Salatiedettä ja sekoilua

Perttu Häkkinen & Vesa Iitti: Valonkantajat. Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä. Like, Helsinki 2015, 410 s.

Toimittaja Perttu Häkkinen ja kääntäjä ja kirjoittaja Vesa Iitti ovat laatineet tietokirjan aiheesta, joka viime vuosina on ollut kasvavan kiinnostuksen kohteena myös akateemisen historiankirjoituksen piirissä — suomalaisesta salatieteestä.[1] Häkkisen ja Iitin teos Valonkantajat lupaa takakansitekstissään kokoavansa yhteen alan ”suurnimet ja hämmentävimmät hiipparit”, ja näin todella käy: kirja tarjoaa mittavan otoksen Suomen esoteerisella kentällä vaikuttaneista hahmoista Pekka Ervastin ja Aino Kassisen kautta aina Jorma Elovaaraan, Ior Bockiin, Kauko Niemiseen, Reima Saariseen ja Tapio Kotkavuoreen. Käsittelyn alaisiksi pääsevät siis niin Ervastin kaltaiset alan kotimaiset suurnimet kuin suurelle yleisölle tuntemattomammatkin henkiset etsijät.

Häkkisen ja Iitin kirja koostuu lähinnä kokoelmasta suomalaisen salatieteen kentällä vaikuttaneiden hahmojen pienoiselämäkertoja. Tekijäkaksikko on siis vain ”poiminut kukkaisia kimpuksi”, kuten he Michel de Montaignen lausahdusta lainaten toteavat. Tästä huolimatta teos luo henkilögalleriansa kautta myös suomalaisen esoterian historiaa koskevan narratiivin, ja voi sanoa, että tätä lähemmäs kokonaisesitystä alan suomalaisesta kentästä ei akateemisen tutkimuksenkaan piirissä ole toistaiseksi päästy. Henkilöhistorioiden kautta syntyvää sirpaleista kuvaa täydennetään vielä teoksen loppuun sijoitetussa luvussa, jossa käydään läpi Suomessa vaikuttaneita ja edelleen vaikuttavia alan järjestöjä ja suuntauksia.

Luotaamalla esoteerista alakulttuuria Valonkantajat valottaa valtakulttuurin varjoon jäänyttä osaa Suomen historiasta. Samalla, nostamalla esiin tunnettujenkin kansallisten hahmojen — kuten vaikkapa Risto Rytin — kytköksiä salatieteiden kenttään, se osoittaa, että salatieteiden ja kulttuurisen valtavirran välinen raja voi olla hyvinkin häilyvä. Esoteria näyttäytyykin Valonkantajissa usein piiloisena, mutta odottamattomissakin paikoissa olemassaolostaan muistuttavana kulttuurin elementtinä, jonka merkitystä valtakulttuurin näkökulmasta kirjoitetuissa historiatulkinnoissa ei ole aina osattu huomioida. Tätä merkitystä ilmentävät myös kirjassa esitetyt tapaukset populaarikulttuuriin — esimerkiksi Kingston Wall -yhtyeen edesmenneen keulahahmon Petri Wallin tuotantoon — tihkuneista esoteerisista vaikutteista. Näin nousee esiin, että suomalainen salatiede ei ole ollut vain asiaan vihkiytyneen pienen piirin puuhastelua, vaan sen jättämiä jälkiä on havaittavissa siellä täällä, jos vain osaa katsoa.

Lucifer, valonkantaja, oli myös H. P. Blavatskyn ja Mabel Collinsin toimittaman teosofisen kuukausilehden nimi. Lehden kansikuva vuodelta 1887. Kuvan lähde: Wikimedia commons.
Lucifer, valonkantaja, oli myös H. P. Blavatskyn ja Mabel Collinsin toimittaman teosofisen kuukausilehden nimi. Lehden kansikuva vuodelta 1887. Kuvan lähde: Wikimedia commons.

Häkkinen ja Iitti ovat tehneet valtavan työn kootessaan ensimmäistä kertaa yksien kansien väliin niin Urkin ja Raton kaltaisissa ”herrainlukemistoissa”, sanomalehdistössä, verkkosivustoilla, tutkimuksissa, kirjallisuudessa, tv- ja radio-ohjelmissa kuin arkistoissakin hajallaan ollutta aihetta koskevaa materiaalia, jota he ovat vielä täydentäneet itse tekemillään haastatteluilla. Teoksen lopussa esitettävä lähdeluettelo onkin laajuudessaan ja monipuolisuudessaan vaikuttava ja kertoo tekijöiden huomattavasta perehtyneisyydestä. Tästä tietämyksestä todistaa myös se, että kirjoittajat pystyvät pitkin kirjaa nostamaan esiin kohdehenkilöiden ajatusten yhteyksiä vaikkapa teosofian perustajahahmon H. P. Blavatskyn oppeihin. Häkkinen ja Iitti ovat siis aiheessaan sisällä, se on selvää. Näin monipuoliseen ja perinpohjaiseen esitykseen ei olisi moni pystynyt.

Teos on kirjoitettu tyylillä, jonka on ehkä ajateltu helpottavan korkealentoiseksi ja vaikeasti lähestyttäväksikin tulkittavaan aiheeseen tutustumista. Pyrkimys viihdyttävän kepeään kielenkäyttöön ilmenee jo edellä mainitusta takakansitekstin ”hämmentävimmät hiipparit” -ilmaisusta, ja samankaltaiset sanavalinnat ovat ominaisia tekstille läpi kirjan. Kohdehenkilöiden ”haamujengitoimintaa” läpikäytäessä todetaan esimerkiksi kuinka ”matka meni kuitenkin hieman reisille”, tai kuinka heidän teoksensa ”ei saanut kovinkaan pörröistä vastaanottoa” — ja niin edelleen ja niin edelleen. Kirjoittajat ovat myös selvästi venytelleet sanavarastoaan valitessaan mahdollisimman värikylläisiä ilmauksia erilaisille kohdehenkilöiden käyttämille ”huimausaineille”.

Läpi kirjan tuntuu myös siltä, että Häkkisen ja Iitin tavoitteena on ollut käydä läpi kohahduttavimmat sattumukset kuvattavien henkilöiden elämistä. Ja niitähän on löytynyt — seksin, viinan ja huumeiden puutteesta Valonkantajia ei todellakaan voi syyttää. Samoin kohdehenkilöiltä on poimittu runsaasti lainauksia, jotka esittelevät heidän eksentrisimpiä puoliaan, kuten esimerkiksi ”diletanttikielitieteilijä” Sigurd Wettenhovi-Aspan jo toisissa yhteyksissä esiteltyjä villejä ”fenno-egyptiläisiä” johtopäätelmiä.

Sigurd Wettenhovi-Aspa (oikealla) kuvattuna Akseli Gallen-Kallelan kanssa vuonna 1922. Kuvan lähde: Gallen-Kallelan museo/Flickr commons.
Sigurd Wettenhovi-Aspa (oikealla) kuvattuna Akseli Gallen-Kallelan kanssa vuonna 1922. Kuvan lähde: Gallen-Kallelan museo/Flickr commons.

Ehkä parhaiten kirjan käsittelytapaa kuvastaa se, että merkittävimmäksi suomalaisista salatieteilijöistä nousee sivumäärän perusteella laskettuna ”Saatanaa palvova nationalisti” Pekka Siitoin, jonka vaiheiden kuvaamiseen Häkkinen ja Iitti käyttävät kirjan neljästäsadasta sivusta noin seitsemänkymmentä, selvästi enemmän kuin keneenkään muuhun kirjassa esitellyistä esoteerikoista. Tämä johtunee siitä, että monin tavoin rempseää elämää viettäneestä Siitoimesta on ollut löydettävissä paljon mehukkaita juttuja. Häntä koskevassa luvussa käydäänkin varsin yksityiskohtaisesti läpi hänen kytköksiään seksuaaliriitteihin, päihteisiin, saatananpalvontaan ja natsismiin.

Se, miltä Häkkisen ja Iitin valitsema tyyli lukijan suussa maistuu, on toki silkka makuasia — tai olisi, ellei se myös vaikuttaisi siihen, millaisen kuvan teos aiheestaan välittää. Valonkantajien ongelma on nimittäin se, että irstailulla ja outoudella herkutteleva ja siten aihetta ”karnevalisoiva”[2] käsittelytapa ei välttämättä auta lisäämään suomalaista salatieteilyä koskevaa ymmärrystä, vaan saattaa myös asettua sen esteeksi. Se näet rajaa esoteerikkoja erilleen valtavirrasta käsittämättömiksi hörhöilijöiksi, joihin kirjoittajat sanavalinnoillaan antavat luvan suhtautua hieman huvittuneesti. Näin teoksen tyyli voi kääntyä aihetta vastaan — vieraannuttaa sen sijaan että toisi lähelle.

Tämä näkyy ehkä selvimmin juuri Siitointa koskevassa luvussa, josta valtaosa koostuu hänen toimintaansa koskevien anekdoottien vyörytyksestä. Arveluttavien ja  paheksuntaa herättäneiden — ja sinänsä hyvinkin kiehtovien — edesottamuksien kielellisesti herkuttelevan läpikäynnin jälkeen Siitoimen hahmo on edelleen yhtä lailla arvoitus ja etäinen kuin ennenkin. Näin käy siksi, että luvussa ei juurikaan koeteta paneutua hänen ajatteluunsa tai toimintansa motiiveihin. Kysymättä jää, mistä Siitoimen toiminnassa todella oli kyse. Oliko hänen salatieteellinen innostuksensa syvää ja aitoa, jopa vereslihaista? Vai pitikö Pekka vain hauskaa ja niin kannattajiaan kuin sensaationnälkäistä lehdistöä pilkkanaan?

Tällaisiin kysymyksiin on tietysti vaikeaa ja käytettävissä olevan aineiston puitteissa ehkä jopa mahdotonta vastata. Kyse on kuitenkin paljolti juuri kirjoittamisen tavasta: irrotetaanko kohdehenkilön elämästä eniten seksiä ja viinaa tihkuvat osat, niitä huumorihakuisin termein kuvaillen, vai yritetäänkö asettua hänen tasolleen — ymmärtää hänen toimintaansa edes avoimesti spekuloiden, lopullisten vastausten saavuttamattomuus tiedostaen? Siis: olisiko vielä kiintoisampaa tekstiä syntynyt, jos ”Kiljua ja kohellusta” -tyyppisen kronikoimisen lisäksi olisi koetettu myös avata Siitoimen tapaa käsittää maailmaa?

Näin toki hetkittäin tapahtuu. Kirjoittajat esimerkiksi ehdottavat ohimennen, että Siitoimen viimeisessä kirjasessaan Kohti uutta uskoa (1989) ”henkimaailmasta” kanavoima ”rakkauden ja herkkyyden kehittämisen” viesti ja ajatukset ”rakkaiden kohtaamisesta kuoleman jälkeen” heijastelevat hänen omia elämänkokemuksiaan ja antavat vihjeitä katumuksesta ja henkisestä kriisistä. Näin Siitoin muuttuu hetkeksi inhimilliseksi, jopa sympatiaa herättäväksi hahmoksi, ja hänen sekoilunsa painuu taka-alalle.

Aiheessa olisi kuitenkin voinut mennä helposti syvemmällekin: tekijät nimittäin antavat itselleen lapasyötön kertomalla edellisellä aukeamalla muutamaa vuotta aiemmin tapahtuneesta Siitoimen pojan kuolemasta ja sen hänessä aiheuttamasta lamautumisesta. Herääkin kysymys, olisiko selvästikin rakkaan pojan menettämisellä ja Siitoimessa syttyneellä kiinnostuksella kuolemanjälkeiseen elämään jokin yhteys? Tämän, ehkä asioiden käsittelyjärjestyksestä johtuen lähes ilmiselvältä tuntuvan linkin esiin nostamisen sijaan tekijät tyytyvät arvelemaan ”mahtoiko Pekalla olla kriisi uskossaan Luciferiin, aavistiko hän vaimonsa kuoleman ja oman lähestyvän kuolemansa vai oliko teos yksinkertaisesti paluuta rivologiasta teologiaan”. Asian kuittaaminen näin pintapuolisesti jää vaivaamaan, koska juuri tämänkaltaisista kohdista olisi voinut avautua mahdollisuus Siitoimen elämänkokemuksien ja sanoman yhteyksien arvioimiseen, hänen ajattelunsa käänteiden ymmärtämiseen.

Häkkisen ja Iitin pyrkimys esittää kohdehenkilöt ja heidän edesottamuksensa ”legendaarisina” johtaa myös siihen, että usein kirjoittajat esittävät ilmeisesti toisen käden lähteisiin perustuvaa informaatiota faktoina, lähteitä mainitsematta ja turhan harvoin niiden luotettavuutta avoimesti pohtien. On toki ymmärrettävää, että teoksen tietokirjaluonteesta johtuen viitteitä ei ole käytetty, mutta tästä huolimatta olisi ollut perusteltua avata tekstissä johdonmukaisemmin, mihin lähteeseen tai kenen kertomukseen kirjassa esitetyt kuvaukset perustuvat. Näin lukija olisi voinut itse pohtia ja arvioida, kuinka paljon kutakin kohtaa tulee pureskella ennen kuin sen nielee. Tämänkaltaisen pohdinnan mahdollistaminen olisi ollut erityisen tärkeää juuri teoksen aihepiirin ja sen sisältämän, usein uskomattomalta tuntuvan materiaalin takia.

Valonkantajien olisi siis suonut pitäytyvän vähemmän lukijoita kohahduttamaan pyrkivässä käsittelytavassa ja sen sijaan ottaneen lähdekriittisemmän ja läpinäkyvämmän otteen aineistostaan. Nyt valitun lähestymistavan tuloksena jää usein epäselväksi, mikä todella on aihetta koskevaa, koeteltua tietoa, mikä taas aiheen ympärille rakentuneiden ja epäilemättä tietoisesti rakennettujenkin legendojen ja kertomusten toistamista ja ylläpitämistä. Tämä on harmillista paitsi teoksen luotettavuuden kannalta, myös siksi, että siten jätetään hyödyntämättä mahdollisuus erottaa kohdehenkilöt heidän julkisuuskuvastaan ja tarkastella heitä ja ylipäänsä salatiedettä koskevaa tarinaperinnettä ja julkisuutta ilmiöinä. Keskittymällä aiheen tähän puoleen olisi voinut olla mahdollista sanoa jotain myös siitä aateympäristöstä, jossa päähenkilöt toimivat, ja täten nivoa heidät tiukemmin aikaansa.

Kaiken kaikkiaan Valonkantajissa siis esiintyy taipumusta pikemminkin liittyä osaksi kohdehenkilöiden myytinrakennusta kuin arvioida sitä kriittisesti. Näin ollen voikin kyseenalaistaa teoksen takakannen väittämän, jonka mukaan moni kotimaisen salatieteen merkkihenkilöistä ”saa vihdoin ansaitsemansa huomion”. Useiden kohdalla näin toki on — Valonkantajat nostaa esiin monia marginaalissa toimineita, sensaatiojulkisuudelta välttyneitä suomalaisia esoteria-aktiiveja, joihin laajemman lukijakunnan on nyt mahdollista tutustua ensimmäistä kertaa. Esimerkiksi juuri Pekka Siitoimen kohdalla asia on kuitenkin toisin: huomiota hän on varmasti saanut runsaasti jo aiemmin, mutta vilpittömät yritykset käsittää ja tehdä hänen toimintaansa ymmärrettäväksi ovat jääneet vähemmälle.[3] Valonkantajien lukemisen jälkeenkin Siitoin jää kuriositeetiksi — elämänkulultaan yksityiskohtaisesti läpikäydyksi, mutta silti etäiseksi, mysteeriksi.

 



  1. Tätä kiinnostusta ilmentää esimerkiksi monitieteinen Uuden etsijät -hanke: https://uudenetsijat.wordpress.com/. Myös Häkkinen ja Iitti käyvät johdannossaan läpi uutta tieteellistä kiinnostusta kirjansa aihepiiriin. [Takaisin]
  2. http://dome.fi/viihde/ajankohtaista/gonzoillen-lapi-esoterian-a-w-yrjana-arvioi-valonkantajat-kirjan. [Takaisin]
  3. Tämänkaltaista, kohdettaan lähemmäksi menevää ja siten Siitoin-legendaa purkavaa lähestymistapaa edustaa esimerkiksi Siitoimen tunteneen Merja Hermosen haastattelu teoksessa Mitä Pekka Siitoin tarkoittaa? (Pohjola, Mike: Keltainen kuningas. Mike Pohjola haastattelee Merja Hermosta. Teoksessa Mike Pohjola [toim.]: Mitä Pekka Siitoin tarkoittaa? Savukeidas, Turku-Tampere-Tallinna 2015, 42–57. [Takaisin]


Share on Facebook0Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *