2016/4
Munkkien rakkausrunoista Mishimaan ja mangaan: Poimintoja Japanin kirjallisuushistoriasta

”Kääntäjä on ikkuna, jota parhaimmillaan ei huomaa, tärkeää on vain mitä sen läpi näkyy.”: haastattelussa kääntäjä Kai Nieminen

Kai Nieminen on japanilaisen kaunokirjallisuuden kääntämisen pioneeri ja taituri, jonka nimeä ei voi olla mainitsematta, kun aiheena on japanilaisen kaunokirjallisuuden asema Suomessa. Vuosikymmenten aikana lukuisia teoksia japanilaista proosaa, runoutta ja näytelmiä suomalaisille lukijoille välittäneen Niemisen polku mestarikääntäjäksi on ollut pitkä ja polveileva.

Aloittelevana suomentajana ja japanin kieltä siksi jossain määrin tuntevana tiedostan, millaista aivojumppaa japanin rakenteiden ja ilmaisujen sovittaminen suomeen vaatii. Etenkin klassisen japanin kääntäminen on niin haastavaa, etten voi olla tuntematta syvää kunnioitusta sitä valtavaa tietomäärää kohtaan, joka jokaisen käännöksen takana häämöttää. Niemisen suomennosten notkeaa kieltä ja sujuvaa ilmaisua ihaillessa ei hämmästytä, että taustaltaan hän on lähes parikymmentä omaa runokokoelmaa julkaissut runoilija.

Kiinan asiantuntija ja runoilija-suomentaja Pertti Niemisen poikana varttunut Kai Nieminen oli tottunut näkemään kirjoitusmerkkejä pienestä pitäen eikä siksi kokenut rimakauhua kirjoitusjärjestelmän hankaluuden vuoksi, vaan suhtautui kieleen välineenä. Hän käsitti jo varhain, että kääntämisessä on kyse ajatusten, ei sanojen välittämisestä.

Kääntäjä Kai Nieminen käsitti jo varhain, että kääntämisessä on kyse ajatusten, ei sanojen välittämisestä. Kuvaaja: Elina Sorainen
Kääntäjä Kai Nieminen käsitti jo varhain, että kääntämisessä on kyse ajatusten, ei sanojen välittämisestä. Kuvaaja: Elina Sorainen

Kai Niemisen japanin opinnot käynnistyivät Helsingin yliopistossa 1970-luvulla studia generalia -kurssilla. Nieminen oli opiskellut yliopistolla teoreettista filosofiaa ja musiikkitiedettä, mutta muut opinnot jäivät japanin vietyä hänet mukanaan. Niihin aikoihin japania ei voinut vielä opiskella pääaineena, mutta Nieminen tutustui Veikko Polarmeren kautta suomalais-ugrilaisia kieliä Helsingin yliopistossa tutkineeseen Takashi Ogishimaan, jonka yksityisopetukseen hän pääsi. Jo tuossa vaiheessa Niemisen kiinnostus suuntautui klassiseen kieleen, jonka kieliopin opiskeltuaan hän ryhtyi suomentamaan Kenkō-munkin (Kenkō hōshi, tunnetaan myös nimellä Yoshida Kenkō) teosta Tsurezuregusa. Munkin pohdinnat julkaistiin aikanaan (vuonna 1978) nimellä Joutilaan mietteitä.

Ogishiman palattua kotimaahansa Nieminen jatkoi opiskelua itsenäisesti. Nieminen majoitti 1970-luvun alkupuolella japanilaisia alivuokralaisia, ja heidän ansiostaan myös arkipäivän puhekieli tuli tutuksi. Ennen pitkää koitti myös kallisarvoinen tilaisuus päästä vierailemaan kohdemaassa, kun Nieminen sai Japan Foundationilta vuoden mittaisen stipendin. Rahoituksen sai käyttää vapaasti oleskeluun ja matkusteluun, ja Nieminen hyödynsi tilaisuutta tutustumalla maahan ja sen asukkaisiin. Hän pääsi vierailemaan myös monissa klassisessa kirjallisuudessa kuvatuissa paikoissa ja matkasi haikumestari Matsuo Bashōn jäljillä tämän Kapea tie pohjoiseen (Oku no hosomichi) -teoksessa kuvaamaa reittiä pitkin. Nieminen oli kääntänyt teoksen luonnosmaisesti ja viimeisteli suomennoksensa matkan aikana.

Japanissa Nieminen kohtasi myös lähetyssaarnaaja Martti Turusen, josta tuli sittemmin ensimmäinen ulkomailla syntynyt ja kasvanut japanilainen poliitikko ja Japanin parlamentin ylähuoneen edustaja Marutei Tsurunen. Myös Turunen suomensi japanilaista kaunokirjallisuutta ja ryhtyi ennen pitkää kääntämään Japanin klassisen kirjallisuuden tunnetuinta teosta, Genjin tarinaa (Genji monogatari) suomeksi. Nieminen puolestaan suomensi alusta lähtien teoksen lukuisat runot. Turunen suomensi osan Genjin tarinasta, Hikaru Genjin nuoruudesta ja kukoistusvuosista kertovan ensimmäisen kolmanneksen. Kai Nieminen on jatkanut suomennostyötä ja työstää käännöstä edelleen.

Kääntäjän leipä on kapea ja ammatti taloudellisesti kannattamaton, joten Nieminenkin työskenteli uransa alkupuolella päivätyössä kirjakaupassa. Myöhempinä vuosina hän on saanut elantonsa etupäässä erilaisina apurahoina. Etenkin klassisen japanilaisen kaunokirjallisuuden kääntäminen on niin hidasta ja vaativaa, ettei käännöspalkkioilla elä. Nieminen onkin korostanut, että kaunokirjallisuuden kääntäjän uralle tähyävällä on oltava intohimoinen suhtautuminen kirjallisuuteen, mistä hänen oma pitkäjänteinen työnsä lienee paras esimerkki. Viime vuonna 65 vuotta täyttänyt Nieminen vastasi ystävällisesti haastatteluun Genjin tarinan suomennostyön lomassa.

Japanin kieli Suomessa -kirjan haastattelussa kerrot aloittaneesi japanin kääntämisen Kenkō Hōshin Tsurezuregusasta. Miksi valitsit niin vaikean teoksen? Eikö olisi ollut helpompaa aloittaa jostakin nykyjapaniksi kirjoitetusta teoksesta? Mikä alun perin sai sinut kiinnostumaan niin syvällisesti juuri japanin kielestä?

”Yksinkertaisesti sanottuna japanin kielestä kiinnostuin kirjallisuuden tähden, japanilaisen runouden tähden. Reitti suomentajaksi kulki tähän tapaan: teoreettisen filosofian opinnot saivat minut keväällä 1970 kiinnostumaan zenistä. Ostin Alan Wattsin kirjan Zen, joka sisälsi myös haikurunoja. Sain eräältä sukulaiselta ”Teach Yourself Japanese” -kirjan ja menin syksyllä 1970 Helsingin yliopiston studia generalia -luennoille oppimaan puhuttua japania. Vuoden 1971 alussa aloitin työt Kirjavintti-nimisessä kirjakaupassa Yrjönkadulla. Syksyllä 1971 julkaisin Yleisradiossa esitetyn kuunnelman Puu ja runokokoelman Joki vie ajatukseni.

Kirjavintissä tutustuin runoilija-suomentaja Veikko Polamereen, joka Japani-kiinnostuksestani kuultuaan innosti minut ottamaan yksityistunteja omalta opettajaltaan Takashi Ogishimalta. Ogishima-sensei oli alun perin romaanisen filologian maisteri, joka oli perheineen tullut Helsinkiin opiskelemaan suomalais-ugrilaista filologiaa. Kävin kerran viikossa hänen luonaan. Polameren idea oli, että minä alkaisin suomentaa Kenkōn Joutilaan mietteitä (Tsurezuregusaa) ja Veikko kääntäisi alkuun haikurunoilijoita, ennen muuta Issaa. Metodini Ogishiman kanssa oli, että viikon mittaan suomensin kotona minkä osasin ja ehdin, ja sitten hänen luonaan kävimme läpi viikon annoksen.

Ensimmäiseksi kuitenkin suomensin vihkooni Bungo bunpō -nimisen lukion oppikirjan, josta opin klassisen japanin peruskäsitteet. Syksystä 1971 jätin yliopisto-opinnot suorittamatta edes approbaturia. Ogishiman perhe palasi Japaniin joskus loppuvuodesta 1974. Jatkoin Joutilaan mietteiden suomentamista omin päin, kun osasin jo lukea klassistakin japania. Vuonna 1973 julkaisin Parnassossa ensimmäisen suomennokseni, Bashōn haibun-tekstejä.  Vuonna 1975 Otava halusi julkaista Inoue Yasushin novellivalikoiman, ja Hannu Mäkelä kysyi minulta, kääntäisinkö sen. Otavalla oli novelleista englanninkielinen kirja, The Counterfeiter. Luin sen ja sanoin, että suomennan nämä novellit, mutta japanista. Sain kuitenkin japaninkielisen tekstin vain kahteen novelliin kolmesta, joten kolmannen suomensin englannista. Kun siitä vuosia myöhemmin tuli uusi pokkaripainos, tarkistin senkin suomennoksen japaninkielisestä alkutekstistä. Inoue Yasushin Erään väärentäjän elämä (Otava 1975; Aru gisakka no shōgai) oli ensimmäinen suomentamani kokonainen kirja.

Kaiken aikaa taustalla kuitenkin oli meneillä Tsurezuregusan suomennostyö. Tyttäreni syntyi 1975 ja vaimoni palasi äitiyslomalta töihinsä 1977, jolloin sain kirjastoapurahan ja jäin keväällä töistä koti-isäksi ja freelance-suomentajaksi. Tammi oli tilannut Kaikō Takeshin romaanin Kesän pimeys (Natsu no yami) suomennoksen, ja laskin, että kirjastoapurahan turvin suomennan kirjan ja suomennospalkkion turvin saan Tsurezuregusan valmiiksi. Tsurezuregusa ilmestyi 1978, jolloin suomensin jo Bashōn matkakertomuksia (Oku no hosomichi ja muut matkakertomukset).”

Olet kääntänyt etenkin vanhempia tekstejä, niin sanottuja klassikoita. Miksi olet kiinnostunut etupäässä vanhemmasta kirjallisuudesta? Miksi haluat välittää sitä suomalaisille? Miksi on tärkeää kääntää ajallisesti kaukaisia teoksia?

”En tiedä, olenko kiinnostunut etupäässä vanhemmasta kirjallisuudesta, sillä omasta mielestäni olen kiinnostunut etupäässä hyvästä kirjallisuudesta. Olen itse asiassa suomentanut japanista kutakuinkin yhtä paljon 1900-luvun kirjallisuutta kuin varhaisempaakin. Tosin voinee sanoa, että olen yleisesti ottaen suuntautunut tavallista enemmän klassikoiden, myös niin sanottujen modernien klassikoiden, suomentamiseen. Siihen on omien mieltymysteni ohella jokunen käytännön syy, jotka uskoakseni pätevät muunkin kuin japaninkielisen kirjallisuuden saralla. Ensinnäkin niin sanottu klassikkokirja on alkuperämaassaan yleensä hyvin tunnettu ja tutkittu. Japanin kirjallisuudesta kyseen ollen se tarkoittaa myös, että klassikosta on julkaistu hyvin kommentoituja tekstikriittisesti editoituja laitoksia, mikä helpottaa niihin tutustumista ja niiden tulkitsemista. Se taas edesauttaa sen arvioimista, onko kirja sellainen, jota itse pitää kääntämisen arvoisena. Japanissa, kuten niin monessa muussakin kieli- ja kulttuuripiirissä, ollaan kovin taipuvaisia esittämään ”välttämättä käännettävien” kirjojen kaanon. Usein nuo niin sanotut perusteokset ovatkin ehdottomasti kääntämisen arvoisia mestariteoksia, niin kuin Kalevala ja Seitsemän veljestä suomalaisten mielestä.

Mutta kääntäjän ei ole pakko pitää kirjasta, vaikka tunnustaisi sen hyväksi ja merkittäväksi. Siksi kääntäjän on mielipiteensä muodostamisen kannalta hyvä saada lukea kirjasta monenlaisia selityksiä ja tulkintoja ennen kuin heittäytyy intohimoisesti työhön – tai torjuu sen. Valaistakseni asiaa omakohtaisella esimerkillä: Heike monogatari on kiistatta yksi merkittävistä Japanin kirjallisuuden klassikoista. Kääntäjäntyöni tähden minun on tunnettava se ja kyettävä suomentamaan esimerkiksi nō-näytelmissä ja haikurunoissa tiuhaan esiintyviä viittauksia siihen, toisinaan suoria sitaattejakin. Silti se ei ole teos, jonka suomentaminen kokonaisuudessaan kiinnostaisi minua niin paljon, että paneutuisin siihen. Eiga monogatari on Heian-kauden kirjallisuuden suomentajan tärkeä tuntea, mutta en voi kuvitella että se suomennettuna sinänsä kiinnostaisi lukijoita. On toki olemassa monia japanissakin saati muualla maailmassa tuntemattomia japanilaisia klassikoita, mutta niiden metsästäminen on niin työlästä, että käännöstyölle ei aina jää kyllin aikaa.

Toiseksi, minulle klassikot ovat olleet eräänlainen vapauden alue. Miltei kaikki modernin kirjallisuuden suomennokseni ovat syntyneet kustantajien tilauksesta, miltei kaikki klassisen kirjallisuuden suomennokseni ovat saaneet alkunsa omasta kiinnostuksestani. Joitakin käännöksiä olen tehnyt tietämättä alkuun haluaako kukaan julkaista niitä. Samanlaisia omasta rakkaudesta syntyneitä suomennoksia minulla on nykykirjallisuudestakin, mutta tekijänoikeuskysymysten tähden niitä ei voi julkaista ilman muuta.

Ja vielä kolmanneksi, japanilaisiksi klassikoiksi nimittämämme teokset ovat enimmäkseen epäkaupallisia. Nykymaailmassa me sanoisimme niitä amatöörikirjallisuudeksi ja pienkustanteiksi. Heian-kaudella kirjallisuus tähtäsi kirjoittajan esteettisen taidon julkituomiseen ja sen kautta sosiaalisen aseman vakiinnuttamiseen. Toimeentulon kanssa sillä ei ollut tekemistä. Varhaisimmat Japanissa kirjoittamalla itsensä elättäneet kirjailijat saivat elantonsa opettamalla kirjoittamistaitoa, eivät myyntituloilla. Vasta sangen myöhään Edo-kaudella bestsellerkirjailijat alkoivat saada merkittävää rahallista hyötyä kirjoittamisestaan. Klassikkojen kirjoittajat eivät ole riippuvaisia menekistä vaan voivat kirjoittaa sekä sisällöltään että muodoltaan uudenlaista, vapautunutta tekstiä. Klassikot eivät olleet klassikoita syntyessään, parhaat niistä olivat aikanaan hyvin moderneja, jopa kokeellisia. Siksi niiden suomentamisessa kiehtoo paitsi ilmaisun (silloinen) raikkaus myös alkutekstin kirjailijan intention etsiminen ja omaksuminen. Mutta sehän on itse asiassa sama tehtävä kuin runojen kirjoittaminen, lukeminen, suomentaminen yleensäkin. Nykykirjallisuuden kentällä vastassa on viidakko, kaupalliset kustantajat ja media painottavat tiettyjä yleensä ohimeneviä tekijöitä ja teoksia. Merkittävien ja itselle tärkeiden teosten löytäminen vie aikaa. Hetkellisten ilmiöiden on annettava tyyntyä, ennen kuin voi nähdä, millä on pysyvää arvoa.

Kysymykseesi miksi haluan välittää klassikkoja suomalaisille ja miksi on tärkeää kääntää ajallisesti kaukaisia teoksia, vastaan, että haluan ennen muuta välittää hyvää kirjallisuutta, myös hyvää nykykirjallisuutta, jos mahdollista. Itse asiassa ne klassikkotekstit, jotka itse olen valinnut ja ehdottanut kustannettaviksi, ovat alun perin olleet aikansa nykykirjallisuutta ja ovat ”hyvää kirjallisuutta” omasta mielestäni. Koska olen itse samastunut niihin.”

Scenes from the three chapters of The tale of Genji, 17th century. Lähde: Wikimedia Commons
Scenes from the three chapters of The tale of Genji, 17th century. Lähde: Wikimedia Commons

Millaisia yhdistäviä tekijöitä vanhalla kirjallisuudella on nykyaikaan? Pystytkö eläytymään kirjoittajien maailmaan ja tunteisiin? Mitä annettavaa Japanin klassisella kirjallisuudella on nykylukijalle?

”Kaikkialla ja kaikkina aikoina kirjallisuus ja kieli, voisi ehkä sanoa koko kulttuuri, ovat perustuneet vanhempaan kirjallisuuteen, alkuun kirjoittamattomaan perinteeseen, sitten kirjoitettuun kirjallisuuteen. Japanin kirjallisuus (kuten japanin kielikin) on siitä erikoislaatuinen, että se perustuu paitsi vanhaan japanilaiseen perinteeseen myös kiinalaiseen kirjallisuuteen (ja osin kiinan kieleenkin). Kirjoitusjärjestelmän ansiosta japanin kirjakieleen on tavallaan sisäänrakennettu kiinalaista kirjallisuusperinnettä. Klassisen ajan Japanissahan esimerkiksi tanka- ja haikurunojen laatijoiden ja lukijoiden piti hallita koko siihenastisen kirjallisuuden kaanon ja lisäksi tuntea sangen paljon vaikkapa Li Bain (Li Pon) ja Bai Juyin (Po Chüin) runoutta. Nō-näytelmien tekstejä ei voi ymmärtää, ellei tunne Tsurayukin, Saigyōn, Teikan ym. runoja, Genjin tarinaa ja Heike monogataria, mutta myös buddhalaisuuden keskeisiä opetuksia ja idiomeja joistakin tärkeimmistä sūtrista. Tällä tavoin klassinen japanilainen kirjallisuus aina sisälsi varhaisemman. Toisin kuin usein meidän aikoinamme, uusi ei syrjäyttänyt vanhaa vaan täydensi sitä. Perinne ja moderni eivät taistelleet keskenään.  Kun lukutaito yleistyi ja kirjapainotaito kehittyi, kirjallisuus muuttui eliitin harrastuksesta suurten joukkojen viihteeksi ja kaupallistui. Kilpailu yleisön suosiosta synnytti Edo-kauden bestsellerit, mutta niissäkin säilyi runsaasti viittauksia historiaan ja varhaisempaan kirjallisuuteen. Lukutaitoon kuului kirjallinen sivistys, joka sitoi nykyisen klassiseen. Vasta nykyinen huomiotalous on kiihdyttänyt kilpailun sellaiseksi, että uutuudet pyrkivät syrjäyttämään aikaisemman. Ikään kuin sidokset perinteeseen voisi katkaista, mikä tietenkin on harhaa. Uutuuskin on uutuus vain suhteessa edeltävään.

Emme aina huomaakaan, miten me jokapäiväisessä arkisessa kielenkäytössämme viljelemme Kalevalasta tai Seitsemästä veljeksestä tai Eino Leinolta tai Tuntemattomasta sotilaasta ynnä muista klassikoista peräisin olevia ilmaisuja. Ne ovat iskostuneet kiinteäksi osaksi nykykieltä eivätkä useimmiten ole meistä lainkaan kirjallisia viittauksia. Kirjallisuus, kuten kielikin, on jatkumo, jossa vanhan ja nykyaikaisen rajanveto on itse asiassa mielivaltaista. Toisaalta voi ajatella, että kirjallisuus on aikakone, jonka avulla voimme hetkessä siirtyä menneisyyteen tai, kuten tiedämme, tulevaisuuteen.

Kääntäjän on oikeastaan aina kyettävä eläytymään alkuperäisen kirjoittajan maailmaan ja tunteisiin.  Silloin hän voi onnistua välittämään kaukaisenkin klassikon lukijalle sillä tavoin raikkaana, että lukija kohtaa kirjoittajan ja kokee, että kirja on juuri nyt varta vasten hänelle kirjoitettu. Kääntäjä on ikkuna, jota parhaimmillaan ei huoma, tärkeää on vain mitä sen läpi näkyy.”

Millaisia haasteita ajallisesti kaukaisten teosten kääntämiseen liittyy? Tuleeko koskaan tunne, ettet pysty ymmärtämään tai tavoittamaan teoksen maailmaa? Pelottaako koskaan, että tulkitset teosta väärin? Oletko koskaan huomannut jälkeenpäin kenties erehtyneesi ja korjannut näkemystäsi?

”Kuten edellä mainitsin, monet japanilaiset klassikot ovat perin pohjin tutkittuja ja kommentoituja, sellaisten kääntäminen saattaa siis olla jopa helpompaa kuin nykykirjallisuuden. Vähemmän tunnetut klassikot taas tarjoavat ongelmia, joiden ratkaisemiseen ainoa keino on eläytyminen ja samastuminen. Täytyy ymmärtää intuitiivisesti, mitä kirjoittajan mielessä liikkuu. Sellaiset kymmeniä tai satoja kertoja kommentoidut ja nykykielelle selitetyt teokset kuin Genji monogatari tai Man’yōshū tai Kokin wakashū tarjoavat sangen kiehtovan haasteen. Kun näkee, miten eri tavoin japanilaiset oppineet kautta vuosisatojen ovat niitä tulkinneet, vapautuu seuraamaan omaa intuitiotaan. Jollekin sanalle tai fraasille ei ole yhtä ehdottoman oikeaa tulkintaa, ja lisäksi mikään tarjotuista selityksistä ei välttämättä sinänsä ole relevantti. Jos olen varma oman oivallukseni johdonmukaisuudesta, miksen siis lisäisi vielä yhtä uutta tulkintaa entisten joukkoon? Teen sen vain, kun olen ehdottoman valmis perustelemaan päätökseni.

Jos sitten joku osoittaa minun tehneen virheen, tai niin kuin toisinaan käy eli huomaan sen itse, korjaan sen mahdollisuuksien mukaan. Painettuihin kirjoihin sen voi tietenkin korjata vain, jos niistä otetaan uusintapainos. Nyt digitaalisena aikana olemme palanneet vanhaan alkuperäiseen kirjallisuuden luomisprosessiin. Voimme korjata tekstiä niin kuin kynällä kirjoittamisen aikana; pyyhkiä ja korjata, lisätä rivien väliin ja marginaaliin. Ja esimerkiksi Bashōn runoja suomentaessani huomasin, että hän oli monesti kirjoittanut yhdestä haikusta useita eri versioita, toisinaan parannellakseen alkuperäistä, toisinaan siksi, että eri konteksti vaati erilaista versiota. Silloin ymmärsin, että myös minulla on vapaus ja oikeus suomentaa yksi runo tilanteesta riippuen eri tavoin, eikä tämä ymmärrys koske pelkästään  Bashōn haikuja vaan kirjallisuutta yleensä, suomennosteni lisäksi myös omaa alkuperäistekstiäni. Ei ole olemassa lopullista ainoaa oikeaa lukkoon lyötyä ilmaisua, ja tarpeen vaatiessa kaiken voi korjata. Virheet ja väärinlukemiset ovat tietenkin asia erikseen. Ne eivät ole mielipideasioita eivätkä makuasioita, sillä virhettä ei voi väittää tulkintakysymykseksi.”

Pidätkö enemmän ns. elämänkirjallisista teoksista (esimerkiksi nikki-runopäiväkirjat) vai täysin fiktiivisistä (kuten monogatari-kertomukset, jos oletetaan niiden olevan kutakuinkin fiktiivisiä)? Miksi?

”Kysymys fiktiivisyyden ja ei-fiktiivisyyden eroista johtaa mielestäni hedelmättömään teoreettiseen pohdintaan. Mikä minua kiehtoo vaikkapa vanhoissa runopäiväkirjoissa tai zuihitsussa tai Nagai Kafūn tai Dazain ”tunnustuksellisissa” teksteissä, on niiden taitava toden illuusion luominen.”

Käytätkö kääntäessäsi rinnalla muiden (muiden kielten) käännöksiä? Mitä?

”Käytän kääntäessäni apuna kaikkia relevantteja käännöksiä ja selityksiä. Japanilaisista klassikoista puheen ollen tärkeimpiä tietenkin ovat käännökset nykyjapaniin. Käännän jakson ensin itse, vertaan sitten käännöstäni muiden tulkintoihin ja tarpeen vaatiessa korjaan omaani. Toisinaan minun on oman tulkintani tehdäkseni luettava rinnan useaa japaninkielistä tulkintaa ja Genjin tapauksessa verrattava niitä Royall Tylerin tulkintaan. Seidenstickerin käännöstä en oman työni kannalta pidä relevanttina, Waleystä puhumattakaan, vaikka itsenäisinä englanninkielisinä teoksina ne puoltavat paikkansa.

Seidensticker kääntää kovin lyhyin lausein, töksähtelevän tuntuisesti, välillä ikään kuin selkokielelle. Vaikka hän ei luo oikopolkuja hankalien tai ikävystyttävien kappaleiden ohi, mistä Waleyä syytetään, hän tuntuu minusta joskus oikaisevan emotionaalisesti, muuttavan henkilöiden psyyken liikkeet yksioikoisen nykyaikaisiksi. Myönnettäköön, että Genjin tarina on saippuaoopperamainen draama, mutta pinnallinen se ei ole eikä yksioikoinen. Tyler on onnistunut säilyttämään sen alkuperäisen monikerroksisen luonteen, jättämään tunteiden tulkinnan lukijan oivallettavaksi. Varon lukemasta Seidenstickeriä ennen kuin olen varma omasta tulkinnastani. Pelkään, että saan tartunnan hänen sävystään samalla tavoin kuin small talk -genre tarttuu joissakin tilanteissa. En missään nimessä kiistä hänen käännöksensä arvoa. Se on oivallinen käännös hänen yleisölleen, mutta minua se hieman ikävystyttää. Waley on aivan mestarillinen englannin käyttäjä, ja hänen päämääränsä olikin jotakin muuta, mitä me nykyisin tavoittelemme klassikkokäännöksillä. Waley oli tässä tapauksessa kuin kuvanveistäjä, joka käytettävissä olevilla työkaluilla muovasi omalle yleisölleen kauneusaistia hivelevän taideteoksen Genjin tarinan tarjoamasta materiaalista niin hyvän näköisveistoksen kuin vain voi. Hänellä ei ollut käytettävissään kuin murto-osa siitä tutkimuksesta ja niistä lähteistä, jotka meillä Japanissa ja länsimaissa nyt on. Mutta minun kannaltani Waleyn käännös on Murasaki Waleyn teos.

Tylerin ansioista vähäisin ei ole se, että hän on kääntänyt Genjin tarinan tankarunot oikeaan tankamittaan. Eikä siinä kaikki, hän on tehnyt sen luontevasti ja luonut runoutta, joka sulautuu yhteyteensä niin kuin alkutekstissäkin. Genjin tarinan runot ovat repliikkejä, eivät irrallisia taidonnäytteitä, ja monesti niiden ”taiteellinen taso” on tarkoitettukin alisteiseksi niiden juonenkuljetustehtävälle. Usein tämän lajin tankarunojen perimmäinenkin viehätys on niiden näppäryydessä. Niiden sisällön merkityksen voi tiivistää yhteen aforistiseen tai triviaaliin lauseeseen, mutta kun se sanotaan tankan mittaisena säännöllisen mittaisena runona, se saa edes tilapäisen olemassaolon oikeuden. Siksi on olennaista, että nämä runot soljuvat kiinteänä osana kertomusta, ja siinä Tyler on onnistunut esikuvallisen hyvin. Samaan tähtään itsekin.”

Mikä on vaikein teksti, jota olet kääntänyt?

Genjin tarina on vaikeimpia, mutta vaikeita ovat myös Ikkyūn  kiinaksi kirjoittamat kanshi-runot. Jotenkin kuvaavaa lienee, että Genjin suomentamisen jälkeen muu Heian-kauden teksti tuntuu tutulta ja ”helpommalta”, samaten Ikkyūn jälkeen muut japanilaisten buddhalaismunkkien kiinaksi kirjoittamat runot. Ja mielenkiintoinen japanin kieltä ja waka-runoutta koskeva havainto on, että ainakin minun mielestäni Man’yōshūn runojen kieli on helppoa ymmärtää, helpompaa kuin monien Heian- ja Kamakura-kauden tankarunoilijoiden runojen kieli. En tiedä onko asiaa tutkittu, mutta kuvittelisin, että jos nykyjapanilaiselle selitetään historiallisista syistä vaikeat sanat, hän pystyy lukemaan Man’yōshūn runoja ilman suurta päänvaivaa.”

Käännät parhaillaan Genjin tarinan loppupuolta. Mitä teoksia haluaisit vielä suomentaa? Mitä (klassisen kirjallisuuden) teoksia erityisesti toivoisit muiden suomentavan?

”Olen jo suomentanut lukuisia Sei Shōnagonin Päänaluskirjan ja Makura no sōshin kappaleita. Sen työn täydennän saatuani Genjin valmiiksi. Heian-kauden runoja Kokin wakashūta lähtien on käännöstöiden mittaan kertynyt runsaasti, koska niihin viitataan niin usein. Toivon voivani kääntää niitä lisää ja toimittaa tanka-antologian tai temaattisia antologioita. Vanhoja setsuwa-tarinoita suomentaisin myös kovin mielelläni valikoiman verran, esimerkiksi otteita Konjaku monogatarishūsta, Uji shūi monogatarista ja Kokonchomonjūsta. Minulla on jo koossa hyvä alku senryū-suomennoksia. Ehkä joskus saan aikaa laatia niistä kirjan kokoisen valikoiman, ja kenties siihen samaan voi sisällyttää Edo-kauden kobanashi-suomennoksia, lyhyitä kaskuja ja humoristisia anekdootteja. Kun katson yllä lausumaani, näyttää että Heian-korkeakirjallisuuden (Genji ja Makura no sōshi) jälkeen haluaisin rentoutua kevyen, viihdyttävän, huumoripitoisen kirjallisuuden parissa.

Kuten edellä mainitsinkin, Heike monogatari ei vetoa minuun suomentajana, mutta minusta olisi tärkeää saada se suomeksi. Samaten soisin jonkun ottavan suomentaakseen edes otteita Kojikista ja Nihon shokista. Hovinaisten päiväkirjoista meillä on Keisarinnan hovineidon päiväkirja, Miika Pölkin suomennos Sarashina nikkista, mutta Kagerō nikki, Izumi Shikibu nikki ja Murasaki Shikibu nikki olisivat ehdottomasti kääntämisen arvoisia.  Onhan sitten myös paljon myöhempiä klassikoita, jotka odottavat suomentamista. Itse olen suomentanut sangen edustavan otoksen nō-näytelmiä. Jōruri- ja kabuki-tekstejä ei sen sijaan ole juurikaan käännetty. Martti Turunen suomensi Ihara Saikakua, mutta lisää Saikakua ei olisi pahitteeksi. Ueda Akinarin Ugetsu monogatari vetoaisi varmaan lukijoihin.”

Mitä mieltä olet välikielten kautta kääntämisestä? Mitä mieltä olet esimerkiksi Tuomas Anhavan suomennoksista?

”Välikielten kautta kääntäminen on ollut ja on välttämätön paha silloin, kun suoraan alkukielestä kääntäjiä ei ole. Ilman välikielestä tehtyjä suomennoksia meidän käsityksemme japanilaisesta kirjallisuudesta olisi kovin ohut. Tuolloin tuttavuutemme olisi alkanut 1950-luvulla G. J. Ramstedtin ja Marta Keravuoren vanhoillisista tanka- ja haikusuomennoksista ja lisää olisimme saaneet vasta 1970-luvulla, kun Veikko Polameri, Martti Turunen ja minä aloimme kääntäjänuramme. Tuskin kukaan meistä olisi uraansa osannut tai päässyt silloin aloittamaan, ellei Tuomas Anhava ja hänen ohjaamansa 50-luvun modernistien ryhmä olisi välikielen kautta tehdyillä suomennoksillaan herättänyt sekä kustantajien että yleisön kiinnostuksen japanilaiseen kirjallisuuteen. Meitä suoraan japanista suomentajia ikään kuin kutsuttiin valmiiksi katettuun pöytään.

Kuvaavaa on, että Tammella oli oikeudet Tanizakin Makiokan sisarukset -romaaniin (Sasameyuki) ja he olivat pyytäneet, että Eeva-Liisa Manner, joka oli suomentanut Keltaiseen kirjastoon englannin ja saksan kautta muun muassa Kawabataa, kääntäisi sen. Manner viivytteli, ja kun Tammi 1980-luvun alussa kysyi ottaisinko minä sen työkseni, sanoin että jos Manner kerran vetäytyy, tekisin sen mielelläni. Kun myöhemmin kysyin asiasta Mannerilta, hän kertoi että kun Suomeen ilmestyi suoraan japanista kääntäjiä, hän päätti luopua projektista. Se oli minulle suuri kunnia, mutta kertoo myös tuon ajan kustannustoimittajien ja kääntäjien asenteista ja suhtautumisesta välikielten kautta tehtyihin suomennoksiin.

Ongelma välikielten käyttämisessä on ehkä ennen kaikkea siinä, että taidokkaan englannin- tai saksan- tai ranskankielisen käännöksen kognitiivinen kielimaailma on englantilainen tai saksalainen tai ranskalainen. Ja kun taitava suomentaja eläytyy siihen, hän ei eläydykään japanin kielen kantamaan kognitioon vaan alkutekstinä käyttämänsä kielen. Muutenhan ei olisi niin väliä, mitä kieltä ajatusten välittämisessä käytetään. Jos hyvin esimerkiksi japania osaava kääntäjä joutuu kääntämään japanilaisen kirjailijan englanniksi käännettyä tekstiä, hän helpostikin löytää tekstin taustalta alkuperäisen ilmaisun ja kykenee moitteettomaan käännökseen. Kyse on siis enemmän kognitiivisesta eläytymisestä kuin kielestä sinänsä.

Tuomas Anhavasta voi sanoa, että hän suomensi pintatasoa syvempää kieltä. Hän käänsi japanilaisia tankoja englannin-, saksan- ja ranskankielisten välikäännösten kautta, mutta tosiasiassa hän suomensi runon kieltä. Tiedän, että hänellä oli käytössään Arthur Waleyn teos Japanese poetry: The ’Uta’, joka sisältää toistasataa tankaa translitteroituina ja sekä sanastollisin että kieliopillisin nootein varustettuna ja alkuun vielä kieliopillisen katsauksen.  Käsitykseni on, että hän tämän suppeahkon kirjan avulla hankki itselleen intuitiivisen tajun siitä, miten klassisen tankarunouden japani toimii. Ja koska hänen intuitionsa runouden toiminnasta yleensäkin oli vertaansa vailla, hänen ei tarvinnut varsinaisesti oppia japania. Muiden käännöksiä verratessaan hän kykeni reduktion ja deduktion avulla näkemään, mitä alkuperäinen runoilija oli tahtonut sanoa. Harva hänen suomennoksensa on jonkun yksittäisen välikäännöksen käännös sinänsä. Jotkin niistä ovat paradoksaalisesti jopa parempia kuin japanilainen alkuteksti. Anhava on oivaltanut, mitä runoilija ajatteli ja vapaana tilanteesta ja konventioista sanonut sen suomeksi. Tulkitsen ja suomennan monet runot eri tavoin kuin hän, mutta usein kyse on vain sävyerosta, harvemmin ristiriidasta. Irrallisia runoja esteettisin perustein valikoinut Anhava oli vapaa kontekstin kahleista, minun on usein otettava huomioon runon puitteet: syntytilanne, alkuperäinen vastaanottaja, mahdollinen vastaus ja niin edelleen.”

 

Lähteet

Smedlund, Outi & Uemura, Yukako. Japanin kieli Suomessa. Yliopistopaino, Helsinki 2010.

 

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *