2016/3
Koulutusideologiat ja marginaaliset oppilasryhmät - koulutushistorian näkökulmia vähemmistöjen kohtaamiseen

Alkuperäiskansat ja koulutushistoria – menneisyyden mietintöjä, tulevaisuuden tutkailuja

Mapping Indigenous Presence: North Scandinavian and North American Perspectives. Toimittaneet Bjørg Evjen ja Kathryn W. Shanley. University of Arizona Press, Tucson 2015. (300 s.)

Tromssan yliopiston professori Bjørg Evjenin ja Montanan yliopiston professori Kathryn W. Shanleyn toimittama antologia Mapping Indigenous Presence: North Scandinavian and North American Perspectives luotaa Norjan ja USA:n alkuperäiskansatutkimuksen historiaa, nykytilaa ja tulevaisuutta yhdeksän tutkimusluvun ja seitsemäntoista kirjoittajan voimin. Kirjoittajakunta ja artikkelivalikoima ovat monipuolisia ja poikkitieteellisiä. Mukaan mahtuu niin oikeustieteellisiä katsauksia kuin musiikki- ja kirjallisuustieteellisiä lukujakin.

Kirjan loppuluvussa selostetaan Tromssan ja Montanan yliopistojen yhteistyöprojektia, josta antologia juontaa juurensa. Yhteistyöprojektin ja kirjan tarkoitusta avataan seuraavasti: ’työskennellessämme yhdessä ymmärtääksemme toistemme alueellisia kokemuksia […] toivomme tuovamme esiin saamelaisten ja Yhdysvaltain alkuperäiskansojen tutkimusta keskiöön uusilla tavoilla’. Kustantajan internet-sivujen esittelyssä kirjan toivotaan inspiroivan tutkimusta, joka voisi kehittää alkuperäiskansojen itsemääräämisoikeutta ja piirtää suuntaviivoja tulevaisuuteen.[1]

Yllä lainattu ohjelmanjulistus on tervetullut avaus kohti vertailevaa näkökulmaa alkuperäiskansahistoriassa. Valitettavasti tutkimusrajausta alueellisten historioiden vertailuun ei täysin johdonmukaisesti noudateta, vaan jo avausluvussa ja kirjan otsikossa hamuillaan paljon laajemman perspektiivin perään. Kirjan alaotsikko North Scandinavian and North American Perspectives lupailee paljon enemmän kuin mitä kirjan lähes yksinomaan yhtäältä Pohjois-Norjaan ja toisaalta Yhdysvaltoihin, erityisesti Montanan osavaltioon keskittyvät tutkimusluvut pystyvät lunastamaan.

Koulutushistoriallisesta näkökulmasta kirjan perusviestin voi tiivistää kahteen johdannossa esiteltyyn olettamaan: Ensinnäkin koulutus on pitkään ollut alkuperäiskansoja kaltoin kohtelevaa ja paikoin kolonialisoivaa. Viimeisten vuosikymmenien kehityksen myötä koulutukseen sisältyvä voima on kuitenkin käännettävissä ja osin jo käännettykin positiivisempaan suuntaan. Tämä suunta tekee koulutuksesta parhaimmillaan alkuperäiskansoja huomioivaa ja heidän oikeuksiaan, kieltään ja kulttuureitaan kunnioittavaa ja kehittävää.

Toisekseen alkuperäiskansojen perimätiedon integroiminen osaksi koulunkäyntiä ja opiskelua voisi tuoda esiin ympäristön ja maailman ekologisen tasapainon kannalta hyödyllisiä tietoja ja taitoja. Näin antologian kirjoittajat kytkevät kirjan mielekkäällä tavalla ajankohtaiseen keskusteluun kasvatus-, yhteiskunta- ja humanististen tieteiden suhteesta globaalin maailman ekologisiin ja väestöllisiin haasteisiin.

Kortekangas_arvostelu

Koulutushistoriasta kiinnostuneen huomio kiinnittyy johdannon ja loppusanan ohella erityisesti kahteen tutkimuslukuun, Bjørg Evjenin ja David R.M. Beckin kirjoittamaan metodologiseen lukuun Growing Indigenous Influence on Research, Extended Perspectives, and a New Methodology: A Historical Approach ja Phyllis Ngain, Unn-Doris Karlsen Bækin ja Gry Paulgaardin kirjoittamaan katsauslukuun Indigenous Education in the Norwegian and U.S. Contexts.

Ngain, Karlsen Bækin ja Paulgaardin luku ankkuroituu YK:n vuonna 2007 antamaan julistukseen alkuperäiskansojen oikeuksista. Tähän julistukseen tukeutuen kirjoittajat tiivistävät toiveensa koulutuksen ja alkuperäisväestöjen tulevasta suhteesta seuraavaan kahteen periaatteeseen: (1) koulutuksen tulee huomioida alkuperäiskansojen kulttuuri opetuksessa jota annetaan alkuperäisväestöjen lapsille. (2) Koko väestöä tulee kouluttaa alkuperäisväestön historiasta ja nykytilanteesta. Koska suurin osa sekä USA:n että Norjan alkuperäisväestön edustajista asuu perinteisten kulttuuristen ydinalueidensa ulkopuolella, pitävät kirjoittajat jälkimmäistä periaatetta tärkeämpänä.

Lyhyehkön vertailevan historiallisen yleiskatsauksen jälkeen luku siirtyy keskusteluun siitä, millä tavalla alkuperäiskansan historia ja kulttuuri pitäisi integroida yleisiin opetussuunnitelmiin ja -käytäntöihin Norjassa ja USA:ssa. Kirjoittajat toteavat, että alkuperäiskansojen ja alkuperäiskansoista opettaminen on tärkeä osa nykypäivän monikulttuurista yhteiskuntaa. Alkuperäiskansojen integroiminen yleiseen opetukseen kaikkialla Norjassa ja USA:ssa toisi kirjoittajien mukaan useita hyötyjä. Se voisi opettaa kriittisiä tietoja, näkökantoja ja taitoja liittyen kansalaiskäsitteeseen, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden historiaan ja tulevaisuuteen, sekä demokratian määrittelyyn monikulttuurisessa ja globaalissa yhteiskunnassa. Lisäksi alkuperäiskansojen pitkät perinteet koskien luonnonvarojen käyttöä voisivat opetuksen kautta koitua kaikkien oppilaiden hyödyksi ilmastonmuutoksen vaikutuksia ehkäistäessä ja torjuttaessa.

Luvun julistuksesta ei puutu kunnianhimoa eikä innostuneisuutta, ja useimpiin kohtiin on helppo yhtyä. Ehkä kaikkein perustavanlaatuisin kysymys alkuperäiskansojen asemasta monikulttuurisessa yhteiskunnassa ja koulussa jää kuitenkin ilman vastauksia. Kirjoittajien olisi toivonut käsittelevän tätä kysymystä etenkin suhteessa opetukseen. Miten perustella alkuperäiskansan erityinen oikeudellinen ja historiallinen asema tämän päivän monikulttuurisessa opetuksessa,jossa korostuu ennemminkin kulttuurien itseisarvo kuin kysymys siitä, mikä kulttuuri on vanhin tietyllä maantieteellisellä alueella?

Evjenin ja Beckin luku Growing Indigenous Influence on Research, Extended Perspectives, and a New Methodology: A Historical Approach puolestaan esittelee alkuperäiskansatutkimuksen historiaa viidessä vaiheessa. Neljä ensimmäistä vaihetta ovat lähetystyön aikakausi, nationalismin aikakausi, orastava kulttuurinen pluralismi ja alkuperäisväestöjen osallistuminen tutkimukseen osana etnopoliittista ja kulttuurillista elpymistä. Nämä neljä vaihetta ovat jo historiaa, kun taas viides vaihe, kulttuurinen pluralismi ja alkuperäiskansan insider-näkökulman arvostaminen tutkimuksessa, on nykyaikaa ja toisaalta tulevaisuuden uusi metodologinen mahdollisuus, luvun otsikkoa lainaten a new methodology.

Uusi metodologia -nimityksestä huolimatta luvun esittelemä viides vaihe on tuttu monista alkuperäiskansojen tutkimusmetodologiaa käsittelevistä kirjoista alkaen aina Linda Tuhiwai Smithin klassikkoteoksesta Decolonizing Methodologies: Research and Indigenous Peoples[2]. Tämän viidennen askeleen pääsisältö on tilan antaminen akateemisessa maailmassa alkuperäisväestöjen tietokategorioille, perinteille, tutkijoille ja kysymyksenasetteluille niin, että tutkimus hyödyttää myös alkuperäisyhteisöä eikä vain yliopistoja. Evjen ja Beck muistuttavat aiheellisesti, ettei tämän sisällön tavoitteena ole yhden monopolin (länsimaiset akateemiset tietorakenteet) korvaaminen toisella (alkuperäiskansojen tietorakenteet), vaan yhtäläisten mahdollisuuksien tarjoaminen kaikille alkuperäiskansoja tutkiville.

Luku käsittelee ansiokkaasti alkuperäiskansatutkimuksen historiaa, nykypäivää ja tulevaisuutta, mutta kärsii koko kirjan tavoin turhan rajallisesta näkökulmasta. Kun nykyistä kulttuurista pluralismia ja sitä edeltävää hallitsemisen ja vallan väärinkäyttöä käsitellään ennen kaikkea kansallisvaltion sisäisenä asiana, voidaan tutkimusta kylläkin tietyssä määrin dekolonisoida. Kuitenkaan de-nationalisaatiosta ei voida tässä tapauksessa puhua. Alkuperäiskansojen kytkeminen tiettyyn kansalliseen raamiin, tämän antologian tapauksessa USA:n ja Norjaan, lähinnä vahvistaa ajatusta siitä, että alkuperäiskansat määrittyvät ennen kaikkea juuri suhteessa kansallisvaltioihin. Tämä ongelma on riippumaton siitä, onko kansallisvaltion suhde alkuperäiskansaan alistava vai kulttuurin pluralismia salliva.

Kirjan kieli jättää hieman toivomisen varaa yhtenäisyyden ja yhdenmukaisuuden osalta. Käsitteiden käyttö on paikoin epäselvää ja jopa huolimatonta. Englanninkieliset vuosisatojen nimet nineteenth century ja twentieth century menevät esimerkiksi sekaisin useammin kuin kerran tai kaksi.

Mapping Indigenous Presence on edellä esitetyistä hienoisista puutteistaan huolimatta virkeä avaus vertailevampaan näkökulmaan saamelaisen ja yleensä alkuperäiskansojen koulutushistorian alalla. Kyseessä on varsin kattava lukupaketti, jonka läpikäytyään lukijalla on hyvä käsitys alkuperäiskansatutkimuksen nykyisistä suuntauksista ja painotuksista.

Otso Kortekangas on tohtorikoulutettava Tukholman yliopiston historian laitoksella. Hänen väitöskirjansa vertailee diskursseja saamelaislasten opetuksesta 1900-luvun alkupuolen Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Tuhiwai Smith, Linda. Decolonizing Methodologies Research and Indigenous Peoples. Zed Books Ltd, New York 2006.

 



  1. Mapping Indigenous Presence: North Scandinavian and North American Perspectives, http://www.uapress.arizona.edu/Books/bid2518.htm (7.12.2015). [Takaisin]
  2. Tuhiwai Smith 2006. [Takaisin]


Share on Facebook0Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *