Miksi yliopisto?

Keynote -puheenvuoro Porin 11. Tiedeareenassa 23.9.2016

Japani oli toisen maailmansodan jälkeen tilanteessa, jossa koko maa jouduttiin ikään kuin rakentamaan uudelleen. Kun kiire oli kova ja väkeä sodan tuhojen seurauksena vähän, tehtiin monia hyvin radikaaleja ratkaisuja. Yksi tällainen oli päätös, jonka mukaan maahan ei ryhdytä rakentamaan uutta perustutkimusjärjestelmää, vaan korkeatasoisen tiedon hankinta hoidetaan ulkomailta omaksumalla ja lainaamalla; myös akateemista koulutusta suunnattiin merkittävästi tämän lainaustyön tarpeisiin. Tämä päätös tuotti pitkään hyviä tuloksia. Ensin Japanin talous kehittyi halpatuotteiden varassa, sitten myös korkeatasoisella teknologialla. Pää tuli kuitenkin vetävän käteen. Ongelmat alkoivat näkyä viimeistään kahdeksankymmenluvulla, jolloin innovaatiokyky hiipui ja maa ajautui vähitellen taantumaan.

Aika pian havaittiin, että yhtenä syynä taantumaan oli innovaatiojärjestelmän riittämättömyys. Korkeakoululaitos ja tiedejärjestelmä eivät pystynyt tuottamaan tieteellisesti koulutettua väkeä, jonka avulla päästäisiin uuteen nousuun. Jotta olisi ymmärretty, mistä oikein oli kysymys ja mitä pitäisi tehdä, maassa käynnistettiin laajoja tieteentutkimuksen ohjelmia. Japanilaiset tulivat joukolla mukaan kansainvälisiin konferensseihin ja myös julkaisuihin, lukijoina, kirjoittajina ja julkaisijoinakin. Vähän hupainenkin on tarina siitä, miten japanilaiset ilmaisivat 80-luvun lopulla kiinnostuksensa tulla mukaan perusteilla olleen suomalaisen tieteentutkimuksen aikakauskirjan – vieläkin ilmestyvän Science Studies -lehden toimittamiseen ja ehkä rahoitukseenkin.

Tämä esimerkki kertoo hyvin, että ilman vankkaa ja laajalle ulottuvaa tieteellistä yliopis-tokoulutusta ja toimivaa perustutkimusjärjestelmää talouden ja tuotannonkin pyörät alkavat lipsua; pelkkä lainaaminen ja varastaminen ei riitä.

Sivistys tieteen kautta

 

Tarkastelen tässä luennossa erilaisista näkökulmista sitä, minkälaisia tehtäviä yliopistolle on asetettu ja minkälaisia tehtäviä sille tänään pitäisi asettaa.

Liikkeelle on luontevaa lähteä humboldtilaisesta sivistysyliopistosta, joka Suomessa laitetaan usein – ja perustellusti – Snellmanin nimiin. Tällaisen sivistysyliopiston keskeinen periaate voidaan ilmaista teesillä ”sivistys tieteen kautta”. Taustalla oli tietenkin valistus ja sen ajatus ihmisestä, joka ei enää ole ulkoa määrätty vaan joka on ryhtynyt itse historian tekijäksi. Immanuel Kant sanoi, että silloin kun ihminen on henkisesti alaikäinen, hän on kyvytön käyttämään järkeään ilman toisen ohjausta. Ratkaisu tähän alaikäisyyteen oli valistus. ”Valistus oli ihmisen ulospääsemistä hänen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta”. Juuri tätä koski Kantin radikaali teesi sivistyksestä ja sen suhteesta tieteeseen. Sivistys tieteen kautta. Siitä syntyy ihmisen täysi-ikäisyys.

Tällaisessa sivistysyliopistossa kasvatus on sitä, että yliopisto auttaa opiskelijaa tulemaan sivistyneeksi ja tietoiseksi siitä, että hän on auktoriteeteista vapaa, ja että hänellä on oikeus omaan tiehensä kohti sivistystä. Opetus sivistysyliopistossa perustuu opettajan omaan tutkimukseen, mikä tarkoittaa sitä, että yliopistossa vallitsee tieteen ja opetuksen ykseys. Sivistysyliopistossa vallitsee myös tieteen ykseys, joka tarkoittaa sitä, että eri tieteenaloja ei aseteta vastakkain eikä niiden välillä ole hierarkiaa: kaikki tieteenalat ovat lähtökohtaisesti yhtä tärkeitä. Sivistysyliopistossa vallitsee myös tieteen vapaus ja autonomia, jonka mukaan tiede asettaa itse tieteelliset kysymyksensä ja etsii menetelmät niihin vastaamiseen.

Tällainen sivistysyliopisto ei perustu ulkoa ohjattuihin päämääriin, vaan se määrittää itse tehtävänsä; ellei näin ole, yliopistosta tulee tuotantolaitos, joka tarjoa palveluksiaan ulko-puoliselle yhteiskunnalle ja ottaa sieltä myös tehtäväksi annot. Toki sivistysyliopistokaan ei ollut välinpitämätön ulkopuolisen maailman tarpeille. Päinvastoin, koko ajattelun perustana oli ajatus, että sivistysyliopiston kautta kulkeneet ja tieteen kautta valistuneet maisterit ja tohtorit omalla ymmärryksellään tuottavat ihmisille ja yhteiskunnalle ja kulttuurille – ja myös taloudelle – kaikkea hyvää. He tuottavat siis hyvää elämää.

Opettajankoulutus osaksi sivistysyliopistoa

 

Suomalainen yliopistolaitos ja tiedejärjestelmä perustui 1960-luvulle saakka aika vahvasti tällaiselle autonomiaa korostavalle sivistysyliopistoajatuksella. Kovin puhdasta se ei tietenkään ollut ja Snellman olisi kohotellut kulmakarvojaan monille niistä asioista, joita yliopistossa tehtiin. Selkeät ammattitieteet kuten lääketiede, oikeustiede ja teologikoulutus, olivat ainakin periaatteessa sivistysyliopistoajatuksen vastaisia, kun ne tarjosivat välit-tömiä palveluksia ulkopuoliselle yhteiskunnalle ja antoivat opetusta, joka tähtäsi aika suoraan ammattikäytäntöihin. Sama koski 70-luvun alussa yliopistoihin siirrettyä opettajankoulutusta. Mutta se kertoo myös asian toisen, snellmanilaisittainkin tieteellisen puolen: nimenomaan akateemisen tiedeyhteyden kautta opettajankoulutuksesta on tullut niin korkeatasoinen kuin se on ja koko korkeatasoisen koulutusjärjestelmän perusta. Yhteys ammattitavoitteistoon ei tässä konkretisoitunut sivistysyliopistoajatuksen rappeutumi-sesta vaan päinvastoin, sen vahvistumisesta.

Koulutusjärjestelmän tehostamisvaatimukset

 

1950-luvun lopulta ja 60-luvulla – paljolti OECD:n eli kansainvälisen talouden ja kehi-tyksen järjestön linjauksia noudatellen – kritiikki tätä vanhaa yliopisto- ja tiedejärjestelmää kohtaan alkoi olla yhä näkyvämpää. Yliopistot alettiin yhä enemmän nähdä talouden ja yhteiskunnallisen dynamiikan moottoreina ja painopiste haluttiin siirtää taloudellista kasvua edistävään koulutukseen. Kaiken kaikkiaan koulutus- ja tutkimusjärjestelmästä halut-tiin tehdä tehokkaampi ja käyttökelpoisempi. Yliopistokoulutuksen osalta muutos konkretisoitiin 60-luvun lopun Korkeakoulujen kehittämislakiin ja tieteen osalta uuden Suomen Akatemian perustamiseen vuonna 1970. Niissä molemmissa konkretisoitui ajatus, jonka mukaan yliopistot toki voivat määrittää teoreettisen perustansa ja tieteelliset kysymyksenasettelunsa, mutta maksajalla eli valtiolla ja viime kädessä veronmaksajilla oli oikeus osal-listua keskusteluun siitä, miten vähäisiä tiede- ja tutkimusresursseja oli järkevää suunnata ja minkälaista tutkimusta rahoittaa. Painopistettä haluttiin siirtää humanistisesta ja kansallisesti painottuneesta koulutuksesta erityisesti teknisiin tieteisiin ja ylipäätään lähellä käytäntöä ja sovellutuksia olleiden tieteiden suuntaan ja tuolloin myös yhteiskunnan ohjaamisen kannalta tärkeinä pidettyihin yhteiskuntatieteisiin. Voidaan sanoa, että tässä siirryttiin lähellä sivistysyliopistoa olevasta tiede kulttuuri-instituutiona -ajattelusta tieteestä saatavaa hyötyä korostavaan ajatteluun.

OECD:n ohjaus

 

Tässä kohden on tarpeen esittää pieni välikommentti, joka koskee OECD:tä. Vuonna 1961 perustetusta OECD:lle (Organisation for Economic Cooperation and Development) on vuosikymmenten kuluessa muodostunut kaikkein tiede- ja korkeakoulupoliittisen keskustelun ohjaaja – myös Suomessa. Voidaan sanoa, että se määrittää varsin pitkälle sen agendan, jonka pohjalta tällä alueella toimitaan ja myös ne suunnat, joihin edetään. Kun järjestön rooli on nimenomaan taloutta koskeva, on luontevaa, että se tarkastelee myös korkeakoulu- ja taidepolitiikka ensisijaisesti ja ehkä kokonaankin tästä näkökulmasta. Sen sijaan yleisemmät sivistyspoliittiset ja pehmeämmin elämän laatuun liittyvät kysymykset jäävät sen suosituksissa toissijaisiksi. Tässä keskustelukehyksessä on luontevaa, että yliopistoja ja tiedettä tarkastellaan lähes pelkästään talouden ja työllisyyden näkökulmasta.

Mikä on yliopistojen tiedekäsitys tänään?

 

Niin, missä ollaan tänään? Mikä on se yliopisto- ja tiedekäsitys, jonka perusteella yliopistot tänään toimivat, ja jonka perusteella yliopistojen niiden olemassaoloon määritellään?

Jälleen on tarpeen palata OECD:hen. Se teki 2000-luvun alussa maaraportin Suomesta, ja siinä asetettiin tavoitteita myös yliopistoille. Arvioinnissa katsottiin, että Suomen kaltainen pieni maa on vahvasti riippuvainen inhimillisistä voimavaroistaan. Niiden menestys ja käyttökelpoisuus taas oli riippuvainen siitä, miten ne pystyttiin pitämään jatkuvasti innovaatiokykyisinä. Arvioinnin sanoma oli, että Suomen haasteet ovat muuttuneet aikaisemmasta eikä – niin kuin sanottiin – sisäänpäin kääntynyt kansallinen tutkimusjärjes-telmä enää soveltunut tähän uuteen toimintaympäristöön, siis sellaiseen toimintaympäristöön, jossa keskeisiä olivat eurooppalainen rahoitus, maailmanlaajuiset sijoituslistat ja kansainväliset tutkijanvirat. Suomalainen yliopistolaitos nähtiin humboldtilaisena reliikkinä, jota sävyttivät raskaat uravaatimukset, pitkät opiskeluajat, syvään juurtuneet ja tarkkarajaiset tieteenalat sekä rajoitetut johtamis- ja ohjausvalmiudet. Arvioitsijoiden mukaan oli välttämätöntä, että yliopistot modernisoitiin, että niiden tavoiterakennetta monipuolistettiin, rahoituspohjaa laajennettiin ja että niihin luotiin vahvat ohjausjärjestelmät ja vahva valmius reagoida ulkoisiin muutoksiin. Jotta tähän voitaisiin päästä, yliopistojen asema piti määritellä uudelleen. Ne piti irrottaa valtionhallinnosta ja niistä piti tehdä itsenäisiä oikeushenkilöitä.

Kuvaaja: Sataedu.
Emeritusprofessori Kari Immonen. Kuvaaja: Sataedu.

Näinhän sitten myös tapahtui ja vuoden 2009 yliopistolaki noudatteli monessa suhteessa OECD:n linjauksia. Yliopistoille asetettavat tavoitteet uusi yliopistolaki määritti näin:

Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Yliopistojen tulee järjestää toimintansa siten, että tutkimuksessa, taiteellisessa toiminnassa, koulutuksessa ja opetuksessa varmistetaan korkea kansainvälinen taso eettisiä periaatteita ja hyvää tieteellistä käytäntöä noudattaen.

Tässä tavoitemäärittelyssä alku lepää yhä vanhalla sivistysyliopistoperustalla, mutta sitten korostetaan erityisesti vuorovaikutusta ja vaikuttavuutta sekä korkeaa kansainvälistä tasoa. Yliopistojen autonomian ja käytännön toiminnan kannalta oleellista on, että laki ei kerro, kuka tämän riittävän ja oikeanlaisen vuorovaikutuksen ja vaikuttavuuden määrittelee, ei myöskään sitä, miten korkea kansainvälinen taso tulkitaan. Siksi on tarpeen kysyä niin kuin Katekismuksessa: Mitä se merkitsee?

Tulosohjaus

 

Oleellisin muutos aikaisempaan on tulosohjaus – joka sinällään oli alkanut jo 1990-luvun alussa, eli paljon ennen uutta yliopistolakia. Tulosohjauksen avulla opetus- ja kulttuuriministeriö – ja sen kautta myös valtiovarainministeriö – sai ensimmäisen kerran suoran ohjausvoiman niin sanotusti lattiatasolle. Koskaan aikaisemmin yliopistolaitoksen historiassa näin ei ollut tapahtunut. Aikaisemmin valtiovalta päätti siitä, mitä oppiaineita ja professuureja perustetaan, mutta siihen, mitä professorit tekivät ja mitä oppiaineissa tapahtui, vaikutusmahdollisuudet eivät yltäneet.

Autonomia

 

Uuden yliopistolain yhteydessä on toistuvasti korostettu autonomian lisääntymistä. Tämä pitääkin paikkansa käytännön taloudenhoidon ja hallinnollisen päätöksenteon osalta, mutta yliopistojen todellinen, sisällöllinen autonomia, ei koskaan yliopistolaitoksen historiassa ole ollut niin vähäinen kuin se on nyt. Yliopistolaki antaakin vain väljän ja kauniisti muotoillun puitteen sille todelliselle tavoitteenasettelulle, joka konkretisoituu tulosneuvotteluissa ja muissa ministeriön toimeksiannoissa.

Käytännössä lain tulkinta tapahtuu opetusministeriön ohjauskirjeillä ja tulosneuvotteluissa. Uudistukset toteutettiin nopeasti ja ministeriön ja keskushallinnon määrittelemällä tavalla, ilman keskustelua yliopistoyhteisön kanssa. Perustana oli 2000-luvun alun tiede- ja innovaatiopoliittinen ohjelma, joka korosti profiloitumista, resurssien keskittämistä, strategisia painopistealoja ja taloudellis-teknologista yhteistyötä.

Profiloituminen

 

Profiloitumisen perusvaatimus on, että on pyrittävä suurempiin yksiköihin ja keskittymiin. Opetus- ja kulttuuriministeriön kansliapäällikkö Anja Lehikoinen sanoo: ”Meillä hukataan paljon resursseja muutaman professorin yhteisöihin, kun joillakin mailla on laittaa peliin satojen tutkijoiden tutkimusjoukkoja.” ja ”Kaikkien suomalaisten yliopistojen ei tarvitse tehdä kaikkea. Ministeriö yrittää rohkaista yliopistoja profiloitumaan ja vähentämään niin sanotusti tarpeettomia oppiaineita.”

Rajallisten resurssien tilanteessa on tietenkin tarkoituksenmukaista keskittää ja tehostaa – vaikka noihin satojen tutkijoiden tutkimusjoukkoihin ei Suomessa todennäköisesti kos-kaan päästäkään. Samalla on kuitenkin tarpeen miettiä, mitä tarkoittaa ”tehdä kaikkea” ja mikä on ”tarpeetonta” ja mikä on tutkimus- ja opetusyksikön riittävä koko. On sinällään hämmentävää, että ministeriön kansliapäällikkö puhuu tarpeettomista oppiaineista. Yliopiston oppiaineet ovat syntyneet pääosin siten, että tieteenalan laajetessa sekä teoreettisen ja metodisen kentän monimutkaistuessa huomataan, että uudet lähestymistavat poikkeavat jo niin paljon vanhasta peruslinjasta, että on tarpeen hakea itsenäisempää toimintakenttää. Historian alalla esimerkiksi taloushistoria, aate- ja oppihistoria ja myös kulttuurihistoria ovat syntyneet juuri näin. Toinen tieteenalan syntytapa on, että vanhat alat vastaavat riittämättömästi tai eivät lainkaan havaittuihin ongelmiin ja tutkimus- ja koulutustarpeeseen. Hoitotiede on tyypillisesti tällainen ala.

Tarpeettomat oppiaineet

 

Usein puhe tarpeettomista oppiaineista on luonteeltaan puhtaasti asenteellista ja ideologista tai sitten se liittyy reviiri- ja resurssitaisteluihin, niin kuin asian laita usein on. Japani, johon jo edellä viittasin, on kunnostautunut myös tällä alalla; näyttää itse asiassa siltä, että se on toistamassa sodan jälkeen tekemänsä ratkaisun vähän toisessa muodossa. Maan hallitus on ilmoittanut, että se haluaa vähentää teoreettista koulutusta ja panostaa siihen, mistä on suoraa hyötyä teollisuudelle. Niinpä hallitus leikkaa erityisesti humanistisia ja yhteiskuntatieteitä, mutta myös oikeus- ja taloustieteitä. Opetusministeri on lähettänyt yliopistoille kirjeen, jossa kehotetaan joko lakkauttamaan humanistista ja yhteiskuntatieteellistä opetusta antavat osastot tai muuttamaan niiden opetusta käytännöllisemmäksi. Kehotus ei ole sitova, mutta yliopistojen rahat vähenevät, jos ne eivät toimi esityksen mukaan. Elokuussa 2016 tulleen tiedon mukaan Japanin 60 valtiollisesta yliopistosta, joissa opetetaan humanistisia tai yhteiskuntatieteitä ainakin 26 aikoo lopettaa nämä osastot tai pienentää niitä.

Tiede tuotantoa palvelemaan?

 

Tällaisessa puheessa Japani ei ole yksin. Samanlaista on kuultu muualtakin, myös Suomesta. Ja selvää tietysti on, että silloin, kun yliopistojen päätavoitteet siirretään sivistyksestä työhön ja talouteen, tämmöinen tulee helposti mieleen. Mutta mikä on tarpeetonta ja minkälaisia ovat tarpeiden hierarkiat? Vastaus tähän on tietenkin riippuvainen vastaajan ihmis- ja yhteiskuntakäsityksestä sekä siitä, minkälaisena hän näkee yliopiston luonteen ja tehtävät.

Kuvaaja: Sataedu.
Kuvaaja: Sataedu.

Talous- ja tuotantokeskeinen vastaus on selvä: Tiede- ja tutkimuspanokset ja myös koulutus pitää suunnata ensisijassa aloille, jotka palvelevat tuotantoelämää ja sitä kautta rakentavat yhteiskunnan taloudellista perustaa; tämä on kuin marxilaisuutta, jossa talous muodostaa yhteiskunnan perusrakenteen ja muu on sitten siinä päällä. Talous ja tuotanto on muun elämän edellytys, yhteiskunnallisen, poliittisen ja henkisen elämän ehto. Siksi on luontevaa ajatella, että toimivaa tuotantoa ja tehokasta taloutta seuraa hyvä elämä.

Yhteiskunta ja ihmisten elämä ei kuitenkaan ole pelkkää taloutta ja työtä. Se on myös arvoja ja asenteita, kulttuuria ja vaikka mitä, ja jotta kaikkea tätä muuta voitaisiin ymmärtää ja jotta sitä voitaisiin kehittää, myös niiden alueelle tarvitaan yliopistojen opetus- ja tutkimuspanoksia.

Yliopiston paikka yhteiskunnassa

 

Sitä paitsi talouskin on paljon monimutkaisempaa kuin uuden yliopistopolitiikan ohjelmalauseiden perusteella helposti näyttää. Tästä voi ottaa esimerkiksi vaikkapa Irakin sodan. Kun Yhdysvaltain presidentti George W. Bush päätti hyökkäyksestä Irakiin ja Saddam Husseinin kukistamisesta, hänen taustainformaationsa oli peräisin ensisijassa – tai ehkä kokonaankin – CIA:n sittemmin monella tavoin virheellisiksi osoittautuneista tiedusteluraporteista. Saddam kyllä kukistettiin, mutta samalla Irak ja koko Lähi-Itä saatettiin kaaokseen ja koko läntinen maailma joutui Irakin sodan ja sen seurausten panttivangiksi tavalla, jolla on ollut syviä vaikutuksia koko läntiseen yhteisöön, niin talouden kuin yhteiskunnankin tasolla. Jos Bush olisi kysellyt yliopistoissa puuhailevilta kulttuurintutkijoilta ja historioitsijoilta, minkälaisia Irak ja muut Lähi-Idän yhteisöt olivat ja minkälaisia mahdollisia seurauksia hyökkäyksestä ja Irakin tuhosta mahdollisesti tulisi olemaan, sodan käynnistäminen olisi saattanut olla hankalampaa ja ainakin mahdollisuus sodan jälkihoitoon viisaampaa.

Suomessa me olemme pienemmässä mittakaavassa samanlaisessa tilanteessa. Kulttuurintutkijat ja sosiologit ovat jo vuosia kertoneet – laajaan tutkimustyöhön perustuen – mitä suomalaisen äärioikeiston piirissä liikkuu ja miltä näyttää rasismin nousu, joka ei suinkaan tapahtunut vain viime syksyn maahanmuuttoaallon seurauksena. Tutkijat ovat myös julkisuudessa käyttäneet monia asiaan liittyviä puheenvuoroja. Niihin ei poliittisessa julkisuudessa ja hallituskabineteissa ole kuitenkaan kiinnitetty juuri mitään huomiota. Niinpä olemme tilanteessa, jossa pääministeri – tai ulkoministeri – saattaa vakavalla naamalla sanoa, että he eivät tienneet. Kun mielenosoittajajoukot marssivat toreille ja turuille, olemme aika uudenlaisen yhteiskunnallisen tilanteen edessä. On epäilyksetöntä, että tällaiset konfliktit vaikuttavat myös yhteiskunnan toimivuuteen – ja ainakin ne vaikuttavat siihen, minkälaisia poliittisia rakennelmia tullaan tulevaisuudessa näkemään. Näin siis esimerkiksi kulttuuri- ja yhteiskuntatieteet saattavat äkkiä olla kaikkein tärkeimpiä tiedon jakajia, kun kriisistä etsitään tietä ulos.

Kuka määrittelee kolmannen tehtävän?

 

Tässä on kysymys uuden yliopistopolitiikan yhdestä keskeisestä tavoitteesta: yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, ja niin sanotusta kolmannesta tehtävästä. Sen arvioinnissa olisi hyvä käyttää sitä asiantuntemusta, joka yliopistoissa on. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että yhteiskunnallisen vaikuttamisen hierarkiat määritellään pikemminkin talous- ja tuotantokeskeisesti ja määrittelypaikkoina ovat ministeriöiden kabinetit. Siellä määritellään se, mikä yhteiskunnallinen vaikuttaminen palkitaan ja mitä ei edes havaita.

Tieteen kansainvälisyys ja kansallisuus

 

Yksi uuden yliopistopolitiikan käsite – sekin on peräisin OECD:n arvioinnista – on kansainvälisyys. Tiede on tietenkin kansainvälistä. Selvää on myös, että tällä alueella on monissa yliopistoyksiköissä ollut parantamisen varaa. Siitä näkökulmasta vaatimus on perusteltu ja muutos näyttää olevan täydessä vauhdissa. Samalla kuitenkin helposti unohtuu, että tiede on yhä myös kansallista ja että yliopistoista valmistuvat tulevat pää-sääntöisesti tulevaisuudessakin tekemään työnsä kotimaassa. Yliopistojen ensisijainen toimintakenttä sekä koulutuksen että tutkimuksen näkökulmasta taitaa tulevaisuudessakin olla Suomi. Tieteen tulee tulevaisuudessakin tarttua aktiivisesti myös kansallisiin probleemeihin ja sitä kautta tuoda uusia ajatuksia ja ratkaisumahdollisuuksia niihin ongelmiin, jotka nousevat meidän omasta yhteisöstämme ja ihmisten keskeltä.

Tähän liittyy myös kysymys tieteen kielestä. Tutkijoiden ja yliopistoihmisten täytyy tietenkin hallita vieraita kieliä niin tutkimuksen kuin kontaktienkin takia, mutta yhtä selvää on, että myös suomi on tieteen kieli ja sellaisena sen pitää pysyä. Jos esimerkiksi julkaisuissa siirrytään yhä enemmän tai kokonaankin käyttämään englantia, niin kuin joillain aloilla näyttää jo tapahtuneen, niin osa suomalaisista putoaa tieteeseen liittyvästä puhemaailmasta pois. Tällainen kehitys on vakava uhka demokratialle. Me emme tarvitse paluuta 1800-luvun suomi kyökkikielenä ja arkipäivän rupatteluna -maailmaan.

Alueelliset yliopistoyksiköt kasvun moottoreina

 

Kansallisuuteen liittyy kysymys alueellisuudesta. Nykyisessä keskittämisinnossa ja resurssikilpailussa näkee yhä useammin puheenvuoroja, joissa vaaditaan yliopistoverkon joskus hyvinkin voimakasta supistamista. Esimerkiksi kansliapäällikkö Anita Lehikoinen on toistuvasti puhunut siitä, että korkeakouluverkkomme on liian sirpaloitunut ja erityisesti tutkimusyksiköt ovat kansainvälisesti tarkastellen pieniä ja että osaamista pitää koota kilpailukykyisiksi – mikä tarkoittaa: suuremmiksi – keskittymiksi.

On kuitenkin muistettava, että suuri koko ei ole mitenkään itsestään selvästi korkeatasoisen tutkimuksen edellytys. On vahvasti näyttöä myös siitä, että usein uusissa ja suhteellisen pienissä yksiköissä on syntynyt merkittäviä uusia avauksia ja korkeatasoista tiedettä. Tämä näkyi hyvin esimerkiksi silloin, kun suomalaista alueyliopistojärjestelmää luotiin. Uusien yliopistojen professorit olivat usein nuoria ja usein myös aika kriittisessä suhteessa olemassa oleviin koulukuntiin ja traditioihin. Näin syntyi monia myöhemmin hyvin merkittäviksi osoittautuneita tieteellisiä avauksia. Voi olla, että kokeellisissa, erityisesti luonnontieteissä tutkimusryhmien ja oppiaineiden koolla on keskeinen merkitys, mutta on myös tieteenaloja, joilla tämä ei ole lainkaan selvää.

Tärkeää on myös muistaa, että yliopistoyksiköt eri puolella Suomea ovat olleet sijaintikaupunkiensa ja alueidensa vahvoja kasvutekijöitä. Pori on tästä varsin tuore, mutta hyvä esimerkki. Yliopistokoulutuksen ja tutkimuksen käynnistäminen on täällä merkinnyt kaupungin erittäin positiivista muuttumista monella tasolla. Pori ei enää ole loppuun käytetyn teollisuuden syrjäkulma vaan moderni, eteenpäin suuntautuva kaupunki, joka laskee perustansa merkittävästi yliopistollisen tutkimuksen ja koulutuksen varaan.

Yliopiston tehtävä on ratkaista ongelmia ja tuottaa hyvää elämää

 

Näiden teemojen rinnalle on asetettava myös puhe huippuyksiköistä ja kansainvälisen huipun saavuttamisesta. Tämä on tietenkin arvokasta puhetta, mutta jos tämä kärjistyy – 80-luvun innovaatiopolitiikkaan liittyvää pilkkalausetta siteeraten – puheeksi siitä, että Suomen tieteen tärkein tavoite on saada tänne ainakin yksi nobel, tieteen tehtävä on ymmärretty väärin. Suomen tieteen ensisijainen tavoite ei ole nobel, ei myöskään huikea läpimurto jollain kansainvälisesti suppealla erityisalalla – niin mukavaa kuin sellainen olisikin. Suomen tieteen keskeinen tehtävä on tehdä kansainvälisesti merkittävää ja huipullekin yltävää tutkimusta ja antaa siihen liittyvää koulutusta, mutta sen tehtävänä on myös palvella suomalaista yhteiskuntaa ja vastata sieltä tuleviin ongelmiin tieteellisesti kestävällä tavalla. Asetelma on vähän samanlainen kuin urheilussa: on kiva, että voitetaan olympiamitaleita – jos voitetaan – mutta vielä kivempi on, että koko kansa liikkuu ja elää sitä kautta parempaa elämää. Me tarvitsemme yliopistoja ja tiedettä myös sitä varten, että suomalaisilla on mahdollisuus parempaan elämään.

Edellä olevilla varsin kriittisillä kommenteilla en ole halunnut sanoa, että meidän pitäisi palata humbodtilaiseen sivistysyliopistoon – jota ei puhtaana ole ainakaan Suomessa koskaan ollutkaan. Sen sijaan olen halunnut sanoa, että myöskään talouden ja yleisen hyvinvoinnin kannalta ei ole perusteltua eikä tarkoituksenmukaista luokitella tieteitä tär-keisiin ja vähemmän tärkeisiin, ei keskittyä pelkästään huippuihin, ei keskittää maan koko yliopisto- ja tutkimuskapasiteettia kolmeen neljään pisteeseen eikä etsiä toimintalinjoja pelkästään talouden ja työllisyyden näkökulmasta. Yliopistot ja tiedejärjestelmä ovat ainoa formaalinen, kriittiseen perustaan rakentuva tapa käsitellä eteen tulevia ongelmia. Tietoa toki hankitaan monella muullakin tavoin, mutta tiedon hankintaan liittyvä järjestelmä ja oikeellisuuden kannalta välttämätön kriittinen suhtautumistapa opitaan vain yliopistoissa.

Yliopisto kouluttaa tieteelliseen ajatteluun ja työskentelytapaan

 

Tämän vuoksi en pysty pitämään mitenkään perusteltuna esimerkiksi sellaisia viime päivinä jälleen esiin nousseita ajatuksia, että tieteellisen koulutuksen tasoa yliopistoissa pitäisi laskea rajaamalla perustutkinto kandidaatin tutkintoon. Kun Lappeenrannan yliopiston professori Kalle Michelsen sanoo, että ”meidän pitäisi kysyä, onko mielekästä vaatia ihmisiä tuottamaan tieteellistä materiaalia, jos he eivät pysty tuottamaan sellaista tietoa, joka olisi tieteen kannalta uutta ja relevanttia”, kysymys on vakavasta väärinymmärryksestä. Eihän gradua ensisijaisesti siksi tehdä, että hankittaisiin uutta tietoa vaan siksi, että opiskelija suhteellisen laajan itsenäisen tieteellisen työn avulla omaksuu tieteellisen ajattelun ja työskentelytavan – ja tieteellisen ajattelun ja työskentelytavan tarve ei ole vähentynyt vaan päinvastoin – se on lisääntynyt.

Kohti uushumboldtilaista yliopistoa

 

Antti Hautamäki ja Pirjo Ståhle ovat puhuneet uushumboldtilaisesta yliopistosta.  Tällaisessa uushumboldtilaisessa yliopistossa yhteiskunnallinen vastuu toteutuu siten, että yhteiskunnan isot haasteet otetaan keskeisesti mukaan tutkimukseen ja opetukseen. Näillä isoilla haasteilla Hautamäki ja Ståhle tarkoittavat sellaisia monimutkaisia ongelmia, joilla on suuri vaikutus ihmisten elämään ja hyvinvointiin ja joiden ratkaisu edellyttää tieteidenvälisyyttä ja laajaa vuorovaikutusta erilaisten sidosryhmien kanssa. Tällaisia – niin kuin he sanovat – ”ilkeitä ongelmia” liittyy erityisesti terveydenhuoltoon, ilmastonmuutokseen, energiaan, oppimiseen, urbanisaatioon, siirtolaisuuteen, turvallisuuteen ja niin edelleen.

Kuvaaja: Sataedu.
Kuvaaja: Sataedu.

Tällaisten haastavien ongelmien käsittelyllä yliopisto osallistuu Hautamäen ja Ståhlen mukaan itselleen luontaisella tavalla yhteiskunnan kehittämiseen. Samalla niiden avulla torjutaan vaatimukset, joilla on liian suoraviivainen yhteys akuutteihin käytännön ongelmiin, olivatpa ne sitten hallinnon tai yritysten esittämiä.

Olen Hautamäen ja Ståhlen kanssa samaa mieltä, vaikka todeta voikin, että tällaisten ongelmien parissa yliopistotutkimus on paljolti askarrellutkin. Tämä ei kuitenkaan riitä. Kyllä yliopisto voi flirttailla konkreettistenkin ongelmien ja käytäntöjen kanssa. Oleellista kuitenkin on, että tämän flirttailun täytyy tapahtua tieteen ehdoilla, vanhaa slogania mukaillen: ”teoreettisin on käytännöllisintä”. Sellainen käytäntöihin suoraan liittyvä koulutus ja tutkimus, joka ei ole välittömässä yhteydessä tieteen teoreettiseen perustaan ja kriittiseen perusasenteeseen, ei kuulu yliopistoihin, mutta yhteys käytännön elämään ei sinällään ole yliopistolle vieras.

Silloin, kun tänne Poriin luotiin Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen ohjelmaa, kysymys oli juuri tästä. Haluttiin käynnistää koulutus, joka oli luonteeltaan ja toimintatavaltaan täysimittaisen tieteellistä, mutta joka tähtäsi käytäntöihin esimerkiksi siten, että alusta alkaen kaikki harjoitustyöt tehtiin yhdessä yritysten, kuntien tai muiden käytännön toimijoiden kanssa.

Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen esimerkki kertoo hyvin sen, että yliopistollisiin hankkeisiin on mahdollista ottaa mukaan käytännön toimijoita ja sitä kautta tuottaa molempien näkökulmasta uudenlaisia työskentelytapoja ja uudenlaista ymmärrystä.

Luottamus tieteeseen ja sivistykseen on toimivan yhteiskunnan elinehto

 

Tämä on tärkeää myös tieteen julkisuuden kannalta. Siinä tilanteessa, jossa perinteisten tieto- ja asiantuntijuuteen perustuvien instituutioiden arvovaltaa ja legitimiteettiä pyritään horjuttamaan – niin kuin Suomessa tänään monin tavoin tapahtuu – on välttämätöntä, että etsitään sellaisia työskentelyn ja läsnäolon tapoja, jotka kertovat yliopiston ulkopuoliselle väelle – myös esimerkiksi ministeriöiden virkahenkilöille – mistä tutkimuksessa ja yliopiston tuottamassa asiantuntijuudessa on kysymys. Luottamus yliopistoihin ja tietee-seen ja yliopistokoulutuksen tuottamaan asiantuntemukseen on toimivan yhteiskunnan ja tietojärjestelmän kannalta välttämätön. Tämä ei ole ristiriidassa kriittisen suhtautumisen kanssa, päinvastoin, juuri kritiikki on yhä tieteen ja sivistyksen ytimessä. Edelleen on perusteltua sanoa, että sivistyminen tapahtuu tieteen – ja tieteellisen koulutuksen – kautta.

Kirjoittaja on kulttuurihistorian emeritusprofessori.

 

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.