2016/5
Nationalistinen ja kansainvälinen 1800-luku

Inkeriläinen vähemmistö venäläisen kunnallispolitiikan kohteena: suurvalta-ajattelua 1800-luvun lopussa

http://www.ennenjanyt.net/wp-content/uploads/2016/02/Vertaisarvioitu-1-e1454425497120.jpg

Refereet: Timo Vihavainen (HY), Toivo Flink (Siirtolaisuusinstituutti)

Artikkeli keskittyy venäläisten kuntien suurvalta-ajatteluun Suomen lähialueella, Inkerissä suomalaisen väestön seuduilla. Tätä aatteellista kehitystä seurataan venäläisen virallisen ideologian synnyn ja kehityksen yhteydessä. Artikkelissa tutkitaan venäläistä kunnallistoimintaa 1800-luvun lopussa Pietarin kihlakunnassa kansallispolitiikan näkökulmasta. Aineistona käytetään kuntaviranomaisten raportteja, ohjeita, selontekoja, esityksiä ja Venäjän lakikokoelmia.

Tutkimusaineiston ja lakien perusteella pohditaan teesiä siitä, että ajan mittaan Venäjän keskusvallan valvonta koveni, minkä seurauksena vähemmistöjen kyläkokousten päätökset alistettiin virkamiesten vahvistettaviksi. Teesi tarkastetaan Suomen lähialueella sijainneiden kuntien päätösten aineistoilla. Kyseinen trendi näyttää rajanneen kansallisten vähemmistöjen demokratiaa Venäjällä olennaisesti.

Virallisen isovenäläisen ideologian kehitys Venäjällä

Isovenäläisen ideologian tehtävänä oli ratkaista maan useat sisä- ja ulkopoliittiset ongelmat. Sen piti luoda vakautta keisarikuntaan ja poliittista yhtenäisyyttä.

Historioitsijat ovat käyneet diskurssia Venäjän kansallisen ideologian keinoista. Virrankosken mukaan 1800-luvun viimeisellä vuosikymmenellä, Aleksanteri III:n ja hänen poikansa Nikolai II:n hallinnon aikana, etnisten vähemmistöjen oikeuksia ja vapauksia pyrittiin kaventamaan kautta koko Venäjän keisarikunnan.[1] Käytännössä valtiovalta oli alkanut suunnitella toimia vähemmistökansojen venäläistämiseksi jo aikaisempina vuosikymmeninä, kuten Flink on osoittanut tutkimuksessaan.[2] Omat tutkimukseni ovat osoittaneet, että asteittaista assimilaatiota tapahtui, kun venäläiset muuttajat tulivat asumaan etnisten vähemmistöjen seuduille tai kun solmittiin seka-avioliittoja.[3] Muuttoliikettä pyrittiin hyödyntämään kansallispolitiikan toteutuksessa.[4]

Jos keskitytään venäläistämispolitiikan suunnitelmallisuuteen paikallisella tasolla, niin huomataan, että Venäjän keskusvallan toteuttama politiikka oli järjestelmällisempi kuin paikallisviranomaisten toteuttama. Paikallisesti toteutettuna se oli osittain suunniteltua, kuten alkeisopetuksessa, koska sitä säätelivät kaikille pakolliset koulusäännöt. Näyttää siltä, että paikallinen venäläistämispolitiikka oli myös osittain suunnittelematonta; sen puolesta puhuvat zemstvon spontaanisti tai tilaisuuden tullen tekemät vähemmistöjen asioita vaikeuttaneet päätökset. Tarkasteltu tutkimusmateriaali vahvistaa tätä väittämää. Keskusvallalla ja itsehallinnolla oli samanlaiset tavoitteet: enemmistön kulttuurin, kielen ja uskonnon levittäminen vähemmistöjen keskuuteen ja tämän kautta Venäjän vaarallisina pitämien kansallisten aatteiden ja kulttuurien tukahduttaminen.[5] Erityinen asema venäläistämispolitiikassa annettiin venäjän kielen käytön vaatimiselle ja ortodoksiuskoon käännyttämiselle, jotka olivat keskusvallan ja zemstvon keinoja poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Tätä väitettä vahvistaa myös se Pietarin ujestin toimijoiden tavoite, että venäläiset ottolapset eivät saaneet ottaa sijaisperheidensä uskontoa vaan heidän oli pysyttävä ortodokseina ja venäläisinä.[6]

Valtion ajaman kansallisideologian perustaksi tuli aikaisemmin kansansivistysministeri Uvarovin lausuma monarkistinen venäläinen teoria, joka perustui kolmeen pylvääseen: ”Ortodoksisuus, yksinvaltius, kansallisuus”.[7] Tämän doktriinin kehittelyä jatkettiin ja sitä ryhdyttiin kutsumaan ”viralliseksi kansallisuuden teoriaksi”. Teoria oikeutti sellaisen kansallismielisen vanhoillisen politiikan toteuttamisen, jonka avulla muita uskontoja harjoittaneiden kansallisvähemmistöjen oikeuksia ja vapauksia kavennettiin. Vallanpitäjät yrittivät muun muassa poistaa Suomen erityisasemaa Venäjän keisarikunnassa ja alkoivat harjoittaa aktiivisempaa venäläistämispolitiikkaa. Tämä politiikka heijastui kouluopetukseen Inkerissä, jossa se pyrki rajoittamaan vähemmistökansojen kulttuurista herätystä.

Venäjän kansallismielisen politiikan toteutumista jatkettiin kansansivistyksessä Inkerissä. Suomalaiset koulut siirrettiin vuonna 1891 Inkerin evankelis-luterilaisen kirkon alaisuudesta Venäjän kansansivistysministeriön alaisuuteen. Tällä keinolla haluttiin vähentää evankelis-luterilaisen kirkon vaikutusta alkeiskoulutukseen. Pääopetuskieleksi määrättiin venäjä, ja suomen kieltä sallittiin opettaa vain ylimääräisenä aineena opetusohjelman jälkeen. Kansallismielisen politiikan takia venäjän kielen pakollista opetusta alettiin vaatia evankelis-luterilaisissa kirkkokouluissakin, kuten kuntien tekemät päätökset osoittavat.[8] Suomenkielinen julkaisu mainitsi, että hankalin tilanne oli tiettävästi Valkeasaaren kirkkokoulussa, jossa kansansivistysministeriö merkittävästi supisti suomen kielen opetusta äidinkielenä.[9] Käytännössä inkerinsuomalaisille lapsille luettiin suomeksi vain luterilaista katekismusta.

Suomea koskevassa historiantutkimuksessa Virrankoski on todennut, että vapautus kirkon valvonnasta ja sen vanhoillisesta opetuksesta oli suomalaiselle kansakoululle hyödyksi.[10] Suomen tilanteeseen verrattuna Inkerin tilanne oli erilainen. Voidaan todeta, että siellä evankelis-luterilainen kirkko oli edelleen suomen kielen opetuksen tyyssija inkerinsuomalaisen vähemmistön ollessa sorretussa asemassa.

Konfirmaatio Hietamäen seurakunnassa. Keskellä istuvat suntio Rikkinen ja pappi Siitonen (oik.). Valokuva otettu 21.5.1906. Lähde: Wikimedia Commons

Kansallismielinen politiikka kohdistui koululaitokseen

Inkerin suomenkielisten kirkkokoulujen toiminta oli haasteellista sekä poliittisista että taloudellisista syistä. Lempaalan kirkkokoulu tarvitsi kipeästi uutta rakennusta, mutta seurakunnalla ei ollut varaa rakentaa sitä. Itsehallinto tarjosi vuonna 1880 Lempaalan kirkonvaltuustolle 700 ruplan lainan ilman korkoa ja ilman takaisinmaksuajan takarajaa sillä ehdolla, että uudessa kirkkokoulussa tullaan opettamaan venäjää ja että hallinnon valtuutettu saa valvoa valtakielen opetusta. Sopimukseen sisältyi erillinen ehto: jos zemstvon valtuutettu olisi todennut, että venäjän kielen opetus ei ollut tyydyttävää, lainan palautusta olisi saanut vaatia heti.[11] Voidaan arvioida, että tämän sopimuksen takia opetuksen pääpaino Lempaalan kirkkokoulussa katekismuksen lisäksi oli venäjän kielellä. Suomen äidinkielenopetusta annettiin ilmeisesti vain, mikäli aikaa edellä mainittujen jälkeen jäi. Tästä huolimatta kirkkokouluissa perehdytettiin nuorta sukupolvea suomen luku- ja kirjoitustaitoon, vaikka mahdollisuudet olivat supistuneet.

Tärkeäksi asiaksi on osoittautunut se, että suomenkielisiä opettajia pystyttiin kouluttamaan paikallisesti Kolppanan seminaarissa, joka aloitti toimintansa vuonna 1863 vuosibudjettinaan 2 420 ruplaa. Seminaariin oli määrä ottaa opetettavaksi täydellä ylläpidolla 10–12 suomenkielistä opiskelijaa.[12] Pääaineina olivat uskonto, matematiikka sekä suomen ja venäjän kielet.[13]

Valtiovallan venäläistämispyrkimykset todettiin myös Kolppanan seminaarissa, kun vallanpitäjien vaatimuksesta sinne palkattiin vakituiseksi venäjänkielen opettajaksi syntyperäinen venäläinen.[14] Pietarin ja Tsarskoje Selon zemstvot pyrkivät muuttamaan Kolppanan seminaarin opetuskielen suomesta venäjäksi venäläistämispyrkimyksissään 1860- ja 1870-luvulla. Heidän mielestään suomalainen väestö hyötyisi valtakunnan virallisen kielen paremmasta taidosta. Seminaarin johto pysyi kuitenkin sitkeästi vanhalla linjallaan vedoten siihen, että suomen asema opetuskielenä oli kirjattu laitoksen sääntöihin.[15] Kyseessä ei ollut valtakielen ja vähemmistökielten vastakkainasettelu, vaan myös valtauskonnon ja protestanttisen uskon konflikti.

Tarkastelussa on selvinnyt, että venäläistämispolitiikka oli vallitseva aate Venäjän eri osien kouluissa. Luntisen mukaan Karjalassa avattujen koulujen opetuksen painopisteenä oli karjalaisen kantaväestön venäläistäminen.[16] Vertaileva tutkimukseni on osoittanut, että valtaväestön harjoittama kansallispolitiikka vähemmistöjen suhteen oli yhtenäinen sekä ylemmällä eli ministeriöiden että alemmalla eli kuntien tasolla. Se oli yhtenäinen myös maantieteellisesti eli Inkerissä, Karjalassa, Suomessa ja muilla Venäjän keisarikuntaan kuuluneilla alueilla.[17]

Kolppanan seminaari siirtyi vuonna 1891 Venäjän kansanvalistusministeriön alaisuuteen. Kansansivistysministeriö alkoi toteuttaa valtakunnallista venäläistämispolitiikkaa tämän suomenkielisen oppilaitoksen suhteen vuosisadan vaihteessa. Se vaati, että seminaari ottaa vastaan myös venäläisiä oppilaita. Sekä opetuskieli että opetuskirjat muutettiin Venäjän seminaarien mukaisiksi, ja vuodesta 1900 lähtien palkattiin erityinen venäjän kielen opettaja.[18]

Kolppanan opettajaseminaarin rakennus. Valokuva vuodelta 1910. Lähde: Wikimedia Commons

Vaikka maalaishallinnon taustalla oli pyrkimys venäläistää vähemmistöjä, se myös edisti tavallisen kansan sivistystä ja ammatillista koulutusta. Maalaishallinto otti prioriteetikseen käsityötaitojen levittämisen lapsille perustamalla koulujen yhteyteen käsityöluokkia ja avaamalla käsityöoppilaitoksia, kuten tutkimuslähteistä on ilmennyt.[19] Lasten käsityöryhmiä toimi muun muassa Kaukolan, Kuivasin ja Haapakankaan koulujen tiloissa.[20] Vähitellen lapsia ryhdyttiin kouluttamaan moniin ammatteihin, jotta heistä tulisi puuseppiä, seppiä, suutareita, ompelijoita tai muita taitavia ammattilaisia. Koulutusta seurasi päättökoe, jonka tulokset kirjattiin päättötodistukseen.[21]

Isovenäläisyys Venäjän liberaaliuudistusten takana

Vapautusreformia seurasivat muut uudistukset, jotka vaikuttivat inkeriläisten yhteisöjen oloihin. Uudistusten alkutaipaleella vapautus- ja maareformin jatkona syntyi Venäjän zemstvolaitos – kunnallinen itsehallinto, jonka piti työskennellä etupäässä ajankohtaisten hallinnollisten ja taloudellisten asioiden parissa.[22] Maaorjuuden lakattua venäläisestä yhteiskunnasta piti tulla avoimempi ja demokraattisempi, talonpoikaissääty tarvitsi uusia valtaelimiä, jotta se oli edustettuna muiden säätyjen rinnalla. Lainsäätäjä halusi, että näin kunnallinen hallinto saisi kaikkien säätyjen tuen toimiakseen.[23] Maanviljelijäyhteisöille tämä tarkoitti käännöskohtaa, koska aiemmin niillä ei ollut ollut edustajia valvomassa säädyn etuja. Yhteisöjen edustajat pääsivät osallistumaan zemstvon toimintaan alemman tason itsehallintoelimissä – kylä- ja volostikokouksissa pidettävien vaalien kautta.[24]

Kunnallisasetus astui voimaan 1864, vuotta ennen Suomen kunnallisasetusta, ja se sääti itsehallinnon toimintaa kihlakuntien ja kuvernementien tasolla.[25] Poiketen Suomen kunnallisasetuksesta[26] Venäjällä kunnallinen hallinto ei kuitenkaan ulottunut talonpoikaisväestöön ja volosteihin, jotka koostuivat kyläyhteisöistä. Kaikkia säätyjä koskeva alimmalla kylien tasolla toimiva itsehallinto toteutettiin tietyissä Venäjän keisarikunnan osissa – Suomen suurruhtinaskunnassa, Puolan tsaarikunnan kuvernementeissa ja Baltian kuvernementeissa; mallia otettiin vuoden 1862 Ruotsin lainsäädännöstä.[27]

Zemstvon asetus vuodelta 1864 sääti paikalliset vaalit; kihlakuntien asukkaat valitsivat valtuusmiehiä kaikista säädyistä.[28] Kunnanhallituksessa piti olla vähintään 14 valtuusmiestä,[29] äänioikeus noudatti varallisuussensusta.

Kunnallisreformin negatiivisena sivutuloksena on yleensä pidetty talonpoikaisyhteisöjen laajentunutta eristäytymistä muista säädyistä, mitä pidettiin reformin alussa hyvänä puolena, koska kartanonherrat eivät olleet yhteisissä kokouksissa rahvaan kanssa eivätkä enää päässeet painostamaan heidän entisiä riippuvaisia omien etujen ajamiseksi. Odotettiin, että vuosisatoja sorretut kyläyhteisöt valmistautuvat demokraattiseen ajatteluun ja toimintaan sekä oppivat vähitellen osallistumaan yhteiskunnalliseen vuoropuheluun siviiliyhteiskunnassa ja käyttämään uusia kansalaisoikeuksiaan. Kuitenkin tämä johti talonpoikien eristäytymiseen muista säädyistä ja yhteiskunnallisesta vuorovaikutussuhteesta, uusia tuulahduksia eivät päässeet tulemaan heidän piiriinsä, ja he alkoivat suhtautua muuhun yhteiskuntaan epäilevästi.

Zemstvon kihlakuntakokouksissa valittiin valtuusmiehet kuvernementin itsehallintoon. Zemstvon määräämisvalta kuului kuntien kokouksille (ujezdnoje zemskoje sobranije), jotka päättivät täytäntöönpanovallasta eli kuntahallinnosta (ujezdnaja zemskaja uprava) ja valvoivat sen toimintaa. Kuntakokoukset hyväksyivät kuntien pääosin kiinteistöveroista muodostuneet budjetit.[30] Kyläyhteisöjen kiinteistövero oli 18 kopeekkaa desjatiinalta, kun kartanojen maasta oli maksettava vain 13 kopeekkaa. Kuntien muihin tulolähteisiin luettiin valtion maksamat liikenneyhteyksien ja kansanopistojen ylläpitoon tarkoitetut avustukset, lahjoitukset sekä tulot kuntien harjoittamasta kaupallisesta ja teollisesta toiminnasta.[31]

Tsaarinvalta suhtautui zemstvoon epäilevästi eikä vienyt uutta kuntajärjestystä sen loogiseen päätökseen – tavallisen kansan piiriin; laki määräsi, että zemstvon hallinto ei ulottunut kylätasolle eikä näin ollen volosteista tullut vaaleilla kaikkia säätyjä edustavaa elintä.[32] Tämän takia zemstvon tavoitteiden ja tavallisen kansan odotusten välille repesi vähitellen syvä kuilu. Paikalliset zemstvot olivat eristäytyneitä, niillä ei ollut keskusjärjestöä, joka olisi voinut koordinoida eri seutujen paikallisten viranomaisten toimia. Zemstvo ei saanut itse ryhtyä pakkotoimenpiteisiin vaan sen oli käännyttävä valtio- tai poliisiviranomaisten puoleen.[33] Keskushallituksen alituinen paikallisiin viranomaisiin suuntaama painostus johti siihen, että zemstvoissa alkoi syntyä oppositiomielipiteitä ja kritiikkiä Venäjän keskushallitusta kohtaan.

Zemstvouudistus toi muutoksia inkeriläisen yhteisön elämään, koska ennen se oli ollut hallinnollis-oikeudellisissa suhteissa kartanojen hallintoon. Tarkastelu on tuonut esille sen, että yhteisö esiintyi näissä suhteissä yksikkönä, mikäli kyseessä oli siihen kohdistuneet verot tai velvoitteet, kuten päivätyö maaherrojen vainioilla tai tehtailla, valtiolle suoritettavan veron kerääminen, teiden kunnossapito ja niin edelleen. Toisaalta on tullut ilmi, että kyläkuntalaiset esiintyivät yksityisinä henkilöinä, mikäli kyseessä oli yksityinen asia, kuten lupa astua avioon tilusten ulkopuolella asuneen henkilön kanssa, matkustuspassin hakeminen ja niin edelleen. Tulosten pohjalta voidaan todeta, että aatelisuvulle kuului yhteisön ja sen jäsenien hallintaoikeus, vain pienet asiat kuuluivat kyläkokouksille.[34]

Uudistuksen jälkeen inkeriläisten kokouksiin valittiin edustajia kaikista kyläkunnista – yksi kymmenestä talosta. Kylänjatkon volostiin liitettiin muiden kartanojen kyliä Mustilan ja Lempaalan yhteisöistä. Uudistuksen ansiosta paikkakunnan inkeriläiset pääsivät päättämään arkielämän asioista volostikokouksen ja volostihallinnon kautta sekä valitsemaan volostihallinnon virkailijat. Kylissä valittiin kylän vanhin, veronkerääjä, kymmenys- ja sadasmiehet. Kylähallinto toimi volostihallinnon alaisuudessa, ja jälkimmäiseen valittiin volostin vanhin ja hänen apulaisensa, kirjuri, tuomioistuimen tuomarit, kansanlautamiehet; sen toimintaan osallistuivat sadasmiehet ja kymmenysmiehet.[35] Volostikokouksissa myös valittiin virkamiehet, päätettiin paikallisista asioista, käsiteltiin valituksia, laadittiin valtakirjoja, jaettiin volostiverot, toteutettiin sotaväenotot, hyväksyttiin kyläkokousten päätökset ja niin edelleen.[36]

Volostinpäällikkö, joka johti yhteisöä, valittiin talonpojista kolmeksi vuodeksi. Hän työskenteli yleensä muihin säätyihin kuuluneiden kuntaviranomaisten alaisuudessa; hänen toimiaan valvoivat sovintotuomari 1861–1874, kihlakunnan talonpoikaisasiainlautakunta 1874–1889, zemstvopäällikkö 1889–1917. Volostinpäällikkö[37], kylänvanhimmat, kirjuri[38], veronkerääjät sekä yksi tai kaksi lautamiestä muodostivat volostinhallinnon.

Vaikka demokraattisten uudistusten tulo antoi talonpoikaissäädylle useita tilaisuuksia päättää paikallisista asioista, tavallisen kansan edustajia ei ollut lainsäädäntöelimissä. Venäjän keskushallitus ei kannattanut ajatusta itsehallinnon keskusjärjestöstä, joka olisi voinut koordinoida zemstvojen työtä koko Venäjällä. Tsaarin hallitus suhtautui kielteisesti eri paikkakuntien zemstvojen yhteistyöhön, ja senaatti kielsi vuonna 1867 niiden välistä yhteydenpitoa. Tämä selittynee tsaarin hallituksen varovaisella asenteella siihen, että zemstvot olisivat saattaneet vaatia yhdessä parlamentarismia Venäjälle tsaarin yksinvaltiuden tilalle.

Aleksanteri II:n murhan jälkeen taantumukselliset mielipiteet valtapitäjien keskuudessa voimistuivat, ja keskusvalta alkoi kaventaa zemstvon oikeuksia. Paikkakuntiin sijoitetut keskushallituksen virkamiehet, zemstvopäälliköt (zemskij natshalnik) saivat laajat valtuudet valvoa zemstvon toimintaa.[39]

Vuonna 1890 ilmestynyt uusi Kunnallisasetus palautti äänestäjien säätyjaon ja muutti sensusta sillä tavalla, että aateliston edustus vahvistui entisestään, heistä tuli enemmistö kunnissa. Uuden asetuksen mukaan talonpojat valitsivat yhden valtuusmiesehdokkaan volostia kohti volostikokouksissa eivätkä valinneet ehdokkaitaan yleisillä äänestyspaikoilla. Pietarin kuvernööri valitsi valtuusmiehet ehdokkaista, tällä tavalla vain vallanpitäjien näkökannalta luotettavat henkilöt pääsivät kuntahallintoon, ja tämäntapaisella nimitysmenetelmällä valinnaisuuden periaate rikottiin.[40]

Kuitenkin uudessa Kunnallisasetuksessa oli myönteisiäkin puolia: se laajensi joukon ihmisiä, jotka pääsivät ehdokkaiksi kuntien puheenjohtajiin ja jäseniin, lisäsi kuntien toimivaltaa, sekä lakkautti maksut kuntien postilähetyksistä.[41] Tarkastelu on johtanut päätelmään, että teoreettisesti vaalien kautta inkerinsuomalaiset yhteisöt saivat tilaisuuden vaikuttaa paikkakuntiensa asioihin. Kuitenkin vaalijärjestelmän suurin puute oli se, että se suosi suurmaanomistajia ja rikkaita, ja kun inkeriläiset olivat pienituloisia pienviljelijöitä, oli heidän osuutensa edustajien keskuudessa varsin vaatimaton.

Kupanitsan kylä. Valokuva vuodelta 1911. Lähde: Wikimedia Commons

Oikeusreformi toi rajoitetun demokratian

Oikeusreformi muutti Venäjän tuomiovallan toimintaperiaatteet.[42] Ennen vuotta 1861 tuomiovalta tilusten väestön osalta kuului perintömaan aatelisomistajille.[43] Inkerissä vallitsi maaorjuus, joka siirtyi vanhemmilta lapsille, maaorjia sai vaihtaa, myydä, vuokrata tai lahjoittaa muun omaisuuden rinnalla. Yhteen perheeseen kuuluneiden jäsenien myynti erikseen tai maaorjien myynti ilman maata, johon he olivat kiinnitettyjä, kiellettiin vasta 1843. Yhteisöjen kartanonomistajille suorittama päivätyövero rajoitettiin 1797 kolmeen päivään. Kartanonherrat saivat siirtää maanviljelijöitä omaksi palvelusväekseen (kielletty vain 1858). Aatelistilojen talonpojilla ei ollut omistusoikeutta omaisuuteensa, koska se kuului aatelisille. Kartanonomistajat puuttuivat usein talonpoikien puolison valintaan.[44]

Ennen vuotta 1861 Venäjällä yleisen järjestyksen ylläpitäminen nojasi tietyin määrin aatelistiloilla suoritettavaan valvontaan. Tutkimus on selvittänyt, että perintötilanherrojen toimesta toteuttamat oikeudenhoito ja järjestyksen ylläpito helpottivat valtion tahojen toimintaa. Ennen reformia poliisin läsnäolo ja toiminta Pietarin kihlakunnassa oli olematonta, isokokoisissa kolmannessa ja neljännessä poliisipiirissä järjestystä valvoi kussakin vain yksi poliisi apunaan kaksi tai kolme lähettiä, eikä poliisin käytössä ollut kansliapuolen henkilökuntaa. Näissä olosuhteissa yleisen järjestyksen ylläpito sekä rikoksista epäiltyjen ja karkureiden kiinniottaminen olivat inkeriläisten maalaisyhteisöjen sadasmiesten ja kymmenysmiesten harteilla.[45]

Ennen 1864 Venäjän lainsäädäntö oli epäyhtenäinen eri aikoina kirjoitetuista asetuksista koostuva normisto, johon uudet ja vanhat lait yhdistettiin konemaisesti.[46] Venäjän oikeusjärjestelmä oli mutkikas; siinä toimivat rinnakkain säätytuomioistuimet ja erikoistuomioistuimet: sota-, pappis-, kauppa-, omatunto-, maanjakotuomioistuimet ja niin edelleen.[47] Myös venäläinen hallintovalta, kuten kuvernementtihallitukset ja poliisi, jakoi oikeutta omien tehtävien ohessa. Venäjän oikeusvallan kielteisinä ilmiöinä tiedettiin olevan virastokankeus ja lahjonta.[48] Jälkimmäinen kukoisti keisarikunnassa johtuen oikeustalojen toiminnan avoimuuden puutteesta, koska tuomioista päätettiin suljettujen ovien takana esitettyjen asiakirjojen perusteella. Tehoton oikeusjärjestelmä vahingoitti koko valtiota, ”joka uupui lainkäytön uskomattoman epäjärjestyksen taakasta”, kuten eräs aikalainen kirjoitti.[49]

Venäjän uuden oikeusjärjestelmän malliksi otettiin porvarillinen oikeudenkäynti ja länsieurooppalainen oikeudenhoito, venäläiset perinteet ja tavat toki myös huomioitiin.[50] Oikeusjärjestelmä muuttui 1864 Inkerissäkin, kuten muualla Venäjällä, uusien lakien ja asetusten perusteiksi tulivat porvarilliset arvot: oikeusvallan erottaminen lainsäädäntövallasta ja täytäntöönpanovallan erottaminen hallinnosta, tuomareiden itsenäisen toiminnan varmistaminen, tuomareiden erottamattomuus, henkilöiden tasa-arvo lain edessä ja niin edelleen. Venäjälle perustettiin kaikkien säätyjen asioita käsittelevä oikeus, asianajajakunta ja valamiesten instituutio rikosjutuissa.[51] Vähäpätöiset asiat siirtyivät vaaleilla valituille rauhantuomareille; tämän lisäksi perustettiin poliisista riippumaton oikeusasiaintutkinta, syyttäjän toimenkuva myös muutettiin. Asiat alettiin käsitellä suullisesti ja avoimesti, ja osapuolet pääsivät kilpailemaan oikeussalin istunnoissa; otettiin käyttöön syyttömyysolettama. Käytännössä ilmeni, että porvarilliset instituutiot, kuten valamiesoikeus ja asianajajakunta, eivät uhanneet venäläisen perinteen mukaista itsevaltiusperiaatetta.

Oikeusreformin seurauksena venäläinen oikeuslaitos nousi eurooppalaiselle tasolle.[52] Säätytuomioistuimet korvattiin paikallisilla ja yleisillä tuomioistuimilla.[53] Edellä mainittuihin kuuluivat rauhantuomarit, joiden päätöksistä sai valittaa rauhantuomareiden kokouksiin, sekä volostioikeudet, jotka käsittelivät vuodesta 1861 lähtien talonpoikien vähäpätöiset asiat, jos niissä ei ollut osapuolia muista säädyistä tai jos asiat eivät kuuluneet yleisten tuomioistuinten piiriin.[54] Volostituomioistuimet koostuivat puheenjohtajasta ja vähintään kahdesta jäsenestä, joiden piti olla kirjoitustaitoisia ja ainakin 30-vuotiaita.[55] Volostituomioistuimet käsittelivät kyläkuntien jäsenien väliset pienet omaisuusriidat ja muut rikkeet, rangaistuksena piti määrätä sakko, korkeintaan kolmen vuorokauden pituinen aresti, pieksäminen ja velvoite korvata osapuolen vahingot.[56] Esimerkiksi tuomio pieksämiseen saatiin panna täytäntöön vain zemstvopäällikön hyväksynnän jälkeen; tämän viranomaisen piti ensin tutkia asian lainmukaisuutta ja tuomitun terveydentilaa.[57] Valitusmenettely ei astunut voimaan heti, vaan valostituomioistuinten päätöksistä annettiin lupa valittaa sovittajien (mirovoj posrednik) kokouksiin vasta vuonna 1866 vuoteen 1874 ja sen jälkeen kihlakunnan talonpoikaisasiainvirastoihin.[58]

Venäjän oikeusjärjestelmän uudeksi periaatteeksi tuli käsitys, että oikeudenhoito kuuluu vain tuomioistuimille ja että oikeus- ja hallintovalta on erotettava toisistaan.[59] Vaikka säädystä riippumatta kaikkien alamaisten rikos- ja siiviiliasiat ratkaistiin samoissa virastoissa, pappis-, sota-, kauppa-, volostituomioistuimet ja muiden kansallisuuksien asioita käsittelevät tuomioistuimet säilyivät. Rauhantuomarit toimivat yksin, muut tuomioistuimet työskentelivät kollegioissa. Tuomioistuinten määrän vähentäminen ja toimivallan tarkempi rajaaminen nopeuttivat Venäjän oikeuslaitoksen toimintaa.

Rauhantuomareilla olivat päätettävinä vähäpätöiset rikos- ja siiviilioikeuden jutut.[60] Tämän lisäksi rauhantuomioistuimista voidaan huomauttaa, että ne olivat sovintoluontoisia, ilman oikeusmaksua toimivia.[61] Rauhantuomarit olivat kahta luokkaa: piirituomarit ja ”kunniatuomarit”.[62] Edellä mainitut saivat zemstvolta virantoimituksesta palkkaa sekä kulukorvaukset jälkeen mainituista poiketen, mutta rajoituksena oli ehto, että piirirauhantuomareilta oli kielletty muu toiminta valtion tai yhteisöjen viroissa, koska heidän päätehtävänsä oli harjoittaa oikeudenkäyntiä piiristään poistumatta.[63] ”Kunniatuomarit” auttoivat heitä oikeuden toimituksessa ja hoitivat osan jutuista; molempien valtuudet olivat samanlaisia.[64] Heidän määräämänsä rangaistus oli tavallisesti nuhde, muistutus, sakko 300 ruplaan asti, aresti (korkeintaan kolme kuukautta) tai vankeusrangaistus (korkeintaan yksi vuosi). Jutut olivat enemmäkseen varkauksia varastetun tavaran arvon ollessa 300 ruplaan asti, luvattomia puunkaatoja, löydetyn omaisuuden omakseen ottoja ja niin edelleen.[65]

Suomalainen kansanrunoudenkerääjä Oskar Groundstroem jätti kuvauksen Inkerin uusista oikeusoloista reformien jälkeen ja inkerinsuomalaisten itsehallinnosta. Tämä kuvaus sisältyi hänen kertomukseensa Inkerin-runonkeruumatkastaan. Näin hän kirjoitti Inkerin kunnista:

Uusien asetusten mukaan tulee jokaisen kunnan, niin paljon kuin mahdollista, itse hallita itsensä; tätä tarkoitusta varten valitsevat talonpojat kolmeksi vuodeksi yhden golovan (esimiehen), joukon starschinoja (kylänvanhimpia), jotka yhdessä muodostavat viraston, jota kutsutaan volostnoje pravlenie (kuntahallitus), ja joka ratkaisee kaikki talonpoikain väliset riidat, ylläpitää rauhaa ja järjestystä ja hoitaa yleensä kunnan asiat. Vaikeammat tapaukset, etenkin talonpoikain ja kartanonomistajain väliset riidat, ratkaisee virkamies, jota kutsutaan rauhantuomariksi, (tavallisesti kartanonomistaja), jolla toistaikseksi on sangen laaja valta; ainoastaan siinä tapauksessa etteivät riitapuolet tyydy tämän päätökseen, alkaa laillinen oikeudenkäynti.[66]

Groundsroemin kuvauksesta näkee tavallista inkeriläistä kansaa koskevien oikeuskäytäntöjen selkeän jaon. Yhteisön sisäiset asiat jätettiin sen ratkaistavaksi, mutta mikäli oli kyse talonpoikien ja muuhun säätyyn kuuluneen henkilön välisestä riidasta, jäi asia paikallisten venäläisten kartanonomistajien käsiin. Lähteiden perusteella voitaneen väittää, että nämä laitokset olisivat hyviä, jos rauhantuomari olisi lakimies ja jos esimiesten ja kylänvanhimpien oikeuskäsitys olisi edes kutakuinkin kehittynyt. Myös voitaneen väittää koskien Inkerin oikeusoloja, että oikeudenjako tapahtui pikemminkin venäläistä syntyperää olleiden toimijoiden henkilökohtaisten näkemysten kuin laadittujen sääntöjen pohjalta ja että oikeudenkäynnissä oli iso vara erilaisille mahdollisille tulkinnoille.

Groundstroem jatkaa volostituomioistuimen nopeasta juttujen käsittelystä näin:

Eräillä markkinoilla oli 3 talonpoikaa tehnyt rikoksen ja heidät laahattiin äsken perustettuun pravleniaan kuulusteltavaksi. Sinne kokoontunut seura päätti käyttää… kolme rangaistusta; yksi talonpoika tuomittiin maksamaaan sakkoja, toinen pantiin arestiin ja kolmas sai kohta 25 löyntiä. Kun toimitus oli päättynyt, julisti golova juhlallisella äänellä että rangaistu asetuksen mukaisesti voi vedota rauhantuomariin, mutta muistutti samalla että rauhantuomarilla jälleen oli oikeus antaa 50 löyntiä. Rangaistu sanoi tyytyvänsä saamiin 25 lyöntiin.[67]

Tästä kuvauksesta näkee volostituomioistuimen nopean toiminnan, kun välittömästi rikoksen tapahduttua epäillyt tuodaan yhteisön oikeuden eteen, asiaa puidaan lyhyessä istunnossa ja heti jaetaan rangaistukset. Voitaneen todeta, että tämä oikeudenkäynti oli liian yksinkertaistettu eikä epäillyillä tuntunut olevan mahdollisuutta puolustautua syytöksiä vastaan hyvin niin lyhyessä ajassa. Myös se periaate, että tuomio voitiin toimeenpanna ennen valitusajan loppua, ei vaikuta oikealta nykypäivän näkökulmasta katsottuna. Yhteisön tuomioistuimiin tarvittiin koulutettuja tuomareita, mutta mistä heitä olisi saanut venäläisessä yhteiskunnassa, jossa vain murto-osa tavallisesta kansasta osasi hädin tuskin lukea? Voitanee päättää, että kehittämätön todellisuus vaikutti sekä Inkerin oikeusreformin että itsehallinnon järjestelyperiaatteisiin. Yhteenveto on, että vaikka inkerinsuomalaisten yhteisöjen oikeusolot paranivat merkittävästi, kun he pääsivät valitsemaan tuomareita omasta keskuudestaan oikeusreformin jälkeen, venäläisen aateliston valta yhteisöjen tuomioinstuinten asioista säilyi. Inkerinsuomalaisten tuomioistuimet pääsivät käsittelemään vain osan rikkeista ja rikoksista, ja venäläiset aatelistuomarit saivat peruuttaa tai muuttaa niiden päätöksiä.

Inkeriläiset yhteisöt itsenäistyivät, mutta jäivät ilman vaikutusvaltaa

Volostikokouksessa valittu volostinpäällikkö vastasi vero-, talous- ja järjestysasioista sekä koordinoi kylänvanhinten toimintaa.[68] Hän oli velvollinen auttamaan poliisia, ylläpitämään järjestystä ja pidättämään irtolaisia, karkureita sekä ilmoittamaan viranomaisille rikoksista ja ilman lupaa lähteneistä kyläkuntalaisista.

Yhteisöjen virkailijoilla oli myös säännölliset velvollisuudet asuinpaikoillaan. 1860-luvulla Kylänjatkon volostinpäällikkö oli M. Puronen[69] ja Valkeasaaren volostinpäällikkö S. Kälviäinen.[70] Volostinpäällikön alaisuudessa toiminut kylänvanhin kutsui koolle kyläkokouksen. Hänen vastuullaan olivat yhteisön talous- ja raha-asiat.[71] Hänen tuli viipymättä ilmoittaa piiripoliisille tai volostituomioistuimeen valvomallaan alueilla tapahtuneesta rikoksesta sekä panna täytäntöön volostioikeuden päätökset, valvoa pellonpiennarten eheyttä, verojen ja työvelvollisuuksien suoritusta ja yleistä järjestystä. Hänen tuli tarkastaa teiden kuntoa, ennaltaehkäistä rikoksia, hälyttää sattuneista tulipaloista ja johtaa tulipalojen sammutusta. Hänen piti varoittaa alkavista luonnonmullistuksista, hälyttää ilmenneistä karjataudeista, valvoa tartuntatauteihin kuolleiden eläinten asianmukaista hautaamista, tarkastaa kyläalueen siisteyttä ja kirjoittaa tarpeen tullen kyläkuntalaisille todistuksia asumistodistukset mukaan lukien.

Kunnallis- ja volostihallintoa koskevat säännöt olivat yleispäteviä koko Venäjällä ja myös Inkerissä. Inkerissä toimi Venäjän lakijärjestelmä ja säädökset kokonaisuudessaan, kuten missä tahansa Venäjällä. Tästä johtuen on mahdollista soveltaa näitä sääntöjä määriteltäessä inkeriläisyhteisöjen toiminta, sen edellytykset ja sisäiset valtasuhteet. Kuntia ja talonpoikaisyhteisöjä koskeneiden Venäjän lakien ja normien tarkastelu osoittaa myös sekä henkilöiden että koko yhdyskunnan oikeuksien luonteen ja laajuuden.

Tarkastelu on johtanut päätelmään siitä, että inkerinsuomalaisilla oli laajat oikeudet päättää paikallisista kysymyksistä, mikä teki heidän yhteisöstään elinvoimaisen ja toimivan. Yhteisönä he saivat oikeuden myös erottaa yhteisöstä niitä henkilöitä, jotka olivat haitallisia kylänsä kannalta sekä tilapäisesti kieltää osallistumisen kyläkokouksiin niiltä henkilöitä, jotka enemmistön mielestä hankaloittivat sen toimintaa. Yhteisellä päätöksellä he määräsivät edunvalvojia orvoille ja tarkastivat näiden edunvalvojien toimia, antoivat luvan talonhalkomisille, hoitivat maanhallintaa ja niin edelleen. Inkerinsuomalaisten talonisäntien toimivaltaelimenä kyläkokous kävi neuvotteluja ja laati anomuksia tai valituksia koskien yhteisön asioita. Se päätti alueen kunnostuksesta, köyhien hoidosta, lasten alkeisopetuksesta, verojen keräämisestä, maksurästien ennaltaehkäisemisestä tai velkojen takaisinsaamisesta.[72]

Totean, että vapautusreformi toi inkerinsuomalaisille yhteisöille demokratiaa, mutta samalla verotaakka kasvoi merkittävästi. Kyläkunnat maksoivat yhteistakuulla valtiolle, kunnalle ja omalle yhteisölle kuuluvat verot; vain palstojen lainalyhtennykset joissakin kyläkunnissa hoidettiin talokohtaisesti.[73] Kyläkokouksissa talonisännät neuvottelivat ja etsivät yksissä tuumin keinoja, miten esimerkiksi maksukyvyttömien perheiden rästit voitaisiin korvata vieraalla paikkakunnalla työssä käyvien perheenjäsenien palkkatuloilla, pakollisella irtaimiston tai kiinteisön myynnillä sekä peltopalstojen poisottamisella velallisiltä.[74] Kyläyhteisöjen valitsemat virkamiehet, kuten ”kymmenesmies” tai ”sadasmies”, joutuivat omien velvollisuuksien lisäksi maalaiskunnan virkailijoiden alituiseen käyttöön, esimerkiksi postinkantajina tai viestinviejinä ilman asianmukaista palkkaa. He olivat kunnallishallinnon ilmaista työvoimaa, jota saatettiin vaatia käyttöön kylähallinnosta tarpeen tullen.[75] Yllä esitetyn perusteella voidaan väittää, että inkerinsuomalaisilla talonpoikaisyhteisöillä oli alistunut asema kunnallishallinnon virkakoneistossa. Inkerinsuomalaisten yhteisöjen ja kunnanviranomaisten välisten valtasuhteiden tarkastelu on osoittanut, että kuntia hallinnut aatelisto pysyi edelleen päättäjän roolissaan ja kyläyhteisöt sovinnollisesti pysyivät alistetussa asemassa venäläisessä paikallishallinnossa vallinneen valtasuhteen puitteissa. Myös keskushallinnon virkailijat kuten kihlakunnan talonpoikaisasiainlautakunta, poliisi ja tutkintatuomari määräsivät kylän virkailijat erilaisiin tehtäviin. Yhteisön edustajat joutuivat panemaan täytäntöön poliisin, tuomioistuinten ja kyläkokousten päätökset.[76]

Venäjän lain mukaan inkeriläisen yhteisön omalla tuomioistuimella oli laajat valtuudet yleisen järjestyksen ylläpitoa varten. Juopottelusta yleensä seurasi päivän mittainen yhdyskuntatyö, siveettömästä käytöksestä nostettiin usein syyte käsiteltäväksi pappistuomioistuimessa.[77] Volostinoikeus käsitteli myös perheiden sisäisiä riitoja: vanhempien kunnian loukkaus tai vanhempien esittämän avunpyynnön torjuminen tiesi huonoa kasvatusta saaneille aikuisille jälkeläisille aikaa putkassa tai raipalla pieksemistä. Isännille tottelemattomia työntekijöitä rangaistiin putka-arestilla.[78] Sen aikaisen ajattelumallin mukaan köyhien piti hankkia elantonsa työllä eikä saanut turvautua epävarmaan kerjäämiseen, josta köyhyys kiihtyi kiihtymistään, verot jäivät maksamatta ja siirtyivät naapureiden maksettaviksi. Tästä syystä kerjäläisyyttä pidettiin yleisen järjestyksen vastaisena.[79]

Yhteisön jäsenet olivat velvollisia ottamaan osaa sen moninaiseen sekä normaaliin että poikkeukselliseen toimintaan.[80] Volostintuomioistuin toimi tämän osallistumisen takeena; sen primäärinä tehtävänä oli rikollisten rankaiseminen. Tässä tehtävässä se osoittautui erittäin tehokkaaksi, koska se sijaitsi kansan keskuudessa, ja sen toiminta kansan läheisyydessä oli myös läpinäkyvää ja nopeaa. Rikolliset saivat viipymättä kokea tekojensa seuraamukset, mikä vahvisti kansan keskuudessa käsitystä rangaistuksen väistämättömyydestä.

Volostihallinnon ja sen virkamiesten lainmukaisten toimenkuvien tarkastelu on osoittanut, että inkerinsuomalaiset volostit olivat tehokkaita ja toimivia kokonaisuuksia, joiden tarkoituksena oli ylläpitää järjestystä kylissä, suojata jäseniään mahdollisilta uhkilta, järjestää jäsenien vuorovaikutus ja yhteistoiminta sekä yhdistää heidän voimansa vaaran sattuessa. Saatuaan tuomiovallan yhteisöt myös pääsivät nopeasti ja läpinäkyvästi käsittelemään pieniä rikoksia, jotka tapahtuivat yhteisöissä. Lakijärjestelmä oli samanlainen koko Venäjällä ja myös Inkerissä, joten se koski myös Inkerin asukkaita. Tästä syystä Venäjän yleisten lakien ja normien tekstejä voidaan soveltaa pohdittaessa inkerinsuomalaisten kyläkuntien toimintaa. Toiminnan tehokuutta ja yleisen järjestyksen ylläpitoa varmistivat rangaistukset, jotka Venäjän lainsäädäntö määräsi kustakin rikoksesta. Velvollisuuksien tekemättä jättämistäkin pidettiin rangaistavana, joten volostien virkamiesten piti hoitaa tehokkaasti toimiaan sakkojen, arestin tai ruumiillisen rangaistuksen uhalla.[81]

Tuomareiden ja tuomioiden täytäntöönpanijoiden valitseminen samasta yhteisöstä käytännössä tarkoitti, että naapurit joutuivat tuomitsemaan naapureita eikä välttämättä aina haluttu pilata hyviä välejä.[82] Tuomioihin saatiin hakea muutosta ja kylänvanhimpien toimista voitiin valittaa zemstvopäällikölle.[83] Tehtävien hoito vei kylän virkamiehiltä paljon aikaa, joten he yleensä saivat palkkaa yhteisöltä. Kylänvanhimmat keräsivät verot ja säilyttivät isoja rahasummia, ja rahan käsitteleminen saattoi johtaa myös varojen tuhlaukseen kylän tai volostin taholla. Lempaalan volostin päällikkö huijasi vuonna 1870 yhteisöltä 800 ruplaa ja Korkiomäen volostin päällikkö tuhlasi vuonna 1873 mielivaltaisesti 1 500 ruplaa kerättyjä verorahoja. Seurauksena oli se, että verot jouduttiin keräämään uudestaan, koska rahat oli jo käytetty loppuun, eikä näillä onnettomilla volostinpäälliköillä ollut muuta omaisuutta korvata sattunutta vahinkoa.[84] On löytynyt useita aikalaisten huomautuksia siitä, että verojen keruun malli oli mutkikas, sen yhteydessä tilikirjoihin tehtävät merkinnät olivat epäselkeitä ja kylänvanhimpien suorittama verojen keruu ei ollut läpinäkyvää.[85] Tämä johti siihen, että kyläkuntalaiset eivät päässeet seuraamaan päätösten valmistelua tai eivät ymmärtäneet kyläviranomaisten toimia.

Tutkimustulokset ovat osoittaneet, että venäjän kielen ollessa virallinen kommunikointikieli sen kirjoitus- ja puhetaidosta tuli merkittävä asia virkatehtäviä suoritettaessa. Tästä johtuen virkoihin joskus valittiin paikallisia kirjoitustaitoisia venäjänkielisiä.[86] Joidenkin valittujen suomalaisten tuomareiden venäjän kielen taito oli puutteellinen eivätkä he sen takia pystyneet kirjoittamaan asiakirjoja omakätisesti.[87]

Voidaan todeta, että kunnallisuudistuksen myönteisenä puolena oli inkerinsuomalaisten maalaisyhteisöjen osallistuminen itsehallintoon. Kuitenkin seuraavaksi tarkasteltavaksi jää, oliko inkerinsuomalaisella vähemmistöllä mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon kuntatasolla, koska tärkeimmät asiat alueen kannalta, kuten esimerkiksi määrärahojen jako, hankkeiden esittäminen ja valitseminen, menoarvioiden laatiminen, virkailijoiden palkkaaminen, jäivät kuntaviranomaisten tehtäväpiiriin. Zemstvon toimijoiden tarkastelu on osoittanut, että sama aatelieliitti, joka oli vallassa Inkerinmaalla maaorjuuden aikana, pysyi vallassa myös uudistusten aikana.

Pietarin kuvernementin zemstvon edusmiehiksi valittiin useimmiten aatelieliitin edustajia venäläisen aristokratian tai valtion koneiston korkeiden virkailijoiden joukosta. Tämä päätelmä on tullut toimijoiden nimilistojen tarkastelun yhteydessä.[88] Aineiston tutkimus on tuonut esille, että venäläiset ja saksalaiset aatelisuvut muodostivat enemmistön myös kihlakuntien zemstvojen hallinnoissa. Pietarin maalaiskunnan hallinto koostui paikallisesta aatelistosta, muilla kunnilla hallinnon edustajien joukossa oli myös talonpoikia tai kauppiaita, harvoin talonpoikien edustaja oli suomalainen. Esimerkiksi vuoden 1876 hallinnon nimiluetteloista ilmenee, että 24 kuntaviranomaisen joukossa oli vain viisi talonpoikaa, kolme kauppiasta ja loput kuusitoista olivat aatelisia; kuudella aatelisella oli saksalainen sukunimi. Vain Tsarskoje Selon kuntahallinnossa oli yksi suomalainen sukunimeltä Manninen. Näin ollen koko Inkerin pääkaupunkia lukuun ottamatta 24 kuntaviranomaisesta vain yksi oli vuonna 1876 suomalainen.[89]

Artikkelissa on havaittu, että inkerinsuomalaiset pääsivät vaikuttamaan paikallisissa itsehallintoelimissä vain talonpoikaisyhtesöjä edustavien edusmiesten kautta, koska heidän keskuudessaan ei ollut aatelisia. Pietarin maalaiskunnan vuosittaiseen kokoukseen talonpoikaisyhteisöistä vuosina 1883–1886 valittujen edusmiesten joukossa oli kuusi venäläistä, yksi venäjänsaksalainen ja kolme suomalaista: Paavo Porvali, Paavo Ränninen ja Simo Lappalainen.[90] 20 muuta edusmiestä edusti valtion tahoja ja aatelisia maanomistajia. Pietarin maalaiskunnan zemstvokokouksen edusmiesten listassa oli 1889–1892 18 maanomistajien edustajaa, jotka kuuluivat paikalliseen aristokratiaan, ja kymmenen maalaisyhteisöjen edustajaa; vain yksi heistä oli suomalainen.[91]

Zemstvon itsehallinnon edustajien ja virkailijoiden nimilistojen tarkastelu osoittaa, että venäläiset ja saksalaiset ryhmät aateliston edustamina saivat eniten paikkoja paikallisessa itsehallinnossa, vaikka nämä ryhmät eivät olleet runsaslukuisia, ja niiden edustus ei ollut suhteessa ryhmien koon kanssa. Venäläinen ja saksalainen aatelisto esitteli, käsitteli ja valitsi toteutettavat hankkeet ja valmisteli päätökset, joilla oli iso merkitys alueellisen kehityksen kannalta. Totean, että suomalainen etninen ryhmä oli aliedustettu itsehallintoelimissä, jos huomioon otetaan sen koko; inkeroisten ryhmällä ei ollut edustusta. Kuitenkin alimmalla pitäjätasolla tilanne oli demokraattisempi. 1900-luvun alun tietojen mukaan Pietarin, Pähkinälinnan, Tsarskoje Selon ja Pietarhovin kihlakuntien suomalaisissa kyläyhteisöissä esimiehenä oli melkein poikkeuksetta inkerinsuomalaisia.[92]

Virrankoski on korostanut Suomen 1860-luvun kunnallishallintoa kuvatessaan, että se ei ollut demokraattinen, koska ”työläisillä ei ollut käytännössä mitään sanomista siihen eivätkä torpparitkaan pystyneet juuri vaikuttamaan asioihin”.[93] Väitän, että yhtä vähän demokraattinen oli myös Inkerinmaan kunnallishallinto. Se oli myös epädemokraattinen runsaslukuista suomalaista vähemmistöä kohtaan, joka oli alistetussa tilassa ensiksi alemman säätynsä vuoksi ja toiseksi vähemmistöasemansa vuoksi.

Päätelmät

Paikallishallinnon viranomaisten listojen tarkastelu on osoittanut, että venäläiset ja saksalaiset aateliset pääsivät keskittämään omiin käsiinsä oikeus-, toimeenpano- ja määräysvallan. Tarkastelun pohjalta ei voida jättää huomaamatta, että inkerinsuomalaisen yhteisön kannalta tilanne ei ollut radikaalisti muuttunut maaorjuuden aikoihin verraten toimijoiden ja vallanpitäjien osalta; lait toki olivat muuttuneet. Samat aatelisuvut, jotka hallitsivat, tuomitsivat ja rankaisivat heitä maaorjuuden aikana, edelleen tuomitsivat heidän yhteisöjen jäseniä tuomioistuimissa ja johtivat paikallisten asioiden hoitamista liberaaliuudistusten aikanakin.[94] Sukujen jäsenet jatkoivat oikeuden jakamista tuomareina ja rauhantuomareina, ja heidän eteensä suomalaisten yhteisöjen jäsenien oli määrä tulla tuomittaviksi, kuten vanhoina aikoina. Ja. A. Isakov, joka toimi 1875 tässä virassa, oli poikkeus rauhantuomareiden joukossa, koska hän ei ollut taustaltaan aatelinen vaan perinnäinen kunniakansalainen.

Tämä artikkelitutkimus on paljastanut, että vaikka yhteisöjen edustajat pääsivät osallistumaan kihlakuntien zemstvokokousten toimintaan, kokemattomana vähemmistönä he eivät pystyneet vaikuttamaan merkittävästi niiden asioiden osalta, jotka olivat tärkeitä yhteisöjensä ja tavallisen kansan kannalta. Usein yhteisöjen edustajat jäivät saapumatta zemstvokokouksen istuntoihin, mikä johtui ilmeisesti päivittäisten asioiden hoidosta. Viroista vain kaksi oli palkallisia – muiden päättäjien piti osallistua zemstvon toimintaan ilman korvausta. Hallinnon puheenjohtaja sai palkaksi 3 000 ruplaa ja kaksi hallinnon jäsentä 1 000 ruplaa kukin.[95]

Vaikka tavallista kansaa edustaneilla edusmiehillä oli rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa, silti he käyttivät eri tilaisuuksia kokousten istuinnoissa. Edusmies J. A. Räikkönen esitti 1871 kihlakunnan kokoukselle aloitteen toimivien sovittelijoiden määrän vähentämisestä. Kokous pohti asiaa ja puolsi Räikkösen aloitetta.[96] Suomalaiset edusmiehet osallistuivat myös erilaisten lautakuntien toimintaan. Sama J. A. Räikkönen valittiin lautakuntaan, jonka tehtävänä oli Käkisalmen tien kunnostuksen tarpeen selvitys. Suomalaisten yhteisöjen edusmiehet P. Ränninen ja M. Hippeli vaikuttivat zemstvokokouksessa vuonna 1886.[97]

Uskonnoltaan kuntaviranomaiset olivat sekä ortodokseja että luterilaisia. Protokollan mukaan edusmiesten piti vannoa vala, jonka toimitukseen osallistui myös hänen kirkkokuntansa pappi. Ortodoksiuskoiset edusmiehet tekivät valan ortodoksipapin läsnäollessa, luterilaiset edusmiehet luterilaisen papin läsnäollessa. Luterilainen pappi otti valan Pietarin kihlakunnan zemstvokokouksen puheenjohtaja kreivi Korfilta. Näin ollen Pietarin maalaiskunnan korkein virkailija oli luterilainen.[98]

Apunen on esittänyt, että Suomen talonpoikaissäädyn 1800-luvulla taloudellinen nousu ja sosiaalisen vaikutusvallan vahvistuminen auttoivat sitä nujertamaan muiden säätyjen valtiollista ylivaltaa. Suomen talonpojalla oli vahva ääni kuntakokouksissa; sen takasi säädyn saama äänioikeus, joka kuului jokaiselle veronmaksajalle.[99] Kallistun sille kannalle, että tämä nousu jäi Venäjällä asuneilta inkerinsuomalaisilta kokematta. Heidän asemansa oli alistettu johtuen koko talonpoikaissäädyn nujerretusta tilasta Venäjällä. Syynä oli omistusoikeuden puuttuminen. Laki suojasi Suomen maanviljelijöiden omistusoikeutta, jonka nojalla heidän yhteiskunnallista asemaansa pystyttiin parantamaan. Venäjällä talonpoikaissäädyn, johon inkerinsuomalaiset maanviljelijät kuuluivat, omistusoikeuden perusta alkoi vasta maareformilla vuonna 1861, mutta lainan ollessa maksamatta takaisin inkerinsuomalaisten pellot käytännössä kuuluivat pankille.

Edellä esitetyn pohjalta tulee päätelmä, että Suomen ja Inkerin maanviljelijöiden välinen ero johtui jäljellä mainittujen heikosta yhteiskunnallisesta asemasta ja vähävaraisuudesta; inkeriläisiltä puuttui maan hallintaoikeus, koska maakaupan laina ei ollut vielä maksettu. Suomessa maaseudun kehitystä leimasi itsenäisten tilojen voimakas lisääntyminen sarkajaon purkamisen ja ryhmäkylien hajoamisen myötä. Suomessa maltillinen verotus antoi maanviljelijöille tilaisuuden investoida tuotantoon ja kotitalouteen.[100] Vertailu on osoittanut, että Venäjällä tilanne oli tavallisen kansan keskuudessa erilainen. Inkerinsuomalaisten verotus oli raskasta sekä ennen vapautumista että sen jälkeen. Tuotantotapojen parantamiseen ja investointeihin ei ollut resursseja. Inkerinsuomalaiset taloudet eivät olleet itsenäisiä vaan kyläkuntaan kuuluvia, niiden toimintavapaus oli rajoitettua edellä tarkastellun Venäjän lainsäädännön johdosta. Väitän, että inkerinsuomalaisten yhteisöjen todellisen vapauden, sosiaalisen tasa-arvon ja itsenäisyyden puute loivat voimakkaita paineita, jotka purkautuivat vuoden 1905 Venäjän yleislakon aikana. Maaseutuyhteisöjen voimakas poliittinen likehdintä alkoi helmikuun 1917 vallankumouksen jälkeen, jolloin yhteisöt rupesivat rohkeasti vaatimaan poliittisia oikeuksia ja parannuksia asemaansa.

Artikkelin pohdinta on osoittanut, että inkerinsuomalainen yhteisö vapautui kartanonherrojen ja heidän palkkaamiensa tilanhoitajien tiukasta valvonnasta ja määräysvallasta. Uudistukset toivat inkeriläisille sekä henkilökohtaisen vapautuksen että myös uuden toimintamallin, joka oli demokraattinen tiettyyn asteeseen. Venäjän lakien tarkastelu vahvistaa sen käsityksen, että inkerinsuomalaiset olivat vapaampia kuin ennen uudistuksia päättämään omista paikallisista asioista. Kuitenkin on lisättävä, että maalaiskunnan kokouksessa yhteisöllä ei ollut paljon sanavaltaa käytännössä, koska enemmistö edusmiehistä koostui venäläisistä ja venäjänsaksalaisista aatelistilanomistajista, jotka päättivät hankinnoista ja kunnan rahoista.

Pohditut lähteet ja lakipykälien tulkinnat vahvistavat yksiselitteisesti sen käsityksen, että ajan mittaan Venäjän keskusvallan valvonta koveni, kyläkunnan kokousten päätökset menivät virkamiesten vahvistettavaksi, mikä rajasi demokraatiaa kansallisten vähemmistöjen keskuudessa ruohonjuuritasolla merkittävästi. Tämä tutkimus on osoittanut, että keskusvalta pyrki eristämään säätämillään laeilla tavallista kansaa tärkeiden päätösten tekemisestä ja jätti inkeriläisten ratkaistavaksi vähäpätöiset päivittäiset asiat; sen sijaan paikallinen eliitti teki kaikki merkittävät päätökset. Sama koski myös tuomiovallan jakoa: volostin tuomioistuimet käsittelivät pieniä rikkomuksia, mutta rikoksista päätti paikallinen eliitti; virkamiehet myös saivat oikeuden kumota volostin tuomioistuinten päätöksiä. Kaikki edellä esitetty viittaa siihen, että Venäjän vallanpitäjät soivat inkeriläiselle yhteisölle vain rajoitetun demokratian. Kansan oikeudet laajenivat, mutta paljon valtaa keskittyi Venäjän eliitin käsiin.

FT Andrei Kalinitchev on auktorisoitu kääntäjä ja tutkija Turun yliopistossa yleisen historian oppiaineessa.

Lähde- ja tutkimuskirjallisuus

Apunen, Osmo. ”Rajamaasta tasavallaksi”. Suomen historia. Osa 6. Päätoim. Tarkka, Jukka. Espoo: Weilin+Göös, 1987. 49-404.

Flink, Toivo. Maaorjuuden ja vallankumouksen puristuksessa: Inkerin ja Pietarin suomalaisten sivistys-, kulttuuri- ja itsetuntopyrkimyksiä vuosina 18611917. Sarja C. Scripta lingua Fennica edita. Osa 160. Turku: Turun yliopiston julkaisuja, 2000.

Haltsоnen, Sulo. Entistä Inkeriä. Inkerin suomalaisasutuksen vaiheita ja kulttuurihistorian piirteitä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1965.

Kalinitchev, Andrei. Suomalaiset venäläisessä sulatusuunissa. Rajaseudun inkerinsuomalainen yhteisö murroksessa 1850-1900. Väitöskirja, Turun yliopisto. 2016.

Kansan-kalenteri 1878→ Suomalainen kansan-kalenteri Wenäjällä vuodelle 1879. Toim. P. Räikkönen. Pietari, 1878.

Kansan-kalenteri 1886→ Suomalainen kansan-kalenteri Wenäjällä vuodelle 1886. Toim. P. Räikkönen. Pietari, 1886.

Kansan-kalenteri 1909→ Suomalainen kansan-kalenteri Wenäjällä vuodelle 1910. Toim. P. Räikkönen. Pietari, 1909.

Kansan-kalenteri 1909→ Suomalainen kansan-kalenteri Wenäjällä vuodelle 1910. Toim. P. Räikkönen. Pietari, 1909.

Kansan-kalenteri 1911→ Suomalainen kansan-kalenteri Wenäjällä vuodelle 1912. Toim. P. Räikkönen. Pietari, 1911.

Kansan-kalenteri 1914→ Suomalainen kansan-kalenteri Wenäjällä vuodelle 1915. Toim. P. Räikkönen. Pietari, 1914.

Luntinen, Pertti. F.A. Seyn (1862-1981). A Political Biography of a Tsarist Imperialist as Administrator of Finland. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1985.

Mosse, Werner E. Alexander II and the Modernization of Russia. New York: Collier Books, 1967.

”O. Groundsroemin kertomus runonkeruumatkastansa Inkerissä v. 1861”. Runonkerääjiemme matkakertomuksia 1830-luvulta 1880-luvulle. Julk. Niemi, Aukusti. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1904. 399-416.

Paaskoski, Jyrki. Vanhan Suomen lahjoitusmaat 17101826. Bibliotheca historica, 1238–3503; 24. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1997.

Saarinen, Taavi. Kuvauksia Inkerin oloista. Kotka: Nylenius, 1899.

Virrankoski, Pentti. Suomen historia 1. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki, 2001.

Верещагин А.Н. Земский вопрос в России: Политико-правовые отношения. М.: Международные отношения, 2002.

Витте С.Ю. Самодержавие и земство. Записка бывшего министра финансов статс-секретаря гр. С.Ю. Витте. СПб.: В. Безобразов и К°, 1908.

Владимирский–Буданов М.Ф. Обзор истории русского права. СПб.– Киев: Н.Я. Оглоблин, 1888.

Волочков В. Руководство для крестьян. Сборник действующих узаконений, касающихся общественного их управления и обязанностей сельских и волостных должностных лиц и нижних чинов уездной полиции. М.: М.Н. Лавров, 1880.

Вортман Р. ”«Официальная народность» и национальный миф российской монархии XIX века”. Россия. Russia. Выпуск 3 [11]: Культурные практики в идеологической перспективе: Россия. XVIII – начало XX века. М.: ОГИ, 1999. 233–244.

Герасименко Г.А. Земское самоуправление в России. М.: Наука, 2001.

Герасименко Г.А. Земское самоуправление в России. М.: Наука, 2001.

Горская Н.И. Земство и мировой суд в России: законодательство и практика второй половины XIX века (конец 50-х – конец 80-х гг.). Диссертация на соискание ученой степени доктора исторических наук. М., 2009.

Ерошкин Н.П. История государственных учреждений дореволюционной России. М.: Высшая школа, 1968.

Журналы заседаний 1871→ Журналы заседаний очередного С.-Петербургского уездного земского собрания 1871 г. СПб., 1871.

Журналы заседаний 1873a→ Журналы заседаний очередного С.-Петербургского уездного земского собрания 1872 г. СПб., 1873.

Журналы заседаний 1886→ Журналы заседаний чрезвычайного С.-Петербургского уездного земского собрания 1886 г. СПб., 1886.

Журналы заседаний 1887→ Журналы заседаний очередного С.-Петербургского уездного земского собрания 1887 г. СПб., 1887.

Игнатов В.Г. & Бутов В.И. Местное самоуправление: российская практика и зарубежный опыт. Ростов–на–Дону: МарТ, 2007.

Ковешников Е.М. Государство и местное самоуправление в России: Теоретико-правовые основы взаимодействия. М.: Норма, 2002.

Коломнин В.П. Земский начальник. Все новые законы, постановления и циркуляры относительно земских участковых начальников, уездных съездов, губернских присутствий, уездных членов окружного суда, городских судей, председателей и членов волостного суда. М.: Ф. Иогансон, 1890.

Кони А.Ф. История развития уголовно-процессуального законодательства в России. Собрание сочинений в 8 томах. Составитель и автор комментариев М.М. Выдря. Ред. Г.К. Большакова. Том 4. М.: Юридическая литература, 1967.

Корнилов А.А. Курс истории России XIX века. М.: Высшая школа, 1993. (1912).

Леонтьев А.А. Волостной суд и юридические обычаи крестьян. СПб.: Н.К. Мартынов, 1895.

Личный состав С.-Петербургской городской и уездных земских управ. СПб.: Общественная польза, 1876.

Макшеев Н. Общее положение о крестьянах, вышедших из крепостной зависимости. М.: Кушнерев, 1899.

Материалы по земскому общественному устройству. Положение о земских учреждениях. Том 1. СПб.: Хозяйственный департамент МВД, 1885─1886.

Медер Н.Б. Положение питомцев Воспитательного Дома, находящихся в деревнях С.-Петербургского уезда. СПб.: В. Киршбаум, 1898.

Министерство внутренних дел России 18022002: Исторический очерк в двух томах. Под ред. В.П. Сальникова. Том 1. СПб.: фонд Университет, 2002.

Миттермайер К. ”Новый проект русского уголовного судопроизводства”. Журнал министерства юстиции. Том 22. 1864. 3–24.

Михайлов С.Я. О волостных и сельских выборах и крестьянском самоуправлении. (Из наблюдений писаря). СПб.: К.И. Кун, 1883.

Мордовцев Д.Л. Десятилетие русского земства. 18641875. СПб.: А.А. Краевский, 1877.

Новиков А.И. Записки земского начальника. СПб.: М.М. Стасюлевич, 1899.

Новиков А.И. Записки земского начальника. СПб.: М.М. Стасюлевич, 1899.

Отчет 1866→ Отчет земской управы Санкт-Петербургского уезда. СПб., 1866.

Отчет 1890→ Отчет С.-Петербургской уездной земской управы за 1890 г. СПб., 1890.

Отчет 1891→ Отчет С.-Петербургской уездной земской управы за 1891 г. СПб., 1891.

Отчет 1894→ Отчет С.-Петербургской уездной земской управы за 1894 г. СПб., 1894.

Постовой В.П. Местное самоуправление: история, теория, практика. М.: Федоров, 1995.

Приложения к докладу 1885→ ”Приложения к докладу комиссии для исследования Санкт-Петербургского уезда в санитарном положении”. Отчет о деятельности Санкт-Петербургского уездного земского собрания и земской управы с 1 сентября 1865 г. по 1 января 1883 г. Составлено Председателем Санкт-Петербургской земской управы И.И. Кусовым. СПб.: А. Бенке, 1885.

Приложения к докладу 1885→ ”Приложения к докладу комиссии для исследования Санкт-Петербургского уезда в санитарном положении”. Отчет о деятельности Санкт-Петербургского уездного земского собрания и земской управы с 1 сентября 1865 г. по 1 января 1883 г. Составлено Председателем Санкт-Петербургской земской управы И.И. Кусовым. СПб.: А. Бенке, 1885.

РГИА. Ф. 577. Оп. 35.Д. 1264.

Список господ губернских гласных 1875→ Список господ губернских гласных С.-Петербургского губернского земского собрания очередной сессии 1875 г. СПб.: Общественная польза, 1875.

Суд и расправа 1870→ Суд и расправа. Полный свод законов и распоряжений правительства для крестьянского сословия, их права, суд, увольнение из общества, их обязанности и повинности: земские, казенные, мирские и в пользу помещиков, составленный по Высочайше утвержденному Положению 19 февраля 1861 г. и по Продолжениям 1864, 1865, 1866, 1868, 1869 гг. и по другим последовавшим позднейшим распоряжениям правительства. М.: И. Смирнов, 1870.

Тихонов Е.И. Волостной суд и мировой судья в крестьянских селениях. Ковно: Ковенская губернская типография, 1873.

Чернухина Л.С. ”Мировые суды и государственная власть в условиях дореволюционной России”. Журнал российского права. 2004. № 5. 130–142.

Юшков С.В. История государства и права России (IXXIX вв.). Ростов–на–Дону: Феникс, 2003.

 



  1. Virrankoski 2001, 576. [Takaisin]
  2. Flink 2000. [Takaisin]
  3. Kalinitchev 2016. [Takaisin]
  4. Kalinitchev 2016. [Takaisin]
  5. Kalinitchev 2016. [Takaisin]
  6. Медер 1898, 2-3. [Takaisin]
  7. Вортман 1999. Teorian kaksi pylvästä – ortodoksisuutta ja yksinvaltiutta – otettiin käyttöön jo amiraali Aleksandr Shihskovin tultua kansanvalistusministeriksi 1824. [Takaisin]
  8. Mainintoja muun muassa: Приложения к докладу 1885, 581. [Takaisin]
  9. Tutkimuslähde: Kansan-kalenteri 1898, 110. [Takaisin]
  10. Virrankoski 2001, 615-616. [Takaisin]
  11. Ф 828. Оп. 4. Д. 79. Л. 2-4. [Takaisin]
  12. Kansan-kalenteri 1878, 45-46. [Takaisin]
  13. Kansan-kalenteri 1886, 53. [Takaisin]
  14. Haltsonen 1965, 52. [Takaisin]
  15. Kansan-kalenteri 1909, 84–85. [Takaisin]
  16. Luntinen 1985, 198. [Takaisin]
  17. Kalinitchev 2016. [Takaisin]
  18. Kansan-kalenteri 1909, 91. [Takaisin]
  19. Lähdemateriaali: Отчет 1894, 27-29. [Takaisin]
  20. Журналы заседаний 1873a, 226; Отчет 1891, 151-152. [Takaisin]
  21. Отчет 1890, 173-183. [Takaisin]
  22. Герасименко 2001, 6; Kansan-kalenteri 1914, 35-36. [Takaisin]
  23. Mosse 1967, 79. [Takaisin]
  24. Верещагин 2002, 17. [Takaisin]
  25. Haltsonen 1965, 47. [Takaisin]
  26. Virrankoski 2001, 514-515. [Takaisin]
  27. Игнатов & Бутов 2007, 30-31. [Takaisin]
  28. Новиков 1899, 153-156; Машкеев 1899, 75-76. [Takaisin]
  29. Материалы по земскому общественному устройству 1885, 129; Министерство внутренних дел России 2002, 139. [Takaisin]
  30. Ковешников 2001, 94-96. [Takaisin]
  31. Ковешников 2001, 94-96. [Takaisin]
  32. Витте 1908. [Takaisin]
  33. Витте 1908. [Takaisin]
  34. Kalinitchev 2016. [Takaisin]
  35. Приложения к докладу 1885, 458-459. [Takaisin]
  36. Volostin itsehallinnosta ks.: Макшеев 1899, 73-86. Volostinoikeuden tuomiovallasta ks.: Макшеев 1899, 87-106. [Takaisin]
  37. Lain mukaan volostinpäällikkö oli vastuussa yleisestä järjestyksestä, paikkakuntalaisten tiedottamisesta uusista laeista ja asetuksista, tuomioistuinten päätösten täytäntöönpanosta, passittomien henkilöiden pidättämisestä, myös passittomien, luvatta kotikylästä lähteneiden paikkakuntalaisten palauttamisesta, rikollisten kiinniottamisesta, volostikokousten koollekutsusta ja lopettamisesta, päätösten täytäntöönpanon valvonnasta, teiden kunnossapidon valvonnasta, volostin varojen säilyttämisestä ja niin edelleen (Ерошкин 1968, 233-235). [Takaisin]
  38. Vanhimman ja kirjurin oli oltava hallinnossa kokopäiväisesti. Sovintotuomari, myöhemmin zemstvopäällikkö, määräsi henkilön kirjurin virkaan. Volostihallinto, jossa kyläkuntalaiset kävivät asioimassa, hoiti moninaisia kanslia-asioita (Ерошкин 1968, 233-235). [Takaisin]
  39. Nimityskaavan mukaan kuvernööri ja kuvernementin aatelismarsalkka ehdottivat henkilön zemstvopäällikön virkaan, ja sisäasiainministeri hyväksyi ehdokkaan. Zemstvopäälliköt hyväksyivät kansan ehdokkaat volostivanhimpien tehtäviin ja oman harkinnan mukaan saivat irtisanoa tehtävistään volostihallinnon henkilökunnan (Юшков 2003, 336). [Takaisin]
  40. Герасименко 2001, 22-23. [Takaisin]
  41. Постовой 2001, 7-8. [Takaisin]
  42. Горская 2009. [Takaisin]
  43. Tästä tarkemmin ks.: Владимирский–Буданов 1888. [Takaisin]
  44. Владимирский–Буданов 1888. [Takaisin]
  45. Venäjän lain määräykset ks.: Министерство внутренних дел 2002, 154-155. [Takaisin]
  46. Кони 1967, 320. [Takaisin]
  47. Мордовцев 1877, 2-4. [Takaisin]
  48. Корнилов 1993, 259. [Takaisin]
  49. Министерство юстиции за сто лет. 1802–1902 гг. 1902, 81. [Takaisin]
  50. Корнилов 1993, 259-261. [Takaisin]
  51. Säätytuomioistuinten järjestys oli mutkikas, sen ylläpito oli kallista. Katariina II teki vuonna 1783 aloitteen säätytuomioistuinten levittämisestä Venäjän keisarikuntaan liitetyille alueille muun muassa Vanhaan Suomeen, jotta kukin sääty tuomitsi vain omaan säätyyn kuuluneet henkilöt. Myöhemmin Paavali I perui tämän uudistuksen sen hankaluuden takia. Ks.: Paaskoski 1997, 255. [Takaisin]
  52. Миттермайер 1864, 16. [Takaisin]
  53. Mosse 1967, 75. [Takaisin]
  54. Министерство внутренних дел 2002, 147. [Takaisin]
  55. Heidän kelpoisuusvaatimuksensa oli tarkoin säädetty. He eivät saaneet olla aiemmin tuomittuna vankeuteen tai tuomittuna pieksämiseen volostioikeuksien päätöksellä, heidän piti olla Venäjän alamaisia ja niin edelleen (Леонтьев 1895, 56-66). [Takaisin]
  56. Volostituomioistuimien jäsenien vaalit olivat kaksivaiheisia: kyläkokouksissa valittiin yksi valitsijamies sataa asukasta kohden, sitten valitsijamiehet valitsivat omasta keskuudesta puheenjohtajan ja tarvittava määrä jäseniä kolmeksi vuodeksi. Niiden päätökset tarkastettiin ylemmillä volostituomioistuimilla, jotka koostuivat alueen kaikista volostituomioistuinten puheenjohtajista. Näiden ylempien tuomioistuinten toimintaa vuorostaan tarkastivat rauhantuomarit, zemstvopäälliköt, rauhantuomareiden kihlakuntakokoukset ja kuvernementin talonpoikaisasiainvirastot. [Takaisin]
  57. Леонтьев 1895, 56-66. [Takaisin]
  58. Volostituomioistuinten toiminta muutettiin jälleen Aleksanteri III:n aikana vastauudistusten aallolla (Леонтьев 1895, 67-87). [Takaisin]
  59. Yleisiin tuomioistuimiin kuuluivat piirikuntaoikeudet ja oikeuskamarit. Molempien yläpuolelle asettui senaatti, jolle päästiin valittamaan kaikista Venäjän keisarikunnan oikeuspäätöksistä (Mosse 1967, 74-75). [Takaisin]
  60. Rauhantuomariksi sai tulla Venäjän alamainen, iältään vähintään 25-vuotias mies, jonka moraali oli moitteeton ja joka oli asunut paikkakunnalla ja tunsi paikalliset olot ja tavat. Lähtökohtaisesti oletettiin, että näiden ehtojen täytyttyä hän pääsi varmemmin toimimaan Venäjän alamaisten välisten riitojen välittäjäksi ja nautti paikallisen kansan luottamusta (Горская 2009, 28-30). [Takaisin]
  61. Mosse 1967, 76. Tämän lisäksi on mainittava, että rauhantuomarit toimivat 12.7.1889 saakka, kun paikallinen oikeudenhoito lakkautettiin Pietaria, Moskovaa ja muita isoja kaupunkeja lukuun ottamatta. Ne korvattiin eri virastoilla, joihin yhdistyivät sekä hallintovalta että tuomiovalta: zemstvopäälliköt ja kaupunginoikeudet ensimmäisellä asteella, kihlakunnanoikeudet toisella asteella ja kuvernementinasiainvirastot kolmannella asteella. Rauhantuomarit lakkautettiin lopullisesti vallankumouksen jälkeen 1917. [Takaisin]
  62. Отчет 1890, 68. [Takaisin]
  63. Горская 2009, 37-39; Чернухина 2004, 130-133. [Takaisin]
  64. Чернухина 2004, 130-133. [Takaisin]
  65. Rauhantuomareiden piiriin kuuluivat siviilipuolen asiat, irtaimisto-omaisuutta koskevat riidat, vahingonkorvaukset, velat tai muuta sellaista (arvoltaan korkeintaan 500 ruplaa), kunnianloukkaukset, omaisuuden hallinnan palauttaminen. Kiinteistöoikeuden puolen asiat eivät kuuluneet rauhantuomareille vaan yleisille tuomioistuimille. Горская 2009. [Takaisin]
  66. Groundstroem 1904, 407. [Takaisin]
  67. Groundstroem 1904, 407-408. [Takaisin]
  68. Волочков 1880, 32. [Takaisin]
  69. РГИА. Ф. 577. Оп. 35.Д. 1264. Л. 67 об. [Takaisin]
  70. РГИА. Ф. 577. Оп. 35. Д. 1264. Л. 22. [Takaisin]
  71. Hän hoiti kylähallintoon liittyviä rutiineja, joihin liittyi myös alimman tason virkailijoiden ja volostikokouksen valtuusmiesten valitsemista. Hänellä oli valta passittaa rikoksesta syyllisiä yhdyskuntatyöhön kahdeksi päiväksi, määrätä sakkoa yhden ruplan verran tai arestia yhdestä kahteen päivään (Приложения к докладу 1885, 460). [Takaisin]
  72. Venäjän lait ja määräykset ks.: Волочков 1880, 4. [Takaisin]
  73. Näistä käytännöistä ks.: Волочков 1880, 93; Приложения к докладу 1885, 458-459. [Takaisin]
  74. Волочков 1880, 93. [Takaisin]
  75. Журналы заседаний 1871, 46-47. [Takaisin]
  76. Волочков 1880, 22. [Takaisin]
  77. Волочков 1880, 167-171. [Takaisin]
  78. Тихонов 1873, 105-107. Ks. myös: Суд и расправа 1870; Макшеев 1889, 87-106. [Takaisin]
  79. Yhteisöissä suhtauduttiin tuomitsevasti juopotteluun ja kerjäläisyyteen, koska molemmat veivät taloja köyhyyteen, ja tässä tapauksessa yhteisö saattoi joutua maksamaan maksukyvyttömien talojen verot yhteisesti. Yhteisön tuomioistuimet toimivat yhteisen hyvän nimissä, kun ne rankaisivat juoppoja ja kerjäläisiä (Тихонов 1873, 514). [Takaisin]
  80. Mikäli henkilö ei osallistunut kylän yhteisiin toimiin, se myös johti rangaistukseen. Mikäli koko yhteisö ryhtyi luonnonmullistuksen vastaisiin toimiin tai tulipalon sammuttamiseen, niin kyläkuntalaisen kieltäytyminen osallistumisesta tiesi hänelle rangaistuksena aikaa putkassa tai pieksämistä. [Takaisin]
  81. Omassa karjassa havaitun taudin ilmoittamatta jättäminen tiesi kylätuomioistuimen päätöksellä yhden ruplan suuruista sakkoa. Väärien painojen tai mittojen käyttö myynnissä rinnastettiin varkauteen ja huijaukseen; jäätyään kiinni epärehellinen myyjä joutui korvaamaan ostajan kärsimän vahingon kolminkertaisesti. Mikäli oikeuden selvittelyssä ilmeni, että jonkun nostama syytös oli tahallisesti keksitty, syytöksen keksijän täytyi saada sama tuomio, joka olisi langetettu väärin syytetylle syyttömälle henkilölle (Тихонов 1873, 140). [Takaisin]
  82. Huomautukset tästä löytyvät: Михайлов 1882, 32. [Takaisin]
  83. Коломнин 1890, 20. [Takaisin]
  84. Журналы заседаний 1873, 57. [Takaisin]
  85. Журналы заседаний 1873, 56. [Takaisin]
  86. Esimerkiksi ks.: Saarinen 1899, 15. [Takaisin]
  87. Eräitä tapauksia on mainittu: Saarinen 1899, 15. [Takaisin]
  88. Список господ губернских гласных 1875, 1. [Takaisin]
  89. Личный состав С.-Петербургской городской и уездных земских управ 1876. [Takaisin]
  90. Журналы заседаний 1886, 92-93. [Takaisin]
  91. Доклады 1891, 31-32. [Takaisin]
  92. Kansan-kalenteri 1909, 152–153. Kylänvanhimman tehtävissä Valkeasaarella oli S. Joronen ja Lempaalassa P. Pekkanen. Ks. myös: Kansan-kalenteri 1911, 177-178. [Takaisin]
  93. Virrankoski 2001, 516–516. [Takaisin]
  94. Pietarin maalaiskunnassa toimijoiden keskuudessa oli muun muassa seuraavia aatelissukuja: Shakejev, Tsylov, von Kruse, Korf, Katshka, Olhin, Bezobrazov, Ovsjannikov, Vorontsov, Jevreinov ja niin edelleen. [Takaisin]
  95. Отчет 1866, 45. [Takaisin]
  96. Журналы заседаний 1871, 49. [Takaisin]
  97. Журналы заседаний 1886, 11. [Takaisin]
  98. Журналы заседаний 1887, 1. [Takaisin]
  99. Apunen 1987, 49-50. [Takaisin]
  100. Apunen 1987, 49-50. [Takaisin]


Share on Facebook0Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *