Muuttoon savupirtistä takkatupaan tarvittiin tiiliteollisuutta

Asumustyypin kehitys maassamme kävi useita vaiheita. Arkeologisten löydösten valossa voidaan puhua siitä, että ensimmäinen asumustyyppi esihistoriallisena aikana oli hyvin yksinkertainen maja. Se oli iso kooltaan ja avoin tulisija sijaitsi siinä keskellä. Lämmityksen aikana syntyvä savu poistui majasta kattoon sen yläpuolelle tehdystä aukosta.[1]

Viikinkiajalla asumuksen kehityksessä tapahtui muutos: Suomen maakamaralle tuli pirtti, ja se alkoi syrjäytyä majaa. Tämä kulttuuriuutuus tuli idästä, ja oli majaa kehittyneempi. Pirtissä oli luonnonkivistä ladottu kekomainen kiuas, joka varasi lämpöä poiketen majan avoliedestä. Kiuas sijoitettiin joko nurkkaan tai seinän edustalle, täten pirtillä pystyttiin liikkumaan ja työskentelemään paremmin. Pirtti levittäytyi Suomenlahden itäpuolelle 900-luvun alussa. Läntisessä Suomessa vanhin pirtti löytyi Liedon Vanhalinnasta (noin 1000-1100-luvut) ja Kaarinan Ristimäestä (noin vuosien 800 ja 1100 väliltä).

Tulipesän edessä oli yleensä liesi, sen päällä valmistettiin ruokaa kattilassa. Ruoanlaitto paistinpanulla yleistyi Länsi-Suomessa, mutta idässä ruokaa usein haudutettiin saviruukussa. Oli pakko säilyttää tulta hehkuvina kekäleinä yön yli tuhkan peiton alla, aamulla sillä sytytettiin liesi tai uuni uudestaan. Kesäisin ruokaa laitettiin ulkosalla pihalla kodassa tai sadekatoksen alla. Silloin ei tarvinnut lämmittää taloa lämpimänä vuodenaikana. Tämä käytäntö oli voimassa Satakunnassa vielä 1800-luvulla pienissä ruokuakunnissa.[2]

Kodinlämmityksen kehityksen seuraava vaihe Suomessa oli tupa, jossa pohjoismaisella yläluokalla oli tapana asua. Tuvan ominaisena piirteenä oli luonnonkivestä savella tai kalkilla muurattu uuni vaakasuorine kanavineen. Uunin muuraaminen kivistä oli innovaatio, joka paransi asukkaiden elämänlaatua. Kanavissa kulkeva savu lämmitti uunin pesän päälle muurattua isoa kivimassaa. Uunista poistuva savu nousi tuvan yläosaan; savua poistavaa piippua vielä ei tunnettu. Tämä uuni varasi lämpöä, joka säilyi asumuksessa pidemmäksi ajaksi. Tupien tiedetään olleen Norjassa jo 1000-luvulla.[3]

Savupirtin uuni. Kehittyneempi malli, joka varasi lämpöä paremmin. Lähde: http://personal.inet.fi/koti/kauko.huotari/kaulehto.htm
Savupirtin uuni. Kehittyneempi malli, joka varasi lämpöä paremmin. Lähde: http://personal.inet.fi/koti/kauko.huotari/kaulehto.htm

Tupa vakiintui Suomessa 1200-luvun puolivälilla kahta tietä: lännestä ja idästä, itäinen lieden malli oli läntistä korkeampi. Sisällä oli välikatto, tavallisesti holvimainen. Korkea välikatto tarjosi tilaa lämmitysaikana leijuvalle savulle, joka johdettiin ulos väli- ja vesikaton läpi puun rungosta koverretun lakeistorven kautta. Jotta lämpö ei haihtunut ennen aikojaan, suljettiin lämmityksen jälkeen torven alapää salon päässä olevalla puuläpällä huoneen puolelta. Tämä rakennuksen tyyppi oli vallitseva pappiloissa.

Savujohdottomassa asumuksessa oli useita haittoja terveydelle ja hyvinvoinnille. Esimerkkinä oli Hämeen läänin maaherran Anders de Brucen selostus 1700-luvulta siitä, että monet taudit (mukaan lukien infektio- ja silmätaudit) johtuivat asunnoista, joissa ei ollut ”ilmanvaihtoa, joka terveellisen hengityksen kautta ylläpitää elämän terveyttä, sielun ja ruumiin hilpeyttä sekä innokasta huolta talousaskareista”.[4] Savupirttien asukkaita vaanivista silmätaudeista alettiin tehdä lääkinnällisiä tutkimuksia ja 1800-luvulla.[5]

Savutupaa lämmitettäessä oli pakko pitää myös ulko-ovi auki, jolloin asukkaat altistuivat merkittäville lämpötilan vaihteluille talviaikana, kun ulko-ovesta pakkanen tuli asumukseen ja toiselta puolelta uunista säteili kuumuus. Lämpötilan vaihtelut altistuivat ihmisiä erilaisille sairauksille, muun muassa reumalle ja keuhkokuumelle; savu vahingoitti silmiä. Myös suurena vaarana oli saada polttokaasujen myrkytys. Savutupa epäilemättä vaikutti negatiivisesti ihmisten terveyteen ja elinikään, se oletettavasti lyhensi savutupien asukkaiden elinikää. Myös huoneiden siiseys kärsi savusta, koska noki tarttui kaikkeen, mikä ja ketkä olivat sisällä. Seinät olivat paksun noenkerroksen peitossa, ja ne piti pestä. Ne pestiin yleensä alhaalla siinä, missä liikkuttiin ja yläpuoli oli tavallisesti pesemätön.[6]

Keskiaika oli savutupakulttuurin aikakausi. Vain linnoissa oli tuolloin savuttomia asuinhuoneita. Niitä lämmitettiin kuumalla kiertävällä ilmalla toimineilla hypokaustisilla lämmitysjärjestelmillä (esimerkiksi Turun linna). Kakluunit vasta tekivät tuloaan Suomessa. Ne olivat hyvin arvokkaita, vain varakkaat perheet omistivat ne ja veivät ne mukanaan muuttaessaan paikasta toiseen.

Savupiipulliset avotakat tulivat vasta myöhäisellä keskiajalla. Näiden mukavuus oli silmiinpistävä, ja ne alkoivat vähitellen syrjäyttää sisälle savuttavat tulisijat. Lännen rintamailla vaihdos oli huomattavissa 1500-luvulta alkaen. Uudessa asumuksessa välikatosta tuli suora ja matalampi, koska ei varvinnut varata tilavuutta ylös nousevalle savulle. Turussa kaupungin johto kampanjoi savujohdollisten uunien puolesta jo 1600-luvulla, mutta Suomen sisäosissa muutokset tapahtuivat hitaasti. Niiden tulo myöhästyi vuosisadalla, kuten tapahtui Ylä-Savolla, jossa suurin osa tavallisen kansan tupia oli savujohdottomia vielä 1800-luvun loppupuoliskollakin. Asiassa oli myös taloudellinen näkökulma: savutuvan lämmittäminen vaati vähemmän polttopuita, kuin savujohdollisen talon lämmittäminen. Kerrottiin että joillakin isännillä oli tapana viettää talvet savutuvissa, vaikka vieressä oli savujohdollisella tulisijalla varustettu talo. Sinne muutettiin vasta keväällä, kun talvipakkaset olivat hävittäneet siitä kaikki syöpäläiset.[7]

Pirttien kokoon vaikutti asukkaiden lukumäärä; isommissa pirteissä asuivat isommat perheet. Hämeessä ja Pohjois-Suomessa pirtit olivat pieniä, koska asukkaita oli aika vähän kussakin talossa. Päinvastoin Itä- ja Pohjois-Suomessa pirtit olivat isoja, erityisesti Etelä- ja Keski-Karjalassa, jossa oli eniten suurperheitä. Pirtit olivat siellä varsin avaria.

Savupirtit sijaitsivat Suomen eri osissa – sekä lännessä että idässä. Ne olivat tavallisen kansan asumuksia, ja niitä oli eniten kaukana kasvukeskuksissa ja vähiten rintamailla. Suomen rintamailla oli enemmän vaurautta kuin syrjäseuduilla. Myös innovaatiot levisivät rintamailla nopeammin.

Epäilemättä savupirttien levinneisyyteen vaikutti varallisuuskysymys: varakkaiden tuvat olivat useimmiten savujohdollisia. Asiaan vaikutti myös sääty: säätyläisten kodeissa olivat kaikkein edistyksellisimmät uunit ja takat. Ne sisustettiin ja varustettiin parhaiten. Aatelisten kodit olivat kaikkein kauneimmat ja hienoimmat. Heidän kodeistaan savujohdottomat tulisijat hävisivät 1600-luvun mennessä, myös maan itäisissä osissa. Seuraavaksi tulivat kaupunkilaisten ja papiston talot: kaupungeissa viranomaiset pyrkivät kaikin keinon pääsemään irti savupirteistä, ja papistoa kehoitettiin siirtymään savujohdollisiin taloihin. Kuningatar Kristiina määräsi 1644, että Viipurin hiippakunnan pappien taloista oli hävitettävä savujohdottomat tulisijat. Siirtyminen ei tapahtunut tietenkään heti, vaan vielä 1800-luvulla joissakin pappiloissa ja virkailijoiden taloissa tavattiin sisään lämpiäviä pirttejä.

Sisäänlämpiävä uuni. Valokuvan on ottanut Toini-Inkeri Kaukonen/Niemimaa kesien 1937-1938 aikana. Lähde: http://www.jukkajoutsi.com/kniemi105.html
Sisäänlämpiävä uuni. Valokuvan on ottanut Toini-Inkeri Kaukonen/Niemimaa kesien 1937-1938 aikana. Lähde: http://www.jukkajoutsi.com/kniemi105.html

1700-luvulla uloslämpiävät uunit yleistyivät enemmän maan länsi- ja eteläosissa. Hämeen ja Uudenmaan läänin maaherra Anders de Bruce kielsi v. 1784 läänissään savipirttien rakentamisen perintö- ja kruununtiloilla, mutta savupirttejä silti rakennettiin. Savuhormi ja uuni tai takka savukanavineen piti rakentaa tiileistä. Tiilit eivät olleet halpaa tavaraa siihen aikaan. Tiilitehtaiden määrä taas alkoi kasvaa maassamme 1800-luvulla. Oikean uunin rakentaminen vaati uunintekijän ammatin osaamista. Toisin sanoen tarvittiin ammattitaitoisia käsityöläisiä ja myös varallisuutta ostaa palveluita tältä ammattikunnalta. Näin ollen savujohdollisten uunien leviäminen Suomessa oli asia, johon vaikutti monta tekijää: väestön varallisuus, käsityöläisten ammattitaito, oikeiden materiaalien tulo markkinoille ja esimerkki, joka kehotti ihmisiä rakentamaan taloihinsa parempia takkoja.

Väestö oli tottunut sisään lämpiäviin uuneihin. Usein maan sisäosissa maatiloilla vierashuone oli varustettu savupiipullisella tulisijalla, mutta asuinpirtissä oli periteinen sisään savuava tulisija. Varsinainen siirto parempiin tulisijoihin tapahtui vasta 1800-luvulla. Kerrottiin Uudenmaan ja Etelä-Pohjanmaan pitäjistä savupirttien kadonneen tai olleen pienenä vähemmistönä 1800-luvun alkupuoliskolla, mutta Turun ja Porin kaupunkien lähistöllä niiden olleen runsaasti jäljellä. Kymin kihlakunnassa niiden mainittiin olleen harvinaisia, mutta sitä vastoin Mikkelin tienoilla olleen paljon. Samaan aikaan Hämeessä ja Itä-Suomessa niitä ilmoitettiin olleen 70-90 % kaikista asunnoista.[8] 1900-luvun alussa niitä oli edelleen Hämeen ja Vaasan läänien itäosissa, Mikkelin ja Kuopion lääneissä, Kainuussa sekä Viipurin läänissä.

Päätelmä

Jo Kustaa Vaasan aikana savupirteistä pyrittiin pääsemään eroon, mutta kyseinen tehtävä ei ollut helppo. Näyttää siltä, että Itä-Suomi, joka kärsi aina Ruotsin ja Venäjän välisistä sodista, menestyi vähiten ulos lämpiävillä tulisijoilla varustettujen talojen rakentamisessa. Pitää ottaa huomioon, että savupiipullisen tulisijan rakentaminen asumukseen, yhtä lailla kuin lasi-ikkunoiden asennus, tarkoittivat isoja kustannuksia, joihin köyhillä talonpojilla ei ollut varaa. Tästä syystä nämä ylellisyydet vakiintuivat ensin säätyläisten ja papiston taloihin. Aatelisten taloissa poltettiin kynttilöitä siinä, missä talonpoikien tuvissa pärettä. Usea maanviljelijäperhe sai valoa huoneeseensa suljettavasta seinäaukosta, joka aina oli auki lämmityksen yhteydessä. Emännät viettivät iltoja askarteidensa parissa seinäaukosta tulevassa valossa tai päreitä sytyttäen. Kovimmilla talvipakkasilla myös eläimet (ainakin vasikat) ja kanat tuotiin sisään, näin ne säästyivät hypotermialta.

Voidaan päätellä, että tiiliteollisuuden kehitys oli edellytyksenä ulos lämpiävien uunien tulolle. Savukanavien muuraus onnistui parhaiten tiilillä eikä luonnonkivillä. Toisaalta tiilien kysyntä oli edellytys tiiliteollisuuden kasvulle. Näin ollen nämä kaksi tekijää olivat yhteydessä toisiinsa. Tiiliteollisuuden alkuvaiheessa tiilien valmistus keskittyi kartanoihin omaan tarpeeseen eikä ollut näin ollen tavallisen kuluttajan ulottuvilla. Sama tilanne tavattiin myös Venäjällä.[9]

Kempeleen tiilitehtaan työntekijöitä vuonna 1918. Lähde: Wikimedia Commons
Kempeleen tiilitehtaan työntekijöitä vuonna 1918. Lähde: Wikimedia Commons

On otettava huomioon myös etäisyydet tiilitehtailta taajaamiin, koska tiilien kuljetus ei ollut monissa paikoissa kannattavaa, kun raskaiden kuormien kuljetuskustannukset nousivat liian korkealle. Vasta kun tiilestä tuli edullinen ja helposti saatava tavara monissa paikkakunnissa, pystyttiin siirtymään ulos lämpiäviin uuneihin myös kansan keskuudessa.

Luopuminen vanhasta vaati melkoista sivistystoimintaa tavallisen kansan keskuudessa, joka oli eristäytynyt muun yhteiskunnan kulttuurista, tieteen saavutuksista ja innovaatioista. Voidaan päätellä, että savutupa oli oleellinen osa talonpoikaista kulttuuria, jota nuoret sukupolvet perivät vanhemmiltaan. Uusien innovaatioiden tuloa varten ensin piti raivata sen tieltä vanhat tavat ja ennakkoluulot. Tämä onnistui vasta sivistystoiminnan edistyttyä ja uusien menetelmien ja teknologien tultua. Talonpoikien ja muu yhteiskunnan väliin kasvoi iso kuilu, joka ei ollut helposti kurottavissa. Jotta omaksuttiin uudet rakennustavat, tarvittiin koulutusta ja vaurautta. Koulutukseen myös tarvittiin varakkuutta, koska köyhillä ei ollut varaa kouluttaa omia lapsiaan. Aikalaisten muistelmat osoittavat, että varakkaat perheet pyrkivät rakentamaan savujohdolliset tulisijat siinä, missä varattomille jäivät savujohdottomat. Myös Venäjällä savutuvat olivat menneinä aikoina tavallisia.[10] Köyhillä alueilla niitä oli siellä jopa 1910-luvulla.

FT Andrei Kalinitchev on auktorisoitu kääntäjä ja tutkija Turun yliopistossa yleisen historian oppiaineessa.

Kirjallisuus

Kalinitchev, Andrei. Suomalaiset venäläisessä sulatusuunissa. Rajaseudun inkerinsuomalainen yhteisö 1850-1900. Väitöskirja. Turun yliopisto 2016.

Suomalaisen arjen historia 1. Toim. Anssi Mäkinen, Joni Strandberg, Jukka Forslund. WSOY, Porvoo 2006.

Suomen kulttuurihistoria II. Toim. Gunnar Suolahti, Esko Aaltonen, Väinö Voionmaa, Pentti Renvall, Heikki Waris, Eino Jutikkala. Jyväskylä-Helsinki 1934.

Булгарин, Фаддей. Россия в историческом, статистическом, географическом и литературном отношениях. Ручная книга для русских всех сословий. Истории часть 2. СПб., 1837.

Отчет о деятельности С.-Петербургского уездного земского собрания и земской управы с 1.9.1865 по 1.1.1883 / Сост. председателем уездного земской управы И.И. Кусовым. СПб., 1885. 219–221..

Пузина, Поликарп. Взгляд на суеверия и предрассудки. СПб., 1834.

http://www.nba.fi/tiili/valmistus/1900.htm

 



  1. Suomalaisen arjen historia 1. [Takaisin]
  2. Suomen kulttuurihistoria II. [Takaisin]
  3. Suomalaisen arjen historia 1. [Takaisin]
  4. Suomen kulttuurihistoria II. [Takaisin]
  5. Ks. esimerkiksi Inkerin kuntalääkärien raportteja 1800-luvun loppupuoliskolta: Отчет о деятельности 1887. [Takaisin]
  6. Suomen kulttuurihistoria II. [Takaisin]
  7. Suomen kulttuurihistoria II. [Takaisin]
  8. Suomen kulttuurihistoria II. [Takaisin]
  9. Kalinitchev 2016. [Takaisin]
  10. Булгарин 1837, Пузина 1834. [Takaisin]


Share on Facebook2Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *