2016/4
Munkkien rakkausrunoista Mishimaan ja mangaan: Poimintoja Japanin kirjallisuushistoriasta

Bushido: Silta yli Tyynenmeren?

Tutkimuksen tavoite

Kulttuurien kohtaamisessa yksi keskeinen väylä on eri kulttuureja käsittelevät kirjat. Tässä artikkelissani käsittelen teemaa vuosina 1862-1933 eläneen Nitobe Inazôn 1900 Yhdysvalloissa julkaistun Bushido, the Soul of Japan. An Exposition of Japanese Thought -kirjan kautta. Samurain poikana Moriokassa syntynyt Nitobe oli nuorena opiskelijana ilmaissut pyrkimyksekseen toimia siltana yli Tyynenmeren[1] eli hänen tavoitteenaan oli edistää amerikkalaisen ja japanilaisen kulttuurin kohtaamista. Tutkin, oliko Bushido-kirjalla ilmestymisaikanaan merkitystä kulttuurien kohtaamisen näkökulmasta, ja jos oli, niin millainen se oli. Tarkastelen aluksi bushidô-idean historiaa ja Nitobea Bushido-kirjan kirjoittajana. Sen jälkeen tarkastelen yleistä Japani-kuvan kehitystä lännessä, yhdysvaltalaisten mielikuvia Japanista ja japanilaisista sekä lopuksi kirjan vastaanottamista. Näiden näkökulmien kautta uskon voivani osoittaa, että Bushido-kirjalla oli aikanaan varsin suuri kulttuurinen merkitys. Aikaisemmin olen tutkinut Nitobea artikkelissani ”Kansainvälisyys vai kansallisuus: Nitobe Inazôn ristiriita?”, jossa käsittelen hänen suhdettaan kansainvälisyyteen ja kansallisuuteen vuoden 1930 Lontoon laivastokonferenssin yhteydessä.[2]

Teoreettisena työkaluna käytän lähtökohtaisesti Urs Bitterlin kulttuurien kohtaamisen teoriaa, jossa kohtaaminen voidaan jakaa neljään eri tyyppiin: kosketus, yhteentörmäys, yhteys tai suhde ja kulttuurien sekoittuminen.[3] Tämän tutkimuksen aikarajoissa länsimaisen ja japanilaisen kulttuurin kohtaamisessa oltiin kulttuurien sekoittumisvaiheessa, joka liittyi laajemman globaalin kulttuuriverkoston kehittymiseen. Siinä erittäin keskeinen merkitys oli mielikuvilla, joita eri osapuolilla oli toisistaan, koska ne vaikuttivat kaikkiin eri elämänalueita koskeviin päätöksiin. Mielikuville on tyypillistä, että ne heijastelevat pelkoja, intressejä ja pyrkimyksiä, joita itse kullakin on.[4]

Bushidô-idean historiaa

Bushidô-ideana oli myytti, joka luotiin, kun Japani siirtyi 1600-luvun alkupuolella Tokugawa-sotilassuvun hallinnassa (1600-1868) pitkään rauhankauteen. Samurait johtavana yhteiskuntaluokkana tulivat entistäkin itsetietoisimmiksi itsestään luokkana ja sen kautta omasta ainutlaatuisena pitämästään roolista Japanin historiassa. He alkoivat romantisoida esi-isiensä käyttäytymistä ja löytää kunniaa ja miehekkyyttä varhaisten samuraiden toiminnasta silloinkin, kun käyttäytyminen oli perustunut vaikkapa mitä itsekkäimpiin motiiveihin. Tokugawa-kauden samurait, joiden hankkima koulutustaso oli tuntematon entisaikojen taistelijoille, ryhtyivät kollektiivisesti muodostamaan käyttäytymisideaalia itselleen. Tätä ideaalia säännöstöä on myöhemmin kutsuttu bushidôksi, soturin tieksi.

1600-luvulla alkoi ilmestyä kirjallisuutta, jossa käsiteltiin tätä ideaalia. Yksi varhaisimmista kirjoittajista oli Yamaga Sokô (1622-1685). Hän yritti ratkaista ongelmaa, mikä olisi samurailuokan asema rauhanaikaisessa uudessa yhteiskunnassa. Hän kuvaili heidän velvollisuuksiaan ja moraalista tarkoitustaan muun muassa 1665 ilmestyneessä kirjassaan Bukyô shôgaku (soturiopin oppikirja). Yamaga pyrki soveltamaan samurailuokkaan kungfutselaista ideaa hyvästä ihmisestä. Kirjassa oli eri elämänalueita koskevia ohjeita kuten nukkumaan menemisestä, puhumisesta, lihallisista nautinnoista ja aktiivisesta liikunnasta. Keskeisinä näkökulmina olivat lojaalisuus, kohteliaisuus, kohtuus ja arvokkuus.[5]

1700-luvun alussa luotiin ikään kuin lopullinen bushidô-ideaali sekä kirjallisuudessa että käytännössä. Käytäntö tarkoitti 47 rôninin, isännättömän samurain, tapausta, josta tuli ihanteellisen lojaalisuuden esikuva. Kaikki alkoi siitä, kun Akôn alueen Asano-suvun daimio käytti vuonna 1700 keskinäisen riidan ja siihen liittyneen loukkauksen seurauksena miekkaa Tokugawa-shogunaatin palatsissa sotilashallinnon protokollapäällikköä vastaan. Sen jälkeen hänet määrättiin suorittamaan perinteinen itsemurha seppuku (harakiri). Protokollapäällikkö ei ollut kuitenkaan kuollut yhteenotossa. Kun Asano-suvun täytyi tapauksen johdosta luopua Akôn alueesta, suvun samuraista tuli rônineita. He päättivät kostaa isäntänsä kuoleman ja tappoivat kaksi vuotta myöhemmin, joulukuussa 1702, henkiin jääneen protokollapäällikön. Viranomaiset tuomitsivat muutaman kuukauden harkinnan jälkeen myös rôninit tekemään seppukun. Tapaus herätti suurta huomiota, ja nämä 47 rôninia uskollisuudellaan isännälleen saavuttivat kuolemattomuuden japanilaisten silmissä. Tapauksesta tuli myöhempinä vuosikymmeninä ja vuosisatoina erittäin suosittu aihe kirjallisuudessa, teatterissa, elokuvissa ja televisiossa.[6]

1280px-act_xi_fifth_episode_actually_fourth-_ronin_stopped_from_crossing_ryogoku_bridge_by_shoguns_representative_lacma_m-66-35-60
Shōgunin edustaja pysäyttää rôninit Ryōgoku-sillalla. Utagawa Hiroshigen teos 1830-luvun loppupuolelta. Lähde: Wikimedia Commons

Kirjallisuudessa luotua bushidô-ideaalia 1700-luvun alussa edusti Yamamoto Tsunetomon (1659-1719) vuonna 1716 valmistunut teos Hagakure (Lehvien peittämä,), jota on sanottu myöhemmin länsimaalaisittain jopa samurain ”raamatuksi”. Sen alkusanat ovat erityisen kuuluisat: ”Samurain tie on löydettävissä kuolemasta. Jos hänen on valittava kuolema tai elämä, niin heti on valittava kuolema. Se ei ole erityisen vaikeaa. Ole päättäväinen ja ryhdy toimeen”. Edelleen siinä todetaan:  ”Sanonta, että kuolema saavuttamatta päämäärää on koiran kuolema, on joutavaa saivartelua. Jos on elämän ja kuoleman valinnan edessä, ei ole välttämätöntä saavuttaa päämäärää… Elämän jatkaminen päämäärää saavuttamatta on pelkuruutta”.[7]

Japanin avauduttua aktiiviselle läntiselle vuorovaikutukselle vuoden 1868 Meiji-restauraation jälkeen Tokugawa-kaudella syntynyt bushidô-ideaali sai uuden lisänäkökulman. Sitä alettiin tarkastella myös suhteessa länsimaiseen kulttuuriin. Vuosikymmen 1887-1896 merkitsi Japanissa shintolais- ja kungfutselaisväritteisiä nationalistisia reaktioita aikaisempaa länsimaistamispolitiikkaa vastaan. Sen myötä vahvistui myös nostalgia vuotta 1868 edeltävään aikaan. Taustavoimina toimivat tyytymättömyys nykyisyyteen, epävarmuus tulevaisuudesta ja kansallisten rakenteiden ja traditioiden menettämisen pelko länsimaisten kulttuuristen vaikutusten alla.[8]

Bushidon ensipainos 1900. Lähde: Hearn 92.40.10, Houghton Library, Harvard University.
Bushidon ensipainos 1900. Lähde: Hearn 92.40.10, Houghton Library, Harvard University.

Tällöin myös kiinnostus bushidôa kohtaan heräsi uudella tavalla. Ehkä merkittävin sitä käsitellyt alkuvaiheen kirjoittaja oli Ozaki Yukio (1858-1954), joka ihaili englantilaista eettistä gentleman-järjestelmää. Hänen mielestään japanilainen bushi-käsite vastasi gentleman-käsitettä. Pärjätäkseen maailmalla japanilaiset kauppiaat tarvitsivat bushidôa eli gentleman-henkeä.[9] Kun Ozaki liitti bushidôn kaupankäyntiin, niin Fukuzawa Yukichi (1834-1901) puolestaan korosti bushidôn tärkeyttä liittämällä sen huoleensa kansallisesta turvallisuudesta ja japanilaisen kulttuurin maineen vaikutuksesta maan ulkosuhteisiin.[10] Uemura Masashisa (1858-1925) tarkasteli taas bushidôa ennen ja jälkeen Kiinan-Japanin sodan (1894-1895) kristillisestä näkökulmasta, joka mahdollisesti inspiroi myöhemmin myös Nitoben ajatuksia. Uemuran mukaan bushidô tarjosi keinon yhdistää isänmaallisuus vieraan uskonnon harjoittamisen kanssa.[11] Suzuki Chikara (1867-1926) sitä vastoin korosti bushi-käsitteen sotilaallista puolta ja sen merkitystä globaalissa taistelussa eloon jäämisestä ja herruudesta. Hän oli huolestunut ennen muuta Japanin asemasta suhteessa muuhun maailmaan ja hänen teoriansa edelsivät monella tavoin 1900-luvun alun militaristisia bushidô-tulkintoja.[12]

Kiinan-Japanin sota edisti kansallisen identiteetin etsinnässä sotaisia piirteitä, mikä myötävaikutti samurain myönteiseen uudelleenarviointiin bushidôn yhteydessä. Siihen alettiin liittää myös ajatuksia lännen alempiarvoisuudesta suhteessa Japaniin. Sodan jälkeen bushidô levisi monille eri elämänalueille kuten keskusteluun yhteiskunnallisista kysymyksistä, identiteetistä, urheilusta ja sotilasasioista sekä myös ulkomaisiin kirjoituksiin Japanista. Monet japanilaiset ajattelijat pitivät bushidôa varteenotettavana aseena taistelussa heidän tulkintansa mukaan modernisaation mukanaan tuomaa kansakuntaa jäytävää materialismia vastaan.[13] Bushidô sai lisää näkyvyyttä, kun Dai Nihon bujutsu kôshû kain (Suur-Japanin itsepuolustuslajien luentoseura) 1898 perustama Bushidô-aikakauskirja alkoi julkaista bushidôa käsittelevää tutkimusta. Aikakauskirjan linja oli nationalistinen ja militaristinen. Siinä annettiin bushidôlle globaali merkitys näkemällä sen elvyttäminen keskeiseksi keinoksi taistelussa läntistä imperialismia vastaan. Bushidôa pidettiin suurena hengen luojana ja esikuvana lopulta koko ihmiskunnalle. Sen käytännön toteuttaminen tapahtuisi itsepuolustuslajien harjoittamisen kautta.[14]

Nitobe kirjoittajana

Japanin avautuminen laajemmin kansainväliselle kanssakäymiselle 1850-luvulta lähtien teki bushidô-idean vähitellen tutuksi myös länsimaalaisille, kuten jo edellä viittasin. Tässä mielessä erittäin tärkeä oli Nitobe Inazôn 1900 ilmestynyt Bushido-kirja. Nitoben sukutausta antoi hyvän lähtökohdan hänen kirjoittamiselleen, sillä hänen esi-isänsä olivat olleet Nambun pohjoisen klaanin feodaaliherran alaisia.[15] Hänen isänsä ja isoisänsä olivat tehneet merkittävän työn maaseudun kehittäjinä, esimerkiksi kanavien rakennustyössä ja maan kunnostuksessa. Nitoben isä kuoli 1867, minkä vuoksi hänen enonsa adoptoi hänet 1871. Seuraavana vuonna hänen äitinsä päätti, että kungfutselaisten tekstien lisäksi poika aloittaa myös englannin kielen opinnot. Opettajana toimi perhelääkäri. Yhdeksänvuotiaana Nitobe muutti Tokioon. Näinä varhaisina vuosina hänet perehdytettiin myös samuraitraditioon ja shintolaisuuden oppeihin.

Kolmetoistavuotiaana Nitobe meni Tokion englantilaiseen kouluun, jossa amerikkalainen opettaja johdatti hänet Raamatun lukuun. Vuonna 1876 hän osti keisari Meijin hänen perheelleen antamilla rahoilla englanninkielisen Raamatun. Rahan antaminen oli liittynyt keisarin samana vuonna tekemään ensimmäiseen tutustumismatkaan maan pohjoisosan provinsseihin, jonka yhteydessä hän oli vieraillut myös Nitoben kotona. Seuraavana vuonna Nitobe meni opiskelemaan Sapporon maataloustieteelliseen korkeakouluun ja kääntyi siellä ystävänsä Uchimura Kanzôn (1861–1930) kanssa kristityksi. Uchimura tunnettiin myöhemmin erittäin merkittävänä kristinuskon vaikuttajana Japanissa. Nitobe valmistui 1881. Kaksi vuotta myöhemmin, 1883, hän meni opiskelemaan Tokion yliopistoon ja seuraavana vuonna Yhdysvaltoihin Baltimoreen John Hopkins -yliopistoon. Vuodet 1887-1890 hän vietti Saksassa Sapporon maataloustieteellisen korkeakoulun ylimääräisenä professorina opiskellen maatalouden taloustiedettä ja tilastoja. Hän väitteli tohtoriksi 1890 Hallen yliopistosta.

Nitobe Inazo. Lähde: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Nitobe_Inazo.jpg
Nitobe Inazô. Lähde: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Nitobe_Inazo.jpg

Nitobe avioitui 1891 opiskeluaikanaan Baltimoressa tapaamansa Mary P. Elkintonin kanssa, joka oli philadelphialaisen kveekariperheen tytär. Palattuaan samana vuonna takaisin Japaniin hänestä tuli Sapporon maataloustieteellisen korkeakoulun professori. Kiireisten työvuosien rasittamana Nitobe sairastui vakavasti ja erosi professorin tehtävästään 1897. Yhdysvalloissa viettämänsä toipumiskauden aikana hän kirjoitti vaimonsa Maryn tuella Bushidon. Kirja valmistui 1899 ja se julkaistiin seuraavana vuonna.

Nitobe mainitsee kirjansa ensimmäisen painoksen alkusanoissa kirjoittamisensa yhdeksi lähtökohdaksi arvostetun belgialaisen juristin, M. De Laveleyen noin 10 vuotta aikaisemmin  hänelle esittämänsä kysymykset japanilaisesta moraaliopetuksesta. Kyselijä oli hämmästellyt, ettei japanilaisissa kouluissa opetettu lainkaan uskontoa, ja oli sitten ihmetellyt, miten te välitätte moraaliopetuksen lapsille. Nitobe ei ollut pystynyt tuolloin antamaan kysymykseen selvää vastausta. Myöhemmin hän havaitsi asiaa mietittyään, että kaikki moraalikäskyt ja hänen itsensä saamat opetukset perustuivat nimenomaan bushidôn. Välittömin syy kirjan kirjoittamiselle oli kuitenkin ollut hänen vaimonsa toistuneet kyselyt siitä, miksi määrätyt tavat ja ajatukset olivat vallitsevia Japanissa. Nitoben mukaan ei voinut ymmärtää silloisen Japanin moraalisia ideoita, jos ei ymmärtänyt bushidôa ja feodalismia, joksi hän tulkitsi Japanin menneisyyden ennen vuotta 1868. Hän sanoi kirjoittaneensa siitä, mitä hänelle oli opetettu ja kerrottu nuoruudessa, jolloin feodalismi[16] oli ollut vielä voimissaan. Nitobe omisti kirjansa enollensa Ôta Tokitoshille näillä sanoilla: Rakastetulle enolleni Tokitoshi Ôtalle, joka opetti minut kunnioittamaan syvästi menneisyyttä ja ihailemaan samuraiden tekoja.[17]

Palattuaan takaisin Japaniin Nitobe toimi virkamiehenä siirtomaahallinnossa Taiwanilla (1901), Kioton keisarillisen yliopiston siirtomaapolitiikan professorina (1903), ensimmäisen kansallisen korkeakoulun rehtorina Tokiossa (1906), Tokion keisarillisen yliopiston lakitieteellisen tiedekunnan professorina (1909), siirtomaapolitiikan professorina (1913),  Tokion naisten kristillisen korkeakoulun ensimmäisenä rehtorina (1918), Kansainliiton apulaispääsihteerinä (1920-1926), Japanin keisarillisen akatemian jäsenenä (1925) ja parlamentin ylähuoneen jäsenenä (1926).[18] Hänellä oli tohtorintutkinnot lakitieteestä ja maataloudesta.[19]

Japani-kuvan kehitys lännessä

Oliko Bushido-kirjan kirjoittamiseen löydettävissä Nitoben henkilökohtaisten syiden lisäksi mahdollisia muita tuohon ajankohtaan liittyneitä yleisempiä syitä? Seuraavaksi haen vastauksia tähän kysymykseen tarkastelemalla ensin Japani-kuvan kehitystä lännessä 1800-luvun loppupuoliskolla ja sen jälkeen erityisesti yhdysvaltalaista näkökulmaa Japaniin. Tuleeko näiden tarkastelujen kautta esiin sellaisia piirteitä, jotka olisivat antaneet Nitobelle Mary-vaimon kiinnostuksen ja toiveiden lisäksi joitain laajempia syitä valottaa japanilaisuutta läntiselle maailmalle?

Ennen 1800-luvun puoliväliä Japania käsittelevä kirjallisuus länsimaissa oli vielä vähäistä. Ajan uusinta tietoa oli käytettävissä pääosin vain hollannin kielellä johtuen siitä, että hollantilaiset olivat saaneet luvan pitää kauppa-asemaa ainoana läntisenä kansakuntana Japanissa, Nagasakissa vuodesta 1639 lähtien. Sen vuoksi esimerkiksi englantilaisella kielialueella ei ollut vielä 1840-luvun alussa suurella yleisöllä kovinkaan paljon mahdollisuuksia saada kirjallisuuden tai lehdistön kautta tietoja Japanista. Lontoon The Times -lehdessä oli ollut Harry Wildesin mukaan 1814-1844 vain kolme Japania käsitellyttä uutista. Tosin Encyclopedia Britannican seitsemännessä painoksessa vuodelta 1842 oli jo 13 sivua Japanista. Vuoden 1762 ensimmäisessä painoksessa oli ollut vain kaksi riviä.[20]

Japanin ”avautumisen”, vuoden 1854 jälkeen tilanne muuttui nopeasti, sillä lähes tuntematon maa ja kansakunta kiinnosti kovasti läntistä eli pohjoisamerikkalaista ja eurooppalaista maailmaa. Yleisesti voidaan sanoa, että alusta alkaen johtavissa läntisissä maissa ilmestyneistä lehdistä ja kirjoista välittynyt mielikuva oli voittopuolisesti myönteinen. Se näkyi myös tässä tutkimuksessa eurooppalaista maailmaa esimerkkinä edustavasta suomalaisesta Japania käsittelevästä kirjoittelusta, josta poimin muutamia keskeisiä kohtia.

Suomalainen Japania koskeva kirjoittelu oli näkökulmaltaan käytännössä lähes täysin eurooppalaista, eurooppalaisen kulttuurin hegemoniaa ja identiteettiä korostava. Tämä selittyy yleisesti sillä, että juuri tuolloin elettiin aikakautta, jolloin eurooppalaiset olivat ylpeämpiä kuin koskaan aikaisemmin saavutuksistaan ja koko läntinen maailma oli samanaikaisesti itse kokemassa omaa nopeaa modernisaatiotansa siihen liittyneine arvojen ja maailmankuvan muutoksineen. Suomalaisissa lehdissä saatettiin todeta muun muassa seuraavasti: Japanin avautuminen merkitsi selvemmin kuin mikään muu sivistyksen ikuista voittokulkua maailmassa…”rikas Japani, viimeinen muulta maailmalta suljettu valtio, oli avattu ei veristen urotekojen vaan rauhanomaisten neuvottelujen avulla yleiselle sivistykselle, joka oli täten astunut pitkän askeleen eteenpäin”.[21] Eurooppalaiseen näkökulmaan kuului olennaisesti myös voimakas kristillisyyden korostaminen. Uskottiin, että Japanin avautuminen kaupankäynnille merkitsi ”uuden pellon raivaamista kristillisyyden siemenelle”.[22]

Japanin varallisuudesta annettiin erittäin myönteinen kuva alkaen itse japanilaisista, joita pidettiin kaikkein älykkäimpinä Itä-Aasian kansoista. Varsin suurta huomiota kiinnitettiin maanviljelyn laajuuteen ja monipuolisuuteen sekä luonnonvarojen runsauteen jalometalleista rautaan, rikkiin ja helmiin asti; samoin maan teollisuus herätti ihastusta. Uskottiin, että Japanista tulisi ennen pitkää yksi maailmankaupan keskuksista.[23] Japanilaisille saatettiin antaa ahkeruudessa jopa maailman parhaan kansan leima.[24] Mutta kuten jo edellä viittasin, Japani-kuvassa ei ollut mitään erityisen suomalaista. Se heijasteli yleiseurooppalaisia mielikuvia. Esimerkiksi lehtiin uutiset ja kirjoitukset olivat saksittu yleensä ulkomaisista lehdistä kuten The Timesista.

Etsittäessä syitä tälle länsimaiselle varsin myönteiselle Japani-kuvalle on muistettava, että jo aivan ensimmäisistä eurooppalaisen maailman ja Japanin kosketuksista lähtien Japani oli saanut osakseen myönteistä vastakaikua. Se oli alkanut Marco Polon 1200-luvun lopulla välittämistä tiedoista Japanin riippumattomuudesta, rikkauksista ja asukkaiden hyvätapaisuudesta. Sitä oli vahvistanut kuuluisan Itä-Aasiassa vaikuttaneen lähetyssaarnaajan Francis Xavierin lausunto 1549. Hänen mukaansa japanilaiset olivat paras kansa, mikä oli löydetty. Uskottomien kansojen joukossa ei ollut ketään heidän vertaistaan. Samankaltainen myönteinen suhtautuminen oli jatkunut monien muiden Japanissa 1500-luvulla ja 1600-luvulla vierailleiden ylistävinä lausuntoina. Niinpä esimerkiksi Yhdysvalloissa oli pidetty Japania jo 1800-luvun alussa ihanteellisena valtiona.  Lisäksi kuvaan on vaikuttanut 1800-luvun alkupuolella mitä ilmeisimmin myös valistuksen ja romantiikan perinne ja siihen liittyen heti avautumisen jälkeinen japanilaisten osoittama kiinnostus eurooppalaista sivistystä kohtaan.[25]

Vuoden 1868 Meiji-restauraation jälkeen Japani-kuva sai lännessä uusia painotuksia, kun maassa jatkettiin entistä määrätietoisemmin Tokugawa-hallinnon aloittamaa uudenaikaistamispolitiikkaa uuden keisarillisen hallinnon johdolla. Suomeksi ilmestyneessä A. W. Gruben Kertomuksia Ihmiskunnan Historiasta -teoksessa Japanissa tapahtunutta nopeaa muutosta verrattiin Pietari Suuren aikaan Venäjällä. Vaikka länsimaisen esikuvan mukainen muutos kuvattiin myönteisenä seikkana, sen sävy ei ollut kuitenkaan aina täysin Eurooppa-keskeinen. Japanissa tapahtunutta kehitystä saatettiin pitää osoituksena siitä, ettei indoeurooppalaisella rodulla ollut yksinoikeutta sivistykseen.[26] Kuitenkin useimmiten pääpaino oli nopeassa muutoksessa ja siihen liittyneessä varsin vahvassa eurooppalaisessa näkökulmassa. Lainaus suomalaisesta kuvauksesta: ”…järjestetään kaikki yhä enemmän Euroopan mallin mukaan…Ulkomuodossakin, waatepuwussa, alkaa eurooppalaisuus jo wähän näkyä…”.[27]

Japanin nopea kehitys alkoi kuitenkin vähitellen tuoda mielikuvaan mukaan myös poliittisia piirteitä. Siitä hyvä esimerkki oli suomalaisen historian professori Ernst Gustaf Palménin Valvojassa 1891 ilmestynyt artikkeli, joka perustui Japanin tilastolliseen vuosikirjaan. Artikkelissa esitetty yleisarvio oli varsin myönteinen. Kirjoituksesta henki aikakaudelle tunnusomainen Eurooppa-keskeinen maailmankuva mutta myös luottamus japanilaisten omiin kykyihin. Lopuksi hän arveli epäsuorasti, että Japanin nopea länsimaisen kulttuurin omaksuminen saattaisi vaikuttaa Aasian lisäksi jopa koko maailman oloihin.[28]

Yleisessä läntisessä Japani-kuvassa alkoi varsin nopeasti näkyä tämä Palménin arvio maan vaikutuksesta koko maailman oloihin. Se kärjistyi Japanin käymään voittoisaan Kiinan-Japanin sotaan, jonka seurauksena Japania saatettiin ensimmäistä kertaa pitää potentiaalisena uhkana myös länsimaille. Sitä symbolisoi sodan jälkeen vuonna 1895 Saksan keisari Wilhelm II:n serkulleen Venäjän keisari Nikolai II:lle lähettämä, Hermann Knackfussin maalaama, keisarin itsensä suunnittelema maalaus Keltainen vaara, jossa Japania esittävä Buddha nousi uhaksi Euroopan taivaanrannalle. Kuva herätti suurta huomiota kautta koko Euroopan.[29]

Tällaisesta kriittisestä ”keltaiseen vaaraan” liittyvästä kuvasta valaisevia esimerkkejä olivat suomalaisen juristin ja sanomalehtimiehen Konni (Konrad) Zilliacuksen kirjoitukset. Hän oli oleskellut Japanissa kaksi ja puoli vuotta 1894-1896 ja kirjoitti kokemuksistaan lehtiartikkeleita sekä julkaisi 1896 matkakirjan Japanesiska studier och skizzer. Hän varoitti kirjoituksissaan lännen tehtailijoita ja työläisiä japanilaisten yhä vaarallisemmaksi käyneestä kilpailusta sekä arvosteli Japanin uutta parlamentarismia, puhevapauden rajoittamista ja naisten heikkoa asemaa. Hän piti japanilaisia puolisivistyneinä mongoleina heidän sodassa osoittamansa julman väkivallan takia. Hänen mukaansa japanilaiset eivät olleet vielä oppineet sivistyksen aakkosiakaan, jos länsimaiden sivistystä pidettiin esikuvana. Zilliacuksen mielestä vaara oli siinä, että Aasiassa oli nyt rotu, joka oli omaksunut ne menetelmät, aseet, työkalut ja koneet, jotka olivat mahdollistaneet länsimaisen suurenmoisen aineellisen edistyksen. Se ei kuitenkaan ollut omaksunut eikä luultavasti tulisi koskaan omaksumaankaan niitä suuria periaatteita, moraalisia, humanitaarisia ja poliittis-taloudellisia, jotka lännessä estivät kansojen kauhistuttavan väärinkäyttämisen.[30]

Zilliacuksen mukaan Japani tulisi näyttelemään tärkeätä roolia maailmanhistoriassa, ellei länsi sitä ajoissa estäisi. Hän ei uskonut lännen muistavan, etteivät ”kaukasidit” olleet aasialaisten silmissä muuta kuin enemmän tai vähemmän hyödyllisiä barbaareja. Zilliacuksen mukaan maa oli oppinut länsimailta voiman oikeutuksen eli, että ainoastaan sotilaallinen voima takasi kunnioituksen maailmassa. Japani pyrki hänen tulkintansa mukaan taloudelliseen ja poliittiseen ylivaltaan maailmassa: ’Aasia aasialaisille’ merkitsi japanilaisille ’Aasia japanilaisille’.[31]

Läntisestä hegemonia- ja keskus-periferia -näkökulmasta tarkasteltuna Japani oli noussut voittoisan Kiinan-Japanin sodan myötä uhmaamaan läntistä globaalia ylivaltaa, minkä takia myös mielikuva maasta politisoitui ja sai viholliskuvalle tunnusomaisia piirteitä. Niillä pyrittiin vahvistamaan aikaisempaan verrattuna uudella tavalla eurooppalaista identiteettiä ja siihen liittyen Euroopan/lännen asemaa keskuksena maailmassa.

Vaikka olen edellä todennut, että Japani oli saanut ensimmäisistä kontakteista lähtien Euroopassa osakseen myönteistä huomiota, ei aasialaisia tarkasteltaessa kielteisten mielikuvien ilmaantuminen ollut mitään uutta eurooppalaisessa aatemaailmassa. Euroopan historian varhaisvaiheesta, kreikkalaisten ja persialaisten vastakohtaisuudesta lähtien oli eurooppalaisessa ajattelussa vallinnut peruskielteinen käsitys yleensä Aasiasta ja aasialaisista. Aasialaisia oli pidetty ikään kuin eurooppalaisten vastakohtina: eurooppalaisuus oli merkinnyt vapautta, aasialaisuus orjuutta; eurooppalaisuus demokratiaa, aasialaisuus tyranniutta; eurooppalaisuus kristinuskoa, aasialaisuus pakanuutta; eurooppalaisuus alueellista pienuutta, aasialaisuus manterellisuutta ja eurooppalaisuus vilkkautta ja edistystä, aasialaisuus pysähtyneisyyttä.[32] Kielteiset piirteet Japani-kuvaan olivat siis tarvittaessa varsin helposti löydettävissä yli kaksi tuhatta vuotta vanhasta eurooppalaisuuden ja aasialaisuuden vastakohtaperinteestä.

1800- ja 1900-luvun taitteessa yleisessä läntisessä Japani-kuvassa näkyivät kuitenkin samat japanilaisiin liitetyt myönteiset ominaisuudet ja luonnonihailu kuin lähes 50 vuotta aikaisemmin. Eksotiikka oli aihe, joka nousi yhä uudelleen ja uudelleen esiin kaikista Japanista kirjoitetuista kirjoista. Kielteisellä puolella viitattiin japanilaisten uskonnolliseen välinpitämättömyyteen, naisten alistettuun asemaan ja japanilaisten kauppiaiden epärehellisyyteen ja epäluotettavuuteen. Myönteisellä puolella viitattiin taas japanilaiseen estetiikkaan, ”Japonisme”[33], ihmisten vaatimattomuuteen ja työteliäisyyteen sekä ihannoiviin käsityksiin japanilaisesta naisista. Sen vuoksi läntisessä Japani-kuvassa oli tuolloin poikkeuksellisen vahva feminiinen painote. Japanilaisten kykyä soveltaa uutta tietoa eikä pelkästään matkia, arvostettiin myös laajalti. Keskeisin piirre oli kuitenkin edelleen käsitys valkoisten ylivertaisuudesta muihin kansoihin verrattuna.[34]  Poliittisella kentällä tämän asenteen mursi ensimmäisenä selkeästi Iso-Britannia solmiessaan 1902 allianssisopimuksen Japanin kanssa.[35]

Näin ollen läntisestä Japani-kuvasta nousi 1800-luvun lopulle tultaessa esille kielteisiä, viholliskuvalle ominaisia piirteitä. Ne ovat saattaneet osaltaan vaikuttaa siihen, että Nitobe halusi selittää yleisemminkin läntiselle maailmalle, mitkä olivat japanilaisuuden todellisia arvoja. Hänelle länttä edusti kuitenkin läheisimmin Yhdysvallat sekä opiskelun että erityisesti Mary-vaimon kautta. Sen takia on syytä tarkastella vielä lyhyesti, liittyikö Yhdysvaltojen ja Japanin suhteisiin juuri tuona aikana jotain sellaista, joka olisi korostanut tarvetta suunnata viesti nimenomaan Tyynenmeren yli.

Yhdysvaltalaisten mielikuvat Japanista ja japanilaisista

Kuten jo mainitsin, Yhdysvalloissa oli pidetty Japania 1800-luvun alussa ihanteellisena valtiona. Sen jälkeen kun Yhdysvaltain ja Japanin välinen, Japanin ”avannut” Kanagawa-sopimus oli solmittu maaliskuussa 1854, sen käytännön tulkinnasta syntyi aluksi joitakin ristiriitoja. Ne johtivat Kaliforniassa jo seuraavana vuonna Japanin vastaiseen kampanjointiin paikallisessa lehdistössä.[36] Sillä ei kuitenkaan ollut laajempaa vaikutusta, vaan päinvastoin yleinen mielikuva Japanista oli tuossa vaiheessa Yhdysvalloissa niin kuin muuallakin läntisessä maailmassa Japanille suosiollinen.

Vuosien 1894-1895 Kiinan-Japanin sodassa ja sen jälkeisessä tilanteessa suuri enemmistö yhdysvaltalaisista tuki Japania ja sen politiikkaa. Vain pieni vähemmistö varoitteli Japanin laivaston mahdollisesta uhasta Yhdysvalloille. Havaijista oli tullut kuitenkin vähitellen Japanin ja Yhdysvaltain välisten suhteiden kipupiste Yhdysvaltain pyrkiessä yhä määrätietoisemmin liittämään saarialueen itseensä. Havaijilla oli 1890-luvun alussa jo varsin suuri japanilainen väestö, yli 20 000, joka oli yli kymmenen kertaa suurempi kuin yhdysvaltalaisten määrä. Eräät Yhdysvaltain laivaston edustajat pitivät jopa sotaa maiden välillä mahdollisena. Välitettiin myös uhkakuvia, että Japani valtaisi Yhdysvaltain länsirannikon. Tällaisilla uhkakuvilla hankittiin tukea muun muassa Havaijin liittämiseksi Yhdysvaltoihin ja japanilaisten maahanmuuton estämiseksi. Tilannetta kärjisti edelleen Yhdysvaltain laivastopolitiikan muuttuminen vuosisadan vaihteessa aikaisemmasta rannikkopuolustusajattelusta puolustuksen siirtämiseen merten yli lähelle vihollista. Havaiji (1898), Guam ja Filippiinit liitettiin Yhdysvaltoihin. Etenkin vuonna 1899 tapahtunut Filippiinien liittäminen loi uutta lisäjännitettä maiden välille.[37]

Japanilaisten muutto Havaijilta Kaliforniaan oli vähitellen alkanut 1870-luvulla. Vuonna 1880 siellä oli ollut vielä vain noin 200 japanilaista, mutta siitä eteenpäin muutto lisääntyi, ja 1890-luvulla muuttajia oli jo yli tuhat vuodessa. Japanilaiset muodostivat halvan mutta työteliään työvoiman alueen maanviljelykselle. Sen vuoksi japanilaisia oli alettu kiinalaisten lisäksi[38] vähitellen pitää uhkana valkoiselle työväestölle. Myös kulttuurinen erilaisuus alkoi vaikuttaa siihen, että Japanin vastaiset äänenpainot saivat lisäpontta Kaliforniassa vuodesta 1887 lähtien. Se johti lopulta vuonna 1905 aasialaisten syrjäyttämistä ajaneen järjestön perustamiseen Kaliforniassa.[39]

Näin ollen Yhdysvalloissa alkoi Japaniin ja sen kuvaan liittyä omasta kulttuurista versoneita kielteisiä erityispiirteitä, jotka saattoivat omalta osaltaan myötävaikuttaa Bushidon kirjoittamiseen.

Bushidon merkitys

Kuinka sitten Nitoben Bushido-kirja vastaanotettiin, millainen kulttuurinen vaikutus sillä oli kotimaassa ja ulkomailla sekä miten siihen liittyneet mielikuvat Japanista painottuivat? Vuoteen 1905 mennessä kirja oli Nitoben mukaan julkaistu saksaksi, tšekiksi, puolaksi ja Intian maratin kielellä. Ranskan- ja norjankieliset laitokset olivat tekeillä, kiinankielinen oli suunnitteilla ja eräitä osia kirjasta oli ilmestynyt myös venäjäksi ja unkariksi. Lisäksi japaniksi oli olemassa katsaus.[40] Eli kirja saavutti heti alusta alkaen laajaa kansainvälistä huomiota ja sen myötä Nitobesta tuli nopeasti kansainvälisesti tunnettu henkilö. Suomeksi se on ilmestynyt vuosina 1942[41] ja 2012[42].

Vaikka englanninkielinen japanilainen laitos kirjasta oli vuoteen 1905 mennessä ilmestynyt jo yhdeksänä painoksena, japaninkielinen käännös ilmestyi kuitenkin vasta 1908. Heti ilmestyttyään 1900 kirja kohtasi Japanissa kovaa kritiikkiä. Arvostelijoiden mukaan Nitobe tunsi varsin huonosti bushidô-idean perinteen ja termin käytön. Sen vuoksi hän oli yliarvioinut oman työnsä merkityksen ja pitänyt itseään jopa koko bushidô-termin kehittäjänä. Nitoben tuntema epävarmuus bushidôn sisällöstä ja hänen saamansa kova kritiikki olivat viivästyttäneet japaninkielisen käännöksen julkaisemista. Yamagata Kôhôn 1908 julkaistun Shin bushidô (Uusi bushido) kirjan esipuheessa Nitobe totesi, että hän oli vuosia vastustanut kirjansa japaninkielistä käännöstä. Hän oli pelännyt, mitä japanilaiset lukijat siitä ajattelisivat. Hän jopa väitti, ettei hän olisi todennäköisesti sitä  julkaissut, jos hän olisi ollut tietoinen Yamagatan erinomaisesta teoksesta.[43]

Kuitenkin vaikka Nitoben Bushidoa kritisoitiin kotimaassa, sen kansainvälistä menestystä juhlittiin. Esimerkiksi The Timesissa 1904 julkaistua bushidôn hyveitä ylistävää artikkelia käännettiin ja lainattiin toistuvasti läpi seuraavan vuosikymmenen. Se heijasteli kansallista ylpeyttä ja halua saada kansainvälinen tunnustus sille, mikä entistä enemmän ymmärrettiin ’Japanin sieluksi’. Bushidô-käsitteestä oli täten tullut ulkomailla keskeinen teema keskusteltaessa japanilaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta.[44] Lee M. Robertsin lainaaman Cyril H. Powlesin mukaan Bushido saavutti nopeasti hyväksynnän japanilaisen luonteen arvovaltaisena kuvauksena.[45]

Basil Hall Chamberlain (1850-1935) oli hyvä esimerkki varhaisvaiheen ulkomaalaisten kaksijakoisesta suhtautumisesta kirjaan. Chamberlain oli aikansa yksi merkittävimmistä Japanin asiantuntijoista. Hänestä on jälkeenpäin sanottu, että Tokion keisarillisen yliopiston professori Chamberlain, ulkomaalainen, englantilainen, opetti japanilaisille japanin kieltä ja Japania![46] Kirjassaan Things Japanese (1905) hän totesi, että Nitobe esittelee kansantajuisella tavalla käytännöllisen etiikan järjestelmän, joka ohjasi entisaikojen samurain käytöstä. Se oli kirjoitettu hänen mukaansa isänmaallisella innostuksella.[47] Sitä vastoin nimimerkillä kirjoittanut, Chamberlainiksi yleisesti epäilty henkilö arvioi The Athenaeum -lehdessä samana vuonna japanilaista kritiikkiä seuraten, että Nitoben teoriat olivat sepitelmiä vailla mitään historiallista todellisuutta.[48]

Omana aikanaan Nitoben Bushido-kirjalla ei ollut suurta merkitystä varsinaisessa japanilaisessa kirjallisessa keskustelussa bushidôsta.  Sen merkitys oli lähinnä siinä, mitä reaktiot kirjaan paljastivat aikakauden yleisestä henkisestä ilmapiiristä. Vasta toisen maailmansodan jälkeen, etenkin 1980-luvulta lähtien Nitobesta on tullut käsitteen kansallinen symboli. Sitä ennen kirjan suurin merkitys oli ollut käsitteen tunnetuksi tekeminen Japanin ulkopuolelle.[49] Sille puolestaan oli luonut erinomaiset lähtökohdat 1904-1905 käyty Japanille voitokas Venäjän-Japanin sota, joka herätti kaikkialla maailmassa suurta kiinnostusta Japania kohtaan; olihan se kukistanut sodassa todellisen eurooppalaisen suurvallan Venäjän.

Kaikki sotaa seuranneet ulkopuoliset olivat yksimielisiä siitä, näkivätkö he sitten Japanin keltaisena vaarana vai toivona, että sodan lopputulos merkitsi eurooppalaisen imperialismin ja maailmanherruuden lopun alkua.[50] Japani koettiin muun maailman piirissä ihmeeksi sen uudenaikaistamisohjelman ja sotamenestyksen takia.[51] Sota synnytti kaikkialla kirjallisen Japani-tulvan. Esimerkiksi Suomessa ilmestyi 1904 kaksi suppeaa ja neljä laajaa Japani-esitystä.[52] Tuolloin oli suurta kysyntää teoksilla, joiden kautta voitiin löytää selityksiä Japanin menestykselle. Yksi keskeisimmistä oli Bushido, jota oli käännetty ja juuri käännettiin useille eri kielille.

Suomessakin aihepiiri kiinnosti, sillä 1905 ilmestyneessä H. I. Hancockin suomeksi käännetyssä teoksessa pidettiin syynä japanilaisten menetykseen heidän ruumiinharjoituksiaan. Kirjan mukaan se oli maailman paras harjoitusmetodi.[53] Myös Victor Heikel omassa samana vuonna ilmestyneessä teoksessaan viittasi Hancockiin:

Tässä on nyt japanilaisen voimistelun hienous. Ja tämä on juuri se seikka, joka herra Hancock’in väitteen mukaan on voimakkaasti vaikuttanut muodostamaan japanilaisista maailman kohteliaimman, ystävällisimmän, hillityimmän, voimakkaimman, terveimmän ja onnellisimman kansan. Muistakoon sen tähden jokainen, joka alkaa heidän voimisteluansa harjoittaa, että siinä tulee aina vallita kohtuuden, itsensähillitsemisen ja molemminpuolisen avuliaisuuden.[54]

Japanilaisten opeilla toivottiin olevan samankaltaista vaikutusta myös Suomessa: ”Levittäköön se terveyttä, voimaa ja iloa, sekä itsensä kurittamishenkeä, hyvää toveruutta ja ystävyyttä laajalle Suomen seutuihin”[55]; erityisesti kansallisen taistelun vuosina nationalistisessa hengessä: ”Suomen Nuorisolle, jonka käsissä on kansalaisten vapaus ja isänmaamme tulevaisuus omistetaan tämän teoksen (Hancock) suomenkielinen painos.”[56]

Sitä vastoin Yhdysvalloissa Japanin itsepuolustuslajit alettiin kokea 1900-luvun alussa vähitellen myös uhaksi, konkreettiseksi fyysiseksi esimerkiksi keltaisesta vaarasta. Ne uhkasivat läntisiä taistelulajeja nyrkkeilyä ja painia ja sen kautta amerikkalaista ajattelutapaa maskuliinisuudesta ja valkoisen rodun asemasta. Uhkaa pyrittiin torjumaan eksotisoimalla ja feminisoimalla japanilaisia taistelulajeja.[57]

Bushido oli siis heti ilmestymisensä jälkeen kulttuurien kohtaamisen näkökulmasta erittäin suurta mielenkiintoa herättänyt kirja. Se johtui yhtäältä jo pitkästä, vuosikymmeniä kestäneestä läntisen maailman tuntemasta kiinnostuksesta japanilaiseen kulttuuriin ja toisaalta ajankohtaisesta Japanille voittoisasta Venäjän-Japanin sodasta. Se nostatti esiin maailmanlaajuisesti Japaniin ja sen kulttuuriin liitettyjä ihastuksen ja pelon tunteita.

Johtopäätökset

Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että Nitobe Inazôn Bushido-kirja ilmestyi aikana, jolloin Japaniin oli alettu läntisessä maailmassa liittää aikaisempien myönteisten mielikuvien lisäksi myös viholliskuvalle ominaisia piirteitä. Sen lisäksi Yhdysvalloissa etenkin laivaston ja Kalifornian väestön piirissä suhtauduttiin japanilaisiin entistä varauksellisemmin. Nämä seikat tukevat johtopäätöstä, että Bushido voidaan kulttuurien kohtaamisen näkökulmasta todella ymmärtää yritykseksi rakentaa kulttuurien välistä siltaa yli Tyynenmeren ja että myös sellaiselle sillalle oli lisääntyvää tarvetta. Lisäksi voidaan yleisemmin todeta, ettei Bushido jäänyt sillaksi vain yli Tyynenmeren, vaan se oli silta Japanista periaatteessa koko muuhun maailmaan. Venäjän-Japanin sota oli luonut kirjalle todellisen kysynnän ja tarpeen riippumatta siitä, merkitsikö se sitten lukijalle pelkoa länsimaiden aseman horjumisesta vai toivoa ja rohkaisua uudenlaisen maailman avautumisesta.

Kulttuurien välinen silta tarkoitti kuitenkin Nitobelle itselleen siltaa nimenomaan Japanin ja Yhdysvaltain sekä yleisemmin Japanin ja lännen välille. Hän oli omaksunut läntisen ajattelun suhtautumisessa Itä-Aasian kansakuntiin pitäen muun muassa Japaniin 1910 liitettyä Koreaa rappeutuvana kansakuntana ja korealaisia alempiarvoisena rotuna[58], jolla ei ollut riittäviä kykyjä kansalliseen itsehallintoon. Hän oli myös omaksunut läntisen käsityksen kolonialismin sivistävästä vaikutuksesta, mikä käy hyvin ilmi hänen toteamuksestaan, että  kolonialismin suurin tavoite oli ihmisrodun kehittäminen[59]. Niin työssään siirtomaavallan virkamiehenä Taiwanilla kuin siirtomaapolitiikan professorina Nitobe oli viitannut valistuneeseen hegemonia-ajatteluun.[60] Käsityksillään hän edusti Japanin omaksumaa läntistä normia suhtautumisessa kolonioihin[61]. Japanilaisille korealaiset olivat jälkeenjäänyt kansa, joka tulisi sivistää ja sulauttaa japanilaisiin.[62]

Nitobe Inazôn päämääränä oli siis ennen muuta länsimaalaisten ja japanilaisten yhdenvertaisuus.[63] Hänen bushidô-teorioitaan oli motivoinut halu luoda silta kulttuurien välille osoittamalla bushidôn yhtäläisyyksiä länsimaisen ajattelun ja uskonnon kanssa.[64]

Kirjoittaja on Oulun yliopiston historian emeritusprofessori.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Lähdejulkaisut:

Chamberlain, Basil Hall. Japanese Things. Being Notes on Various Subjects Connected with Japan. For the use of travelers and others. Fifth revised edition 1905 (1890). First Tuttle edition 1971. Tenth printing. Charles E. Tuttle Company, Tokyo 1978.

Hancock, H. Irving. Dshiu-Dshitsu -taistelutemppuja. Japanilaisia hyökkäys- ja puolustustapoja kaksintaistelussa. Suomentanut P-n. y.m. Lindstedt’in Antikvaarinen Kirjakauppa, Helsinki 1905.

Heikel, Viktor. Japanilainen voimistelu. Suomenti M. Pennanen. Weilin, Helsinki 1905.

Kertomuksia Ihmiskunnan Historiasta A.W. Gruben mukaan (J. Krohn). Seitsemäs Osa. Uusin Aika. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 34 Osa. Helsinki 1874.

N. I.. Kymmenennen, tarkistetun painoksen esipuhe. Inazo Nitobe, Bushido. Japanin sielu. Esitys japanilaisten ajattelusta. Vuonna 1935 Tokiossa ilmestyneestä painoksesta suomentanut Antero Manninen. Useimmat runot suomentanut O. Manninen. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, Helsinki 1942.

Nitobe, Inazo. Bushido. Japanin sielu. Esitys japanilaisten ajattelusta. Vuonna 1935 Tokiossa ilmestyneestä painoksesta suomentanut Antero Manninen. Useimmat runot suomentanut O. Manninen. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, Helsinki 1942.

Nitobe, Inazo. Bushido. Japanin sielu. Esitys japanilaisesta ajattelusta. Suomentanut Antero Manninen (1942). Runosuomennokset (ellei toisin mainita) ja suomennoksen tarkistus Jaakko Anhava. Memfis Books, Helsinki 2012.

Manners and Customs of the Japanese in the Nineteenth Century from the Accounts of Duch Residents in Japan and from the German Work of Dr. Philipp Franz von Siebold. First Edition 1841. Second Printing. Charles E. Tuttle Company, Tokyo 1977.

Nitobe, Inazo. Preface to the First Edition (1899). Bushido. The Soul of Japan. An Exposition of Japanese Thought. The Works of Inazo Nitobe. Volume 1. University of Tokyo Press, Tokyo 1972.

Palmén, E. G.. Kulttuurin uusimmasta voittomaasta. Jaapanin tilastollisen vuosikirjan johdosta. Valvoja 1891.

Sources of Japanese Tradition. Second Edition. Volume Two: 1600 to 2000. Compiled by W.M. Theodore de Bary, Carol Cluck and Arthur E. Tiedemann. Columbia University Press, New York 2005.

Yamamoto, Tsunetomo. Hagakure. The Book of the Samurai. Translated by William Scott Wilson. Kodansha International Ltd., Tokyo 1983.

Zilliacus, K.. Den nya stormakten i orienten. Finsk Tidskrift 1895.

Zilliacus, Konni. Japanesiska studier och skizzer. Wentzel Hagelstam förslag, Helsinfors 1896.

Lehdet:

Aamurusko 1857

Finlands Allmänna Tidning 1858.

Morgonbladet 1854.

Suomen Kuvalehti 1875

Suometar 1857.

Tutkimuskirjallisuus:

Akami, Tomoko. The Nation-State/Empire as a Unit of Analysis in the History of International Relations: A Case Study in Northeast Asia, 1868-1933. Teoksessa The Nation State and Beyond. Governing Globalization Processes in the Nineteenth and Early Twentieth Centuries. Isabella Löhr & Roland Wenzlhuemer (editors). Springer-Verlag,  Berlin Heidelberg 2013.

Van Alstyne, Richard W.. The United States and East Asia. Thames and Hudson, London 1973.

Barrow, Terence. Introduction to the New Edition. In Manners and Customs of the Japanese in the Nineteenth Century from the Accounts of Duch Residents in Japan and from the German Work of Dr. Philipp Franz von Siebold. First Edition 1841. Second Printing. Charles E. Tuttle Company, Tokyo 1977.

Benesch, Oleg. Inventing the Way of the Samurai. Nationalism, Internationalism and Bushidô in Modern Japan. Oxford University Press, Oxford 2014.

Bitterli, Urs, Cultures in Conflict. Encounters Between European and Non-European Cultures, 1492-1800. Translated by Ritchie Robertson. Polity Press, Oxford 1989.

Brown, Delmer M.. Nationalism in Japan. An Introductory Historical Analysis. University of California Press, Berkeley and Los Angeles 1955.

Burkman, Thomas W.. Japan and the League of Nations. Empire and World Order, 1914-1938. University of Hawai’i Press, Honolulu 2008.

Dawson, Raymond. The Chinese Chamelon. An Analysis of European Conceptions of Chinese Civilization. Oxford University Press, London, New York 1967.

Caprio, Mark E.. Assimilation Rejected. The Tong’a inbo’s Challenge to Japan’s Colonial Policy in Korea. Teoksessa Imperial Japan and National Identities in Asia, 1895-1945. Li Narangao & Robert Cribb (editors). RoutledgeCurzon, London and New York 2003.

Earl, David Magery. Emperor and Nation in Japan. Political Thinkers of the Tokugawa Period. University of Washington Press, Seattle 1964.

Emmerson, John K., Holland Harrison M.. The Eagle and the Rising Sun. America and Japan in the Twentieth Century. Addison-Wesley Publishing Company, Inc., Reading Massachusetts 1988.

Fält, Olavi K.. Eksotismista realismiin. Perinteinen Japanin-kuva Suomessa 1930-luvun murroksessa. Studia Historica Septentrionalia 5. Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys, Rovaniemi 1982.

Fält, Olavi K., Global History, Cultural Encounters and Images. Teoksessa Between National Histories and Global History. Eds. Stein Tonnesson, Juhani Koponen, Niels Steensgaard, Thommy Svensson. Historiallinen Arkisto 110:4. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1997.

Fält, Olavi K.. Kansainvälisyys vai kansallisuus: Nitobe Inazôn ristiriita? Historian ja arkeologian tutkimuksen aikakauskirja Faravid 40/2015, 163-175.

Fält, Olavi K.. Keskus-periferia suhteiden vaikutus länsimaisiin mielikuviin Japanista 1853-1904 – esimerkkeinä Suomi ja Ruotsi. Teoksessa Keskus ja periferia muuttuvassa maailmassa. Kari Alenius & Olavi K. Fält (toim.). Studia Historica Septentrionalia 70. Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys, Rovaniemi 2014.

Hallsten-Kallia, Armi. Suomalainen esipuhe. Inazo Nitobe, Bushido. Japanin sielu. Esitys japanilaisten ajattelusta. Vuonna 1935 Tokiossa ilmestyneestä painoksesta suomentanut Antero Manninen. Useimmat runot suomentanut O. Manninen. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, Helsinki 1942.

Introduction. The Setting for Japan’s Pacifism. Teoksessa Pacifism in Japan. The Christian and Socialist Tradition. Nobuya Bamba & John F. Howes (editors). Foreword by Robert N. Bellah. Minerva Press, Kyoto 1978.

Introduction. In Yamamoto Tsunetomo, Hagakure. The Book of the Samurai. Translated by William Scott Wilson. Kodansha International Ltd., Tokyo 1983.

Lehmann, Jean-Pierre. The Image of Japan. From Feudal Isolation to World Power 1850-1905. George Allen & Unwin, London 1978

The Life of Inazo Nitobe. The Works of Inazo Nitobe. Volume 1. University of Tokyo Press, Tokyo 1972.

Naff, William E.. Reflections on the Question of “East” and “West” from the Point of View of Japan. Teoksessa As Others See Us. Edited by Bernard Lewis, Edmund Leites and Margaret Case. International Society for Comparative Study of Civillizations, New York 1985.

Neumann, William L.. America Encounters Japan. From Perry to MacArthur. Harper Colophon Books, New York 1965.

Nitobe Inazô (1862-1933). Biographical Dictionary of Japanese History. Seiichi Iwao (supervising editor).Translator Burton Watson. Second Edition. International Society for Educational Information, Tokyo 1982.

Peattie, Mark R.. The Japanese Colonial Empire, 1895-1945. Teoksessa The Cambridge History of Japan. Volume 6. The Twentieth Century. Peter Duus (editor). Cambridge University Press, Cambridge 1988.

Publisher’s Foreword. Chamberlain, Basil Hall. Japanese Things. Being Notes on Various Subjects Connected with Japan. For the use of travelers and others. Fifth revised edition 1905 (1890). First Tuttle edition 1971. Tenth printing. Charles E. Tuttle Company, Tokyo 1978.

Roberts, Lee M. Literary Nationalism in German and Japanese Germanistik. Peter Lang Publishing, Inc. New York 2010. Lainaus artikkelista Cyril H. Powles, Bushido: Its Admirers and Critics 107-118. Teoksessa Nitobe Inazo: Japan’s Bridge across the Pacific. John W. Howes (editor). The Perseus Books Group, Boulder 1995.

Rouse, Wendy, Jiu-Jitsuing Uncle Sam. Te Unmanly Art of Jiu-Jitsu and the Yellow Peril Threat in the Progressive Era United States. Pacific Historical Review, Vol. 84 No. 4, 2015, 448-477.

Rozman, Gilbert. Social Change. Teoksessa The Cambridge History of Japan. Volume 5. The Nineteenth Century. Marius B. Jansen (editor). Cambridge University Press, Cambridge 1989.

Sakamaki, Shunzo. Western Concepts of Japan and the Japanese, 1800-1854. Pacific Historical Review, Vol. 6:1, 1937, 1-14.

Takagi, Yasaka. Introduction to the Works of Inazo Nitobe. Teoksessa The Works of Inazo Nitobe. Volume 1. University of Tokyo Press, Tokyo 1972.

Turnbull. Stephen R.. The Book of the Samurai. The Warrior Class of Japan. Magna Books, A Bison Book, Leicester, London 1987.

Wildes. Harry Emerson. Aliens in the East. A New History of Japan’s Foreign Intercourse. Reprint. First Published in 1937. Scholarly Resources, Wilmington, Deleware 1973.

Yamamoto, Masaya. Image-Makers of Japan. A Case Study in the Impact of the American Protestant Foreign Missionary Movement, 1859-1905. The Ohio State University, Ph.D. 1967. University Microfilms, Inc., Ann Arbor, Michigan.

 



  1. Hallsten-Kallia 1942, 11; Takagi 1972, xv. [Takaisin]
  2. Fält 2015, 163-175. [Takaisin]
  3. Bitterli 1989, 20-51. [Takaisin]
  4. Fält 1997, 60-61. [Takaisin]
  5. Benesch 2014, 15-22; Biographical Dictionary of Japanese History 1982, 272-273; Brown 1955, 53-54; Earl 1964, 40-42; Turnbull 1987, 138-139; Sources of Japanese Tradition. Second Edition. Volume Two: 1600 to 2000, 185-204. [Takaisin]
  6. Benesch 2014, 22-27. [Takaisin]
  7. Benesch 2014, 15-22; Introduction 1983, 9-16; Turnbull 1987, 139-140; Yamamoto 1983, 17. [Takaisin]
  8. Benesch 2014, 43-44. [Takaisin]
  9. Benesch 2014, 45-56. [Takaisin]
  10. Benesch 2014, 56-61. [Takaisin]
  11. Benesch 2014, 61-67. [Takaisin]
  12. Benesch 2014, 67-72. [Takaisin]
  13. Benesch 2014, 79-81. [Takaisin]
  14. Benesch 2014, 85-87. [Takaisin]
  15. Nitobe Inazôn elämästä ks. Benesch 2014, 2, 90-97, 143, 148, 228-229; Biographical Dictionary of Japanese History 1982, 430; Burkman 2008, 144-145; Hallsten-Kallia 1942, 11-16; Introduction. The Setting for Japan’s Pacifism 1978, 7, 23; Takagi 1972, ix-xxiii. [Takaisin]
  16. Feodalismi-käsitteen soveltamisen ongelmasta Japanin historian tulkintaan ks. Rozman 1989, 504-505. [Takaisin]
  17. Nitobe (1899)1972, 7-9. [Takaisin]
  18. The Life of Inazo Nitobe 1972,  xxvii-xxxi. [Takaisin]
  19. Biographical Dictionary of Japanese History 1982, 430. [Takaisin]
  20. Barrow 1977, 1-2; Manners and Customs of the Japanese in the Nineteenth Century from the Accounts of Duch Residents in Japan and from the German Work of Dr. Philipp Franz von Siebold (1841) 1977, 7-9, 287-290; Sakamaki 1937, 1-5; Wildes (1937) 1973, 213-214. [Takaisin]
  21. ”Japans öppnande”. Morgonbladet 15.6.1854. [Takaisin]
  22. ”Evankeliumi Japanin waltakunnassa”. Suometar 27.10.1857. [Takaisin]
  23. ”Japan, dess produkter och industri”. Finlands Allmänna Tidning 1.6.1858. [Takaisin]
  24. ”Japanin maa ja kansa”. Aamurusko 1857, 123. [Takaisin]
  25. Fält 1982, 47-48. [Takaisin]
  26. Kertomuksia Ihmiskunnan Historiasta A.W. Gruben mukaan (J. Krohn). Seitsemäs Osa. Uusin Aika 1874, 194-196. [Takaisin]
  27. ”Nuori Japani”. Suomen Kuvalehti N:o 67 1875, 6-7, 10. [Takaisin]
  28. Palmén 1891, 478, 570. [Takaisin]
  29. Lehmann 1978, 149. [Takaisin]
  30. Zilliacus 1895, 61-72. [Takaisin]
  31. Zilliacus 1896, 16-17, 50-56. [Takaisin]
  32. Dawson 1967, 90-105. [Takaisin]
  33. Lehmann 1978, 54-55. [Takaisin]
  34. Fält 1982, 60-63; Fält 2014, 320-321. [Takaisin]
  35. Naff 1985, 218-219. [Takaisin]
  36. Neumann 1965, 48-49. [Takaisin]
  37. Neumann 1965, 107-117. [Takaisin]
  38. Van Alstyne 1973, 53-64. [Takaisin]
  39. Van Alstyne 1973, 64, 90-91; Emmerson, Holland 1988, 47-48; Neumann 1965, 112-115, 124-125. [Takaisin]
  40. N. 1942, 9-10. [Takaisin]
  41. Nitobe 1942. [Takaisin]
  42. Nitobe 2012. [Takaisin]
  43. Benesch 2014, 92, 96-97 [Takaisin]
  44. Benesch 2014, 148. [Takaisin]
  45. Roberts 2010, 53. [Takaisin]
  46. Publisher’s Foreword 1978, VII. [Takaisin]
  47. Chamberlain (1905) 1978, 72. [Takaisin]
  48. Benesch 2014, 96. [Takaisin]
  49. Benesch 2014, 96-97. [Takaisin]
  50. Lehmann 1978, 177. [Takaisin]
  51. Yamamoto 1967, 253. [Takaisin]
  52. Fält 1982, 77. [Takaisin]
  53. Hancock 1905, 6. [Takaisin]
  54. Heikel 1905, 6. [Takaisin]
  55. Heikel 1905, 7. [Takaisin]
  56. Hancock 1905, nimilehti. [Takaisin]
  57. Rouse 2015, 448-477. [Takaisin]
  58. Caprio 2003, 143 n 14. [Takaisin]
  59. Peattie 1988, 239. [Takaisin]
  60. Burkman 2008, 145-147. [Takaisin]
  61. Akami 2013, 185-195. [Takaisin]
  62. Peattie 1988, 240-241. [Takaisin]
  63. Benesch 2014, 95. [Takaisin]
  64. Benesch 2014, 143. [Takaisin]


Share on Facebook2Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *