Kun Suomesta melkein tuli Saksan siirtomaa

Saksalainen Suomi 1918. Marjaliisa Hentilä & Seppo Hentilä. Siltala, Helsinki 2016. (432 s.)                  

Suomessa on viime aikoina keskusteltu runsaasti sotilaallisesta yhteistyöstä muiden maiden kanssa ja pohdittu jopa sotilasliitto Naton jäsenyyden hakemista. Keskustelussa lähestytään kysymystä lähinnä siitä näkökulmasta, mitä lisäturvaa Suomi tästä yhteistyöstä tai liittoutumisesta saisi.  Se, mitä velvoitteita liittoutuminen Suomelle toisi tai minkä hinnan vieras valtio ottaisi avustaan, jää usein sivuseikaksi. Sotilaallinen apu on harvoin pyyteetöntä; sen antaja harkitsee tarkoin ennen kuin lähettää armeijansa sotimaan vieraalle maaperälle. Jokainen historian tilanne on erilainen, mutta historian esimerkit kertovat, millaista avun vastaanottaminen on ollut aiemmin.

Suomi on itsenäisen historiansa aikana kaksi kertaa saanut ulkovallalta pyytämäänsä apua joukkojen muodossa.  Pyyntöjä on esitetty enemmänkin, mutta niihin on vastattu nihkeästi, kuten esimerkiksi talvisodan aikana. Kylmän sodan aikana Neuvostoliiton YYA-sopimuksen mukainen ”apu” oli Suomen poliittisen johdon painajaisuni, jonka ei toivottu valveilla toteutuvan.

Ainut valtio, joka on lähettänyt merkittävässä määrin joukkojaan Suomeen itsenäisyytemme aikana sotimaan, on ollut Saksa. Ensimmäisen kerran saksalaiset tulivat tänne keväällä 1918, kun sisällissodan valkoinen osapuoli kutsui heidät, ja toisen kerran saksalaisia sotilassaappaita nähtiin Suomen kamaralla jatkosodan alussa kesällä 1941. Avun pyytäminen ja vastaanottaminen osoittautui maailmansotien aikana kaksiteräiseksi miekaksi, joka kääntyi lopulta taakaksi Suomelle. Syksyllä 1918 Suomen oli kiireen vilkkaa hankkiuduttava eroon saksalaisesta kuningaskandidaatista ja pyydettävä maailmansodan hävinneen maan sotavoimia poistumaan maasta. Syksyllä 1944 Suomi teki Neuvostoliiton kanssa erillisrauhan.  Silloin aseveljet eivät lähteneet kotiin kohteliaasti pyytämällä, vaan heidät oli ajettava pois ase kädessä.   

Kun Suomen eturivin saksa-asiantuntijoina tunnettu aviopari Marjaliisa ja Seppo Hentilä laittavat tutkijantaitonsa yhteen, voidaan odottaa mielenkiintoista luettavaa. Tässä mielessä lukija ei uuden teoksen äärellä pety. Teos on laadukasta mutta suurelle yleisölle ymmärrettävällä tavalla kirjoitettua tutkimusta, jota Suomi itsenäisyyden satavuotisjuhlan lähestyessä tarvitsee. Niin Suomen sisällissotaa kuin vuoden 1918 lopun kuningasseikkailua on tutkittu, mutta nyt aihetta lähestytään ensimmäistä kertaa selkeästi saksalaisten näkökulmasta.

Dosentti Marjaliisa Hentilän ja emeritusprofessori Seppo Hentilän tutkimus perustuu laajaan arkisto-aineistoon ja aihepiiristä tehdyn aiemman tutkimuksen hyödyntämiseen. Se, että tutkimusaineistoa on näinkin hyvin olemassa, ei ole itsestään selvää. Ilman onnekasta sattumaa Suomeen keväällä 1918 maihinnousun tehneen saksalaisen Itämeren divisioonan vaiheiden tutkiminen olisi huomattavasti vaikeampaan. Nimittäin divisioonan arkistoa säilyttänyt Potsdamin sota-arkisto tuhoutui liittoutuneiden pommituksessa huhtikuussa 1945. Suuri osa arkistosta on tutkijoiden käytettävissä, koska vapaussodan rintamiesten liiton asiamies oli käynyt kolme vuotta aiemmin kopioimassa sen tärkeimmät asiakirjat Suomen Valtionarkistoon. Kopiointimatkan yhteydessä suoritetut Finnlandkämpfereiden haastattelut ovat myös olleet tutkimukselle merkittävää aineistoa, vaikka ne on koottu Suur-Saksan voimantunnon huippuhetkellä vuonna 1942. Tutkimusta on auttanut myös sisällissodan niin valkoisen kuin punaisenkin osapuolen aikalaismuistelmat. Mielenkiintoinen punaisten aineistoista avautuva havainto on se, että punaiset jättäytyivät mieluummin saksalaisten kuin valkoisten vangeiksi, koska uskoivat saksalaisten kohtelevan vankeja inhimillisemmin.

kansi

Kymmenen tuhannen miehen vahvuinen kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin johtama hyvin varustettu Saksan Itämeren divisioonan teki huhtikuussa 1918 maihinnousut Hankoon ja Loviisaan. Yleinen arvio on, ettei saksalaisten tulo ratkaissut Suomen sisällissodan lopputulosta, mutta nopeutti valkoisten voittoa. Punaisten päätukikohtana toimineesta Tampereesta käyty taistelu oli jo ennen saksalaisten tuloa kääntymässä valkoisten voitoksi. Pitkittyessään sota olisi toki saattanut mutkistua ja punainen puoli saada apua Venäjän bolsevikeilta.

Aiemmissa samasta aihepiiristä julkaistuissa tutkimuksissa huomio on ollut pitkälti sotilaallisissa tapahtumissa. Hentilöiden kirjassa käytetään runsaasti palstatilaa sen kuvaamiseen mitä tapahtui taistelujen jälkeen, kun saksalaiset jäivät maahan vielä puoleksi vuodeksi. Siinä missä saksalaisten oleskelua Lapissa toisen maailmansodan aikana on selvitelty melko runsaasti, Itämeren divisioonan oleskelu Suomessa 1918 on pitkälti ollut kirjoittamaton lehti.

Saksan lähettiläs Wipert von Blücher ja Saksan jalkapallomaajoukkue johdolla laskevat seppeleen keväällä 1918 Helsingin valtauksessa kaatuneiden saksalaisten haudalle Vanhan kirkon puistossa 4.10.1941.
Uuden aseveljeyden alkaessa muisteltiin edellistä yhteistä sotaa. Saksalainen korkeiden upseerien delegaatio viemässä seppelettä vuoden 1918 taisteluissa kaatuneiden maanmiestensä haudalle Vanhan kirkon puistossa 21.6.1941. Lähde: SA-kuva.

Kirjasta ei löydy aiemman tutkimuksen suurta linjaa muuttavia sensaatioita. Teos vahvistaa kuvaa siitä, kuinka molemmin puolin epäluuloinen suhde Mannerheimin ja saksalaisten välillä oli.  Saksalaisten silmissä Mannerheim oli Venäjän armeijan kenraali, jonka he arvioivat olevan viime kädessä lojaalimpi Pietarille kuin Helsingille. Rakkaus Pietariin näyttää olleen syy miksi ensin raivokkaasti saksalaisten apua vastustanut Mannerheim lopulta kääntyi sille myönteiseksi. Brest-Litovskissa tehty Neuvosto-Venäjän ja Saksan johtamien keskusvaltojen välinen rauhansopimus oli rauennut ja Saksa hyökkäsi maaliskuussa 1918 kohti Pietaria.  Tähän Pietarin vapautusoperaatioon Mannerheim halusi mukaan ja siksi hän tarttui Saksan tarjoamaan apuun.

Vähemmän lämpimän vastaanoton eripuolilla Eurooppa maailmansodan aikana saaneet saksalaiset olivat hämmästyneitä siitä suorastaan haltioituneesta vastaanotosta, minkä he saivat suomalaisilta valkoisten kannattajilta. Elintarvikepulasta kärsivässä maassa laitettiin pöytään parasta, kun Itämeren divisioonan joukot vapauttivat Etelä-Suomen pitäjiä. Aivan paraatimarssiksi Helsinkiin divisioonan tulo Suomeen ei muodostunut. Valkoiset olivat lupailleet, että punaiset juoksisivat karkuun ensimmäisen saksalaisen nähdessään. Amatööriarmeijaksi punaiset tekivät paikoin kovaa vastarintaa. Koko Suomen retkestä aiheutui tutkimuksen mukaan saksalaisille 547 miehen tappiot, mikä ei ole retkikunnan kokoon (10000) nähden aivan pieni luku.

Valkoiset etenivät Tampereen suunnasta ja saksalaiset saapuivat viikko Hankoon tekemänsä maihinnousun jälkeen Helsingin edustalle. Jos punaisten vastarinta olisi ollut organisoidumpaa ja vielä kaupungissa majailleet suuret venäläiset sotajoukot tukeneet heitä, Pohjolan Gibraltarin nopea valtaaminen olisi jäänyt haaveeksi. Lyhyiden taistelujen jälkeen punainen Helsinki kuitenkin antautui ja sota oli ohi toukokuun puolivälissä. Saksalaiset eivät kuitenkaan lähteneet kotiin, koska Suomen sisällissodan voittajat sitoivat kohtalonsa heihin.

Tässä kehityksessä Suomesta tuli käytännössä keväällä 1918 Saksan siirtomaa. Suomi solmi Saksan kanssa kauppasopimuksen, joka antoi Saksalle rajoittamattomat oikeudet ulkomaankauppaan ja luonnonvaroihin. Suomen ja Saksan välille suunniteltiin myös sotilasliittoa, joka olisi vienyt Suomen armeijan Saksan yleisesikunnan suoraan alaisuuteen. Maiden side oli tarkoitus kruunata valitsemalla Suomelle saksalainen kuningas. Suomalaisten monarkistien ensisijaisesti kuninkaaksi toivoma keisari Vilhelm II:n toiseksi nuorin poika prinssi Oskar ei ollut halukas Suomen kuninkaaksi, joten oli tyydyttävä keisarin lankoon Hessenin maakreivi Friedrich Karliin.

Suomen tuleva kuningas ei ikinä päässyt Tallinnaa lähemmäs valtakuntaansa.  Suomen kuningaskunnan tulevaisuus ratkaistiin ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla, jossa saksalaiset kärsivät ratkaisevan tappion syksyllä 1918. Saksan antautumisen ja keisarin kruunusta luopumisen jälkeen Suomessa majailevasta retkikunnasta tuli maailmansodan voittajavaltioiden silmissä rasite, josta Suomen oli päästävä eroon mahdollisimman nopeasti. Keisarin vallasta luopumisen jälkeen Itämeren divisioonan esikunnassa heräsi huoli sotilaskurin höltymisestä. Tiedot kotimaan tapahtumista rantautuivat kuitenkin Suomeen hitaasti ja saksalaisten paraatissa Viipurissa hurrattiin keisarille vielä tämän kruunusta luopumisen jälkeen. Monille suomalaisille Saksan ystäville vieraiden ajaminen kotiin oli katkera kalkki nieltäväksi. Siinä missä monessa Euroopan kolkassa oltiin helpottuneita sodan päättymisestä ja saksalaisten kotiinlähdöstä, Suomen monarkistit saattelivat heitä kuljettaneet laivat kyynelsilmin matkaan.

Saksan lähettiläs Wipert von Blücher ja Saksan jalkapallomaajoukkue johdolla laskevat seppeleen keväällä 1918 Helsingin valtauksessa kaatuneiden saksalaisten haudalle Vanhan kirkon puistossa 4.10.1941.
Saksan lähettiläs Wipert von Blücher ja Saksan jalkapallomaajoukkue
johdolla laskevat seppeleen keväällä 1918 Helsingin valtauksessa
kaatuneiden saksalaisten haudalle Vanhan kirkon puistossa 4.10.1941. Lähde: SA-kuva.

Ensimmäisen maailmansodan tappio ja kuningashankkeen kaatuminen ei katkeroittanut Suomen saksalaismyönteisiä piirejä. Hangon maihinnousun muistoksi järjestetyissä juhlallisuuksissa oli kunniavieraana divisioonan komentajana toiminut von der Goltz. Suomessa saksalaisista muodostunut ihannekuva sai pahan kolauksen syksyllä 1939, kun Adolf Hitlerin johtama Saksa liittoutui arkivihollisenaan tunnetun Josef Stalinin johtaman Neuvostoliiton kanssa ja seurasi Suomen talvisodan kamppailua sivusta. Kesällä 1941 tämä episodi oli unohdettu, kun suomalaiset ja saksalaiset lähtivät yhdessä sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Kerran jos toisenkin tämän aseveljeyden aikana muisteltiin juhlapuheissa edellistä kertaa jolloin oli oltu aseveljiä. Tällä kertaa veljeys ei kuitenkaan päättynyt haikeisiin jäähyväisiin, vaan Lapin tuhonneeseen sotaan. Tästä huolimatta saksalaisilla oli sodan jälkeisessä Suomessa huomattavasti parempi maine kuin monessa muussa Euroopan maassa.

Historiantutkimuksessa ammattilaiset ovat varovaisia spekuloimaan toteutumattomilla skenaarioilla. Ilman, että tälle tielle tarvitsee lähteä, Hentilöiden kirja valottaa kuinka monen asian summa oli se, että Suomi päätyi maailmasodan myrskyissä senkaltaiseksi parlamentaariseksi demokratiaksi jona sen tunnemme.  Suomi ei olisi itsenäistynyt joulukuussa 1917 ilman ensimmäisestä maailmansodasta seurannutta Venäjän romahdusta. Suomi olisi tänä päivänä hyvin erinäköinen myös, jos Saksa olisi voittanut ensimmäisen maailmansodan ja olisimme eläneet sata vuotta Saksan siirtomaana. Näin ollen, kun ensi vuonna juhlitaan Suomen itsenäisyyttä, voidaan juhlia sitä suhteessa useampaankin valtioon.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston dosentti ja historiantutkija.

Share on Facebook209Tweet about this on Twitter

3 vastausta artikkeliin ”Kun Suomesta melkein tuli Saksan siirtomaa”

  1. Siirtomaata yo. jutussa toistetaan moneen kertaan. Yhtään siirtomaan tekijää ei jutussa mainita. Kuulostaa samanlaiselta kuin 1960-luvulla keksitty ajopuu, joka oli yhtenä avainroolissa kun omaa maata piti pilkata. Ollaankohan taas sensaation avulla myyntiä hakemassa?
    On varmaankin totta että punaiset antautuivat mieluummin saksalaisille kuin valkoisille. Valkoisten toiminta oli kuvottavaa, ja on aivan turha selittää, että joo mutta tappaminen oli molemminpuolista. Olihan se, mutta valkoiset murhasivat moninkertaisesti enemmän.
    Tässä jutussa päivitellään moneen kertaan suomalaisten asennetta saksalaisiin. Ikäänkuin olisi typerää tai laitonta tykätä sakuista. Vientihommissa toimineena olen aina ihmetellyt miten me ja sakut tulemme hyvin toimeen. Ne ovat jotenkin maanläheisiä, tärkeilemättömiä, hienostelemattomia. Tämä on tietty vain yhden ihmisen tuntuma. Lopputulemana tietysti on että saksalaiset ilman korvausta:
    1) auttoivat meitä 1918
    2) auttoivat meitä 1942 lähtien elintarvikehuollossa
    3) toimittivat meille aseita 1944
    4) lähettivät Kannakselle jalkaväkidivisioonan 122 ja lento-osasto Kuhlmeyn.
    Kaksi kertaa tukivat Suomea itsenäisyystaistelussa. Eikö sakuista kannattaisi tykätä?
    Suomi on ainoa maa joka onnistui huiputtamaan Hitleriä.
    Tämä kommentti koskee kirjanarvostelua, ei kirjaa jota en ole lukenut. Kun olen lukenut…

  2. Suomi maksoi Saksalle suuren korvauksen avusta 1918. Asiaa ei mainittu Versailen rauhan sopimuksessa, mutta tunnollinen Suomi maksoi kuitenkin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *