoliiton romahdusta, sillä se vauhditti glasnost-kehitystä, tuli erittäin kalliiksi ja romutti teknologisen suurvaltaidentiteetin. Samalla se edisti kansainvälistä vuoropuhelua ja sai huomaamaan, että katastrofit eivät kunnioita blokkirajoja.

Neuvostoliiton likvidaattoreille myöntämä mitali. Lähde: Wikimedia Commons
Likvidaattoreille myönnetty mitali. Lähde: Wikimedia Commons

Ympäristötieteellistä perspektiiviä esitteli lehtori, dosentti Timo Vuorisalo (TY), joka on perehtynyt Tshernobylin onnettomuuden eläimistövaikutuksiin. Kyse oli ionisoivasta säteilystä, joka aiheuttaa erilaisia biokemiallisia muutoksia kudoksissa tai solukossa. Ongelmana ovat jonkin verran koholla olevien säteilymäärien pitkäaikaisvaikutukset, joita tunnetaan Vuorisalon mukaan aika huonosti. Niitä aiheuttaa isotoopeista cesium-137, jonka puoliintumisaika on noin 30 vuotta. Kaikkiaan säteilyä pääsi ympäristöön arviolta 100-400 Hiroshima-tyypin atomipommin verran, ja laskeuman laskennallinen vaikutusalue on noin 200 000 neliökilometriä. Erityisesti nisäkkäät ovat herkkiä radioaktiivisuudelle, ja suurimmat haittavaikutukset kohdistuvat nopeasti muotoutuvaan solukkoon (alkiot, nuoret yksilöt ja sukusolujen kantasolut). Oma vaikutuksensa on evoluutiokyvyllä eli kohdepopulaation perimän muuttumisnopeudella sukupolvien saatossa.

Kun alueelle voitiin lähettää tutkijoita, selvisi, että lintujen lajirunsaus oli tippunut alle puoleen ja paritiheys (lintua hehtaarilla) laski lähivuosiksi noin 70 prosentilla. Esimerkiksi kimalaisilla, perhosilla ja hämähäkeillä kato oli ollut vieläkin dramaattisempi. Viljelykasveista vehnän mutaatiot kymmenkertaistuivat normaalitilanteeseen verrattuna. Suljetulla alueellakin tulokset tosin vaihtelevat hieman siitä riippuen, mistä näyte on otettu. Erityisesti Vuorisalo painotti esimerkkinä tanskalaisen evoluutiobiologin Anders Pape Møllerin kenttätutkimuksissa havaitsemia mutaatioita, joista esimerkkinä valkolaikkuiset haarapääskyt. Niiden sukusolujen mutaatioiden määrä kasvoi kahdesta kymmenkertaiseksi, joten populaatiota vaivaa heikko poikastuotto, ja aikuisten yksilöiden hengissäsäilyvyys on vain puolet ympäröivien alueiden vastaaviin verrattuna. Riskejä aiheuttavat mahdollisesti myös mutaatioiden vaikutuksesta erityisen tehokkaiksi kehittyneet loiset, sillä isäntälajien immuunivaste on heikentynyt. Alueella on kuitenkin jo käynnissä normaali ekologinen sukkessio, ja sinne on palannut suhteellisen monipuolinen kirjo eläinlajeja, muun muassa villisikoja, visenttejä, przewalskinhevosia ja majavia – jopa suurpetoja kuten susia ja ruskeakarhuja. Uusia lajeja ei ole juurikaan tullut, mutta populaatiot ovat kasvaneet. Vuorisalon mielestä vielä ei kuitenkaan voida huokaista helpotuksesta, sillä koholla olevien säteilyarvojen pitkäaikaisista vaikutuksista ei ole riittävästi tietoa. Lisäksi esimerkiksi mutaatiopako eli saastuneen alueen yksilöiden levittäytyminen muualle on jatkuvana huolenaiheena, kuten myös radioaktiivisuuden leviäminen metsäpalojen seurauksena.

Intertekstuaalisuuden jäljillä

Muissa esitelmissä itse Tshernobylin tapahtumista oli jo etäännytty abstraktimmalle tasolle, mutta yhtä kaikki ne tarjosivat puhuttelevia välähdyksiä siitä, miten onnettomuus on heijastunut kulttuurituotteisiin ja luonut osalle niistä jopa uusia merkityksiä. Oivallinen esimerkki tästä oli erikoistutkija, dosentti Pertti Grönholmin (TY) kekseliäs tutkimusmatka Kraftwerk-yhtyeen moniselitteiseen teknologia- ja ydinvoimasuhteeseen. Kun tämän (saksalaisen) elektronisen musiikin edelläkävijän keskeisimpiin kappaleisiin lukeutuva ”Radio-Activity” julkaistiin vuonna 1975, kriittisyys tekniikkaan liitettyjä utopistisia ajatuksia kohtaan oli Grönholmin mukaan voimakasta sekä lännessä että idässä – elettiin ympäristöliikkeen nousun aikaa. Silti kappaleen lyriikoissa ei käytännössä otettu, postmodernin ambivalentissa hengessä, lainkaan kantaa siihen, onko ydinvoima haitallista vai ei, joskin 1980-luvun alussa alkoi kuulua ääniä, joiden mielestä yhtyeen pitäisi ottaa kantaa ydinvoimaa vastaan. Näin se on tehnytkin osallistumalla protestitapahtumiin ja, hämmästyttävää kyllä, myös muokkaamalla kappaleestaan toisen ja kolmannenkin version, joissa sanoma ei jää epäselväksi.

Vuoden 1991 version keskeiseksi iskulauseeksi tuli ”stop radioactivity”, ja alkuperäiset viittaukset radioon saivat väistyä ”saastuneeseen väestöön” viittaamisen ja ydintuhoista kärsineiden paikkakuntien tieltä. Myös nykypäivän aikataso on päässyt mukaan viimeisimpään, vuoden 2012 remix-versioon, jossa Hiroshiman, Sellafieldin, Harrisburgin ja Tshernobylin synkkä paikannimilista on täydentynyt Fukushimalla, ja lyriikatkin oli No Nukes -tapahtumaa varten käännätetty japaniksi. Tämä on varsin poikkeuksellinen esimerkki tapauksesta, jossa sävyltään alun perin ilmeisen toteavasta kappaleesta – vieläpä elektronisesta – on vuosien varrella tullut kantaaottava, ja ajankohtainen useampaankin otteeseen.

Three Mile Islandin ydinvoimalan henkilökuntaa siivoamassa saastuneella alueella lokakuussa 1979. Tapaus oli yksi ydinvoimakritiikkiä voimistaneista tekijöistä, ja lisäksi se aiheutti päänvaivaa Kraftwerkille. Lähde: Wikimedia Commons
Three Mile Islandin ydinvoimalan henkilökuntaa siivoamassa saastuneella alueella lokakuussa 1979. Tapaus oli yksi ydinvoimakritiikkiä voimistaneista tekijöistä, ja lisäksi se aiheutti päänvaivaa Kraftwerkille. Lähde: Wikimedia Commons

Populaarikulttuurin intertekstuaalisuuteen paneuduttiin myös yliopistonlehtori, dosentti Petri Saarikosken ja kirjailija Jani Saxellin esitelmissä. Saarikosken näkemys Tshernobylin onnettomuuden kulttuurivaikutuksista oli seminaaripäivän intermediaalisin, sillä se lähti liikkeelle Arkadi ja Boris Strugatskin romaanista Stalker (1972), sen inspiroimasta Andrei Tarkovskin samannimisestä elokuvasta (1979) ja eteni määrätietoisesti kohti ukrainalaista tietokonepeliä Stalker: Shadow of Chernobyl (2007). Se taas vuorostaan, kuten Saarikoski kuvakaappauksilla osoitti, sisältää visuaalisia kunnianosoituksia Tarkovskin elokuvan suuntaan. Peli, jossa stalkereiksi itseään kutsuvat henkilöt etsivät arvokkaita esineitä kuvitteellisen uuden onnettomuuden tuhoamalla ja saastuttamalla alueella, luo yhtymäkohtansa Tshernobyliin mm. kansikuvassa näkyvän reaktorialueen ulkonäöllä ja sisällyttämällä Pripyatin hylätyn kaupungin ikonisen, pysähtyneen maailmanpyörän osaksi maisemaansa. Niin romaanin, elokuvan kuin tietokonepelinkin juoni hyödyntää viranomaisten sulkeman alueen mukanaan tuomaa mystisyyttä, joten meemejä tuottavasta tematiikasta on moneksi. Ehkä juuri tietokone- ja konsolipelit ovat visuaalisen kekseliäisyytensä ansiosta elokuvien ohella tehokkain tapa saada nykyikäpolvet kiinnostumaan todellisuudesta niiden taustalla.

Radioaktiivisuusmerkki riippuu piikkilangan varassa kahvilan edustalla hylätyssä Pripyatissa. Lähde: Wikimedia Commons
Radioaktiivisuusmerkki riippuu piikkilangan varassa kahvilan edustalla hylätyssä Pripyatissa. Lähde: Wikimedia Commons

Tshernobyl ei suinkaan ole ainoa neuvostoaikana rakennettu ydinvoimala, joka toimii vastaavalla grafiittihidasteisella teknologialla. Niinpä vapaa toimittaja ja kirjailija Jani Saxell keskittyi maantieteellistä näkökulmaa laajentaen Sosnovyi Borin ydinvoimalaan Pietarin kupeessa, missä on muun Venäjän taloustaantumasta huolimatta Saxellin mukaan käynnissä monien teollisuudenhaarojen varaan rakentava talousbuumi. Halutaan halpaa ja vakaata sähköä, joskin Saxell suhtautui hyvin skeptisesti Sosnovyi Borin sähköntuotannon vakauteen ja ydinjätteen siirtämiseen Siperiaan ikiroudan alle haudattavaksi. Tämänkin voimalan historiasta nousee esille Neuvostoliiton salamyhkäinen tiedotuspolitiikka, sillä esimerkiksi vuonna 1975 oli vähällä tapahtua suuren luokan onnettomuus reaktoriytimen osittaisen sulamisen seurauksena, mutta asiasta ei raportoitu – toisin kuin Jeltsinin aikaan ja nykyään. Vanhojen reaktorien alasajon ja uusien käyttöönoton ajankohdasta ei vieläkään ole tietoa.

Saxell on tutustunut kyseiseen voimalaitokseen tulevaa romaaniaan varten ja hän kertoi muun muassa paradoksaalisesti vastoin turvallisuusmääräyksiä tupakantumppeja täynnä olleesta reaktorirakennuksen vessasta. Saxell päätti puheenvuoronsa huoleen Pietarin kulttuurihistoriallisestikin merkittävän alueen, muiden lähialueiden ja Itämeren ekosysteemin turvallisuuden puolesta, sillä Sosnovyi Borin voimalan riskialttius nousee hänen mukaansa vääjäämättä kaiken aikaa. Kaikkiaan Saxellin esitys oli mainio läpileikkaus nyky-Venäjän poliittiseen, talous- ja ydinvoimatilanteeseen.

Ilmakuva Sosnovyi Borin voimala-alueesta heinäkuulta 2010. Kuvassa näkyy myös Leningrad II -voimalan rakennustyömaa. Lähde: Wikimedia Commons
Ilmakuva Sosnovyi Borin voimala-alueesta heinäkuulta 2010. Kuvassa näkyy myös Leningrad II -voimalan rakennustyömaa. Lähde: Wikimedia Commons

Paneelikeskustelu

Seminaarin päätti lähes puolitoistatuntinen paneelikeskustelu, johon osallistuivat Eero Patrakka (Atomiteknillinen seura), Tarja K. Ikäheimonen (STUK), Yrjö Länsipuro ja Jani Saxell; puheenjohtajana toimi Pertti Grönholm. Lisäarvoa paneelikeskustelulle toi se, että kaikki Saxellia lukuun ottamatta – joka omien sanojensa mukaan seurasi koulukavereineen lehdistä sitä, mitkä bändit peruvat Suomen-keikkansa tapahtuneen johdosta – olivat kukin onnettomuuden aikaan jo työtehtäviensä puolesta aitiopaikalla seuraamassa faktatiedon hidasta tihkumista ja toisaalta huhujen kasautumista.

Panelistit vasemmalta oikealle: Yrjö Länsipuro, Tarja K. Ikäheimonen, Jani Saxell ja Eero Patrakka. Kuva: Taneli Hiltunen
Panelistit vasemmalta oikealle: Yrjö Länsipuro, Tarja K. Ikäheimonen, Jani Saxell ja Eero Patrakka. Kuva: Taneli Hiltunen

Ensimmäisenä käsiteltiin Tshernobylin vaikutuksia populaarikulttuuriin, jotka vaihtelevat sensitiivisesti ja ajatuksella tehdyistä hengentuotteista aina väkivaltapeleihin ja ö-luokan kauhuelokuviin – tapahtuihan Tshernobyl ennen mediakulttuurin pirstaloitumista. Panelistit suhtautuivat ilmiöön ristiriitaisesti, mutta pääasiallisena sanomana tuntui olevan, että katastrofia ja sen uhreja tulisi kunnioittaa.

Tämän jälkeen siirryttiin ydinvoimasta käydyn aikalaiskeskustelun pariin. Patrakka korosti, että Suomessa turvallisuusriskit otettiin vakavasti. Jo Harrisburgin onnettomuus tähdensi tämän ajattelun tärkeyttä, ja yhdessä Tshernobylin kanssa se vaikutti turvallisuuskulttuuria kehittävästi. Länsipuron mukaan media joutui käsittelemään yhtäkkisesti syntynyttä tilannetta kylmiltään, eikä Atomiteknillisessä seurassakaan ollut tarpeeksi tietoa RBMK-reaktoreista, että niiden riskeistä olisi pystytty keskustelemaan ennen onnettomuutta. Erään yleisökysymyksen myötä tulikin esille se, että Neuvostoliitto ei kaupannut Suomelle – eikä muuallekaan ulkomaille – kyseisen tyypin voimaloita, koska Patrakan mukaan ne tiedettiin hankalakäyttöisiksi ja vaarallisiksi. Samassa yhteydessä Länsipuro pohti sitä, että voimalan työntekijät olivat ehkä halunneet, luvattomalla kokeilulla, näyttää hyviltä esimiestensä silmissä. Ikäheimonen taas on jäänyt siihen käsitykseen, että kyseinen koe todella oli ollut tarkoitus tehdä, mutta jo aiemmin, joten haluttiin välttää ylemmän johdon suuttuminen. Koe suoritettiin viikonloppuna, jolloin paikalla oli käytännössä vain käyttöinsinöörejä. Nämä eivät välttämättä olleet tarpeeksi hyvin perillä käynnissä olleesta prosessista ja päätyivät Ikäheimosen mukaan oikaisemaan mutkia kohtalokkain seurauksin.

Kun puhe kääntyi Tshernobylin vaikutuksiin kunkin panelistin omaan toimintakenttään, keskustelua heidän välillään – ja myös yleisössä – herätti erityisesti Yleisradion päätös olla tiedottamatta STUK:in laskeumamittaustuloksia, minkä taustalla Länsipuro arveli vaikuttaneen halun välttää huolestumista ja paniikkia. Atomiteknillisen seuran toiminnassa Tshernobyl puolestaan oli jatkoa Harrisburgista alkaneelle kehityskululle, ja sen jäsenet hyödynsivät kaiken saatavilla olleen tiedon – joskaan asiantuntijat eivät tuolloin Ikäheimosen mielestä osanneet puhua asioista väestölle ymmärrettävällä tavalla. Tilannetta Suomessa mutkistivat 27. ja 28.4. muun muassa Ilmatieteen laitoksen (mukaan lukien Nurmijärven observatorio) ja puhelinkeskusten lakot, jolloin esimerkiksi tiedonkulku puolustusvoimilta STUK:lle hidastui kriittisellä hetkellä. Epätietoisuus säteilylähteestä jatkui aina maanantai-iltaan asti.

Paneelikeskustelu päättyi pohdintaan siitä, miten nykyaikana vallitseva nopeatahtinen tiedonvälitys ja monimuotoinen mediakulttuuri vaikuttavat tiedotusvälineiden edustajien ja asiantuntijoiden toimintaan. Länsipuron mielestä perinteinen media on menettänyt ”gatekeeper”-funktionsa, sillä jokainen älylaitteella varustautunut pystyy lähettämään niin tekstiä, kuvia kuin liikkuvaa kuvaakin, mikä johtaa informaatiotulvaan. Tällainen tilanne haastaa myös viranomaiset tulemaan mukaan some-maailmaan, kuten Ikäheimonen totesi. Patrakan mukaan se seikka on säilynyt muuttumattomana, että ydinvoima-alan insinöörit pitäytyvät ehdottomassa faktatiedossa. Tähän liittyen Saxell toi esille kaikenlaisen muka-tiedon leviämisen todella herkästi, mutta myös sen, että joihinkin ydinvoima-alan toimijoihin tulee suhtautua niin ikään kriittisesti. Lopuksi Ikäheimonen muistutti, että turvatoimien kehittymisestä huolimatta suuren ydinvoimalaonnettomuuden vaara ei sinänsä ole kadonnut mihinkään – siihen pitää olla varautunut.

Tshernobyl-seminaari keräsi edeltäjiensä tapaan runsaan kuulijakunnan paikalle, ja aihepiirin synkkyyden huomioon ottaen huumoriakin irtosi yllättävän useaan otteeseen. Halu saada tietää lisää onnettomuuden syistä, vaikutuksista ja silloisesta tilanteesta niin globaalisti kuin kotimaan tasolla oli käsin kosketeltavaa, ja innostunut keskustelu kävi vilkkaana lounas- ja kahvitauonkin aikana. Tematiikkaa monipuolisesti valottaneet esitelmät ja paneelikeskustelu eivät varmasti jättäneet ketään kylmäksi, ja haluankin kiittää kulttuurihistorian oppiainetta ja paikalla olleita esitelmänpitäjiä ja panelisteja hienon seminaaripäivän mahdollistamisesta.

Taneli Hiltunen on filosofian maisteri, joka tekee mahdistisodan viktoriaanisia taistelukuvauksia käsittelevää väitöskirjaansa Turun yliopistossa yleisen historian oppiaineessa.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.