Rami Mähkä: ”Something Completely Historical: Monty Python, History and Comedy”. Lectio praecursoria 17.9.2016

FM Rami Mähkän väitöskirja ”Something Completely Historical: Monty Python, History and Comedy” tarkastettiin Turun yliopistossa 17.9.2016. Vastaväittäjänä toimi emeritusprofessori Sir Christopher Frayling (Royal College of Art, Lontoo) ja kustoksena professori Hannu Salmi. Väitöskirjaa saa tekijältä itseltään.

Kuvitelkaa siniharmaan sävyinen, sumuinen maisema, jonka ainoa teräväpiirteinen objekti on pahaenteinen teilipyörä. Kuvaruutuun ilmestyy teksti, ”Englanti, vuosi 932”. Tuuli ulvoo, lisäten otoksen aavemaista tunnelmaa. Sitten kuulemme ratsastajien lähestyvän. Ketään ei, sumusta johtuen, kuitenkaan näy. Lisää ääniä, metalli hankaa metallia vasten: haarniskoja, miekkoja, kannuksia. Äänet voimistuvat. Odotamme, että minä hetkenä hyvänsä sumusta ratsastaa esiin keskiaikaisia ritareita. Tavallaan näin käykin, mutta tulijoilla ei olekaan hevosia. Sen sijaan he ”laukkaavat” itse. Näin alkaa elokuva Monty Pythonin hullu maailma, alkukieliseltä nimeltään Monty Python and the Holy Grail, vuodelta 1975.

Tämä oli ensimmäinen kokemukseni Monty Pythonista, pääasiassa 1960-luvun lopulta 1980-luvun alkuun toimineesta brittiläis-amerikkalaisesta komediaryhmästä, vaikka olin toki kuullut heidän komediatuotannostaan, ja muistaakseni pelkkää ylistystä. Hullu maailma -elokuvan alun vaikutus oli koko lailla päinvastainen: vaikka siis tiesin, että elokuva on komedia, ja komediassa lähes kaikki on mahdollista, en kokenut ”laukkaavia” ritareita hauskoiksi, enkä siksi ymmärtänyt elokuvan tekijöiden ratkaisua. Olin samaan aikaan hämmentynyt ja pettynyt. Pettymys haihtui kuitenkin pian, sillä lähes kaikki seuraavat elokuvan kohtaukset olivat hauskoja, ja sen komedia oli monipuolista, verbaalisista nokkeluuksista yliampuvaan farssiin.

Näin myöhemmin muita Monty Pythonin komedioita ja kaikissa niissä huomioni herätti historiallisten aiheiden ja viittausten määrä, tyylillinen moninaisuus sekä niiden voimakas tendenssi purkaa perinteisen historian esittämisen tapoja. Edellä kuvatun Hullun maailman alkukohtauksen aiheuttama hämmennys taittui uteliaisuudeksi, kysymyksiksi: millaisia historiallisia aiheita Monty Pythonin komedia sisältää, ja miten näistä aiheista tuotetaan komediaa ja toisaalta, miten komedian avulla kommentoidaan historiaa? Mikä merkitys Monty Pythonin pääasiallisilla medioilla, eli televisiolla ja elokuvalla, on historian komedialliselle esittämiselle ja millaisia merkityksiä on näiden medioiden keskinäisellä suhteella? Miten menneisyys ja nykyisyys sekä historiallisen tiedon eri kategoriat ovat vuorovaikutuksessa? Millaisia ei-komediallisia merkityksiä komedia potentiaalisesti sisältää ja miten ne ovat ymmärrettävissä aikakauden brittiläisen yhteiskunnan ja kulttuurin asiayhteyksissä? Tämä väitöstutkimus vastaa näihin kysymyksiin.

rmahka_vaitoskansi

Tutkimuksessani Monty Pythonin historiallinen komedia ymmärretään osana historiakulttuuria. Historiakulttuurissa historia – historia viittaa tässä niin menneisyyteen kuin siitä kertoviin esityksiin, kuten historiankirjoitukseen – ymmärretään tapoina, joilla yhteiskunta, laajemmin ajateltuna kulttuuri tai sivilisaatio, muistaa historiaa ja antaa sille merkityksiä. Sellaisia tapoja ovat muun muassa museot, näyttelyt, koulujen historianopetus, historiikit, ja niin edelleen. Akateeminen historiankirjoitus, jota tämä työ edustaa, on vain yksi osa historiakulttuuria. Se on sen arvovaltaisin osa, mutta ei useinkaan välttämättä vaikutusvaltaisin. Tästä hyvä esimerkki ovat historialliset elokuvat, niin Suomessa kuin muuallakin. Kun historiantutkija tutkii historiakulttuuria, hän tutkii ei-akateemisten toimijoiden historiatulkintoja ja -esityksiä suhteessa historiankirjoituksen näkemyksiin. Virheiden osoittaminen populaareissa historiakulttuurin tuotteissa olisi hedelmätön päämäärä: paljon tarkoituksenmukaisempaa on tutkia historiatietoisuutta ja sen ilmentymiä ei-akateemisissa historiatulkinnoissa. Tämä ajatus on tutkimukseni keskeinen lähtökohta.

Vaikka tämän tutkimuksen ensisijainen kohde on siis Monty Pythonin historiallinen komedia ja tutkimuksen lähtökohta nimenomaan halu vastata heidän töidensä herättämiin kysymyksiin, voin itseni kohdalla jäljittää tämän työn juuret kauemmas ajassa taaksepäin. Syksyllä 1983 ja keväällä 1984 Ylellä esitettiin suomalainen televisiosketsikomediasarja Velipuolikuu, josta tuli kaveriporukassamme välitön suosikki. Elokuva- ja televisioparodioiden ja historiallisten aiheiden joukosta jäi erityisellä tavalla mieleen seuraavanlainen sketsi.

Tapahtumapaikkana on selvästikin Villin lännen saluuna, tähän viittaavat lavasteet ja kuvassa olevien miesten puvustus. Saluunan heiluriovista sisään astuu hengästynyt mies, jonka pölyiset vaatteet ovat osin riekaleina ja joka on selvästikin vaeltanut pitkän matkan polttavassa auringossa. Hän vaikuttaa kiihtyneeltä ja järkyttyneeltä. Tiskillä seisoskeleva asiakas tarjoaa tulokkaalle kulauksen oluttuopistaan, baarimikko puolestaan savukkeen. Mies saa tästä tarpeeksi energiaa ja alkaa kertoa häntä järkyttäneistä tapahtumista: ”nyt ne on alkanu… nyt ne on alkanu maalata pelkillä täplillä!” ”Missä?”, kysyy oluestaan tulijalle tarjonnut toinen asiakas. Ennen kuin mies vastaa tähän kysymykseen, hän toistaa sokkiuutisen: ”Ai Jeesus, ne maalaa pelkillä pisteillä vaan… pelkillä pisteillä!” Tuntuu siltä, että mies joutuu vakuuttelemaan itselleenkin, että asia todella on näin, nimittäin ”Euroopassa, Ranskassa!” Sekä toinen asiakas että baarimikko katsovat toisiaan ja alkavat nauraa, josta voi päätellä, että he eivät usko miehen tarinaa. Kun toinen asiakas vielä avoimesti ilmaisee epäuskonsa tarinaan, tulija menettää malttinsa, vetää esiin revolverinsa ja uhkaa sillä epäilijää.

Baarimikko saa tilanteen rauhoitettua ja kysyy mieheltä, edelleen häivähdys epäilyä äänessään, ”kuka maalaa?” Vastaus kuuluu: ”Söraa, kirjoitetaan ”seurat””… ”ne sanoo sitä… pointillismiksi. Koko maalaus koostuu pelkistä pisteistä.” Kun mieheltä kysytään, eivätkö maalaukset sitten edes esitä mitään, mies kivahtaa, ”Totta kai se esittää! Ei se nyt mitään abstraktia taidetta sentään vielä ole!” Baarimikko toteaa, ”No tää se nyt vielä puuttu. Eiks impressionismi oo enää yhtään mitään?” Uutisten tuoja tuhahtaa ja toteaa impressionismin olevan menneen talven lumia. Baarimikko toteaa, että ”nyt ne etenee vähän liika nopeesti: impressionismissa olis ollu vielä monia tutkimattomia alueita.” Sketsi loppuu miesten jäädessä keskustelemaan eurooppalaisista taidevirtauksista.

Sketsi oli minusta tuolloin hauska ja se on sitä vieläkin. Osa kunniasta kuuluu tietysti mainiolle näyttelijäkolmikolle Kari Heiskanen, Pirkka-Pekka Petelius ja Robin Relander, mutta varmaan vähintään yhtä tärkeää on, että vuosia myöhemmin sketsille löytyi aivan uusi ulottuvuus.

Olin siis sketsin nähdessäni noin 10-vuotias ja suuri westernien, villin lännen elokuvien, ystävä. Hauskaa minusta oli se, että lännenmiehet puhuvat taiteesta kuitenkin käyttäytyen muuten kuin lännenmiehet, noudattaen elokuvien ”villin lännen koodia”, jossa kunnianloukkaus on hyväksyttävä syy ampua ihminen hengiltä.

Tämän lisäksi se, mitä uudesta taidesuuntauksesta kerrottiin, vaikutti kouluikäisestä hauskalta: vaikka sketsissä erikseen mainitaan, että kyse ei ole abstraktista taiteesta, ajatus pelkillä täplillä maalaamisesta luo vaikutelman taiteesta, jota niin sanottu suuri yleisö – saati 10-vuotias – ei välttämättä ymmärrä tai arvosta. Tämä käsitys kuitenkin muuttui kertaheitolla, kun opiskelijana luin kirjaa 1800-luvun maalaustaiteesta. Vastaan tulivat pointillismi ja ”Söraa” – joka tosiaan kirjoitettiin ”Seurat”. Seurat’n ura käsitti 1880-luvun, päättyen hänen kuolemaansa vuonna 1891. Vastaavaa ajanjaksoa Pohjois-Amerikassa pidetään ns. Villin lännen keskeisimpänä: Buffalo Bill, OK Corralin tulitaistelu, Jesse James, Daltonin jengi, ja niin edelleen.

Sketsin ideana on, että ajallisesta yhteydestä huolimatta emme yhdistä toisiinsa Villiä länttä ja 1800-luvun loppupuolen eurooppalaisen maalaustaiteen virtauksia: kummankaan ajatteleminen ei aiheuta assosiaatiota toiseen. Tässä piilee sketsin komediallisen inkongruenssin ydin: sketsi liittää yhteen kaksi asiaa tai ilmiötä, joita ei normaalisti yhdistetä toisiinsa. Komediallinen vaikutus on seurausta yhteenliittymättömyydestä. Pelkkä yhteenliittymättömyys ei itsessään riitä, vaan mukana on mainitun taidokkaan komedianäyttelemisen lisäksi yllättäviä käänteitä, kuten miehen tarinoiden todenperäisyyden yleisen epäilemisen muuttuminen taiteeseen perehtyneiden henkilöiden väliseksi ihmettelyksi. Toisin sanoen, sketsissä on kaksi toisiinsa kietoutunutta mutta erotettavissa olevaa tasoa. Kuten totesin, sketsi oli minusta hauska jo koulupoikana, vaikka en tiennyt mitään pointillismista. Myöhempi, opinnoista johtunut oivallus sketsin toisesta tasosta eli historialliseen samanaikaisuuteen viittaamisesta teki siitä vielä hauskemman.

Kerroin Velipuolikuun sketsistä yksityiskohtaisesti jonkin Monty Python televisiosketsin tai elokuvakohtauksen sijaan siksi, että on mielenkiintoista nähdä samoja elementtejä myös muualla tehdyssä komediassa. Velipuolikuun tekijät varmasti tunsivat Monty Pythonin tuotannon ja olivat saaneet siitä vaikutteita monien muiden suomalaisten komediantekijöiden tapaan. Lisäksi kuvaamani Velipuolikuu-sketsin ymmärtämisen muutos minun elämäni varrella muistuttaa siitä, että sama ajatus on tärkeä tiedostaa tutkimusta tehdessä. Menneisyyden ihmisten ja kulttuurien ymmärtäminen on historiantutkimuksen keskeinen tavoite, mutta tällä on rajansa: katsomme historiaa väistämättä tämän päivän perspektiivistä, ja tulkinnat muuttuvat. Sama koskee makua ja mentaliteetteja.

Englantilaiskirjailija Sinclair McKay tiivistää mainiosti maun ja mentaliteettien muutoksen kirjoittaessaan aikanaan Suomessakin erittäin suositusta televisiokomediasta Mennään bussilla. McKay kirjoittaa: ”tietyn ikäisille briteille kolme sanaa, ”On the Buses” – siis Mennään bussilla -sarjan alkukielinen nimi – riittää syyksi keskustelun lopettamiselle ja paikalta poistumiselle.” Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Mennään bussilla olisi hedelmällinen lähde aikakautta tutkivalle kulttuurihistorioitsijalle, päinvastoin. Sama koskee Monty Pythonin komedioita, eikä oleellista ole se, että viimeksi mainitun komediaa pidetään – perustellusti – paljon laadukkaampana kuin vaikkapa Mennään bussilla -sarjaa: kulttuurihistoriallinen populaarikulttuurin tutkimus ei arvioi lähdemateriaalinsa taiteellista laatua, eikä sen tavoitteena voi olla tutkimuskohteensa ylistäminen tai vaihtoehtoisesti ideologinen kritisointi. Tutkimuksen tehtävä on tehdä kohteensa ymmärrettäväksi, ei hyväksyttäväksi tai tuomittavaksi.

Ymmärrän tutkimuksessani komedian kulttuurisena kritiikkinä, jonka kritiikki on erilaista kuin ei-komediallisen kulttuurisen kritiikin. Monty Python suhtautuu suoraviivaisen kriittisesti käsittelemiinsä aiheisiin, mutta komedian perusluonteesta johtuen kriittisyys on moniselitteistä, sillä koominen ja ei-koominen ovat läsnä samanaikaisesti. Tutkimukseni lähtökohta on, että komediaa tuotetaan ja vastaanotetaan nimenomaan itseensä viittaavana kulttuurintuotteena, komediana, jossa komediallinen merkitystaso on ensisijaista ja ei-komediallinen toissijaista. Komediaa ei voi työntää sivuun komediasta, mutta vain komedian ottaminen vakavasti mahdollistaa sen analysoinnin ja johtopäätösten tekemisen. Tutkimuksen perimmäinen kohde onkin ei-komediallisessa, eli vakavassa komedian takana.

Jo muinaiset kreikkalaiset, tai ainakin muinaiset kreikkalaiset näytelmäkirjailijat, mielsivät historian vakavana ja ylevänä ja sijoittivat tragediansa menneisyyteen. Komediansa he puolestaan sijoittivat nykyhetkeen. Ajatus historiasta vakavana ja traagisena on hallinnut länsimaista kulttuuria, ja hallinnee yhä. Yksi esimerkki tästä ovat historialliset elokuvat ja televisio-ohjelmat. Monty Python ei keksinyt historian asettamista komedian kohteeksi ja naurunalaiseksi tekemiseksi, mutta heidän historialliset komediansa ovat epäilemättä vaikuttaneet siihen, miten historiaa ymmärretään. Huolellisesti rakennettujen epookkikuvausten ohella historia näyttäytyy heidän töissään usein triviana, vailla syvempää merkitystä. Mutta silloinkin komedia vetoaa katsojien historiatietoisuuteen.

Kaiken kaikkiaan Monty Pythonilla, epätyypillisenä kulttuurisena kritiikkinä, on erityislaatuista lähdearvoa aikakautensa kulttuurihistorialliselle ymmärtämiselle.

 

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.