Juha-Matti Granqvist: ”Helsingin porvaristo Viaporin rakennuskaudella (1748–1808).” Lectio praecursoria 26.11.2016.

FM Juha-Matti Granqvist väitteli 26.11.2016 Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa aiheesta ”Helsingin porvaristo Viaporin rakennuskaudella (1748-1808).” Vastaväittäjänä toimi professori Kirsi Vainio-Korhonen (Turun yliopisto) ja kustoksena professori Panu Pulma. Väitöskirja julkaistaan sarjassa Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta.

I.

Jos pohditaan, mikä on Viaporin rakennuskauden aikaisen helsinkiläisporvariston pysyvin perintö kotikaupungilleen, on yksi vastaus saatavissa katsomalla tämän salin ikkunasta ulos. Aleksanterinkadun kauppiastalot – Sederholmin talo, Bockin talo, Burtzin talo, Sunnin talo – ovat Viaporin-kaupalla rikastuneen kauppiassukupolven pysyviä monumentteja. Alun perin ne reunustivat 1700-luvun Helsingin vaatimatonta hiekkaista toria, nyt ne ovat osa Senaatintorin empiremiljöötä. Torisemantiikkaan taipuvainen tarkastelija voi nähdä tässä symboliikkaa: vanhan kauppa- ja linnoituskaupunki Helsingin eliitti eli rikkaat kauppiaat lyö kättä uuden pääkaupunki Helsingin eliitin eli virkamiehistön ja oppineiston kanssa. Samalla tuossa talorivissä kuitenkin havainnollistuu se ongelma, joka vaivaa sekä tieteellisiä tutkimuksia että populaareja käsityksiä 1700-luvun porvaristosta.

Uuden ajan alun porvaristo koostui niistä liikemiehistä, joilla oli pormestarin ja raadin lupa harjoittaa ammattiaan kaupungissa. Tämä joukko käsitti kirjavan elinkeinojen meren, suurista tukkukauppiasta käsityöläismestarien, merikapteenien, ravintolanpitäjien ja teurastajien kautta aina viinaa keittäviin pienporvareihin. Tutkijat, jotka ovat lähestyneet porvaristoa, ovat kuitenkin olleet kiinnostuneita ennen kaikkea sen ”johtavista miehistä” eli suurkauppiaista. Perustelut tälle lähestymistavalle ovat ilmeiset: suurkauppiaiden käsissä oli porvariston taloudellinen ja poliittinen valta. He varustivat kauppalaivat ja hoitivat valtakunnan ulkomaankaupan, he rakensivat tehtaat ja teollistivat valtakunnan, he istuivat valtiopäivillä Tukholmassa muovaamassa valtakunnan kohtaloita, ja he rakennuttivat kivitalot, jotka koristavat heidän kotikaupunkiaan vielä kolmatta sataa vuotta heidän poismenonsa jälkeen.

Kauppiaseliitin lisäksi tutkijoiden kiinnostusta on vetänyt hieman hillitymmin puoleensa myös käsityöläistö. Käsityöläisten hyvin järjestäytynyt ammattiorganisaatio on jättänyt jälkeensä rikkaan lähdemateriaalin. Jos taloushistorian ja poliittisen historian harjoittajat ovat olleet suurkauppiaiden kimpussa, on käsityöläistö vetänyt puoleensa ensi sijassa sosiaalihistorioitsijoita, joille ammattikuntien arkistot ovat tarjonneet hedelmällisen pohjan tilastollisille analyyseille käsityöläisten määristä, ammattijakaumista, koulutuksesta tai alkuperästä.

Pahasti varjoon on jäänyt porvariston kolmas pääryhmä eli pienporvarit: kaupunkien pikkuliikemiehet, suolan, tupakan ja silakan kaupustelijat, viinankeittäjät ja kapakoitsijat, ajurit ja ravintolanpitäjät. Useimmat pohjoismaiset kaupunkihistorioitsijat ovat pitäneet pienporvaristoa marginaalisena ilmiönä jonka olemassaolo on syytä todeta, mutta johon ei tämän toteamisen jälkeen kannata käyttää tutkijan kallisarvoista aikaa. Nekin sosiaalihistoriallisesti virittyneet kaupunkitutkijat, jotka ovat koonneet tilastotietoja eri porvariryhmistä, saattavat todeta pienporvaristosta vain että se on ”vaikeasti määriteltävä ryhmä”.

Pienporvaristo ei käyttänyt suurta taloudellista tai poliittista valtaa, eikä sen toiminnasta ole säilynyt paljonkaan lähteitä – onko se siksi lainkaan tutkimisen arvoinen? Useimmat historioitsijat ovat vastanneet kieltävästi ja kohdistaneet kaiken tarmonsa porvarieliittiin. Tällöin vaarana on kuitenkin perspektiiviharha. Eliitti on aina reflektiivinen, se on olemassa ainoastaan suhteessa omaan yhteisöönsä, ja tuo yhteisö muovaa sen kokoonpanon ja olemuksen. Suurkauppiaiden tutkiminen tuntematta kunnolla porvariston kokonaisuutta on eliitin tutkimista ilman yhteisöään, pään tutkimista ilman ruumista. Viaporin rakennuskauden aikainen Helsinki tarjoaa erinomaisia esimerkkejä siitä, miten kauppiaseliitin ja pienporvariston välinen dynamiikka muovasi koko yhteisön kehitystä, ja miten vain eliittiä tutkimalla monet Helsingin historian keskeisistä ilmiöistä jäisivät hämäriksi tai käsittämättömiksi.

II.

Viaporin rakennuskauden aikainen Helsinki on esimerkki kahdesta kaupunkityypistä. Se oli uuden ajan alun ruotsalainen kauppakaupunki, sen taloutta, hallintoa ja porvaristoa säätelivät Ruotsin valtakunnan lait ja asetukset, ja sen historia oli muovautunut Ruotsin valtakunnan historian pyörteissä. Samaan aikaan se edusti toista, ylikansallista kaupunkityyppiä: uuden ajan alun eurooppalaista sotilaskaupunkia.

Viaporin eli nykyisen Suomenlinnan merilinnoituksen rakennustöiden ansiosta parintuhannen asukkaan pikkukaupunki paisui puolessa vuosisadassa yhdeksäntuhannen asukkaan vilkkaaksi linnoituskaupungiksi. Sotilasväestön suhteellisella määrällä mitattuna 1700-luvun lopun Helsinki oli koko valtakunnan merkittävin sotilaskaupunki. Linnoituksen rakennustyöt ja suuri pysyvä sotilasväestö toivat Helsingin kehitykseen eurooppalaisille sotilaskaupungeille tyypillisiä erityispiirteitä. Helsinkiläisporvaristoa tutkittaessa on siis tarkasteltava kuinka paljon sen noudatteli yleistä kehitystä 1700-luvun ruotsalaiskaupungeissa, mutta myös, missä määrin se oli tulosta Helsingin sotilaskaupunkiluonteesta.

Tutkimuksessa käsitellään käsityöläistöä niukemmin kuin sen suhteellinen osuus porvaristosta sinänsä edellyttäisi. Useimmissa ruotsalaiskaupungeissa käsityöläismestarien määrä ja ammattijakauma olivat 1700-luvulla kasvussa yleisen väestönkasvun ja vaurastumisen tuloksena, eikä Helsinki ole poikkeus tästä. Paikallinen käsityöläistö kasvoi korkeintaan hieman keskimääräistä nopeammin. Sen sijaan kauppaa käyvän porvariston eli kauppiaiden ja pienporvarien kehitys sai Helsingissä poikkeuksellisia muotoja.

Uuden ajan alku oli Ruotsissa merkantilistisen talouspolitiikan aikaa. Koska yksi merkantilismin pääperiaatteista oli usko kilpailun vahingollisuuteen, päättäjät jakelivat avokätisesti taloudellisia monopoleja ja yksinoikeuksia, eivätkä kauppiaat jättäneet tilaisuutta hyödyntämättä. 1700-luvulla ruotsalaiskauppiaat monopolisoivat innokkaasti itselleen kaikki mahdolliset liiketoiminnan muodot. Pitääkseen kasvavan vaurautensa pienessä piirissä he pyrkivät samalla muodostamaan suljettuja kauppaseuroja, eksklusiivisia korporaatioita, jotka huolivat jäsenikseen vain vanhojen kauppiaiden poikia ja muita sisäpiiriläisiä. Nämä pyrkimykset onnistuivat joissakin kaupungeissa paremmin ja joissakin huonommin, mutta suunta oli kaikkialla sama: kauppiaskunta voimistui ja vaurastui, ja pienporvariston elintila kapeni. Niissä kaupungeissa, joissa kauppiaiden monopoli- ja korporaatiopyrkimykset olivat menestyksekkäimpiä, pienporvaristo oli 1800-luvun alussa jopa kuollut kokonaan sukupuuttoon.

Helsingissä kauppiaat kykenivät vaurastumaan ja sulkeutumaan tehokkaammin kuin missään muualla. Viaporin linnoitustöiden alkaessa kaupungissa oli noin kaksikymmentäviisi kauppiasta. Viaporin linnoitustöiden hiipuessa puoli vuosisataa myöhemmin kaupungissa oli edelleen noin kaksikymmentäviisi kauppiasta, vaikka väkiluku oli kuusinkertaistunut ja liiketoimintamahdollisuudet kasvaneet räjähdysmäisesti. Kyseessä oli itseään ruokkiva kierre: kauppa Viaporin kanssa toi kauppiaille rahaa ja valtaa, raha ja valta auttoivat heitä sulkeutumaan, ja sulkeutuminen toi heille lisää rahaa ja valtaa. Tämä auttoi johtavia helsinkiläiskauppiaita, kuten tunnettua Johan Sederholmia, nousemaan valtakunnallisiksi suurliikemiehiksi. Pysyviä muistutuksia tästä ovat Sederholmin talo ja muut Senaatintorin kauppiastalot – poikkeuksellisen rahansa ja valtansa turvin Helsingin kauppiaat kykenivät myös poikkeuksellisen mittaviin rakennusprojekteihin.

Helsingin pienporvaristo sen sijaan kapinoi valtakunnallista kehitystä vastaan: pienporvarien määrä Helsingissä kuusinkertaistui 1700-luvun loppupuoliskon aikana. Tämä ei johtunut siitä, että paikallisilla kauppiailla ei olisi ollut halua ja pyrkimystä monopolisoida kaikkea liiketoimintaa itselleen, vaan siitä, että Viapori ja kaupungin nopea kasvu tarjosivat enemmän ansaitsemismahdollisuuksia kuin he kykenivät monopolisoimaan. Alkoholiliiketoiminnan kehitys Helsingissä tarjoaa tästä hyvän esimerkin. Sotilaskaupungeille tyypilliseen tapaan oluenpano, viinanpoltto ja kapakanpito kehittyivät Helsingissä erittäin tuottoisaksi liiketoiminnaksi, joka hyödytti etenkin pienporvaristoa. Kauppiaat yrittivät kahdesti kaapata alkoholinvalmistuksen ja keskittää sen omaan suurpanimoonsa, mutta pienporvariston kiivas vastustus esti aikeet molemmilla kerroilla. Vapaa alkoholiliiketoiminta oli pienporvareille elämän ja kuoleman kysymys, ja heidän määränsä ja taloudellinen painoarvonsa oli tarpeeksi suuri kauppiaiden uhmaamiseen.

Helsingin porvariston kokoonpano oli näin ollen valtakunnallisesti erikoislaatuinen, yhdistelmä poikkeuksellisen voimakasta kauppiaskuntaa ja poikkeuksellisen voimakasta pienporvaristoa. Käyttökelpoisten tutkimusten puuttuessa on vaikeaa arvioida, kuinka tarkasti esimerkiksi muiden pohjoismaisten linnoitus- ja varuskuntakaupunkien porvaristo seurasi Helsingin mallia. Kyseessä oli joka tapauksessa sotilaskaupungeille tyypillinen ilmiö – lähin vastaava löytyi Loviisasta, joka oli Svartholman rajalinnoituksen ansiosta Helsingin sisarkaupunki.

Kauppiaiden ja pienporvarien välillä vallitsi 1700-luvun lopun Helsingissä pysyvä jännite. Kauppiaat ajoivat pienporvareita ahtaalle monopolipyrkimyksillään, ja pienporvarit pyrkivät parantamaan asemaansa kauppiaiden dominoimassa kaupungissa. Tämä selittää, miksi Helsingissä nähtiin valtakunnallisessakin mittakaavassa poikkeuksellisen rajuja paikallispoliittisia riitoja. Näiden riitojen kuvaileminen lyhyesti tässä yhteydessä on mahdotonta, mutta niiden merkitys porvarieliitin muotoutumisessa oli suuri. Helsingin kauppiaat joutuivat kaikessa toiminnassaan huomioimaan jännitteisen suhteensa pienporvaristoon, ja siten koko porvariyhteisön sisäinen dynamiikka muotoili paikallisen eliitin sellaiseksi kuin se oli.

III.

Helsingin sotilaskaupunkiluonne loi kaupunkiin sekä rikkaan ja sulkeutuneen kauppiaskunnan että elinvoimaisen ja oikeuksistaan taistelevan pienporvariston. Se synnytti myös kolmannen ilmiön, jota tässä tutkimuksessa kutsutaan Viaporin liikemiespiiriksi. Tuo piiri koostui armeijan työntekijöistä, jotka kykenivät lakeja ja asetuksia uhmaten kahmimaan itselleen osan porvarillisista liiketoimista.

Viaporin liikemiespiirin synnyn taustalla oli porvariston ja armeijan pitkä taistelu liiketoimintaoikeuksista Viaporissa. Koska merilinnoitus oli suuren osan vuotta eristyksissä ulkomaailmasta kelirikon takia, armeijan huollon kannalta oli elintärkeää, että saarilla oli omia kaupallisia palveluita. Viaporin rakennuskauden alkupuolella kaikki kynnelle kykenevät Helsingin porvarit, suurimmasta kauppiaasta pienimpään pienporvariin, taistelivat oikeudesta pitää linnoituksessa kauppapuotia, ravintolaa tai kapakkaa. Kaoottisen alkuvaiheen jälkeen armeija ja porvaristo solmivat sopimuksen, jonka mukaan tietyt porvarit saivat yksinoikeuden toimia Viaporissa ja sitoutuivat samalla tuottamaan linnoitusyhteisölle tarvittavat kaupalliset palvelut.

1700-luvun loppuun tultaessa tämä sopimus alkoi natista liitoksissaan. Helsinki oli kasvanut ja sen elinkeinoelämä monipuolistunut, ja samalla Viaporin rakennustyöt hiipuneet hitaasti. Oikeus pitää kauppaa tai kapakkaa linnoituksessa ei ollut enää yhtä tavoiteltava kuin aiemmin, ja porvarit alkoivat menettää mielenkiintonsa Viaporiin. Tässä tilanteessa syntyi Viaporin liikemiespiiri, joukko aliupseereita ja armeijan käsityöläisiä, jotka ilmoittautuivat halukkaiksi huolehtimaan linnoituksen kaupallisista palveluista. Heidän liiketoimensa käsittivät viinanpolttoa ja kapakointia, ruoka- ja sekatavarakauppaa ja leivän leipomista, ja osa heistä onnistui myös saamaan porvarisoikeudet muodollisesta epäpätevyydestään huolimatta. Piirin johtohahmo, armeijan leipurina uransa aloittanut Johan Österberg, oli 1800-luvun alussa jopa Helsingin suurin liikemies.

Viaporin liikemiespiirin toiminnan mahdollisti Helsingin kauppaa käyvän porvariston riitaisuus. Kauppiaat vastustivat ankarasti piirin jäseniä ja pitivät heitä – aivan oikeutetusti – lakien ja asetusten rikkojina. Pienporvaristo kuitenkin tuki viaporilaisia ja puolusti heitä kauppiaita vastaan. Kauppiaiden ja pienporvarien välinen tulehtunut suhde johti siis siihen, että pienporvarit tekivät mieluummin yhteistyötä viaporilaisten kuin kauppiaiden kanssa. Paikallinen alkoholiliiketoiminta oli yhä pienporvariston kontrollissa kauppiaiden kaappausyrityksistä huolimatta. Kun heidän kiinnostuksensa viinanpolttoon ja kapakointiin Viaporissa väheni, he antoivat sen mieluummin armeijan työntekijöiden kuin kauppiaskunnan käsiin.

Kuva väitöstilaisuudesta. Kuva: Lari Ahokas.

IV.

Yhtä kaupunkia ja sen porvaristoa käsittelevä tutkimus ei voi tuottaa yleistettäviä tuloksia, etenkin kun kohteena on niin omalaatuinen kaupunki kuin Viaporin rakennuskauden aikainen Helsinki. Moderni kaupunkihistoria onkin pitkälti siirtynyt kaupunkiverkostojen ja urbaanien systeemien tutkimiseen. Yksittäisten kaupunkien yksityiskohtaista tutkimista on pidetty hedelmättömänä, ja yleistettävää tietoa tuottavia vertailevia tutkimuksia ensisijaisina. Tätä näkemystä on kuitenkin myös kritisoitu. Joidenkin kaupunkihistorioitsijoiden mielestä yksityiskohtaiset tutkimukset yksittäisistä kaupungeista ovat välttämättömiä, koska ilman niiden tarjoamaa pohjamateriaalia kaupunkiverkostojen tutkiminen on pinnallista ja epäluotettavaa.

Tämä tutkimus sitoutuu jälkimmäiseen mielipiteeseen. Se ei ole tuottanut yleistettävää tietoa porvaristosta uuden ajan alun ruotsalaiskaupungeissa tai uuden ajan alun eurooppalaisissa sotilaskaupungeissa, eikä se ole siihen pyrkinytkään. Sen pyrkimyksenä on ollut tehdä kattava analyysi porvariston dynamiikasta yhdessä kaupungissa. Se on selvittänyt Viaporin rakennuskauden aikaisen helsinkiläisporvariston perusrakenteen ja eri porvarisryhmien merkityksen yhteisön kehitykselle, ja sellaisena se toivottavasti voi toimia pohjamateriaalina laajemmille kaupunkihistoriallisille tutkimuksille.

Print Friendly, PDF & Email

Yksi vastaus artikkeliin ”Juha-Matti Granqvist: ”Helsingin porvaristo Viaporin rakennuskaudella (1748–1808).” Lectio praecursoria 26.11.2016.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *