2016/4
Munkkien rakkausrunoista Mishimaan ja mangaan: Poimintoja Japanin kirjallisuushistoriasta

Japani, kissojen valtakunta

Tervetuloa Kissavieraan puutarhaan

Mikä se oli? Kuulinko harhoja? Ei, nyt se kuului taas.

Joku rapisuttaa paperista liukuovea, shōjia, vain metrin päässä minusta. Makaan liikahtamatta tatamilla futon-patjallani ja tuijotan pimeyteen silmiäni uskomatta: valkeana häämöttävä paperiseinä alkaa hitaasti avautua rapinan säestämänä! Mutta naapurikamarissa ei pitänyt olla ketään, ehdin miettiä hämmentyneenä. Olen 16-vuotias, ensimmäistä kertaa Japanissa ja yöpuulla toisen isäntäperheeni linnamaisessa kartanossa. Hetken uskon jo kohdanneeni ihka aidon japanilaisen kummituksen, kun sisään sujahtaa pieni musta olento, jonka silmät hohtavat hämärässä. Huh sentään, sehän on yksi perheen viidestä kissasta! Itsetietoinen neiti tepastelee ympäri huoneen ja poistuu toiselta puolelta yhtä aavemaisesti kuin on ilmestynytkin: paperinen liukuovi on niin kevyt, että se avautuu helposti kynsien rapinan saattelemana.

Japanin voi sanoa olevan varsinainen ”kissojen valtakunta”, Hayao Miyazakin animaatioelokuvan nimeä mukaillen. Yöllisen Tokion asuinaluetta ei voisi kuvitella ilman siellä täällä puikkelehtivia viirusilmiä ja niiden äänekästä mouruamista. Kattien annetaan yleensä kuljeskella vapaina jyrsijäjahdissa, ja tyypillisesti naapurustossa asustaa aina joku eläinrakas mummo, joka huolehtii kissapopulaation ruokkimisesta.

Kissanystäviä maassa riittää muutenkin. ”Kissa yhdistää luonnon ja ihmisen”, eräs japanilainen kissaintoilija filosofoi. Murrosiässä nuori mies purki huolensa kissaystävälle, jonka turkin paijaaminen lohdutti, kun maailma murjoi. Ystäväni näkemyksen mukaan kissa toimi hänen kaltaisensa, luonnosta vieraantuneen urbaanin japanilaisen yhdyssiteenä luontoon. Hänen valokuvaaja-vaimonsa tuntui olevan samaa mieltä: Tokion esikaupunkien kujilla seikkaillessamme pariskunta saattoi yhtäkkiä rynnätä kurkistelemaan vaikka roskatynnyrien taa, jos siellä vilahti valloittava kissimirri. Ja taas kamera kävi!

Tokion esikaupungit ovat varsinaista asfalttiviidakkoa, jota täplittävät pikkuruiset pihat ja vain hieman niitä suuremmat puistot. Japanilainen puutarha on tilaihme: vain muutaman neliön alueellekin saa loihdittua kokonaisen pienoismaiseman muotoon leikattuine pensaineen ja käppyräisine mäntyineen. Jos tilaa on vielä vähemmän, oman puutarhan voi kyhätä talon viereen vaikka kukkaruukuista.

Takashi Hiraide kuvaa Kissavieras (Neko no kyaku 『猫の客』)-romaanissaan tyypillistä vanhan talon puutarhaa, joka muodostaa rauhaisan keitaan vain tunnin junamatkan päässä maailman vilkkaimmalta asemalta Shinjukussa. Piharakennuksessa asustava boheemi nuori pariskunta saa luokseen yllättävän vieraan: tyypillisen tokiolaisen kissan, joka vaeltelee vapaana ja ”ylittää rajoja umpimähkään”. Poikkeuksellisen siro ja suippokorvainen kissaneiti ei kuitenkaan ole kauaa mikä hyvänsä kulkukatti, sillä naapurin pikkupoika julistaa sen omakseen.

Onnenmaskoteista hirviöihin: värikylläinen kissakulttuuri

Japanilaisista kissasankareista tunnetuimpia on tietenkin maneki-neko eli ”kutsuva kissa”, joka houkuttelee asiakkaita peremmälle monen liikkeen ovensuussa käpälä vinhasti heiluen. Alun perin Japanista kotoisin oleva onnen maskotti on levinnyt muuallekin Aasiaan ja suosittu hahmo myös esimerkiksi Kiinassa.

Julkkiskissoista harvinaisen korkeaan asemaan kohosi Tama-niminen kissa Wakayaman prefektuurista, sillä se korotettiin aina asemapäälliköksi. Kissa istuskeli aseman leimauslaitteen päällä sen näköisenä kuin olisi pitänyt silmällä, että liput varmasti leimattiin. Matkailunähtävyydeksi muodostunut kissavanhus menehtyi kesällä 2015, jolloin yli sata ihmistä osallistui sen hautajaisiin. Onneksi se sentään ennätti kouluttaa itselleen seuraajan!

Kissat ovat toki näytelleet keskeisiä rooleja myös japanilaisessa kirjallisuudessa. Jo reilu tuhat vuotta sitten kirjoitetussa Genjin tarinassa Hikaru Genjin nuori vaimo, Kolmas Prinsessa (Onna Sannomiya) säntää karanneen kissan perässä verannalle sillä seurauksella, että Genjin ystävän ja kilpailijan Tō no Chūjon poika Kashiwagi näkee hänet. Ajan konventioiden mukaan ylhäiset naiset pysyttelivät alati vieraiden miesten silmiltä piilossa, ja niinpä kissajahdin seuraukset ovat kohtalokkaat. Kashiwagi ihastuu päätä pahkaa nuoreen naiseen eikä malta pitää näppejään erossa tästä. Raiskattu Prinsessa saa äpärälapsen, joka kasvatetaan Genjin poikana, ja aikanaan tunnon tuskien piinaama Kashiwagi ajautuu itsemurhaan. Sitä ennen Kashiwagi kuitenkin onnistuu hankkimaan itselleen Kolmannen Prinsessan kissan, joka tarjoaa jonkinlaisen korvikkeen hänen himoitsemalleen naiselle.

Genjin tarinan kirjoittajana pidetyn Murasaki Shikibun aikalainen, Sei Shōnagon -nimellä tunnettu hovinainen, puolestaan kuvailee Myōbu-rouvana tunnettua hovikissaa, joka oli niin korkea-arvoinen että sille oli puettu ylimysten käyttämä päähine. Oli siis melkoinen selkkaus, kun Okinamaru-niminen lemmikkikoira rohkeni hyökätä arvoisan Myōbun kimppuun: rangaistuksena hänen korkeutensa loukkaamisesta koira-polo piestiin henkihieveriin.

Joutilaan mietteissä (n. 1331) Kenkō-munkki puolestaan kertoilee Neko-matasta, kaksihäntäisestä kissahirviöstä joka hyökkäilee vuorten perukoilla ihmisten kimppuun yöaikaan. Neko-mata on tyypillinen hirviöhahmo, yōkai, klassisissa japanilaisissa kummitusjutuissa. Kissahirviöllä on usein kaksi häntää, ja kammottava olento on ikuistettu myös lukuisiin kuvakääröihin.

Nykykirjallisuudessa puolestaan kissoilla on aivan erityinen roolinsa Haruki Murakamin maailmassa. Tunnetuin esimerkki lienevät Kafka rannalla -romaanin puheliaiden kissojen filosofiset turinat. Tavatessani Murakamin pari vuotta sitten hän kertoi Suomen vierailullaan käyneensä myös Korkeasaaressa ja kytänneensä kelpo tovin harvinaisen kissapedon häkin luona ‒ turhaan: villikissa (Felis silvestris), japaniksi yamaneko eli kirjaimellisesti ”vuori kissa” ei suvainnut näyttäytyä kissojen ystävänä tunnetulle kirjailijalle.

Kuin toisesta maailmasta

Japanin kirjallisuuden ehdoton kissaklassikko on kuitenkin Natsume Sōsekin Wagahai wa neko de aru eli ”Minä olen kissa”. Siinä ylimielisenä kertojahahmona toimiva kissa ruotii rakastettavan kaikkitietävästi japanilaisen keskiluokan elämää ja ennen kaikkea ihmisten typeryyttä.

Takashi Hiraiden romaanin Chibi muistuttaa Natsume Sōsekin Kissaa siinä, että se on ikään kuin ulkopuolinen tarkkailija: Chibi tuntuu aistivan ympäröivän maailman aivan erityisellä tavalla, mutta ”salaman lailla” puutarhan puolelta toiselle syöksyilevän kissan kiinnostus ”suuntautui eläin- ja kasvikuntaan”, kun taas ”ihmisten maailmasta se vähät välitti”. Kertoja saa huomata, miksi kissan ystävät ylistävät aina omaa kissaansa ylitse muiden, kykenemättä muita kissoja näkemäänkään: hän lumoutuu pian itse omalaatuisen Kissavieraansa edesottamuksista.

Sana merkillistä kuulosti tässä yhteydessä luonnolliselta. Niin, Chibi oli merkillinen kissa. Sydämeni pamppaili ilosta jakaessani hänen kanssaan tuon ymmärryksen, vaikka kyseessä olikin kissan omistaja.

Ihmisen täydentämä luonto

Tapasin kirjailijan Tokiossa keväällä 2015, jolloin hän kertoi, että kaikki kirjan tapahtumat ja henkilöt ovat tosia, päivämääriä myöten. Vain tarinan miljöönä toimivan talovanhuksen tarkkaa sijaintia ei kerrota; nyt tosin tiedän sen sijainneen suhteellisen lähellä entistä Tokion kotiani. Realistisista taustoista huolimatta teos sisältää esseististä pohdintaa, ja tarina karkaa usein merkillisiin sfääreihin: kissan liikehdintä saattaa assosioitua Nihon shoki -kronikan kuvauksen metsästyksen jumalasta, tai tapahtumien kohtalokkaat käänteet tuoda mieleen Macchiavellin mietteet fortunan oikuista.

Romaani on muodostunut kansainväliseksi bestselleriksi, ja japaninkieliseen pokkariversioon on liitetty sen ranskaksi kääntäneen Elisabeth Suetsugun essee, jossa pohdiskellaan menestyksen syitä. Suetsugu, samoin kuin kirjailija itse, tuntuu pitävän yhtenä syynä kirjan ”japanilaista” luontokäsitystä. Buddhalaisuudesta kumpuavan ajattelutavan mukaan ihminen ei ole ”luomakunnan herra”, vaan kaikki on yhteydessä kaikkeen: Kissavieraan kertoja seuraa kissan edesottamuksia kuin kyseessä olisi ihmislapsi.

Sama ihmettelevä, kohteensa kanssa samalle tasolle pyrkivä tarkastelutapa koskee myös muuta luontoa, jota kirjassa edustaa ennen kaikkea puutarha. Siellä kertoja solmii ystävyyssuhteen sudenkorennon kanssa:

Äkkiä mieleeni juolahti jotakin ja suljin vesihanan. Katkaistuani vesisuihkun ojensin vasemman käteni etusormen ilmaan. Korento harkitsi tilannetta vielä yhden laajan kierroksen ajan. Sitten se lähestyi nopeasti, suoritti pienemmän kierroksen aivan edessäni, suuntasi äkkiä osoittamaani suuntaan ja istahti sormelleni.

Riemuiten pidättelin hengitystä. Sen täytyi olla ystäväni. Ohikiitävä hetki tuntui kestävän kauan. Sormellani lepäsi neljä kappaletta läpinäkyviä siipiä ja pari verkkosilmiä suorastaan merkillisesti ympäristön katseilta eristäytyneen puutarhan keskellä, josta ihmisen läsnäolo tuntui kaikonneen.

Japanilaisen puutarhan viehätysvoima perustuu juuri siihen, miten ihminen ”täydentää luonnon”. Jokainen puu on muotoon leikattu, jokaisen kiven ja pensaan paikka harkittu, lampi on puhdistettu ryönästä; ja silti vaikutelma on täysin luonnollinen, suorastaan superluonnollinen! Niinpä kertoja ryhtyy leikkimään puutarhuria ja ponnistelee saadakseen purkutuomiotaan odottavan talon hylätyn pihan kukoistamaan.

Olisipa ihanaa, jos Kissavieras saisi jatkaa leikkejään pihalla pariskunnan kanssa öitä myöten, tulla ja mennä kahden talon välillä niin kuin haluaa, mutta…

Chibi saapui elämäämme raolleen jätetystä ikkunasta kuin pieni puronen, joka pikku hiljaa etenee kostuttaen vain aavistuksen kaltevaa pintaa. Kohtaloksi kutsuttu voima kuitenkin lähestyi tuota purosta. 

Raisa Porrasmaa on Kissavieraan suomentaja.

Lähteet

Takashi Hiraide, Kissavieras. Suom. Raisa Porrasmaa. Schildts & Södeström, Helsinki 2016.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.