2016/3
Koulutusideologiat ja marginaaliset oppilasryhmät - koulutushistorian näkökulmia vähemmistöjen kohtaamiseen

Näkymiä koulutuksen ideologioihin ja käytänteisiin

Moni alaa tuntematon pitää historiantutkimusta elämälle vieraana, hajuttomana, paperinpölyisenä näpertelynä. Selkeän poikkeuksen muodostaa koulutuksen ja kasvatuksen historia, jolla on suuri ja suora kosketuspinta Suomen kansalaisten elämään. Kansakoulun perustamisen jälkeen kouluhistoria on liki koko ikäkohorttien kokemushistoriaa. Koululaitoksen käytännön merkitys ihmisen elinkaaressa on suuri – siellä sosiaalistutaan yhteiskuntaan ja työelämään sekä opitaan tarpeellisia yksilöllisiä taitoja. Koululaitosta ja koulutusta ohjaavilla ideologioilla on siten huomattava vaikutus kansalaisten elämään, jota ne syvällisesti jäsentävät. Kokemushistorian lisäksi koululaitoksen yhteiskuntahistoriallinen merkitys on suuri; koulu on asetettu palvelemaan kulloisia kansallisia imperatiiveja. Kouluun liitetyt yhteiskunnalliset odotukset heijastavat ja paljastavat yhteiskunnan ideologioita laajemminkin. Luterilaisen eetoksen vähennyttyä kirkon ja kansakoulun erottamisen jälkeen, ja jyrkimmän nationalismin näennäisesti hävittyä toisen maailmansodan jälkeen, kansalaisuuden rakentuminen ja tasa-arvoisuus – ja lopulta kilpailukykyisten kansalaisten rakentaminen ovat olleet kouluideologioiden tavoitteena. Suuret tavoitteenasettelut taistelevat hegemoniasta koulussa oppilaslähtöisempien ideologioiden ja pedagogioiden kanssa. Valtioneuvoston hyväksymässä perusopetuksen opetussuunnitelmassa 2014 mainitaan perusopetuksen yhteiskunnalliseksi tehtäväksi muun muassa tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden edistäminen. Perusopetuksen kulttuuritehtäväksi on kirjattu esimerkiksi monipuolisen kulttuurisen osaamisen ja kulttuuriperinnön arvostamisen edistäminen.  Tämä uudistus herättää toivon aidosti tasa-arvoisesta koulusta, johon kaikki lapset ovat tervetulleita.

Asia erikseen on, onko koulu onnistunut yhteiskunnallisen tasa-arvon tuottajana – uudemmassa kouluhistorian tutkimuksessa on jouduttu toteamaan, ettei päämäärä ole toteutunut, eikä nykyinen yhteiskunnallinen kehitys anna aihetta siihen uskoa. Yksi tekijä on sekä korkean että matalan koulutustason periytyvyys sukupolvelta toiselle, seikka, mikä korostaa sitä kuinka yhteiskunnallisesti tärkeästä laitoksesta on kysymys. Jotain kuitenkin kertoo suomalaisesta yhteiskunnasta se, että tasa-arvo opetussuunnitelmissa edelleen esiintyy.

Tämä teemanumero käsittelee koulutuksen ideologioita ja niiden toteuttamista erityisesti siitä näkökulmasta, miten eri oppilasryhmät, -ikäluokat ja erityistarpeiset oppilaat on kohdattu koulutusideologioiden muokkaamissa koulukäytänteissä.

Tämän numeron vieraileva toimituskunta on monitieteinen. Joukossa on kasvatustieteilijöitä ja yksi historioitsija, joita yhdistää kiinnostus koulutuksen, ja erityisesti alkuperäiskansojen ja vähemmistöjen koulutushistoriaa kohtaan. Toimituskunnan tausta saamentutkimuksessa sekä soveltavammin orientoituneissa tieteissä avasi numeron kriittis-emansipatooriselle tutkimusotteelle, mikä avointa poliittisuutta kavahtavassa historiantutkimusilmapiirissä hetkeksi sallittakoon. Teemanumerosta tuli myös monitieteinen kokonaisuus, jossa koulutusideologioihin pureutuu johdonmukaisimmin kahden yhteiskuntatieteilijän kirjoittama artikkeli.

Teemanumeron artikkeleiden yhdistävänä teemana on koulutushistorian lisäksi valta, joka on saanut monia ilmentymiä koululaitoksessa. Useampi artikkeli hakee tukea Michel Foucault’lta tai joltain muulta valtateoreetikolta. Tämä sopii teemanumeroon hyvin – koululaitos kuuluu tärkeimpiin yhteiskuntaa kannatteleviin valtarakenteisiin, joissa tuotetaan kulloinkin rakentavaksi määriteltyä yhteiskuntajäsenyyttä ja kansalaisuutta. Kontrollimekanismit ovat kouriintuntuvia, ruumiita, aikaa ja tilaa jäsentäviä, jopa ruumiilliselle tasolle yltäviä. Meillä kaikilla on muistoja omiin kouluvuosiimme ja opettajiin liittyen. Muistitietoon on painunut, kuinka eräs vanhahko sijainen tarkisti, että keittolautaselta tuli syödyksi jokainen persiljanpalanenkin, ja jos liikuntatunnilla päräytti epähuomiossa kirosanan, sai ylimääräisen juoksulenkin rangaistukseksi. Siinä ruumista liikuteltiin ja liikutettiin.

Riutulan kansakoulun harjannostajaiset. Saamelaismuseo Siida/Iida Angelin kokoelma.
Riutulan kansakoulun harjannostajaiset. Saamelaismuseo Siida/Iida Angelin kokoelma.

Teemanumeron artikkeleiden näkökulma vaihtelee institutionaalisessa ja kokemushistoriassa. Jo kouluinstituution rakenteiden ja ideologioiden dekonstruointi avaa emansipatoorisen mahdollisuuden historiankirjoitukseen: kuinka entiset (pakko)keinot näyttäytyvät nykyvalossa, ja onko niistä jäljellä mitään nykykoululaitoksessa? Laitoslasten kokemushistoria avaa myös systeemikritiikin mahdollisuuksia.

Ei ole yllättävää, että artikkelien kirjoittajista juuri historioitsija ei ottanut presentististä, kommentoivaa näkökulmaa aiheensa käsittelyssä. Suomen historian tutkimusalalla on kannettavanaan historian, historiakäsitysten ja tutkimuksen politisoinnin kavahtamisen perinne, ainakin toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta. Monet historian uudemmat tutkimusalat, kuten ympäristöhistoria ja vähemmistöjen historia, ovat tätä perinnettä rikkoneet; mainittujen alojen tutkimuksia voi kirjoittaa edelleen puolueettomuuteen pyrkien, tai ainakin itsensä tekstin taakse piilottaen, mutta aloilla on alkanut tulla tavaksi esitellä omat tutkimus- ja kirjoituspositiot – ajatuksena on välttää antamasta omien asenteiden vaikuttaa tiedostamatta tekstissä. Kun teksteissä rakennetaan identiteettejä, mistä historiankirjoituksessa on monesti viime kädessä kyse, on perusteltua, että se tehdään asia tiedostaen ja avoimin kortein. Ero myytinrakentelun ja niiden purkamisen sekä toisaalta historian kömpelön, yksipuolisen politisoinnin ja uusien perusteltujen tulkintojen ja kertomusten kriittisen tuottamisen välillä on edelleen olemassa ja tunnistettavissa.

Antti Saari ja Esko Harni käsittelevät artikkelissaan Herbert Spenceriä aikaisena biopoliitikkona, biovallan teoreetikkona. Artikkelissa käydään keskustelua siitä, millä tavalla hänen näkymätön perintönsä elää koulujen opetussuunnitelmissa. He nostavat myös esille laajemman, elämän kategorian, ja siihen liityviä sisäisiä jännitteitä.

Lisa Svandfeldt-Winter käsittelee artikkelissaan kansakouluun ja sen alkuperäiseen tavoitteeseen taata koko kansalle koulutusta liittyviä problematiikkoja. Kaikki oppilaat eivät olleet tervetulleita kansakouluun, vaan heitä siirrettiin apukouluun erilaisten ominaispiirteiden, ympäristötekijöiden tai muiden syiden vuoksi. Keskeiseksi tulokseksi nousevat erilaiset painotukset sukupuolten ja alempien luokkien suhteen – lähteistä nousee indikaatioita, että keskiluokkaisuus oli normi, joka ohjasi koulutyötä ja oppilaiden luokittelua ja lähetystä apukouluihin.

Marjo Laitala kartoittaa sosiologisesti ja mikrohistoriallisesti virittyneessä artikkelissaan isän ja pojan kohtaloita koulukotilaitoksen huomassa – kuva ei ole kaikilta osin kaunis. Tutkimuksen lähtökohdaksi on valittu laitossijoitusten taustalla vaikuttanut ajattelu: pahatapainen alaikäinen on jollei jo rikollinen, niin ainakin potentiaalinen sellainen – ja ajattelun itseään toteuttava vaikutus yksilötasolla. Millaiset mahdollisuudet elämälleen saa henkilö, jonka ajatellaan olevan jo lähtökohtaisesti pahantapainen? Henkilökohtaisten kokemusten esille nostaminen on tärkeä ja rohkea avaus laajemmalle keskustelulle.

Lopuksi, Pigga Keskitalo, Jukka Nyyssönen, Merja Paksuniemi, Tuija Turunen, Inker-Anni Linkola ja Leonie McIntosh vertailevat suullisiin lähteisiin perustuvassa, kokemushistoriallisessa artikkelissaan Suomen saamelaisten ja Australian alkuperäiskansojen koulukokemusta ja sen muistamista. Kokemusta strukturoi kolonialistinen viitekehys, jota lähestytään kriittisesti, mutta jota perustelee kouluinstituutioiden ja oppilaiden kulttuurinen etäisyys kummassakin maassa. Yhdeksi yhteisistä kouluhistorian piirteistä nousee alkuperäiskansojen emansipaatio myös tällä elämänalalla.

Monet kouluissa vallinneet entiset ajattelu- ja toimintatavat vaikuttavat varsin kaukaisilta tämän päivän inklusiivisen koulun näkökulmasta katsottuna. Suomalainen koululaitos on ollut ja on edelleen muutoksessa. Yksi osa muutoksesta on elimellisessä vuorovaikutuksessa yhteiskunnallisten ideologioiden sekä toisaalta pedagogian muutosten kanssa. Toivomme tämän teemanumeron avaavan näkymiä kouluun näiden jännitteiden hallinnoijana.

Jukka Nyyssönen (päätoimittaja), Merja Paksuniemi ja Pigga Keskitalo

 

Share on Facebook12Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *