Maiju Wuokko: ”Markkinatalouden etujoukot: Elinkeinoelämän valtuuskunta, Teollisuuden keskusliitto ja liike-elämän poliittinen toiminta 1970–1980-lukujen Suomessa”. Lectio praecursoria 30.9.2016.

FM Maiju Wuokon väitöskirja ”Markkinatalouden etujoukot: Elinkeinoelämän valtuuskunta, Teollisuuden keskusliitto ja liike-elämän poliittinen toiminta 1970-1980-lukujen Suomessa” tarkastettiin Helsingin yliopistossa 30.9.2016. Vastaväittäjänä toimi professori Janne Tienari (Aalto-yliopisto) ja kustoksena professori Niklas Jensen-Eriksen. Väitöskirjan sähköinen versio on ladattavissa osoitteesta https://helda.helsinki.fi/handle/10138/166447.

”Suomi on näivettymisen kierteessä. … Talouden kasvu on hiipunut. Kilpailukykymme on rapautunut.”[1]

”… talouspolitiikassa ei enää voida jatkaa entistä latua, joka auttamattomasti vie maan talouden umpikujaan …”[2]

”Näin emme voi jatkaa. Rahat loppuvat.”[3]

”Eri sektoreilla joudutaan kiristämään, eikä vähiten luonnollisesti julkisella sektorilla.”[4]

”Nyt näyttää siltä, että osaa julkisesta puolesta suunnitellaan ikään kuin tarvittavat rahat kasvaviin tarpeisiin voitaisiin saada jostakin ikiliikkujakasvuautomaatista.”[5]

”Ei ole olemassa pohjatonta rahakirstua. Hyvinvointi ansaitaan ahkeruudella, osaamisella ja kovalla työllä.”[6]

On lähes ylitsepääsemättömän vaikeaa saada tavalliset kansalaiset tajuamaan tilanteen vakavuus … Umpikujan välttämiseksi tarvitaan kipeitäkin korjaustoimenpiteitä. Tiukan paikan tullen suomalaiset kyllä tunnustavat realiteetit.”[7]

Kaikki vastuulliset suomalaiset kuitenkin haluavat lopettaa velaksi elämisen.”[8]

”Nyt pitää käydä rohkeasti yhteiskunnan rakenteellisten jäykkyyksien, sidonnaisuuksien ja saavutettujen etujen kimppuun, ei saa pelätä astumista eturyhmien varpaille.”[9]

”Meidän tulisi nyt löytää keskinäisen syyttelyn sijaan yhteinen uudistamisen henki.”[10]

”… kysymys ei tietenkään ole sanasta, termistä, oli se sitten yhteiskuntasopimus tai konsensus, vaan kansakunnan kaikille aikakausille välttämättömästä tarpeesta löytää yhteinen menestystahto.”[11]

”Pienemmillä resursseilla on jatkossa pystyttävä enempään ja parempaan. … Uudistumisen pitää pysyä jatkuvana tilana ja vireenä.”[12]

”… on juostava jotta pysyisi edes paikallaan.”[13]

”Paikalleen ei voi jäädä hetkeksikään.”[14]

Yllä olevat lainaukset on koottu yhtäältä pääministeri Juha Sipilän viimeaikaisista esiintymisistä ja toisaalta käyttämistäni lähdeaineistoista 1970-1980-luvuilta. Ei voi välttyä ajattelemasta, että pääministeri on viettänyt runsaasti aikaa samojen, liike-elämän järjestöjen tuottamien asiakirjojen parissa kuin tämän väitöskirjan tekijä ja ottanut niistä vahvoja vaikutteita. Mielikuva voi tuntua aluksi vitsikkäältä, mutta se johdattaa vakavien pohdintojen äärelle.

wuokko2

Ajatusleikin on tarkoitus kiinnittää huomio siihen, miten muuttumattomana talouspolitiikan retoriikka on pysynyt viime vuosikymmeninä. Huomionarvoista on myös, kuka puhuu. Vielä jokunen vuosikymmen sitten kilpailukyky ja kipeät leikkaukset kuuluivat pääasiassa yritysjohtajien sanavalikoimaan. Nyt ne soljuvat itsestään selvästi myös poliitikkojen huulilta. Mutta milloin ja miten politiikan yleinen kieli on alkanut käydä näin hyvin yksiin liike-elämän edustajien puheenparren kanssa?

Aina näin ei ole ollut. 1970-luvun alussa yritysjohtajat kokivat, että heitä erotti päättäjistä syvä henkinen kuilu. Taloudellisten näkökohtien sijaan päätöksentekoa ohjasivat ”poliittiset realiteetit”. Taloudellinen sääntely lisääntyi, valtion yritystoiminta laajeni ja hyvinvointipalvelut paisuivat. Myös media ja kansalaiset arvostelivat kärjekkäästi yksityistä yritystoimintaa. Yritysjohtajat olivatkin tappiomielialan vallassa kokiessaan, että niin yleinen mielipide, työntekijät, virkamiehet kuin poliitikot suhtautuivat heihin vihamielisesti.

Liike-elämän vaikuttajat ryhmittyivät kamppailuun yhteiskunnallisen asemansa puolesta: heidän oli lähdettävä mukaan poliittiseen keskusteluun ja tuotava talouden tosiasiat takaisin politiikkaan. Liike-elämän puolustustaistelua johtamaan perustettiin 1970-luvun puolivälissä kaksi uutta huippujärjestöä, Elinkeinoelämän valtuuskunta ja Teollisuuden keskusliitto.

EVA ja TKL ryhtyivät ohjaamaan suomalaisen liike-elämän poliittista toimintaa – siis vaikuttamispyrkimyksiä poliittisiin päättäjiin ja päätöksiin yritysten intressien mukaisella tavalla. Vaikuttamiselle hahmottuu kolme perustavaa ydintavoitetta: kansainvälinen kilpailukyky oli asetettava talouspolitiikassa etusijalle, Suomen kansainvälinen identiteetti oli juurrutettava Länsi-Euroopan yhteyteen, ja vapaan markkinatalouden asemaa oli vahvistettava valtion taloudellista ja yhteiskunnallista roolia rajoittamalla. Näiden sinänsä selkeiden, yllätyksettömienkin ydintavoitteiden ajamisessa oli huomattavia hankaluuksia. EVA ja TKL päätyivät toistuvasti toisistaan poikkeaviin näkemyksiin ja toimintaan. Kiistoja heräsi erityisesti siitä, millä keinoin ja kenen kanssa tavoitteita tulisi käytännössä edistää.

Talouspolitiikan peruslinjaukseen vaikuttaakseen liike-elämän edustajat hakeutuivat yhteistyöhön hallitsevassa asemassa olleiden keskustapuolueen ja sosiaalidemokraattien kanssa. Liike-elämän ja SDP:n johtajien väliset keskustelut loivat osaltaan pohjaa konsensuspolitiikalle, jonka aika alkoi Korpilammen konferenssista syksyllä 1977. EVA piti SDP-yhteistyötä ja konsensusta toimivina keinoina edistää yhteiskuntasopua ja kilpailukykyimperatiivia. Keskustapuolueeseen valtuuskunta suhtautui varauksellisemmin. Teollisuusvaikuttajat puolestaan loivat suhteita sekä keskustaan että SDP:hen mutta olivat EVA:a tyytymättömämpiä SDP-vetoisella konsensuksella saavutettuun käytännön talouspolitiikkaan. Kaiken kaikkiaan puoluepolitiikalla oli hyvin vähän merkitystä liike-elämän poliittisessa vaikuttamisessa: sen edustajat hakeutuivat valtakunnanpolitiikassa yhteistyöhön juuri niiden tahojen kanssa, joilla oli eniten valtaa edistää sen intressejä.

Suomen asema Länsi-Euroopan taloudellisessa ja kulttuurisessa yhteydessä oli tärkeä tavoite koko suomalaiselle liike-elämälle. Kylmän sodan loppuun saakka asetelmaa mutkisti kuitenkin teollisuuden tarve turvata idänkaupan jatkuvuus. Ristiriita kävi ilmeiseksi presidentti Urho Kekkosen seuraajasta käydyssä vaalikamppailussa talvella 1981-82. Idänkaupasta hyötyneiden teollisuusmiesten johdolla TKL tuki Neuvostoliiton oletettua suosikkikandidaattia, keskustan Ahti Karjalaista. EVA puolestaan näki presidentinvaalit tilaisuutena todistaa lännelle Suomen puolueettomuus ja itsenäisyys Neuvostoliitosta. Tällä perusteella EVA antoi taustatukea kansansuosikille, sosiaalidemokraatti Mauno Koivistolle. Idän ja lännen välinen tasapainottelu vaikutti liike-elämän poliittiseen toimintaan aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Sen jälkeen liike-elämän edustajat saattoivat yhdessä asettua Suomen EU-jäsenyyden taakse.

Porvarillisten aatteiden ja poliittisen oikeiston tukeminen oli lähellä yritysjohtajien sydäntä. Kuitenkin teollisuuden suhteet suurimpaan oikeistopuolueeseen, kokoomukseen, olivat yllättävän ongelmalliset. Jännitteet kuvastuivat teollisuusjohtajien hankkeessa keskustavetoisen porvarihallituksen muodostamiseksi niin kutsutun kassakaappisopimuksen avulla keväällä 1987. Suunnitelmat eivät toteutuneet, vaan valtaan astui Harri Holkerin sinipunahallitus. Sen työelämän ja verotuksen uudistamishankkeet nostattivat teollisuuden ja hallituksen välille ilmiriidan. EVA:lle taas Holkerin hallitus tarjosi tilaisuuden julkisen sektorin mittavaan reformiin, joka oli alusta alkaen ollut valtuuskunnan tärkeimpiä tavoitteita.

Kaarlo A. Rissasen (Käntsin) pilapiirros Kauppalehdessä 5.12.1980. Julkaistu Kauppalehden luvalla.
Kaarlo A. Rissasen (Käntsin) pilapiirros Kauppalehdessä 5.12.1980. Julkaistu Kauppalehden luvalla.

EVA:n tehtävänä oli yleensäkin edistää pitkäjänteisiä aatteellisia tavoitteita, kun taas TKL joutui keskittymään enemmän päiväkohtaiseen edunvalvontaan. Tämä perusjännite heijastui myös liike-elämän huippujärjestöjen välisiin suhteisiin, joita sävyttivät EVA:n ja TKL:n välinen kinastelu ja reviiritaistelu. Ristiriitojen takia liike-elämän poliittisen toiminnan tulosten yksiselitteinen arvioiminen on vaikeaa, jopa mahdotonta. On silti tärkeää havaita liike-elämän poliittisen agendan yleinen menestys. Viimeistään 1990-luvun alun laman myötä liike-elämän poliittiset ydintavoitteet – kansainvälinen kilpailukyky, rajattu julkinen sektori ja länsi-integraatio – löivät itsensä läpi ja saivat itsestään selvän aseman kansallisesti elintärkeinä poliittisina päämäärinä.

Ratkaiseva käänne yhteiskunnallisessa ilmapiirissä oli kuitenkin huomattavasti varhaisempi. Kuten aiempi tutkimus on todennut, käsitys vasemmistolaisesta 1970-luvusta on turhan yksioikoinen: vuosikymmen oli myös oikeiston voimistumisen aikaa. Liike-elämällä ja sen vaikuttamispyrkimyksillä oli tärkeä rooli käänteen aikaansaamisessa. Yritysmaailman kannalta suotuisaa kehitystä määräsivät varmasti pääosin kansainväliset poliittiset ja taloudelliset virtaukset. Liike-elämän poliittisella toiminnalla oli silti merkitystä kehityksen jouduttajana ja suuntaajana.

Toinen tyypillinen kylmän sodan Suomeen liittyvä ajatusharha on maan poikkeuksellisen kansainvälisen aseman ylikorostuminen. Kun liike-elämän poliittista toimintaa tarkastelee kansainvälisissä yhteyksissään, asettuu Suomen omaleimaisuus kyseenalaiseksi. Neuvostoliiton naapuruus ja sen kanssa käyty kauppa mutkistivat toki asetelmia. Muilta osin poliittisen toiminnan kehitys kulki kuitenkin samoja latuja kuin muissa länsimaissa. Yhteistä oli ensinnäkin 1970-luvun alun kokemus uhanalaisesta yhteiskunnallisesta asemasta. Myös reagointi uhkakuviin oli yhteneväistä: länsimainen liike-elämä järjestäytyi poliittiseen toimintaan, muodosti tuekseen vahvoja järjestöjä ja korotti ääntään julkisessa keskustelussa. Liike-elämän poliittisten tavoitteiden menestyminen oli taas tyypillinen kehityskulku 1980-luvulla. Tuolloin eri puolilla länttä nousi valtaan oikeistolaisia, markkinatalousmyönteisiä ja sääntelykriittisiä hallituksia.

Eri maiden liike-elämän samanaikaiselle poliittiselle mobilisaatiolle on löydettävissä yhteinen nimittäjä: ideoiden sota valtiojohtoisuutta vastaan ja vapaan markkinatalouden puolesta. Ideoiden sodan julisti toisen maailmansodan jälkeen taloustieteilijä Friedrich Hayek, jonka mukaan valtion interventio talouteen merkitsi kaikissa muodoissaan tuhoisaa orjuuteen luisumista. Sitä vastaan oli siis tinkimättömästi taisteltava. Ideoiden sotaa käytiin kylmän sodan rinnalla, mutta länsimaisten yhteiskuntien sisällä. Molemmat kamppailut ratkesivat yhtä aikaa 1990-luvun taitteessa. Kylmän sodan voitti länsileiri, ja ideoiden sodassa markkinaehtoisuus ja yritysvetoisuus pääsivät voitolle valtiojohtoisesta talouden sääntelystä ja julkisiin hyvinvointipalveluihin nojaavasta yhteiskuntakehityksestä.

Hallitsevaan asemaan nousseelle ajatussuuntaukselle ja politiikalle voidaan antaa myös nimi, uusliberalismi. Se on kiistelty, kannattajiensa välttelemä ja vastustajiensa väärinkäyttämä käsite, joka pakoilee tyhjentävää määritelmää. Ilmiö on silti todellinen talousteoriana ja poliittisena aatteena, jonka ytimessä on ajatus markkinoiden ylivertaisuudesta ja erehtymättömyydestä talouden, politiikan ja yhteiskunnan kehityksen ohjaajana.

Liike-elämän taistelu ideoiden sodassa kytkee sen osaksi maailmanlaajuista uusliberalismin nousua. Poliittisella toiminnallaan yritysjohtajat edistivät markkinajohtoista ideologiaa ja talouspolitiikkaa. Suomessa liike-elämä halusi tehdä eron Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin angloamerikkalaiseen uusliberalismiin. Silti markkinavoimien vapauttamisen ja julkisen sektorin supistamisen kaltaiset tavoitteet kytkevät sen osaksi kansainvälistä uusliberaalia liikehdintää.

Suomessa toteutettu uudistuspolitiikka on ollut angloamerikkalaista hillitympää, mutta suunnanmuutosta ei ole syytä vähätellä. Suomalainenkin politiikka on tärkeää nähdä uusliberalismin kansallisena sovelluksena silloin, kun se on edistänyt esimerkiksi taloudellisen sääntelyn purkua, vapaata kilpailua, markkinaehtoisuutta, yksityistämistä ja hyvinvointipalveluiden leikkauksia. Suomalaisen uusliberalismin keskeisiä kummeja olivat juuri liike-elämän huippujärjestöt, jotka juurruttivat täkäläiseen yhteiskuntaan vapaan markkinatalouden viestiä.

Tutkimukseni empiria kattaa 1970-1980-luvut, mutta sillä on myös nykypäivään asti ulottuvaa yhteiskunnallista merkitystä. Tutkimustulokseni valottavat nykytilanteeseen johtanutta kehitystä ja siihen vaikuttaneita toimijoita. Ne antavat siten eväitä myös nykypolitiikan ja vallitsevan yhteiskunnallisen ilmapiirin kriittiseen arviointiin. Lienee kai itsestään selvästi tärkeää tietää, kuka yhteiskunnassa käyttää valtaa ja millaisin keinoin. Miten politiikan agenda muotoutuu? Miten aatteet ja ideat nousevat yhteiskunnalliseen keskusteluun, ja kuka niitä nostaa esiin?

Tämän tutkimuksen tulosten perusteella liike-elämä onnistui vahvistamaan vaikutusvaltaansa 1970-1980-lukujen suomalaisessa yhteiskunnassa. Sen tärkein vallankäytön keino ei ollut suoranainen vallan ostaminen rahalla. Ennemmin rahalla saattoi saada äänensä kuuluviin. Oleellista oli juuri osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, tuoda siihen omia näkemyksiä ja omaa puheenpartta. Poliittiset päätökset eivät synny tyhjästä, vaan politiikka edellyttää aina vaihtoehtojen nimeämistä. Vaihtoehtoisia ratkaisuja voi aktiivisesti tukea tai vastustaa, niitä voi muotoilla ja niihin voi vaikuttaa. Julkisen keskustelun asialista, kysymyksenasettelut ja se, kuka ne asettaa, muovaavat poliittisten päätösten sisältöä. Siksi myös liike-elämän viesteillä on käytännön merkitystä.

Tehokas keino keskustelun suuntaamiseen on esimerkiksi kriisipuhe: liike-elämän edustajien mukaan kansantalous oli – ja on edelleen – alituisessa kriisissä tai vähintään kuilun partaalla. Kriisiin vetoamalla kansalaiset saadaan ymmärtämään uhrausten tarve. Kipeät leikkaukset ja tulonsiirrot työntekijöiltä yrityksille näyttäytyvät hyväksyttävinä, jopa väistämättöminä, kun valtion ja yritysten kirstut kumisevat tyhjyyttään. Kriisipuhe auttaa asettamaan poliittisesti mahdollisille ratkaisuille talouden rajaamat tiukat raamit. Kriisitilanteessahan ei ole vaihtoehtoja, vaan talouden tosiasiat saavat sanella toteutettavan politiikan sisällön.

Vaihtoehdottomuutta vain vahvistaa konsensus, toinen liike-elämälle hyödyllinen keino osallistua päätöksentekoon. Konsensuksen avulla suomalaisen teollisuuden kansainvälisestä kilpailukyvystä tuli yleisesti tunnustettu talouspolitiikan imperatiivi. Taloudelliset välttämättömyydet olivat toki jo perinteisesti rajoittaneet politiikan pelivaraa Suomessa, mutta ”ylipolitisoituneen” 1970-luvun lopulta lähtien politiikan mahdollisuudet ovat entisestään kaventuneet. Konsensus elää edelleen markkinajohtoisena, talouden tosiasioihin nojaavana päätöksentekijöiden yksituumaisuutena.

Yhteisymmärrys talouden tosiasioista tekee vaihtoehdoista keskustelemisen turhaksi; oikeastaan taloudellisten pakkojen edessä vaihtoehtoja tai poliittisia valintoja ei ole edes olemassa. Päätöksentekoa ohjaavat neutraalin oloiset talousasiantuntijat järkevine, käytännönläheisine ratkaisuineen. Näennäinen pragmaattisuus ja pakonalaisuus peittävät kuitenkin näkyvistä ajettujen ja toimeenpantujen ratkaisujen perimmäisen poliittisuuden. Tosiasiassahan politiikkaa ei koskaan voi tehdä tekemättä samalla poliittisia ja arvovalintoja.

Tärkeimmät poliittiset valinnat Suomessa ovat 1970-luvun lopulta lähtien olleet liike-elämän kannalta myönteisiä. En tarkoita, että liike-elämä olisi pystynyt sanelemaan poliittista päätöksentekoa mielensä mukaan tai että jokainen tehty ratkaisu tai säädetty laki olisi ollut yrityksille edullinen. Ennemmin on kyse siitä, että yleinen poliittinen ilmasto Suomessa on käynyt liike-elämän intressien kannalta yhä suotuisammaksi. Myötätuulessa ovat olleet liike-elämälle tärkeät tavoitteet kuten taloudellisen sääntelyn, korkean verotuksen ja laajan julkisen sektorin vastustaminen sekä kansainvälisen kilpailukyvyn ja yhteiskunnan yleisen markkinaehtoisuuden edistäminen.

EVA koki jo 1980-luvun lopulla, että Suomi oli muuttunut politiikkavetoisesta yritysvetoiseksi yhteiskunnaksi. Liike-elämän arvot ja agenda olivat siis selvinneet ideoiden sodasta voittajina. Etulyöntiasema vaikuttaa myös säilyneen ja ideoiden sota ainakin toistaiseksi päättyneen markkinatalouden voittoon niin Suomessa kuin maailmanlaajuisesti.

Miten yritysvetoisuus sitten käytännössä ilmenee? Tässä tilaisuudessa ja miljöössä lähimmät esimerkit nousevat luontevasti akateemisesta maailmasta. Yliopistot muuttuivat vuonna 2010 valtion virastoista itsenäisiksi laitoksiksi ja ottivat paikkansa Elinkeinoelämän keskusliitossa muiden työnantajien rinnalla. Sen jälkeen ovat yliopistojen arkea leimanneet henkilöstövähennykset ja säästöohjelmat. Nykyisen, sanomistensa ja toimintansa valossa varsin koulutuskriittisen hallituksen astuttua valtaan rahoituksen ja siten myös menojen leikkaukset ovat vain kiihtyneet.

Nyky-yliopiston tulee olla tehokas, uudistumiskykyinen ja virtaviivainen liikelaitos. Henkilöstö muodostaa siinä voimavaran sijaan karsittavan kuluerän. Opiskelijoista on kilpailtava kuin maksavista asiakkaista ja tarjottava heille työelämävastaavia taitoja. Yliopiston on haalittava rahoitusta yrityksiltä ja tuotettava vastineeksi kaupallista hyötyä ja käytännön sovellutuksia.

Akateemisen ja yritysmaailman suhteissa olisi varmasti paljon lähentymisen varaa, ja tiiviimpi yhteistyö olisi epäilemättä hedelmällistä molemmille. Innovaatioajatteluakaan ei välttämättä kannata pitää kirosanana. Pakonomaista tuotteistamista on kuitenkin vaikea yhdistää vapaan tieteen ideaaliin. Sitä paitsi, kuten historia osoittaa, puhdas tieteellinen uteliaisuus saattaa johtaa sellaisiin keksintöihin, joille markkinat eivät ennalta tiedä edes olevan tarvetta.

wuokko3

Tuotteistettavissa olevien innovaatioiden ohella tarvitsemme vapaata tutkimusta myös yhteiskunnallisen kehityksen tueksi. Nykyisessä ilmapiirissä on huolestuttavaa, että yliopisto saattaa poistaa internetsivuiltaan istuvan pääministerin puhetta kritisoivan kirjoituksen, tai että korkeakoulutettujen ammattiliiton puheenjohtaja voi kehottaa tutkijoita olemaan arvostelematta rahoittajiensa linjaa. Tutkijoilta vaaditaan vaikuttavuutta ja julkiseen keskusteluun osallistumista, mutta vallitsevaa politiikan peruslinjaa ja yhteiskunnan arvomaailmaa ei saisi kyseenalaistaa.

Poliitikkojen ja yritysjohtajien ylläpitämälle kriisipuheellekin tarvitaan kriitikoita. Demokratian toimivuuden kannalta on elintärkeää, että vallankäyttäjiä ja vallitsevia arvoja tarkastellaan kriittisesti. Yksilö voi kehittyä vain rakentavan palautteen avulla, ja samaa periaatetta voitaneen soveltaa myös yhteiskuntaan. Vapaat markkinat ja yksityiset yritykset eivät pysty antamaan kaikkea sitä, mitä hyvä yhteiskunta tarvitsee. Kriittinen mutta rakentava yhteiskunnallinen keskustelu on juuri riippumattoman ihmis- ja yhteiskuntatieteen vahvuus. Humanistit ja valtiotieteilijät eivät ehkä tuota kaupallisesti hyödynnettäviä keksintöjä, mutta heidän työnsä avartaa ajatteluamme ja lisää yhteiskunnan ja koko ihmiskunnan itseymmärrystä. Tämän työn tekemisen edellytysten säilymisestä on markkina- tai yritysvetoisessakin yhteiskunnassa huolehdittava. Sillä on sellaista rahassa mittaamatonta henkistä arvoa, jota ei sovi uhrata lyhytnäköisen voitonpyynnin tai kilpailukyky- ja innovaatioajattelun alttarille.

Lähteet

Elinkeinoelämän keskusarkisto

Teollisuuden keskusliitto (TKL)

Kansallisarkisto

Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA)

Digitaaliset lähteet

Valtioneuvoston internetsivusto http://valtioneuvosto.fi>

Yle uutisten internetsivusto http://yle.fi/uutiset>



  1. Pääministeri Sipilän hallituksen ohjelma 29.5.2015. Valtioneuvoston internetsivusto http://valtioneuvosto.fi/sipilan-hallitus/hallitusohjelma> (noudettu 25.10.2016). [Takaisin]
  2. Referaatti vuorineuvos Björn Westerlundin avauspuheesta TKL:n edustajiston kokouksessa. Syyskokous 25.11.1976. Kevät- ja syyskokouksia koskevat asiakirjat. TKL. Elinkeinoelämän keskusarkisto. [Takaisin]
  3. ’Katso ja lue Sipilän puhe tästä kokonaisuudessaan’. YLE uutisten internetsivusto http://yle.fi/uutiset/3-8311098> (noudettu 25.10.2016). [Takaisin]
  4. Juha Sipilä: ‘Luonnos muistioksi keskustelusta 24.1.1977’, 7.2.1977. Muistiot 1977-1979. EVA. Kansallisarkisto. [Takaisin]
  5. Kauko Sipponen: ‘Julkisen sektorin hallittu uudistus vai kriisi’. Johtoryhmän pöytäkirjat 1987. Pöytäkirjat. EVA. Kansallisarkisto. [Takaisin]
  6. ’Katso ja lue Sipilän puhe tästä kokonaisuudessaan’. YLE uutisten internetsivusto http://yle.fi/uutiset/3-8311098> (noudettu 25.10.2016). [Takaisin]
  7. Pääjohtaja Casimir Ehrnroothin avauspuhe. Syyskokous 16.11.1989. Kevät- ja syyskokouksia koskevat asiakirjat. TKL. Elinkeinoelämän keskusarkisto. [Takaisin]
  8. ’Katso ja lue Sipilän puhe tästä kokonaisuudessaan’. YLE uutisten internetsivusto http://yle.fi/uutiset/3-8311098> (noudettu 25.10.2016). [Takaisin]
  9. Pentti Kivisen avauspuheenvuoro. EVA:n kevätkokous 29.4.1991. Pöytäkirjat 1991. EVA. Kansallisarkisto. [Takaisin]
  10. ’Katso ja lue Sipilän puhe tästä kokonaisuudessaan’. YLE uutisten internetsivusto http://yle.fi/uutiset/3-8311098> (noudettu 25.10.2016). [Takaisin]
  11. Pääjohtaja Mika Tiivolan puhe EVA-päivässä 26.10.1988. Pöytäkirjat 1988, työvaliokunta. EVA. Kansallisarkisto. [Takaisin]
  12. Pääministeri Juha Sipilä: ’Valtioneuvoston tervehdys Helsingin yliopiston lukuvuoden 2015-2016 avajaisissa’, 31.8.2015. Valtioneuvoston internetsivusto http://valtioneuvosto.fi/artikkeli/-/asset_publisher/valtioneuvoston-tervehdys-helsingin-yliopiston-lukuvuoden-2015-2016-avajaisissa-31-8-2015?_101_INSTANCE_3wyslLo1Z0ni_groupId=10616> (noudettu 25.10.2016). [Takaisin]
  13. Kauko Sipponen: ’Rakennemuutoksen arviointia’. Johtoryhmän pöytäkirjat 1987. Pöytäkirjat. EVA. Kansallisarkisto. [Takaisin]
  14. Pääministeri Juha Sipilä Professoriliiton ja Tieteentekijöiden liiton kevätseminaarissa, 22.4.2016. Valtioneuvoston internetsivusto http://valtioneuvosto.fi/artikkeli/-/asset_publisher/paaministeri-juha-sipila-professoriliiton-ja-tieteentekijoiden-liiton-kevatseminaarissa?_101_INSTANCE_3wyslLo1Z0ni_groupId=10616> (noudettu 25.10.2016). [Takaisin]


Share on Facebook60Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *