2016/2
Maata ja taloutta – Näkökulmia maatalouden historiaan

Hämäläistalonpojat ja isojako 1760-luvulla

Vertaisarvioitu

Isojako oli Suomen maataloushistorian merkittävin reformihanke 1700- ja 1800-luvuilla. Se kosketti enemmin tai myöhemmin liki jokaista suomalaista maatilaa ja sen vaikutukset näkyvät yhä edelleen maaseudun kiinteistörakenteessa. Isojaossa oli kyse oikeastaan neljästä erillisestä uudistuksesta. Isojaon alkuperäiset tavoitteet olivat keskiajalla syntyneen sarkajakoisen vainiojärjestelmän purkaminen yksityisen maataloudenharjoittamisen tieltä sekä kylien yhteismaiden yksityistäminen. 1770-luvulla uudistukseen liitettiin myös liikamaiden erottaminen uudisasustusta varten. Lisäksi tonttien paikkoja siirrettiin pois kyläkeskuksista etenkin suurimmissa ryhmäkylissä 1760-luvulta alkaen.

Tämän artikkelin tavoitteena on tarkastella, kuinka maanjako-olojen uudistus otettiin vastaan paikallisyhteisöissä. Kysymys on perusteltu, sillä isojaon toimeenpano ja lopputulos olivat ratkaisevalla tavalla sidoksissa jaon osapuolten omaksumaan asenteeseen. Maanmittarilla ja muilla paikallisviranomaisilla ei ollut keinoja uudistuksen läpiviemiseen asetusten edellyttämällä tavalla, jos talolliset omaksuivat kielteisen kannan yhteisnautinnan purkamiseen.

Keskityn tarkastelussani talonpoikien reaktioihin 1760-luvun Hämeessä. Valinta johtuu ennen kaikkea siitä, että hämäläisten talonpoikien reaktiot muodostavat kiinnostavan poikkeuksen kokonaiskuvassa. Pääsääntöisesti eteläisen peltoviljelyalueen talonpojat vaikuttaisivat suhtautuneen vähintäänkin neutraalisti uuteen maanjakoon. Uudellamaalla talonpojat jopa anoivat yhteisnautinnan purkamista.[1] Hämeestä on kuitenkin löydettävissä useita esimerkkejä niskuroinnista. Pääsääntöisesti vastarinta vaikuttaisi olleen lievää, mutta muutamissa hämäläispitäjissä vastarinta sai järjestäytyneitä muotoja. Ääriesimerkkinä on pidettävä Pälkäneellä 1760-luvun lopulla järjestettyä laitonta valtiopäivämiesvaalia, jonka seurauksena ratsutilallinen Tuomas Sihvola lähetettiin Tukholmaan vaatimaan isojakouudistuksen kumoamista ja vanhan jakotavan palauttamista. Omavaltaisia valtiopäivämiesvaaleja järjestettiin myös mm. Akaan ja Hattulan pitäjissä.[2] Onkin kiinnostavaa pohtia, mistä alueelliset erot johtuivat.

Nostan artikkelissa esiin kaksi selitysmallia, jotka eivät ole olleet esillä aikaisemmassa tutkimuksessa. Pohdin ensinnäkin aloiteoikeuden merkitystä. Isojakolainsäädäntö tunsi karkeasti ottaen kaksi tapaa jakotoimitusten käynnistämiseen: yksityisen maanomistajan anomus tai viranomaispäätös. Viranomaisten rooli korostui etenkin Hämeessä, ja tämä heijastui myös reaktioihin. Maanmittarit olivat kutsumattomia vieraita useissa hämäläiskylissä. Toiseksi tarkastelen niskurointitapauksia suhteessa kylien sisäiseen maanhallintaan isojaon kynnyksellä. Pohdin, missä määrin vastarinta on mahdollista selittää ratkaisemattomilla maariidoilla, joiden seurauksena osa kylän talollisista pelkäsi menettävänsä maata uudessa maanjaossa. Tämä seikka on jäänyt vähäiselle huomiolle aikaisemmassa tutkimuksessa, jossa on yksipuolisesti keskitytty yleisiin syihin, kuten talonpoikaiseen mentaliteettiin tai katovuosiin.[3]

Artikkelini perustuu suurimmaksi osaksi pitäjänhistorioissa mainittujen vastarintatapausten pohjalle. Olen käynyt läpi kaikki hämäläiset paikallishistoriat, etsinyt niistä viittaukset niskurointitapauksiin ja analysoinut tapaukset uudelleen. Kokonaisuudessaan olen löytänyt pitäjänhistorioista ainoastaan kymmenen mainintaan aktiivisesta vastarinnasta, mitä on pidettävä hyvin alhaisena määränä. Konfliktitapausten vähäisyys johtunee osaltaan siitä, että isojakoon liittyvä alkuperäisaineisto (isojakoasiakirjat, tuomiokirjat ja maanjako-oikeuksien pöytäkirjat) on käyty läpi usein vain pintapuolisesti. Monta tapausta on todennäköisesti jäänyt seulan ulkopuolelle. Alhainen määrä saattaa yhtä hyvin kertoa myös siitä, että kielteiset reaktiot olivat lopultakin hyvin harvinaisia.

Vertailuaineistona olen käynyt tuomiokirjat läpi kokonaisuudessaan Oriveden osalta. Tuomiokirjat on julkaistu Jalmari Finnen säätiön sivuilla, joten isojakoriidat on löydettävissä vaivattomasti.[4] Lisäksi olen täydentänyt aineistoa maanmittareiden ja kruununvoutien Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherralle lähettämillä raporteilla. Olen etsinyt raportit lääninhallituksen kanslian arkistosta Hämeen historia -hankkeen yhteydessä laaditun hakemiston avulla. Hakemisto laadittiin ilmeisesti 1960-luvulla ja se sisältää vuosina 1744-1797 käsiteltyjä Hämeen aluetta koskevia asioita aiheittain jaoteltuna. Lähteenä on käytetty lääninkanslian arkistoon sisältyviä kirjekonsepteja ja saapuneita kirjeitä.

Tällä tavoin koottu aineisto on väkisinkin hyvin aukollinen. Viranomaisraportit valaisevat ainoastaan Uudenmaan ja Hämeen lääniin kuuluneiden hämäläispitäjien oloja. Turun ja Porin sekä Kymenkartanon lääneihin kuuluneista pitäjistä ei tämän aineiston avulla ole mahdollista sanoa mitään. Lisäksi monta maalaisväestön reaktioiden tutkimisen kannalta keskeistä lähdesarjaa, kuten rahvaanvalitukset, jäävät tutkimuksen ulkopuolelle. Aukollisuudestaan huolimatta aineisto antaa mahdollisuuden tarkentaa olemassa olevaa käsitystä talonpoikien ja isojaon välisestä suhteesta.

Ajallisesti keskityn 1760-lukuun, jolloin maareformi varsinaisesti käynnistyi Hämeessä, sillä lähes kaikki tunnetut reaktiot keskittyvät kyseiselle vuosikymmenelle. Tämän jälkeen pitäjänhistorioista ei löydy enää viittauksia niskurointitapauksiin Iittiä lukuun ottamatta. 1770-luvun lopulla käynnistynyt liikamaiden erottaminen nostatti voimakkaita kielteisiä reaktioita aina 1800-luvulle asti. Olen rajannut liikamaakysymyksen kuitenkin tämän artikkelin ulkopuolelle, sillä se muodostaa kokonaan oman aihepiirinsä, vaikka takamaiden erottaminen kytkeytyikin kiinteästi isojaon toimeenpanoon.

Isojakotutkimuksen paradigman muutokset

Talonpoikien reaktiot eivät ole uusi teema historiantutkimuksessa. Aiheesta on kirjoitettu verrattain paljon aina 1900-luvun alkupuolelta asti niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Varhaisemmalle tutkimukselle luonteenomaisena piirteenä on pidettävä talonpoikaisen niskuroinnin korostamista. Isojakoa pidettiin pitkään lähinnä hallinnollisena uudistuksena, suoranaisena pakkoreformina, joka toteutettiin vastoin talonpoikien tahtoa. Ruotsalaisessa tutkimuksessa vastarinnan painottaminen oli tyypillistä 1970-luvulle asti; Suomessa talonpoikien kielteistä asennoitumista korostettiin vielä 2000-luvun alussa ilmestyneessä Suomen maatalouden historia -teossarjassa.[5]

Uudemmassa tutkimuksessa painotus on hyvin toisenlainen. Lähes kaikissa 2000-luvulla ilmestyneissä isojakoa käsittelevissä tutkimuksissa ja yleisesityksissä alleviivataan talonpoikien myönteistä asennoitumista maanjako-olojen uudistamiseen. Yllä mainittuja vastarintatapauksia pidetään harvinaisina poikkeuksina. Paradigman muutos on ajoitettavissa 1980-luvun alkuun, jolloin Ruotsissa ilmestyi kaksi aihetta käsittelevää väitöskirjaa, Birgitta Olain Storskiftet i Ekebyborna. Svensk jordbruksutveckling avspeglad i en östgötasocken ja Kalle Bäckin Bondeopposition och bondeinflytande under frihetstiden. Centralmakten och östgötaböndernas reaktioner i näringspolitiska frågor. Tutkimukset osoittavat, että itägötanmaalaiset talonpojat, etenkin ratsutilalliset ja perintötalonpojat, anoivat aktiivisesti yhteisnautinnan purkamista, jopa aktiivisemmin kuin säätyläiset, ja uudistuksen toimeenpanoon kohdistunut vastustus oli hyvin vähäistä. Kielteiset reaktiot suuntautuivat poikkeuksetta jaon lopputulokseen. Isojakoa sinänsä ei vastustettu. Paikallistason havainnot saavat tukea valtiopäivätasolta. Kalle Bäckin tutkimuksen mukaan talonpoikaissääty otti alusta lähtien positiivisen kannan isojakoon.[6]

Olen saanut vastaavia tuloksia Läntiseen Uuteenmaahan keskittyvässä väitöskirjassani. Koko Uudenmaan alueella talonpojat laativat 44 prosenttia kaikista maakunnan anomuksista, kun säätyläisten osuus oli 50 prosenttia. Länsi-Uudenmaan ruukkialueella 60 prosenttia kaikista aloitteentekijöistä oli talonpoikia ja seudun ratsutilallisista yli puolet oli mukana anomuksissa. Uudistukseen ei myöskään kohdistunut näkyvää vastarintaa, vaikka toimitukset olivatkin välillä erittäin riitaisia ja pitkäkestoisia. Muutaman kerran uuden maanjaon tarpeellisuudesta keskusteltiin käräjillä, eivätkä kaikki talolliset aina välittömästi asettuneet anomuksen taakse, vaikka uudistusta sinänsä pidettiinkin kannatettavana. Epäröinti liittyi usein toimituksen ajankohtaan tai liian korkeiksi arvioituihin kustannuksiin.[7]

Myös Heikki Ylikangas on korostanut talonpoikien positiivisia reaktioita Lapuan kirkonkylään keskittyvässä tutkimuksessaan. Hänen mukaansa talonpojat asettuivat tukemaan yhteismaiden jakamista, koska jaon avulla isännät pystyisivät tehokkaammin kontrolloimaan kylien takamaille suuntautuvaa uudisasutusta. ”Talonpojat lähtivät mukaan [isojakoon] ajatuksella, että nyt saataisiin viimeinkin kunnollinen pato ulkopuolisten uudisasukkaiden tulvaa vastaan ja toisekseen toimeentulo talojen nuoremmille pojille ja talojen vävyille. Siinä keskeisin syy talonpoikien myönteiseen suhtautumiseen isojakoon,” Ylikangas kirjoittaa.[8] Todettakoon, että Etelä-Pohjanmaalta tunnetaan myös päinvastainen esimerkki, nimittäin Laihia, jossa paikalliset isännät asettuivat herrnhutilaisen kirkkoherransa Samuel Wacklinin (1710-1780) johdolla vastustamaan uutta maanjakoa kesällä 1757 kieltäytymällä mm. majoittamasta isojakoa toimittamaan saapunutta maanmittaria. Tätä on pidettävä kuitenkin poikkeustapauksena, sillä pääsääntöisesti pohjalaistalonpojat pyrkivät nopeuttamaan maanmittarin saapumista kotipitäjäänsä.[9]

Talonpoikien positiivisia reaktioita on korostettu eurooppalaisessa aitaamisliiketutkimuksessa laajemminkin. Tanskassa osoitettiin jo 1960- ja 70-luvuilla, että itsenäiset talonpojat anoivat aktiivisesti yhteisnautinnan purkamista ja että privatisoituminen käynnistyi varhain sellaisilla seuduilla, missä heidän osuutensa oli suuri. Vuokraviljelijöillä ei ollut virallista aloiteoikeutta, mutta he pyrkivät käynnistämään jakotoimituksia mm. vetoamalla kuninkaaseen. Privatisointia myös vastustettiin, mutta vastarinta rajoittui sellaisille seuduille, missä valtio tai suurmaanomistajat määrittelivät toimituksen ajankohdan yksipuolisesti. Kielteisiä reaktioita esiintyi myös silloin, jos talonpojat tulkitsivat kartanonherrojen anastaneen heille kuulunutta maata itselleen tai jos yhteismaiden jakamiseen liittyi rakennusten siirtäminen pois kyläkeskuksesta.[10]

Talonpojat olivat aloitteellisia myös Luoteis-Saksassa. Motiivit liittyvät osin taloudellisiin tekijöihin, mutta taustalla oli myös muita syitä. Luoteis-Saksassa oli joitakin alueita (Münsterland, Emsland ja Oldenburg), joilla jakamattomille yhteismaille suuntautunut uudisasutus kannusti suurtalonpoikia edistämään yhteismaiden jakamista – aivan kuten Lapualla. Uudisasutuksen taustalla oli voimakas väestönkasvu, joka ei enää voinut purkautua kylien rintamaille, ja yhä useampi talonpoika joutui hakeutumaan kylien yhteismaille. ”Suurtalonpojat (Vollbauern) tiedostivat, että nämä uudet asukkaat oli ennemmin tai myöhemmin hyväksyttävä osaksi kyläyhteisöä. Tämä muodosti merkittävän uhan kylän autonomialle ja – mikä yhtä tärkeää – suurtalonpoikien sosiaalisesti paremmalle asemalle. Mutta jos suurtalonpojat tukisivat viranomaisten tavoitteita ja ajaisivat yhteismaiden jakamista, he saivat jatkossa itse päättää, kuka voisi asettua heidän kyläyhteisöönsä,” Stefan Brakensiek kirjoittaa.[11]

Positiiviset reaktiot on selitetty sillä, että talonpojat olivat reformipolitiikan suurimpia hyötyjiä, sillä valtaosa yhteismaista muuttui maanjakojen ansiosta talonpoikien yksityiseksi omaisuudeksi. Mahdollisuudet maankäytön kontrolloimiseen kasvoivat merkittävästi. Isäntävallan vahvistuminen korostui 1700-luvun lopulta lähtien, kun voimakas väestönkasvu teki maasta entistä rajallisemman resurssin. Tilattoman väestön kohdalla tilanne oli toinen. Heille yhteismaiden yksityistäminen tarkoitti useimmiten toimeentulomahdollisuuksien heikkenemistä, ja koska laillisia keinoja ei ollut tarjolla, he turvautuivat laittomuuksiin. Näin oli ainakin Saksassa, missä yhteismaiden yksityistäminen toimi maalaisproletariaatin poliittisen tietoisuuden kasvualustana 1800-luvulla ja kasvatti mahdollisesti myös Yhdysvaltoihin kohdistuvaa siirtolaisuutta 1800-luvun puolivälin jälkeen.[12]

Uusimman tutkimuksen havainnot eivät kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että osa talonpojista vastusti yhteisnautinnan purkamista. Kuinka nämä tapaukset olisi selittävä? Varhaisemmassa tutkimuksessa vastarinta on selitetty talonpoikien vanhoillisuudella ja muutoksen pelolla. ”Suurin osa maalaisväestöstä eli lähellä toimeentulominimiä. Maatalous oli hyvin haavoittuva, ja katovuoden seuraukset saattoivat olla kohtalokkaat. Perinnäinen maatalous tuntui turvalliselta, ja kaikki suuret muutokset merkitsivät uhkaa. Turvattomuuden tunnetta lisäsi kirjoitus- ja usein lukutaidottomankin talonpojan pelko ja epäluulo kruunun ja säätyläisten mahtia kohtaa,” kirjoittaa Juhani Saarenheimo.[13] Gunnar Suolahti on samoilla linjoilla korostaen lisäksi 1760-luvun voimakkaan inflaation kasvattamaa verotaakkaa ja samanaikaisia katovuosia, joiden yhteisvaikutuksesta talonpoikien maksukyky oli alentunut.[14]

Peter Henningsenin on tulkinnut tanskalaisten talonpoikien niskuroinnin samalla tavalla. Hänen mukaansa lukuisten sota- ja katovuosien koulimat tanskalaiset talonpojat olivat keskimäärin ottaen hyvin konservatiivisia ja suhtautuivat lähtökohtaisesti epäillen kylän ulkopuolelta tuleviin muutoksiin.[15] Henningsenin perustaa tulkintansa James C. Scottin, Michael Liptonin ja muiden historiantutkimuksenkin piirissä yleisesti tunnettujen antropologien kirjoituksiin, joissa korostetaan perinteisten talonpoikaisyhteisöjen voimakasta pyrkimystä riskien minimoimiseen ja mahdollisten menetysten ehkäisemiseen. Tässä tutkimustraditiossa sarkajakoinen vainiojärjestelmä ja siihen liittynyt voimakas tilussekaannus nähdään yhtenä keskeisimmistä keinoista, joiden avulla maatalouteen liittyneitä riskejä pyrittiin minimoimaan, sillä jakotavan ansiosta jokaisella talonpojalla oli osuutensa niin hyvästä kuin huonostakin maasta, eivätkä ilmastollisten oikkujen tai kasvitautien vaikutukset kaatuneet kokonaisuudessaan yhden perheen kannattaviksi. Sarkajaon oli ikään kuin katovuosia vastaan otettu vakuutus, jonka hintana oli alhaisempi kokonaistuotto. Hinta kannatti kuitenkin maksaa, sillä vaihtoehtoja oli aliravitsemus, velkaantuminen tai pahimmillaan nälkäkuolema.[16] Tätä taustaa vasten yhteisnautinnan purkaminen vaikuttaa viimeiseltä teolta, johon talonpojat voisivat kuvitella suostuvansa.

Talonpoikaista mentaliteettia korostavaa selitysmallia on kuitenkin pidettävä ongelmallisena useastakin syystä. Ensinnäkin sarkajaon osalta teoria on epähistoriallisena, sillä peltojen ja niittyjen tilussekaannus oli seurausta aivan muista syistä kuin riskien minimoimisesta, kuten verotuksesta (Suomi ja Ruotsi) tai perimysjärjestelyistä. On myös esitetty, että talonpojilla oli käytössään muita, selvästi parempia keinoja riskien tasaamiseen kuin sarkajako. Tällaisia olivat esimerkiksi monipuolinen elinkeinorakenne, kevät- ja syysviljan viljely sekä kaskeaminen, johon turvauduttiin lähes kaikkialla Suomessa 1700-luvulla.[17] Toiseksi selitysmalli on liian yleinen, jotta sen avulla olisi mahdollista tehdä ymmärrettäväksi alueellisia eroja reaktioissa, siis sitä, miksi osa talonpojista anoi uutta maanjakoa ja osa vastusti. Kolmanneksi talonpoikaisen ajattelutavan painottaminen sivuuttaa sen tosiseikan, ettei maareformeja pantu toimeen kaikkialla samalla tavalla. Suomessa suurimmat erot liittyivät siihen, kuinka lainsäädännössä viranomaisille annettuja toimivaltuuksia sovellettiin.

Isojaon toimeenpanoa säätelevä lainsäädäntö 1700-luvulla

1740- ja 50-luvut olivat merkittävien maataloudellisten reformihankkeiden aikakautta Ruotsin valtakunnassa. Ensimmäinen merkittävä askel otettiin marraskuussa 1740, jolloin soiden ja muiden hyödyttömien joutomaiden raivaaminen vapautettiin verollepanoista. Seuraavia askeleita olivat mm. vuoden 1743 torppariasetus, jossa verovapaiden torppien perustaminen sallittiin perintötalonpojille ja vuoden 1747 halkomisasetus, jonka jälkeen maatilat oli mahdollista jakaa niin moneen osaan kuin olosuhteet vain sallivat. Myös maatalousneuvonta käynnistyi 1740-luvun alussa, kun Suomen ensimmäiset lääninlampurit aloittivat toimintansa. Kaikkein suurimmat odotukset kohdistettiin kuitenkin vuonna 1749 käynnistyneeseen isojakoon, jonka toimeenpanoa pidettiin kaikkien muiden reformien onnistumisen edellytyksenä. Sarkajaon purkamisen uskottiin kasvattavan maatalouden tuottavuutta ja helpottavan maatilojen halkomista. Yhteismaiden yksityistämisen uskottiin helpottavan torppien perustamista ja ehkäisevän metsien haaskausta.[18]

Maanmittari Nils Westermarckin kartta Mierolan kylän sarkapelloista Hattulasta vuodelta 1749. Maanmittari ei ole jaksanut piirtää kaikkia sarkojen välisiä viivoja, vaan on tyytynyt laittamaan ainoastaan talojen numerot sarkojen kohdille. Kuten kartasta näkyy, maanomistus oli hyvin hajanaista ennen isojakoa. Yhden talon tilukset koostuivat useista kymmenistä pitkistä ja kapeista pelto- ja niittysarkoista. H10:1/1, Maanmittaushallituksen uudistuskartat ja -asiakirjat, KA. Kuva: Petri Talvitie
Maanmittari Nils Westermarckin kartta Mierolan kylän sarkapelloista Hattulasta vuodelta 1749. Maanmittari ei ole jaksanut piirtää kaikkia sarkojen välisiä viivoja, vaan on tyytynyt laittamaan ainoastaan talojen numerot sarkojen kohdille. Kuten kartasta näkyy, maanomistus oli hyvin hajanaista ennen isojakoa. Yhden talon tilukset koostuivat useista kymmenistä pitkistä ja kapeista pelto- ja niittysarkoista. H10:1/1, Maanmittaushallituksen uudistuskartat ja -asiakirjat, KA. Kuva: Petri Talvitie

Isojakoon kohdistuneet suuret odotukset näkyivät siinä, että lainsäädännöstä tehtiin eurooppalaisessa perspektiivissä hyvin pakottava. Maanjakoreformin ei haluttu jäävän ainoastaan idean tasolle. Lainsäädännön pakottavuus näkyi ensinnäkin siinä, että toimitusten käynnistämiseen riitti, että ainoastaan yksi kylän asukkaista anoi uutta maanjakoa. Naapureiden mielipiteistä ei tarvinnut välittää, vaikka heitä oli toki informoitava hankkeesta. Naapureiden oli lisäksi osallistuttava kustannuksiin, vaikka he eivät olleetkaan anomuksen takana. Tämä ehdottoman jakovallan periaate kirjattiin ensimmäisen kerran vuoden 1757 asetukseen. Vuoden 1749 maanmittausohjesäännössä vaadittiin vielä koko kylän yhteispäätöstä.[19]

Ehdottoman jakovallan periaate oli eurooppalaisittain radikaali. Periaate ei sellaisenaan ollut käytössä kuin Norjassa vuodesta 1857 alkaen. Tanskassa sekä Schleswigin ja Holsteinin herttuakunnissa yksittäinen maanomistaja saattoi anoa maanjakoa, mutta ainoastaan omien tilustensa osalta. Koko kylän jakaminen edellytti laajempaa kannatusta. Tosin kaikkien kylän maanomistajien oli joka tapauksessa osallistuttava kustannuksiin ja maanmittarin oli laadittava koko kylää koskeva jakosuunnitelma myös silloin, kun ainoastaan yksi kylän maanomistajista halusi irrottautua yhteisnautinnasta. Käytännössä sarkajakoinen vainiojärjestelmä oli mahdollista purkaa yhden maanomistajan aloitteesta myös muutamissa saksalaisissa valtioissa ja Englannissa, missä anomuksen taakse vaadittua kannatusta ei mitattu suhteessa maanomistajien lukumäärään vaan suhteessa maaomaisuuteen tai maan arvoon. Toisin sanoen sellainen suurmaanomistaja, jonka hallussa oli suurin osa kylän maista, saattoi anoa kylän yhteismaiden jakamista itsenäisesti, ilman naapureidensa suostumusta. Tällainen tilanne oli ilmeisesti kuitenkin hyvin harvinainen.[20]

Isojako saattoi käynnistyä myös ilman erillistä anomusta, pelkällä viranomaispäätöksellä. Tietyissä tilanteissa ja tietyillä seuduilla isojakoa pidettiin niin tärkeänä, ettei sen toteutuminen saanut olla kiinni maanomistajien omasta aktiivisuudesta. Suomen kannalta keskeisintä oli se, että isojakouudistus yhdistettiin verollepanoihin, jotka olivat käynnistyneet Pohjanmaalla 1740-luvulla. Myöhemmin verollepanoja ryhdyttiin toimittamaan myös Savossa ja Karjalassa. 1800-luvulla verollepanot veivät isojaon myös Viipurin lääniin, Länsipohjaan kuuluneisiin pitäjiin ja Ylä-Lappiin. Ensimmäiset määräykset annettiin 21.10.1756 päivätyssä säätyjen kirjelmässä Suomen auttamisesta mittauksella ja maanjaoilla. Kyseisen kirjelmän mukaan kaikki tilukset tuli panna isojakoon veromittausten jälkeen riippumatta siitä, anottiinko isojakoa tai ei, ”koska tämän jaon tarkoitusta, joka asukkaita rasittamatta suoritetaan yleisillä varoilla, ei muutoin saavuteta”. Sama määräys kirjattiin myös vuoden 1757 valtakunnalliseen isojakoasetukseen.[21]

Isojaon linkittäminen verouudistukseen oli ymmärrettävää. Ei ollut järkevää mitata ja kartoittaa kokonaista lääniä kahteen kertaan, ensin verotuksen tarpeisiin ja sitten uuden maanjaon takia. Toisaalta kumpikin uudistus palveli paikallisten asukkaiden pitkäaikaisia vaatimuksia. Pohjanmaalla ja Savossa uutta verollepanoa oli ryhdytty vaatimaan jo 1600-luvulla, ja alusta lähtien ymmärrettiin, että kunnollinen verollepano edellytti myös uutta maanjakoa.[22]

Varsinais-Suomessa, Satakunnassa, Uudellamaalla ja Hämeessä ei toimitettu yleisiä verollepanoja 1700-luvulla, mutta viranomaisille annettiin aloiteoikeus myös näillä seuduilla. Vuosina 1757-1766 taloudelliset deputaatiot, isojakotöiden valvomista varten perustetut säätypohjaiset erityiselimet, saivat käynnistää jakotoimituksia toimialueillaan yhteistyössä Suomen maanmittauskomission johtajan kanssa. Deputaatioita perustettiin Turun ja Porin lääniin sekä Uudenmaan ja Hämeen lääniin. Niiden tehtäväksi määriteltiin isojakotöiden valvominen ja jakotoimituksista aiheutuvien riitaisuuksien sovitteleminen. Deputaatioiden tuli lisäksi raportoida seuraaville valtiopäiville tekemisistään ja jakotoimitusten kohtaamista vaikeuksista. Myös Pohjanmaata varten perustettiin oma deputaatio, mutta sen toimivalta oli sikäli rajallinen, että isojakomittausten käynnistyminen oli sidoksissa veromittauksien valmistumiseen.[23]

Vuosien 1765-1766 valtiopäivillä taloudelliset deputaatiot lakkautettiin ja isojakotöiden valvonta siirrettiin kokonaisuudessaan läänien maaherroille. Heille annettiin myös oikeus antaa pitäjäkohtaisia määräyksiä isojaon toimeenpanosta. Riitatapauksien käsittelyä varten perustettiin maanjako-oikeudet.[24]

Vertailun vuoksi todettakoon, että vuonna 1762 myös nykyisen Ruotsin alueella sijainneiden läänien maaherroille annettiin aloiteoikeus sellaisissa kylissä, jossa oli vain kruununtiloja, ja aloiteoikeutta myös jossain määrin käytettiin. Ilmeisesti myös sotilasvirkatalojen jakaminen oli mahdollista hallinnollisella päätöksellä.[25] Kokonaisuudessaan suomalaisille viranomaisille katsottiin kuitenkin tarpeelliseksi antaa selvästi laajemmat toimivaltuudet kuin ruotsalaisille. Tämä liittyi varmastakin siihen, että isojako oli keskeisessä asemassa Suomen taloudellisen kehittämisen politiikassa (Finlands ekonomiska upphielpande), joka oli noussut valtiopäiväpolitiikan agendalle epäonnisen hattujen sodan jälkeen, ja jonka tavoitteena oli Ruotsin itäisten maakuntien väestön luottamuksen vahvistaminen kahden miehityskauden jälkeen.

Viranomaisten rooli korostui myös Preussissa, jossa yhteismaat oli mahdollista jakaa viranomaisten aloitteesta. Määräykset olivat voimassa aina vuoteen 1807 asti. Itävallassa keisarinna Maria Teresia antoi vuonna 1768 julistuksen, jonka mukaan yhteislaitumet oli jaettava ilman maanomistajien anomusta, mutta sillä ei ollut käytännön vaikutusta, ja 1800-luvun alussa pakkoasetukset kumottiin.[26]

Isojaon toimeenpano Hämeessä

Hämeessä, kuten muuallakin eteläisissä maakunnissa, isojakotoimitukset käynnistyivät osin yksityisten ja osin hallinnollisten aloitteiden kautta. Hämeen tilanne poikkesi kuitenkin Uudestamaasta (ja todennäköisesti myös Varsinais-Suomesta, vaikka asiaa ei olekaan tutkittu) siinä, että hallinnollisten osuus oli merkittävä. Uudenmaan ja Hämeen läänin taloudellisen deputaation aloitteesta tiluksia mitattiin Pälkäneellä, Lehijärvellä, Hattulassa, Kalvolassa, Kulsialassa, Sääksmäellä ja Hauholla vuosien 1765-1766 valtiopäiviin mennessä. Sen toimintasäde ei siis ulottunut lainkaan läänin uusmaalaisiin pitäjiin. Valinta perustui deputaation valtiopäiviltä tai tarkalleen ottaen Suomalaiselta valmistelukunnalta saamiin toimintaohjeisiin. Valmistelukunnan näkemyksen mukaan Hämeessä oli paljon uudisraivaukseen kelvollista maata, jonka viljelykseenottoa isojaon avulla pyrittiin edistämään.[27] Hämeeseen kohdistunut erityshuomio näkyy siinäkin, että Turun ja Porin läänin taloudellisen deputaation toiminta keskittyi pääosin läänin hämäläispitäjiin: Lempäälään, Messukylään, Pirkkalaan, Teiskoon ja Vesilahdelle. Vesilahden ja Teiskon kohdalla valinnan taustalla vaikutti se, että kyseisillä seuduilla laadittiin maantieteellisiä mittauksia vesireittien perkauskomitean puheenjohtajan Augustin Ehrensvärdin toivomuksesta. Ajatuksena oli yhdistää nämä kaksi hanketta siten, että isojaon valmistelutöiden yhteydessä saataisiin myös perkauskomitean tarvitsema kartta-aineisto.[28]

1760-luvun lopulta lähtien yhä useampi isojako sai alkunsa maaherran antamien yleisten, pitäjäkohtaisten määräysten seurauksena. Ensimmäinen maaherran antama yleinen määräys annettiin 15.9.1767, ja se koski Hämeen osalta Akaata, Urjalaa, Sääksmäkeä, Hattulaa, Pälkänettä, Hauhoa ja Asikkalaa eli osin samoja pitäjiä, joissa myös taloudellinen deputaatio oli toiminut. Pitäjien suuri määrä johtui siitä, että Hämeessä toimitetut maantieteelliset mittaukset oli päätetty keskeyttää vuonna 1765, ja maaherralla oli käytettävissään aikaisempaa enemmän maanmittareita.[29]

Uusien kohdepitäjien valintaa ei tehty työpöytäpäätöksenä, vaan viranomaiset pyrkivät kuuntelemaan paikallisyhteisöjen näkemyksiä. Tähän viittaa Ylä-Hollolan kruununvoudin Jakob Zittingin maaherralle lähettämä kirjelmä joulukuulta 1766. Zitting kirjoittaa, kuinka hän oli yhdessä nimismies Buchtin kanssa tiedustellut Asikkalan kappeliseurakunnan asukkailta heidän halukkuuttaan laittaa kaikkien kylien tilukset isojakoon. Tiedustelussa oli ilmennyt, että ainoastaan varapastori Axel Laurell ja talonpoika Juho Laukkala Kirkonkylästä, vänrikki Bröijer Kurhilasta, talonpoika Tuomas Kassapää Pulkkilasta, osa Kalkkisten kylän asukkaista sekä Hillilän ja Anjanpellon kylät kokonaisuudessaan kannattivat maanjakoa. Jotkut olivat jopa anoneet sitä kruunun virkamiehiltä, vaikka asetukset eivät tätä menettelytapaa tunteneetkaan. Loput Asikkalan kylien asukkaista olivat yksimielisesti ilmaisseet kielteisen kantansa uudistuksen toimeenpanoon.[30] Kun isojakotyöt sitten aloitettiin 1760-luvun lopulla, keskittyivät toimitukset ensin nimenomaan Hillilään, Kalkkisiin, Kirkonkylään ja Kurhilaan eli niihin kyliin, joissa kannatus oli ollut suurinta.[31]

Viranomaispäätöksellä käynnistyneet jaot poikkesivat monessa suhteessa yksityisen maanomistajan aloitteesta käynnistyneistä toimituksista. Ensimmäinen ero oli luonnollisesti se, että edellisessä tapauksessa määräys annettiin kylän ulkopuolelta, kun jälkimmäisessä tapauksessa aloite tuli kylän sisältä. Toinen keskeinen ero oli se, että yleiset jaot toimitettiin pitäjä kerrallaan. Periaate kirjattiin selkeimmin vuoden 1766 asetukseen, jonka mukaan komissiomaanmittarit eivät saaneet ottaa vastaan muita toimeksiantoja ennen kuin kohdepitäjä oli saatu kokonaisuudessaan jaettua.[32] Pitäjittäin toimitetut jaot sitoivat asukkaiden voimavaroja aivan toisella tavalla kuin kyläkohtaiset jaot, sillä talollisten oli lähettävä apumiehiä rajojen käynteihin ja muihin tehtäviin. Tämä oli myös viranomaisten tiedossa. Kun Turun ja Porin läänin taloudellinen deputaatio pyysi 1750-luvun lopussa Suomen maanmittauskomission johtajaa Efraim Otto Runebergia lähettämään Teiskoon ja Vesilahdelle neljä maanmittaria kumpaankin pitäjään, perusteli Runeberg kielteistä vastaustaan mm. sillä, että apumiesten hankinta neljälle maanmittarille Teiskon kokoisessa pitäjässä kävisi rahvaalle rasittavaksi. Rajoja paalutettaessa metsämailla voitaisiin tarvita peräti kolmannes pitäjän miehistä apureiksi, mikä olisi Runebergin arvion mukaan omiaan aiheuttamaan suurta tyytymättömyyttä koko uudistusta kohtaan.[33]

Kolmanneksi yksityisten isojakojen toimittaminen oli annettu vakinaisille tai ylimääräisille maanmittareille, kun taas hallinnolliset toimitukset annettiin komissiomaanmittareille. Maanomistajan näkökulmasta maanmittarin status ei ollut yhdentekevää. Vakinaiset tai ylimääräiset olivat useimmiten asuneet jo pitkään samalla seudulla missä he toimittivat jakoja, ja talollisväki oli tottunut asioimaan heidän kanssaan erinäisten maanmittaustoimitusten yhteydessä. He olivat osa paikallisyhteisöä. Komissiomaanmittareiden kohdalla tilanne oli usein toinen. Heitä siirreltiin pitäjästä ja läänistä toiseen aina tarpeen mukaan, eivätkä he aina onnistuneet voittamaan paikallisyhteisön luottamusta puolelleen. Hämeeseen saapui syystalvella 1759 ja kevättalvella 1760 useita maanmittareita jopa Ruotsista asti, vaikka viranomaiset yleisesti ottaen pyrkivätkin huolehtimaan, että suomenkielisiin pitäjiin lähetetyt maanmittarit osaisivat suomea. Tälläkin seikalla on esitetty olleen vaikutusta talonpoikien mielialoihin.[34]

Neljäs ero yksityisen ja hallinnollisen aloitteen välillä liittyi kustannuksiin. Jos yksityinen maanomistaja anoi isojakoa, jäi koko toimitus maanomistajien maksettavaksi. Kukin osallistui kustannuksiin kyläosuutensa mukaisesti. Vuosien 1765-1766 valtiopäivien jälkeen maanmittarin palkkio määräytyi ns. tynnyrinalapalkkajärjestelmän perusteella eli mitä enemmän mitattavaa kylässä oli, sitä suurempaan korvaukseen maanmittari oli oikeutettu. Vuosien 1769-1770 valtiopäivillä siirryttiin hetkeksi kiinteään palkkioon, mutta tynnyrinalajärjestelmään palattiin jälleen vuoden 1775 isojakoasetuksessa. Lisäksi talollisten oli otettava osaa apuripäivätöihin sekä tarjottava maanmittarille ruoka ja kyytiraha.[35]

Yleisten jakojen kohdalla valtio osallistui kustannuksiin vaihtelevalla panostuksella. Isojaon alkuvuosina maanomistajien kontolle jäi ainoastaan maanmittareiden ja heidän apulaistensa majoitus ja ruokkiminen, mutta vuoden 1766 jälkeen osa maanmittareiden palkkiosta jätettiin maanomistajien itsensä maksettavaksi tynnyrinalajärjestelmän mukaisesti. Lisäksi pitäjän oli maksettava maanmittareille ja hänen apulaiselleen jokapäiväisen talonruoan asemesta 150 taaleria ruokarahaa. Korvaus oli maksettava etukäteen maanmittarin aloittaessa työnsä pitäjässä. Pitäjiin perustettujen maanjako-oikeuksien jäsenten palkkiot ja kyydit jäivät vuodesta 1766 lähtien niin ikään paikallisten talollisten kontolle. Ei olekaan ihme, että vuosien 1769-1770 valtiopäivillä käsitellyissä rahvaan valituksissa anottiin maanmittauksen ja isojaon aiheuttamien kustannusten vähentämistä, koska ne olivat edellisten valtiopäivien päätösten seurauksena kymmenkertaistuneet.[36]

Paikallisyhteisön reaktiot

Se, kuinka jakotoimitus käynnistyi – yksityisestä aloitteesta vai hallinnollisena päätöksenä – heijastui paikallisyhteisön reaktioiden luonteeseen ja yleisyyteen. Jos toimitus sai alkunsa kylän talollisten tai jonkun talollisen aloitteesta, myös niskurointi rajoittui kylän sisälle. Yleisiin jakoihin kohdistuneissa mielenilmaisuissa on sen sijaan nähtävissä kollektiivisia, jopa järjestäytyneitä piirteitä.

Viranomaisraporttien perusteella valtaosa mielenilmaisuista kohdistui kustannuksiin ja tarvittavien apulaisten hankkimiseen. Komissiomaanmittari Nils Herman Silvan (1735-1808)  kirjoitti elokuussa 1768, kuinka hänellä oli suuria vaikeuksia saada hauholaisia talonpoikia maksamaan vaadittua etumaksua: ”Mitä tulee etumaksun saamiseen pitäjän asukkailta, niin olen saanut kohdata kaikki vaikeudet, joita niskoittelu ja haluttomuus voivat vain aiheuttaa.” Silvan ei ollut omien sanojensa mukaan saanut polttopuita ja huonetta itselleen, vaan oli pakotettu karttojensa ja papereidensa kanssa matkustamaan pitkin pitäjää ja majoittumaan ystäviensä ja sukulaistensa tykönä.[37] Kruununvouti Zitting kirjoitti maaherralle samoihin aikoihin, ettei Asikkalan rahvas ollut halukas keräämään rahaa maanmittarin ylläpitoa varten talveksi, vaan heidän mukaansa niiden kylien, missä maanmittari oli toimittanut kesällä jakoja, oli yksin vastattava kustannuksista.[38]

Maanmittari H. J. Gestrinin vuonna 1777 piirtämä isojakokartta Pulkkilan kylästä Asikkalasta. H3:5/4-8, Maanmittaushallituksen uudistuskartat ja -asiakirjat, KA. Kuva: Kansallisarkisto.
Maanmittari H. J. Gestrinin vuonna 1777 piirtämä isojakokartta Pulkkilan kylästä Asikkalasta. H3:5/4-8, Maanmittaushallituksen uudistuskartat ja -asiakirjat, KA. Kuva: Kansallisarkisto.

Akaaseen komennettu komissiomaanmittari Pehr Häggström (1734-1817) valitti maaherralle elokuussa 1760, etteivät pitäjän asukkaat ensin suostuneet tarjoamaan hänelle vuoden 1757 asetuksessa määriteltyä ylöspitoa, ellei hän ollut valmis matkustamaan talosta taloon ja tyytymään samaan ravintoon, kuinka mitä asukkaat itse päivittäin söivät. Vakuuteltuaan asukkaille järjestelyn kohtuuttomuutta, olivat he valmiita korvaamaan ylläpidon rahalla, kunhan he ensin saavat maaherralta vahvistuksen summan suuruudesta. Häggström valitti myös, että eräs pitäjän asukkaista, ”joka ei ymmärtänyt armollisen esivaltamme määräyksen hyödyllisyyttä”, oli kieltäytynyt avustamasta mittauksissa. ”Ja hekin, joiden olettaisi näyttävän rahvaalle hyvää esimerkkiä, uskaltavat joko ajattelemattomuuttaan tai heikkouttaan tukea rahvaan vastentahtoisuutta.”[39] Palkkiokysymys nousi esiin myös seuraavana vuonna manttaalikirjoituksen yhteydessä. Häggström vaati edelleen palkkiota rahassa, koska ei halunnut syödä talonpoikien tarjoamia ruokia. Tätä asetuksetkin edellyttivät.[40]

Toinen Akaan pitäjään komennettu komissiomaanmittari Gabriel Barck (1733-1807) pohti heinäkuussa 1768 maaherralle lähettämässään kirjelmässä laajemminkin mittaustöihin liittyneitä haasteita Hämeessä. Hänen mukaansa isojakotöiden edistymistä hankaloittivat ennen kaikkea seuraavat neljä tekijää: 1) Peltojen mittaus on työlästä, koska vainioissa on useita epäsäännöllisiä ojia, mäkiä ja muita joutomaita. 2) Niittyjen kartoitus vie aikaa, koska ne sijaitsevat siellä täällä yhteismetsissä, eikä niitä useinkaan ole aidattu ja ne kasvavat lisäksi metsää, minkä vuoksi rajojen määrittäminen on hankalaa. 3) Metsärajojen käyminen on hidasta, koska metsät ovat kallioisia ja mäkisiä, niin että päivässä on mahdollista viitoittaa rajoja 3000-4000 kyynärän edestä, kun tasaisella maalla, kuten Pohjanmaalla, oli mahdollista viitoittaa yli 9000 kyynärää päivässä. 4) Toimitusten edistymistä hidastaa myös aputyövoiman puute: ”Saan tuskin koskaan niin monta miestä kuin toivon, mutta sen sijaan avukseni lähetetään vanha ukko tai nuori poika, jota rahvas ei tarvitse omiin töihinsä ja joka on usein tietämätön rajojen sijainnista.” Barck tuo myös esiin, kuinka hänellä ja hänen kollegallaan on saamatta etumaksuja 300 kuparitaaleria, joita hän ei uskonut ilman ulosottoa saavansa rahvaalta perittyä.[41]

Myös tuomiokirjoista löytyy viittauksia talonpoikien haluttomuuteen osallistua kustannuksiin ja avustaa mittauksissa. Komissiomaanmittari Johan Rungius (1730-1791) syytti Pälkäneen vuoden 1765 syyskäräjillä Peissun ratsutilan haltija Yrjö Matinpoikaa Salmentaan kylästä, koska tämä ei ollut saapunut isojaon yhteydessä toimitettuun tonttijakoon. Hän oli lisäksi kieltäytynyt suorittamasta tarpeellisia päivätöitä mittauksien yhteydessä. Komissiomaanmittarin mukaan Peissun isäntä oli osoittanut vastahakoisuuttaan aikaisemminkin, mutta hän oli katsonut toimintaa läpi sormien, koska isojaon toimeenpano ei ollut merkittävästi viivästynyt. Niskoittelu oli kuitenkin niin sitkeää, että Rungius oli päättänyt haastaa ratsutilallisen käräjille, koska pelkäsi vastaavien tapausten yleistyvän myös muiden toimitusten yhteydessä, jos tottelemattomuus jäi nyt rankaisematta.[42]

Vedentaan kylässä Sääksmäellä kaikki kylän talolliset Haukan ja Vähälän isäntiä lukuun ottamatta kieltäytyivät osallistumasta komissiomaanmittari Anders Colléenin (1725-1788) palkkion maksamiseen. Talollisten toiveiden mukaan jako olisi pitänyt toimittaa vasta sen jälkeen, kun pellavasato oli saatu korjattua. He toivat myös esiin, että koko toimitus perustui Haukan isännän Matti Yrjönpojan anomukseen, joten hän sai isäntäväen mukaan vastata yksin kaikista kustannuksista. Näkemys oli kuitenkin isojakoasetuksen vastainen, ja tuomioistuin määräsi vastahankaiset talolliset osallistumaan kustannuksiin suhteessa tilojen äyrilukuihin.[43]

Orivedellä käsiteltiin syksyllä 1767 tapausta, jossa varakomissiomaanmittari Jakob Johan Gadd (1734-1816) syytti Savonkylän kahta talollista Yrjö Yrjönpoika Paavolaa ja Kustaa Juhonpoika Kolhia, koska nämä eivät saapuneet toimitukseen, eivätkä toimittaneet tarpeellista työvoimaa ja muonitusta, vaikka ajankohta oli kuulutettu saarnastuolista. Talonpojat puolustautuivat toteamalla, ettei heillä ollut varaa osallistua toimituksesta aiheutuviin kustannuksiin, eivätkä he pitäneet koko uudistusta edes tarpeellisena ja hyödyllisenä. He kertoivat myös valittaneensa asiasta maaherralle, joka ei tosin osoittanut ymmärrystä heidän näkemyksilleen. Päätöksessään kihlakunnanoikeus katsoi, että toimituksen ajankohta oli kaikkien osapuolten tiedossa ja määräsi Paavolan ja Kolhin isännille kymmenen hopeataalerin sakot toimituksen viivästyttämisestä. Tapaus sai jatkoa kolme vuotta myöhemmin, kun varakomissiomaanmittari Gadd joutui haastamaan Savonkylän talolliset toistamiseen käräjille, tällä kertaa maksamattoman palkkion vuoksi. Talolliset pitivät maanmittarin vaatimaa 439 kuparitaalerin palkkiota liian suurena mm. sen vuoksi, että Gadd penäsi isänniltä matkarahoja kahdesta reissusta, vaikka isojaon toimittamiseen olisi riittänyt yksikin reissu. Maanmittari vastasi isännille, että hän olisi mielellään toimittanut jaon yhdellä kertaa, jos vain kaikki asianosaiset olisivat tulleet paikalle tuolloin elokuussa 1767. Koska näin ei käynyt, hän joutui tekemään kaksi matkaa yhden sijasta. Oikeus asettui päätöksessään maanmittarin kannalle.[44]

Yllä mainitut esimerkkitapaukset ovat pitäjänhistorioiden antamien vihjeiden perusteella poimittuja sattumanvaraisia yksittäistapauksia, eivätkä ne anna mahdollisuuksia riitojen yleisyyttä koskevien päätelmien tekemiseen. Ne täydentävät kuitenkin osaltaan viranomaisraporttien antamaa kuvaa paikallisyhteisön ja maanmittareiden paikoin kiristyneistä väleistä. Tapaukset kuvastavat myös, kuinka ehdottoman jakovallan periaatteeseen oli sisäänrakennettuna konfliktinsiemen etenkin, jos aloitteentekijä ei keskustellut anomuksestaan naapureiden kanssa.

Isojako ja maariidat

Maanmittareiden ja kruununvoutien raporttien perusteella vaikuttaisi siltä, että kielteiset reaktiot kumpusivat pitkälti maanmittaustoimitusten aiheuttamista korkeista kustannuksista. Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus.  Maanmittareiden ylläpito ja tarvittavat apumiehet todennäköisesti järjestyivät lopulta, jos yhteisnautinnan purkamisessa nähtiin myös positiivisia piirteitä. Sitkeimpien niskurointitapausten taustalta onkin löydettävissä muita syitä, joista yksi keskeisimpiä vaikuttaisi liittyneen ratkaisemattomiin maariitoihin. Isojakoa edeltävään maanhallintaan liittyneen konfliktit nousevat esiin lähes jokaisessa esimerkkitapauksessa. Kiinnostavaa riidoista on erityisesti se, että niiden avulla on mahdollista ymmärtää kylien sisäisiä vastakkainasetteluita, siis sitä, miksi juuri joku tietty isäntä tai tietyt isännät asettuivat vastustamaan uuden maanjaon toimeenpanoa.

Edellä mainittu Savonkylän tapaus on tässä suhteessa valaiseva esimerkki. Vaikka Paavolan ja Kolhin isännät selittivät vastahakoisuuttaan kustannuksilla, lienee todellinen syy liittynyt niittyriitaan, jota käsiteltiin vuoden 1766 syyskäräjillä. Riita sai alkunsa toukokuussa 1766, jolloin nimismies Heikki Lindh oli ”tavanmukaisella kylän tangolla” jakanut kylän niityt sarkoihin ja paaluttanut sarkojen väliset rajat. Uusi niittyjako oli toimitettu kylän kolmannen talollisen Juho Tilsan anomuksesta. Kustaa Juhonpoika Kolhi oli kuitenkin poistanut paalut ja korjannut heinäsadon vanhan nautinnan mukaan kesällä 1766. Oikeudessa Kolhi valaisi tekonsa taustoja väittämällä, että nimismies oli ottanut jakoon mukaan hänen yksityisiä niittyjään, joista osa oli vanhoja, osa tuoreita raivioita. Tällä tavoin kylän kolmas talollinen Juho Tilsa, joka hänet oli oikeuteen haastanutkin, saisi osuuden näistä yksityisistä niityistä, mitä Kustaa Juhonpoika ei pitänyt oikeutettuna, vaan aikoi jatkossakin korjata vanhoilta niityiltään sadon. Hänen naapurinsa Yrjö Paavola tuki Kustaa Kolhin väitettä tuomalla esiin, että hänenkin yksityisiä niittyjään oli tangotettu.

Päätöksessään kihlakunnanoikeus toi esiin, ettei nimismiehen toimittamaa niittyjakoa ollut vielä oikeudessa vahvistettu. Tilsan piti ensin anoa käräjiltä jaon vahvistusta, ennen kuin naapureita voitaisiin velvoittaa sitä noudattamaan.[45] Tuomiokirjojen perusteella Tilsa ei kuitenkaan koskaan anonut vahvistusta vaan suoraan isojakoa. Tämä ilmenee vuoden 1767 syyskäräjien pöytäkirjasta. Onkin hyvin todennäköistä, että Tilsa etsi isojaosta ratkaisua nimenomaan avoimeen niittyriitaan, vaikka anomuksen taustalla on saattanut olla muitakin tekijöitä. Vastaavasti Paavolan ja Kolhin isäntien vastarinta selittyy todennäköisesti sillä, että he pelkäsivät isojaossa menettävänsä osan yksityisistä niittyraivioistaan Tilsalle.

Ylimääräiset valtiopäivämiesvaalit Keski-Hämeessä

Epäselvä maanhallinta löytyy myös kaikkein tunnetuimpien vastarintatapausten, omavaltaisten valtiopäivämiesvaalien taustalta. Näissä hyvin poikkeuksellisissa tapahtumasarjoissa oli kyse siitä, että osa hämäläisistä talollisista oli tyytymättömiä talvella 1769 pidettyihin varsinaisiin valtiopäivämiesvaaleihin, joissa oli valittu talonpoikaissäädyn edusmiehet Norrköpingissä huhtikuussa 1769 alkaville valtiopäiville. Tyytymättömyyden taustalla oli useita syitä. Vaaleista ei ollut ensinnäkään kaikissa seurakunnissa kuulutettu lainkaan, ja rahvas sai tietää valintakokouksen ajankohdan kuulopuheiden perusteella. Osa talonpojista oli lisäksi tyytymättömiä valituksi tulleisiin edusmiehiin ja rahvaan valitusten sisältöön. Taustalla vaikutti myös säätyläisten agitointi, minkä seurauksena ylimääräisiin ja laittomiksi tuomittuihin vaaleihin lopulta ryhdyttiin.[46]

Ylimääräisiä vaaleja pidettiin maaliskuussa 1769 Sääksmäen ylisen kihlakunnan pitäjissä Laukaassa, Rautalammilla ja Saarijärvellä sekä Keski-Hämeen pitäjissä Akaassa ja Pälkäneellä. Pälkäneeltä Norrköpingiin matkusti ratsutilallinen Tuomas Sihvola, joka oli muutenkin aikeissa matkustaa Pohjanlahden yli Tukholmaan valittamaan kotikylässään Luikalassa toimitetusta isojaosta, sekä Akaasta Erkki Rekunen. Uuden edusmiehen valintaan ryhdyttiin samoihin aikoihin myös Hauholla, mutta varapastori Grahn asettui esteeksi kieltäytymällä kuuluttamasta saarnastuolista pitäjäänsä koolle asiasta keskustelemaan. Toukokuussa 1769, jolloin valtiopäivät olivat jo käynnissä, valittiin Hattulasta lumppukaupantarkastaja Forsman seurakunnan edustajaksi, joka ei kuitenkaan päässyt koskaan Tukholmaa pitemmälle. Hän lisäksi hävitti valtiopäivävalitukset todennäköisesti sen vuoksi, että viranomaiset olivat Forsmanin saapuessa Tukholmaan jo ryhtyneet toimenpiteisiin ylimääräisten valtiopäivämiesten palauttamiseksi takaisin kotiseuduilleen ja saamiseksi oikeiden eteen.[47]

Keski-Hämeessä valtiopäivämiesvaalien keskiössä oli vaatimus isojakouudistuksen peruuttamisesta. Pälkäneellä laaditussa valituksessa vaadittiin, että ”isojaonjärjestely kumottaisiin sekä kaikkeinarmollisimmasti asetettaisiin siihen tilaan, joka vanhastaan ja ikimuistoisista ajoista on tässä pitäjässä valinnut, erittäinkin kun mainittu isojako on tapahtunut korvaamattomaksi vahingoksemme”. Vahingoilla viitattiin ilmeisesti jaettuihin ulkotiluksiin, sillä valitus jatkui seuraavasti:”…jotapaitsi asianosaisia pakotetaan 50 hopeatalarin sakon uhalla edelleenkin isoonjakoon alistumaan siitä huolimatta, että osa meistä on jäänyt ilman ulkopalstoja ja -niittyjä”. Myös maanmittareiden vaatimia sietämättömiä palkkioita pidettiin kohtuuttomina.[48]

Pälkäneläisten ja akaalaisten tavoite jaettiin myös Sääksmäellä, vaikka pitäjästä ei tiettävästi valittukaan omaa edusmiestä Norrköpingiin. Sääksmäen maanjako-oikeuden ensimmäisen kokoontumisen tunnelmat toukokuussa 1769 kuvastavat hyvin talonpoikien odotuksia. Maanjako-oikeus oli kutsuttu koolle vahvistamaan isojaossa noudatettavat jakoperusteet ja jakomenetelmän, mutta suurin osa paikalle saapuneista talonpojista toi esiin, ettei ketään tullut pakottaa isojakoon eikä maanjako-oikeuden toiminnasta koituviin kustannuksiin, ennen kuin käynnissä olevat valtiopäivät oli saatu päätökseen. Tarttilan kylän talonpojat Kalle Mihna ja Mikko Sakanen vahvistivat viestiä lausumalla vihoissaan, että he laittaisivat enemmin henkensä alttiiksi kuin suostuisivat tilustensa jakamiseen. He eivät voineet myöskään kuvitella alistuvansa maanjako-oikeuden päätöksiin. Lausuntoa pidettiin niin vakavana, että nimismies Johan Ingman vei tapauksen kihlakunnanoikeuteen, joka määräsi isännille kymmenen hopeataalerin sakon kummallekin. Maanjako-oikeuden työskentelyyn välikohtaus ei vaikuttanut, vaan oikeus jatkoi työtään jakoperusteen ja muiden asioiden parissa. Tapaus joka tapauksessa osoittaa, että ylimääräisiin valtiopäivämieheen kohdistettiin toiveita.[49]

Lopulta hämäläistalonpoikien hankkeet valuivat tyhjiin, sillä heidän edusmiehiään ei hyväksytty talonpoikaissäädyn virallisiksi edustajiksi. Päinvastoin, heidän velvoitettiin palaamaan kotiseuduilleen, jossa he saivat haasteen käräjille syytettynä rahvaan yllyttämisestä kapinaan esivaltaa vastaan. Isojaon etenemistä ei siis onnistuttu horjuttamaan. Loppujen lopuksi seuraukset olivat vähäisiä myös asianosaisten kannalta, sillä suurin osa syytteistä raukesi. Ainoastaan ratsutilallinen Tuomas Sihvola tuomittiin levottomuuksien aiheuttamisesta raipparangaistukseen ja menettämään kansalta kokoamansa rahat. Lisäksi langetettiin kaksi vesileipärangaistusta Sihvolan avustamisesta. Nämäkin tuomiot kumottiin hovioikeudessa.[50]

Miksi keskihämäläiset talonpojat katsoivat parhaaksi ryhtyä yllä kuvatulla tavalla niskuroimaan isojakoasetuksia vastaan? Aikaisemmassa tutkimuksessa tapaus on selitetty lähinnä huonolla ajoituksella, kuten 1760-luvun katovuosilla ja inflaatiolla, mutta tätä on pidettävä riittämättömänä selitysmallina jo pelkästään sen vuoksi, että monilla muilla seuduilla rahanarvon nousuun reagoitiin toisin. Uudellamaalla ja useissa ruotsalaisissa lääneissä jakotoimitukset yleistyivät samassa tahdissa viljanhintojen nousun kanssa.[51] Selvästi todennäköisempänä selitysmallina on pidettävä valtiohallinnon aktiivisuutta maareformin toimeenpanossa, sillä omavaltaisia valtiopäivämiehiä valittiin ainoastaan sellaisista pitäjistä, missä toimitettiin yleisiä jakoja. Näillä seuduilla talonpojat eivät voineet itsenäisesti päättää toimitusten ajankohtaa ja sitoutumistaan mittauksesta koituviin kuluihin. Isojako näyttäytyikin monille talonpojille lähinnä uutena esivallan määräämänä rasitteena.

Niskuroinnin taustalla oli myös henkilökohtaisia syitä. Niihin on mahdollista päästä käsiksi, kun tarkastellaan Pälkäneen talvikäräjillä 1767 käsiteltyä riitatapausta, jonka osapuolina olivat komissiomaanmittari Johan Rungius, joka oli määrätty toimittamaan yleistä jakoa (allmänna storskifts delningen) Pälkäneelle vuonna 1760 sekä em. Luikalan kylän ratsutilallinen Tuomas Sihvola ja talonpoika Jaakko Seppälä. Jälkimmäinen sai vuoden 1769 tapausten yhteydessä tuomion Sihvolan avustamisesta.

Komissiomaanmittari Rungius kertoi oikeudessa, että Sihvolan ja Seppälän isännät olivat asettuneet vastustamaan kylässä toimitettavaa niittyjakoa, koska vastaajien mukaan niityt eivät olleet sarkajaossa, vaan ne oli jaettu vanhastaan erillisiin lohkoihin (i storskifte eller särskilte stycken). Vastaajat pelkäsivätkin saavansa uudessa jaossa hyvin hoidettujen niittyjensä tilalle huonosti hoidettuja niittyjä, jos niittyjakoon puututaan. Maanmittari ei pitänyt tätä hyvänä ideana, sillä useiden kylien niityt olivat seka-asemassa keskenään, minkä vuoksi muut jakokunnan osakkaat olivat halukkaita saamaan niittynsä isompina ja yhtenäisempinä lohkoina. Istunnossa läsnä olleet kyläläiset toivat myös esiin, että niittyjaon periaatteista oli jo kertaalleen päästy yksimielisyyteen, ennen kuin isojakotoimitukset käynnistyivät. Vastaajat pysyivät silti sitkeästi kannassaan: niittyjakoon ei saanut koskea. Lopulta heidän kantansa kuitenkin hävisi. Kihlakunnanoikeuden tuomitsi Tuomas Sihvolan ja Jaakko Seppälän kymmenen hopeataalerin sakkoihin vastaanhangoittelusta sekä määräsi maksamaan viidentoista taalerin ja kahdeksan äyrin edestä oikeudenkäyntikuluja komissiomaanmittarille.[52]

Kyseinen isojakoriita oli todennäköisesti se, josta Sihvola oli menossa valittamaan Tukholmaan, ja kun samaan aikaan syntyi ajatus omavaltaisen valtiopäivämiehen valitsemisesta, päätti Tuomas Sihvola ottaa tehtävän vastaan. Hänellä oli siis vahvasti oma lehmä ojassa. Tämän seikan puolesta puhuu sekin, että hovioikeus käsitteli tapausta nimenomaan Luikalan kylässä toimitettuun isojakoon kohdistuneena vastustuksena, eikä yleisenä kapinointiin yllyttämisenä.[53]

Isojako ja ulkopellot Toijalan kylässä Akaassa

Henkilökohtaiset intressit vaikuttivat myös erään toisen sitkeän riitatapauksen taustalla, joka sattui Toijalan kylässä Akaassa samoihin aikoihin edellä kuvattujen tapahtumien kanssa. Isojako Toijalan 13-taloisessa kylässä käynnistyi kesällä 1766 Akaan pitäjään komennetun komissiomaanmittari Pehr Häggströmin toimesta. Hän oli saanut määräyksensä taloudelliselta deputaatiolta ja maanmittauskomission johtajalta Runebergiltä, mutta myös kylässä asunut Kurvolan säteriratsutilan haltija, kapteeni Johan Fredrik Segercrantz oli ollut henkilökohtaisesti yhteydessä maanmittariin ja pyytänyt tätä käynnistämään jakotoimitukset Toijalan kylässä.[54]

Maanmittari Niklas Avanderin kartta Toijalan kylästä vuodelta 1700. H138:7/1-3, Maanmittaushallituksen uudistuskartat ja -asiakirjat, KA. Kuva: Petri Talvitie.
Maanmittari Niklas Avanderin kartta Toijalan kylästä vuodelta 1700. H138:7/1-3, Maanmittaushallituksen uudistuskartat ja -asiakirjat, KA. Kuva: Petri Talvitie.

Maareformin toimeenpano kohtasi heti vastustusta. Vastarinnan nokkamiehiä olivat Kakkalin, Kottilan, Köyvärin ja Sipilän talojen isännät. He toivat heti elokuussa 1766 pidetyssä ensimmäisessä jakokokouksessa esiin, että isojakoa oli lykättävä siihen asti, kunnes kaikki kylän pellot ja niityt olivat yhtä hyvässä kunnossa. Muutamaa päivää myöhemmin samaiset isännät kertoivat, etteivät he aikoneen osallistua peltojen jyvitykseen, eivätkä he muutenkaan hyväksyneet kylän peltojen isojakoa. Jos sellainen päätettiin kuitenkin toimittaa, aikoivat he jatkaa vanhojen sarkojensa viljelyä. Kesäkuussa 1767, kun Häggström oli vastaanhangoittelusta huolimatta saanut jaon valmiiksi ja paalutettua maastoon, olivat edellä mainittujen talojen isännät kiskoneet paalut irti maasta. Seuraavana kesänä, kun komissiomaanmittari paalutti jaon uudelleen maastoon ja kutsui kylän asukkaat koolle allekirjoittamaan laatimaansa jakokirjaa, vastahankaiset isännät yhdessä Ylpön isännän kanssa kieltäytyivät ”nyt ja tulevaisuudessa” laittamasta siihen nimeään ja puumerkkiään.[55]

Vastarinnan taustalla vaikutti ulkopeltojen jako. Takamaille raivatut uudisraiviot olivat nousseet esiin jo ensimmäisessä jakokokouksessa elokuussa 1766. Tuolloin valtaosa kylän asukkaista halusi jättää ulkopellot jaon ulkopuolelle, mutta kapteeni Segercrantz oli eri mieltä. Hänen mukaansa kaikki kylän pellot ja niityt oli jaettava suhteessa tilojen äyrilukuihin, sillä kaikki kylän uudisraiviot on tehty ilman, että niistä olisi sovittu naapureiden kanssa tai että niille olisi hankittu kihlakunnanoikeuden hyväksyntä. Kapteeni kertoi tehneensä jo vuonna 1757 kirjallisen sopimuksen kylän talolliset kanssa, jossa nämä sitoutuivat jakamaan raiviot isojaossa. Sopimusta ei tosin ilmeisesti tuotu käräjille. Ainakaan en ole onnistunut löytämään sitä vuosien 1757 tai 1758 käräjäpöytäkirjoista. Kapteeni esitti myös, ettei ulkopeltoihin voida soveltaa vuoden 1762 isojakoasetusta, jonka mukaan ulkopellot oli mahdollista jättää jaon ulkopuolelle.[56]

Ulkopeltokysymykseen ei löytynyt ratkaisua neuvottelemalla, vaan riita vietiin oikeuteen, ensin käräjille ja sitten hovioikeuteen, jossa kapteeni Segercrantzin kanta voitti. Hovioikeuden 26.11.1767 antaman päätöksen mukaan Toijalan kylän ulkopellot oli jaettava suhteessa tilojen äyrilukuihin. Kakkalin, Kottilan, Köyvärin, Sipilän ja Ylpön isännät eivät kuitenkaan tyytyneet päätökseen, vaan nostivat ulkopeltojen jaon uudelleen esiin maanjako-oikeuden kokouksessa kesäkuussa 1769, jolloin oli tarkoitus vahvistaa Häggströmin toimittama peltojako. Talonpojat perustelivat vaatimuksiaan sillä, että heiltä nyt poisjaetut ulkopellot olivat heidän yksityisiä raivauksia, jotka he olivat tehneet 17-25 vuotta sitten kylän yhteismaalle ja osin omiin niittyaitauksiinsa. He eivät voineet hyväksyä, että he joutuisivat nyt luopumaan oman aherruksensa tuloksista ja ottaa tilalle vähemmän tuottoisaa maata.[57]

Kapteeni Segercrantz vastasi talonpoikien vaatimuksiin pitkällä kirjelmällä, jossa hän toi mm. esiin, kuinka niskuroivien talollisten esi-isät olivat isovihan aikoihin ryhtyneet viljelemään Kurvolan ratsutilan peltoja ratsutilan ollessa autiona. Myös kylässä sijannut Niisiuksen autiotila oli kokonaisuudessaan otettu viljelyyn naapureiden toimesta. Segercrantzin isä oli saanut tilan haltuunsa 1725 ja ryhtynyt hankkimaan menetettyjä tiluksia takaisin. Yhteisvainioilla oli toimitettu uusi sarkajako ja osa niityistä oli palautettu ratsutilalle. Kaikkia tiluksia ei ilmeisesti kuitenkaan koskaan palautettu, ja Segercrantz katsoi, että talollisten vastarinnassa oli kyse ainoastaan siitä, etteivät he halunneet luopua ratsutilalta ja Niisiuksen autiotilalta anastamistaan pelloista ja niityistä. Kapteeni viittaa myös muihin asukkaiden välejä kiristäneisiin seikkoihin, kuten noin 20 vuotta kestäneeseen riitaan säteriratsutilan aputilojen perinnöksiostosta. Segercrantzin äiti, leski Anna Sofia Boije oli yrittänyt hankkia 1740-luvulla perintökirjan Ylpön ja Kattilan tiloihin, mutta kyseiset tilojen isännät olivat asettuneet vastustamaan hanketta. Lopulta riita oli viety kuninkaalliseen oikeusrevisioon, joka myönsi aputilojen haltijoille perintökirjat juuri isojaon kynnyksellä vuonna 1765. Segercrantzin mukaan talonpoikien omanarvontunto oli tästä voitosta kasvanut siinä määrin, että kuvittelivat saavansa kaikki tavoitteensa läpi valtiopäivillä. Kapteeni arveli myös, että talonpojat kuvittelivat isojaon olevan alempien virkamiesten hanke, josta kuningas ei ollut edes tietoinen.[58]

Kurvolan omistajan kirjelmä ei täysin vakuuttanut maanjako-oikeutta, joka osoitti ymmärrystä niskuroivien talonpoikien vaatimuksille – tosin vain tiettyyn rajaan asti. Niisiuksen autiotilan maille raivatut pellot oli annettava pois, mutta niittyaitauksiin raivatut pellot sai kukin pitää itsellään. Tosin samalla haluttiin pitää kiinni yhtenäisistä jakolohkoista, ja näin olleen talollisten oli tehtävä tilusvaihtoja keskenään. Lopputulos vaikutti onnistuneelta kompromissilta ottaen huomioon hovioikeuden päätöksen. Tästäkin huolimatta tapausta käsiteltiin eri oikeusasteissa kuninkaallista oikeusrevisiota myöten aina vuoteen 1773 asti, jolloin Häggströmin laatimaa peltojakoa ryhdyttiin vihdoin noudattamaan.[59]

Myös Toijalan tapauksella oli yhtymäkohtia ylimääräisiin valtiopäivämiesvaaleihin. Samaan aikaan, kun ulkopeltojen kohtaloa käsiteltiin maanjako-oikeudessa, Akaassa ryhdyttiin valitsemaan omaa edusmiestään Norrköpingiin. Valinta kohdistui lopulta em. Erkki Rekuseen, mutta Toijalan talolliset olivat aktiivisesti mukana hankkeessa. Kaikki kylän talolliset osallistuivat matkakassan kartuttamiseen ja kylän asukkaista Juho Kottila, Erkki Köyväri ja Matti Vähä-Palkki saivat kihlakunnanoikeudessa vakavan varoituksen osallisuudestaan ”epäilyttäviin puuhiin”. Yhteensä tuomittuja oli viisi, joten ylimääräisen valtiopäivämiesedustajan valitseminen oli mitä suurimmassa määrin Toijalan kylän hanke.[60]

Johtopäätökset

Viimeisen noin 30 vuoden aikana ruotsalaisissa ja suomalaisissa isojakotutkimuksessa on tapahtunut selkeä paradigman muutos. Kun varhaisemmassa tutkimuksessa korostettiin uudistuksen luonnetta talonpoikien vastustamana pakkoreformina, on uudemmassa (Ruotsissa 1980-luvun jälkeen ilmestyneessä ja Suomessa 2000-luvulla ilmestyneessä) tutkimuksessa painotettu talonpoikien aloitteellisuutta ja vastarinnan vähäisyyttä. Vastaavanlainen tulkintatradition muutos on tapahtunut myös muualla Euroopassa. Talonpoikien positiiviselle asenteelle on tarjottu useita selityksiä, mutta yleisellä tasolla kaikissa tulkinnoissa on yksinkertaisesti kyse siitä, että sarkajaon purkaminen ja yhteismaiden yksityistäminen vähensi kylien asukkaiden keskinäisriippuvuutta ja kasvatti talonpoikien isäntävaltaa tilusten käytössä. Yksityisen nautintaoikeuden merkitys korostui niillä seuduilla, missä varhaiskapitalistinen teollisuus nosti metsien arvoa ja missä voimakas väestönkasvu kasvatti paineita takamaiden asuttamiseen.

Tätä taustaa vasten on kiinnostavaa pohtia, miksi joukko hämäläistalonpoikia asettui 1760-luvulla vastustamaan uudistuksen toimeenpanoa paikka paikoin hyvinkin aktiivisesti. Aikaisemmassa tutkimuksessa vastarinta on selitetty talonpoikaisella, riskien välttämiseen pyrkivällä mentaliteetilla, mutta tätä selitysmallia on pidettävä epätarkkana jo pelkästään sen vuoksi, että niskurointitapausten protagonistien joukossa oli useita ratsutilallisia, mikä viittaisi siihen, ettei isojaon vastustamisessa ollut kyse köyhimpien talonpoikien tottelemattomuudesta.

Tutkimuksessa on korostettu myös 1760-luvun katovuosia ja rahanarvon voimakasta heikkenemistä, ja näillä seikoilla oli todennäköisesti oma merkityksensä etenkin, koska vuosien 1765-1766 valtiopäivillä tehtyjen päätösten seurauksena isojaon osapuolten maksettavasi tuli uusia kulueriä. Kustannustason nousu tuntui etenkin niissä pitäjissä, missä maareformi toteutettiin hallinnollisesti, joko taloudellisen deputaation tai maaherran aloitteesta. Aikaisemmin pitäjien asukkaiden maksettavasti oli jäänyt ainoastaan maanmittarin ylläpito, mutta vuodesta 1766 lähtien heidän oli maksettava 150 hopeataalerin ruokaraha, kustannettava maanjako-oikeuden jäsenten matkat ja palkkiot sekä maksettava maanmittarin palkkio mitattujen tynnyrinalojen mukaisesti. Näin ollen on ymmärrettävää, että niillä seuduilla, missä toimitettiin yleisiä isojakoja, maalaisrahvas osoitti haluttomuuttaan osallistua maanmittarin palkkion maksamiseen ja tarvittavien apumiesten hankkimiseen.

Vastentahtoisuus muuttui aktiiviseksi niskuroinniksi siinä vaiheessa, kun talonpojat huomasivat menettävänsä isojaon seurauksena osan vanhoista nautinnoistaan. Etenkin sarkajaon ulkopuolisten, yksityisten uudisraivioiden kohtalo oli ratkaisevassa asemassa. Lähtökohtaisesti talonpojat halusivat pitää raivaustyönsä hedelmät itsellään, ja vuoden 1762 isojakoasetus puolsi tätä näkökohtaan. Sen mukaan yhteismaalle laillisesti tehdyt ulkopalstat – siis sellaiset uudisraiviot, jotka oli tehty käräjien tai naapureiden luvalla – voitiin jättää raivaajansa haltuun. Jos taustalla oli väärinkäytöksiä, kuten Toijalan tapauksessa väitettiin olleen, uudisraiviot oli kuitenkin otettava takaisin yhteisnautintaan. Lisäksi oli otettava huomioon isojaon tavoitteet tilussekaannuksen vähentämisestä. Tässä artikkelissa käsiteltyjen tapaustutkimusten valossa vaikuttaisi siltä, että kaikkein sitkeimmät vastarintatapaukset selittyvät juuri talonpoikien haluttomuudella luovuttaa raivaamiaan ulkopalstoja naapureille. Toijalan tapauksen perusteella on pääteltävissä, että haluttomuus muuttui tietoiseksi jarruttamiseksi, kun maariitojen osapuolena oli säätyläinen. Tällöin omanarvontuntoiset talonpojat puolustivat uudisraivioiden ohella myös kunniaansa. Tämän hypoteesin tueksi tosin vaadittaisiin useampien riitatapausten analysointia.

Yleisellä tasolla, kun hämäläistalonpoikien reaktioita verrataan muihin Pohjoismaihin ja Saksaan, näyttäisi siltä, että maareformien toimeenpanoa säätelevä lainsäädäntö heijastui ratkaisevalla tavalla paikallisyhteisöjen suhtautumiseen. Niillä seuduilla, missä yhteisnautinnan purkaminen eteni viranomaisten komennossa, paikalliset asukkaat nousivat herkemmin vastarintaan, kuin sellaisilla seuduilla, missä aloiteoikeus oli maanomistajien käsissä. Myös ehdottoman jakovallan periaate oli omiaan aiheuttamaan ristiriitoja, etenkin jos anomus jätettiin ilman naapureiden hyväksyntää. Keskieurooppalaiselle lainsäädännölle tyypillinen enemmistöperiaate mahdollisesti vähensi vastarinnan todennäköisyyttä. Tätäkin on tosin pidettävä vain hypoteesina, sillä eurooppalaista maareformiliikettä on tästä näkökulmasta tutkittu verrattain vähän.

Kirjoittaja on väitellyt Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian oppiaineesta vuonna 2013. Parhaillaan hän toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella.

Tutkimuskirjallisuus ja lähteet

Arkistolähteet

Kansallisarkisto, Helsinki (KA)

Kihlakunnanoikeuksien renovoidut tuomiokirjat

-Ylä-Satakunnan tuomiokunta

Maanmittaushallituksen uudistusarkisto

-Uudistuskartat ja -asiakirjat

Hämeenlinnan maakunta-arkisto, Hämeenlinna (HMA)

Uudenmaan lääninhallitus, kanslia (ULH ka)

-Kirjeasiakirjat

Sääksmäen tuomiokunnan arkisto

-Pälkäneen käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat

-Sääksmäen käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat

Hämeen läänin pitäjittäisten maanjako-oikeuksien asiakirjat

-Akaan maanjako-oikeuden pöytäkirjat

-Sääksmäen maanjako-oikeuden pöytäkirjat

Maanmittauslaitoksen arkistokeskus, Jyväskylä

Isojakoasiakirjat

Tutkimuskirjallisuus

Alanen, Aulis J. Etelä-Pohjanmaan historia. 4:2. Etelä-Pohjanmaan talouselämä 1721-1809. Etelä-Pohjanmaan historiatoimikunta, Vaasa 1949.

Béaur, Gérard. The benefits of a historiographic crisis: the study of French rural history (c. 1500-1800) during the last fifty years. Teoksessa E. Thoen & L. Van Molle (toim.) Rural history in the North Sea area. An overview of recent research (Middle Ages-beginning twentieth century). CORN Publication Series 1. Brepols, Turnhout 2006, 119-145.

Berg, Bengt Åke. Volatility, integration and grain banks. Studies in harvests, rye prices and institutional development of the parish magasins in Sweden in the 18th and 19th centuries. Economic Research Institute, Stockholm 2007.

Bjørn, Claus. The Peasantry and Agrarian Reform in Denmark. Scandinavian Economic History Review 25:2 (1977), 117-137.

Bloch, Marc. French Rural History. An Essay on its Basic Characteristics. Routledge & Kegan Paul, London and Henley 1978.

Blum, Jerome. The End of the Old order in Rural Europe. Princeton University Press, Princeton 1978.

New Jersey.Brakensiek, Stefan. Agrarian individualism in North-Western Germany 1770-1870. German History 12:2 (1994), 137-179.

Bäck, Kalle. Bondeopposition och bondeinflytande under frihetstiden. Centralmakten och östgötaböndernas reaktioner i näringspolitiska frågor. Stockholms universitet, Stockholm 1984.

Granér, Staffan. Samhävd och rågång. Om egendomsrelationer, ägoskiften och marknadsintegration i en värmländsk skogsbygd 1630-1750. Meddelanden från Ekonomisk-historiska institutionen vid Göteborgs universitet 86. Ekonomisk-historiska institutionen, Göteborg 2002.

Gustafsson, Alfred A. Maanmittarikunta ja mittaustyöt Ruotsinvallan aikana. Teoksessa Suomen maanmittauksen historia. I osa. Ruotsinvallan aika. WSOY, Porvoo 1933.

Gylling, Edvard. Suomen torpparilaitoksen kehityksen pääpiirteet Ruotsinvallan aikana. Taloustieteellisiä tutkimuksia 9. Helsinki 1909.

Halila, Aimo. Iitin historia. Varhaisimmista ajoista 1860-luvulle. Helsinki, 1939.

Henningsen, Peter. Peasant Society and the Perception of a Moral Economy. Redistribution and Risk Aversion in Traditional Peasant Culture. Scandinavian Journal of History 26:4 (2001), 271-296.

Huhtamies, Mikko. Maan mitta. Maanmittauksen historia Suomessa 1633-2008. Maanmittauslaitos, Edita, Helsinki 2008.

Ingers, E. Bonden i svensk historia 2. Stockholm, 1948.

Jutikkala, Eino. Sääksmäen pitäjän historia. Sääksmäen kunta, Sääksmäki 1934.

Jutikkala, Eino. Suomen talonpojan historia. Toinen uudistettu ja lisätty laitos. SKS:n toimituksia 257. SKS, Helsinki 1958.

Jutikkala, Eino. Entisajan talonpoikaiskylä. Teoksessa Eino Jutikkala (toim.) Suomen talous- ja sosiaalihistorian kehityslinjoja. Historian korkeakoulu 2. WSOY, Porvoo 1968, 39-55.

Katajala, Kimmo. Suomalainen kapina. Talonpoikaislevottomuudet ja poliittinen kulttuuri Suomessa Ruotsin ajalla (n. 1150-1800). Historiallisia tutkimuksia 212. SKS, Helsinki 2002.

Koukkula, Tuomo. Pälkäneen historia 1500-luvulta 1860-luvulle. Teoksessa Pälkäneen historia. Pälkäneen kunta, Pälkäne 1972.

Kuusi, Sakari. Isojaon alkuvaiheet Pohjanmaalla. Helsinki 1914.

Kuusi, Sakari. Maataloudelliset uudistusvirtaukset ja maanmittauslaitos Suomessa vuosina 1725-56. Teoksessa Suomen maanmittauksen historia. I osa. Ruotsinvallan aika. WSOY, Porvoo 1933a.

Kuusi, Sakari. Isojako Suomessa vuosina 1757-1809. Teoksessa Suomen maanmittauksen historia. I osa. Ruotsinvallan aika. WSOY, Porvoo 1933b.

McCloskey, Donald N. The persistence of English common fields. Teoksessa William N. Parker & Eric L. Jones (toim.) European peasants and their markets. Essays in agrarian economic history. Princeton University Press, Princeton 1975, 73-119.

Ojanperä, Tuuli. Visionääri, virkamies ja verotalonpojat. Kolme näkökulmaa isojakoon Ruotsin vallan ajalla. Julkaisematon Suomen ja Pohjoismaiden historian lisensiaatintutkielma. Helsingin yliopisto, Helsinki 2002.

Olai, Birgitta. Storskiftet i Ekebyborna. Svensk jordbruksutveckling avspeglad i en östgötasocken. Studia historica Upsaliensia 130. Acta Universitatis Upsaliensis, Uppsala 1983.

Olai, Birgitta. ”… till vinnande af ett redigt Storskifte…”. En komparativ studie av storskiftet i fem härader. Studia historica Upsaliensia 145. Acta Universitatis Upsaliensis, Uppsala 1987.

Overton, Mark. Agricultural revolution in England. The transformation of the agrarian economy 1500-1850. Cambridge studies in historical geography 23. Cambridge University Press, Cambridge 1996.

Paloposki, Toivo. Suomen talonpoikaissäädyn valtiopäiväedustus vapaudenajalla. Historiallisia tutkimuksia 57. Helsinki, Suomen historiallinen seura 1961.

Paloposki, Toivo. Suomen talouden kehittäminen 1750-1760 -lukujen valtiopäiväpolitiikassa. Historiallisia tutkimuksia 98. SHS, Helsinki 1976.

Pettersson, Ronny. Laga skifte i Hallands län 1827-1876. Förändring mellan regeltvång och handlingsfrihet. Stockholm studies in economic history 6. Acta Universitatis Stockholmiensis, Stockholm 1983.

Renes, Hans. Grainlands. The landscape of open fields in a European perspective. Landscape History 31:2 (2010), 37-70.

Saarenheimo, Juhani. Vanhan Pirkkalan historia. Vanhan Pirkkalan historiatoimikunta, Nokia 1974.

Saarenheimo, Juhani. Isojako Hämeessä. Teoksessa Hämeen historia. Osa III:2. Vuodesta 1721 noin vuoteen 1870. Karisto, Hämeenlinna 1976, 259-304.

Saarenheimo, Juhani. Isojako ja isojaonjärjestelyt. Teoksessa Maanmittaus Suomessa 1633-1983. Maanmittaushallitus, Helsinki 1983, 20-62.

Saarenheimo, Juhani. Isojako. Teoksessa Viljo Rasila, Eino Jutikkala & Anneli Mäkelä-Alitalo (toim.) Suomen maatalouden historia. Osa I. Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle. SKS:n toimituksia 914:1. SKS, Helsinki 2003, 349-364.

Scott, James C. The moral economy of the peasant. Rebellion and subsistence in Southeast Asia. Yale University Press, New Haven 1976.

Soininen, Arvo M. Vanha maataloutemme. Maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisenmaatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle. Historiallisia tutkimuksia 96. SHS, Helsinki 1974.

Suolahti, Gunnar. Elämää Suomessa 1700-luvulla. Vuonna 1925 ilmestyneen yhteisniteen 2. painos. SKS:n toimituksia 544. SKS, Helsinki 1991.

Suvanto, Seppo. Akaan historia. Toijala-Kylmäkoski-Viiala. Osa 1. Vammala, 1954.

Talvitie, Petri. Kyläosuudesta yksityiseen maanomistukseen. Isojako Länsi-Uudellamaalla 1700-luvulla. Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta XXVIII. Helsingin yliopisto, Helsinki 2013.

Wirilander, Kaarlo. Savon historia. Osa 3. Savo kaskisavujen kautena 1721-1870. Savon säätiö, Kuopio 1960.

Yelling, J. A. Common field and enclosure in England 1450-1850. Macmillan, London 1977.

Ylikangas, Heikki. Kiista uudisasutuksesta isojaon syynä. Historiallinen aikakauskirja 102:4 (2004), 494-507.

Ylikangas, Heikki. Suomen historian solmukohdat. WSOY, Helsinki 2007.

 



  1. Ylikangas 2004; Talvitie 2013. [Takaisin]
  2. Suolahti 1991 (1925), 334-340; Jutikkala 1934, 318-319; Halila 1939, 496-498; Suvanto 1954, 254-262; Koukkula 1972, 388-389; Saarenheimo 1974, 385-386. [Takaisin]
  3. Yleisten selitysmallien ongelmallisuudesta talonpoikaiskapinoiden selittämisessä ks. Katajala 2002, 15. [Takaisin]
  4. Diplomi-insinööri ja historianharrastaja Antti Lehtonen on tehnyt Oriveden pitäjää koskevista kihlakunnanoikeuksien pöytäkirjoista systemaattiset, joskin viitteelliset muistiinpanot keskiajalta 1870-luvulle. Verkossa julkaistujen muistiinpanojen perusteella oikeustapaukset on käyty läpi kokonaisuudessaan isojaon toimeenpanon ajalta 1750-luvulta 1800-luvun alkuvuosiin. Ks. http://www.protsv.fi/ths/finne/tuomiokirjapoiminnat/Tuomiokirjapoiminnat1366-1878.pdf (luettu: toukokuu 2015). [Takaisin]
  5. Suomen osalta ks. Suolahti 1991 (1925), 315-352; Jutikkala 1958, 241-242; Jutikkala 1968, 54; Saarenheimo 1976, 265-268; Saarenheimo 1983, 23-25; Saarenheimo 2003, 350-351; Huhtamies 2008, 168-170. Ks. myös Hämeen paikallishistoriat. Ruotsin osalta perinteisestä isojakotulkinnasta ks. esim. Olai 1983; Granér 2002, 268-270. [Takaisin]
  6. Olai 1983; Bäck 1984; Olai, 1987. [Takaisin]
  7. Talvitie 2013. [Takaisin]
  8. Ylikangas 2004. [Takaisin]
  9. Kuusi 1914, 86-90 ja 151-153. [Takaisin]
  10. Bjørn 1977, 117-123. [Takaisin]
  11. Brakensiek 1994, 168-169. [Takaisin]
  12. Ibid., 168-169 ja 177-179; Béaur 2006, 133-134. [Takaisin]
  13. Saarenheimo 2003, 350-351. [Takaisin]
  14. Suolahti 1991 (1925), 323-324 ja 334-335. Myös Huhtamies korostaa katovuosien merkitystä, mutta viittaa myös samanaikaisiin kruununtilojen perinnöksiostoihin, jotka vähensivät talonpoikien kiinnostusta isojaosta aiheutuvien kulujen maksamiseen. Huhtamies 2008, 169. [Takaisin]
  15. Henningsen 2001. [Takaisin]
  16. McCloskey 1975, 113-119; Scott 1976, 5; Bloch 1978, 54-55; Henningsen 2001, 288-291. [Takaisin]
  17. Berg 2007, 11; Renes 2010, 53-55. [Takaisin]
  18. Gylling 1909, 110-149; Soininen 1974, 328-330 ja 342; Ylikangas 2007, 103-123; Talvitie 2013, 64-68. [Takaisin]
  19. Granér 2002, 68. [Takaisin]
  20. Pettersson 1983, 55-83; Yelling 1977, 56; Overton 1996, 158. [Takaisin]
  21. Talvitie 2013, 103-108. [Takaisin]
  22. Alanen 1949, osa 2, 20-21; Wirilander 1960, 236. [Takaisin]
  23. Kuusi 1933a, 52-54; Kuusi 1933b, 41-51; Paloposki 1976, 99-104. [Takaisin]
  24. Ibid. [Takaisin]
  25. Ingers 1948, 302; Bäck 1984, 211. [Takaisin]
  26. Blum 1978, 265; Brakensiek 1994, 164-165. [Takaisin]
  27. Kuusi 1914, 69; Kuusi 1933b, 14-16 ja 39; Talvitie 2013, 107. [Takaisin]
  28. Kuusi 1933b, 14 ja 39. [Takaisin]
  29. Talvitie 2013, 112. [Takaisin]
  30. Ylä-Hollolan kruununvouti Zitting maaherralle 10.12.1766. ULH ka kirjeasiakirjat (Ea:90), f. 915-916, HMA. [Takaisin]
  31. Maanmittari Gestrin maaherralle 26.7.1768, ULH ka kirjeasiakirjat (Ea:94), f. 445-446, HMA. [Takaisin]
  32. Kuusi 1933b, 50. [Takaisin]
  33. Kuusi 1933b, 15. [Takaisin]
  34. Gustafsson 1933, 112; Kuusi 1933b, 15; Huhtamies 2008, 169, 185-189. [Takaisin]
  35. Gustafsson 1933, 163; Kuusi 1933b, 47-67. [Takaisin]
  36. Ibid.; Paloposki 1976; 215. [Takaisin]
  37. Komissiomaanmittari Silvan maaherralle 9.8.1768, ULH ka kirjeasiakirjat (Ea:94), f. 466-467, HMA. [Takaisin]
  38. Ylä-Hollolan kruununvouti Zitting maaherralle 8.8.1768, ULH ka kirjeasiakirjat (Ea:94), f. 1048-1050, HMA. [Takaisin]
  39. Komissionmaanmittari Häggström maaherralle 11.8.1760, ULH ka kirjeasiakirjat (Ea:80), f. 1715-1716, HMA. [Takaisin]
  40. Suvanto 1954, 254-254. [Takaisin]
  41. Komissiomaanmittari Barck maaherralle 29.7.1768, ULH ka kirjeasiakirjat (Ea:94), f. 447-450, HMA. [Takaisin]
  42. Pälkäneen syyskäräjät 1765 § 46, Pälkäneen käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat, Sääksmäen tuomiokunnan arkisto, HMA. [Takaisin]
  43. Sääksmäen talvikäräjät 1766 § 55, Sääksmäen käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat, Sääksmäen tuomiokunnan arkisto, HMA. [Takaisin]
  44. Oriveden, Kuoreveden ja Eräjärven syyskäräjät 1767 § 43 ja talvikäräjät 1770 § 82, Ylä-Satakunnan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KA. [Takaisin]
  45. Oriveden, Kuoreveden ja Eräjärven syyskäräjät 1766 § 44, ibid. [Takaisin]
  46. Suolahti 1991 (1925); Paloposki 1961, 130-132. [Takaisin]
  47. Suolahti 1991 (1925), 327-340; Suvanto 1954, 258-260. Suolahden tietojen mukaan Akaasta valittiin Juho Heikinpoika Rekula, mutta olen tässä kohtaa luottanut Suvannon kuvaukseen tapahtumista. [Takaisin]
  48. Suolahti 1991 (1925), 337-338. [Takaisin]
  49. Sääksmäen maanjako-oikeuden pöytäkirja 16.5.1769, Hämeen läänin pitäjittäisten maanjako-oikeuksien asiakirjat, pöytäkirjat, HMA; Sääksmäen syyskäräjät 1769 § 89, Sääksmäen käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat, Sääksmäen tuomiokunnan arkisto, HMA. [Takaisin]
  50. Turun hovioikeuden kirjelmä maaherralle 18.11.1767, ULH ka kirjeasiakirjat (Ea:91), f. 637-638, HMA; Suolahti 1991 (1925), 340-351. [Takaisin]
  51. Talvitie 2013, 81-83. [Takaisin]
  52. Pälkäneen talvikäräjät 1767 § 54, Pälkäneen käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat, Sääksmäen tuomiokunnan arkisto, HMA. [Takaisin]
  53. Turun hovioikeuden kirjelmä maaherralle 18.11.1767, ULH ka kirjeasiakirjat (Ea:91), f. 637-638, HMA. [Takaisin]
  54. Akaan maanjako-oikeuden pöytäkirja 13.6.1769, Hämeen läänin pitäjittäisten maanjako-oikeuksien asiakirjat, HMA. [Takaisin]
  55. Toijalan isojakoasiakirjat (Akaa 5:k), Maanmittauslaitoksen arkistokeskus. Tapaus on kuvattu seikkaperäisesti myös Akaan pitäjänhistoriassa. Ks. Suvanto 1954, 254-262. [Takaisin]
  56. Ibid. Länsi-Uudenmaan ruukkialueella vuoden 1762 asetuksen ulkopeltoja koskevia säädöksiä sovellettiin lähes jokaisessa kylässä, sillä talolliset halusivat pitää uudisraiviot itsellään. Ilman tätä säädöstä Toijalan kaltaiset riidat olisivat todennäköisesti olleet selvästi yleisempiä myös Uudellamaalla. Ks. Talvitie 2013, 138-139. [Takaisin]
  57. Akaan maanjako-oikeuden pöytäkirja 13.6.1769, Hämeen läänin pitäjittäisten maanjako-oikeuksien asiakirjat, HMA. [Takaisin]
  58. Ibid. [Takaisin]
  59. Suvanto 1954, 260-261. [Takaisin]
  60. Ibid. [Takaisin]


Share on Facebook18Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *