2016/4
Munkkien rakkausrunoista Mishimaan ja mangaan: Poimintoja Japanin kirjallisuushistoriasta

Ahdinkoa, toivonväreitä ja empatiaa miekkataituruuden varjossa

Fujisawa Shūhei: The Bamboo Sword and Other Samurai Tales. Translated by Gawin Frew. Kodansha International, Tokyo 2005. (253 s.)

Fujisawa Shūhei (1927-1997, oikealta nimeltään Kosuge Tomeji) on kansainvälisesti arvostetuimpia japanilaiskirjailijoita, jolta ilmestyi uransa aikana yli 50 kirjaa – niin täyspitkiä romaaneja kuin novellikokoelmia. Niiden suosiosta kertoo se, että kaikkiaan niitä on myyty paperikantisina yli 23 miljoonaa kappaletta. Oman lisänsä arvostukseen tuo se, että useita Fujisawan alun perin 1970- ja 1980-luvulla ilmestyneistä novelleista ja romaaneista on viime aikoina filmatisoitu. Esimerkiksi osittain kokoelman niminovelliin The Bamboo Sword perustuu peräti 13 Japanin elokuva-akatemian palkintoa voittanut ja Oscar-ehdokkaaksi asti yltänyt Yōji Yamadan elokuva The Twilight Samurai (Tasogare Seibei, 2003).

Fujisawan novelleja on käännetty myös englanniksi, joista tässä arvioimani ovat peräisin kokoelmasta The Bamboo Sword and Other Samurai Tales. Olen valinnut sen kahdeksasta novellista neljä pisintä, sillä etenkin ne valaisevat kiehtovilla tavoilla Edo-kauden yhteiskunnan monimutkaisia sosiaali- ja valtarakenteita, sukupuolisuhteita sekä ennen kaikkea syitä köyhempien samuraiden taloudellisiin vaikeuksiin. Fujisawa pääsee hyödyntämään täysimääräisesti 1600-luvun alkupuolen yhteiskunnan tuntemustaan niin poliittisen kuin kulttuurisen tematiikan kautta. On merkittävää, että päähenkilöiksi hän ei nosta daimyōita ylhäisimpine alaisineen, vaan pahimmillaan muutaman kymmenen kokun tuloilla sinnittelevät tai tyystin isännättömiksi jääneet samurait. Heidän arvaamattomien vaiheidensa kautta sisällissotien jälkeinen todellisuus näyttäytyy jopa irvokkaassa valossa, mutta vaikka hyvin synkät piirteet ovat olennainen osa useimpia Fujisawan tarinoita, hän silaa ne aimo annoksella hienovaraista huumoria, jota ymmärtääkseen ei kuitenkaan tarvitse olla japanilainen.

The Bamboo Sword (Takemitsu shimatsu, 1981)

Novellin tapahtumat käynnistyvät, kun köyhä rōnin Oguro Tanjuro[1] saapuu nuoren vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa Unasakan linnalle tavoitteenaan saada virka isänsä ystävän kirjoittaman suosituskirjeen avulla. Hän saa osakseen uloimman portin portinvartijan epäluulon, mutta koska Tanjuro kantaa samuraistatuksensa merkkinä kahta miekkaa, vartija ei käännytä häntä takaisin. Linnan sisäpihalla perhe kohtaa kamariherra Tsuge Hachirozaemonin vaimon, joka kertoo miehensä olevan virallisella matkalla ja palaavan varmuudella viiden päivän kuluttua. Palattuaan kamariherra ottaa rōninin vastaan, mutta hänen palveluksessaan on jo tarpeeksi miehiä ja mielessään hän oudoksuu vain kahdesti vuosia sitten tapaamansa virkamiehen suosituskirjettä. Silti hän jättää elämään pienen toivonkipinän ja lupaa yrittää kysellä Tanjurolle töitä. Jonkin ajan kuluttua hän kutsuukin rōninin uudestaan puheilleen ja kertoo tälle kaksintaistelutehtävästä, jolla on määrä eliminoida organisaatiolle ongelmaksi muodostunut kirjuri Yogo Zenemon. Panokset yhteenotossa ovat korkeat, sillä jos Tanjuro onnistuu tappamaan Yogon, tämän virka ja vuositulot siirtyvät hänelle – muussa tapauksessa Yogo armahdetaan. Lopulta lyhyen miekan käyttämisessä harjaantunut Tanjuro selviytyy kamppailusta voittajana ja hänen perheensä rahahuolet ovat vihdoin ohi.

Novellin juoni on sinänsä yksinkertainen, mutta sen pikkutarkoista yksityiskohdista välittyy Edo-kauden alkuvuosikymmenten yhteiskunnallisen tilanteen syvä ymmärrys. Sisällissotien päättyminen tiesi rōnin-ongelman syntymistä, sillä virkoja ja tehtäviä ei ollut jaettavissa entiseen malliin. Isännättömät samurait olivat valmiita tekemään pitkiäkin matkoja löytääkseen vakituiset tulot antavan viran, joten premissi, jonka mukaan novellin rōnin perheineen on matkannut Aizusta asti, on hyvin uskottava. Samurain taloudellisesta ahdingostaan huolimatta osoittama henkinen ryhdikkyys viestii, ettei häntä ole vaatekerran rähjäisyyteen katsominen. Tätä kuvastaa myös kamariherran ajattelu, jonka mukaan nähtävästi hyvää miestä olisi sääli noin vain heittää hukkaan.

Rōnin-ongelman käsittely on novellissa monipuolista, sillä siinä tuodaan esille monimutkaisia selityksiä kaihtamatta yleisimmät tavat, joilla samurai saattoi joutua isännättömäksi varsinkin Edo-kauden alkupuolella. Tanjuron kohdalla ensimmäinen häntä kohdannut epäonni oli daimyō Hiraiwa Shinkichin kuolema vuonna 1611. Hiraiwalla oli poika, mutta koska hänen vaimonsa isä oli taistellut Sekigaharan taistelussa väärällä puolella, Hiraiwa ei halunnut herättää vihamielisyyttä uudessa Tokugawa-hallinnossa. Näin hän kuoli virallisesti vailla seuraajaa, jolloin hänen klaaninsa hajotettiin. 20-vuotias Tanjuro meni myöhemmin naimisiin tuolloin perheensä suojelukseensa ottaman orpotytön Tamin kanssa ja onnistui pääsemään Yoshida Yoshihiron, Matsudaira-suvun vaikutusvaltaisen vasallin, palvelukseen. Tanjuron onni kuitenkin kääntyi jälleen, kun Yoshida teki rituaali-itsemurhan ennen ratkaisevaa hyökkäystä Osakan linnaa vastaan kesällä 1615, koska oli yllyttänyt herraansa hyökkäämään muiden joukkojen edellä suuremman kunnian saavuttamiseksi. Tanjuro tosin pääsi Nagami Uemonnosuke -nimisen, asemaltaan merkittävän pojan palvelukseen, mutta muutaman vuoden kuluttua tämä mieheksi varttuneena asettui vastustamaan palvelijoiden kiduttamisesta ja tappamisesta mielihyvää saavaksi sadistiksi osoittautunutta uutta Matsudaira-daimyōta. Syttyneessä taistelussa Tanjuro pysyi isäntänsä puolella aina tämän seppukuun asti, minkä jälkeen hän pakeni ”taistelun äänten kaikuessa yhä hänen korvissaan”.

Taistelukohtaus Osakan piirityksen ajalta. Utagawa Yoshitoran puupiirros Meiji-kaudelta. Lähde: Wikimedia Commons
Taistelukohtaus Osakan piirityksen ajalta. Utagawa Yoshitoran puupiirros Meiji-kaudelta. Lähde: Wikimedia Commons

Tanjuro on siis jo toistamiseen rōninina, ja tällä kertaa uuden herran etsintää on kestänyt jo viisi vuotta. Perhe tulee hädin tuskin toimeen hänen hanttihommilla hankkimillaan pikkurahoilla, joten Aizuun kantautunut tieto kamariherra Tsugen soturirekrytoinnista on heidän kannaltaan melkeinpä viimeinen oljenkorsi vakinaisen palvelussuhteen saamiseksi. Vaikka palkkaus on lopetettu jo lähes kuukausi sitten, Tsuge osoittaa myötätuntoaan lupaamalla tehdä kyselyjä asian tiimoilta. Se, että hänen Tanjurolle tarjoamansa kaksintaistelutehtävä voi maksaa tämän hengen, tuntuu kuitenkin olevan sivuseikka – soturiyhteiskunnassa kun eletään.

Yhteiskunnallisten epäkohtien ohella novelli valottaa tehokkaasti niin ihmismielen hyväntahtoisuutta kuin raadollisuutta. Tsuge ja hänen vaimonsa pyrkivät auttamaan Tanjuroa perheineen – vaimo Tamin ja lapset nähtyään, Tsuge itse Tanjuroa kohtaan tuntemansa myötätunnon vuoksi – kun taas epäluuloinen portinvartija ja perheen käyttämän majapaikan isäntä edustavat kylmäkiskoisempaa ja epäluuloisempaa suhtautumista. Lopulta päädytään Yogo Zenemonin hahmoon, joka on lukijalle muuten kuin ammattinsa puolesta täysi mysteeri siinä vaiheessa, kun Tanjuro ja hän kohtaavat. Heidän ensin käymänsä keskustelun kuluessa Tanjuro alkaa tuntea empatiaa niin ikään ahdingossa olevaa Yogoa kohtaan ja olisi valmis päästämään tämän pakenemaan. Dynamiikka kuitenkin kääntyy päälaelleen, kun Tanjuro köyhyydestään kertoessaan paljastaa myyneensä katanansa eli pitkän miekkansa ja kantavansa sen sijaan bambumiekkaa. Tällöin Yogon kasvot ”vääntyvät ilkeästä mielihyvästä” ja hän yrittää tehdä selvää Tanjurosta. Tämä, kuten todettua, on kuitenkin tottunut wakizashin eli lyhyen miekan käyttäjä, ja pian se löytääkin tiensä Yogon suojaamattomaksi jääneeseen oikeaan kylkeen. ”Samurain osa on kurja”, Tanjuro ajattelee elotonta ruumista katsoessaan.

Bambumiekat ovat olleet kaunokirjallisten teosten lisäksi esillä The Bamboo Sword -novellin filmatisoinnissa ja Yasuhiko Takiguchin romaanin Ibun rōnin ki molemmissa elokuvaversioissa (Harakiri (1962), O: Masaki Kobayashi; Ichimei (2011), O: Takashi Miike), joten kyseinen yksityiskohta on noussut yhdeksi rōnin-ongelman tunnetuimmista vertauskuvista. Sillä on vieläpä totuuspohjaa, koska rauhanajan koitettua jotkut rahavaikeuksissa olleet samurait alkoivat suhtautua oikeiden miekkojen omistamiseen leväperäisesti ja ottivat mieluummin käyttöönsä niiden myymisestä saamansa rahat. Tanjuron tapauksen tekee erikoiseksi se, että esimerkiksi Takiguchin romaanissa seppukun suorittamaan pakotetulla nuorella rōninilla on bambuinen wakizashi, kun taas Tanjurolla päinvastoin bambuinen katana. Sisällissotien päättymisestä huolimatta uhkarohkean ratkaisun voisi selittää sillä, että Tanjurosta on tullut kyvykäs itsemurhamiekaksi mielletyn lyhyen wakizashin käyttäjä, joka pystyy tarvittaessa päihittämään vastustajansa silläkin. Tämä miekkoihin liittyvä hätkähdyttävä seikka ja sen merkitys novellin juonen ratkaisevimman käännekohdan katalysaattorina kuvastaa osuvasti Tokugawa-yhteiskunnan ”valuvikoja”, jotka pakottivat huonoimmassa asemassa olevat samurait asettamaan pragmaattiset näkökohdat soturi-ihanteiden edelle. Novelli hyödyntääkin samanaikaisesti sekä samuraiden maailman ominaispiirteitä että huomattavasti universaalimpia havaintoja ihmisyydestä.

Shinza, the Samurai (Hesomagari Shinza, 1976)

Shinza, the Samurain taustalla vaikuttaa The Bamboo Swordista tuttu dramaattinen yhteiskunnallinen muutos: samuraiden sotilaallinen merkitys oli vähenemässä, joten etenkin vanhat, taisteluissa karaistuneet soturit alkoivat pitää uutta elämänrytmiään suorastaan monotonisena. Tällainen yksilö on novellin päähenkilö Shinza, joka on osallistunut Korean-sotaretkeen ja palvellut ansiokkaasti daimyōnsa henkivartiokaartissa. Nyt hän on daimyōnsa taisteluviirin ylin vartija, mikä tarkoittaa, että hän istuu päivästä toiseen hämärässä huoneessa kahden muun vartijan kanssa ja valvoo puolen vuoden välein sille ja muille viireille tehtävää kuntotarkastusta. Muut samurait karttavat hänen seuraansa, sillä hänellä on tunnetusti taipumusta purevaan sarkasmiin ja toisaalta vanhojen urotekojensa kertomiseen yhä uudestaan ja uudestaan, mikäli hän sattuu olemaan hyvällä tuulella. Häntä kunnioitetaan menneisyytensä vuoksi mutta pidetään hankalana ja rasittavana tyyppinä.

Eräänä päivänä Shinza päätyy menemään kaksintaisteluun ryhtymäisillään olevien nuorten samuraiden väliin, minkä seurauksena hänelle alkaa paljastua klaanin poliittisia valtasuhteita järisyttävä juonittelun, korruption ja hyväksikäytön verkko. Daimyōn oikea käsi, kamariherra Shinoi Ukyo on muun muassa välittänyt rahapulassa olevien samuraiperheiden tyttäriä ja poikia herralleen ja pimittänyt salaisesta kultahippukaivostoiminnasta saatuja tuloja itselleen. Hänen valta-asemansa on alkanut saada monet klaanilaiset harkitsemaan vakavasti vastarintaan ryhtymistä, heidän joukossaan useita merkittäviä neuvosherroja. Varaneuvos Kato Zusho yrittää suostutella politiikasta erossa pysyttelevän Shinzan puolelleen, mutta tämä kieltäytyy vanhan kaunan vuoksi ja pitää lisäksi Katoa itsekkäänä vallantavoittelijana. Merkittävä palanen kokonaiskuviossa on nuori samurai Heishiro, edellä mainitun kaksintaistelutilanteen toinen osapuoli, joka arvostaa kyseistä varaneuvosta, ja mikä tärkeintä, vaikuttaa Shinzan harmiksi olevan kiintynyt hänen tyttäreensä Yoshieen. Jäyhän Shinzan sydämenasioiden kanssa tasapainoilemisessa onkin puolittain koominen vire, kunnes hän kohtaa linnan pihalla daimyōn hyväksikäytöltä viime hetkellä pakenemalla pelastuneen sukulaistyttönsä Sakun. Tämä käänne alkaa viedä tarinaa synkempään suuntaan.

Sillä hetkellä Shinza päättää tappaa kamariherra Ukyon. Hän toteuttaa aikeensa Ukyon residenssissä tämän vieraiden katsellessa kauhistuneina ja palaa kotiinsa valmistautumaan mahdollista Shinoi-perheen kostoa varten. Sitä ei kuitenkaan tule, sillä Heishiro on käynyt ilmoittamassa kamariherran kuolemasta välittömästi varaneuvos Katolle, minkä johdosta tämä liittolaisineen päättää karkottaa Shinoit daimyōkunnan alueelta. Shinza perheineen pelastuu, ja novellin lopussa Heishiron ja Yoshien rakkaus on puhjennut kukkaan jo siinä määrin, että Shinzan periaatteellinen vastustus alkaa vähitellen hälvetä. Fujisawa suorastaan leikittelee näiden kolmen henkilön välisellä dynamiikalla, mutta ei mielestäni kuvaa Shinzaa naurettavana hahmona, vaan sellaisena, jota kohtaan lukija pystyy tämän negatiivisista luonteenpiirteistä huolimatta tuntemaan empatiaa.

Poliittista korruptiotakin tärkeämpi juonta eteenpäin vievä voima ovat ajattelumallien erot nuoren ja vanhan samurain välillä. Siinä missä sisällissotien ajat nähneet soturit pitävät sotaa luonnollisena asiaintilana ja närkästyvät mielestään kunnioituksen puutetta osoittavasta käytöksestä, nuoret samurait eivät ole lainkaan yhtä jäykkiä – ainakin mitä Heishiroon tulee. Shinza haluaa suojella tytärtään Yoshieta mutta tiedostaa samalla, että hänen akuutti epäsuosionsa muiden samuraiden keskuudessa mutkistaa avioliittoaikeita. Silti hän on lähes koko novellin ajan haluton tekemään itseään ja sarkastisen yrmeää käytöstään koskevia myönnytyksiä. Shinzan ehdottomuus ja Heishiron pragmaattisuus ovat kuin historiallisen murrosvaiheen vertauskuvia, sillä taistelukentillä karaistuneen, daimyōlleen uskollisen vanhan soturin on vaikea sopeutua uudenlaiseen rauhanajan todellisuuteen, siinä missä Heishiro on hallinnon mielivaltaisuuden huomattuaan valmis asettumaan daimyōn sisäpiirin vastustajien riveihin.

Novellin kiintoisa erikoisuus on viittaus samuraiden sotarikoksiin Koreassa. Fujisawa antaa selkeästi ymmärtää, että toimettomina olleet joukot olivat taipuvaisia paikallisten naisten joukkoraiskauksiin ja materiaalisen tuhon aiheuttamiseen. Ei ole mahdoton ajatus, että Fujisawa viittaisi samalla kautta rantain myös myöhemmissä japanilaisten Itä-Aasiassa käymissään sodissa tekemiin sotarikoksiin. Tällainen viittaus – kohdistuipa se ainoastaan juuri mainittuun sotaretkeen tai sen lisäksi tuoreempiin murhenäytelmiin – kertoo kirjailijan suuresta rohkeudesta. Vaikka japanilaisen sotahistorian synkimmät ja vaietuimmat puolet alkoivat tulla jokseenkin tilapäisesti esille kaunokirjallisuuden ja elokuvien piirissä novellin ilmestymiseen mennessä, ne ovat yhä edelleen äärimmäisen räjähdysherkkä aihe Japanissa. Myös Shinzan pysytteleminen erossa politiikasta tuntuu resonoivan nykyaikaan, sillä toistuvasti julkisuuteen nousevat lahjusskandaalit ja muut väärinkäytökset, joiden seurauksena esimerkiksi useat japanilaisministerit ovat joutuneet eroamaan virastaan, eivät ole omiaan vahvistamaan luottamusta poliittiseen eliittiin. Kaiken kaikkiaan Shinza, the Samurai toimii niin kuvaamansa aikakauden kuin ilmestymisajankohtansa ja epäsuorasti nykyajankin näkökulmasta, mikä on melkoinen saavutus mille tahansa historialliselle kertomukselle.

All for a Melon (Ikka no uri, 1976)

Toinen daimyōkuntien sisäisiin valtakamppailuihin pureutuva novelli on All for a Melon. Sen kohtalokas juonenkäänne, joka tapahtuu tällä kertaa jo tarinan alkupuolella, on Shinzan tapaan seuraava: alempiarvoinen ja vaatimattomilla rakennustöiden valvonnasta saatavilla tuloilla toimeentuleva samurai Shimada Hankuro joutuu tietämättään osalliseksi poliittiseen valtapeliin pelastettuaan ventovieraan henkilön hengen. Kyseessä on nuori samuraisukua oleva nainen, Oriye, joka on kuljettamassa daimyōn salaista kirjettä hallinnosta syrjäytetylle neuvos Honda Sagamille, kun hänen kimppuunsa hyökkää vastaleiriin kuuluva samurai tarkoituksenaan estää kirjeen päätyminen Hondalle. Paikalle sattuu kuitenkin kotimatkallaan oleva Hankuro, joka saa itseään korkea-arvoisemman hyökkääjän poistumaan paikalta. Rohkeasti miekalla puolustanut Oriye on ehtinyt haavoittua pahasti, ja seurauksia sen pitempään miettimättä Hankuro kantaa hänet kotiinsa hoidettavaksi. Tapahtumat alkavat vyöryä, kun Oriye selittää, että häneltä löytynyt kirje on saatava Hondan käsiin kenenkään vihollisen näkemättä.

Hankuro päättää yrittää suorittaa tehtävän yöaikaan ja pääseekin lopulta neuvoksen asuntoon niukasti vihollisten miekoilta välttyen. Honda ottaa hänet vastaan, ja kirjeen merkitys selviää: kyseessä on daimyō Samanokami Toshitsunan päätös seuraajastaan. Se ei ole pojista vanhin, alaisiaan ja tavallista kansaa kohtaan äkkipikainen mutta lahjakas Rinnosuke, jonka kanssa neuvostoa johtava Misaka Sadayu on liittoutunut, vaan kyvyiltään keskinkertainen Yogoro. Koska Honda tekee kaikkensa daimyōn todellisen tahdon toteuttamiseksi, hän järjestää tapaamisen Misakan kanssa linnassa – ja aikoo tappaa tämän, mikäli tämä kieltäytyy noudattamasta daimyōn tahtoa. Siinä hän kuitenkin vaatii Hankuroa auttamaan itseään, sillä tämä on kyvykäs miekkailunopettaja. Hankuro joutuu suostumaan ja mahdollisesti asettamaan henkensä alttiiksi sellaisen asian puolesta, joka normaalitilanteessa ei koskettaisi häntä lainkaan.

Hankuron kaltaiset hahmot selviävät Fujisawan novelleissa poikkeuksetta voittajina lyhyistä mutta intensiivisistä miekkakamppailuista, ja niin käy tälläkin kertaa – vieläpä kahdesti. Hankuron surmattua Misakan ja kyseisen fraktion kaaduttua voi hallintokoneiston johtoon vanhan daimyōn kuoltua astua Yogoro. Hankuro puolestaan palaa – mahdollista mutta silti epätodennäköistä ylennystä odotellen – normaaliin arkeensa, vaikkakin kinastelu vaimon kanssa jatkuu pölyn laskeuduttua entiseen malliin. Tämä on jälleen osoitus siitä, että toiminnallisessa mielessä dramaattiset jaksot ovat tapahtuma-aikakaudelle tyypillisesti harvinaisia Fujisawan novellien päähenkilöiden elämässä. Toisaalta miekkailutaidot osoittautuvat elintärkeiksi, sillä The Bamboo Swordin, Shinza, the Samurain ja All for a Melonin tarinoissa taistelutilanteet ilmaantuvat kuvaan täysin ennalta arvaamattomasti. Fujisawan samurait ovat kukin tiedostaneet sen, että soturin on oltava joka hetki valmis taistelemaan, vaikka hänen ja perheensä lähiympäristössä kaikki vaikuttaisikin soljuvan totutun seesteisesti.

All for a Melon tuo myös hupaisasti esille samuraiden ja heidän vaimojensa väliset kiistelyt, mikä tekee näistä herroilleen uskollisista sotureista syvästi inhimillisiä ja lähestyttäviä hahmoja. Vaikka Fujisawan voisi sanoa olevan taidokkaampi mieshahmojen kirjoittaja, naishahmotkin ovat hänellä jokseenkin persoonallisia, eivät pelkkiä juonen eteenpäin kuljettamisen välineitä. Oriye tuo hakematta mieleen Shinza, the Samurain Toshiyen, sillä kummatkin osoittavat teoillaan ja käytöksellään itsevarmuutta ja omanarvontuntoa, mikä sopii varsin kitkaisesti yhteen samuraiyhteiskunnan perinteisen sosiaalisen järjestyksen kanssa. Samuraiden vaimot ja tyttäret elivät käytännössä miestensä tulojen varassa, joten vaikuttaa siltä, että Fujisawa on tarinoissaan tietoisesti halunnut antaa myös osalle heistä mahdollisuuden vaikuttaa teoillaan omaan kohtaloonsa. Silti Fujisawan kuvaama maailma on korostuneen miehinen, eikä hän käykään romuttamaan historiallisesti todenmukaista ajankuvaa, jossa naiset käytännössä määritetään miestensä kautta.

Yksinkertaisiin asuihin pukeutunut samuraiperhe poistumassa kylpylästä. Heidän palvelijansa kantaa kuivaamiseen käytettävää kangasta ja pitkää piippua. Mizuno Toshikatan maalaus mulperipaperille Meiji-kaudelta. Lähde: Wikimedia Commons
Yksinkertaisiin asuihin pukeutunut samuraiperhe poistumassa kylpylästä. Heidän palvelijansa kantaa kuivaamiseen käytettävää kangasta ja pitkää piippua. Mizuno Toshikatan maalaus mulperipaperille Meiji-kaudelta. Lähde: Wikimedia Commons

The Runaway Stallion (San no maru hiroba gejo doki, 1987)

Novellin päähenkilönä on Tsubuki Jubei, aikoinaan maineikas mutta sittemmin alkoholisoitunut ja ylipainoinen miekkataituri, joka yllättäen saa tehtäväkseen saattaa tärkeää kirjettä toimittavaa nuorta samuraita. Kaikki kuitenkin menee katastrofaalisesti pieleen, sillä heitä odottaa kaupunginportin lähistöllä väijyksissä joukko tuntemattoman tahon palkkaamia samuraita. Nämä tappavat kirjeen kantajan, ja Jubei onnistuu vain vaivoin pakenemaan ja piiloutumaan. Hän on ymmällään tapahtuneesta, sillä onnistuu kuulemaan takaa-ajajiensa keskustelusta, että hänet oli varta vasten järjestetty saattajan tehtävään. Tämä saa hänet haavoittuneena kotiin palatessaan pohtimaan, kuka ansan viritti ja oliko se suunniteltu juuri hänen päänmenokseen.

Jäljet alkavat viitata varaneuvos Usui Kuranosukeen, jonka kanssa Jubei aikoinaan voitokkaasti kilvoitteli miekkailukoulunsa priimuksen asemasta. Pian Jubein kotiin yrittääkin yöaikaan tunkeutua palkkamurhaajia, mutta hänen luonaan asuva, miehen voimat omaava Moto kuitenkin estää heidän aikeensa. Jubei alkaa kohottaa kuntoaan pystyäkseen kohtaamaan vastustajansa. Seuraa ankaraa tekniikka- ja kuntoharjoittelua meikkailunopettajan johdolla ja joenrannalla, ja lopulta Jubei pystyy jopa ottamaan kiinni vauhkoontuneen hevosen, joka on rynnimässä kohti linnan sisäpihaa. Jos näin pääsisi tapahtumaan, kaikkien tallirenkien olisi tehtävä seppuku, joten Jubei pelastaa uskomattomalla suorituksellaan omansa lisäksi monen muunkin alempiarvoisen samurain hengen.

Yritykset hänen murhaamisekseen ovat loppuneet, mutta näkymättömissä linnan seinien sisäpuolella kytevä valtataistelu ei ole laantunut. Erään työpäivän ollessa lopuillaan Jubei kollegoineen kuulee kaoottisia ääniä linnanpihalta ja näkee petollisen varaneuvos Usui Kuranosuken muutaman miehensä kera pyrkimässä kohti porttia. Kuultuaan muiden neuvosten häntä vastaan esittämät syytökset hän on tappanut yhden ja haavoittanut toista, ja yrittää nyt taistella tiensä pois tilanteesta. Jubei kuitenkin asettuu häntä vastaan ja tuiman ottelun jälkeen onnistuu surmaamaan Usuin. Teko palkitaan palkankorotuksella, ja Jubei päättää mennä naimisiin Moton kanssa mahdollisimman pian.

The Runaway Stallion tuo esille, kuinka vähäpätöistenkin asioiden – kuten hevosen karkaamisen linnanpihalle – vuoksi samurain oli periaatteessa oltava valmis tekemään seppuku, ja samalla sen, että vanhempien samuraiden odotettiin edelleen pärjäävän miekkailussa nuoremmilleen. Soturitaidot, niiden herättämä kateus ja toisaalta ivallinen suhtautuminen huonoon fyysiseen kuntoon ovat omalla tavallaan novellin keskiössä, kuten myös uskollisuus sellaisia henkilöjä kohtaan, joiden puheille alempiarvoinen samurai pääsi tai joutui ani harvoin – jos lainkaan. Jubein alkoholismi on niin ikään huomionarvoinen seikka, sillä samuraiden odotettiin näyttävän käytöksellään esimerkkiä tavalliselle kansalle. Nautintoa sakepullon pohjalta ylen määrin etsinyt ajautui vähitellen syrjään ”soturin tieltä” ja sai huomata yliarvioivansa miekkailutaitonsa. Jubei löytää itsensä tästä tilanteesta pieleen mennyttä saattotehtäväänsä kuumeisesti pohtiessaan, jolloin hän tekee radikaalin tapojenparannuksen: luopuu alkoholista ja tekee kaikkensa ollakseen valmis kohtaamaan vihollisensa.

Maki Sozanin maalaus ”Drinking Party” noin 1830-luvulta. Lähde: Wikimedia Commons
Maki Sozanin maalaus ”Drinking Party” noin 1830-luvulta. Lähde: Wikimedia Commons

Fujisawan novelleissa ”pahikset” ovat joko yhtä epäkiitolliseen tilanteeseen keskushahmon kanssa ajautuneita samuraita tai sitten vallanhimoisia ylimyksiä, ja The Runaway Stallionissa varaneuvos Usui Kuranosuke edustaa mahdollisimman selkeästi jälkimmäisiä. Jos esimerkiksi The Bamboo Swordin Yogo Zenemon saattaa herättää myötätuntoa lukijassa, Usuita hän halveksii. Kilpailu huippuviroista oli kovaa, joten tosielämässäkin salaisia tai julkisempia liittoumia varmasti syntyi, mutta Fujisawa muistuttaa, että kapinan paljastuminen Edon keskushallinnolle olisi mitä todennäköisimmin tiennyt klaanin hajottamista. Uuskungfutselainen yhteiskuntajärjestys tarkoitti käytännössä monimutkaista hierarkiaa, joten sitä, että joidenkin novellien päähenkilöt saavat palkkiona epäjärjestystä aiheuttaneiden vaarallisten henkilöiden tappamisesta lupauksen palkankorotuksesta, voi pitää huomattavana myönnytyksenä heidän esimiehiltään. Kaiken kaikkiaan toivon ylläpitäminen musertavilta tuntuvista vastoinkäymisistä huolimatta on Fujisawan samurainovelleja yhdistävä tekijä. Samuraiden maailma saattoi olla paikka, jossa monet henkilöt suhtautuivat toisiinsa kyynisesti oman asemansa uhkaajina, mutta Fujisawan sanoma tuntuu olevan, että epäitsekkäät teot ja ihmisenä kasvaminen kantavat pisimmälle ympäröivistä olosuhteista riippumatta.

Kokoelman muidenkin novellien samuraiden ja heidän edustamansa kulttuurin kuvaus on sinänsä ansiokasta, mutta ne alkavat tuntua pidempien novellien variaatioilta. Nekin kyllä tarjoavat kiintoisia ikkunoita Edo-kauden yhteiskuntaan – esimerkiksi samuraisukujen keskinäisiin adoptiokäytäntöihin – mutta eivät ehkä täysin lunasta kokoelman nimen asettamia temaattisia odotuksia. Yhtä kaikki jokaisesta novellista käy vastaansanomattomalla voimalla ilmi Fujisawan taidokkuus muistettavien henkilöhahmojen luomisessa novellien rajatun sivumäärän puitteissa. Ei ihme, että Yōji Yamadan kaltaiset elokuvaohjaajatkin ovat inspiroituneet hänen hengentuotteistaan, sillä niissä käsitellyt henkilösuhteet eivät ole yleensä mustavalkoisia. Etenkin päähenkilöistä paljastuu juonen edetessä sellaisiakin piirteitä, joita lukija ei olisi odottanut heillä olevankaan.

Fujisawa on novellejaan kirjoittaessaan ollut hyvin perillä niin daimyōkuntien sisäisistä valtasuhteista kuin sosiaalisista realiteeteista, mikä saa sekä poliittiset että kulttuuriset elementit toimimaan omalla painollaan. Vaikka perusjuonien monimutkaisten taustojen selvittäminen pakostakin katkaisee kertomusten etenemisen silloin tällöin, Fujisawa tekee tämän niin taitavasti, että se ainoastaan lisää lukijan eläytymisen syvyyttä. Pieteetillä mitä pienimmistä yksityiskohdista rakennettu ajankuva viimeisteleekin novellien uskottavuuden, mikä on ylipäätään tyypillistä sekä samuraitematiikkaan pureutuville kaunokirjallisille että elokuvallisille representaatioille. Fujisawa Shūhein novellit asettuvat omalle kunniapaikalleen pitkässä fiktiivisten mutta hyvinkin todentuntuisten samuraikuvausten ketjussa, mikä tekee niistä tärkeän palasen japanilaista kirjallisuushistoriaa.

Taneli Hiltunen on filosofian maisteri, joka tekee mahdistisodan viktoriaanisia taistelukuvauksia käsittelevää väitöskirjaansa Turun yliopistossa yleisen historian oppiaineessa.

 



  1. Koska novellien englanninnoksissa ei ole käytetty makroneja, olen jättänyt ne pois henkilöiden ja novellien nimistä. [Takaisin]


Share on Facebook0Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *