2016/2
Maata ja taloutta – Näkökulmia maatalouden historiaan

Kruunu, talonpojat ja maanomistus – Paikallisia kamppailuja liikamaista

Vertaisarvioitu

Maaliskuun lopulla 1801 komissiomaanmittari Isaac Tillberg saapui Porin maaseurakunnan Kyläsaaren kylään merkitsemään yhdessä kylän tilallisten kanssa Porinlahden vesijätöille rajapaaluja. Vesijätöt oli kartoitettu jo edellisenä syksynä, ja työskenneltyään viisi päivää vesijätöillä rajoja merkiten maanmittari Tillberg saattoi todeta 4.4.1801, että Kyläsaaren vesijätöt on merkitty kartalle ja maastoon sekä pöytäkirjat asianosaisille luettu. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan maanjako-oikeuden velvoittamana Tillbergin tuli laatia vesijätöistä vielä yksityiskohtaisempi kuvaus, jonka hän laati lokakuussa 1803. Miksi tarvittiin tällaista hyvin tarkkaa ja yksityiskohtaista mittausta kylässä, jossa isojako oli jo käyty ja jossa vesijätöistä ei kyläläisten keskenkään ollut riitoja? Vastaus löytyy kruunun kiinnostuksesta omistaa ja verottaa talonpoikien maita sekä maanomistuksen tärkeydestä talonpojille. Maanomistus oli keskeinen vaurauden lähde ja valtasuhteiden määrittelijä maatalousyhteiskunnassa. Omistus määritteli mahdollisuuksia olla päättämässä luonnonresursseiden käytöstä sekä mahdollisuuksia konkreettisesti hyödyntää niitä.[1]

Tässä artikkelissa käsittelen isojakoon liittynyttä ns. liikamaiden (öfverloppsjord) erottamista. Isojaossa kylän tilallisille jaettiin manttaalikuun perustuen tietty määrä maata ja tämän ylimenevää maata alettiin kutsua liikamaaksi, jonka kruunu katsoi itselleen kuuluvaksi. Liikamaiden erottamista perusteltiin sillä, että kruunu sai näin haltuunsa maita, joilla se saattoi edistää uudisasutusta. Millainen prosessi liikamaiden erottaminen paikallistasolla oli? Miten se toteutettiin ja millaisin ehdoin? Miten talonpojat suhtautuivat liikamaiden erottamiseen ja miten he toimivat paikallistasolla? Tarkastelen näitä kysymyksiä kolmen satakuntalaisen esimerkkitapauksen avulla.

Kruunun asutustoiminta ja liikamaiden erottaminen

Isojako ja liikamaiden erottaminen eivät olleet yksittäinen toimenpide, vaan ne liittyivät paljon laajempaan kokonaisuuteen, jossa määriteltiin omistamista, verotusta ja yhteiskuntapolitiikan suuntaviivoja.[2] Suurvalta-asemansa menettäneessä Ruotsissa käytiin 1700-luvulla jatkuvasti keskustelua muun muassa kruunun ja alamaisten suhteesta, kansalaisten velvollisuudesta valtiota kohtaan, kansalaisten tarpeiden ensisijaisuudesta, omistusoikeuksista sekä työvoimasta ja maataloudesta.[3] Maatalouden kehittäminen alkoi nousta 1740-luvulta alkaen valtiovallan tärkeäksi tavoitteeksi ja maatalous nähtiin maan tulevaisuuden ja taloudellisen aseman parantamisen kannalta erittäin tärkeäksi. Maatalouden katsottiin edistävän muita elinkeinoja paremmin myös väestön lisääntymistä.[4] Maatalouden edistämisen keinoksi nähtiin yleensä uudisasutus. Viljantuotantoa oli lisättävä, jotta väki kasvaisi, mutta maatalouden laajentaminen, käytännössä uudisraivaus oli vaikeaa, kun väkeä oli vähän.[5] Kruunu pyrki edistämään uudisasutusta sekä yhteis- ja erämaiden asuttamista – joskin painotukset, tulisiko uudisasutus suunnata vanhojen asutusalueiden yhteyteen vai kokonaan uusille alueille periferoihin – vaihtelivat.[6]

Isojakotoimituksiin liittynyt liikamaiden erottaminen kruunulle ei ollut isojaon keksintöä, vaan kruunun ja yksityisen maanomistuksen välistä rajanvetoa oli käyty pitkään.  Kaarle XI oli julistanut kylien tai talojen rajojen ulkopuoliset alueet kruunulle kuuluvaksi, mutta talonpojat pitivät kiinni siitä, että erämaat kuuluivat seudun ensimmäisten valtaajien jälkeläisille. Vuoden 1734 laki sääti, että nautinta ei riittänyt saantiperusteeksi avoimessa, kylien välisessä metsässä, jossa ei ollut rajoja. Mutta näitä metsäaloja halkoivat talonpoikien keskenään sopimat valtausrajat, joita ei ollut virallisesti vahvistettu, mutta jotka olivat tulleet mainituiksi asiakirjoissa, jopa kuninkaan päätöksissä naapurien riidellessä keskenään.[7] Norlannissa Ångermanlannin metsien jaosta ja kruunumetsien erottamisesta päätettiin jo vuonna1742, joskin päätöksen toimeenpano jäi lepäämään.[8] Pohjanmaalla verollepanomittauksia suoritettaessa määrättiin vuonna 1750 jakokunnille erotettavaksi manttaalia kohden vain 200-300 tynnyrinalaa maata, myöhemmin tämä asetus kumottiin.[9]

Liikamaiden erottaminen nousi kiistakapulaksi valtiopäivillä aateliston ja talonpoikassäädyn asettuessa vastustamaan esitystä liikamaiden erottamiseksi. Myös Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherra Anders de Bruce vastusti liikamaiden erottamista, hän pelkäsi etenkin säätyläisten reaktiota, varsinkin aatelin, joka oli hankkinut haltuunsa paljon perintötiloja. Asian ratkaisi lopulta kuningas. Vuoden 1775 isojakoasetuksessa määrätty liikamaiden erottaminen kruunulle koski vain Pohjanmaata, mutta vuoden 1777 kuninkaallinen asetus laajensi sen kattamaan koko Suomen[10]. Kruunu katsoi tarvitsevansa maata uudisasutukseen.[11] Liikamaita käsittelevässä lainsäädännössä ei viitattu Ruotsin valtakunnan läntisiin osiin ja liikamaiden erottaminen pantiin lopulta toimeen vain Ruotsin valtakunnan itäisessä osassa Suomessa.[12] Liikamaiden erottaminen pääsi vuoden 1775 päätöksen jälkeen alkuun, mutta liikamaiden erottaminen herätti jatkuvasti erimielisyyksiä ja vastustusta ja sitä koskevia säädöksiä jouduttiin täsmentämään useaan otteeseen seuraavina vuosikymmeninä. Kruunun säädöksissä oli myös ristiriitaisuuksia, mikä aiheutti maaherroille epäselvyyksiä kruunun määräysten toimeenpanossa.[13]

Liikamaista annettujen säännösten mukaan jakokunnalle (usein kylä muodosti oman jakokuntansa) oli jaettava manttaalia kohden maata 600-1200 tynnyrin alaa (1 tynnynrinala n. 0,5 ha) maan laadusta riippuen. Jos kylän rajojen sisälle jäi vielä jakamatonta maata tämän jälkeen, kruunu katsoi sen liikamaaksi. Vuonna 1777 määrättiin, että talonpojalla oli oikeus saada nautintaansa vanhaa manttaalia vastaava osuus liikamaasta veronkorotusta vastaan. Se osa liikamaasta, josta talonpojat eivät kyenneet tai halunneet maksaa lisäveroa, joutui kruunulle. Itä-Suomessa kaskitalonpojat käyttivät tätä oikeutta runsaasti, mutta peltoviljelyalueella Länsi-Suomessa liikamaat jäivät suureksi osaksi kruunun omistukseen.[14] Vuonna 1780 vapautettiin aateliston rälssi- ja säteritilat ja vuonna 1795 säteriratsutilat liikamaan erottamisesta, näin oli tosin menetelty jo näitä vuosia ennen toimitetuissa isojaoissa. Pappissäädyn anomuksesta pappilat vapautettiin liikamaiden erotuksesta vuonna 1803.[15]

Liikamaat aiemmassa tutkimuksessa

Liikamaiden erottamista on tutkittu melko vähän, lähinnä sitä on käsitelty paikallis- ja maakuntahistorioissa. Historian yleisteoksissa liikamaiden erottaminen mainitaan monesti lyhyesti ja esitetyt tulkinnat vaihtelevat kruunun uudisasutusta edistäneestä toimenpiteestä talonpoikasten maiden pakkoluovuttamiseen ja suurmaanomistuksen suosimiseen – tai asian ohittamiseen kokonaan. Vaikka liikamaiden erottaminen on tärkeä osa Ruotsin isojaon ja maatalouden historiaa, esimerkiksi ruotsalainen C.-J. Gadd ei mainitse vuonna 2000 julkaistussa teoksessaan Det svenska jordbrukets historia 1700-1870 isojakoa käsittelevässä luvussa lainkaan liikamaiden erottamista, kuten ei myöskään teokseen The Agrarian History of Sweden (2011) kirjoittamassaan luvussa, jossa hän käsittelee isojakoa.[16] Liikamaiden ohittaminen kertoneekin tavasta käsitellä Ruotsin historiaa: vuosien 1808 – 1809 tapahtumat määrittelevät käsitystä 1700-luvun Ruotsista ja rajaavat historiankirjoituksesta pois Ruotsin valtakunnan 1700-luvun historian tapahtumia.

Suomalaisissa historian yleisesityksissä ja maanmittausta käsittelevissä teoksissa on usein tuotu esiin liikamaiden erottamisen merkitys uudisasutukselle. Varsin myönteiseen sävyyn liikamaiden erottamisesta kirjoitti Toivo J. Paloposki vuonna1986: ”Siihen laajoja kansankerroksia hyödyttäneeseen päätökseen [eli päätös jonka nojalla kruunulle voitiin erottaa liikamaita, S.L], johon kansanvaltaa edustaneet säädyt eivät kyenneet, pystyi yksinvallan itselleen hankkinut monarkki”.[17] Paloposki ei kuitenkaan kerro, keitä nämä laajat kansankerrokset olivat ja miten liikamaiden erottaminen hyödytti laajoja kansankerroksia. Todennäköisesti hän viittaa uudisasutukseen, jolla liikamaiden erottamista perusteltiin.

Petri Karonen (1999) katsoo, että tärkein uudisasutusta edistänyt valtion toimenpide oli liikamaiden erottaminen, jolla tarkoitettiin ”ennen muuta erämaa-alueiden siirtämistä paikallisyhteisöltä valtiolle”. ”Kaikki kyläyhteisölle ’tarpeeton’ maa julistettiin kruunun omaisuudeksi”, mikä herätti suurta vastustusta. Karonen toteaa myös, että ”määräys pantiin toimeen vain Suomessa” ja paikallisia erityispiirteitä huomioimatta.[18] Uudisasutuksen tuo esiin myös Henrik Meinander, joka kuvaa teoksessaan Finlands historia (2007) liikamaiden erottamista napakasti siten, että jakojen yhteydessä jaettiin myös kylien ja pitäjien jakamattomat yhteismaat (allmänningar) tilojen ja kruunun välillä, minkä seurauksena muodostuivat laajat kruununmaat uudisasutukseen. Näin kruunusta ja sittemmin Suomen valtiosta tuli suurten metsäalueiden omistaja.[19] Maanmittaus Suomessa -teoksessa (1983) Juhani Saarenheimo käsittelee tarkkaan liikamaiden erottamista, mutta Suomen maatalouden historiassa (2003) hän mainitsee liikamaista lyhyesti, että esillä oli vaatimus tiloille tarpeettomaksi katsottavien metsämaiden erottamisesta kruununmetsiksi, joille voitaisiin perustaa uudistiloja ja asian hautautuneen vuoteen 1775 asti.[20]

Kriittisemmin liikamaiden erottamista tarkastelevat Mikko Huhtamies (2008) ja Eino Jutikkala (1958), jotka tuovat esiin liikamaiden talous- ja sosiaalihistoriallisen merkityksen. Huhtamies toteaa kirjoittamassaan maanmittauslaitoksen historiassa Maan mitta, että vuoden 1775 liikamaapäätöksessä oli kyse siitä, että kruunu alkoi pakkoluovuttaa talonpoikaskylien maata. Hän myös toteaa, että liikamaita erotettiin Suomesta, mutta ei Ruotsista.[21] Samanlaista näkemystä edustaa myös Eino Jutikkala. Suomen talonpojan historiassa hän kirjoittaa liikamaiden erottamisen merkinneen, että asutustarkoituksiin hankittiin maata pakkoluovuttamalla sitä talonpoikaistiloista, mutta luovutusvelvollisuudesta vapautettiin rälssimaan herraskartanot ja säteriratsutilat, jotka saivat tehdä takamaansa tuloa tuottaviksi perustamalla sinne torppia. Jutikkalan mukaan tämä edisti suurmaanomistuksen syntyä Suomessa kenties enemmän kuin mikään muu agraaripoliittinen toimenpide.[22]

Liikamailla kruunu saattoikin harjoittaa asutustoimintaa. Arvo Soinisen mukaan kruunun uudisasutustoiminnan tuloksena voidaan katsoa syntyneen vuosina 1775 – 1808 noin 4200 tilaa sekä vuodesta 1809 vuoden 1851 metsälakiin noin 3000 uudistilaa.[23] Kruunun asutustoiminnan tuloksellisuutta voidaan arvioida vertaamalla tätä määrää yksityisen uudisasutuksen seurauksena perustettuihin tiloihin. Itsenäisten tilojen kokonaismäärä kasvoi vuosina 1750 – 1875 likimäärin 60 000 tilalla, minkä lisäksi uusia torppia perustettiin noin 50 000 eli kaikkinensa noin 110 000 uutta viljelmää. Voidaan siis todeta, että liikamaiden erottamisesta huolimatta kruunun uudisasutuksen tulokset jäivät kovin vaatimattomiksi.[24] Näin ollen liikamaiden erottamisen esittäminen uudisasutuksen edistäjänä antaa ilmiöstä yksipuolisen ja vinon kuvan.

Liikamaiden paikalliset kamppailut

Liikamaiden erottamisesta ei tietenkään käyty kamppailuja ainoastaan tarkemman tarkastelun kohteeksi valitsemissani kylissä, jotka ovat Ulvilan Koivisto, Porin maaseurakunnan Kyläsaari ja Ruosniemi. Esimerkiksi Porin kaupungin läheisyydessä meren rannalla sijainnut Kuuminaisten yksinäistila sai pitää kaikki maansa veronkorotusta vastaan. Naapurikylässä Pietniemessä, jonka muodosti Pietniemen ratsutila, maaherra määräsi maata jaettavaksi 1000 tynnyrinalaa manttaalilta ja ylimenevälle osalle perustettavaksi uudistilan. Maaherran päätös kumottiin ja kamarikollegion päätöksellä ratsutila sai pitää kaikki maansa. Myös naapurustossa Viasvedellä ja Preiviikissä liikamaista käytiin pitkä ja monivaiheinen prosessi.[25] Porin pohjoispuolella Ahlaisten Ylikylässä määrättiin lopulta kuninkaallisella päätöksellä niin, että maata jaetaan 1500 tynnyrinalaa manttaalia kohden ja tämän ylimenevä määriteltiin liikamaaksi. Erottamisessa oltiin jo niin pitkällä, että kylän rajojen sisältä oli määritelty alue, joka erotetaan liikamaaksi, mutta kruunu luopuikin liikamaasta. Lopulta alue jaettiin talollisten kesken manttaalin mukaan.[26] Etelä-Satakunnassa Eurajoella erotettiin liikamaita, joskin kamarikollegion päätöksellä vähemmän kuin aluksi oli esitetty. Maanmittarin mielestä Eurajoen liikamaat olivat niin kehnoja, ettei niille voinut perustaa uusia tiloja, ja hän suositteli niiden myymistä talollisille. Maaherra oli toista mieltä ja lopulta liikamaille perustettiin kolme uudistilaa.[27]

Kuten näistä taustoittavista esimerkeistä näkee, liikamaiden erottaminen oli hyvin moninainen prosessi, johon vaikuttivat useat tekijät kuten maanomistusten määrä, luonnonolosuhteet, talollisten aktiivisuus ja vaikutusvalta. Maanmittarillakin oli sanansa sanottavanaan, vaikka hän ei varsinaisesti päättävä taho ollutkaan. Maanmittarin tehtävänä oli hoitaa käytännön seikat, ennen kaikkea maiden mittaus, kartoittaminen ja jako. Isojaossa syntyneitä riitoja varten perustettiin maanjako-oikeuksia, joihin pitäjänmiehet valitsivat kolme tai viisi jäsentä. Vain puheenjohtajan tuli olla tuomarin tehtäviin perehtynyt henkilö, muiden jäsenten tuli olla nuhteettomiksi kansalaisiksi tiedettyä eli näin talonpojat saivat edustuksensa maanjako-oikeuksiin. Huomattavaa kuitenkin on, että maanjako- oikeudet ratkoivat nimenomaan isojakoa koskevia riitoja, mutta niillä ei ollut toimivaltaa ratkaista liikamaihin liittyviä asioita, vaan näiden kysymysten ratkaisu kuului maaherralle. Ei kuitenkaan ollut tavatonta, että maaherrat pyysivät ennen ratkaisuaan lausunnon maanjako-oikeudelta.[28])

Professori Kraftmanin  Koivisto

Ulvilan Koiviston kartanon perustaminen liittyi Kustaa Vaasan uudistuksiin, Koiviston kartanosta muodostui Porin kuninkaankartanoon kiinteästi liittyvä latokartano.[29] Sittemmin Koivistosta muodostettiin ratsutila, jonka Turun akatemian professori Johan Kraftman hankki omistukseensa vuonna 1744. Kraftman erosi Turun akatemian professorin virasta vuonna 1758 ja muutti Koiviston kartanoon asumaan. Hän kuoli vuonna 1791. Kraftman oli yhteiskunnalliselta ajattelultaan konservatiivi, mutta pyrki uudistamaan maataloutta. Kraftmanin aloittamat viljelyskokeilut ja Lattomeren suon kuivaus oli laajalti tunnettuja. Lisäksi hän kirjoitti näistä kuvaukset Hushållnings Journaliin (Augustus 1784, October 1784), jota julkaistiin Tukholmassa. Koiviston kartanon tiluksia laajennettiin jatkuvasti ja tilan maatalous oli organisoitu lampuotien ja torpparien varaan. Vuonna 1801 Koivistossa oli 11 lampuotia ja saman verran torppareita.[30]

Kraftman rakennutti Koivistoon luonnonkivistä härkätallin ja navettarakennuksen, jotka ovat yhä säilyneet. Kuvan on ottanut 1900-luvun alkupuolella maatalouden monitoimimies, Helsingin yliopiston maanviljelysopin professori Gösta Grotenfelt. Kuva: Museoviraston kuvakokoelmat, KK1178:780
Kraftman rakennutti Koivistoon luonnonkivistä härkätallin ja navettarakennuksen, jotka ovat yhä säilyneet. Kuvan on ottanut 1900-luvun alkupuolella maatalouden monitoimimies, Helsingin yliopiston maanviljelysopin professori Gösta Grotenfelt. Kuva: Museoviraston kuvakokoelmat, KK1178:780

Koiviston, joka oli siis sekä maakirjakylä että kartano, isojako oli käynnistynyt Johan Kraftmanin aloitteesta jo vuonna 1759 rajojen käynnillä.[31] Jakoja jatkettiin vuonna 1780, jolloin todettiin, että rajat on käyty ja maastoon merkitty. Kylän pellot, niityt, metsät ja laidunmaat olivat yhteensä 2448 tynnyrinalaa, lisäksi Koivistolla oli valtavasta Lattomeren suosta 370 tynnyrinalan osuus. Yhteensä maiden pinta-ala oli 2818 ta. Jakoa jatkettiin vuonna 1801, siis Kraftmanin jo kuoltua, peltojen ja niittyjen mittauksella. Näiden pinta-alaksi saatiin 1233 tynnyrinalaa, muut maat mukaan laskettuna 1529 ta. Tämä teki manttaalia kohti hieman yli 600 tynnyrinalaa.[32] Maanmittari Isaac Tillberg kuitenkin vaati, että näiden lisäksi laskelmiin täytyy ottaa mukaan vielä kaikki kylän rinta- ja takamaat, jotka on myös mitattava ja laitettava kartalle. Syynä maanmittarin vaatimuksiin oli maaherran kiertokirje vuodelta 1782, jossa velvoitettiin liikamaita arvioitaessa huomioimaan sekä rinta- että takamaat.[33]

Kun nämä muut alueet saatiin mitattua vuonna 1806, huomattiin, että Koivistolla on vuoden 1801 mittausten ulkopuolelle jääneitä viljelyskelpoisia maita noin 1390 tynnyrinalaa ja joutomaita noin 32 tynnyrinalaa. Näin ollen Koiviston maiden alaksi saatiin kaikkinensa 2951 tynnyrinalaa.[34] Tämä teki yli 1200 tynnyrinalaa manttaalia kohti, mikä oli liikamaa-asetuksen yläraja, ja maanmittari siirsi liikamaiden erottamisen maaherran ratkaistavaksi. Maaherra Knut von Troil päätti, että Koiviston manttaaliluku 2 1/3 pysyi entisellään ja että Koivisto sai pitää kaikki sille laillisesti kuuluneet maansa. Koivisto siis säästyi liikamaiden erottamiselta.[35]

Maaherra oli siis hyvin armollinen Koivistoa kohtaan, kun siitä ei erotettu liikamaita. Asetus olisi antanut kruunulle mahdollisuuden erottaa liikamaita jo yli 600 tynnyrinalaa manttaalia kohden menevältä osalta ja 1200 tynnyrinalaa oli takaraja, jos kylän maat olivat heikkolaatuisia. Koivistossa 1200 tynnyrinalan rajakin ylittyi, eivätkä maat olleet heikkolaatuisia.

 Kyläsaari ja vesijätöt

Porin maaseurakunnassa Yyterinniemellä sijanneen Kyläsaaren (Inderö, Kokemäensaari) isojako käynnistyi vuonna 1761, mutta jako kesti vuosikymmeniä ja vesijättöjen jakoon ryhdyttiin vasta 1800-luvun alussa.  Isojaon mittauksissa kylän maiden alaksi laskettiin 4904 tynnyrinalaa, mutta kun tästä vähennettiin hyödyttömiksi luokitellut maat, saatiin alaksi 4747 tynnyrinalaa. Liikamaiden laskentaperusteeksi otettiin vuoden 1701 maakirjasta saatu kylän manttaaliluku 4 5/6. Tämä tarkoitti sitä, että mikäli tiloille jaettaisiin maata 600 tynnyrinalaa manttaalilta, liikamaaksi jäisi1847 tynnyrinalaa. Mutta isojaon toimituksessa vuonna 1782 oli todettu, että kylän pellot ovat hyvin kivisiä ja enimmäkseen hiekkamaata ja savea, niittyala tosin suurehko, mutta niityt olivat melko kuivia ja huonosti tuottavia. Suuri osa niityistä oli vesijättöjä. Niinpä kyläläiset esittivät, että heiltä ei pitäisi erottaa lainkaan liikamaata, koska kylän maat olivat näin heikkolaatuisia.[36] Asia ei ole näin yksioikoinen: vesijätöt saattoivat olla hyviä laitumia ja niiltä saatiin korjattua karjalle rehua, vaikka kyläsaarelaiset toista väittivätkin.

Maaherra päätti elokuussa 1784, että kylän tiloille tulee jakaa maata 600 tynnyrinalaa manttaalia kohden ja tämän ylimenevä osa maista erotetaan liikamaana kruunulle. Tästä kylän tilalliset valittivat eteenpäin kamarikollegioon, jonka päätös saatiin jo saman vuoden joulukuussa. Kamarikollegio nosti liikamaiden erottamisen rajan 800 tynnyrinalaan manttaalia kohti. Mutta kyläläiset eivät tyytyneet tähän, vaan valittivat vielä kuninkaalle. Ratkaisu asiaan saatiin keväällä 1787. Kuningas päätti, että vaikka kylällä on maata 982 tynnyrinalaa manttaalia kohden, kylälle myönnetään kaikki kylän rajojen sisällä oleva maa ilman veronkorotusta ja eikä kylästä eroteta liikamaita kruunulle.[37] Tilallisten aktiivisuus siis kannatti ja kylä sai pitää itsellään ne yli 1800 tynnyrinalaa, jotka maaherra oli määrännyt liikamaiksi. Kyläsaaren tapauksessa maaherra sovelsi liikamaa-asetusta kaikkein tiukimmin, kamarikollegio tuli vastaan kyläläisten vaatimuksiin, ja lopulta kuningas päätti asian kylän anomuksen mukaisesti.

Kokemäensaaren kylä rajoittuu mereen molemmin puolin Yyterinniemeä. Isojakoa varten kartoitettiin kylän pellot, niityt ja maa-alueet. Vesijättöjä ei vielä isojakotoimituksissa jaettu talojen kesken, Kyläsaaren vesijätöt jaettiin eri toimituksissa vuosina 1800, 1832 ja 1848. Kuva: KA, Maanmittaushallitus, Maanmittaushallituksen uudisarkisto, Porin maalaiskunta, Kokemäensaari A85:2/3-18.
Kokemäensaaren kylä rajoittuu mereen molemmin puolin Yyterinniemeä. Isojakoa varten kartoitettiin kylän pellot, niityt ja maa-alueet. Vesijättöjä ei vielä isojakotoimituksissa jaettu talojen kesken, Kyläsaaren vesijätöt jaettiin eri toimituksissa vuosina 1800, 1832 ja 1848. Kuva: KA, Maanmittaushallitus, Maanmittaushallituksen uudisarkisto, Porin maalaiskunta, Kokemäensaari A85:2/3-18

Kyläsaarelaisten kamppailu liikamaiden erottamisesta ei kuitenkaan jäänyt tähän, jakoon ei nimittäin ollut otettu lainkaan kylän vesijättöjä. Kyläsaari sijaitsi meren rannalla, tarkemmin sanottuna matalla Porin lahdella, johon Kokemäenjoki laskee. Näillä seuduilla maankohoamisen aiheuttamat muutokset rantaviivassa ovat huomattavia ja maankohoamisen seurauksena kylä sai jatkuvasti vesijätöistä lisämaata. Vesijättöjä voitiin monin paikoin hyödyntää laitumina ja niittyinä, joilta voitiin korjata luonnonheinää karjalle. Rantaniityt toivat tärkeän lisän maatalouden käytettävissä oleviin resursseihin ja helpottivat niittypulaa.

Isojakoasetuksissa ei ollut erillisiä säädöksiä vesijättöjen jakamisesta, ja ne katsottiin kylän yhteiseksi kuten vesialueetkin, ja niitä jaettiin isojaossa samoin periaattein kuin muitakin maita eli talojen kesken manttaalin mukaan. Vasta vuoden 1848 maanmittausohjesäännössä annettiin yksityiskohtaisempia ohjeita vesijättöjen jaosta.[38] Kyläsaaren vesijättöjä ryhdyttiin jakamaan kesällä 1800, kun useimmat kyläläiset olivat lähettäneet maaherralle anomuksen, että kylän vesijätöt jaettaisiin. Jako annettiin maanmittari Tillbergin tehtäväksi. Jakotoimitus alkoi heinäkuussa pidetyllä kokouksella. Kokouksessa todettiin, että jakoon laitettavat vesijätöt ja kaislikot (säf) ei sisältyneet vuonna 1792 päätökseen saatuun isojakoon, koska nämä alueet olivat olleet vielä isojaon aikaan vähäpätöisiä. Mutta isojaon jälkeen tapahtuneen maankohoamisen seurauksen nämä alueet olivat kuivuneet ja tulleet maastossa näkyviksi (synlige).[39]

Kylä oli siis saanut vesijätöistä lisää maata. Tästä seurasi, että manttaaliluvun ja kylän maa-alan suhde, jonka perusteella kylästä ei isojaossa erotettu liikamaita, ei enää vesijättöjen jakoa aloitettaessa pitänyt paikkaansa. Kun vesijättöjen jako talojen kesken oli maanjako-oikeuden harkittavana vuonna 1801, kruununvouti H. J. Palmén vaati, että vesijätöt on erotettava liikamaina kruunulle. Maanjako-oikeus velvoitti vuonna 1803 maanmittari Tillbergin laatimaan aiempaa tarkemman selvityksen kylän vesijätöistä, jotta voidaan arvioida, tuleeko kylästä erottaa liikamaita vai ei.[40] Selvityksessään Tillberg esitti, että Kyläsaaresta ei pitäisi erottaa kruunulle liikamaita, ja että vesijätöt ja kaislikot jaettaisiin kyläläisille ilman, että heidän verolukuaan nostettaisiin. Perusteluissaan hän vetosi siihen, että nyt jaettujen vesijättöjen kokonaisalasta (718 ta) runsas 345 tynnyrinalaa oli veden alla kahdesta neljään kyynärän syvyydessä. Nämä alueet eivät tulisi vielä sataan vuoteen maatumaan niin, että niistä tulisi kelvollisia. Näin ollen kylä oli saanut vesijätöistä kelvollista maata ainoastaan runsas 148 tynnyrinalaa manttaalia kohden, jolloin kylän kokonaisala manttaalia kohden jäi alle1200 tynnyrinalaan. Tämän Tillberg kertoi olevan vähemmän kuin mitä yleensä Ulvilan ja Eurajoen pitäjissä, joissa on jaettu vesijättöjä niin, että niitä ei ole otettu pinta-alalaskelmiin liikamaita erotettaessa. Lisäperusteluina Tillberg esitti vielä, että kylän metsälaitumet ovat niukat, niittyjen heinänkasvu heikko ja maaperä heikkokasvuista kehnoa hiekka- ja soramaata.[41] Tässä kohtaa Tillberg liioitteli: sadan vuoden aikana rantaviiva ja niityt muuttuivat huomattavasti enemmän kuin hän antoi ymmärtää. Tämänhän pystyi jokainen toteamaan esimerkiksi vertailemalla vuoden Kyläsaaren vuoden 1688 maakirjakarttaa ja isojakokarttoja. Tillberg oli siis selvästi asettunut puolustamaan kyläsaarelaisia.

Liikamaiden erottaminen vietiin lopulta kuninkaan korkeimman tuomioistuimen käsittelyyn, mutta se palautti asian elokuussa 1804 antamallaan päätöksellä maaherralle. Maaherran tuli selvittää, ovatko kiistanalaiset maat liikamaita vai ei, ja mikäli vouti katsoo ne liikamaiksi, toimia kuten määräykset sanovat. Kyläsaarelaiset lähettivät maaherralle oman selvityksensä liikamaista. Kyläsaarelaiset väittivät, että kyseiset vesijätöt olivat vain vähän hyödyllisiä ja ne pitäisi sen vuoksi luokitella joutomaiksi.[42] Tämä perustelu ei ole kovin uskottava. Jos vesijätöt olisivat olleet kovin vähäpätöisiä, niin miksi niitä olisi edes vaivauduttu jakamaan? Vesijätöt eivät olleet vähäpätöisiä: niiltä saatiin karjalle saraa ja heinää rehuksi. Myös samoihin aikoihin käyty pitkä kiista Porin kaupungin, Kyläsaaren ja lähikylien välillä läheisistä Ulasoorin vesijätöistä osoittaa, että vesijätöt oli haluttu luonnonresurssi. Tämän olivat todenneet myös ajan maatalousoppineet, esimerkiksi Pehr Adrian Gadd oli todennut vuonna 1783 laatimassaan kertomuksessaan Turun ja Porin läänin sekä Ahvenanmaan elinkeinoista, että Turun ja Porin läänin pohjoisosien parhaimmat niityt sijaitsivat rantojen vesijättömailla[43]. Mutta talonpojat eivät tarvinneet Gaddia vesijättöjen arvon ymmärtämiseen. Siihen riittivät omat havainnot ja kokemukset.

Maaherra antoi päätöksensä marraskuussa 1804. Hän tulkitsi vesijätöt kruunulle kuuluviksi liikamaiksi. Päätöstään hän perusteli sillä, että vesijätöt lisääntyvät vuosittain ja kylä on jo isojaossa 1787 vapautettu liikamaiden erottamisesta. Maaherran mielestä kylä oli jo tuolloin saanut pitää suuremman maa-alan, kuin mitä isojaon säädöksien perusteella yleensä myönnettiin. Mutta koska Kyläsaaren kiistanalaiset vesijättömaat olivat laadultaan sellaisia, ettei niille voitu perustaa uutta tilaa, maaherra määräsi, että ne tulee jakaa kylän tilojen kesken veronkorotusta vastaan. Vesijätöille määrättävän veron arvioimiseksi maaherralle tuli vielä toimittaa vesijätöistä kuvaus, josta selviäisi jokaisen palstan pinta-ala ja jyvitys.[44] Näin lähes viisi vuotta kestänyt vesijättöjen jako oli ratkaistu: kylästä ei erotettu liikamaita, mutta kylän tilalliset saivat pitää vesijätöt veronkorotusta vastaan. Kruunun esittämä yleinen perustelu liikamaille, uudisasutuksen edistäminen, ei siis tässä tapauksessa toteutunut, vaan kysymyksessä oli veronkorotus.

Ruosniemi ja uudistila

Porin pohjoispuolella sijaitsevan Ruosniemen (Rosnäs) kylän isojakoa alettiin käydä vuonna 1765 rajankäynneillä naapurikylien välillä. Marraskuussa vuonna 1772 ryhdyttiin Ruosniemen kylän peltojen isojakoon. Kylän sarkajaossa olevien peltojen alaksi saatiin mittauksissa runsas 89 tynnyrinalaa, näiden lisäksi tiloille kuului ulkopeltoja ja yksityisiä raivioita noin 14 tynnyrinalaa. Pellot sovittiin jaettavaksi talojen kesken vanhan manttaalin perusteella.[45]

Isojaon toimitus kylässä keskeytyi liikamaiden erottamisesta syntyneiden erimielisyyksien sekä Venäjää vastaan syttyneen sodan vuoksi.[46] Maaherra oli määrännyt huhtikuussa 1785, että Ruosniemen kylälle pitää jakaa maata isojaossa 700 tynnyrinalaa manttaalia kohti ja tämän yli menevälle maalle on perustettava uusi tila. Ruosniemeläiset hakivat tähän päätökseen muutosta ja esittivät, että maata jaettaisiin 1200 tynnyrinalaa manttaalia kohti. Kamarikollegio otti ruosniemeläisten valituksen käsittelyyn ja totesi päätöksessään, että koska kylän sijaitsee lähellä Porin kaupunkia ja Pohjanlahtea sekä viljelysmaiden hyvyys ja satoisuus huomioon ottaen, on maiden jakaminen 700 tynnyrinalaa manttaalia kohden perusteltua. Mutta kamarikollegio kiinnitti huomiota siihen, että kylän niityt sijaitsivat alavilla mailla, joita tulvavesi vaivaa ja peltojakin on runsaasti lannoitettava, minkä vuoksi 700 manttaalia tynnyrinalalta olisi liian vähän. Kamarikollegio päättikin, että kyläläisille on jaettava maata 900 tynnyrinalaa manttaalia kohden. Ruosniemeläiset eivät tyytyneet tähänkään päätökseen, vaan jättivät joulukuussa 1786 kamarikollegiolle uuden valituksen. Siinä he esittivät, että 900 tynnyrinalaa manttaalia kohti on riittämätön, ja että kylälle tulee jakaa liikamaa-asetuksen enimmäismäärä eli 1200 tynnyrinalaa manttaalia kohden.[47]

Kamarikollegio päätti 27. heinäkuuta 1787 korottaa jaettavan maan tuhanteen tynnyrinalaan manttaalia kohti ja että ylimenevä maa on erotettava liikamaaksi. Kamarikollegio perusteli päätöstään kylän viljelysmaiden laadulla ja sillä, että kyläläisille on varattava riittävästi maata tulevaisuuden tarpeita varten. Ruosniemeläiset eivät kamarikollegion päätökseen tyytyneet, vaan vetosivat asiassa kuninkaaseen. He anoivat, että kylän runsaan 900 tynnyrinalan laajuinen liikamaa jaettaisiin kyläläisten kesken veronkorotusta vastaan eikä kylään perustettaisi uutta tilaa.[48] Tämä ruosniemeläisten talonpoikien perustelu muistuttaa Heikki Ylikankaan havaintoja Lapualta ja hänen esittämäänsä selitystä, miksi talonpojat suhtautuivat myötämieleisesti isojakoon. Ylikankaan mukaan syy löytyy halusta saada selvyys kylien yhteismaiden, takamaiden ja metsienomistuksille sekä halusta vakiinnuttaa yksityisomistus niissä, ottaa uudisasutus omaan kontrolliinsa sekä mahdollisuuksista perustaa torppia omille mailleen.[49] Ruosniemeläisetkään eivät halunneet kruunun perustamia uudistiloja – ja asukkaita mailleen, vaan pitää maanhallinnan itsellään. Kysymys ei siis ollut pelkästään maanjaosta sarkojen sijasta isompiin lohkoihin, vaan paljon laajemmista omistusoikeuksien määrittelyistä, ei ainoastaan kylän sisällä vaan myös talonpoikien ja kruunun välillä.

Kuningas ei myöntynyt talonpoikien anomukseen, mutta lievensi asiaa ruosniemeläisten eduksi. Kuningas piti vuonna 1795 antamassa päätöksessään kamarikollegion päätöksen voimassa, mutta muutti sitä niin, että liikamaiksi lasketusta maasta voitiin muodostaa maakirjatalo. Tämän tilan veroista kylän talolliset olisivat yhteisesti vastuussa.[50] Ruosniemessä suoritettiin vuonna 1797 liikamaiden jako kylän tilallisten kesken. Liikamaat jaettiin tilojen kesken kahdessatoista palstassa, kaikkiaan runsas 892 tynnyrinalaa.[51]

Mutta perustettiinko Ruosniemeen uusi tila ja oliko se asuttu tila rakennuksineen vai pelkkä maakirjatila, jolla oli maakirjaan merkitty manttaali ja maastoon merkityt rajat, mutta ei rakennuksia asukkaineen?  Isojaon asiakirjoissa 1772-1792 Ruosniemestä mainitaan yhdeksän kantatilaa, kuten myös  vuosien 1810, 1815 ja 1820 henkikirjassa. Mutta vuonna 1865 suoritettiin katselmus Peltomaa -nimisellä torpalla, ja jakoasiakirjassa torpan kerrotaan sijaitsevan sillä osuudella Simulan kruunun uudistilaa nro 10 (Simula krono-nybygge) , joka kuuluu Tervaselkä- nimiselle tilalle. Tässä toimituksessa käsiteltiin myös karttaa, josta selvisi, että Simulan kruunun uudistila tila on mitattu vuonna 1783, erotettu kylänmaasta (byamålet) vuonna 1793 ja jako kylän tilanomistajien kesken on vahvistettu käräjäoikeudessa vuonna 1797.[52]  Sen sijaan vuoden 1875 maakirjassa mainitaan ristiriitaisesti edellisen kanssa, että Ruosniemeen on perustettu Simula -niminen tila nro 10 vuonna 1774 annetulla päätöksellä, sen verolle pano on suoritettu vuonna 1805 ja vuonna 1807 tilan osti perinnöksi 11 kylän tilallista.[53] Tämä Simula nro 10 ilmestyy sitten vuoden 1830 henkikirjaan ja se on merkitty Matts Simulalle. Tilalla ilmoitetaan asuvan seitsemän henkilöä. Henkikirjojen mukaan tila on ollut asuttuna myös vuonna 1840.[54] Erikoista kyllä vuosien 1820 ja 1830 maakirjassa Ruosniemen kylän kohdalla ei ole Simulasta mainintaa.[55] Vuonna 1837 Simula on varmuudella ollut viljeltynä tilana, sillä tuolloin tilan pellot ja niityt mitattiin ja laitettiin kartalle tihunnin eli kymmenysten määräämistä varten. Niittyjä tilaan kuului runsas 17 tynnyrinalaa ja peltoa runsas kymmenen tynnyrinalaa. Tuolloin Simulan mainitaan olleen kruunun uudistila.[56] Ilmeisesti Simulan tilan vuonna 1807 perinnöksi ostaneet kyläläiset eivät suoriutuneet tilan veroista, kun tila on 30 vuotta myöhemmin jälleen kruununtila. Vuoden 1845 maakirjassa Simulan tila nro 10 mainitaan edelleen, mutta siihen ei ole merkitty asukaita.[57] Jo edellä mainitussa vuoden 1875 maakirjassa Simulan tila mainitaan kylän yhteisenä, mutta asumattomana.[58]

Tervaselkä-nimisen tilan osuudella Simulan kruunun uudistilasta sijainneen Peltomaan torpan pellot ja niityt vuoden 1865 katselmuskartassa. Kuva: KA, Maanmittaushallitus, Maanmittaushallituksen uudisarkisto, Ruosniemi, A85:8/1-3.
Tervaselkä-nimisen tilan osuudella Simulan kruunun uudistilasta sijainneen Peltomaan torpan pellot ja niityt vuoden 1865 katselmuskartassa. Kuva: KA, Maanmittaushallitus, Maanmittaushallituksen uudisarkisto, Ruosniemi, A85:8/1-3

Simula on siis ollut kylän yhteisenä tilana, joka on maa- ja henkikirjojen perusteella ollut väillä asuttuna, välillä vain maakirjaan merkittynä tilana ilman asukkaita. Asumaton vain maakirjoissa esiintyä tila ei ole tavatonta. Vaikka laki määräsi, että uudistila, silloinkin kun se joutui entisen omistajan haltuun, oli muodostettava erilliseksi uudisasumukseksi, määräystä noudatettiin harvoin. Tavallista oli, että uudistilasta tuli vanhan talon lisämaata. Erityisesti kaskiviljelyalueilla huomattava osa uudistiloista jäi vain paperille eli ne olivat olemassa ainoastaan verotuksellisina yksikköinä maakirjoissa, mutta eivät maastossa rakennuksineen ja asukkaineen.[59] Kaikesta päätellen näin on ollut ainakin välillä Simulan kohdallakin. Ilmeisesti kyläläiset viljelivät tilalle kuuluvia peltoja ja maksoivat tilaan kuuluvat maakirjan mukaiset verot tai perustivat omalle osuudelleen Simulan tilasta torppia, kuten ainakin Tervaselän tilan kohdalla on tehty. Liikamaiden erottaminen ei tässä tapauksessa niinkään edistänyt uudisasutusta kuin kruunun verotulojen kasvattamista.

Päätelmät

Liikamaiden erottamista on tarkasteltu tutkimuskirjallisuudessa osana isojakoon liittyviä maanjakoja kruunun keinona edistää uudisasutusta. Koko Suomen osalta kuitenkin tiedetään, että liikamaiden erottamisen tuloksena syntyi kovin vähän uusia tiloja. Samoin tässä yksityiskohtaisesti tarkasteltujen kolmen kylän kohdalla kruunun toimet eivät edistäneet uudisasutusta, mutta kasvattivat kruunun verotuloja. Verotulojen kasvattaminen motiivina näkyy selvimmin Kyläsaaren tapauksessa, joka vesijättöineen oli erikoistapaus. Asuttujen uudistilojen perustaminen vesijätöille oli mahdotonta, liikamaiden erottamisessa kysymys olikin veronkorotuksesta. Ruosniemeen perustettiin uudistila kylän yhteisenä, uudisasutus pysyi näin kyläläisten käsissä. Koiviston kartanosta ei erotettu liikamaita, vaikka asetuksen mukaiset pinta-alat ylittyivätkin. Voi päätellä, että viranomaiset halusivat nähdä Koiviston jatkuvasti viljelyksiään laajentavana kartanona, eräänlaisena mallitilana talonpojille. Yhdistettynä tämä Kraftmanin vaikutusvaltaan ja perintöön johti siihen, että Koivistosta ei erotettu liikamaita. Tapaus osoittaa, että eriarvoistavaa liikamaa-asetusta myös sovellettiin säätyläisiä suosien.

Liikamaiden erottaminen voidaan nähdä osana sitä pitkää vuosisataista kamppailua, jotka kruunun ja talonpoikien välillä käytiin omistus- ja verotusoikeuksista maahan. Kuninkaan päätöksellä syntyneen liikamaa-asetuksen toimeenpano kohtasi paikallistasolla vastustusta ja poiki lukuisia valituksia, katselmuksia ja näistä seuranneita päätöksiä ja tuomioita. Aikalaisten passiivisina, omaa etuaan ymmärtämättöminä ja laiskoina pitämät talonpojat olivat paikallistasolla liikamaakysymyksessä aktiivisia ja he myös tunsivat toimintatavat valitusreitteineen. Selittääkö tätä aktiivisuutta ja valveutuneisuutta talonpoikien osallistuminen maanjako-oikeuksiin? Varmaankin jonkin verran. Vaikka maanjako-oikeudet eivät liikamaista päättäneetkään, isojakoon liittyviä jakoasioita niissäkin käsiteltiin ja niihin osallistuminen on antanut talonpojille jakoasioihin liittyvää osaamista.

Porin ja Ulvilan seudulla pitkään työskennellyt ja tätä kautta talonpojille ilmeisen tuttu maanmittari Tillberg näyttää näissä tapauksissa asettuneen kiistoissa talonpoikien etujen puolelle. Omien virkatöiden hoidon kannalta maanmittarin kannattikin pysyä väleissä kyläläisten kanssa. Maaherra sen sijaan tunsi paikallistason olosuhteita maanmittareita heikommin, ja oli myös näitä etäisempi talonpojille. Maaherran virkana oli valvoa kruunun etuja, niinpä hän olikin hanakimmin erottamassa liikamaita kruunulle.

Lopuksi on todettava liikamaiden erottamisen pitkäaikainen vaikutus. Koko maan tasolla liikamaiden erottaminen vaikutti merkittävästi siihen, että kruunusta ja sittemmin Suomen valtiosta tuli suurten maaomaisuuksien, käytännössä metsien, haltija. Suomessa, jonka teollistuminen on nojannut metsiin, tällä on ollut huomattava taloushistoriallinenkin merkitys.

Kirjoittaja on Turun yliopiston maisemantutkimuksen oppiaineessa väitellyt filosofian tohtori, joka tutkii maatalous- ja ympäristöhistoriaa.

Lähteet

Arkistolähteet

Turun maakunta-arkisto (TMA) Turku

Turun ja Porin läänin maanmittausarkisto III (TPM)

Pori, Porin maalaiskunta, Ulvila

Ulvilan kihlakunnan kruununvoudin arkisto

E SAAPUNEET ASIAKIRJAT

Päätökset jaa välipäätökset 1756-1829, Eg 1

Päätökset ja välipäätökset 1782-1808, Eg 2

 

Kansallisarkisto (KA), Helsinki

Maakirjat ja kruununmaaluettelot

5: Turun ja Porin läänin sekä Ahvenanmaan maaherrakunnan maakirja 1820

13: Turun ja Porin läänin sekä Ahvenanmaan maaherrakunnan maakirja1830

23: Turun ja Porin lääni maakirja 1845

46:2: Turun ja Porin läänin maakirja 1875

Turun ja Porin läänin maanjako-oikeuden arkisto (MO)

MO 2-65, Tuomiokirjat 1782-1814

Turun ja Porin lääni, Henkikirjat

T:2, 1810

T:7, 1815

T:12, 1820

T:22, 1830

T:36, 1840

T:46, 1845

Maanmittaushallitus, Maanmittaushallituksen uudistusarkisto

Porin maalaiskunta: Kyläsaari, Ruosniemi.

Tutkimuskirjallisuus

Alanen, Aulis J. 1964, Suomen historia X, Suomen historia kustavilaisella ajalla. WSOY, Porvoo, Helsinki.

Anttila, Veikko 1967, Järvenlaskuyhtiöt Suomessa. Kansatieteellinen arkisto 19, Helsinki.

Gadd, P.A. 1783, Kertomus Turun ja Porin läänin sekä Ahvenanmaan maalaiselinkeinoista v. 1783. Julkaissut Saini Laurikkala teoksessa Turun historiallinen arkisto 5, Turun historiallisen seuran julkaisuja V. Turku 1936.

Gadd, Carl-Johan 2000, Det svenska jordbrukets historia, Den agrara revolutionen 1700-1870. Natur och Kultur, Borås.

Gadd, Carl-Johan 2011, The Agricultural Revolution in Sweden 1700-1870, teoksessa (toim J. Myrdal & M. Morell) The Agrarian history of Sweden 4000 BC to AD 2000. Nordic Academic Press.

Heino, Ulla1990, Eurajoen historia II. Eurajoen kunta ja seurakunta.

Heino, Ulla 1978, Ahlaisten historia. Porin kaupunki. Pori.

Huhtamies, Mikko 2008, Maan mitta. Maanmittauksen historia Suomessa 1633‑2008. Maanmittauslaitos, Edita, Helsinki.

Jones, Michael 1987, Landhöjning, jordågohållanden och kulturlandskap i Maxmo. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk. 135. Finska Vetenskaps-Societen, Helsingfors.

Jutikkala, Eino 1932, Läntisen Suomen kartanolaitos Ruotsin vallan viimeisenä aikana I. Historiallisia tutkimuksia XV,1. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.

Jutikkala, Eino 1958, Suomen talonpojan historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Karonen, Petri 1999, Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521-1809. WSOY, Porvoo, Helsinki, Juva.

Kerkelä, Heikki 1996,Vanhan maailman peilissä. Modernin yhteiskunnan synty ja pohjoi­nen aineisto. Gaudeamus, Tampere.

Keskinen, Jarkko 2012, Oma ja yhteinen etu. Kauppiaiden keskinäinen kilpailu ja yhteistyö Porin paikallisyhteisössä 1765 – 1845. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja C, Scripta lingua fennica edita, 0082-6995 ; 345, Turku.

Kovero, Martti 1909, Valtion uutisasutus Ruotsin‑Suomessa jälkeen Ison‑vihan: asutuspoliittinen tutkimus. Taloustieteellisiä tutkimuksia 10, Helsinki.

Kuusi, Sakari 1933a, Maataloudelliset uudisvirtaukset ja maanmittauslaitos Suomessa v. 1725-56, teoksessa (toim. K. Haataja & al.) Suomen maanmittauksen historia 1, WSOY, Porvoo.

Kuusi, Sakari 1933b, Isojako Suomessa vuosina 1757-1809, teoksessa (toim. K. Haataja & al.) Suomen maanmittauksen historia 1 , WSOY, Porvoo.

Lahtinen, Anu 2012, Maassa vaurauden perusta. Maaomaisuus ja valta keskiajan ja uuden ajan alussa, teoksessa (toim. N. Jensen-Eriksen & M. Lappalainen & J. Nurmiainen & S. Siltala) Kansallinen kapitalismi, kansainvälinen talous. Siltala, Helsinki.

Lehtinen, Erkki 1967, Keskiajalta 1860- luvulle, teoksessa Suur-Ulvilan historia I. Pori.

Louekari, Sami 2013, Hyödyn politiikka. Kokemäenjokilaakson ympäristöhistoriaa 1720-1850. Turun yliopiston julkaisuja. Annales Universitatis Turkuensis C:365.

Meinander, Henrik 2006, Finlands historia : linjer, strukturer, vändpunkter. Söderström,  Helsingfors; Atlantis, Stockholm.

Nurmiainen, Jouko 2009, Edistys ja yhteinen hyvä vapaudenajan ruotsalaisessa poliittisessa kielessä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Paloposki, Toivo J. 1986, Vapauden aika, teoksessa (toim. Yrjö Blomstedt et. al) Suomen historia 4.  Weiling & Göös, Espoo.

Paloposki, Toivo J. 1976, Suomen talouden kehittäminen 1750‑1760 ‑lukujen valtiopäiväpolitiikassa. Historiallisia tutkimuksia 98, Suomen historiallinen seura, Helsinki.

Rantanen, Matti 1997, Tillväxt i periferin. Befolkning och jordbruk i Södra Österbotten 1750-1890. Meddelanden från ekonomisk-historiska institutionen vid Göteborgs Universitet., Göteborg.

Saarenheimo, Juhani 1983, Isojaot ja isojaonjärjestelyt, teoksessa Maanmittaus Suomessa 1633-1983. Maanmittaushallitus, Helsinki.

Saarenheimo, Juhani 1976, Hämeen historia. III:2, Vuodesta 1721 noin vuoteen 1870. Hämeen heimoliitto, Hämeenlinna.

Saarenheimo, Juhani 2003, Isojako, teoksessa (toim. V. Rasila & E. Jutikkala & A. Mäkelä‑Alitalo) Suomen maatalouden historia 1. Perinteisen maatalouden aika esihistoriasta 1870‑luvulle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 914:1, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Soininen, Arvo M. 1974, Vanha maataloutemme. Maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720‑luvulta 1870-luvulle. Historiallisia tutkimuksia 96, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.

Talvitie, Petri 2013, Kyläosuudesta yksityiseen maanomistukseen. Isojako Länsi-Uudellamaalla 1700-luvulla. Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta XXVIII, Helsinki.

Teerijoki, Ilkka 1993, Nälkävuosien turva? Pitäjänmakasiinit Suomessa 1700‑luvulla. Historiallisia tutkimuksia175, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki

Vilkuna, Anna- Maria 2003, Kruunun maatalous. Kuninkaankartanot, teoksessa (toim. V. Rasila & E. Jutikkala &A. Mäkelä‑Alitalo) Suomen maatalouden historia 1. Perinteisen maatalouden aika esihistoriasta 1870‑luvulle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 914:1, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Williamson, Tom 2002, The Transformation of Rural England. Farming and the Landscape 1700-1900. University of Exeter Press.

Ylikangas, Heikki 2004, Kiista uudisasutuksesta isojaon syynä, Historiallinen aikakauskirja 4:2004.

 



  1. Kts esim Lahtinen 2012, 28-29, 44, Kerkelä 1996, 190 -234. [Takaisin]
  2. Isojaosta esim Talvitie 2013, Louekari 2013, 187 -194. [Takaisin]
  3. Nurmiainen 2009, 136; Keskinen 2012, 39. Nurmiainen osoittaa väitöskirjassaan, kuinka monitahoinen käsite yhteinen hyvä oli. [Takaisin]
  4. Louekari 2013, 59-74; Niemelä 1998, 169-177; Teerijoki 1993, 11,17; Jutikkala 1932, 181-185. [Takaisin]
  5. Paloposki 1976, 239. [Takaisin]
  6. Rantanen 1997, 133-135. Esimerkiksi isojaon puolestapuhujana tunnetuksi tullut Jacob Faggot vertasi valtiota talonpoikaan: molemmat joutuvat kärsimään, mikäli heillä on vähän työvoimaa, mutta suuret alat viljelyksessä. Valtakunnan tulisi siis keskittää voimansa tietylle alueelle, eikä hajottaa niitä pitkin valtakuntaa (Kovero 1909, 15-20). [Takaisin]
  7. Jutikkala 1958, 175-177. [Takaisin]
  8. Kuusi 1933a; 18-19, 31-37, 41-46; Saarenheimo 1983, 21-22, Jutikkala 1958, 252-253. [Takaisin]
  9. Alanen 1964, 146. [Takaisin]
  10. Käsitteet Ruotsi ja Suomi ovat ongelmallisia, koska niille annettiin eri aikoina ja yhteyksissä erilaisia merkityksiä ja sisältöjä, eivätkä ne vastaa nykyisiä valtiollisia rajoja. Esimerkiksi Pohjanmaata ei aina 1700-luvulla laskettu kuuluvaksi varsinaiseen Suomeen. Vaikka Suomelle annetut määritelmät vaihtelivatkin, niin Suomi oli kuitenkin erillinen, valtakunnan läntisistä osista erottuva osa. Mikäli ei olisi ollut sellaista käsitekokonaisuutta kuin Suomi, Finland, niin miten kuitenkin voitiin esimerkiksi käydä 1740-1760-luvulla valtiopäivillä vilkkaita keskusteluja aiheesta  ”Finlands ekonomiska upphielpande” ja tehdä tähän liittyviä suunnitelmia. Käsitteellä Suomi ei tietenkään ollut 1700-luvulla sellaista sisältöä, mitä myöhempi 1800-luvun nationalismi sille antoi, kuten ei ollut 1700-luvulla käsitteellä  Ruotsikaan. Käsitteistä Ruotsi ja Suomi, kts. esim Louekari 2013, 34 – 42. [Takaisin]
  11. Saarenheimo 1976, 292-293; Huhtamies 2008, 194-195. [Takaisin]
  12. Alanen 1964, 151; Karonen 199, 357-358, Huhtamies 2008, 194-195. [Takaisin]
  13. Kuusi 1933b, 23-25, 74-87, 92-93, 102-103. [Takaisin]
  14. Soininen 1974, 313; Saarenheimo 1983, 47-53. [Takaisin]
  15. Kuusi 1933b, 82. [Takaisin]
  16. Gadd 2000, 273-304, Gadd 2011, 149-154. [Takaisin]
  17. Paloposki 1986, 144. [Takaisin]
  18. Karonen 1999, 357-358. [Takaisin]
  19. Meinander 2007, 76-77. Liikamaita ei jaettu kruunun ja tilojen vaan kruunun ja jakokuntien välillä. [Takaisin]
  20. Saarenheimo 1983, 47-53; Saarenheimo 2003, 350. [Takaisin]
  21. Huhtamies 2008, 194-195. [Takaisin]
  22. Jutikkala 1958, 255-256. [Takaisin]
  23. Soininen 1974, 327-328. [Takaisin]
  24. Soininen 1974, 327-328. Vrt. Karonen, joka esittää – tarkemmin osoittamatta – että valtiovallan toimenpiteillä oli suuri merkitys maatalouden ja sitä kautta koko valtion menestykseen (Karonen 1999, 358). [Takaisin]
  25. Lehtinen 1967, 405-406. [Takaisin]
  26. Heino 1978, 173-175. [Takaisin]
  27. Heino, 1990, 136-138. [Takaisin]
  28. Ahla 1933, 23-25, 36. Kuninkaallisessa kirjeessä 5.4. 1777 nimenomaan selitettiin, että maanjako-oikeudet ovat menetelleet virheellisesti ottaessaan käsitelläkseen liikamaan erottamiskysymyksiä. Epäselvyydet näyttävät jatkuneen, sillä 21.10. 1801 kuninkaallisessa kirjeessä kamarikollegiolle tähdennettiin jälleen maaherrojen ja maanjako-oikeuksien työnjakoa isojaossa ja liikamaiden erottamisessa. Tässäkin kirjeessä todettiin, että liikamaihin liittyvät kysymykset kuuluvat maaherran ratkaisuvaltaan, ei maanjako-oikeuksien. (Ahla 1933, 25, 33 [Takaisin]
  29. Vilkuna 2003, 246-254; Lehtinen 1967, 100-101. [Takaisin]
  30. Kraftmanista laajemmin, esim Louekari 2013, 133-149. [Takaisin]
  31. TPM III, Ulvila, Koivisto, 5, TMA. [Takaisin]
  32. TPM III, Ulvila, Koivisto, 5:1, TMA. [Takaisin]
  33. TPM III, Ulvila, Koivisto, 5:2, TMA. [Takaisin]
  34. TPM III, Ulvila, Koivisto, 5:2, TMA. [Takaisin]
  35. TPM III, Ulvila, Koivisto, 5:2, TMA. [Takaisin]
  36. Turun ja Porin läänin MO, tk 1782, Mo2, KA. [Takaisin]
  37. Ulvilan kihlakunnan kruununvouti, Päätökset ja välipäätökset 1782-1808, Eg2, TMA. [Takaisin]
  38. Alha 1933, 62; Jones 1987, 74-75. [Takaisin]
  39. TPM III, Pori mlk, Kyläsaari,3:2, TMA. [Takaisin]
  40. Ulvilan kihlakunnan kruununvouti, Päätökset ja välipäätökset 1782-1808, Eg 2, TMA; TPM III, Pori mlk, Kyläsaari, 3:2,TMA. [Takaisin]
  41. TPM III, Pori mlk, Kyläsaari, 3:2; TMA. [Takaisin]
  42. Ulvilan kihlakunnan kruununvouti, Päätökset jaa välipäätökset 1756-1829, Eg 1, TMA. [Takaisin]
  43. Gadd 1783, 107. [Takaisin]
  44. Ulvilan kihlakunnan kruununvouti, Päätökset ja välipäätökset 1782-1808, Eg 2, TMA. [Takaisin]
  45. TPM III, Pori mlk, Ruosniemi, 8,TMA. [Takaisin]
  46. TPM III, Pori mlk, Ruosniemi, 8,TMA. [Takaisin]
  47. Ulvilan kruununvoudin päätökset ja välipäätökset, Eg 1, TMA. [Takaisin]
  48. TPM III, Pori mlk, Ruosniemi, 8:1, TMA. [Takaisin]
  49. Ylikangas 2004, 505-506. [Takaisin]
  50. TPM III, Pori mlk, Ruosniemi, 8:1, TMA. [Takaisin]
  51. TPM III, Pori mlk, Ruosniemi, 8:3, TMA. [Takaisin]
  52. Porin maalaiskunta, Ruosniemi; Peltomaan torppa (nykyisin RN:o 10:9): kartta ja asiakirjat 1865-1865 (A85:8/1-3) , Maanmittaushallitus, Maanmittaushallituksen uudistusarkisto, KA. [Takaisin]
  53. Vuoden 1875 maakirja, Maanmittaushallituksen maakirjat ja kruununmaaluettelot ‑arkisto, Ulvilan kihlakunta, 46:2,KA. [Takaisin]
  54. Turun ja Porin läänin henkikirjat, Henkikirja 1810 T:2,Henkikirja 1815 T:7;  Henkikirja 1820 T:12, henkikirja 1830 T:22, henkikirja 1840 T:36, KA. [Takaisin]
  55. Turun ja Porin läänin sekä Ahvenanmaan maaherrakunnan maakirja 1820-1820 (5), Turun ja Porin läänin sekä Ahvenanmaan maaherrakunnan maakirja 1830-1830 (13), Maanmitttaushallitus, KA. [Takaisin]
  56. TPM III, Pori mlk, Ruosniemi, 8:8, TMA. [Takaisin]
  57. Turun ja Porin läänin henkikirjat, Henkikirja 1845 T:46, KA. [Takaisin]
  58. Vuoden 1875 maakirja, Maanmittaushallituksen maakirjat ja kruununmaaluettelot ‑arkisto, Ulvilan kihlakunta, 46:2,KA. [Takaisin]
  59. Soininen 1974, 325-326. [Takaisin]


Share on Facebook0Tweet about this on Twitter

Yksi vastaus artikkeliin ”Kruunu, talonpojat ja maanomistus – Paikallisia kamppailuja liikamaista”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *