Ella Viitaniemi: ”Yksimielisyydestä yhteiseen sopimiseen. Paikallisyhteisön poliittinen kulttuuri ja Kokemäen kivikirkon rakennusprosessi 1730–1786.” Lectio praecursoria 13.5.2016.

FM Ella Viitaniemen Suomen historian alaan kuuluva väitöskirja ”Yksimielisyydestä yhteiseen sopimiseen. Paikallisyhteisön poliittinen kulttuuri ja Kokemäen kivikirkon rakennusprosessi 1730–1786” (Changes in the Political Culture and Local Community Shown in the Building Process of Kokemäki Stone Church (1730–1786)) tarkastettiin 13.5.2016 klo 12 Tampereen yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi professori Kimmo Katajala (Itä-Suomen yliopisto) ja kustoksena professori Pirjo Markkola.

Kokemäellä järjestetään kesäkuun ensimmäisellä viikolla piispantarkastus, siis nyt tulevana kesänä. Turun piispa Kaarlo Kalliala vierailee Kokemäen seurakunnassa, koska siellä on syviä erimielisyyksiä. Erimielisyyksiä on aiheuttanut erityisesti niin kutsuttu kiinteistöstrategia.

Keväällä 2013 kirkkoherra esitteli kiinteistöstrategian, jossa pohdittiin seurakunnan tilojen käyttöä ja muutoksia. Tarkoituksena oli yhtäältä luopua turhiksi ja liian kalliiksi katsotuista rakennuksista, kuten 1970-luvulla rakennetusta ja edelleen lähes alkuperäisessä kunnossa olevasta seurakuntakeskuksesta, ja toisaalta tehdä kirkosta eräänlainen monitoimitila. Kirkkoherra visioi, että osa kirkosta, tarkemmin sanottuna pohjois- ja eteläsivuille aukeavat ristisakarat, voitaisiin muuttaa muuhun käyttöön sopiviksi, esimerkiksi seurakuntasaliksi ja toimistotiloiksi. Kirkkoherra perusteli suunnitelmaa YLElle seurakunnan rahapulalla. Tulevaisuudessa kiinteistöjen ylläpitoon ja hoitoon liittyvät kustannukset nousevat, eikä Kokemäen seurakunnan talouden kantokyky tule selviämään koko kiinteistökannan ylläpidosta.

Kirkkohallitus seurasi mielenkiinnolla Kokemäen seurakunnan suunnitelmia, sillä monet muutkin seurakunnat ovat samankaltaisten ongelmien edessä. Kirkkohallitus perusti myös työryhmän, jonka tehtävänä on pohtia kirkkotilojen monikäyttöisyyttä. Kokemäen kirkosta oli jälleen kerran tulossa eräänlainen pilottihanke.

Vaikka Kokemäen kiinteistöstrategiassa korostettiin kulttuurihistoriallisia arvoja ja muutosten tekemistä varovaisesti siten, että tilat voidaan tarvittaessa palauttaa kirkkosalikäyttöön, Museovirasto vastusti muutostöitä melko pitkän harkinnan jälkeen. Sen mielestä kirkot ovat Suomessa erityisen arvokasta rakennusperintöä, joten kirkkojen rakenteelliset muutostyöt pitäisi pitää mahdollisimman pieninä. Museovirasto myös linjasi, että esimerkiksi lehterin rappusten alle suunniteltu pieni keittonurkkaus oli ristiriidassa tilan arvon kanssa. Sen sijaan pienempiin muutoksiin, kuten valaistuksen ja äänentoiston uudistuksiin Museovirasto antoi myöntävän lausunnon. Ne eivät kuitenkaan sinänsä ratkaisseet seurakunnan rakennusongelmaa.

Sillä aikaa, kun Museovirasto pohti lausuntoaan, syntyi Kokemäellä kansanliike kirkon muutostöitä vastaan. Pienessä ajassa kerättiin adressiin yli 2300 nimeä. Samalla arvosteltiin kiinteistöstrategiaa, sen toteuttamiseen liittyviä toimintatapoja ja erityisesti tiedottamista. Kirkkoherrasta kanneltiin aina tuomiokapituliin saakka. Riidat eivät kuitenkaan päättyneet siihen, että Museovirasto vastusti kirkon korjaussuunnitelmaa. Koska kirkkoa ei voitukaan nyt muuttaa monitoimitilaksi, piti tyytyä toiseen ratkaisuun eli ryhtyä korjaamaan 1970-luvulla rakennettua seurakuntakeskusta. Mutta myös tästä saatiin riita aikaiseksi.

Kun seurakuntakeskuksen remonttia piti käsitellä kesäkuulla 2015 kirkkovaltuuston kokouksessa, kuvasi paikallislehti, että ”kirkkovaltuuston kokouksessa kipinöi”. Kokous oli niin sekava, että valtuutetutkin joutuivat kysymään, mitä he oikeastaan olivat päättämässä. Kokouksessa esiteltiin uutta julkisivupiirustusta, mutta osa valtuutetuista halusi sen sijaani kiirehtiä katon korjaamista ja irrottaa sen ns. kiinteistöstrategiasta. Kokous päätettiin lopulta keskeyttää ja asian valmistelu palautui kirkkoneuvostolle. Kattoremontin käsittely poiki jälleen valituksen tuomiokapituliin, joka kuitenkin katsoi, että remonttiin liittyvät aloitteet on käsitelty asianmukaisesti ja viivyttelemättä. Asian käsittely on kuitenkin kesken ja piispa Kalliala suuntaa ensi kuussa Kokemäelle tekemään ylimääräisen tarkastuksen ja selvittelemään tulehtunutta tilannetta.

Nämä edellä esittelemäni vaiheet muistuttavat hämmästyttävän paljon saman seurakunnan vaiheita ja tapahtumia 1700-luvun jälkipuoliskolta, joita kuvaan väitöskirjassani. 1770-luvulla Kokemäen emäseurakunta oli tilanteessa, jossa oli ryhdyttävä rakentamaan uutta kirkkoa. Seurakunnan väkiluku oli kasvanut voimakkaasti viimeisten vuosikymmenien aikana ja vanha kirkko oli tullut ahtaaksi. Edes penkkien uudelleen järjestelyt ja uusien lehterien rakentaminen eivät enää riittäneet. Lisäksi vanhan kirkon hirsiseinät olivat jo parhaat päivänsä nähneet. Mutta ennen kaikkea kokemäkeläiset itse olivat valmiita ryhtymään uuden kirkon rakentamiseen vuosikymmenien vatuloinnin jälkeen.

Yli-intendentti Adelcrantzin piirustus Kokemäen kirkoksi 1778. Lähde: RA. ÖIÄ. Kyrkliga byggnader. Finland. Kumo kyrka, K K23:1. Kuva: Ella Viitaniemi.
Yli-intendentti Adelcrantzin piirustus Kokemäen kirkoksi 1778. Lähde:
RA. ÖIÄ. Kyrkliga byggnader. Finland. Kumo kyrka, K K23:1. Kuva: Ella Viitaniemi.

Kirkon rakentaminen oli lailla määrätty veroluontoinen velvollisuus. Joka talosta oli tuotava rakennustarvikkeita ja suoritettava maksuja. Lisäksi jokainen ruokakunta oli velvollinen tekemään päivätöitä kirkonrakennustyömaalla. Käytännössä pitäjäläiset rakensivat, ylläpitivät ja korjasivat kirkkonsa omilla resursseillaan. Näin ollen seurakunnan isäntiä kiinnostivat kirkon rakentamisen aiheuttamat kustannukset ja työpäivien määrä.

Kirkon rakentaminen ei kuitenkaan ollut pelkästään seurakunnan sisäinen asia. Kirkkojen rakentamista valvoivat tuomiokapituli ja maaherra yhdessä. Tuomiokapituli oli (ja on edelleen) luonnollisesti kiinnostunut siitä, että seurakunnissa oli kunnolliset tilat hartauden harjoittamiseen. Vastaavasti maaherra valvoi kirkkoja ja pihamaita niiden julkisen rakennuksen luonteen vuoksi. Näiden lisäksi keskushallinto tiivisti kirkkojen valvontaa kustavilaisen kauden alussa siten, että saadakseen valtakunnallista rakennusavustusta, seurakuntien oli lähetettävä rakennuspiirustukset Tukholmaan yli-intendentin viraston tarkastettavaksi ja käytännössä uudelleen muokattavaksi. Kaiken yläpuolella hääräsi Kustaa III, jonka erityisenä kiinnostuksenkohteena arkkitehtuuri oli. Hänen yksinvaltiutensa alkuvaiheessa määrättiinkin, että kaikki kirkot oli rakennettava kivestä. Kokemäkeläisten into uuden kirkon rakentamiseen syttyi juuri tämän lainsäädännön kanssa lähes yhtäaikaisesti. Keskushallinto halusikin tehdä Kokemäen kivikirkosta eräänlaisen esimerkin tai pilottihankkeen.

Kirkonrakentaminen 1770-luvulla tuotti jo sinänsä melko monipuolisen asiakirjanipun, lupaprosessin kiertäessä viranomaiselta toiselle. Mutta Kokemäen kirkon rakennushankkeessa asiat mutkistuivat hyvin pian. Ensin oli ratkaistava kirkon rakennusmateriaali ja sitten etsittävä uusi rakennuspaikka suuremmalle kivikirkolle. Kun rakentamisen alkuun piti päästä, riitautettiin rakennusmestarin ja rakennustoimikunnan valinnat. Näitä kysymyksiä ratkottiin paikallistasolla sekä tuomiokapitulin että maaherran välityksellä, ja lopulta myös kuninkaallinen majesteetti ratkoi kiistoja. Lisäksi pitäjäläiset käräjöivät kirkkoherraa vastaan, syyttäen tätä muun muassa omavaltaisesta toiminnasta. Vastaavasti kirkkoherra syytti ratsutilallinen Matti Köönikkää rakennustyön häiritsemisestä ja kapinan lietsomisesta.

Kokemäen kirkon rakentamisesta muodostui siis vino pino erilaisten hallinnollisten toimijoiden tuottamia lähteitä. Ne lävistävät esimodernin yhteiskunnan paikallistasolta aina kuninkaaseen saakka. Ja ne käsittävät sekä kirkollisen että maallisen kruununhallinnon toimielimet. Tästä myös aiheutuu se, että tutkimuksessani oli mahdollista tarkastella kirkkohanketta eri näkökulmista. Toisin sanoen eri lähteistä kuuluu eri toimijoiden ääni. Kun esimerkiksi maaherra puhuu keskushallinnon äänellä, tuomiokapituli on jokseenkin papiston puolella ja pitäjänkokoukset ovat kirkkoherran käsialaa, niin käräjäpöytäkirjoista on luettavissa talonpoikien ääni. Näiden erilaisten näkökulmien kautta kirkkohanke paljastui monimuotoiseksi poliittiseksi prosessiksi.

Tutkimuksessani halusin tarkastella paikallisyhteisöä myös riittävän pitkällä aikavälillä. Niinpä seurasin Kokemäen paikallisyhteisöä ja sen varsin hitaasti käynnistyvää kirkkohanketta vuosikymmenien jaksolta, jolloin erilaisten poliittisten toimintatapojen ja hallinnon sekä niiden dokumentoinnin muutokset ovat paremmin havaittavissa. Samalla etsin ja tarkastelin yhteisön keskeisimpiä toimijoita, ja heidän paikallispoliittisen toimintansa muutoksia. Hallinnollisen ja poliittisen prosessin tarkastelun lisäksi halusin kuitenkin tutkia, miten kirkko oikeastaan rakennettiin ja miten paljon paikallinen väestö osallistui kirkon rakentamiseen ja sen kustannuksiin. Tämän mahdollisti Kokemäen kirkonarkistossa säilynyt kokoelma rakennuskuulutuksia.

Mitä syvemmälle uppouduin kirkonrakennushankkeen tutkimisessa, sitä laajempia näköaloja avautui monimuotoiseen ja muuttuvaan maatalousyhteisöön. Se ei pysynyt periferiassakaan erossa hyödynaikakauden ideoista ja ajatuksista sekä vapaudenajan poliittisista uudistuksista. Näin ollen, kun Kokemäen kirkko oli vihdoin monien vaiheiden jälkeen valmis, aukesi kivikirkon rappusilta ikään kuin uudenlainen mentaalinen maisema.

FM Ella Viitaniemi.
FM Ella Viitaniemi.

Kirkko ei sinänsä ole menettänyt merkitystä nykyihmisten mielissä. Tästä vahvana osoituksena olivat Ylivieskan kirkon tuhopolton jälkeiset tapahtumat viime pääsiäisenä. Kirkon raunioille kerääntyi sankka joukko väkeä. Uskaltanen epäillä, että savuavilla raunioilla järjestettyihin kirkonmenoihin osallistui enemmän ihmisiä kuin normaalina pääsiäispyhänä.

Kun 1700-luvulla kirkot täyttyivät nopean väestönkasvun vuoksi äärimmilleen, on tilanne nykykirkossa päinvastainen. Kirkon tutkimuskeskus kerää vuosittain tilastotietoja Suomen seurakunnista ja julkaisee niistä mm. tilastollista vuosikirjaa. Vuoden 2015 tietojen mukaan Suomen väestöstä kuului evankelisluterilaisen kirkkoon 73 %, mikäli on hieman vähemmän kuin edellisenä vuonna. Ikäluokittain tarkasteltuna 30–39 -vuotiaiden ryhmässä on vähiten kirkkoon kuuluvia. Onkin luonnollista, että lapsia kastetaan yhä vähemmän. Kirkon jäseniksi kastettiin viime vuonna hieman alle 70 % syntyneistä. Kastettujen osuus on laskenut huomattavasti viimeisen 20 vuoden aikana. Kuvaavaa myös on, että kaikista solmituista avioliitoista alle puolet oli kirkollisia vihkimisiä. Kirkkoon kuuluva väestön osa on siis ollut hiljaisessa laskussa koko 2000-luvun. Voikin sanoa, että kirkkoon kuuluvia on vuosi vuodelta vähemmän ja he ovat entistä iäkkäämpiä.

Kun tarkastellaan Suomen seurakuntia, joita oli vuoden 2016 alussa 408 kpl, on helppo havaita, että suurin osa suomalaisista seurakunnista on melko pieniä. Noin puolessa seurakunnista on alle 6000 jäsentä. Kuntaliitosten tapaan, myös seurakuntien määrä tulee vähenemään lähivuosina. Kirkkolain mukaan saman kunnan alueella sijaitsevien seurakuntien on muodostettava seurakuntayhtymiä. Itsenäisiä seurakuntia on tällä hetkellä 258 kpl, mutta epäilen, että seurakunnissa tullaan näkemään liitoksia ja tiiviimpää yhteistyötä. Varsinkin, kun Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan seurakuntien talous on kutistunut viime vuosien aikana.

Suomen seurakunnilla on kuitenkin valtava vastuu ylläpitää ja säilyttää arvokasta rakennusperintöä. Suomessa on nimittäin yhteensä noin 830 kirkkoa. Tässä luvussa ovat mukana myös ns. vanhat kirkot, jotka eivät ole alueen pääkirkkoja ja usein auki vain kesäisin. Näiden lisäksi Suomessa on lukuisia kappeleita, rukoushuoneita, erämaakirkkoja ja leirikeskusten kirkkoja, joista ei ole tarkkaa lukua, sekä siunauskappeleita, jotka ovat kirkkojen ohella kirkollisia rakennuksia.

Kun jäsenistö on iäkästä ja nuoremmat sukupolvet ovat vieraantuneet aktiivisesta seurakuntaelämästä, uskaltanen väittää, että Suomessa on lähitulevaisuudessa paljon kirkkoja, joiden viikoittaista käyttöä pohditaan. Kannattaako seurakuntien ylläpitää ja lämmittää kaikkia suuria ja kylmiä kirkkorakennuksia, joiden käyttöaste jää kovin pieneksi? Olen usein pohtinut, mitä Suomen tyhjenevän maaseudun kirkkorakennuksille tulee tapahtumaan vaikkapa noin kahdenkymmenen vuoden kuluessa? Päästetäänkö seurakuntien omistuksessa oleva arvokas rakennusperintömme rappeutumaan?

Mitä enemmän ajattelen tätä kokonaiskuvaa, yhtäältä laajaa koko Suomen kattavaa kirkkojen verkostoa ja toisaalta harvenevaa ja vanhenevaa asutusta, Kokemäen nykyisen kirkkoherran näkemys tai visio siitä, että seurakunnan (kaikilla mittareilla mitattuina) arvokkaimman rakennuksen katon alle yhdistettäisiin monia erilaisia toimintoja, tuntuu yhä viisaammalta ratkaisulta. Samalla palattaisiin ikään kuin vanhaan malliin, jossa kirkko palveli hengellisen keskuksen ohella paikallishallinnollisena ja sosiaalisena keskuksena.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.